Kohti vuotta 2016

Margaret Pennyn muistikirja jatkaa kohti yhdeksättä ilmestymisvuottaan. Perustin blogin aikanaan raportoimaan Unkarin-oleskelustamme keväällä 2007, mutta sen jälkeen se on jatkunut kirjoittajan yleisenä varaventtiilinä ja ajatusvarastona. Tätä tarkoitusta varten summaan näin uudenvuodenaattona, mistä aiheista, paikoista ja tunnelmista kuluneen vuoden aikana on tullut kirjoitettua.

Hannu Peltosen kuvaamana Elävän Kirjallisuuden Festivaalilla helmikuussa 2015. 

Julkaisurintamalla minulla oli tänä vuonna hiljaista. Työstin edelleen Syyskuun jumalat -romaania, jotta se olisi valmis julkaistavaksi toivottavasti ensi syksynä. Romaanin tarina on osoittautunut sekä laajemmaksi että monimutkaisemmaksi kuin kaksi edellistä, joten kärsivällisyyttä tarvitaan. Aloitin myös uuden, omia rahoja käsittelevän tietokirjan kirjoittamisen Aino-Maija Leinosen kanssa. Edistin lisäksi tulevia romaaniprojekteja paremmalle mallille. Kirjoittajan ammatti muistuttaa monessa mielessä maanviljelyä: se on kausiluontoista, ja sato korjataan vasta myöhemmin. Vuoroviljelyä harrastin vaihtelemalla työstettävää tekstiä kauno- ja tietokirjallisuuden välillä.

Kesäkuussa ilmestyi minun ja Markku Soikkelin toimittama Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita -novellivalikoima Osuuskummalta. Teos on herättänyt runsaasti kiinnostusta kriitikoiden parissa ja se on saanut (aika ristiriitaisia) arvioita useissa julkaisuissa. Kustannustoimitin myös toisen teoksen Osuuskumma-kustannukselle. Kirjoittamisen ja toimittamisen lisäksi opetin luovaa kirjoittamista Tampereen työväenopistossa sekä vierailijana Oriveden opistossa.

Novelleja minulta ilmestyi neljä: Rigurin käärme teoksessa Käärmeenliekit (toim. Matilainen ja Leppänen, Osuuskumma 2015), Seafoam (kääntänyt Marianna Leikomaa, Usva International 2015), Jälkikuva (julkaistu nimellä Monique N, Ursula 1/2015) sekä Kristallikarahvi (nimellä Patricia Mal, teoksessa Kristallimeri, toim. Nupponen ja Thorel, Osuuskumma 2015).

Kirjoittamiani artikkeleita ilmestyi muun muassa Kosmoskynä- ja Kirjailija -lehdissä. Oman blogin lisäksi kirjoitin myös yhden vieraskynän, Olli-Poika Parviaisen blogiin keväällä. Luottamustehtävien puolella toimin Osuuskumman hallituksen jäsenenä. Osuuskumman näytteilleasettajana osallistuin muun muassa Elävän Kirjallisuuden Festivaaliin sekä Vihtorin kirjamessuille Tampereella, Archipelaconiin Maarianhaminassa, Helsingin kirjamessuille sekä Tracon Hitpointiin Tampereella.

Perhettämme kohtasi muutamakin elämänmuutos tänä vuonna: muutto (joskin saman kaupunginosan sisällä), lapsen koulun alku, puolison vanhempien kesämökistä luopuminen. Alkuvuoden lähinnä siivosin, pakkasin, remontoin ja kannoin tavaroita. Kesämökin tyhjennys oli parin kuukauden päästä siihen päälle. Voisinpa sanoa että ei koskaan enää mutta kitin kontit. Vain muutos on pysyvää.

Vuodesta 2015 muistan lumettoman talven ja sateisen kesän. Onneksi vuoden varrelle osui tavallista enemmän reissuja: hiihtolomalla Tukholmaan, kesäkuussa Maarianhaminaan Archipelaconiin, heinäkuussa lomalle siskon perheen kanssa Pärnuun, elokuussa jälleen opintomatkalle Tukholmaan tutustumaan ruotsalaiseen kirjallisuuselämään ja syyslomalla Malmöön sukulaisia tapaamaan. Vuoden vaihtuessa olemme jälleen matkoilla, siitä lisää myöhemmin.

Päättyvään vuoteen mahtui myös muun muassa vierailu Erkylän kartanossa Sini-tuotteen vieraana Aino-Maijan kanssa (siivouskirjan tiimoilta), teatteria (Täällä Pohjantähden alla Ypäjän musiikkiteatterissa, Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia Tukkateatterissa, Mestaritontun seikkailut Tampereen työväen teatterissa), hyviä lukukokemuksia, elokuvia, kaksi kirjoittajaleiriä (molemmat Ristiinassa), museoita, piipahdukset Tallinnassa ja Kööpenhaminassa muiden reissujen yhteydessä, mökkeilyä sukulaisten kesämökillä Kuopiossa sekä paljon muuta työhön liittyvää ja liittymätöntä.

Enimmäkseen istuin kuitenkin tekstien parissa kotona (ja mökillä). Työni tukemisesta kiitän kirjastoapurahalautakuntaa, Pirkanmaan taidetoimikuntaa sekä Suomen Tietokirjailijat ry:tä. Uuden kannettavan tietokoneen hankinnan tukemisesta kiitän Kirjallisuuden edistämiskeskusta sekä yksityisen kopioinnin hyvitysmaksuvaroja. Kiitos myös Sanastolle lainauskorvauksista.

Vuoden 2016 lupauksena aion herätellä pitkään horroksessa viettänyttä musiikkiharrastustani. Pianoa tai laulua, klasaria tai poppia, ihan sama. Mutta jotain pitää taas tehdä, nyt tuntuu siltä. Suomessa kulttuuri, sivistys ja lukeminen ovat parhaillaan vastatuulessa. Ajattelen, että paras tapa panna kampoihin tälle kehitykselle on tuottaa kulttuuria ja nauttia kulttuurista, lukea ja kirjoittaa, oppia muilta. 

Hyvää ja riemukasta uuttavuotta kaikille Margaret Pennyn lukijoille!

Näistä kirjoitin 2015:

Pienkustantaminen, sanavapaus, Archipelacon, populismi, Salaiset kansiot, Patrick O'Brianin merisotakirjat, koulutus, motivaatio ja itsekuri, fantasian poetiikka

Näistä en kirjoittanut:

Tampereella oli syksyllä 2015 tasokkaita kirjallisuustapahtumia, joista en ehtinyt tai muistanut blogata. Syyskuussa olin kuuntelemassa Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon ehdokkaita Tampereen yliopistolla. Kerrankin vähän eri naamoja kuin tavallisesti kirjallisuustapahtumissa, esimerkiksi grönlantilainen ja saamenkielinen kirjailija. Lokakuussa osallistuin Tampereen proosaklubille eli Roosalupille haastattelemalla Alexandra Salmelaa yleisön edessä Tammerissa. Marraskuussa Adam Roberts luennoi niin ikään Tampereen yliopistolla nuorisodystopiasta ja sen suosiosta. Tampere saattaa tuntua provinssilta ja peräkylältä, mutta kyllä sekin osaa yllättää.

Jatkoa viime numerosta

Jatkan vähän viime päivitykseni pohdintoja. Vierailin tosiaan lauantaina Orivedellä opettamassa vähän samanlaisessa koulutuksessa kuin olen itse käynyt aikanaan. Tuo koulutus oli monimuoto-opetusta eli kerran kuussa kokoonnuimme lähiopetusviikonloppuun, lopun aikaa kirjoitimme omaa kässäriämme. Kurssi oli harvinaisen satoisa, ainakin neljä meistä on myöhemmin julkaissut käsikirjoituksensa.

Kokopäiväinen kirjailijuus oli minulle viime vuosikymmenellä vielä kaukainen haave. Ajattelin, että se koittaa sitten, kun olen todistanut itselleni ja muille olevani olevani sen arvoinen ja olen saavuttanut riittävästi menestystä kirjailijana. Huomatkaa ristiriita: kirjailijaksi voi kutsua itseään vain, jos on saavuttanut riittävästi menestystä… kirjailijana.

Joten päätin hypätä välivaiheen yli suoraan lopputulokseen. Kirjoittamisessa parasta on, että voi mennä suoraan asiaan. Kun kirjoitan, olen kirjoittaja.

Kirjailijaselfie tabletti kädessä. Huomaa suklaapatukan kääre. Kuva: Saara Henriksson

Minussahan on vain kaksi asetusta: hyperaktiivinen tai kooma. Pyrin saamaan mahdollisimman paljon aikaan aktiivisina kausinani, muuten keskityn makaamaan sohvalla. Sen voi huomata tämän blogin päivitystahdistakin. En oikein taivu tasaiseen, järjestelmälliseen työskentelyyn. Siksikin viime päivityksessä kuvaamani freenlancerius sopii minulle.

En ole kirjailija siksi, että minulla olisi poikkeuksellinen sanankäytön lahja, vaan siksi, että haluan. Voisin kutsua itseäni myös toimittajaksi ja keskittyä lehtityöhön. Onnistuessaan siitä ainakin maksettaisiin paremmin. Mutta nyt mennään näillä. Jos minulla on jokin kirjoittamista edesauttava ominaisuus, niin se, että unohdan pettymykset nopeasti. Sitä sanotaan myös resilienssiksi.

Muutenkin on hyvä tiedostaa, että on pelattava niillä korteilla, jotka on sattunut käteensä saamaan. Ne voi pelata hyvin tai huonosti. Tai sitten voi viskoa kortit lattialle, valella ne bensalla ja sytyttää tuleen, ja pomppia niiden päällä. Luovat ihmiset tekevät sitäkin!

Joskus sanottiin, että miehet kuvaavat urapolkuaan päämäärätietoisena etenemisenä ja naiset kuvaavat ajelehtivansa. Tosiasiassa kenekään kirjailijan ura ei ole suoraviivainen. Ylipäätään jokainen vaihtaa suunnitelmaa, jos parempi vaihtoehto tulee tarjolle, tai ainakin siihen olisi syytä. Toisin sanoen kaikki ajelehtivat sattuman varassa.

Kaikkea ei voi toteuttaa yhtä aikaa, joudun sanomaan itselleni yhä uudelleen ja uudelleen. Totean tämän vähän katkerana, koska en taaskaan pärjännyt Portti Science Fiction -kilpailussa. Mutta kaikki julkaisukanavat eivät ole kaikille. Ei ole pakko tehdä sitä mitä kaikki ”muut” tekevät.

Minulle menestys on sitä, että pystyn tekemään työtä ja kirjoittamaan, jopa elämään sillä. Auttaa, jos ei ota itseään liian vakavasti. On myös hyvä jos kirjoittaminen ei ole ainoa tärkeä asia elämässä.

Kirjailijan työ on sellaista, että sitä tehdään joka tapauksessa, olosuhteista huolimatta. En osaa sitä oikein muutenkaan kuvailla.

Oriveden opistolla oli hauskaa käydä pitkästä aikaa. Puhuin romaanin rakenteesta ja henkilöhahmojen välisistä yhteyksistä. On hyvä, että kirjoittamiselle varataan erityinen aika ja tila. Luultavasti jokainen kirjoittaja tarvitsee elämässään jaksoja, jotka on varattu vain kirjoittamiselle. Osa minusta haluaisi jäädä lopullisesti johonkin tuon kaltaiseen residenssiin. Mutta ei minusta oikein olisi siihenkään, enää. Maailma tapahtuu muualla.

Leppoisaa joulunalusaikaa kaikille kirjoittajille!

Pää pystyyn, kulttuurin tekijä

Tänään tunnen syvästi puhetyöläisen eli opettajan tai esiintyjän osan kehossani. Tarkemmin sanottuna kurkussani. Flunssaa on jatkunut pari viikkoa ja toivon, että ääni kestää. Kävin eilen palauttamassa viimeiset päiväkirjat ja jatkolistat työväenopiston toimistoon. Lauantaina opetan koko päivän Orivedellä. Tammikuussa alkavat uudet työväenopiston ja kesäyliopiston kurssit.

Valittelin kollegoille palkkiotason vaihtelua sekä ohjauskeikoilla että lehtien avustajana. Yleensä maksetaan mieluummin vähemmän kuin enemmän. Ystäväni totesi, että maksajat ovat huomanneet, että tekijöitä on tarjolla myös ilmaiseksi. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, mikä on seuraava ansaintalogiikka esimerkiksi kirjailijantyössä. Muuttuuko kirjallisuus kokonaan apurahataiteeksi, vai muuttuvatko kirjailijat jonkinlaisiksi kouluttajiksi tai hyvinvointikonsulteiksi?

Myös Saska Saarikoski (HS 10.12.) tuntee syvästi kulttuurialan ahdingon, niin syvästi, että on jopa peloissaan. Kauhun vallassa ei ole kiva kieriskellä. Huolipuheesta hän pyrkiikin löytämään tien voimaantumiseen ja rohkeisiin irtiottoihin. Entäpä jos tsemppaisimme yhdessä?

Sitä paitsi, mikä loppujen lopuksi on vialla? Kirjailijat eivät tunne halpatyöntekijöiden ahdinkoa, koska he eivät kuitenkaan tee mitään oikeita töitä. Kirjailijat inisevät pikkuasioista, kuten siitä, että muuta työtä tekevien kirjailijoiden osuus (52 % kyselyn mukaan) muutetaan aamu-Hesarin pääkirjoitukseen 16 % prosentiksi. Kaikki (Hesarissa) tietävät, mikä totuus on. Että ne kulttuurin tekijät kieriskelevät pelosta, koska eivät ole tarpeeksi lahjakkaita tai hyviä, ja lopun aikaa juovat kahvia ja polttelevat röökiä ja valittavat, miten kurjaa niiden elämä on.

Vain vakituisessa työsuhteessa (kuten Hesarin toimittajana) tehty työ on oikeaa työtä. Paitsi se halpatyö, jota sitäkään ei tätä nykyä taideta tehdä juuri vakisopimuksilla, mutta sitä Saarikoski ei taida muistaa. Muistaapa mainita Arto Salmisen, vaikka uskallan veikata, että lähimpänä taksikuskin työtä helsinkiläinen toimittaja on ollut takapenkillä istuessaan.

Mutta asiaan. Pelottaako minua? Ei pelota, koska ei ole aikaa. Pitää tehdä töitä. Kirjoitan, kustannustoimitan, ohjaan ryhmiä, teen lehtityötä. On kaksi eri asiaa vakuutella itselleen "you can do it" ja olla samalla huolissaan kehityksestä, joka leikkaa mahdollisuuksia muilta.

Jos nyt unohdetaan hetkeksi yleistykset ja tarkastellaan kulttuurin tekijän ansaintapalettia ihan oikeasti, huomataan, että se on monipuolinen mutta samalla ohut. Käytännössä työtä joutuu sekä lehtiavustaja että tuntiopettaja tekemään enemmän, kun samalla palkkiotasoa pyritään laskemaan.

Kirja-alan perinteiset kivijalat ovat murtuneet kymmenessä vuodessa. Hesarin kulttuurisivut, kritiikit, kirjakauppojen näytevarastot, vanhat käytännöt jotka tukivat kirjan näkyvyttä ovat menettäneet merkitystään. Kaverini totesi, että hän törmää toistuvasti Katja Ketun kasvoihin, hiuksiin ja vartaloon, muttei ole juuri nähnyt esimerkiksi kritiikkejä Yöperhonen-kirjasta. Kirjallinen viihde, joihin Finlandia-palkinnon jakaminen ja kirjamessutkin oikeastaan lukeutuvat, ovat pönkittyneet ja saaneet lisää merkitystä. Mutta näillä viihdeareenoilla juhlivat oikeastaan vain suurimmat nimet.

Kun kirjan myyntitulot eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, tienesti on saatava jostain muualta. Tuntuu vähän oudolta, että kirjailija olisi puhetyöläinen tai esiintyjä. Kuitenkin on jo pitkään ollut niin, että kirjailijoiden tulot voivat koostua suurelta osalta erilaisista vierailuista. Kun kirjan julkisuus muuttuu, maksajien keskuudessa tuntuu olevan iso epäselvyys siitä, onko kirjailijan esiintyminen mainosta omalle tuotannolle (tyyliin omalle ”yritystoiminnalle”) vai onko se ammattilaisen antamaa opetusta tai koulutusta. Tai esiintymistä, esiintymisestäkin maksetaan niille jotka yrittävät elää, no, esiintymällä.

Periaatteessa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Eihän konsulttiakaan kutsuta kouluttamaan ja sanota, että sinähän saat tästä keikasta yrityksellesi mainosta.

Sen sijaan esimerkiksi kirjamessuilla kaikki esiintyvät ilmaiseksi (”mainosta”). Eikä asia ole näinkään yksinkertainen. Marginaaliselle kirjallisuudenlajille on ylipäätään elintärkeää, että syntyy yhteys lukijoihin ja saman asian äärellä liikkuviin. Ei silloin istuta kotona ja odoteta että palkataan esiintymään, vaan mennään ja tehdään. Kirjallisuudessa nyt kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys kommunikaatiosta ja kohtaamisesta.

Ylen uutisessa Runeberg-kirjaraati valittelee, että kirja on vaikeampi saada lukijan tietoisuuteen kuin koskaan. Mutta asian ei ole pakko olla näin.

Kollega esitti muutaman huomion: nettikaupat ja sähkökirja periaatteessa mahdollistavat kirjan leviämisen laajemmalle kuin koskaan. Kustantamot ovat suureksi osaksi luopuneet ”keskikaartin” kirjailijoiden mainostamisesta, vaikka mainostus on perinteisesti ollut tapa saattaa lukijat ja kirjat yhteen. Myös myyntitoimien tehokkuudesta on kirjailijoilla ja kustantamoilla (tai agenteilla) eriäviä käsityksiä.

Mitä oikeastaan haluan sanoa? Haluaisin sanoa, että pää pystyyn, kirjailijat ja toimittajat.

Haastattelin taannoin kustannusalan vaikuttajaa, joka sanoi, että se on ihan läpikyllästynyt siihen, että alallamme ollaan ihan koko ajan niin kauhean huolissaan ihan kaikesta. Jatkuva valitus kirja-alan synkkyydestä ainakaan auta nostamaan sen arvostusta. Ja kyllä, huolipuhetta on liikaa verrattuna siihen, miten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa tapahtuu tälläkin hetkellä.

Kulttuurin tekijöiden pitäisi itse arvostaa itseään enemmän. Miten meitä voitaisiin arvostaa pääkirjoitussivuilla, jos emme tee sitä itse? Ei pidä vain kumartaa vain nöyränä sille, että voi voi, asiakas on oikeassa, pelaa mieluummin Angry Birdia puhelimella kuin lukee ja me ollaan huonoja kun kirjamyynti laskee, oma vika, ruoskitaan itseämme. Oi ja voi!

Ystäväni kutsuisi tätä rakenteelliseksi läheisriippuvuudeksi. Mieluummin seison omilla jaloillani kuin roikun vahingollisessa suhteessa.

Ajattelen myös, että Saska Saarikoski heijastaa omia pelkojaan kuvitteelliseen kulttuuriväkeen.

Meillä voi samaan aikaan olla kova kulttuurilehdistö, ammattitaitoisia kriitikoita ja hyviä kirjailijoita, monipuolisia kirjastoja ja viihtyisiä kirjakauppoja. Juuri tippui postilaatikosta laadukas kirjallisuuslehti Kosmoskynä. Ja osuuskuntia! Ja kustantamoissa on ammattitaitoa, ja mainitsinko jo kirjailijat?

Puhumattakaan lukijoista, jotka ovat arvokkaita joka ikinen.

Samaan aikaan meillä on kehitystä, jossa itsensä työllistävänä on entistä vaikeampi saada sosiaaliturvaa, mediayhtiöt ajavat palkkioita alas ja hallituksen politiikka kurjistaa köyhimpien oloja.

Sivistyksen ja kulttuurielämän olemassaolo ei oikeuta sitä, että toimittajat ja kirjailijat voisivat jäädä lepäämään laakereillaan.

Eikä siihen ole mahdollisuuttakaan. Joten työ jatkuu, ja työn iloa toivotan myös Sanomataloon. Sillä ilo ei vähene siitä, että arvostaa myös toisen työtä.