Tuesday, May 27, 2014

Unkarin viisi parasta

Paluumatkalla kymmenen päivän Unkarin-turneelta. Kävimme Balaton-järven etelärannalla, etelässä Pecsissä ja maaseudulla sen ympäristössä sekä mennen tullen Budapestissa. Unkarilainen emäntämme kysyi minulta, miksi pidän maasta. Vastasin, että koska täällä kasvaa tammia, mutta todellisuudessa syitä on monia. Pikapäivityksenä päätinkin listata viisi parasta asiaa Unkarissa.


Maa. Koko Unkari sijaitsee kauniilla paikalla Tonavan altaassa ja pääkaupunki Budapest erityisen kauniilla paikalla joen varrella. Balaton-järven etelärannalla on kilometreittäin kaunista rantaa vanhoine pajupuineen ja vihreine nurmikkoineen. Junan ikkunoista näkee viinirinteitä, vehreitä peltoja ja lehtoja, paikoin vihreitä kukkuloita silmänkantamattomiin. Unikkoja tienpientareilla ja niittämättömillä nurmikoilla. Varsinaisella pustalla, joka on savannimainen ekotyyppi maan itäosassa, en ole koskaan käynyt.

Kansa. Suomalainen sulautuu unkarilaisten joukkoon vaivattomasti. En ole koskaan tuntenut itseäni Budapestissa tyhmäksi turistiksi toisin kuin esimerkiksi Prahassa. Päin vastoin, minulta kysytään tietä. Unkarilaiset ovat ystävällisiä lapsille ja kohteliaita busseissa ja metroissa. He eivät myöskään pidä niin tiukasti kiinni erilaisista säännöistä ja kielloista kuin suomalaiset.



Sää. Unkarin ilmasto on ihanteellinen. Toukokuussa on täysi kesä kun Suomessa vielä värjätellään nollan tuntumassa. Tulvat ovat harmillinen poikkeus muuten suotuisaan säähän. Sen jälkeen kun joku päätti säännöstellä Tonavan uoman tulvat ovat olleet lähes jokakeväinen riesa. Myös Unkarissa on innostuttu rakentamaan hienoja kerrostaloja aivan veden partaalle. Idea ei ole hyvä, koska tulvan sattuessa asukkaat joutuvat soutamaan koteihinsa.

Kulttuuri. Budapestin keskusta edustaa (aitoa ja keinotekoista) fin de siecleä kauneimmillaan. Arkkitehtuurin uusgoottilainen helmi on mm. Parizsi Udvar kävelykeskustassa Vaci utin varrella, hotelli Gellert puolestaan hurmaa art nouveaun ystävät. Paljon teatteria, musiikkia ja undergroundia. Budapestissa konsertoivat myös isot maailmantähdet jotka eivät Suomeen vaivaudu. Sziget-festivaali saa kaikki kotimaiset festarit kalpenemaan - ihmiset eivät edes ole hirveässä kännissä niin kuin täällä. Kirjakauppoja on joka paikassa - kansalliset kirjakappaketjut ovat Corvina, Libri ja Aleksandria, mutta myös itsenäisiä kirjakauppoja ja divareita näkee paljon, samoin kirjakojuja kaduilla. Budapestissa on myös muutama englanninkielinen kirjakauppa, joisss myydään sekä uusia että käytettyjä kirjoja.



Ruoka ja viini. Hyvälaatuisia vihanneksia ja hedelmiä on saatavissa ympäri vuoden. En ole koskaan törmännyt unkarilaisessa valintamyymälässä sellaisiin kolhuisiin munakoisoihin tai kalpeisiin tomaatteihin kuin Suomessa. Budapestissa pidän erityisesti monipuolisista turkkilaisista ravintoloista. Keskustasta saa hyvän ja tuoreen pitafalafelin vähän alle kahdella eurolla. Kansallisruokaa langosia voi syödä kerran matkan aikana, ei useammin, jos ei halua että lentoyhtiö laskuttaa paluumatkalla lisämaksua painonnoususta. Tokajia kannattaa maistaa. Viinit ovat parempia kuin maineensa ja hyvin edullisia ruokakaupoista ostettuna. Huono maine johtunee siitä, että Alko tuo Suomeen vain halvimpia merkkejä.

Tasapuolisuuden vuoksi listaan myöhemmin viisi huonointa asiaa Unkarissa, mutta nyt en jaksa. Lapsi sairastui paluumatkalla Pecsistä ja vietti viimeisen päivän hotellissa kuumeisena ja lentokentällä ja koneessa oksennellen. Helatorstaina pääsemme puolestaan mummon kyydissä mökille Savoon palelemaan. Ota siivouskirjan viimeistelytyöt mukaan, kahden viime viikon aikana en ole saanut niille mitään tehdyksi.

Posted via DraftCraft app

Friday, May 16, 2014

Marginaalista ja arvostuksesta

Suomalainen spekulatiivinen fiktio etsii yhä uusia yleisöjä. Eilen tipahti luukusta tekijänkappale julkaisusta Finnish Weird, joka löytyy myös ilmaisena e-julkaisuna täältä. Minulta on julkaisuun käännetty artikkeli, jossa haastattelen oululaista esikoiskirjailijaa Jenny Kangasvuota. Julkaisua on tarkoitus levittää Lontoon maailmanconissa tänä kesänä ja tavoitella paitsi kannatusta Helsingin maailmancon-hankkeelle, myös esitellä kotimaisia kirjoittajia.

Toisaalla kirjoittajat ovat jälleen valitelleet novellien ja muutenkin lyhyen muodon jäämistä paitsioon laajemmissa ympyröissä. Olkoonkin, että novellikokoelmia ja antologioita julkaistaan ruohonjuuritasolla paljon, suurin osa niistä jää kuitenkin pienen piirin jutuiksi. Joskus tavoite on tehdä nimenomaan marginaalikirjallisuutta. Tästä on kyse esimerkiksi splatterpunk-antologian tapauksessa eikä näille julkaisuille suurta kansansuosiota haetakaan.

Marginaalikulttuurin tekijällä on kuitenkin myös omat huonot hetkensä. Mikrokustantajan tai marginaalikirjailijailijan mahdollisuudet levittää omia töitään ovat pienet: Applen iStoreen tai Elisa Kirjaan voi lätkäistä kotimaisen teoksensa myyntiin ja linkkailla ahkerasti sosiaalisessa mediassa, tai sitten tehdään paperijulkaisu, jonka hyvällä tuurilla muutama kivijalkaliike huolii valikoimiinsa. Vastaanotto jää usein muutamaan mainintaan nettifoorumeilla, tai sitten arvosteluun kaverin toimittamassa lehdessä tai blogissa.

Kirjoittajat ovat myös valittaneet, että henkilövetoinen saippuaooppera kelpaa proosamuodossa, mutta kunnon seikkailua eivät osaa arvostaa sen enempää kustantajat kuin lukijatkaan. Kritiikin mukaan myös spefiyleisö tai fandom seuraavat näitä samoja suosikkeja. En tiedä, voiko George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa (vaikka sekin taidetaan mieluummin lukea englanniksi tai tunnetaan nimellä vain nimellä Game of Thrones) enää pitää nimenomaisesti fandomin suosikkina, kun sarjasta on tullut valtavirtaa. Teos on kuitenkin monen fantasiakirjoittajankin suosikki ja siltä osin voin yhtyä käsitykseen saippuaoopperasta. Valtavirta on, no, valtavirtaa. Jos jostain löytyy ymmärtäjiä marginaalille niin fandomista, mutta eihän heitä monta ole kun ei ole ihmisiä fandomissakaan.

Kursorinen silmäys Tähtivaeltajan (tärkein spefiteosten arvosteluareena tällä hetkellä nyt kun Portille on sattunut pidempi julkaisutauko) näyttäisi paljastavan, että kotimaista marginaalisempaakin spefiä arvostetaan ja paikoin jopa kiitetään. Myös viihdyttävät kyberpunk- ja steampunk-kokoelmat ovat saaneet hyvää palautetta. Tähtivaeltajan tai muiden alan lehtien arvostelijaporukka kuuluu kuitenkin yleensä samaan pieneen piiriin kuin kirjoittajakin.

Ymmärrän kirjailijaa, joka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen pohtii, onko hänen ponnisteluillaan ollut mitään vaikutusta. Itselläni tulee ensi vuoden tammikuussa kuluneeksi kymmenen vuotta debyytistä ja siinä voi olla pysähtymisen paikka.

Olen ollut huomaavinani että kirjailijat, joita kollegat arvostavat surevat, että suuri yleisö ei ymmärrä, kun taas suuren yleisön suosikit haluaisivat tunnustusta kriitikoilta ja "piireiltä". Yleensä molempia ei saada. Joskus tietysti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja taas voi olla esimerkki siitä, että koskaan ei voi sanoa ei koskaan.

Mitä piireihin tulee, niin tämä taitaa olla keski-ikäistymiseen liittyvä havainto: kun vilkaisen nopeasti ympärilleni joudun toteamaan, että nämä samat ihmiset joiden kanssa marisen joka päivä chatissa ovat juuri se "piiri", jota parikymppisenä ihmetellen ulkopuolelta katsoin. Ei taida olla aktiivifandomia kummempia tai hienompia kirjallisia piirejä kuin Suomessa missään. Aika arkista puuhaa suomalainen kirjailijuus kuitenkin on. En myöskään tunne yhtään kirjailijaa, joka ei ainakin välillä kokisi, että häntä ei arvosteta.

***

Tälle viikolle on osunut mukavasti kevään juhlia. Mukavasti siksi, että ne tarjoavat hienon sulkeuman freelancerin kevään työlohkolle. Tänään julkistetaan Viita-toverin Teppo Paulaston romaani Kolvi Tulenkantajien kirjakaupassa. Onnea Tepolle! Aion pistäytyä juhlissa, sillä artikkelikokoelman esipuhe on kirjoitettu ja novellikokoelma, jossa olin kustannustoimittajana, lähti tänään painoon. Leppoisa opas huusholliin löytyy kustantajan syksyn listoilta ja romaani edistyy palauteryhmän hyvässä käsittelyssä. Tästä on hyvä lähteä Unkariin huomenna. Yritän kirjoittaa matkaltakin jotakin. Onnellista toukokuun loppua blogin lukijoille!

Wednesday, May 14, 2014

Pää kiinni, köyhä kirjailija

Viime talvena kollega kirjoitti köyhyydestä kulttuurialan julkisena salaisuutena. Kirjailijan tekemä havainto oli tiivistettynä tämä: taiteilijuuteen tai kirjailijuuteen liitetään julkisessa keskustelussa jokin hohto, johon rahattomuus tai köyhyys eivät sovi. Kirjoituksesta seurasi luonnollisesti keskustelua eri taiteenalojen ihmisten keskuudessa, monet havainnot olivat yhteisiä. Mieleeni on jäänyt myös se, kun käsikirjoittaja kertoi osallistuneensa ensi-iltaan viimeisillä rahoilla ostetussa mekossa, jotta kukaan ei pääsisi luulemaan häntä häviäjäksi tai epäonnistuneeksi.

Kun ihminen tulee esiin luovan työnsä kautta, siihen ei haluta liittää köyhyyden stigmaa, sillä se halventaisi itse työtä. Vaikka näillä kahdella asialla ei olisi mitään tekemistä toistensa kautta.

Sitten ovat internetin keskustelupalstat ja Facebook. Taannoin törmäsi kollegan kirjoituksen herättämään keskusteluun uudelleen. Nyt valitettiin, että kultturialan ihmiset katsovat oikeudekseen saada toimeentuloa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan heidän työtään. Oikeastaan ei sanottu edes näin, vaan kirjailijoita verrattiin suoraan elätteihin ja loisiin.

Keskustelussa otettiin annettuna, että kirjailija pyrkisi elämään työstään saamillaan tekijänpalkkioilla. (Viimeisen kerran: myyntituloja saa kustantaja, joka maksaa kirjailijalle tekijänoikeuskorvauksia, joihin siis rojaltit lukeutuvat.) Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomessa on vain muutama kirjailija, joka elää kirjojensa tekijänoikeustuloilla. Tuntemieni kirjailijoiden ammatteja ovat mm. kustannustoimittaja, varastopäällikkö, koulupsykologi, vapaa toimittaja, kotiäiti, työtön.

Hetkinen. Työtön kirjailija? Mikä sellainen kuvittelee olevansa? Tämä hampuusi luulee olevansa kirjailija ja taiteilija, vaikka vastaanottaa tukea yhteiskunnan varoista? Pois sellainen.

Eli toinen asia, mitä keskustelussa ei hahmoteta on, että kirjailijoita on meillä kaikista tuloluokista, siis ihan kaikista. On köyhiä, keskiluokkaisia ja muutamia rikkaitakin. Ongelma on, että kaikilla muilla on lupa ja oikeus tehdä luovaa työtä ja julkaista ajatuksiaan paperilla. Vain köyhällä tai työttömällä ei, koska siis kamoon kirjailijuus, sehän on jotain hienoa ja keskiluokkaista, ei sitä ole tarkoitettu rahvaalle.

Mutta leikitäänpä hetkeksi keskustelussa esiintyneen ajatuksen mukana. Meillä on keskustelija A, kutsukaamme häntä vaikka Stadin Viherliljaksi ilmaistaksemme hänen todennäköisen asuinpaikkakuntansa, ammattistatuksensa, liberaalin ajatusmaailmansa sekä ikäluokkansa. Hän argumentoi seuraavaa: jos kirjailija saa kuukauden tulon vuoden työstä, miksi vaivautua?

Miksi lukijoidenkaan pitäisi vaivautua? Kuukauden mediaanitulo 2000 euroa on nimittäin se summa, jonka kirjailija tällä hetkellä saa nimenomaan tekijänoikeuskorvauksista. Tämän verran on siis keskimäärin maksettu kirjoista, jotka ovat kirjaston hyllyillä, kirjakaupoissa, ihan tavallisten ja tunnettujenkin kotimaisten kirjailijoiden nimikkeistä. Vain aivan harvat teokset yltävät huomattavaan myyntiin.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, koska suurin osa kirjalijoistamme todella työskentee myös muissa ammateissa. Totuus on (ja tässä puhuu keskustelija B eli minä!) että tällä hetkellä parhaat edellytykset kirjailijan ammatissa toimimiseen on sellaisella ihmisellä, jonka lapset ovat jo aika isoja, jolla on keskiluokkainen ammatti josta hän saa kuukausipalkkaa ja josta hän voi tarvittaessa jäädä palkattomalle vapaalle apurahan osuessa kohdalle. Toiseksi parhaat edellytykset ovat ammattitaitonsa ja asiakassuhteensa vakiinnuttaneilla freelancereilla. Ja niin edelleen.

Keskustelija B on siis kirjailija siinä missä häntä enemmän tai vähemmän luetut kollegansakin. Hän tulee tällä hetkellä työllään toimeen. Kun puhutaan rahasta, hänellä on enemmän tilaa ja puheoikeutta kuin alkuperäisen köyhyyskirjoituksen kirjoittajalla. Sillä jos ei mikään muu niin ainakin tämä pointti tulee keskustelussa alleviivatuksi, moneen kertaan: köyhän taiteilijan on vastedeskin pysyttävä piilossa, nöyränä ja hiljaa, jotta hän ei joutuisi kuulemaan ilkkuvia mitäsläksit- ja vittuilukommentteja. (Mistä tämä viha ja katkeruus taiteilijoita kohtaan muuten edes kumpuaa? Onko se suomalainen erityispiirre?)

Mutta palatkaamme aiheeseen. Keskustelijamme Viherlilja siis ehdottaa, että nämä kaikki kirjailijat jotka eivät täytä edellytyksiä elättää itsensä työllään, kirjallisuuteen liittyen tai muulla työllä, saisivat lätkäistä hanskat tiskiin. Palaamme aivan ensimmäiseen argumenttiin: mikä oikeus on ihmisellä saada toimeentuloa, jos hän ei tee työtä.

Nythän on niin, että on lama. Sanomalehdestä saamme lukea, miten työkkäri "koventaa" asennettaan työnhakijoihin. Työpaikkoja on määrätyn ajan jälkeen löydyttävä, niitä on työnhakijan taiottava ilmasta, tai hänen on ilmoittauduttava työvoimapoliittiseen koulutukseen, tai opiskelijaksi. Jäljelle jäävät, ne jotka eivät täytä ehtoja tai jotka syystä tai toisesta pysyttelevät työmarkkinoiden ulkopuolella. He ovat yleensä köyhiä.

Eli näin meillä on keskustelija C, pienituloinen kirjailija maakunnasta, jolla on historiassaan työttömyyttä sekä vakavia terveysongelmia. Hänen tulonsa vaihtelevat pienistä naurettaviin. Hänellä voi olla perhettä tai muita hoidettavia. Ei auta, että moni kirjailija (myös maakuntakirjailijat B ja C) yrittää elättää itsensä freelancerina tai toimittajana. Tämäkin ala on vaikeutunut avustajasopimusehtojen huonontumisen, kilpailun ja media-alan kurjistumisen myötä.

Tosin Viherliljallamme on tähänkin ratkaisu: hankkikaa työtä, josta maksetaan. Tietysti. Nuorena ihmisenä on vaikea hahmottaa tätä vaikeutta, että varmankin keskiluokkaisen työpaikan voivat yt:t, alan murros tai vaikka sote-uudistus viedä alta, sitä ei ihminen (työntekijä, kirjailija, taiteilija) itse voi valita. Kaikki ei aina mene niin kuin opiskeluaikana kuvittelisi, tai vaikka kuinka uskoisi, ettei itse koskaan esimerkiksi sairastu. (Tai hanki lapsia, jotka voivat sairastua, sekin voi olla kaukana nuoren horisontista.)

Joka tapauksessa olemme päässeet ajatusleikissämme siihen kohtaan, jossa keskustelija C on siivottu pois paitsi keskustelusta, myös kirjallisuuden piiristä. Tiukennamme vielä ehtoja ja toteamme, että vain ne jotka onnistuvat tekemään taidetta ruikuttamatta edes ajoittain tilanteensa vaikeudesta saisivat luopua leikistä. Nyt alkaa karsinta: lähtevät väsyneet, työn ja perheen välissä taiteilivat isät, alkoholisoituneet sinkkunaiset, ylityöllistetyt työpaikkojensa vastuunkantajat, provisiopalkalla työskentelevät puhelinmyyjät ja vuorotyöläiset ihan muuten vain. Ja niin edelleen.

Keitä meille jää? Millainen on suomalainen kirjallinen kenttä, jossa keskiluokkainen kirjailija saa puhua, mutta köyhän on pidettävä päänsä kiinni? Millaisista ihmisistä kirjoitetaan, millaiset elämänpiirit tallentuvat kirjallisuuteen? Meille jäävät Riikka Pulkkisen keskiluokkaisten henkilöiden ihmissuhteista kertovat romaanit, Sofi Oksasen lähihistoriaan sijoittuvat romaanit sekä joitakin dekkareita ja historiallisia romaaneja. Ei lyriikkaa, ei lyhytproosaa. Nykypäivään sijoittuvista kertomuksista putoavat pois vähäväkisten ja köyhien tarinat, sillä paitsi että niitä ei haluta kuulla ei ole myöskään ketään niitä kirjoittamassa, koska ääni ja sananvapaus kuuluvat vain keskiluokalle ja voittajille.

Ja tämä on minulle, keskustelijalle B joka edes jollakin tavalla kokee suomalaisen kirjallisuuden omaksi asiakseen, se kaikkein tärkein havainto. Myös Suomeen mahtuu monenlaisissa elämänpiireissä asuvia ihmisiä. Meitä on paljon enemmän ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä kuin monen helsinkiläisen liberaalivihreän media-alan "nuoren ammattilaisen" horisontista ehkä hahmotetaankaan. Terveisiä Kehä III:n sisäpuolelle: ei ole häpeä eikä vamma olla köyhä. Asia on yhteinen, kansallinen ja Euroopan laajuinen.

Sillä nyt ovat käynnissä kaiken kukkuraksi Euroopan parlamentin vaalit. Olen lauantaina lähdössä kymmeneksi päiväksi Unkariin, maahan, jossa köyhiä ja pettyneitä riittää, jossa Viherliljan kaltaiset itsevarmat ammattilaiset nauretaan paskaisenkyynisesti katuun. Maahan, jossa tästä huolimatta arvostetaan kieltä, kulttuuria, kääntämistä ja ennen kaikkea kirjallisuutta. Ennen matkaa pitäisi käydä äänestämässä, jos meinaa mennä. Arvatkaapa, miten paljon tällä hetkellä huvittaa?

Haistakaa paska vihreät, oikeisto ja vasemmisto ja kaikki muutkin puolueet. Kirjailijana, suomalaisena ja eurooppalaisena en voi olla tekemättä muutakaan johtopäätöstä: köyhää ei halua kuunnella kukaan.

Monday, May 12, 2014

Ammattikirjailijoiden aika on ohi?

Tänään julkistettiin Pentinkulman päivien E80-esikoiskirjailijaseminaarin osallistujalista. Hurraa! Pentinkulman päivät on maamme kirjallisuustapahtumista vakiintuneimpia ja parhaimmin järjestettyjä, ja seminaarista on minulle korvaamatonta apua. Osallistuin ko. seminaariin vuonna 2011. Puolet meistä seminaarin osallistujista on julkaissut toisen teoksen tämän jälkeen. Toisen teoksen vastaanotto on melkein kaikilla jäänyt vaisummaksi kuin ensimmäisen, kun esikoiskirjaan sisältyvä uutuusarvo on käytetty, mutta kirjailijoiden tulevaisuus näyttää hyvältä: teoksia kypsyy, ja silloin tällöin kuullaan hyviä julkaisu-uutisiakin.

Kun koko ympäröivä yhteiskunta rummuttaa tehokkuutta ja tuottavuutta, tältä mentaliteetilta on vaikea pysytellä kirjailijanakaan suojassa. Jokainen teos vaatii kuitenkin omanlaisensa kypsyttelyajan. Silti mietin, kuinka moni nykyisistä kolmekymppisistä, aloittelevista kirjailijoista pääsee samaan julkaisutahtiin kuin maamme säännöllisesti julkaisevat, keskipolven kirjailijanimet. Anna-Leena Härkönen on hyvä esimerkki. Vaikka hän toisaalta aloitti niin aikaisin että sitä voidaan pitää varaslähtönä, 35-vuotiaana hän oli julkaissut kuitenkin jo kahdeksan teosta. Anja Snellman (Kauranen) oli julkaissut samanikäisenä viisi teosta, Jari Tervokin neljän runokokoelman lisäksi kaksi romaania.

Kirjailijan arvoa ei tietenkään mitata tuotteliaisuuudella, kaikkea muuta. Sen sijaan epäilen, että Kaari Utrion, Laila Hirvisaaren, Anja Snellmanin tai Antti Tuurin (yhdeksän teosta ennen 35 vuoden ikää) tavoin säännöllisesti julkaisevaksi kirjailijaksi pääsee yhä harvempi, ainakaan yhtä aikaisin "urallaan". Edes "nimet" tai kustantamoiden tähdet eivät nykyään pysty tähän, sillä he ovat tyypillisesti aloittaneet vanhempina, muutamaa poikkeusta kuten Katja Kettua lukuunottamatta. Enkä nyt laske mukaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä näissä kirjallisuudenlajeissa julkaisuvauhti on jo odotusarvoisesti vähän toisenlainen. Jostain syystä säännöllisesti julkaiseva kirjailija näyttää harvinaistuvan.

Mitä väliä sillä sitten on, ilmestyykö kirjoja säännöllisesti, kunhan ne ovat hyviä? Tulkitsen, että pidempi hiljaisuus teosten välillä johtuu kuitenkin kirjailijan työskentelyolosuhteiden muutoksesta. Kirjailijanammatti on pitkäjänteistä toimintaa ja tuotanto rakennetaan teos kerrallaan. Monet kustantamot eivät talousvaikeuksien puristuksessa ehkä halua sitoutua tuntemattoman nuoren kirjailijan teosten julkaisemiseen koko tämän kaaren aikana, jonka kehitys vaatisi. Eikä kirjailijaa ole ilman kustantantajaa. Monet aiemmin julkaisseet kirjailijat ovat huomanneet joutuvansa etsimään uuden kustantajan, kun kustantaja ei ole enää innostunut julkaisemaan seuraavia teoksia.

Antti Tuuri julkaisee nykyäänkin säännöllisesti, joskaan ei välttämättä enää yhden teoksen vuosivauhdilla. Hänen kustantajansa on Otava. Nuoremman polven tuotteliaat kirjailijat kuten Juha-Pekka Koskinen julkaisevat usean kustantajan kautta. Kun kirjailija jää ilman kustantajaa, hän vaikenee.

Kokonaan toinen juttu on, että tuotteliainkaan kirjailija ei usein pysty elämään saamillaan tekijänoikeustuloilla (en mielelläni puhu myyntituloista, koska niitä saa tosiasiallisesti kustantaja) eikä riittävän pitkiä apurahoja riitä monille pitkäjänteisen työskentelyn turvaamiseksi, vaikka kustantaja mielellään julkaisisikin.

Toivotan onnea ja pitkäjänteisyyttä tuleville seminaarilaisille, ja toivon pitkäjänteistä ajattelua myös heidän kustantajiltaan.

Thursday, May 8, 2014

Kotimainen spefiteos etsii lukijaa

Olen pitkästä aikaa seurannut Risingshadow -foorumin keskustelua scifi- ja fantasiakirjoista, eli tuttavallisemmin spefikirjallisuudesta (=spekulatiivinen fiktio, realistisesta kerronnasta poikkeava fiktio). Kirjoittajan kannalta näiden keskustelujen seuraaminen on opettavasta: mitkä teokset nousevat keskustelunaiheiksi?

Grant Wood: American gothic. Löytyisikö Pohjanmaalle sijoittuvista tarinoista kotimainen spefivastine amerikkalaiselle genrelle?

Kysymys palautuu mielenkiintoisella tavalla siihen, miten teos yleensä löytää lukijansa. Kotimaisen scifin, fantasian tai kauhun tapauksessa mahdollisia yleisöjä on hahmotettavissa neljä, jotka luettelen seuraavassa pienimmästä suurimpaan.

Ensin tulee kirjoittajan luonnollinen yleisö, eli toiset kirjoittajat tai spefiharrastajat eli fandom. Tämä on pieni porukka, joka toisaalta ostaa paljon kirjoja, mutta ei nykypäivänä välttämättä ehdi lukea kaikkea mitä julkaistaan, vaikka sen kuuliaisesti ostaisikin. Fandom-yleisö on maultaan kehittynyttä ja vaativaa. Lukijat etsivät uusia ideoita, eivät välttämättä niinkään hyviä tarinoita, koska niitähän kerrotaan muissakin genreissä. Tämä yleisö lukee usein paljon, myös muuta kaunokirjallisuutta kuin spefiä. Pienet kustantajat kuten Kuoriaiskirjat tai Vaskikirjat julkaisevat periaatteessa tälle yleisölle, toki välillä joukossa voi olla laajempaa yleisöä kiinnostavia hittejäkin.

Seuraava laajempi piiri ovat spefin lukijat ylipäätään: vampyyrisarjojen ystävät, nuortendystopian suurkuluttajat, Alistair Reynoldsinsa pokkareina lentokentiltä ostavat insinöörit. Ja niin edelleen. Joukkoon mahtuu myös perinteisestä roolipelifantasiasta innostunutta nuorta ja vanhempaakin väkeä.

Näitä yleisöjä hätyyttelevät kotimaiset sarjat kuten J.S.Meresmaan Mifonki-sarja sekä Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja. Viimeksimainitut edustavat YA-fantasiaa ja steampunkia ja toisin kuin kotimaisissa sarjoissa usein aiemmin, niissä ei ole leimallisesti suomalaiskansallisia piirteitä. Tällaisen spefin kirjoittajan kannalta ongelma on, miten erottua käännöskirjallisuuden joukossa. Lukijalle, joka on kiinnostunut nimenomaan vampyyreista tai nuorista sankareista synkässä tulevaisuudessa ei kotimaisuus ole kovin tärkeä suositusperuste siinä kohdassa, kun hän valitsee luettavaa.

Joskus kirjoittajat nurisevat, että nuoremmat lukijat voivat jopa suhtautua ennakkoluuloisesti kotimaiseen kirjaan. Ongelma lienee kuitenkin ennemmin se, että nuortenkirjallisuus ylipäätään ei menesty, jos sen kyljessä ei ole elokuvaa tai muuta herättämässä huomiota. Ainakin tällaista viestiä kerrotaan kaupallisten kustantajien taholta toukokuun Image-lehdessä.

Jos kirjoittaja haluaa omalta osaltaan kehittää spefiä genrenä, tällaiselle yleisölle kirjoittaminen ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Houkutus-genren tai Nälkäpelin lukijat ehkä etsivät yleensä romanssia tai seikkailua eivätkä spefiä spefin vuoksi. Lisäksi vaikka tämä lukijaporukka on paljon laajempi, se ei ostovoimallaan pysty pitämään kovin monta kirjailijaa leivässä Suomen kokoisessa maassa.

Sitten on valtavirtayleisö. Satunnaisia kotimaisia viihdehittejä lukuunottamatta lukeva yleisö suosii kaunokirjallisesti korkeatasoisia teoksia, jotka ovat pääsääntöisesti ison kustantajan julkaisemia ja Helsingin Sanomien kriitikoiden kiittämiä. Tänään Hesarissa oli pieni uutinen Kirjakauppaliiton huhtikuun myydyimmistä kirjoista. Myydyin teos, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys voi olla vaikka miten hieno kirja, mutta spefikirjoittajan kannalta on lohdutonta, että hittikirjaksi nousee aina vain hienovarainen kertomus sodan polttaman pohjoisen pienistä ihmisistä, tai kertomus lestadiolaisäidin raskaasta elämästä, tai muu vastaava perusrealistinen teos.

Toki spefiteoskin voi nousta suuren yleisön suosikiksi, ilman muuta. Esimerkiksi Mikael NiemenPopulaarimusiikkia Vittulajänkältä on käännösstatuksestaan huolimatta nimenomaan suomalainen teos, jossa (kotikriitikon mukaan) yliluonnolliset tapahtumat sopivat hyvin yhteen persoonallisen kertojanäänen kanssa. Tällaisen teoksen pitää kuitenkin todella, no, erottua. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä sisältää myös ajankuvaa sekä eksoottisen ympäristön.

Sitten ovat vielä ulkomaat. En edes aloita siitä, miten vaikeaa spefikirjoittajan (niin kuin kenen tahansa muunkin kirjoittajan) on lyödä itsensä läpi käännösmarkkinoilla. Ulkomaisten lukijoiden kannalta suomalaiskansallinen eksotiikka voi olla bonusta, kun taas täällä spefilujat ovat saaneet lukea sitä jo sen verran kauan, että siihen voidaan viitata värttinä- tai tuohifantasiana.

Miten sitten erottautua, löytää teokselle uusia lukijoita pienen piirin ulkopuolelta?

Lukijoiden löytäminen kotimaiselle proosalle voi olla valtavirtapuolellla ihan yhtä vaikeaa kuin spefipuolellakin. Uusia, erilaisia ilmiöitä nousee pintaan harvakseltaan. Tässä mielessä steampunk voi olla pieni pelastus spefikirjallisuudelle. Uuskumma ja sen jälkeläinen Suomi-kumma ehkä lopulta kiinnostivat jälleen vain liian pientä yleisöä.

Eri mediat myös kierrättävät ideoita ja tarinoita keskenään entistä nopeammalla tahdilla. Yhdysvalloissa hyvin suosituksi nousseessa tv-sarjassa True Detective mysteeri ja selittämätön ovat kiinteä osa kerrontaa. Amerikassa tälle genrelle on nimikin, "southern gothic". Ehkä tulevaisuudessa parhaiten menestyvät teokset, jotka pystyvät hyödyntämään arvoituksellista elementtiä tunnelman kautta, tätä arvoituksellisuutta tai sen mahdollisia tulkintoja mitenkään selittämättä.

Tuesday, May 6, 2014

Väärässä järjestyksessä

Kevät on jo pitkällä ja koulujen päättäjäisten lähestymisen tuntee, sen melkein haistaa ilmassa.Kupliva vapaus, kun voi vaihtaa talvitakin huppariin ja kengät lenkkareihin, ilman nuoruuteen liittynyttä epävarmuutta jota en haluaisi elää enää läpi edes huikeiden onnenhetkien vuoksi. Olin nuorena usein, enimmäkseen, suurimman osan aikaa hyvin Huolestunut. Paitsi maailman tilasta, myös omasta tulevaisuudestani. Välittömästä lähitulevaisuudesta, rahatilanteestani sekä siitä, rakastaako kukaan minua koskaan.

Nykyään yksi lempipäiväunistani on suunnitella, mistä aiheesta pitäisin TED-puheen, jos minut joskus pyydettäisiin sellaista pitämään. TEDin ideana on nähdäkseni se, että sinne pyydetään ihminen puhumaan asiasta, joka on ollut hänen vaikein läksynsä, tai josta hän on innostunut eniten maailmassa, tai joka on tarjonnut hänelle suurimman oivalluksen.


Toukokuun 1. Pohjois-Savossa.

Vietimme vappuviikon mökillä. Joka aamu satoi lunta, juuri sitä mitä keskellä talvea kaivattiin. Tämä kevät on tullut poukkoillen, aloittanut varhain ja päättänyt välillä kääntyä takatalveksi. Minun paras oivallukseni on ollut, että asioita ei tarvitse tehdä "oikeassa" järjestyksessä.

Nuorena tätä on kaikkein vaikein ymmärtää, toisaalta nuorena on helppo tehdä myös oikeita päätöksiä: fiiliksen, intuition varassa. Opetushallinnon ja vanhempien taholta meille tolkutetaan nuoresta pitäen, että tulevaisuus on hyvä olla huolellisesti mietittynä, paperit vetämässä koulutukseen mielellään työllistävälle alalle ja CV:ssä ei kannata pitää turhanpäiväisiä aukkoja. Moni läheinen ihminen hakee tällä hetkellä töitä ja viesti työvoimaviranomaisilta ja koulutuksista on samankaltainen.

Mutta kaikkien polut eivät kulje ulkoaohjatun loogisesti, määrättyjen etappien kautta: yksi, opiskelupaikka, kaksi, ammatti, kolme, uralla eteneminen. Kirjailijan ei ainakaan. Kirjailijan "ura" ei etene vaan se on maisema joka kasvaa ja muokkautuu, vihertää ja kukkii, hiipuu syksyyn ja hiljaisuuteen vain kokeakseen uuden kukoistuksen hiljaisuuden jälkeen. Se kokee mullistuksia, rankasateita ja pakkasta. Se on, no, elämä. On varhain alkuun ponnistaneita taimia ja versoja. On vakaasti kohoavia runkoja, niitä, jotka puhkeavat kukkaan myöhään.

Kauan sitten pidin välivuoden kesken lukion, Kelan maksamassa työharjoittelupaikassa, koska lukio-opiskelu ei sujunut ja koska löysin harrastukseen liittyvän paikan. Harjoittelin "työelämää" varten Hämeen luontopiirin sihteerinä 17-vuotiaana. Työelämään valmistautuminen ei todellakaan ollut tuolloin lukiosta pudottautumisen pointtina, vaan se, että halusin keskittyä tekemään sitä mikä minua tuolloin kiinnosti eniten, eli toimimaan luonto- ja ympäristöaiheiden parissa. Tämä ei lukio-opetussuunnitelman mukaan ollut todellakaan mahdollista (tulee mieleen näin jälkeenpäin: miksi ei ollut?), siksi hyppäsin pois.


Kirjailija nuorena, "maailman rumin ja kamalin teini"

Ei muuten ollut helppoa aloittaa lukiota uudelleen kahta vuotta nuorempien kanssa. Mutta ei se ollut kamalan vaikeaakaan. Olin kypsynyt "hukattuna" aikana juuri sen verran että pystyin suorittamaan lukion kurssit kahdessa ja puolessa vuodessa ja kirjoitin ihan hyvät ylioppilasarvosanatkin. Ei tarvinne edes sanoa, että olin kaksikymmentä ennen kuin lopulta sain ylioppilaslakin.

Episodi ei ollut kovin kummoinen, mutta opetti minulle yhden asian: asioita ei tarvitse tehdä samassa tahdissa kuin muut. "Väärän järjestyksen" vuoksi en ole osallistunut juuri mihinkään ikäkausirituaaleihin: en vanhojen tansseihin, en penkkareihin, en maisteripromootioon. Arvatkaa kuinka paljon harmittaa? Ei sitten yhtään.

Yliopistosta valmistuin yksitoista vuotta myöhemmin ja kuvio oli vähän samanlainen. Asuin uudessa kaupungissa, oli perhettä ja esikoisromaani ilmestynyt. Väliin olin tehnyt ammattikorkeakoulussa medianomitutkinnon. Alkuvaiheessa olin opiskellut yliopistossa myös kesät, se vaati jälleen pientä kikkailua Kelan kanssa, mutta kannatti. Proseminaarin jälkeen olin aloittanut jo ensimmäisessä oman alani työpaikassa, tuolloin journalismin parissa. Promootio jäi väliin. Opiskelu jatkuu koko ajan lukemalla ja kirjoittamalla.

Kirjailijana olen myös huomannut, että tarvitsen kaikkea hankkimaani kokemusta, koko ajan. Kokemusta moottoriveneellä ajamisesta ja pannukahvin keittämisestä, järjestöasioista ja ihmissuhteista, lehden tai radiokanavan toimituksessa työskentelystä, myyjäntyöstä, anarkisteista ja baletinopettajista, päiväkotilapsista sekä verkkosivujen näpertelystä. Sekä journalistien että kirjailijan työkenttänä on maailma ja sen ilmiöt. Siksi olisi mahdoton ajatuskin, että vaikkapa journalistina työkokemus voisi olla jotenkin poukkoilevaa tai että se ei olisi johdonmukaista.

Sama päätee kutsumukseen tai itselle "sopivimpaan" työhön. On virhe ajatella, että pitäisi oppia tuntemaan se ihminen, joka sisimmässään on. Kirjailija on aina monta, hänellä on monen monta ihmisistä sisällään. Kun tämän hyväksyy, ei tarvitse kuluttaa turhauttavia tunteja itsetutkiskeluun ja navankaiveluun.

Pari viikkoa sitten tapasin nuoren ihmisen, joka hakee viidettä kertaa teatterikorkeakouluun. Kysyin häneltä, mikä on hänen motivaationsa hakea vuosi toisensa perään samaan koulutukseen. Hän vastasi, että vakiintunut näyttelijäkoulutus on käytännössä ainoa väylä ammattimaiseen teatterityöhön Suomessa. Monet lahjakkuudet noukitaan jo suoraan lukiosta. Tähän verrattuna kirjailijan ammatti tuntuu armolliselta. Voi olla vaikka kotiäitinä kymmenen vuotta ja kirjoittaa sitten kirjan, ja jos se menee läpi kustantajalla, on kirjailija.

Useinkaan asiat eivät mene toivotulla tavalla. Kustantamosta tulee hylsy tai opiskelupaikasta kieltävä päätös. En puhu nyt muiden puolesta, mutta taiteellisella alalla pettymykset ovat osa kasvamista. Niitä ei voi pitää pelkkänä takaiskuna. Olisi hauska kuulla joskus muiden alan taiteilijoiden kokemuksia, ovatko ne samankaltaisia.

Eikä kenenkään polku ole lopulta suora. Elämä yllättää ja runnoo, jopa sen ensimmäistä vuotta kauppakorkeakoulun penkkiä kuluttavan isänmaan toivonkin. Varsinkin taantuman aikana ihmiset valitsevat opiskelun tai hoitovapaan epävarman työnhaun sijaan. Johdonmukaisuus on sitä paitsi aina mahdollista nähdä jälkeenpäin.

Siksi luovuuskonsulttien tai uraorientoituneiden kirjoittamisen ohjaajien neuvoja viisivuotissuunnitelman tekemisestä, osatavoitteista ja strategiasta ei kannata ottaa liian vakavasti. Kirjailijan viisivuotissuunnitelma sisältää kuitenkin saman toimintaohjeen jokaiselle työpäivälle: luen ja kirjoitan.

Ja unelmoimista ei pidä hylätä. Pitää päiväuneksia, vaikka puheen pitämisestä. Jos ei omissa valmistujaisissaan niin joidenkin toisten.