Oman teoksen julkaiseminen

eli Mitä tehdä tekstille, kun se on valmis?

Kirjoittaminen on kommunikaatiota. Vakiintunut tapa löytää lukijoita on julkaista kirja kaupallisen kustamon kautta. Kustantamo sitten saattaa kirjan lukijoiden pariin. Nykyään myös muita tapoja julkaista oma teos, kiitos digipainojen ja internetin tulemisen.

Pidin eilen alustuksen julkaisemista kirjoittajakurssilla ja julkaisen sen myös täällä. Se pohjautuu osin pari vuotta vanhaan kirjoitukseeni Scifin ja fantasian julkaiseminen Suomessa, mutta sen voi lukea minkä tahansa kaunokirjallisuuden lajin kannalta. Käsittelen aihetta ammattimaisen kustantamisen sekä niin sanotun itsenäisen julkaisemisen näkökulmasta. Asia koskee etenkin niitä, jotka haluavat joskus julkaista oman teoksen, mutta voi olla kiinnostavaa myös kotimaisen kirjallisuuden lukijoille. Kustantamisesta on saatavilla mainiota tietoa myös suomeksi, esim. Kustannustoimittajan käsikirja (Vastapaino 2004). Kustantajien muistelmat (Hannu Tarmio, Jarl Helleman, Hannu Mäkelän teos Otavan aika) ovat myös antoisaa luettavaa.

Ammattimaiseen kirjoittamiseen tarvitaan luovuuden (innostus) ja taidon (keinot, rutiini) lisäksi kunnianhimoa eli halua tuottaa laatua. Laatu on lukijan ajattelemista ja huomioon ottamista.

Kustantamossa työskentelee kustantaja. Hänen nimikkeensä voi olla myös kustannusjohtaja tai kustannuspäällikkö. Olennaista on, että hän on ihminen, jonka ammattitaitona on kirjan julkaiseminen eli sen saattaminen lukijoille. Huomatkaa, että tämä on oma ammattinsa. Kun lukija poimii teoksen kirjakaupasta tai kirjastosta, hän voi ajatella, että se on kirjailijan tekemä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija on tehnyt vain käsikirjoituksen. Kustantaja on tuottanut siitä kirjan, jota kädessäsi pitelet.

Kuten Jarl Hellemann sanoo: kirjailija tulee ensin, kustantaja vasta sitten. Mutta kirjaa ei ole ilman kustantajaa.

Kustantaja on ihminen, persoona. Hänellä on valta toteuttaa tai murskata kirjailijoiden unelmia, mutta hän ei ole työssään sitä varten. Hänen työnsä on palvella lukijaa.

Kustantajalla on ammattitaito, mutta kuten kenelläkään ammatti-ihmisellä, hänellä ei ole hallussaan viimeistä totuutta. Jarl Hellmann toistaa usein kuullun kustannusalan viisauden: kukaan ei voi kutsua itseään kustantajaksi ennen kuin on hylännyt kymmenen sellaista teosta, jotka ovat ilmestyneet myöhemmin muualta bestsellereinä.

Käsikirjoituksen lähettämisestä: kustantajat ilmoittavat lähetysosoitteen uusille käsikirjoituksille nettisivuillaan. Yleensä ne lähetetään sähköisesti, joissakin tapauksissa yhä paperina. Tarkista kustantajan toive nettivuilta. Jos sattuu tuntemaan hyvin jonkun kustannustoimittajan, tai kirjailijan joka voi tyrkyttää kässäriä omalle toimittajalleen, niin miksei voisi yrittää sitäkin kautta. Vastausajat ovat noin kuukauden verran pienillä kustantajilla, kolmesta kuuteen isoilla. Aina tämäkään ei riitä. Ennen lähettämistä on hyvä tutustua kustantajan linjaan eli siihen, millaista kirjallisuutta se ylipäätään julkaisee.

Kustantaja (herra tai rouva Iso Pomo) ei missään tapauksessa lue tai edes näe kaikkia kustantamoon tulevia käsikirjoituksia. He eivät välttämättä ehdi lukea edes kaikkea, mikä ilmestyy. Tämä on toki kustantamokohtaista.

Käsikirjoitukset vastaanottaa ja lukee kustannustoimittaja. Hänen ammattinimikkeensä oli ennen vanhaan kustannusvirkailija. Kustannustoimittaja on ammattimainen lukija. Hänen ammattitaitoaan on löytää kirjoittajan visio: se, millaiseksi teokseksi hän pyrkii käsikirjoituksen muodostuvan. Se ei juuri koskaan ilmesty maailmaan valmiina vaan kustannustoimittaja on kätilö. Kustannustoimittaja on peili, jonka kautta omalle käsialalleen sokeutunut kirjoittaja oppii kirjoittamaan käsikirjoituksen uudelleen niin, että nyt myös lukija ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa. Kirjailijat totta kai kehittyvät tässä teosten myötä, mutta varsinkin ensimmäisten teosten tapauksessa kustannustoimittaja on korvaamaton. Myös myöhemmin, ettei pitkän linjan ammattikirjailija päästä hommaa lipsumaan.

Kustannustoimittajan ensisijainen homma on lukea ja kommentoida talossa jo olevien kirjailijoiden käsikirjoituksia. Puskista saapuvien käsikirjoitusten lukeminen hoidetaan yleensä kaiken muun ohella, kaiken kiireellisemmän jälkeen, iltapuhteina. Ei ihme, jos odotusajat ovat pitkiä, kun kirjoittaja on lähettänyt käsikirjoituksen. Usein ”omatkin” kirjailijat joutuvat odottamaan aika pitkään.

Kustantaja palkkaa myös graafikon tekemään kirjan kannen. Kustannussopimuksessa yleensä määritellään, että kustantamo päättää kirjan markkinointiin liittyvistä seikoista. Näihin kuuluu myös kansi. Jos haluat ammattilaisen vinkin, älä lähetä kansiluonnosta tai ehdotusta saatekirjeen mukana, kun lähetät käsikirjoituksen. Todennäköinen reaktio on kustannusvirkailijan irvistys.

Isoon kustantamoon voi saapua jopa tuhat käsikirjoitusta vuodessa. Näistä julkaistavaksi valikoituu yksi tai kaksi. Laskennallinen todennäköisuus saada käsikirjoitus läpi on pieni, mutta lohdutukseksi voi sanoa, että 90 prosenttia näistä on sellaisia jotka eivät missään tilanteessa tulisi julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta. Uskon, että hyvä tarina ja tekijä löytävät lopulta aina paikkansa. Hylkääminen maistuu kasvaalta, mutta siitä selviää ja siitä oppii.

Sopimuksista ja rahasta olen kirjoittanut muualla, ks. esim. artikkeli ”Isona minusta tulee kirjailija” teoksessa Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Toim. Henriksson, Hirsjärvi, Leinonen) Kirjailijaliiton sivuilta saa tietoa näistä asioista sekä tekijänoikeuksista. Tärkein ero kaupallisen ja itsenäisen kustantamisen välillä on, että kaupallisessa kustantamisessa raha liikkuu kustantajalta kirjailijalle, itsenäisessä toisin päin (kirjailija maksaa kustannukset).

Itsenäinen julkaiseminen

Indie-kirja, omakustanne ja palvelukustanne ovat kirjava ja suurelta osin uusi julkaisemisen tapa. Sen piiriin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensisijainen ongelma itsenäiselle julkaisijalle on lukijoiden löytäminen, niin kuin se on perinteisissä kustantamoissakin.

Perinteisen kustantamon kirjailija saapuu juhliin kutsuttuna. Hän juhlii illan tähtenä tai sitten etsii epätoivoisesti puhekumppania, kirjailijasta riippuen. Sen sijaan itsenäinen julkaisija vuokraa tilan ja järjestää juhlat itse. Hänen pitää työntää päänsä ikkunasta ja huudella ohikulkijoille, että tulkaa bileisiin. Voi olla, että heitä tulee yksi tai kaksi. Voi olla, että heitä alkaa tulla ensin tipoittain, sitten ryöppynä.

Tässä piilee myös mahdollisuus: perinteisten kustantamoiden juhliin saapuvat uusien yhdet ja samat ihmiset. Itsenäisten kustantajien on ainakin teoriassa mahdollista löytää uusia lukijakuntia.

Itsenäiseen julkaisemiseen on tarjolla useita vaihtoehtoja. Tässä on joitakin niistä lueteltuna helpoimmasta työläimpään.

- E-kirjan julkaiseminen alustalla kuten Wattpadilla. Valmiita alustat ovat todella matalan kynnyksen internepalveluja. Kuka tahansa rahaton lukiolainen voi julkaista täällä.

- E-kirjan julkaiseminen ja sen toimittaminen Amazoniin tai iTunesiin myyntiin. Myös Smashwordiin voi ladata kirjan myytäväksi.

- Omakustanteen julkaiseminen Print On Demand -periaatteella. Kun joku tilaa kirjan, palvelu painaa sen ja toimittaa lukijalle. Palvelu pidättää osan hinnasta ja maksaa rojaltin kirjoittajalle. Esimerkkejä näistä ovat CreateSpace tai Lulu.com. Huomionarvoista on, että internetpalvelut vaativat vain hyvin pienen taloudellisen alkupanostuksen tai ei ollenkaan rahallista panostusta.

- Omakustanteen julkaiseminen ”perinteisellä” tavalla eli kirjoittaja tilaa toimituksen, oikoluvun (tai hoitaa jotenkin muuten, tai jättää hoitamatta), taiton ja kannen ja vie kirjan painoon. Kirjapaino tekee ainoastaan painotyön, eli ei ole kustantaja. Kirjoittaja huolehtii kirjan levityksestä ja markkinoimisesta. Huomaamme, että tämän toteuttaminen vaatii paitsi rahaa, myös monenlaista taitoa, joka on kaikki toki opittavissa. Digipainaminen on mullistanut kirjanpainamisen niin, että teoksen hinta ei enää välttämättä ole sidoksissa kappalemäärään. Myös todella pieniä määriä on mahdollista painaa. Useimmiten omakustanteet ovatkin pienipainoksisia. Painotaloja ovat mm. Juvenes, Kopio-Niini, Grano.

- Palvelukustanteen tilaaminen. Muuten kuin omakustanne, mutta asiakkaalle eli kirjottajalle tarjotaan maksua vastaan kustannustoimittajan ja graafikon palveluja. Ongelma on, että pahimmillaan kirjan hinta kappaletta kohden nousee huomattavan kalliiksi. Lisäksi kirjan joutuu edelleen enimmäkseen levittämään itse, koska palvelukustantaja huolehtii vain tietojen toimittamisesta tukkurille, ei mistään muusta. Ehkä lehdistötiedote tehdään. Palvelukustanteen tekeminen on yleensä nuorten kirjottajien ulottumattomissa taloudellisesti. Kustannepalveluja tarjoaa esimerkiksi Mediapinta (entinen Pilot-kustannus).

Jos omakustanteet ovat huonoa laatua, se johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää kirjan julkaisemista, toimittamista tai graafista suunnittelua asioiksi, joista kukin vaatii oman osaamisensa. Omakustantajan tapauksessa myös myynti ja markkinointi ovat hankalia.

Kaikkea omakustantamista koskee se, että kirjailija ei voi olla oma esilukijansa. Emme pääse omien aivojemme ulkopuolelle, se ei vain ole mahdollista. Esilukijan tai kustannustoimittajan hankkiminen on vähimmäisvaatimus, jos haluaa tehdä hyvää jälkeä. Kiitos taloustilanteen, lukuisia ammatti-ihmisiä Suomessa toimii tällä hetkellä freelancerina ja he ovat palkattavissa.

Ryhtyisinkö kustantajaksi?

Työmäärältään vaivalloisin tapa julkaista oma teos on ryhtyä itse kustantajaksi. Tämän voi tehdä yksinyrittäjänä tai vaikka kavereiden kanssa osuustoimintana. Mainitsen kaksi kotimaista esimerkkiä.

Osuuskumma-kustannus perustettiin neljä vuotta sitten julkaisemaan spekulatiivista fiktiota, etenkin novellistiikkaa. Mukana oli ammattilaisia sekä alalle vakavasti aikovia. Kustantamo perustettiin, koska suomalaiset kaupalliset kustantajat julkaisivat kyseistä lajia vain harvoin. Kotimaisen spefinovellin lukijat eivät ole kaupallisen kustantamon kannalta mielekäs kohderyhmä. Osuuskumma on tähän mennessä julkaissut kaksitoista novelliantologiaa sekä neljätoista romaania ja novellikokoelmaa, joista neljä on esikoisteoksia.

Kuoriaiskirjat on toiminimi, joka julkaisee pokkareita. Genrejä ovat kauhu, fantasia, scifi ja jännitys. Kuoriaiskirjat jatkaa viihdepokkarikustantajien jalanjäljissä aikana, jolloin seikkailukertomukset ovat enimmäkseen kadonneet lehtipisteistä. Nykyisin genrepokkarien julkaiseminen on marginaalista toimintaa. Kustantaja Tuomas Saloranta on myös itse kirjailija, joka julkaisee oman kustantamonsa kautta. Kuoriaiskirjoilta on ilmestynyt yhdeksäntoista teosta.

Perinteisen ja ”uuden” kustantamisen hyvät puolet

Perinteisessä kustantamisessa hyvä puoli on, että ainakin periaatteessa kirjailija voi keskittyä kirjoittamaan kustantamon hoitaessa kaiken muun. Käytännössä kirjan markkinoinnista iso osa voi langeta kirjailijan itsensä harteille. Kirjailija ei myöskään pysty hallitsemaan prosessin eri vaiheita. Parhaassa tapauksessa ammattitaitoinen kustantaja toimittaa lukijoille parhaan mahdollisen kirjan. Toki ammattikustantajillekin sattuu huteja ja mokia, lepsua toimitusta tai puutteellista oikolukua. Lukijoita tuntemattomalla täyskustannekirjailijalla ei välttämättä ole sen enempää kuin mitä aktiivinen omakustantaja saa hankittua omalla myyntityöllään.

Jotkut omakustantajat pitävät suomalaista kustannusalaa sisäänpäinlämpiävänä ja yrittävät ennemmin itse. Itsenäinä julkaisijana olet vapaa seuraamaan omia ideoitasi. Voit julkaista yllättäviä, poliittisia tai kiistanalaisia genrejä. Voit julkaista lukijaryhmille, jotka eivät kaupallisen kustantajan näkökulmasta ole houkuttelevia. Tai sitten voit pyrkiä isoille rahoille julkaisemalla itsenäisesti englanniksi ja hankkimalla lukijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Todennäköisyys tähän on lottovoiton luokkaa, mutta kuka tietää.

Varmin tapa suomalaiselle kirjailijalle tulla käännetyksi muualle on toistaiseksi ollut menestyä ensin kotimaassa, minkä jälkeen kustantamon foreign rights -osastot, agentit ja kääntäjät ovat astuneet kuvioon ja tuoneet siihen mukaan oman ammattitaitonsa. Julkaistaksesi teoksen ”perinteisellä tavalla” englanninkielisellä alueella tarvitset joka tapauksessa agentin. Jos haluat kokeilla siipiäsi maailmalla, kannattaa lukea kirjailija Anna Hallavan erinomainen johdatus englanniksi julkaisemiseen.

Lopuksi

Olen toimittanut kolmelle eri kustantajalle yhteensä seitsemän teosta: kaksi romaania, yhden kotimaisen novellikokoelman, kaksi käännösnovellikokoelmaa, artikkelikokoelman ja antologian. Osuuskumma-kustannuksen hallituksessa olen istunut yhteensä kolme vuotta. Kustannustoimittajana ja kustantajana olen aloittelija, mutta kehtaan sanoa istuneeni molemmilla puolilla pöytää.

Kirjailijalle on äärettömän hyödyllistä astua joskus myös kustantajan saappaisiin. Se lisää ymmärrystä puolin ja toisin. Kirjailijan on hyvä tiedostaa, että kustantaja ei tahallaan pidä häntä piinassa. Tämän pöydällä kun on usean kirjailijapolon tekstit. Kustantajan taas on hyvä muistaa, että kirjailija on uhrannut teokselle parhaimmillaan vuosien edestä hikeä ja sydänverta. Sitä ei pidä käsitellä rutiinilla tai kyllästyneesti. Emme tee makkaraa.

Vaihtoehtoisia kirjalistauksia ja työsumaa

Tekemättömien töiden ja puolivalmiin romaanin suosta päivää. Nostan hetkeksi pään pinnalle ja katselen ympärilleni, syksy on näköjään alkanut.

Kirjasyksystä on tullut laukkakilpailu, jonka vaiheita seurataan katsomosta hihkuen. Ennakkosuosikkeja seurataan tarkimmin, ainakin sanomalehdistössä. Nämä ovat aina vähän masentavia, nämä ”kymmenen romaania, joista tänä syksynä puhutaan” -listat. Ymmärrän, että päivälehden tehtävänä on poimia kirjapinosta edustava otos lukijoita kiinnostavista kirjoista, mutta listojen ulkopuolelle jää kuitenkin aina monta hyvää kirja.

Blogin ”erilainen kirjasyksy” -projekti tyssäsi viime vuonna puoleen väliin. Tässäpä kuitenkin viisi plus yksi kirjaa, jotka ovat puhuttaneet minua (ja sivupersooniani) nyt elo-syyskuussa.

David Leigh ja Luke Harding: Assange (Into 2014). Luin teoksen ennen kuin katsoin Ylen lähettämän Laura Poitrasin dokumentin Citizen Four. Oscar-palkittu dokumentti käsittelee Edward Snowdenia, Guardian-toimittajien kirja puolestaan tapahtumia ennen Snowdenin tietovuotoja: Assangen hakkeriuraa, Wikileaksin alkutaivalta, Islannin tapahtumia ja maailman suurinta tietovuotoa, jonka lähteenä operoi sotamies Chelsea (kirjassa vielä Bradley) Manning. Kirja kertoo lopulta saman tarinan kuin pari vuotta sitten katsomani Viides valta sekä (fiktioelokuvaa parempi) dokumentti We Steal Secrets.

Teos Julian Assangesta ja Wikileaksista ei voi olla tylsä, eikä se olekaan. Yksityiskohdat paranoidin päähenkilön tempauksista ovat niin hillittömiä, että niitä olisi mahdoton kaunokirjallisuudessa pukea uskottavaan muotoon. Tärkeintä kirjassa on kuitenkin painava asia sananvapaudesta ja suurvaltojen sekä heitä avittavien yritysten pyrkimyksista kahlita aktivistien ilmaisua. Tietoturva, internetin vapaus ja sananvapaus ovat nykypäivän keskeisiä kysymyksiä, jotka vaikuttavat kaikkeen kansalaisliikkeiden toiminnasta yksittäisen toimittajan vapauteen. Parhaillaan minulla on luvussa Luke Hardingin kirjoittama Snowden (niin ikään Inton kustantama, 2015).

Leena Krohn: Erehdys (Teos 2015). Pakko rakastaa teosta, jossa on näin läpensä synkkä ja pessimistinen maailmankuva. Keski-ikäinen mieskirjailija suuntaa kirjastovierailullaan nimettömään kaupunkiin, välinpitämättömän yleisön eteen. Kirjailijan vierailu tympeässä kirjastossa on virhe, novellien kirjoittaminen on ollut virhe, virhe on elää ja varsinkin kuolla. Oi ja voi. Ilmaisu ja kieli ovat Krohnilla hallussa ja samastumispintaa kirjailijalle löytyy, mutta Erehdys ei nouse suosikikseni Krohnin teosten joukossa.

Miina Supinen: Mantelimaa (WSOY 2015). Vapautunut ja hauska kertomus perheestä, suomalaisesta bisnesälystä ja ikuisen joulun tavoittelusta. Viihdyttäjä, perheenäiti Molli joutuu miehensä työtapaturman seurauksena teemapuistoon töihin. Kyseinen Mantelimaa on kirjailijan elävä luomus, hillitön kuusenkoriste-spektaakkeli joulupukin pajoineen, pomppulinnoineen ja K18-alueineen. Teos kaataa hilpeästi raja-aitoja niin kerronnan kuin sisältönsäkin puolesta. Ihmiselon älyttömyyttä ja ihmisyksilöiden vinksahtaneita piirteitä tarkastellaan kuitenkin lämmöllä ja ymmärryksellä. Suosittelen syksyn pimeneviin iltoihin.

Niina Hakalahti: Sydänystävä (Karisto 2014). Hakalahden viimeisin aikuisille suunnattu proosateos tarttuu vaikeaan aiheeseen. Mitä tehdä, kun ystävyys alkaa tuntua taakalta, mutta omituisesti käyttäytyvä ystävätär takertuu vain tiukemmin kiinni vanhoihin asetelmiin? Odotin koko ajan konfliktia, kärjistymistä, jota sitten ei kunnolla tullutkaan. Ydinperheen sisäisistä ristiriidoista selvitään niistäkin lopulta liian helposti. Samaa irtonaisuutta ja hulvattomuutta kuin Hakalahden edellisissä teoksissa Uimataito ja Aavasaksa ei löydy. Sydänystävän tapahtumissa ja teemoista on kuitenkin paljon tunnistettavaa, kirja tulee lähelle. Suosittelen kaikille naisille, joilla on joskus ollut paras ystävä.

Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika (Tammi 2015). Kuivakka ja tiiliskivimäisen paksu kirja, jonka kuitenkin luin kiinnostuneena alusta loppuun. Mitä tämä on? Ei enempää eikä vähempää kuin kustannusvirkailijan muistelmat Otavan kivitalosta 1970-luvulla. Käytävillä kulkevat talon työtekijät ja kirjalliset vaikuttajat, päällimmäisenä toimitusjohtaja Paavo Haavikko. Työhuoneessa pistäytyvät tutut ja jo unhoon painuneet suomalaiset kirjailijat. Muotokuvansa saavat niin Otavan 50-luvulla aloittaneet suuruudet kuin myöhemmätkin kirjailijanimet. Omasta kirjallisesta työstään Mäkelä ei kerro paljonkaan, käsikirjoituspinojen, paimennettavien kirjailijoiden ja taloudellisten huolien jälkeen sille ei varmaan ole paljon aikaa liiennytkään.

Erityisen mielelläni luin Mäkelän omia ajatuksia kustantajan vastuusta sekä kustannustoimittajan työstä. Toimittaja on aina ja ensisijaisesti olemassa kirjailijaa varten, puun ja kuoren (kustantamon ja kirjailijan) välissä hänen on lopulta puolustettava kirjailijaa. Samoin kirjailijan näkemys tulee aina ennen toimittajan näkemystä, teksti on kirjailijan, menee sitten syteen tai saveen. Välillä Mäkelä peilaa myös kustantamisen ”vanhaa mallia” nykymaailmaan, jossa sellaiset taloudelliset riskit kuin esikoisrunokokoelmat on koko lailla siivottu kustantajien katalogeista. Suosittelen kaikille suomalaisesta kirjallisuudesta ja kustannusmaailmasta.

Mitähän muuta… suosittelen vielä Chad Harbackin esikoisteosta Pelin henki (Otava 2013) kaikille, jotka haluavat lukea hyvän amerikkalaisen esikoisromaanin. Teoksen maailmasta ja henkilökuvauksesta kertonee se, että se käsittelee enimmäkseen yliopistotasoista baseballia sekä yliopisto-opiskelijoiden ja opettajien ihmissuhteita - juoni ei ole itsessään kovin ihmeellinen, mutta kerronta imee mukanaan. Valloittava, sympaattinen romaani.

Palaan nyt sorvin ja lukemattomien kirja- ja aikakauslehtipinojen ääreen, kuullaan taas…

Luettuja kesältä ja syksyn alkua

Kriitikon puolisolta ei lukeminen lopu. Niin sanottu kirjasyksy eli kirjojen sesonki on vissiin aikaistunut, koska tuntuu, että elokuun ensimmäisellä viikolla ilmestyi valtavasti kirjallisuutta.

Viime viikolla postiluukusta putosivat Karo Hämäläisen Yksin ja Riikka Ala-Harjan Kevyt liha. Jälkimmäinen oli muuten aika tavanomainen kirja eronneesta naisesta ja uudesta suhteesta, mutta ihan kiinnostavasti se kysyi, miksi nainen sanoo OK vaikka tarkoittaisikin, että mene pois. Oli sattumaa, että luin kirjat peräkkäin, mutta sopivaa, sillä molemmissa kuvattiin ruumiinharjoitusta - Yksin-kirjassa tietysti vielä paljon enemmän. Hämäläisen kirjan luin nopeasti, mutta sen juro päähenkilö Paavo Nurmi jäi mieleen, soimaan. Ajankuva oli kiehtovaa.

Seuraavaksi luin uteliaisuudesta Tuomo Jäntin esikoisen Talven hallava hevonen. Sisäkannessa teosta nimitetään maagiseksi realismiksi ja psykologiseksi kauhuksi, mutta se ollut minusta kumpaakaan, vaan aika perinteistä kansanperinnekauhua minusta. Alussa oli jopa vähän sellaista Salaiset kansiot Suomessa -meininkiä, ilman agentteja. Esikoisromaanista kielii ehkä se, että ideoista ja henkilöhahmoja on tungettu kaikki samaan keitokseen, henkilöitä on niin paljon ettei tahdo kestää perässä. Mutta kansanperinnejuttu siinä oli ihan vinkeä ja kieltämättä vähän keljua teki mennä nukkumaan, kun oli illalla tuota lukenut, että oli se vissiin jännäkin. Eiköhän Tuomo Jäntti kirjoita jotain lukemisen arvoista vastaisuudessakin.

Luin loppuun myös jo keväällä aloittamani Tony Ballantynen teoksen Dream London. Se oli ihan viihdyttävä ja kummallinenkin urbaani fantasia kieroutuneesta Lontoon kaupungista pseudo-viktoriaanisessa maailmassa. Jossain määrin lapasesta lähtevä absurdius toisaalta ärtsytti, toisaalta kannatteli tarinaa aukkojen yli. Kirja oli siitä jännä, että sen yhteiskuntakuvausta alkoi välillä väkisin lukea finanssikapitalismin kritiikkinä, johtuuko siitä, että sen tapahtumat sijoittuivat Lontoon Cityyn. Mutta jos tämä on ollut kirjailijan tarkoitus, asia ei ole ainakaan liian päälleliimattua.

Kesällä luin myös hyviä novelleja, nimittäin Rivka Galchenin novellikokoelman American Innovations. Olin todella vaikuttunut ja suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat lukea oivaltavaa novellistiikkaa spekulatiivisella kierteellä. Teksteissä kuvataan todella taitavasti arjen tiivistyneitä hetkiä, mutta myös niksautetaan todellisuutta oikein kunnolla. Eräässä tarinassa naisen huonekalut ottavat hatkat ja muuttavat pois, toiselle naiselle taas kasvaa kolmas rinta, selkäpuolelle. Pidin erityisesti novellista, jossa nainen toteaa aviomiehen lähteneen ja ottaneen mukaansa parmesaaniraastimen, josta nainen erityisesti piti.

Mitäs muuta… mökillä en lukenut oikein mitään erityistä oikoluvun ja editoinnin lisäksi, pari Donna Leonin Venetsia-dekkaria (eivät erityisesti imaisseet mukaansa) ja kuusi Patrick O’Brianin Aubrey/Maturin-merisotakirjaa. Näistä pidin oikein paljon, mutta kirjoitan sarjasta oman päivityksen jahka ehdin. Muutenkin huomaan, että ehkä oman työn vaiheesta johtuen luen nyt enemmän, kun olen kaupungissa.

Sitten pieni huomio uutuuskirjojen esillepanosta eli siitä, miten kirjat tarjoillaan kaupoissa myytäväksi. Puhun nyt tavarataloista. Kävin Kirjojen yössä Tampereen Akateemisessa Kirjakaupassa. Tavaratalon kolmas kerros ammotti puoliksi tyhjillään. Kollega tiesi kertoa, että samaan tilaan tulee Akateemisen kanssa kodinelektroniikkaa myyvä Expertti. Siellä taulutelevisioiden välkkeessä olisi sitten tarkoitus ostaa kirjat jatkossa. Tai sitten ei. Stockmann teki kardinaalivirheen jo siinä, että heivasi kirjat kolmanteen kerrokseen ja katutasossa, Akateemisen perinteisellä paikalla myydään naisten muotia. Siis Robert’s Coffeen vieressä, vaatteita, kun kirjakauppa ja kahvila yhdessä olisivat se looginen ja viihtyisä yhdistelmä.

Vertailun vuoksi: Tampereen Sokoksen kirja-paperi-osasto sijaitsee nykyään katutasossa Caffe Pation vieressä. Kirjojen valikoima on pieni, mutta monipuolinen, teoksia on myös muun muassa sellaisilta pienemmiltä kustantajilta kuin Into, Minerva ja Reuna. Sokoksen lehtipiste on laaja ja siinä vieressä pääovien vieressä (no ei siellä mitään kulttuurilehtiä ole, herra paratkoon, mutta kuitenkin). Sokoksella on myös sellaista, mitä Stockmannilla ja Anttilassa ei ole, nimittäin asiakkaita.

Että sellaista. Kustantajat julkaisevat laajat valikoimat uutta kirjallisuutta, kun kaupat miettivät vielä vähän esillepanoa niin kyllä tästä kirjasyksy kehkeytyy.

Erilainen kirjasyksy 4/10: Esikoiskirjailijan haastattelu

Pyhäinpäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa Margaret Pennyn muistikirjassa tarjoillaan esikoiskirjailijan haastattelu: vieraana Maria Carole! Hauskaa Halloweenia ja mukavia lukuhetkiä.

Esikoisen vauvakirja

Tiedättehän vauvakirjat, nuo laatikossa pölyyntyvät, syyllisyyttä herättävät hempeäkantiset opukset, joiden ensimmäinen sivu on täytetty ja loput ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi odottamaan merkintöjä?

Tänään vilkaisemme vauvakirjaa, mutta emme ihmislapsen, vaan esikoisteoksen. Mikä parasta, pääsemme lukemaan tulokkaan vaiheista suoraan maaliviivalla. Maria Carole on ranskalaistunut suomalaiskirjoittaja, jonka esikoisromaani julkaistiin juuri Osuuskumma-kustannukselta. (Disclaimer: tämän blogin kirjoittaja on Osuuskummassa mukana. Ylpeänä esittelen siis myös oman kustantamon tuotantoa.)

Milloin idea Tulen tyttäristä syttyi? Kerro vaiheista, jotka johtivat romaanin ideoinnista sen ilmestymiseen. Aivan ensimmäinen idea päähenkilöön tuli aivan selkeästi unesta, mutta vaikka kehittelinkin tarinaa hiljakseen, minulla ei ollut varsinaista aikomusta kirjoittaa siitä mitään. Sitten eräs ystävä sanoi "Kerro lisää", ja siitä lähti purkautumaan lankakerä. Aluksi kirjoitin novellin Ursulaan, eikä silloinkaan vielä ollut aikomusta kirjoittaa mitään pidempää. Mutta tarina ei jättänyt rauhaan. Varsinainen kirjoittaminen oli suorastaan yhteistyötä ja ideointia tämän samaisen ystävän kanssa, tarina on paljon velkaa hänelle. Nykymuotoinen kirja on myös paljon velkaa kustannustoimittajalleni Christinelle, joka teki sen kanssa huimaavan suuren työn.

Romaanissa kuvataan perusfantasiasta poiketen paljon "tavallista" kansaa. Millä keinoilla olet pyrkinyt tavoittamaan heidän äänensä ja mielenmaisemansa paperille? Jos tarkoitetaan ns. normaaleja ihmisiä, niin joo, ihmisiä on. Enimmäkseen. Oikeastaan ainoastaan. Seurassa ei ole kummallisia fantasiakansoja ja jumalatkin ovat kovin ihmisellisiä. Ehkä tavallisen kansan osalta flirttailin historiallisen kirjoittamisen kanssa. Kyse ei ole missään nimessä romaanista, jossa historialliset elementit pyrkisivät olemaan totuudenmukaisia, koetin vain ammentaa ennemminkin henkeä mukaan.

Nimi. Miten paikkojen ja ihmisten nimet valikoituivat? Ensisijassa, paria poikkeusta lukuun ottamatta niin, että niiden äänneasu soveltui suomeen. Vaikka maailma ei olekaan mikään "muinainen Suomi", niin on siinä kuitenkin niin paljon suomalaisia elementtejä, että äänneasultaan kovin oudot nimet olisivat kalskahtaneet oudoilta. Sitten voisi sanoa, että jokaisella ikäluokalla on omantyyppisensä nimi, kuten usein meilläkin. Jonnat oletetaan toisen ikäisiksi kuin Riitat. Joukkoon valikoitui niin muinaisnimiä, kuin ihan vain maistelemalla etsittyä nimistöä. Oikeastaan jokainen on kuitenkin mietitty, harvemmin tiputin jotakin täysin merkityksetöntä nimeä joukkoon.

Kuvaile päähenkilöä. Miten hänestä tuli tarinan päähenkilö? Naarni on oikeastaan koko tarinan lähtöhahmo, unikuva. Nainen, sotilas, jolla on tulta veressään. Kuvittelin alunperin tarinan olevan enemmän muidenkin naisten tarina, mutta Naarni kasvoi aika selkeästi keskushenkilöksi, johon kaikkien tarinat jollakin tapaa sitoutuvat. Naarnissa minusta oli kiinnostavaa tutkia sitä, mikä on tietynlaisen luonteenomaisen pehmeyden ja elämän tuoman kovuuden suhde. Naarni ei ole välttämättä yksiselitteisesti kiltti tai miellyttävä ihminen, vaikka hänessä varmasti on myös perinteisemmän samastuttavan viihdesankarittaren piirteitä.

Kuvaile yhteistyötä kätilön (kustannustoimittajan) kanssa. Woah, en olisi ikinä kuvitellut kustannustoimittajalla olevan niin paljon työtä ja/tai hermoja. Toimittaja teki aivan uskomattoman työn kässärin kanssa. Lopputulos ei olisi puoleksikaan sitä mitä se on nyt ilman kustannustoimittajaa. Yhteistyö taisi olla enimmäkseen rauhanomaista. Taistelimme vain satunnaisesti punakynät tanassa. Ihan kaikkiin ehdotuksiin en tainnut suostua, mutta oli siellä sellaisiakin kohtia, joita muutin haudottuani ensin lauseita kuukausitolkulla. Keskustelimme aiheesta paljon. Paljon. Sen takia kai homma toimikin, kun uskalsimme puhua.

Leikkitoverit ja sukupuu. Millaisia kirjallisia tai kielellisiä esikuvia Tulen tyttärillä on? En varmaankaan osaa nimetä yhtä tiettyä teosta, mutta ehkä ajattelin kirjoittavani jonkinlaisessa viihdekirjallisuusjatkumossa. Mielessä se, että viihdekirjallisuuskin voi olla mietittyä ja hyvin kirjoitettua, vaikka luvassa olisikin onnellisia loppuja. En tiedä niin paljoa fantasiasta, että osaisin kertoa fantasiaesimerkkejä, joten siltä puolen jouduin kirjoittamaan ns. sokkona, toivoen etten toista pahimpia kliseitä. Kieli taas on ihan omaani, hyvässä ja pahassa itämurteisuudessa.

Vanhemmat. Millainen kirjoittaja olet työskentelytavoiltasi? Kirjoitatko aamulla, illalla? Jos voisin valita työskentelyaikani täysin vapaasti, kirjoittaisin yöllä. Nykyään perhe ja muut velvoitteet pakottavat enimmäkseen olemaan hereillä yhteiskunnallisesti korrekteihin aikoihin, joten kirjoitan pitkälti iltaisin tai joskus vahingossa iltapäivisin. Olen huono aloittamaan, mutta jos saan aloitettua, kykenen keskittymään vaikka varttitunnin pätkissä.

Sisarukset.Mitä muita projekteja sinulla on suunnitteilla tai kesken? Vaikka Tulen tyttäriä onkin itsenäinen teos, olen hiljakseen hahmotellut sille jonkinlaista jatko-osaa. Tosin juuri nyt ajatus aiheesta ei hirveästi innosta, pitää ilmeisesti ottaa lomaa. Toisen projektin piti olla suunniteltu, ja nyt se koettaa levitä kuin Jokisen eväät käsittämättömiin suuntiin. Ehkä vielä joskus syntyy jotain konkreettistakin.

Omistus. Lähetä terveisiä lukijoille! Rohkeasti vain kummallisen kirjallisuuden seuraan!

Erilainen kirjasyksy 2/10: Isipappablues

Hippo Taatilan kepeä esikoinen listaa samastuttavasti pikkulasten vanhempien vaiheita. Kirjan alussa minä-kertoja on 28-vuotias kalliolainen, mainosalalla ja valinnan edessä. Hän aavistaa jo sen, minkä myöhempi havainto osoittaa todeksi: kun nainen haluaa laittautua raskaaksi, miehen vaihtoehtoina on myöntyä tahi "kestää mökötystä puoli vuotta, nukkua sohvalla ja käydä joka päivä jätehuoneessa vetämässä käteen". Kertoja uskoo hyvällä ja nuoren parin matka perheeksi voi alkaa.

Tarina etenee päiväkirjamaisten havaintojen varassa lapsen ruoansulatusta, allergioita, kuumeilua ja uhmakiukkua raportoiden. Taatilan tyyli ei ole kovin kaunokirjallinen, ennemmin se on jutusteleva tai nokkelan sanaileva kuin sosiaalisen median päivitykset. Parhaimmillaan havainnot tiivistävät sen mistä lifestyle-blogit tai kiiltäväsivuiset naistenlehdet vaikenevat: "Appivanhemmat osasivat kertoa, kenen leuka, poskipäät ja korvat tulokkaalla oli. Minä osasin juuri ja juuri todeta, että vauva oli nisäkäs, elossa ja reagoi valoon."

Välillä kerronnan huipentavat "it gets better" -tyyliset tiivistykset, jotka eivät sinänsä sovi tunnelmaan, mutta jotka ovat varmaan olleen tarpeen kirjoitusvaiheessa. Kertoja nostaa välillä päänsä tasaisen ryydyttävästä arjesta, jota paremmin ei voisi kuvata kuin seuraavasti: "Tuulenpieksämä väritön nurmi valmistautuu talven mittaiseen uneen. Olen sille kateellinen, saa paskiainen nukkua nämä kuukaudet."

Virkistävää vaihtelua viime vuosien perheeproosaan tarjoaa se, että kirjan Vaimo on 21-vuotias vauvaprojektin käynnistäessään. Minuakin vitutti aikanaan olla kaveripiirissä ensimmäinen, joka sai vauvan ja vituttaa vieläkin, kun silloiset uratikkaiden ensimmäisellä puolalla tungeksivat, nykyiset nelikymppiset sössöttävät Facebookissa luomusynnytyksistä. Myös tätä yksinäisyyttä Taatila kuvaa vakuuttavasti.

Kirjan loppupuolella koti-isä kuvaa tilannetta, jossa opintoja jatkava Vaimo viipyy harjoituksissa, opiskelijoiden illanvietoissa ja ryyppyreissuilla. Vanhemmuuden nollasummapeli konkretisoituu, kun toinen vanhemmista säilyttää sosiaalisen piirin kodin ulkopuolella ja toinen jää mittailemaan 45-neliöisen kaksion lattiaa. Vanhemmuuden ja parisuhteen vaikeista tunteista otetaan kiinni, mutta nopeasti ne myös unohtuvat, katoavat päivien virtaan.

Kenelle: Vanhemmuudesta kiinnostuneelle tai pikkulapsivuosien keskellä sinnittelevälle. Luetaan sohvalla maaten, mielellään selän alla leluja ja televisio auki luomassa autenttista tunnelmaa.

Hippo Taatila:
Isipappablues
Into 2014
238 s.
22 e