Thursday, December 31, 2015

Kohti vuotta 2016

Margaret Pennyn muistikirja jatkaa kohti yhdeksättä ilmestymisvuottaan. Perustin blogin aikanaan raportoimaan Unkarin-oleskelustamme keväällä 2007, mutta sen jälkeen se on jatkunut kirjoittajan yleisenä varaventtiilinä ja ajatusvarastona. Tätä tarkoitusta varten summaan näin uudenvuodenaattona, mistä aiheista, paikoista ja tunnelmista kuluneen vuoden aikana on tullut kirjoitettua.

Hannu Peltosen kuvaamana Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla helmikuussa 2015. 

Julkaisurintamalla minulla oli tänä vuonna hiljaista. Työstin edelleen Syyskuun jumalat -romaania, jotta se olisi valmis julkaistavaksi toivottavasti ensi syksynä. Romaanin tarina on osoittautunut sekä laajemmaksi että monimutkaisemmaksi kuin kaksi edellistä, joten kärsivällisyyttä tarvitaan. Aloitin myös uuden, omia rahoja käsittelevän tietokirjan kirjoittamisen Aino-Maija Leinosen kanssa. Edistin lisäksi tulevia romaaniprojekteja paremmalle mallille. Kirjoittajan ammatti muistuttaa monessa mielessä maanviljelyä: se on kausiluontoista, ja sato korjataan vasta myöhemmin. Vuoroviljelyä harrastin vaihtelemalla työstettävää tekstiä kauno- ja tietokirjallisuuden välillä.

Kesäkuussa ilmestyi minun ja Markku Soikkelin toimittama Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita -novellivalikoima Osuuskummalta. Teos on herättänyt runsaasti kiinnostusta kriitikoiden parissa ja se on saanut (aika ristiriitaisia) arvioita useissa julkaisuissa. Kustannustoimitin myös toisen teoksen Osuuskumma-kustannukselle. Kirjoittamisen ja toimittamisen lisäksi opetin luovaa kirjoittamista Tampereen työväenopistossa sekä vierailijana Oriveden opistossa.

Novelleja minulta ilmestyi neljä: Rigurin käärme teoksessa Käärmeenliekit (toim. Matilainen ja Leppänen, Osuuskumma 2015), Seafoam (kääntänyt Marianna Leikomaa, Usva International 2015), Jälkikuva (julkaistu nimellä Monique N, Ursula 1/2015) sekä Kristallikarahvi (nimellä Patricia Mal, teoksessa Kristallimeri, toim. Nupponen ja Thorel, Osuuskumma 2015).

Kirjoittamiani artikkeleita ilmestyi muun muassa Kosmoskynä- ja Kirjailija -lehdissä. Oman blogin lisäksi kirjoitin myös yhden vieraskynän, Olli-Poika Parviaisen blogiin keväällä. Luottamustehtävien puolella toimin Osuuskumman hallituksen jäsenenä. Osuuskumman näytteilleasettajana osallistuin muun muassa Elävän Kirjallisuuden Festivaaliin sekä Vihtorin kirjamessuille Tampereella, Archipelaconiin Maarianhaminassa, Helsingin kirjamessuille sekä Tracon Hitpointiin Tampereella.

Perhettämme kohtasi muutamakin elämänmuutos tänä vuonna: muutto (joskin saman kaupunginosan sisällä), lapsen koulun alku, puolison vanhempien kesämökistä luopuminen. Alkuvuoden lähinnä siivosin, pakkasin, remontoin ja kannoin tavaroita. Kesämökin tyhjennys oli parin kuukauden päästä siihen päälle. Voisinpa sanoa että ei koskaan enää mutta kitin kontit. Vain muutos on pysyvää.

Vuodesta 2015 muistan lumettoman talven ja sateisen kesän. Onneksi vuoden varrelle osui tavallista enemmän reissuja: hiihtolomalla Tukholmaan, kesäkuussa Maarianhaminaan Archipelaconiin, heinäkuussa lomalle siskon perheen kanssa Pärnuun, elokuussa jälleen opintomatkalle Tukholmaan tutustumaan ruotsalaiseen kirjallisuuselämään ja syyslomalla Malmöön sukulaisia tapaamaan. Vuoden vaihtuessa olemme jälleen matkoilla, siitä lisää myöhemmin.

Päättyvään vuoteen mahtui myös muun muassa vierailu Erkylän kartanossa Sini-tuotteen vieraana Aino-Maijan kanssa (siivouskirjan tiimoilta), teatteria (Täällä Pohjantähden alla Ypäjän musiikkiteatterissa, Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia Tukkateatterissa, Mestaritontun seikkailut Tampereen työväen teatterissa), hyviä lukukokemuksia, elokuvia, kaksi kirjoittajaleiriä (molemmat Ristiinassa), museoita, piipahdukset Tallinnassa ja Kööpenhaminassa muiden reissujen yhteydessä, mökkeilyä sukulaisten kesämökillä Kuopiossa sekä paljon muuta työhön liittyvää ja liittymätöntä.

Enimmäkseen istuin kuitenkin tekstien parissa kotona (ja mökillä). Työni tukemisesta kiitän kirjastoapurahalautakuntaa, Pirkanmaan taidetoimikuntaa sekä Suomen Tietokirjailijat ry:tä. Uuden kannettavan tietokoneen hankinnan tukemisesta kiitän Kirjallisuuden edistämiskeskusta sekä yksityisen kopioinnin hyvitysmaksuvaroja. Kiitos myös Sanastolle lainauskorvauksista.

Vuoden 2016 lupauksena aion herätellä pitkään horroksessa viettänyttä musiikkiharrastustani. Pianoa tai laulua, klasaria tai poppia, ihan sama. Mutta jotain pitää taas tehdä, nyt tuntuu siltä. Suomessa kulttuuri, sivistys ja lukeminen ovat parhaillaan vastatuulessa. Ajattelen, että paras tapa panna kampoihin tälle kehitykselle on tuottaa kulttuuria ja nauttia kulttuurista, lukea ja kirjoittaa, oppia muilta. 

Hyvää ja riemukasta uuttavuotta kaikille Margaret Pennyn lukijoille!

Näistä kirjoitin 2015:

Pienkustantaminen, sanavapaus, Archipelacon, populismi, Salaiset kansiot, Patrick O'Brianin merisotakirjat, koulutus, motivaatio ja itsekuri, fantasian poetiikka

Näistä en kirjoittanut:

Tampereella oli syksyllä 2015 tasokkaita kirjallisuustapahtumia, joista en ehtinyt tai muistanut blogata. Syyskuussa olin kuuntelemassa Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita Tampereen yliopistolla. Kerrankin vähän eri naamoja kuin tavallisesti kirjallisuustapahtumissa, esimerkiksi grönlantilainen ja saamenkielinen kirjailija. Lokakuussa osallistuin Tampereen proosaklubille eli Roosalupille haastattelemalla Alexandra Salmelaa yleisön edessä Tammerissa. Marraskuussa Adam Roberts luennoi niin ikään Tampereen yliopistolla nuorisodystopiasta ja sen suosiosta. Tampere saattaa tuntua provinssilta ja peräkylältä, mutta kyllä sekin osaa yllättää.

Monday, December 14, 2015

Jatkoa viime numerosta

Jatkan vähän viime päivitykseni pohdintoja. Vierailin tosiaan lauantaina Orivedellä opettamassa vähän samanlaisessa koulutuksessa kuin olen itse käynyt aikanaan. Tuo koulutus oli monimuoto-opetusta eli kerran kuussa kokoonnuimme lähiopetusviikonloppuun, lopun aikaa kirjoitimme omaa kässäriämme. Kurssi oli harvinaisen satoisa, ainakin neljä meistä on myöhemmin julkaissut käsikirjoituksensa.

Kokopäiväinen kirjailijuus oli minulle viime vuosikymmenellä vielä kaukainen haave. Ajattelin, että se koittaa sitten, kun olen todistanut itselleni ja muille olevani olevani sen arvoinen ja olen saavuttanut riittävästi menestystä kirjailijana. Huomatkaa ristiriita: kirjailijaksi voi kutsua itseään vain, jos on saavuttanut riittävästi menestystä… kirjailijana.

Joten päätin hypätä välivaiheen yli suoraan lopputulokseen. Kirjoittamisessa parasta on, että voi mennä suoraan asiaan. Kun kirjoitan, olen kirjoittaja.


Kirjailijaselfie tabletti kädessä. Huomaa suklaapatukan kääre. Kuva: Saara Henriksson

Minussahan on vain kaksi asetusta: hyperaktiivinen tai kooma. Pyrin saamaan mahdollisimman paljon aikaan aktiivisina kausinani, muuten keskityn makaamaan sohvalla. Sen voi huomata tämän blogin päivitystahdistakin. En oikein taivu tasaiseen, järjestelmälliseen työskentelyyn. Siksikin viime päivityksessä kuvaamani freenlancerius sopii minulle.

En ole kirjailija siksi, että minulla olisi poikkeuksellinen sanankäytön lahja, vaan siksi, että haluan. Voisin kutsua itseäni myös toimittajaksi ja keskittyä lehtityöhön. Onnistuessaan siitä ainakin maksettaisiin paremmin. Mutta nyt mennään näillä. Jos minulla on jokin kirjoittamista edesauttava ominaisuus, niin se, että unohdan pettymykset nopeasti. Sitä sanotaan myös resilienssiksi.

Muutenkin on hyvä tiedostaa, että on pelattava niillä korteilla, jotka on sattunut käteensä saamaan. Ne voi pelata hyvin tai huonosti. Tai sitten voi viskoa kortit lattialle, valella ne bensalla ja sytyttää tuleen, ja pomppia niiden päällä. Luovat ihmiset tekevät sitäkin!

Joskus sanottiin, että miehet kuvaavat urapolkuaan päämäärätietoisena etenemisenä ja naiset kuvaavat ajelehtivansa. Tosiasiassa kenekään kirjailijan ura ei ole suoraviivainen. Ylipäätään jokainen vaihtaa suunnitelmaa, jos parempi vaihtoehto tulee tarjolle, tai ainakin siihen olisi syytä. Toisin sanoen kaikki ajelehtivat sattuman varassa.

Kaikkea ei voi toteuttaa yhtä aikaa, joudun sanomaan itselleni yhä uudelleen ja uudelleen. Totean tämän vähän katkerana, koska en taaskaan pärjännyt Portti Science Fiction -kilpailussa. Mutta kaikki julkaisukanavat eivät ole kaikille. Ei ole pakko tehdä sitä mitä kaikki ”muut” tekevät.

Minulle menestys on sitä, että pystyn tekemään työtä ja kirjoittamaan, jopa elämään sillä. Auttaa, jos ei ota itseään liian vakavasti. On myös hyvä jos kirjoittaminen ei ole ainoa tärkeä asia elämässä.

Kirjailijan työ on sellaista, että sitä tehdään joka tapauksessa, olosuhteista huolimatta. En osaa sitä oikein muutenkaan kuvailla.

Oriveden opistolla oli hauskaa käydä pitkästä aikaa. Puhuin romaanin rakenteesta ja henkilöhahmojen välisistä yhteyksistä. On hyvä, että kirjoittamiselle varataan erityinen aika ja tila. Luultavasti jokainen kirjoittaja tarvitsee elämässään jaksoja, jotka on varattu vain kirjoittamiselle. Osa minusta haluaisi jäädä lopullisesti johonkin tuon kaltaiseen residenssiin. Mutta ei minusta oikein olisi siihenkään, enää. Maailma tapahtuu muualla.

Leppoisaa joulunalusaikaa kaikille kirjoittajille!

Thursday, December 10, 2015

Pää pystyyn, kulttuurin tekijä

Tänään tunnen syvästi puhetyöläisen eli opettajan tai esiintyjän osan kehossani. Tarkemmin sanottuna kurkussani. Flunssaa on jatkunut pari viikkoa ja toivon, että ääni kestää. Kävin eilen palauttamassa viimeiset päiväkirjat ja jatkolistat työväenopiston toimistoon. Lauantaina opetan koko päivän Orivedellä. Tammikuussa alkavat uudet työväenopiston ja kesäyliopiston kurssit.

Valittelin kollegoille palkkiotason vaihtelua sekä ohjauskeikoilla että lehtien avustajana. Yleensä maksetaan mieluummin vähemmän kuin enemmän. Ystäväni totesi, että maksajat ovat huomanneet, että tekijöitä on tarjolla myös ilmaiseksi. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, mikä on seuraava ansaintalogiikka esimerkiksi kirjailijantyössä. Muuttuuko kirjallisuus kokonaan apurahataiteeksi, vai muuttuvatko kirjailijat jonkinlaisiksi kouluttajiksi tai hyvinvointikonsulteiksi?

Myös Saska Saarikoski (HS 10.12.) tuntee syvästi kulttuurialan ahdingon, niin syvästi, että on jopa peloissaan. Kauhun vallassa ei ole kiva kieriskellä. Huolipuheesta hän pyrkiikin löytämään tien voimaantumiseen ja rohkeisiin irtiottoihin. Entäpä jos tsemppaisimme yhdessä?

Sitä paitsi, mikä loppujen lopuksi on vialla? Kirjailijat eivät tunne halpatyöntekijöiden ahdinkoa, koska he eivät kuitenkaan tee mitään oikeita töitä. Kirjailijat inisevät pikkuasioista, kuten siitä, että muuta työtä tekevien kirjailijoiden osuus (52 % kyselyn mukaan) muutetaan aamu-Hesarin pääkirjoitukseen 16 % prosentiksi. Kaikki (Hesarissa) tietävät, mikä totuus on. Että ne kulttuurin tekijät kieriskelevät pelosta, koska eivät ole tarpeeksi lahjakkaita tai hyviä, ja lopun aikaa juovat kahvia ja polttelevat röökiä ja valittavat, miten kurjaa niiden elämä on.

Vain vakituisessa työsuhteessa (kuten Hesarin toimittajana) tehty työ on oikeaa työtä. Paitsi se halpatyö, jota sitäkään ei tätä nykyä taideta tehdä juuri vakisopimuksilla, mutta sitä Saarikoski ei taida muistaa. Muistaapa mainita Arto Salmisen, vaikka uskallan veikata, että lähimpänä taksikuskin työtä helsinkiläinen toimittaja on ollut takapenkillä istuessaan.

Mutta asiaan. Pelottaako minua? Ei pelota, koska ei ole aikaa. Pitää tehdä töitä. Kirjoitan, kustannustoimitan, ohjaan ryhmiä, teen lehtityötä. On kaksi eri asiaa vakuutella itselleen "you can do it" ja olla samalla huolissaan kehityksestä, joka leikkaa mahdollisuuksia muilta.

Jos nyt unohdetaan hetkeksi yleistykset ja tarkastellaan kulttuurin tekijän ansaintapalettia ihan oikeasti, huomataan, että se on monipuolinen mutta samalla ohut. Käytännössä työtä joutuu sekä lehtiavustaja että tuntiopettaja tekemään enemmän, kun samalla palkkiotasoa pyritään laskemaan.

Kirja-alan perinteiset kivijalat ovat murtuneet kymmenessä vuodessa. Hesarin kulttuurisivut, kritiikit, kirjakauppojen näytevarastot, vanhat käytännöt jotka tukivat kirjan näkyvyttä ovat menettäneet merkitystään. Kaverini totesi, että hän törmää toistuvasti Katja Ketun kasvoihin, hiuksiin ja vartaloon, muttei ole juuri nähnyt esimerkiksi kritiikkejä Yöperhonen-kirjasta. Kirjallinen viihde, joihin Finlandia-palkinnon jakaminen ja kirjamessutkin oikeastaan lukeutuvat, ovat pönkittyneet ja saaneet lisää merkitystä. Mutta näillä viihdeareenoilla juhlivat oikeastaan vain suurimmat nimet.

Kun kirjan myyntitulot eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, tienesti on saatava jostain muualta. Tuntuu vähän oudolta, että kirjailija olisi puhetyöläinen tai esiintyjä. Kuitenkin on jo pitkään ollut niin, että kirjailijoiden tulot voivat koostua suurelta osalta erilaisista vierailuista. Kun kirjan julkisuus muuttuu, maksajien keskuudessa tuntuu olevan iso epäselvyys siitä, onko kirjailijan esiintyminen mainosta omalle tuotannolle (tyyliin omalle ”yritystoiminnalle”) vai onko se ammattilaisen antamaa opetusta tai koulutusta. Tai esiintymistä, esiintymisestäkin maksetaan niille jotka yrittävät elää, no, esiintymällä.

Periaatteessa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Eihän konsulttiakaan kutsuta kouluttamaan ja sanota, että sinähän saat tästä keikasta yrityksellesi mainosta.

Sen sijaan esimerkiksi kirjamessuilla kaikki esiintyvät ilmaiseksi (”mainosta”). Eikä asia ole näinkään yksinkertainen. Marginaaliselle kirjallisuudenlajille on ylipäätään elintärkeää, että syntyy yhteys lukijoihin ja saman asian äärellä liikkuviin. Ei silloin istuta kotona ja odoteta että palkataan esiintymään, vaan mennään ja tehdään. Kirjallisuudessa nyt kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys kommunikaatiosta ja kohtaamisesta.

Ylen uutisessa Runeberg-kirjaraati valittelee, että kirja on vaikeampi saada lukijan tietoisuuteen kuin koskaan. Mutta asian ei ole pakko olla näin.

Kollega esitti muutaman huomion: nettikaupat ja sähkökirja periaatteessa mahdollistavat kirjan leviämisen laajemmalle kuin koskaan. Kustantamot ovat suureksi osaksi luopuneet ”keskikaartin” kirjailijoiden mainostamisesta, vaikka mainostus on perinteisesti ollut tapa saattaa lukijat ja kirjat yhteen. Myös myyntitoimien tehokkuudesta on kirjailijoilla ja kustantamoilla (tai agenteilla) eriäviä käsityksiä.

Mitä oikeastaan haluan sanoa? Haluaisin sanoa, että pää pystyyn, kirjailijat ja toimittajat.

Haastattelin taannoin kustannusalan vaikuttajaa, joka sanoi, että se on ihan läpikyllästynyt siihen, että alallamme ollaan ihan koko ajan niin kauhean huolissaan ihan kaikesta. Jatkuva valitus kirja-alan synkkyydestä ainakaan auta nostamaan sen arvostusta. Ja kyllä, huolipuhetta on liikaa verrattuna siihen, miten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa tapahtuu tälläkin hetkellä.

Kulttuurin tekijöiden pitäisi itse arvostaa itseään enemmän. Miten meitä voitaisiin arvostaa pääkirjoitussivuilla, jos emme tee sitä itse? Ei pidä vain kumartaa vain nöyränä sille, että voi voi, asiakas on oikeassa, pelaa mieluummin Angry Birdia puhelimella kuin lukee ja me ollaan huonoja kun kirjamyynti laskee, oma vika, ruoskitaan itseämme. Oi ja voi!

Ystäväni kutsuisi tätä rakenteelliseksi läheisriippuvuudeksi. Mieluummin seison omilla jaloillani kuin roikun vahingollisessa suhteessa.

Ajattelen myös, että Saska Saarikoski heijastaa omia pelkojaan kuvitteelliseen kulttuuriväkeen.

Meillä voi samaan aikaan olla kova kulttuurilehdistö, ammattitaitoisia kriitikoita ja hyviä kirjailijoita, monipuolisia kirjastoja ja viihtyisiä kirjakauppoja. Juuri tippui postilaatikosta laadukas kirjallisuuslehti Kosmoskynä. Ja osuuskuntia! Ja kustantamoissa on ammattitaitoa, ja mainitsinko jo kirjailijat?

Puhumattakaan lukijoista, jotka ovat arvokkaita joka ikinen.

Samaan aikaan meillä on kehitystä, jossa itsensä työllistävänä on entistä vaikeampi saada sosiaaliturvaa, mediayhtiöt ajavat palkkioita alas ja hallituksen politiikka kurjistaa köyhimpien oloja.

Sivistyksen ja kulttuurielämän olemassaolo ei oikeuta sitä, että toimittajat ja kirjailijat voisivat jäädä lepäämään laakereillaan.

Eikä siihen ole mahdollisuuttakaan. Joten työ jatkuu, ja työn iloa toivotan myös Sanomataloon. Sillä ilo ei vähene siitä, että arvostaa myös toisen työtä.

Thursday, November 19, 2015

Vailla henkilökohtaista vastuuta

”Tämä oli neljäs uusivuosi Olofin kanssa ilman Olofia.”

Lena Andersonin teoksen Vailla henkilökohtaista vastuuta voisi tiivistää ylläolevaan lauseeseen. Tämä harvinaisen hyvin kirjoitettu teos kertoo oivaltavasti itseään isommasta aiheesta: ihmisen vapaasta tahdosta valita, vaikka sitten valitsisi itseään vastaan, tai vahingollisen vaihtoehdon.

Päähenkilö Ester on tarinan alussa 37-vuotias filosofi ja runoilija. Hän tutustuu lukuharjoituksissa näyttelijään, Olofiin, ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Heti alusta alkaen Ester tekee selväksi, että haluaa jakaa elämänsä Olofin kanssa, vain hänen kanssaan. Samoin alusta saakka Olof tekee selväksi, ettei aio jättää vaimoaan. Tässä ristiriitaisessa tilanteessa kaksi ihmistä elää seuraavat vuodet. Kirjan nimi viittaa Olofiin: on viitteitä siitä, että hän ei pidä itseään aktiivisena toimijana omassa elämässään, vaan asiat vain tapahtuvat hänelle.

Ester havainnoi äärimmäisen tarkasti miestä ja analysoi hänen pienetkin eleensä. Hän syyttää miestä ambivalentiksi, mies kunnioittaa muka avioliittoaan, mutta pettää kuitenkin. Omaa ambivalenssiaan, miksi Ester ei halua olla toinen nainen mutta on kuitenkin, hän ei osaa käsitellä. Kysymys, jonka teos taitavasti jättää kysymättä on: miksi Ester tekee näin? Se jää lukijan oivallettavaksi. Mitä rakkaus tekee meille? Ester uskoo ja toivoo viimeiseen saakka, että Olof jättää vaimonsa. ”Rakastuminen ei ole hienostunutta vaan alkukantaista”, ja rakastunut ihminen uskoo ja toivoo. Kunnes ei enää usko, ja sitten hän ei ole enää rakastunut.

Juonta kirjassa ei varsinaisesti ole. Esterin ja Olofin romanssi noudattaa vuoden kiertoa: syksyllä pohjustaminen ja rakentaminen, keväällä lähentyminen, kesällä ero. Vaimon kanssa lähdetään kesällä maalle, kun taas rakastajatar kuuluu kaupunkiin, normaaliin elämään. Ratkaisun arvaa jo ensimmäisillä sivuilla. Kuten Ester toteaa, rakastajatar ei ole oire avioliiton loppumisesta, vaan osa avioliittoa. Loppu onnistuu kuitenkin tarjoamaan pienen yllätyksen lukijalle.

Vailla henkilökohtaista vastuuta rikkoo myös avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin liittyviä stereotypioita. Seksiä ei kuvata juurikaan, ja on pitkiä aikoja, että sitä ei edes ole. Esterin ja Olofin syömiä aterioita sekä Tukholman kadunkulmauksia, joissa romanssi näytellään, kuvataan sen sijaan tarkasti. Välillä käydään maakunnassa. Kiinnitin huomiota siihen, että kirjassa nainen päättää ostaa auton, jotta voisi paremmin tavoitella miestä. Myös tämä oli epätavallinen yksityiskohta.

Ester käy myös puhelinkeskusteluita ystäviensä kanssa. Nämä enimmäkseen varoittavat häntä, mutta joskus myös neuvovat, mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Eräs ystävätär sanoo, että kannattaa ottaa ihmiset kirjaimellisesti, heitä ei kannata yrittää tulkita. Silloin tosin useimmista orastavista suhteista ei tulisi yhtään mitään.

Suosittelen teosta kaikille, joita kiinnostaa pohtia, millaista kieltä ihmiset käyttävät solmiessaan suhteita ja ylläpitäessään niitä. Olen kiinnostunut lukemaan myös aikaisemman, August-palkinnon voittaneen Omavaltaista menettelyä -kirjan, jossa siinäkin Ester on päähenkilönä.

Lena Anderson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2017), suomentanut Sanna Manninen

Jörn Donner haastattelee Lena Anderssonia Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2015 (ruotsiksi)

Tuesday, November 17, 2015

Inventaario

Vietin tässä vähän aikaa sitten syntymäpäivääni. Ikääntymisen kunniaksi listasin keskeneräisiä kirjoitusprojekteja. Projektien inventoiminen on eräs masokismin muoto, kun huomaa, mitä kaikkea on vielä tekemättä. En kerää keskeneräisiä hankkeita taktikoidakseni, vaan niillä vain on taipumus kerääntyä. Tässä ne ovat:

Kolmas romaani, työnimi Syyskuun jumalat. Päähenkilö on amerikkalainen yliopisto-opettaja, joka muuttaa asumaan Budapestin historialliseen keskustaan. Siinä on remontti, joka ei valmistu koskaan, kadonnut naapuri ja seinään päättyvä raitiolinja. Myös tulva, kurtisaani ja kivienkeli. Vaihe: Tällä hetkellä kolmannella(?) editointikierroksella minulla, seuraavaksi jälleen kustannustoimittajan vuoro. Toistetaan niin monta kertaa kuin tarpeen. Laajuus: noin 53 000 sanaa.

Salainen projekti 1: Nuorista ja aikuistuneista aktivisteista kertova tarina. Vaihe: ensimmäinen versio kirjoitettuna. Laajuus tällä hetkellä: 35 873 sanaa.

Salainen projekti 2: Tarina, joka voisi olla chick litiä, mutta miehen sijaan päähenkilöt (naiset) etsivät työtä. Vaihe: Vuosia muotoaan hakenut hanke on nyt tekeytymässä romaaniksi. Laajuus tällä hetkellä: 28 388 sanaa.

Ei-niin-salainen projekti 1: kirjoitan Aino-Maijan kanssa jatko-osaa siivouskirjalle Leppoisa opas huusholliin, aiheena oma talous. Tietokirjan kirjoittaminen on hyvää vaihtelua kaunokirjallisuudelle, varsinkin, kun sitä tekee parityönä. Syksyn valopilkku. Vaihe: alkutekijöissään, mutta edistyy. Laajuudesta ei kannata vielä puhua.

Erittäin salainen projekti 1: fantasiaromaani, jonka joskus vielä kirjoitan! Niin!

Minulla on myös haaveena joskus koota kirjoittamistani scifi- ja fantasianovelleista kokoelma. Novelleja minulla on kovalevyllä ja julkaistuna itse asiassa aika monta, mutta parhaatkin vaativat hiomista. Lisäksi haaveilen ihan realistisen novellikokoelman julkaisemisesta, mutta tätä varten novelleja pitäisi kirjoittaa vielä paljon lisää, eikä niitä synny kovin nopeasti. Eli todellisia tulevaisuuden hankkeita ovat nämä, vähän niin kuin Mars-lento.

Olen myös luvannut olla mukana kahdessa antologiassa ensi vuonna, näistä lisää myöhemmin.

Sellaista. En liitäkään postaukseen mukaan tällä kertaa kuvaa työpöydän tai kirjahyllyn pinoista, vaan saatte katsoa tätä rauhoittavaa luontokuvaa.


Kuva: Saara Henriksson

Monday, November 16, 2015

Pähkinänsärkijä - saksalainen kauhusatu

Lainasin kirjastosta hiukkasen uudistetun version Peter Wrightin koreografioimasta Pjotr Tsaikovskin Pähkinänsärkijä-baletista. Näin saman tuotannon jo lapsena 80-luvulla. Olin hämmästynyt ja vähän pettynyt, kun lapsuuteni synkkä ja etäinen, silmälapulla varustettu tohtori Drosselmeyer oli uudessa versiossa korvattu turkoosiviittaisella komeljanttarilla, joka puhalsi hileitä käsistään ja elehti suureellisesti käsillään. Vähän niin kuin Dumbledore homodiskoefektillä, mutta ilman partaa.

Pähkinänsärkijä perustuu saksalaisen romantiikan ajan kirjailijan E.T.A.Hoffmanin (1776-1822) satuun. Oikea tohtori Drosselmeyer on nürembergiläinen porvarismies, nukentekijä ja kelloseppä, joka kertoo pelottavia satuja lapsille. Harva satu on yhtä pelottava kuin tarinan sisäiskertomus Satu kovasta pähkinästä. En kerro sitä tässä mutta paljastan, että siinä esiintyvät ainakin mekaaniseksi nukeksi muutettu prinsessa, murhanhimoinen kuningas ja seitsemän kamarineitoa, jotka silittävät sylissään seitsemää kissaa. Hiirikuninkaalla on seitsemän päätä ja jokaisessa päässä terävähampainen, ahnas suu. Pähkinänsärkijä-satu kannattaa katsastaa, ainakin isomman maakuntakirjaston lastenosastolta luulisi löytyvän, tai sitten sen voi lukea englanniksi täältä.

Tarinan sankari on siis herra Drosselmeyer, jonka täytyy kummityttärensä Marien avulla ratkaista muodonmuutosten arvoitus. Hän kuvataan näin: ”Tohtori Drosselmeyer ei ollut komea mies; hän oli pieni ja laiha, kasvot olivat ryppyiset, oikean silmän päällä oli musta silmälappu eikä hänellä ollut tukkaa, mutta senpä vuoksi hänellä olikin hieno valkoinen peruukkki; se oli valmistettu lasista, ja oli hyvin hienoa työtä.” Ei siis mikään diskokuningas!

Hoffmanin alkuperäisessä versiossa Clara on päähenkilön Marien nukke, mutta Royal Balletin versiossa Clara-nimi on vaihtunut tytölle. Myös muutama juonenkäänne on yksinkertaisuuden vuoksi muutettu, kun satu on sovitettu näyttämölle. Husaarit punaisissa asepuvuissaan, hiiret ja joulukuusi ovat kuitenkin samat. Baletissa hiiret hyökkäävät Pähkinänsärkijän ja tinasotamiesten kimppuun, mutta taustatarinaa ei kerrota: hiirikuningattaren pojat, serkut ja tädit ovat kaikki menehtyneet herra Drosselmeyerin loukkuihin, ja kuningatar on vaatinut kostoa. Sadussa Marie joutuu uhraamaan kaikki makeisensa ja lelunsa saadakseen pitää sulhasensa, joka lopulta päihittää hiirikuninkaan.

Kannattaa, koska sillä tavalla saa omakseen nuoren miehen, joka kohteliaasti särkee neidolle ruokapöydässä pähkinän.

Pjotr Tsaikovski sävelsi Pähkinänsärkijä-baletin 1892. Yli sata vuotta ja noin kuusi miljoonaa sokerikuorrutekerrosta myöhemmin se on maailman suosituimpia baletteja, jota esitetään varsinkin joulun aikaan. Kaikkien makeishaltiattarien, sokeriluumukeijujen ja lumihiutaleiden alla sadun vetovoima on kuitenkin jännityksessä: keskiyön kellojen soitossa, kahden todellisuuden ristivalaistuksessa, lapsuuden ja aikuisuuden rajankäynnissä.

Henkilökohtaisesti olen oikeastaan aina pitänyt saksalaisen kauhuromantiikan perinteestä, Keijujen kuninkaasta ja Noidan oppipojasta enemmän kuin vaikkapa englantilaisesta gotiikasta. Tohtori Drosselmeyerin vetovoima tenhoaa edelleen.

Friday, November 13, 2015

Kirjoituksen tila ja suunta

Vaikeimpia asioita kirjoittamisessa on se, että elämä, jota kuvaamme tapahtuu aina (vähintään) kolmiulotteisessa maailmassa. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta asettaa haasteita sellaisille, joiden on vaikea hahmottaa tiloja. Päähenkilö nousee portaita. Kuinka monta kerrosta ylös, entä alas? Kääntyykö hän oikealle, vasemmalle? Eteisen takana on halli, ja olohuone, ja makuuhuone. Montako huonetta, montako käännöstä ennen kuin henkilö on palannut lähtöpisteeseen?

Ehkä nämä eivät olisi vaikeita, jos osaisin nämä oikeassa elämässä. Todellisuudessa en kuitenkaan ole pystynyt opettelemaan edes Euroopan karttaa. Saati Afrikan, tai Pohjois-Amerikan. Muistan kyllä, mikä maa tulee rajan jälkeen seuraavaksi, mutta kun maat eivät ole viivoja janalla, penteleet. Rannikot ovat helpompia. Olen yrittänyt opetella Yhdysvaltojen osavaltioita ulkoa: Maine, Massachusetts, Connecticut, New York, New Jersey, noin suurin piirtein, plus miinus yksi tai kaksi. Mutta mitä osavaltioita niiden vieressä on, ei aavistustakaan, ellen katso kartasta. Minun puolestani maat voisivat kaikki kellua valtameressä erillisillä saarilla, joiden välinen etäisyys ylitetään silmät ummessa.

Sotken myös helposti oikean ja vasemman. Turha varmaan sanoakaan, etten ole koskaan opetellut ajamaan autoa.

Eivätkä vaikeudet lopu siihen. Monilla muillakin kirjoittajilla menee sormi suuhun kun pitäisi kuvailla kehon, ruumiin asentoja ja suhteita sekä vuorovaikusta toisten kehojen kanssa. Kun nojaan poskeeni ja katson maisemaa junan ikkunasta, nojaanko todella poskeni kämmeneen, vai kämmenen poskeen, vai kyynärpään ikkunalautaan, vai… Osa tutuimmissa kuvauksista on sitä paitsi vakiintunut epäintuitiivisiksi. Eikö kuitenkin ole niin, että jalka menee kenkään, eikä kenkä jalkaan?

Tänään aloin piirtää tulevan romaanin päähenkilön kotitaloa. Mielikuvituksessani se on toki ollut olemassa jo noin viisi vuotta, mutta tähän saakka huoneet ja asunnot ovat vaihtaneet vahingossa paikkaa. No nyt se ei enää käy, vaan joudun naulaamaan ne paikoilleen. Ainakin hetkeksi, kunnes niiden aika on tarinassa tarkotuksella muuttua.

Sitten ovat vielä liikuteltavat asiat, esineet ja huonekalut, jotka sijaitsevat siinä mihin ne on mielikuvituksessaan sattunut sijoittamaan, mutta joiden olisi syytä olla samassa paikassa myöhemminkin, elleivät sitten ole itsekseen hypänneet toiseen paikkaan. Jos näin käy, lukija hämmentyy. Eikös tikittävä kello roikkunut äsken olohuoneen seinällä, ja nyt se on makuuhuoneen kaapissa? Vielä tarkempana saa olla siinä tapauksessa, kun kysymyksessä on tarina, jossa kerrosten lukumäärän tai oviaukkojen on tarkoituskin muuttua tahallaan. Tahallaan, mutta ei vahingossa.

Opiskeluaikana Turussa asuin pari vuotta kolmikerroksisessa puutalossa (tai oikeastaan kaksikerroksisessa: kivijalka ja kaksi kerrosta), jossa minun rappuuni kuljettiin sisäpihan puolelta. Seinän takana oli asunto, josta kuului ääniä mutta josta en tajunnut, mistä sinne kuljettiin. Samoin puisissa portaissa kuului kopistelevia askelia, vaikka ketään ei näkynyt. Kesti monta kuukautta ennen kuin hoksasin, että julkisivun puolen rappu kulki limittäin sisäpihan puoleisen rapun kanssa: seinän takana portaat kulkivat ylös, toisella puolen alas. Tai siis molempiin suuntiin, mutta ymmärtänette. Minä en ymmärrä.

Kun muutin edelliseen asuintaloomme Kalevassa, suunnittelin mielessäni kauhukertomusta, jossa äiti lähtee vinttiin ripustamaan pyykkiä ja kun hän palaa, hän kuulee vauvan itkun rappuun saakka. Mutta vaikka hän miten juoksee portaita ylös alas ja ajaa hissillä, hän ei löydä oikeaa kerrosta, ei ovea, jonka takaa vauvan itku kuuluu. Tilan ja suunnan hahmotusvaikeudet, unen logiikka samoin kuin väärinkuulemiset ja väärinkäsitykset tarjoavat hyviä aineksia tarinoille.

Jos kirjoittavat ihmiset lukevat tämän postauksen, olisi mukavaa kuulla, millaisia apukeinoja käytätte tilan ja suunnan hahmottamiseen. Vai tarvitsetteko sellaisia?

Hyvää viikonloppua kaikille tarinoiden kirjoittajille ja lukijoille!

Thursday, November 12, 2015

Julkaise säännöllisesti, juhli harvoin

Ja kylläpäs sattuikin heti eilisen bloggauksen perään, että taiteilijan tienestit ovat tapetilla. Nimittäin kirjailijan tienuu. Kultakuume-ohjelmassa vierailivat Juha-Pekka Koskinen, Virpi Hämeen-Anttila, Johanna Venho ja Maaria Ylikangas (ohjelma on kuultavissa Areenassa).

Kirja-alan vaikeuksista sekä kirjailijan työstä ja toimeentulosta on puhuttu viime aikoina niin paljon (esimerkiksi palkkioista ja kirjamyynnistä), että ohjelmassa ei varsinaisesti ilmennyt mitään uutta, mutta hyviä näkökulmia siinä oli. JP Koskinen havainnollisti omalta osaltaan kirjailijan tulojen sirpalemaisuutta ja kausiluonteisuutta. Hän piti vuoden ajan blogia, johon päivitti joka kuukausi tavoitteen ja kertyneen summan. Itsekin seurasin hänen kirjoituksiaan viime vuonna. Kirjailijan työssä ongelmallista on se, että varsinaisen työn aikana, siis silloin kun kirja ei ole vielä ilmestynyt, rahaa ei tule välttämättä mistään.


Kirjailijan talous on lippulappuja ja silppua.

Lainauskorvauksista, kirjastoapurahoista ja kirjamyynnistä käytävä keskustelu paljastaa, että parhaiten pärjää säännöllisesti julkaiseva kirjailija. Itseänikin on alkanut hirvittää, miten kauan on vierähtänyt edellisen romaanin ilmestymisesta (Linnunpaino 2012). Tuleva, tai pitäisikö sanoa uusi romaani Syyskuun jumalat on hyvässä vaiheessa, mutta ei se vielä valmis ole. Sen olisi tarkoitus ilmestyä ensi vuoden syyskuussa (yllätys), mutta aina on (onneksi koko ajan pienenevä) riski, että teos ei valmistu ennen sitä tai tulee muita mutkia matkaan.

Kirjastoapurahalautakunnan puheenjohtajana Johanna Venho korosti apurahojen merkitystä ja ihmetteli vähän sitäkin, miksi ne JP:n seurantablogista oli jätetty pois. Apurahat ovat itsellenikin olleet merkittävä tulonlähde, mutta vasta jälkeenpäin tarkasteltuna. Tämä johtuu siitä, että apuraha on aina harkinnanvarainen eli sen varaan ei voi laskea, toisin kuin opetuskeikkojen tai juttupalkkioiden. Ymmärrän JP:n ratkaisun: jos tavoitteena on suunnitella omaa taloutta, ei siihen voi laskea mukaan arpajaisvoittoja.

Lainauskorvauksiin on tänä vuonna saatu korotus, mikä on hieno saavutus Sanastolle ja kaikille, jotka ovat kampanjoineet sen puolesta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä lastenkirjallisuuden kääntäminen voittavat, mikä on hieno asia, koska nämä lajit ovat monesti muutoin aliarvostettuja. Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas huomautti ansiokkaasti, että runoilijat eivät kuitenkaan hyödy tästä kehityksestä, koska runouden yleisö on Suomessa niin pieni. Hänen mukaansa kannattaisikin parantaa taiteilijoiden ja itsensä työllistävien sosiaaliturvaa ja siirtyä perustulomalliin.

Virpi Hämeen-Anttila muistutti, miten tärkeää pienellä kielialueella on huolehtia kansallisesta kielestä ja kulttuurista ja toivoikin, että valtiovalta suhtautuisi suopeammin kirjallisuuteen. Hän väläytti kirjallisuuden arvonlisäveron poistamista. Monessa maassa näin onkin. Miellyttävää ja sivistynyttä Hämeen-Anttilaa on aina mukava kuunnella.

Suomalaiset kirjailijat ovat vaatimattomia. Valitettavasti niin on myös suomalainen markkinointi. JP Koskinen toivoi erityisesti, että kirjakaupat pitäisivät hyllyssään laajempaa valikoimaa. Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen kirjoitti samasta asiasta viikolla, kun hänen syksyllä ilmestynyttä Yksin-romaaniaan ei löytynyt kirjakauppojen valikoimista. Kaikki keskustelijat olivat sitä mieltä, että näistä asioista pitäisi puhua enemmän, muistuttaa apurahojen merkityksestä kirjailijalle, olla ylpeitä ja suomalaisia. En tiedä, sulkevatko nämä kaksi asiaa toisensa pois. Tuntuu, että parempi omanarvontunto auttaisi olemaan vihaamatta kaikkea ulkopuolelta tulevaa, mutta tämä on eri keskustelu.

Suomalainen kirjallisuus on erikoinen lumihiutale siinä, että pienen kielialueen pienillä painoksilla kirjailijan on vaikea elää pelkillä myyntituloilla. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa keskimääräinen rojaltiennakko on 30 000 dollaria, joskaan kuusinumeroiset ennakot eivät ole tavattomia.* Kuitenkin keskustelijat muistuttivat, että monilla muilla taiteenaloilla tulot ovat vielä huonompia. Kirjailijana voi kohtuullisen varmasti elää Suomenmaassa, kun muistaa täydentää tienestiään muilla kirjallisilla töillä. Omasta puolestani iloitsen, että olen tullut uskaltautuneeksi myös tietokirjoittamisen puolelle.

(* Mihin muuten kuusinumeroinenkin ennakko valuu? Se voi olla alimmillaan 100 000 dollaria. Siitä menee agentin palkkio, esimerkiksi 15 prosenttia. Sitten verot. Sitten sairausvakuutus. Kirjan kirjoittaminen kestää vaikkapa kaksi vuotta ja kolme vuotta menee, että sen saa julkaistua. Eli viidelle vuodelle jaettuna summa ei välttämättä riitä edes yhden aikuisen elämiseen Yhdysvalloissa. Apurahoja ei ole. Terveisiä ja selkääntaputukset jenkkikollegoille.)

Tuesday, November 10, 2015

Pyytämisen taito

Talousoppaita kirjoittavat usein ekonomistit tai taloustoimittajat. Joskus parempia näkemyksiä esittävät kuitenkin ne, joilla ei arvaisi olevan ymmärrystä rahasta: kiertuemuusikot, kotiäidit, taiteilijat. Aihe onkin aivan liian tärkeä jätettäväksi taloustoimittajien harteille.



Amanda Palmer kysyy epämukavia kysymyksiä lukijan puolesta kirjassaan Art of Asking. Teos on hyvin kirjoitettu, mitä ei arvaisi Amanda Palmerin ärsyvästä tavasta blogata ilman isoja kirjaimia. Amanda Palmer on yhdysvaltalainen muusikko ja yksityisyrittäjä, joka hankkiuduttuaan eroon levy-yhtiöstään alkoi toteuttaa uudenlaista bisnesmallia: hän laittoi musiikin nettiin ilmeiseksi ladattavaksi, mutta pyysi kuuntelijoilta maksun lahjoituksena. Kukin sai maksaa sen verran kuin halusi.

Palmer kirjoittaa pitkät pätkät kokemuksistaan katutaiteilijana ("elävänä patsaana") ja tuolloin hankkimistaan opetuksista: luottamuksesta, kiitollisuudesta ja yhteyden hakemisesta muihin ihmisiin. Hänen mukaansa taiteilija tekee taidetta rakkaudesta, ja samasta rakkaudesta taiteeseen katsojat, lukijat ja kuulijat myös maksavat siitä. Tästä huolimatta taiteilijat tuntevat usein olonsa epämukavaksi myyntipöydän takana. Kukaan ei huuda lipunmyyjälle "mene töihin", mutta jos taiteilija myy lippuja omaan tilaisuuteensa, sitä pidetään epäsopivana. Pitäisi olla välittäjä, agentti, joka ikään kuin sirottelee keijupölyä "likaisen" transaktion päälle.

Idea on, että taiteilija pyytää, ja joku ehkä antaa. Palmerin kokemuksen mukaan on olemassa tietty osa yleisöstä, joka on valmis maksamaan hänen taiteestaan. Eivät kaikki, mutta ne jotka maksavat, ovat juuri hänen yleisönsä. Eikä Palmer ole mikään massojen taiteilija, vaan pikemmin punk- ja underground-muusikko.

Keskeinen huomio Amanda Palmerin Art of Asking -kirjassa on se, että antaminen on helppoa, mutta vastaanottaminen on mutkikkaampi juttu. Palmer kertoo anekdootin Henry Thoreausta, joka kirjoitti teoksen Elämää metsässä kuvauksena yhteiskunnan ulkopuolelle asettumisesta, mutta jonka äiti toi hänelle metsämökkiin sunnuntaisin ruokaa - mukaanlukien donitseja. Palmer kehottaakin kaikkia taiteilijoita (ja startup -yrittäjiä, ja järjestöjen toiminnanjohtajia) pyytämään ja ottamaan ne donitsit, ja olemaan kiitollinen. Kukaan meistä ei selviä täällä yksin, vaan jokainen on riippuvainen muista ihmisistä. 

Hän on huomannut, että naisten on usein helpompi neuvotella "lahjoja" yhteisön kuin omasta puolestaan. Palmer viittaa 2010 tutkimukseen, jossa naiset esittivät järjestään korkeamman palkkiopyynnön, jos heidän piti neuvotella se ystävälleen. Kirjoittajan mukaan ei ole sattuma, että naispuoliset sooloartistit ottavat usein käyttöön taiteilijanimen, joka viittaa kuvitteellisen taustabändin olemassaoloon: Marina and the Diamonds noin esimerkiksi.

Mielenkiintoisena huomiona Palmer tiedostaa, että samat pyytämisen mekanismit toimivat myös parisuhteessa. Palmer käyttää useita sivuja sen pohtimiseen, miten vaikea hänen oli lainata tiukassa paikassa rahaa aviomieheltään - joka olisi omasta puolestaan voinut vaikka antaa rahat hänelle. Asia on pysähtymisen arvoinen. Laulaja/lauluntekijä oli vuosien ajan elättänyt itsensä ja maksanut työntekijöille ja muusikoille palkat omasta pussistaan olematta riippuvainen ihmisestä, jonka kanssa sattui olemaan sängyssä. On helpompi pyytää tuntemattomalta, jolta odottaa vähän tai ei mitään, kuin elämänsä tärkeimmältä ihmiseltä.

Kirjan loppupuolella kuvio monimutkaistuu. Vuonna 2012 Amanda Palmer sai lunta tupaan, kun hän oli kerännyt Kickstarter-rahoituksella yli miljoona dollaria kiertuetta varten, mutta kutsui silti vapaaehtoisia muusikoita lavalle. Kritiikin mukaan hänellä oli nyt varaa maksaa, ja lopulta hän joutui sen tekemäänkin. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Toiminta-ajatuksena oli koko ajan ollut musiikin esittäminen ilmaiseksi "ninja-keikoilla", majoitus- ja ruokalahjoitusten pyytäminen, fanien osallistaminen ja levyjen jakaminen ilmaiseksi netissä, mahdollistamalla maksu "Donate" nappulalla tai panemalla hattu kiertämään. Jos olen rikas, onko minulla oikeus pyytää tai saada vaikka lapsenvahtiapua ilmaiseksi ystäviltäni, vai pitääkö palkata hoitaja Care.comista? 

Art of Asking -kirja liittyy isompaan keskusteluun musiikkiteollisuudesta ja piratismista, luovien alojen ansaintamalleista, työn ja vapaa-ajan sekoittumisesta sekä ilmaistyöstä. Keskustelun ääripäät ovat kaukana toisistaan. Luovien alojen tulevaisuus riippunee pitkälti siitä, miten perinteisiä, niukkenevia ansaintamalleja onnistutaan yhdistämään uusiin ratkaisuihin. Kirjallisuuden tapauksessa avainasemassa lienevät sähkökirjojen jakelu ja tekijöiden uudet yhteenliittymät - vielä on mahdollista välttää musiikkiteollisuuden virheet.

Ärsyttävää kirjassa oli "luota universumiin" -tyylisen ajatuksen toistaminen ja toisintaminen. Tosiasiassa ilman lakisääteisiä tukiverkkoja ja vaihtosuhteeseen perustuvia työpaikkoja pärjäävät parhaiten ihmiset, jotka, no, pärjäävät ilman. Nuoret, kauniit, terveet ja lapsettomat, noin esimerkiksi. Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö juuri heidän kannattaisi yrittää.

Lopuksi tunnistan ajatuksen yleisön kanssa kommunikoinnista. Ihan sama, onko yleisön koko kolme vai kolmetuhatta. Kukaan kirjailija ei halua kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, ja kun teksti julkaistaan, se julkaistaan aina lukijoille. Taiteilijalle tärkeintä on kuitenkin yhteys, syntyi se sitten maksavien katsojien tai ohikulkijoiden kanssa.

Amanda Palmerin TED-esityksen voi katsoa täältä: https://m.youtube.com/watch?v=xMj_P_6H69g

Fantasian kielellä

Luin Anja Snellmanin uusimman kirjan Antautuminen. Mitään uutta siinä ei ollut verrattuna aikaisempiin kirjoihin, samat aiheet ja aistimukset. Realismiin uppoaa helposti, näitä tuttuja kirjoja kulutan yhtä helposti kuin hengitän ilmaa sisään ja ulos. Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin toisessa ajassa tai paikassa tapahtuvan kirjan kohdalla koen harvoin.

Mietin tätä varsinkin siihen nähden, että tieteis- tai fantasiateokseen tarttuminen on usein toisaalta vaikeampaa, toisaalta palkitsevampaa. Lukemisen aloittaminen on aina hitaampaa, jokin hankaa vastaan, aiheuttaa kitkaa. Se on uuteen maailman tottuminen, joka haraa vastaan. Tämä on myös fantastisen, mielikuvitusta viljelevän kirjallisuuden vahvuus. Se tapahtuu maailmassa, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Kuvitteellisista maailmoista on toisaalta vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin arkitodellisuudesta, toisaalta lukija hämmästyy ja ihmettyy, kun tässä onnistutaan hyvin.

Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, laitapuolen kulkijat asemalla. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan. Jos olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Tästä seuraa ilmiö, joka on melko yleinen suomalaisten lukijoiden keskuudessa: ei kai se tollai oikeasti sanonut.

Luen Catherynne M. Valenten lastenkirjoja, joissa Sibylla on tytön muotoinen ovi ja maailmojen välissä sijaitsee komero, johon elämämme aikana hukkaamamme pikkutavarat kasaantuvat. Tutkija Farah Mendelsohn on sanonut, että fantasia on metaforan konkretiaa. Kirjallisuus olisi melko tylsää, jos sen lukeminen ei aiheuttaisi aivojen kääntymistä hieman toiseen asentoon.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

Tuttu nuortenkirjailija totesi olleensa onnekas valinnassaan, että hän kirjoittaa fantasiaa - hän käsittelee ikuisia kysymyksiä rakkaudesta ja moraalista ilman, että teos vanhenee yhtä nopeasti kuin viimeisin aikalaiskuvaus älypuhelimineen. Näin se on: ajan pinnallisia ilmiöitä kuvaava teos on parin vuoden päästä kourallinen rypistyneitä, kellastuneita koivunlehtiä. Ilman inhimillistä kokemusta, perustarinaa ja myyttejä, fantasiasta vahvaa todellisuutta, teos on puiseva.

Lopuksi: kokoelma Leena Krohnin lyhyitä proosateoksia ilmestyy 800-sivuisena laitoksena Yhdysvalloissa, julkaisijana spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä kustantaja. Teosta ylistetään tuoreeltaan esimerkiksi Kirkus Reviews -julkaisussa. Kirjallisuuden rakastaminen ei katso genrerajoja, rajat ylittämällä ja ennakkoluulottomalla asenteella voi saada parhaat puolet molemmista maailmoista.

Monday, October 19, 2015

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).


Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.


Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

Friday, October 9, 2015

The Grind

Kameron Hurley käyttää scifikirjoittamisen ammattimaista puolta käsittelevissä kolumneissaan toistuvasti sanaa ”grind”. Sen voi kääntää oravanpyöräksi, mutta minulle sanasta tulee enemmän mieleen verbi ”raastaminen”, niin kuin raastinraudalla. ”Grind” sisältää työn ja siihen kuuluvat todelliset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, mitä kirjoittajan ”pitäisi” tehdä.

Yksi asia, joka kirjoittajalle tänä päivänä itsestään selvästi ”kuuluu”, on sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Omia kanavia myöten tiedotetaan työn vaiheesta, tulevista julkaisuista ja juhlitaan saavutuksia. Epäonnistumisia tai kriittisiä puheenvuoroja ei tuoda esille, koska ne huonontavat hyvää meininkiä. Sosiaalinen media on larppi, jonka nimi on ”Kaikki muut ovat täydellisiä” ja ”Kaikilla muilla menee hiton hyvin”. Ja jos sinulla ei olekaan, niin se on varmaan oma vikasi, koska muuthan näkyvät pärjäävän niin hyvin.

Havaintoni mukaan pidempään kirjoittaneilla ja julkaisseilla on tietty näköharha suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin. Kirjoittaminen ja julkaiseminen on kuin soutamista huonolla ilmalla. Kaikki lähtevät samasta rannasta ja tuntuu, että toiset ehtivät heti pidemmälle, jo esikoiskirjasta alkaen. Itse näkee lähinnä oman kamppailunsa, koska sateelta ei erota enää lähtöpistettä eikä soutaessa pysty pitämään silmällä myöskään sitä, mihin on menossa. Mutta sitten kun vilkaisee sivuille, niin huomaa, että siinä on jotain kolme tyyppiä reuhtomassa, loput on jääneet tyynemmille vesille. Eikä niillä kolmella-neljällä ole kenelläkään sen helpompaa, niiden naamat ovat ihan sen saman sadeveden ja rään peitossa kuin itselläkin.

Kateutta sanotaan suomalaisten perusominaisuudeksi. Ja näinhän se menee: yksinyrittäjä kadehtii palkansaajaa, kokonaistyöaikaa painava ylempi toimihenkilö kadehtii naapurin sossupummia ja eläkeläinen turvapaikanhakijan vastaanottorahaa. Työlääntynyt perheenäiti kadehtii yksinhuoltajalta lapsivapaata viikonloppua, onhan näitä. Tarpeeksi huonolla itsetunnolla varustettu kansalainen voi kadehtia jopa vammaiselta tämän aivovammaa.

En usko, että kateus on suomalaisille sen ominaisempaa kuin muille kansoille. Ihminen, joka arvostaa ominaisuuksiaan tai valintojaan, ei yleensä kadehdi toisten ominaisuuksia tai valintoja. Sen sijaan vertailu muihin voi tuottaa alemmuudentunteita kenelle tahansa. Sosiaalinen media ei tue kirjoittajan itseluottamusta. Ne muutamat peukutukset unohtuvat nopeasti, vahvemman jäljen tekee mielikuva muiden pärjäämisestä.


The Grind ylhäältä päin katsottuna. Kuva: Saara Henriksson

Larppiin kuuluu myös jatko-osa, jonka nimi on ”Helppoahan sinun on.” Jokainen kirjoittaja kuulee näillä sanoilla alkavan lauseen lähipiiristään jossain vaiheessa. Voidaan sanoa esimerkiksi, että helppoahan sinun on, kun olet saanut kirjan julki. Tosiasiassa romaanin julkaiseminen ei ole koskaan helppoa. Minulla se vaati monta vuotta, kolme käsikirjoitusta ja useita hylsykirjeitä.

Tai että sinulla on helppoa, kun sinulla ei ole tuota asuntolainaa. Tämä lausutaan painokkaasti, kuin asuntolaina olisi kohtalo, vääjäämätön tosiasia ihmiselossa. Mutta ihminen voi myös tehdä valinnan olla hankkimatta omaa asuntoa. Muuten, kun usein sanotaan, että kirjailijana on vaikeaa tai mahdotonta elää Suomessa, tällä oikeastaan tarkoitetaan, että kirjailijana on vaikeaa kerätä omaisuutta ja elää keskiluokkaista elämää.

Lapsettomalle voidaan tokaista, että sinullahan on sitä on aikaa, koska olet perheetön. Hesarin kolumnissa joku kirjoitti äskettäin viisaasti, että jos työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, kokeilepa työttömyyden ja perheen yhdistämistä. Saati, jos ei ole työtä eikä perhettä. Usein on myös niin, että työ suojelee perheeltä ja perhe työltä. Monilla ei ole edes sitä palapeliä, jota kasata.

Kollega sanoi asiasta niin hienosti, ettei minulla ole mitään lisättävää: ihmiset tarvitsevat tekosyynsä, jotta he kestävät kasassa. Samaten naurattaa aina, kun joku viittaa freelanceriuteen "oravanpyörästä hyppäämisenä”- Tienuun epäkiinnostava maailma kun on ihan sama, paitsi että joka ikisen keikan joutuu myymään erikseen. Kaunokirjallisuus joutuu siinä samalle "miten voin saada tästä rahaa" -viivalle kaiken muun kirjoitustyön kanssa.

Asia, joka The Grindissä itseäni tökkiikin kaikkien eniten, on tietty ulkokirjallinen ammattimaisuuden mentaliteetti. Se tekee kaikesta itse kirjoittamistoiminnan ulkopuolisesta toiminnasta sellaista pöljää puljaamista. Pitäisikö vähistä rahoista panostaa ammattimaisemman näköisiin nettisivuihin tässä kuussa? Pitäisikö otattaa itsestään kirjailijakuva? Vai satsaisiko muuhun, käännöksiin, jatkokoulutukseen? Mieluummin lukisin vanhoja Kosmoskyniä.

Ammattimaisen toiminnan ”vaatimus” on mukana koko ajan. Pitäisi olla aktiivinen, ideoida koko ajan uusia juttuja. Siltä ainakin tuntuu, koska ”kaikki muut” tekevät näin - ja jos minä ainoana jätän tekemättä, urani on tuomittu enkä enää koskaan saa lukijoita tai kirjaa julki. Lukijat menevät sen kirjailijan teosten pariin, joka päivittää blogiaan aktiivisemmin. Mahtaako olla näin?

Ainoa lohtu on, että muualla on huonommin, ruotsalaisilla ja yhdysvaltalaisilla kollegoilla se itsensä markkinoinnin vaatimus on vielä kovempi, niin kuin on kilpailukin. Luovaan työhön on kuitenkin pakko säilyttää tietty harrastelijamainen asenne, näpertelyn ilo, muuten niitä hyviäkään ideoita ei koskaan synny. Sellaisesta työstä ei saa rahaa, jota ei viitsi tehdä. Ilotonta, hengetöntä proosaa ei halua lukea kukaan.

Ensi viikolla Tampereella on koululaisten syysloma. Aion käyttää ajan lukupinon madaltamiseen ja tehdä kaikkea turhaa. Sitten voin taas reippaana oravana palata pyöritykseen.

Wednesday, October 7, 2015

Itsekuri uskontona

Aamun ratoksi olen lueskellut kaverin vinkkaamaa Medium-sivustoa. Siellä yrittäjät, bisnesoppaiden kirjoittajat ja valmentajat jakavat oppejaan tyydyttävämmän elämän saavuttamiseksi ja paremman maailman rakentamiseksi.

Tarjolla on esimerkiksi David Heinemeier Hanssonin kannustuspuhe. Hansson on 35-vuotias ohjelmistoyrittäjä ja suositun Ruby on Rails -palvelun kehittäjä. Hän on myös bestseller-kirjailija ja Endurance-ralliautoilija. Hänellä on homma hanskassa, hän kantaa vastuun itsestään ja elämästään ja kehottaa sinua tekemään samoin. Aina on aikaa toteuttaa oma unelmansa. Loppujen lopuksi, kuka muu unelmasi toteuttaisi kuin sinä itse?

David Heinemeier Hanssonin ja hänen kaltaistensa kantamaa soihtua aloittelevat yrittäjät tavoittelevat päivästä toiseen: pystyt siihen, kun uskot unelmaasi, aikuiset ovat ihan tyhmiä ja teet itse oman tiesi anyway.

The high-achievers, the men of action” ovat uuden ihanne-elämäntavan mallioppilaita. Bisnesgurujen mekka ja kehto on Piilaakso ja paras seuraaja nuori tai nuorehko innostunut mies. Gurujen jäljissä lukuisat start up -yrittäjät ja bisnesvalmentajat hakevat todellisen menestyksen salaisuutta, ilman substanssia.

Leikitäänpä hetken, että itsekuri ja itsensä ylittäminen ovat ”menestyksen” tärkeimmät tekijät. Esimerkiksi verkkojulkaisu Growthzerin perustajan Oskar Nowikin mukaan 80 prosenttia lukijoista haluaisi kirjoittaa kirjan, mutta vain yksi prosentti onnistuu toteuttamaan haaveensa. Itsekurin puutetta! Ei tarvita sanomaa, lahjakkuutta tai taitoa, vain itsekuria. Omia tapoja muuttamalla ja pieniä askelia noudattamalla jokainen pystyy tuottamaan pienen ihmeen Amazoniin julkaistavaksi. Näin kävi nimittäin myös Oskar Nowikille. Hän on muun muassa julkaissut kirjan ”In Control: 5 Weeks To Stronger Self-Discipline”.

Eihän tuollaisessa maskuliinisuuden mallissa ole sinänsä mitään uutta, mutta jotenkin se tulee puhtaaksiviljellyksi näissä bisnesihmeissä. Loppu ihmiskuntaa sitten ihmettelee ylipainoisena, velkaantuneena ja surkeana, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kirjoittajan hybristä en tämän osuvammin osaa kuvata.

Uusi uljas mieskuva huipentuu Andy Weirin Yksin Marsissa -kirjan päähenkilöön. Watney käy yksinäistä, seksitöntä olemassaolokamppailuaan vihamielisessä ympäristössä, apunaan vain omat lihaksensa, nokkeluutensa ja tonnikaupalla huippukallista, aurinkosähköllä käyvää teknologiaa. Yksin Marsissa on viihdyttävä ja jännittävä kirja, mutta elämänohjeita en siitä ottaisi.

Verkottuneessa etätyöskentelyssä myös työkaveri ovat menettäneet entisen merkityksensä. Kävin puolison kanssa katsomassa elokuvan Everest. Siinä oli kyse vähän samasta asiasta, tarinan viehätys perustuu ihmisen selviytymiseen uskomattomissa olosuhteissa. Vuorikiipeilijälle tiimi on kuitenkin tärkeä ja he toimivat ryhmässä. Watneylla tai Internet-ajan yrittäjäsankarilla ei ole ketään.

Pelkkään itsekuriin perustuvasta työskentelystä puolestaan sanoisin, että se ei toimi. Jos itsekuri olisi ratkaisu, kaikki laihduttajat saavuttaisivat tavoitteensa ja tupakoitsijat lopettaisivat noin vain. Joillekin itsensä kanssa kilvoittelu on hauskaa peliä ja paras työskentelymetodi. Toisille tehokkaampaa on keksiä hyvä palkitsemisjärjestelmä, tai mikä tahansa suostuttelukeino. Mikä hyvänsä toimii, se toimii. Esimerkiksi minulla itsekuria ei ole juuri lainkaan. Ainoa tapa saada tehtyä vähänkin vastustusta aiheuttavia asioita (kuten lähteä salille) on onnistua tekemään se jotenkin vahingossa, ajattelematta. Huijata itsensä työhön.

David Heinemeier Hanssonin kirjat myyvät, joten bisnesvalmennukselle on oletettavasti markkinoita. Tuskin näitä elämänohjeita pursuaisi joka paikasta, jos näköpiirissä ei siintäisi jonkinlainen ansaintalogiikka. Joten kun näette minun kirjoittavan inspiroivilla kuvapankkikuvilla koristettua, englanninkielistä kannustuspuhetta itsensä huijaamisen merkityksestä Medium-sivustolle, tiedätte, minkä vuoksi. Siihen saakka hukkaan aikaani lukemalla kaunokirjallisuutta - ja naureskelemalla ajanhallintakirjoituksille.

Monday, October 5, 2015

Löydä sisäinen motivaatiosi

Keskustelu puolison kanssa johti pohtimaan, miten erilaisia motiiveja kirjoittajilla on. Puoliso kun joskus (lue: aina) naureskelee sitä kaikkea touhua, johon osallistun. Lukijalle kirjailijan sisäinen motivaatio on sangen merkityksetön seikka, tärkeintä, että kirja on hyvä. Harvoin kirjoittaja itsekään tulee näitä sen syvällisemmin pohtineeksi, kirjoittajan tehtävä on kuitenkin kirjoittaa, ei pohtia oman motivaationsa syvintä olemusta. Usein motivaatio - se, mitä kuvittelemme saavuttavamme - kuitenkin myös ohjaa lopputulosta. Esittelen tässä viisi havaitsemaani kirjoittajatyyppiä motivaation mukaan lajiteltuna.

1. Sisäinen pakko

Yleisin kirjoittajatyyppi, esiintyy varsinkin harrastajakirjoittajien joukossa. Kirjoittaminen on itseilmaisua, tapa olla olemassa. Sisäisen Pakon varassa elävä kirjoittaja on tyytyväinen, kun saa paukuttaa tekstiä menemään keittiössä lasten nukkuessa/hirsimökissä vuoristossa/kirjoittajaretriitissä Santorinilla. Tekstin julkaisu ei välttämättä siinnä kirjoittajan näköpiirissä, eikä se ole olennaistakaan. Kirjoittajatyypeistä hän on ehkä kaikkein onnellisin. Jos tämä kirjoittaja haluaa kehittyä tai julkaista ammatikseen, kuvaan astuu aikanaan myös muita motivaattoreita.

Viholliset: ei ole, ellei harrastukselta aikaa vievää päivätyötä tai perhettä lasketa.

Korkein palkinto: kirjoittaminen; se, että saa kirjoittaa.

2. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija

aka Luova Nero. Tämä kirjoittaja hioo teosta, kunnes teksti taipuu noudattamaan hänen visiotaan pilkulleen. Vaatii paljon itseltään ja muilta. Parhaassa tapauksessa hänellä on ymmärtäväinen kustannustoimittaja ja kustantaja, joka ei hoputa - tai anna lemppuja, jos teosta ei synny määrätyssä ajassa. Kirjallisuuden Puhtauden Vaalija antaa romaanille aikaa - kuusi vuotta, ei, kahdeksan, ei, kymmenen - niin kauan kuin se vaatii. Hän ei välttämättä nyrpistä viihdegenrelle, mutta hänen tavoitteensa ovat paljon korkeammalla. Hän haluaa uudistaa koko kirjallisuudenlajin!

Kirjallisuuden Puhtauden Vaalijan pahin vihollinen on kriitikko. Myös kriitikko nimittäin vaalii kirjallisuuden puhtautta. Kun Luovan Neron ja kriitikon kirjallisuuskäsitykset törmäävät, on jälki kauheaa. Kirjailija muuttaa ulkosaariston etäisimmälle kallioiselle niemennokalle ja vannoo, ettei kirjoita enää koskaan.

Korkein palkinto: Nobel-palkinto.


Nobel-mitalin työpöytää koristamaan voi ostaa kätevästi myös museon puodista. Kuva: Saara Henriksson

3. Karrieristi

Puhtauden Vaalijan kiistakumppani. Karrieristi hahmottaa kirjoittamisen urana ja uran etappeina. Hän julkaisee kirjan vuodessa, mieluiten kaksi, tai kolme. Elämä ja kirjallisuus on tyhjä lehtiö, joka on täytettävä kirjoituksella, koska on kiire, kiire. Tämä kirjoittaja pelkää katoamista, sitä, että häviää ensin itsensä näkyvistä, sitten muiden. Kuin tanssijalla, joka loukkaantumisen vuoksi joutuu jäämään pois esityksistä, Karrieristin identiteetti on hukassa, jos hän ei julkaise.

Parhaimmillaan kirjoittaja kehittyy teosten välillä, yhden teoksen aikana kun kehitystä harvoin ehtii tällä tahdilla tapahtua. Hän pääsee eteenpäin, koska ei jää jumittamaan yhden idean kanssa vuosikausiksi. Jos karrieristilla ei ole isoa yleisöä tai jos hänen takanaan ei seiso vankkaa kaupallista kustantajaa, kirjat ilmestyvät tarvepainatuksena, Pekan Pien-Kustannuksen tai netissä toimivan U’R’ThePublisher-palvelun kautta.

Karrieristin alalaji on Yleisön Palvelija, eli karrieristi, jolla on yleisö. Kieli pitkällä odottavalle lukijakunnalle kirjoittaminen on varmasti antoisaa, mutta astuu jo pois pelkän sisäisen motivaation (kuulenko setelitukkujen kahinaa?) alueelta.

Vihollinen: kriitikot, apurahat tai kirjallinen julkisuus eivät aina ole karrieristin puolella. Kehittyäkseen kirjoittajana tai jatkaakseen uraansa karrieristi voi joutua etsimään muita motivaattoreita.

Suurin palkinto: uusi kirja kustantajan luettelossa säännöllisesti.

4. Kaveripiirin Sankari

Monet genrekirjoittajat (scifi, fantasia) kuuluvat tähän ryhmään, niin kuin myös useimmiten marginaalisten kirjallisuudenlajien kirjoittajat. Yleisö on pieni, tai hitto, minähän tunnen heidät melkein kaikki! Yhteisö palkitsee, kannattelee ja tukee, kun valtavirtakirjallisuus kääntää selkänsä. Parhaimmillaan Kaveripiirin Sankari hyötyy siitä, että hän tuntee yleisön, jolle kirjoittaa. Kirjallisuudenlaji säilyttää omaleimaisuutensa, kun sitä lukevat ja kommentoivat vain alan todelliset harrastajat. Kaveriporukalla on myös mukava kokoontua kaljalle ja ruotia hyvässä seurassa maailman ja kirjallisuuden menoa. Lopulta myöskään kustantajaa ei tarvita, koska pienpainatteet voi tehdä itse kopiokoneella ja jakaa kavereille kaljatuoppeja vastaan.

Kaveripiirin Sankarin alalaji on Pääri-Kilvoittelija. Kun ensimmäinen kirjoittaa faniporukalle, Pääri-Kilvoittelija haikailee kirjallisiin piireihin. Hän on kehystänyt Kirjailijaliiton jäsenkorttinsa ja on ensisijaisesti kiinnostunut siitä, mitä kollegat hänen työstään ajattelevat. Pääri-Kilvoittelija on harvoin suuren yleisön tuntema.

Vihollinen: nälkäkuolema.

Suurin palkinto: jokin yhteisöpalkinto, Atorox- tai Kuvastaja-palkinto

5. Rohkea Oman Tiensä Kulkija

Kohdan 2, 3 ja 4 -kirjoittajat kysyttäessä usein sanovat olevansa tätä lajia. Todellisuudessa täysin tallaamattoman polun löytää vain harva, ja vielä harvempi pystyy kulkemaan sitä ilman apua tai tukea. Kirjallisuuden outolintu, jota ei välttämättä arvosteta omana aikanaan. LISÄYS: Oman tiensä kulkijaa tämä ei kuitenkaan haittaa, koska lopulta hän on ollut oikeassa. Ellei sitten ole kuollut sydänkohtaukseen kirjakaupan värityskirjaosaston edessä ennen mestariteoksensa luomista.

Vihollinen: ?

Suurin palkinto: Tuntematon.

Luultavasti jokainen kirjailija tunnistaa itsessään useamman näistä motivaattoreista, ainakin himpun verran. Parhaimmillaan omaa motivaatiota tutkimalla voi löytää ratkaisun avaimia tilanteeseen, jossa työ tuntuu jumittavan. Antoisaa kirjoittamissyksyä kaikille!

Monday, September 28, 2015

Pieni kenttätutkimus jatkamisesta

Vedin viikonloppuna lyhyen koulutuspäivän Kirjoituskone käyntiin. Siellä ei startattu sähkökirjoituskoneita vaan käynnisteltiin kirjoittamislihaksia noin muuten, tekemällä harjoituksia ja virittäytymällä. Koulutuspäivä innosti muistelemaan omia kokemuksia aloittamisen ja jatkamisen vaikeudesta. Olen istunut monilla kirjoituskursseilla Viita-akatemiassa, Oriveden opistolla ja yliopistossa viime vuosikymmenen puolella. Suuri osa kurssitovereista on sittemmin lopettanut kirjoittamisen ja löytänyt tilalle jotakin muuta, mutta aloin pohtia, millaiset ihmiset sitten ovat jatkaneet.

Joillain intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuvilla intohimon kohde on vaihtunut esimerkiksi teatteriin, tai politiikkaan. Jollakin on elämä vienyt mennessään, on työtä ja perhettä. Jonkun puoliso ei ole tukenut harrastusta ja kirjoittaja on luopunut siitä toistaiseksi.

Tuntuu itsestään selvältä, että lahjakas kirjoittaja, jolla on sanottavaa, kirjoittaa. Kuitenkin kursseilla on ollut minua lahjakkaampia kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta tai ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan. He pelkäävät tyhjää paperia, eivät saa tekstiä syntymään, heillä on terveysongelmia, he löytäneet jotain muuta. Merkittävä syy siihen, miksi itse olen jatkanut, on se että edellinen ala oli yhtä epävarma. Olin toki töissä, vähän aikaa, mutta lyhyitä pätkiä kerrallaan. Yhtään työsopimusta minulla ei ole ollut, joka olisi ollut pidempi kuin jokin saamani apurahapätkä.

Katsoin eilen Whiplash-elokuvan, joka kertoo jazz-rumpalista konservatoriossa. Nuorella miehellä oli lempeä isä, jolle kelpasi kaikki, ja sitten oli stereotyyppisen julma musiikinopettaja, jolle ei kelvannut mikään. Mietin, että onko tässä todella meidän taideopetuksemme kuva? Onko välimuotoa, ja voiko rakenteita muuttaa? Kun elokuva oli ensi-illassa, sitä kritisoitiin siitä, että siinä käsiteltiin enemmän kilpailua ja voittamista, ei varsinaista taiteellista kunnianhimoa. Pelkkä itsensä ruoskiminen ei kanna tarpeeksi pitkälle. Tai sitten se oli amerikkalaiselle yleisölle tehty elokuva, ja tietyt mutkat oli elokuvakerronnan takia vedetty suoriksi.

Kuten kollega totesi, tasapaino on lopulta sitä, että tekee. Jatkaa kirjoittamista, ei kuuntele "kaikki käy" -vanhempaa eikä anna natsiopettajan lannistaa, ja pitää huolta, että elämässä on muutakin. Samalla sisäinen pakko ei lopulta tarkoita mitään, jos se ei johda kehitykseen, sen miettimiseen, miten tehdä paremmin. Ilman harjoitusta sisäinen pakko laimenee, ja lakkaa.

Ketkä sitten eivät lakanneet kirjoittamasta?
He, joita rohkaistiin. Hyvä äidinkielenopettaja voi olla kirjoittajan uralla kullanarvoinen.
He, jotka saivat vahvistusta. Ensimmäinen julkaistu novelli on kannustanut kirjoittamaan lisää.
He, joita luettiin. Joskus paras ystävä, jonka kanssa pallotella ideoita, saa jatkamaan.
He, joilla on kirjoittavia ystäviä. Yhteisö tukee kirjoitusharrastusta ja sparraa, potkii tarvittaessa perseelle.
He, joita autettiin. Hyvä haltiatarkummi, kokeneempi kirjoittaja tai kustantaja jeesasi eteenpäin.
He, jotka auttoivat itseään. Perustivat oman kustantamon, kun kustantajaa ei ole löytynyt tai edellisen kanssa meni sukset riskiin.
Ja lopuksi: luonnekysymys. He, jotka olivat itsepäisimpiä.

Onhan myös kirjoittajia, joita on tuettu, sparrattu, kiitetty, potkittu eteenpäin ja joista on odotettu paljon. Kenelläkään kirjoittajalla ei ole mitään velvollisuutta lunastaa yhtään kenenkään odotuksia, paitsi itsensä. On luultavasti myös kirjoittajia, jotka eivät ole saaneet nauttia mistään edellämainituista. Olisi kiinnostavaa kuulla heistä.

Thursday, September 17, 2015

Miksei Jeppe mene lukioon?

Saska Saarikoski ottaa kantaa suomalaislukioiden tyttöistymiseen, tai pikemminkin surffaa viranomaisten sivuilla etsimässä tietoa koulutuksen sukupuolijakaumasta. Kirjoitus alkoi lupaavasti. Minusta olisi ollut kiinnostavaa kuulla Saskan omia näkemyksiä kahden pojan ja kahden tytön vanhempana. Mutta loppuosa tekstistä meni tähän samaan "miksi naiset viranomaisina ja opettajina eivät huomioi poikia" -valitukseen.

En jaksa uskoa, että oppilaan sukupuoli olisi se merkittävin tekijä toisen asteen koulutusvalinnoissa. Kai poikalasten siinä kuin tyttölastenkin vanhemmat tietävät, miksi lapsi ei halua lukioon. Vuosisatojen ajan, kun tytöt pidettiin poissa koulusta, niin sukupuolijakauman vinoutuma oli järjestelmän vika. Kuitenkin luulisi, että rauhanajan vauraassa pohjoismaassa lapsilla olisi hyvät mahdollisuudet oppia niin äidinkieltä kuin matematiikkaakin lämmitetyissä, valaistuissa luokissaan, koulutetun opettajan tuella. Sitä paitsi minusta näyttää, että monet tytöt on oikein hyviä matikassa, niin kuin pojatkin. Joku muu on vikana, jos naiset eivät innostu fysiikasta tai miehet äidinkielestä.

Uskonkin, että valintoihin vaikuttavat enemmän vanhempien taustat ja arvostukset sekä koulutuksen resurssien suuntaaminen. Puhun nyt vanhempien lapsiinsa käyttämistä resursseista ja kannustuksesta. Kuulemma Aasian maissa kuten Kiinassa ne tytöt, jotka ylipäätään pääsevät korkeakouluun, ohjataan helpommin luonnontieteellisille aloille kuin länsimaissa. Eli raha, toivo tulevasta menestyksestä ratkaisee enemmän kuin sukupuoli. Meillä lapset saavat valita opiskelualansa aika vapaasti, kiinnostuksesta riippuen, koska yksilön vapaus toteuttaa itseään on meikäläisessä kulttuurissa arvostetumpaa. Sama pätee varmaan myös toisen asteen koulutukseen, lukioon tai ammattikouluun. Kumpi tienaakaan enemmän, toimittaja vai putkimies?

Ylipäätään minusta tasa-arvokeskustelussa tuijotetaan liikaa vaan siihen oppilaan sukupuoleen. Ei huomioida tarpeeksi sitä, miten meillä on ylipäätään enemmän lukiolaisia kuin kolmekymmentä vuotta sitten, mitä mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun nähdään koulutuksen kautta olevan (ilmeisesti koko ajan vähemmän), ja niin edelleen. Minna Canthilla olisi epäilemättä ollut asiaan sanottavaa. Enemmän kuin sukupuolta pitäisi katsoa yhteiskuntaluokkaa. Koululaisen kohdalla saman asian voi ilmaista sanalla ”vanhemmat.”

Poikien koulumenestykselle olisi varmaan paljonkin tehtävissä. Tutkittua tietoa oppimisen ja opetuksen tasa-arvosta on yllin kyllin, eri asia, pystytäänkö luokkahuoneiden todellisuudessa tätä tietoa hyödyntämään. Voidaan kysyä poikien vanhemmilta, mitä pitäisi tehdä. (Paitsi jos humanistisesti sivistyneen Saarikosken perheessäkään pojat eivät halua lukioon, mutta tältä kannaltahan asiaa ei nyt tarkasteltu.) Itse kuuntelen mielelläni ammattilaisia, luokanopettajia ja erityisopettajia, silloin kun tietoa kantautuu koulusta kotiin saakka, ja kantautuuhan sitä.

Otetaan nyt esimerkiksi lukutaito. Kuulostaa mahtipontiselta ekaluokkalaisen vanhemman suusta, mutta olen kovasti samoilla linjoilla lapseni koulun kanssa. Eli vanhemmilla on sen edistämisessä merkittävä rooli. On tärkeää, että vanhemmat lukevat lapselle ääneen, ja että lapsi välillä lukee vanhemmilleen. Ei kannata tuomita sarjakuvia. Olisi hyvä, jos vanhemmat lukisivat lapsen aikana, eli lukisivat lapsen nähden myös itse.

Vasemmistolaisen työväenliikeen hiipumisen myötä myös työväen sivistysliike on hiipunut. Jos työväenluokkaisen perheen poika ei koskaan näe isäänsä kirja kädessä, sillä voi olla isompi merkitys kuin millään opettajalla, koulujärjestelmällä tai tasa-arvotiedon keskuksen suosituksilla ikinä. Itselläni on pieni epäilys, että myös porvarillisten, korkeasti koulutettujen litteraattien perheiden vanhemmat nykyään lapsensa aikana silmäilevät enemmän älypuhelinta kuin kirjaa.

Niin. Minulle saa sitten kuuden vuoden kuluttua tulla muistuttamaan kasvattajan hybriksestäni.

Aina kun puhutaan peruskoulusta ja lukiosta, sisäinen anarkistini/oikeistolibertaristini nostaa rumaa päätään ja jupisee, että kasvatustyö kuuluu vanhemmille. Vihasin aikanaan peruskoulua ja kun se päättyi, vannoin, että vaikka kuinka aikuinen ja kypsä ja tasa-arvoa kannattava minusta tulee, en koskaan käänny kannattamaan pakollista peruskoulua. Tietenkään kaikki vanhemmat eivät tunne omia lapsiaan tai heidän maailmaansa, tai heillä ei ole resursseja kannustaa lasta koulunkäyntiin samalla tavalla kuin jonkun luokkakaverin perheessä. Siksi on tärkeää, että peruskoulutuksen tasa-arvosta keskustellaan, ja muustakin kuin sukupuolinäkökulmasta. Mutta koulu ei voi, ei vain yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea ja vaikuttaa lapsen elämässä ihan kaikkeen.

Kokonaan toinen kysymys on, miksi miehet jättävät lasten kasvatuksen naisten harteille niin kotona kuin koulumaailmassa. En toisaalta usko siihenkään, että kasvattajan sukupuolella olisi niin paljon merkitystä. Mutta yhtä hyödyllinen kysymys kuin se, miksi naisena en ole suuntautunut luonnontieteelliselle alalle, olisi miehenä kysyä, miksi en ole lähtenyt opettajankoulutukseen.

Wednesday, September 16, 2015

Vaihtoehtoisia kirjalistauksia ja työsumaa

Tekemättömien töiden ja puolivalmiin romaanin suosta päivää. Nostan hetkeksi pään pinnalle ja katselen ympärilleni, syksy on näköjään alkanut.

Kirjasyksystä on tullut laukkakilpailu, jonka vaiheita seurataan katsomosta hihkuen. Ennakkosuosikkeja seurataan tarkimmin, ainakin sanomalehdistössä. Nämä ovat aina vähän masentavia, nämä ”kymmenen romaania, joista tänä syksynä puhutaan” -listat. Ymmärrän, että päivälehden tehtävänä on poimia kirjapinosta edustava otos lukijoita kiinnostavista kirjoista, mutta listojen ulkopuolelle jää kuitenkin aina monta hyvää kirja.

Blogin ”erilainen kirjasyksy” -projekti tyssäsi viime vuonna puoleen väliin. Tässäpä kuitenkin viisi plus yksi kirjaa, jotka ovat puhuttaneet minua (ja sivupersooniani) nyt elo-syyskuussa.

David Leigh ja Luke Harding: Assange (Into 2014). Luin teoksen ennen kuin katsoin Ylen lähettämän Laura Poitrasin dokumentin Citizen Four. Oscar-palkittu dokumentti käsittelee Edward Snowdenia, Guardian-toimittajien kirja puolestaan tapahtumia ennen Snowdenin tietovuotoja: Assangen hakkeriuraa, Wikileaksin alkutaivalta, Islannin tapahtumia ja maailman suurinta tietovuotoa, jonka lähteenä operoi sotamies Chelsea (kirjassa vielä Bradley) Manning. Kirja kertoo lopulta saman tarinan kuin pari vuotta sitten katsomani Viides valta sekä (fiktioelokuvaa parempi) dokumentti We Steal Secrets.

Teos Julian Assangesta ja Wikileaksista ei voi olla tylsä, eikä se olekaan. Yksityiskohdat paranoidin päähenkilön tempauksista ovat niin hillittömiä, että niitä olisi mahdoton kaunokirjallisuudessa pukea uskottavaan muotoon. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin painava asia sananvapaudesta ja suurvaltojen sekä heitä avittavien yritysten pyrkimyksista kahlita aktivistien ilmaisua. Tietoturva, internetin vapaus ja sananvapaus ovat nykypäivän keskeisiä kysymyksiä, jotka vaikuttavat kaikkeen kansalaisliikkeiden toiminnasta yksittäisen toimittajan vapauteen. Parhaillaan minulla on luvussa Luke Hardingin kirjoittama Snowden (niin ikään Inton kustantama, 2015).

Leena Krohn: Erehdys (Teos 2015). Pakko rakastaa teosta, jossa on näin läpensä synkkä ja pessimistinen maailmankuva. Keski-ikäinen mieskirjailija suuntaa kirjastovierailullaan nimettömään kaupunkiin, välinpitämättömän yleisön eteen. Kirjailijan vierailu tympeässä kirjastossa on virhe, novellien kirjoittaminen on ollut virhe, virhe on elää ja varsinkin kuolla. Oi ja voi. Ilmaisu ja kieli ovat Krohnilla hallussa ja samastumispintaa kirjailijalle löytyy, mutta Erehdys ei nouse suosikikseni Krohnin teosten joukossa.

Miina Supinen: Mantelimaa (WSOY 2015). Vapautunut ja hauska kertomus perheestä, suomalaisesta bisnesälystä ja ikuisen joulun tavoittelusta. Viihdyttäjä, perheenäiti Molli joutuu miehensä työtapaturman seurauksena teemapuistoon töihin. Kyseinen Mantelimaa on kirjailijan elävä luomus, hillitön kuusenkoriste-spektaakkeli joulupukin pajoineen, pomppulinnoineen ja K18-alueineen. Teos kaataa hilpeästi raja-aitoja niin kerronnan kuin sisältönsäkin puolesta. Ihmiselon älyttömyyttä ja ihmisyksilöiden vinksahtaneita piirteitä tarkastellaan kuitenkin lämmöllä ja ymmärryksellä. Suosittelen syksyn pimeneviin iltoihin.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (Karisto 2014). Hakalahden viimeisin aikuisille suunnattu proosateos tarttuu vaikeaan aiheeseen. Mitä tehdä, kun ystävyys alkaa tuntua taakalta, mutta omituisesti käyttäytyvä ystävätär takertuu vain tiukemmin kiinni vanhoihin asetelmiin? Odotin koko ajan konfliktia, kärjistymistä, jota sitten ei kunnolla tullutkaan. Ydinperheen sisäisistä ristiriidoista selvitään niistäkin lopulta liian helposti. Samaa irtonaisuutta ja hulvattomuutta kuin Hakalahden edellisissä teoksissa Uimataito ja Aavasaksa ei löydy. Sydänystävän tapahtumissa ja teemoista on kuitenkin paljon tunnistettavaa, kirja tulee lähelle. Suosittelen kaikille naisille, joilla on joskus ollut paras ystävä.

Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika (Tammi 2015). Kuivakka ja tiiliskivimäisen paksu kirja, jonka kuitenkin luin kiinnostuneena alusta loppuun. Mitä tämä on? Ei enempää eikä vähempää kuin kustannusvirkailijan muistelmat Otavan kivitalosta 1970-luvulla. Käytävillä kulkevat talon työtekijät ja kirjalliset vaikuttajat, päällimmäisenä toimitusjohtaja Paavo Haavikko. Työhuoneessa pistäytyvät tutut ja jo unhoon painuneet suomalaiset kirjailijat. Muotokuvansa saavat niin Otavan 50-luvulla aloittaneet suuruudet kuin myöhemmätkin kirjailijanimet. Omasta kirjallisesta työstään Mäkelä ei kerro paljonkaan, käsikirjoituspinojen, paimennettavien kirjailijoiden ja taloudellisten huolien jälkeen sille ei varmaan ole paljon aikaa liiennytkään.

Erityisen mielelläni luin Mäkelän omia ajatuksia kustantajan vastuusta sekä kustannustoimittajan työstä. Toimittaja on aina ja ensisijaisesti olemassa kirjailijaa varten, puun ja kuoren (kustantamon ja kirjailijan) välissä hänen on lopulta puolustettava kirjailijaa. Samoin kirjailijan näkemys tulee aina ennen toimittajan näkemystä, teksti on kirjailijan, menee sitten syteen tai saveen. Välillä Mäkelä peilaa myös kustantamisen ”vanhaa mallia” nykymaailmaan, jossa sellaiset taloudelliset riskit kuin esikoisrunokokoelmat on koko lailla siivottu kustantajien katalogeista. Suosittelen kaikille suomalaisesta kirjallisuudesta ja kustannusmaailmasta.

Mitähän muuta… suosittelen vielä Chad Harbackin esikoisteosta Pelin henki (Otava 2013) kaikille, jotka haluavat lukea hyvän amerikkalaisen esikoisromaanin. Teoksen maailmasta ja henkilökuvauksesta kertonee se, että se käsittelee enimmäkseen yliopistotasoista baseballia sekä yliopisto-opiskelijoiden ja opettajien ihmissuhteita - juoni ei ole itsessään kovin ihmeellinen, mutta kerronta imee mukanaan. Valloittava, sympaattinen romaani.

Palaan nyt sorvin ja lukemattomien kirja- ja aikakauslehtipinojen ääreen, kuullaan taas…

Tuesday, August 25, 2015

Pöydän siivousta ja listoja

Kaverin päivityksen ansiosta heräsin siihen, että monet tässäkin blogissa esitetyt tiedot olisi syytä saattaa ajan tasalle ennen syksyä. Olen lähdössä Ruotsiin vierailulle, ja huomasin, että englanninkielinen esittelyni oli päivittämättä. Samoin julkaisuluettelo Sanaston sivuilla. Ja ansioluettelo uusia hankkeita varten. Ja niin edelleen. Olen aloittanut joskus kirjoitettujen artikkelien ja pidettyjen puhetilaisuuksien listauksen ja sen jälkeen unohtanut onnellisesti koko asian.

Olen viettänyt päivän arkistoja penkomalla. Netin uumenista löytyi muun muassa kaikkien aikojen ensimmäisen julkaistun kaunokirjallisen tekstini arvio. Teksti (arvio, ei varsinainen novelli, jota en tähän todellakaan liitä) on todellinen helmi! "En rupea arvailemaan, onko novelli kirjoitettu tosissaan." Kuka olisi uskonut...! Ja niin edelleen.

Löytyi myös vanhoja kuvia ja merkintöjä kauan sitten unohtuneista tilaisuuksista. Olen kaikissa esiintymisistäni otetuissa kuvissa huolestuneen näköinen. Enkö minä hymyile, en kai sitten.

No yksi kuva löytyi, jossa melkein hymyilen, Elävän kirjallisuuden festivaalilta viime keväänä. Kuva: Hannu Peltonen.

Samalla muokkasin blogia hieman uuteen uskoon. Kirjailija-osion listauksesta löytyvät nyt myös salanimellä Monique N. kirjoittamani Ursula-novellit. Käykääpä lukemassa, se on ilmaista!

Yritys ajankohtaiseksi "hymyilen kuvassa" -kuvaksi.

****

Ensi viikonloppuna siis Pirkkalaiskirjailijoiden opintomatkalla Tukholmassa. Alla tiedote, jonka raapustelimme tapahtumaa koskien. Keikalle ja keskustelutilaisuuteen vapaa pääsy, tulkaa moikkaamaan, jos blogillani on tukholmalaisia lukijoita!

Viisi pirkanmaalaista kirjailijaa vierailee Tukholmassa 28.-29.8.

Kirjailijat Kirsti Kuronen, J.K.Ihalainen, Rauni Anita Martikainen ja Rosa Meriläinen esiiintyvät Södra Sällskapet -ravintolassa 28.8. osoitteessa Åsögatan 111. Kirjailijat lukevat runoja ja proosaa ruotsiksi ja suomeksi kello 18-19.

Pirkkalaiskirjailijat vierailevat myös Kirja-Kulttuurin kahvilassa 29.8. klo 14.30 osoitteessa Birkagatan 19. Kirjailijat kertovat teoksistaan ja kirjailijantyöstään. Luvassa myös keskustelua itsenäisten kirjakauppojen asemasta Suomessa ja Ruotsissa.

Kirjailijat:

Saara Henriksson on tamperelainen kirjailija, joka on julkaissut kaksi romaania ja tietokirjan. Hän on toimittanut myös novelli- ja artikkelikokoelmia science fiction -kirjallisuudesta.
J.K.Ihalainen on monipuolinen runoilija, kustantaja ja kirjanpainaja. Hän on julkaissut 34 runokokoelmaa, joista Eurooppalainen kuolemankirja on ilmestynyt myös ruotsiksi.
Kirsti Kuronen on tuottelias kirjailija, jonka kynästä on viime vuosina syntynyt varsinkin lasten- ja nuortenkirjoja.
Rauni Anita Martikainen on tamperelainen esikoiskirjailija. Hän kirjoittaa runoja ja aforismeja ja on kiinnostunut kalevalaisesta runokielestä.
Rosa Meriläinen on kirjailija ja entinen parlamentaarikko.

Thursday, August 20, 2015

Komentajakapteeni ja kumppanit - reima merisotakuvaus

Kesä jatkuu kelien puolesta, joten sama päivittää tämän mökkikesän sarjalöydöstä. Luin Patrick O'Brianin suomennetut merisotaromaanit edellisellä mökkireissulla. Monet tuntevat nämä kapteeni Jack Aubreyn ja lääkäri Stephen Maturinin seikkailuista kertovat kirjat, mutta tässä on sarjaa tuntemattomille hieman perustietoa.

Kirjat (kuusi suomennettua, vissiin parikymmentä alkukielellä) sijoittuvat Napoleonin sotien aikaisiin Britannian Kuninkaallisiin merivoimiin. Sarjan ensimmäisen osan Kuninkaan mies (1970) alussa Jack saa ihka ensimmäisen komennuksensa ja epoletin toiselle olkapäälleen. Hän on niin onnellinen, että päättää kutsua laivalääkärikseen juuri edellisenä iltana konsertissa tapaamansa ärsyttävän tyypin, Stevenin. Kutsu saapuu parahiksi, sillä rahaton Stephen ei ole viime aikoina pahemmin saanut syödäkseen.

Miehet ovat keskenään hyvin erilaisia. Jack Aubrey on reipas isokokoinen merimies. Hän pitää hyvästä ruoasta ja juomasta, kauniista naisista, koirista ja hevosista, klassisesta musiikista. Steven Maturin on hintelä ja hajamielinen tiedemiestyyppi. Hän on poikkeuksellisen lahjakas kirurgi, luonnontieteilijä, kiinnostunut kaikesta (poikkeuksena kaikki merimiestaitoihin tai merisodankäyntiin liittyvä) ja hänellä on taipumuksena haalia laivalle eksoottisia kasveja ja eläimiä.


Kuninkaan mies on kirjana vähän kuivakka, siinä on paljon käynnistelyä ja päähenkilöiden esittelyä, mutta toisessa osassa Komentajakapteeni päästään kunnolla vauhtiin. Väliaikaiseksi osoittautuvan rauhan aikana sankarimme asettuvat Englannin maaseudulle ja viettävät herrasmieselämää ja hankkivat mielitietyt - vähän niin kun Jane Austenin kirjoissa, mutta miesten näkökulmasta. He joutuvat kuitenkin pakenemaan toisen velkojia Ranskaan, ja kun sota syntyy uudelleen, edelleen pakenemaan Ranskasta Espanjaan - tämä tapahtuu karhuksi ja karhunkesyttäjäksi naamioituneena. Määränpää on raunioitunut linna, jonka toinen sattuu omistamaan Kataloniassa. Tässä vaiheessa romaanista on kulunut noin sata sivua, ja toiminta jatkuu. Suosittelen kirjaa kaikille vauhdikkaan ja jännittävän seikkailun ystäville.

Myös seuraava osa Yllätysten laiva on jännittävä, mutta nyt mukaan hiipii tummia sävyjä. Steven kohtaa vaikeuksia niin maalla kuin merellä ja Jackin tehtäväksi jää tukea häntä. Pidän sarjan tyylistä, siitä, että henkilöiden vaikuttimia ei liikaa selitellä. Henkilöhahmot myös kehittyvät roimasti tässä kolmannessa osassa. Tehtävä Maurutiuksella, Lohduttomuuden saari ja Fregattien taistelu jatkavat saagaa suomeksi, loput pitäisi lukea englanniksi. Toistaiseksi olen säästellyt niitä, jotain pitäisi jättää myös ensi kesäksi.

Jack Aubrey ja Steven Maturin kohtaavat onnea, ja epäonnea. Toisaalta he saavuttavat voittoja ja tekevät huikeita löytöjä maailman laidoilla, toisaalta heidän aluksilleen tapahtuu kaikenlaisia onnettomuuksia: niitä valloitetaan, ne uppoavat, palavat tulipalossa tai miehistöä kohtaa kulkutauti. Rakkaudessa miehet saavat toistuvasti turpaansa, ja pakenevat merille haavojaan nuolemaan. 

Teosten henkilögalleriaa värittävät alusten miehistön eri kansallisuudet - aluksilla palveli hyvin heterogeeninen porukka eri taustaisia ja -värisiä merimiehiä. Homoseksuaalisuus on luonteva osa kirjojen maailmaa, jossa miehet viettävät keskenään aikaa merillä kuukausia tai vuosia, näkemättä hameen helman pilkahdustakaan.

Kirjoja on vaikea laskea käsistään. Historiallisen romaanin tosiharrastajille teokset eivät ehkä tarjoa niin paljon uutta, mutta suosittelen niitä esimerkiksi spekulatiiviseen fiktion ystäville tähtiseikkailujen vaihteluksi. 

Suosittelen lämpimästi myös Peter Weirin ohjaamaa elokuvaa Master and Commander - maailman laidalla (2003), jos joku ei ole sitä nähnyt. Elokuva on tunnelmaltaan kirjoja vakavampi, tyylikäs spektaakkeli ilman pöhötystautia. Elokuvan juoni on koottu usean kirjan aineksista, mielestäni onnistuneesti, koska kirjasarjan polveileva seikkailu ei sellaisenaan taivu oikein elokuvaksi. Paul Bettany lääkärinä on loistava pari Russel Crowen kapteenille ja pidin elokuvan tulkinnasta muutenkin - vakooja-sivujuoni on jätetty elokuvasta pois ja muutenkin olen sitä mieltä, että hajamielinen Steven ei oikein koskaan ollut uskottava vakoojahahmo. Myös lasten roolisuoritukset tekevät elokuvasta kirjoja vakavamman ja realistisemman - elokuvassa tulee konkreettisemmin esille se, miten nuorimmillaan kahdeksanvuotiaita lähetettiin merille ammattia oppimaan.

Elokuvassa on myös hienoa musiikkia, koska herrasmiessankarimme ovat muiden oivallisten taitojensa lisäksi muusikoita - tietysti!

Patrick O'Brian:
Kuninkaan mies (1970, suom. Renne Nikupaavola 2000)
Komentajakapteeni (1972, suom. 2001)
Yllätysten laiva (1973, suom. 2002)
Tehtävä Mauritiuksella (1977, suom. 2003)
Lohduttomuuden saari (1978, suom. 2005)
Fregattien taistelu (1979, suom. 2007)