Muuttomies löysi Lönkalta taloyhtiön roskakatoksesta. Ei sieltä puuttunut kuin kela-kortti ja HKL:n bussikortti. Ehkä joku alaikäinen on löytänyt lompakon junasta ja huristellut Helsinkiin päästyään baariin.
Että kiitokset löytäjälle.
Viikonloppuna Mikkelissä Annen puutarhakutsuilla, eikun kirjoitusleirillä, korjasin siellä uutta novelliani vähän ja totesin, että paljon työtä tarvitaan vielä, joten hyötyäkin leiristä koitui. Novelli käsittelee kaikuluotausta ja se ei tapahdu maapallolla, hähää.
Nyt töissä. Uutispäivä olisi hiljainen ellei Ingmar Bergman olisi sattunut kuolemaan tänään. Ehkä katsomme Markun kanssa viikonloppuna 7 sinettiä, XX:n kerran.
Kirjailijan varaventtiili ja ajatusvarasto.
IG: www.instagram.com/henrikssonsaara/
FB: www.facebook.com/margaretpennysdiary
Monday, July 30, 2007
Monday, July 23, 2007
Hukkasin lompakkoni
Alan pikkuhiljaa keräillä päätäni kasaan FinnConin ja helteiden jälkeen. Avajaisesitys meni hyvin ja muutenkin conissa oli hauskaa, mutta paluumatka meni vähän pieleen.
Pendolinomme, jonka piti matkata Jyväskylästä Jämsän kautta Tampereelle ja edelleen Helsinkiin, jämähtikin Jämsään. Tavarajunan veturi oli pudonnut raiteilta, odottelimme lisäohjeita tunnin verran ja bussikuljetustakin puoli tuntia. Bussimatka täpötäydessä linja-autossa sujui sinänsä rattoisasti J-P K:n ja Sarin kanssa, mutta kaikessa hässäkässä en huomannut, että minulla ei ollutkaan kaikkia tavaroita mukana.
En tiedä mihin lompakko jäi, mutta nyt tiedän, millainen prosedyyri on automaattikortin, pankkikortin, visa electron -kortin, kelakortin, pressikortin, firman taksikortin, kolmen kaupungin kirjastokortin, yhden yliopiston kirjastokortin, liikuntakeskuksen kortin, videovuokraamon kortin, nettipankkitunnuksien (joo joo, ei saa säilyttää lompakossa) ja kaupunginliikenteen kortin kuolettaminen ja uudelleen hankkiminen.
Markku torui minua sekä kaikkien korttin säilyttämisestä lompakossa että liian pienen, tavaroita pursuilevan laukun käytöstä. Onni onnettomuudessa oli, että opiskelijakortti oli työnnetty matkalipun kanssa kirjan (Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi) väliin enkä siis joutunut uusimaan sitä. Siinä kun on hieno valikoima lukuvuositarroja aina vuodelta 2002 asti konkreettisena muistutuksena, no, elämänmittaisesta opiskelusta.
Lompakko hävisi viikko sitten eikä suinkaan ole vielä tullut takaisin. Käteistä lompakossa ei ollut, vain yksi lounasseteli.
Eikä tässä koko tarinassa ole mitään pointtia. Tuskin muutan tapojani, tai kukaan muukaan tämän luettuaan, mutta näinkin voi käydä. Onneksi minulla ei ole tapana säilyttää valokuvia tai muita muistoja lompakossani, muuten voisi harmittaa oikeasti.
Pendolinomme, jonka piti matkata Jyväskylästä Jämsän kautta Tampereelle ja edelleen Helsinkiin, jämähtikin Jämsään. Tavarajunan veturi oli pudonnut raiteilta, odottelimme lisäohjeita tunnin verran ja bussikuljetustakin puoli tuntia. Bussimatka täpötäydessä linja-autossa sujui sinänsä rattoisasti J-P K:n ja Sarin kanssa, mutta kaikessa hässäkässä en huomannut, että minulla ei ollutkaan kaikkia tavaroita mukana.
En tiedä mihin lompakko jäi, mutta nyt tiedän, millainen prosedyyri on automaattikortin, pankkikortin, visa electron -kortin, kelakortin, pressikortin, firman taksikortin, kolmen kaupungin kirjastokortin, yhden yliopiston kirjastokortin, liikuntakeskuksen kortin, videovuokraamon kortin, nettipankkitunnuksien (joo joo, ei saa säilyttää lompakossa) ja kaupunginliikenteen kortin kuolettaminen ja uudelleen hankkiminen.
Markku torui minua sekä kaikkien korttin säilyttämisestä lompakossa että liian pienen, tavaroita pursuilevan laukun käytöstä. Onni onnettomuudessa oli, että opiskelijakortti oli työnnetty matkalipun kanssa kirjan (Ursula LeGuinin Pimeyden vasen käsi) väliin enkä siis joutunut uusimaan sitä. Siinä kun on hieno valikoima lukuvuositarroja aina vuodelta 2002 asti konkreettisena muistutuksena, no, elämänmittaisesta opiskelusta.
Lompakko hävisi viikko sitten eikä suinkaan ole vielä tullut takaisin. Käteistä lompakossa ei ollut, vain yksi lounasseteli.
Eikä tässä koko tarinassa ole mitään pointtia. Tuskin muutan tapojani, tai kukaan muukaan tämän luettuaan, mutta näinkin voi käydä. Onneksi minulla ei ole tapana säilyttää valokuvia tai muita muistoja lompakossani, muuten voisi harmittaa oikeasti.
Monday, July 2, 2007
Jotain sukua
Vielä mökkitunnelmista: edellisessä postauksessani mainittu N-M pohti ajellessamme takaisin kohti etelää, miten vanhojen kulttuurisukujen kuten Krohnien perustajat ovat onnistuneet opettamaan aina seuraavalle sukupolvelle, miten kulttuurin tekemisellä tullaan taloudellisesti toimeen. Hyvä kysymys. Tosin esimerkiksi vuosikurssilaiseni kirjailijaisä patisti poikansa toimittajakouluun, jotta jokin oikea ammattikin olisi. Puhui varmaan kokemuksesta.
Kämppis totesi tässä eräänä päivänä hämmästyneenä, että hän puhuu aina rahasta. Vaikka hänen nimenomaan pitäisi olla ihminen, jolle rahan hankkiminen ei ole kovin tärkeää. Kuitenkin useimmat tuntemani taiteentekijät kirjailijoista tanssijoihin puhuvat aina rahasta. Se kutsumustaiteilijuudesta. Rehelliset käytännön ihmiset voivat sitten ihmetellä, mikä järki on keskittyä luomaan jotakin joka ei myy.
Puhe rahasta lakkaa turkulaisen koreografin sanoin silloin, kun sitä on tarpeeksi niin että siitä ei tarvitse enää puhua. Luin juuri vaikuttavan kirjoittajatoverin novellin siitä, mitä tapahtuu kun taiteen tekemiseen käytettävät resurssit keskitetään vain ja ainoastaan tulevien Shakespeare-tasoisten tekijöiden käyttöön, niin että massat eivät pääsisi luomaan tekeleitään. Kyllähän muiden töiden ohella kirjoittaa proosaa ja mielellään, kodin ulkopuolinen työ tarjoaa sitä paitsi sosiaalisia ym. virikkeitä kirjoittamiseen. Välillä kirjoittamiseen kuitenkin pitää pystyä keskittymään kunnolla, muuten ei tule hyvää jälkeä.
Sitä paitsi kirjoittamisella voi ansaita rahaa, varsinkin lehtijuttujen kirjoittamisella. Leipä ei ole kovin leveä, mutta jos suostuu elämään ilman nelivetoautoa, taulutelevisiota tai kaukomatkoja, sillä tulee toimeen.
Kämppis totesi tässä eräänä päivänä hämmästyneenä, että hän puhuu aina rahasta. Vaikka hänen nimenomaan pitäisi olla ihminen, jolle rahan hankkiminen ei ole kovin tärkeää. Kuitenkin useimmat tuntemani taiteentekijät kirjailijoista tanssijoihin puhuvat aina rahasta. Se kutsumustaiteilijuudesta. Rehelliset käytännön ihmiset voivat sitten ihmetellä, mikä järki on keskittyä luomaan jotakin joka ei myy.
Puhe rahasta lakkaa turkulaisen koreografin sanoin silloin, kun sitä on tarpeeksi niin että siitä ei tarvitse enää puhua. Luin juuri vaikuttavan kirjoittajatoverin novellin siitä, mitä tapahtuu kun taiteen tekemiseen käytettävät resurssit keskitetään vain ja ainoastaan tulevien Shakespeare-tasoisten tekijöiden käyttöön, niin että massat eivät pääsisi luomaan tekeleitään. Kyllähän muiden töiden ohella kirjoittaa proosaa ja mielellään, kodin ulkopuolinen työ tarjoaa sitä paitsi sosiaalisia ym. virikkeitä kirjoittamiseen. Välillä kirjoittamiseen kuitenkin pitää pystyä keskittymään kunnolla, muuten ei tule hyvää jälkeä.
Sitä paitsi kirjoittamisella voi ansaita rahaa, varsinkin lehtijuttujen kirjoittamisella. Leipä ei ole kovin leveä, mutta jos suostuu elämään ilman nelivetoautoa, taulutelevisiota tai kaukomatkoja, sillä tulee toimeen.
Subscribe to:
Posts (Atom)