Terveisiä täältä harrastuksensa elvyttäneen laulajan maailmasta. Kuoroissa ja ryhmässä laulan suomeksi, englanniksi, latinaksi, ukrainaksi ja jopa örkki- ja haltijakielellä. Laulan useimpia näitä kieliä foneettisesti, en siis ymmärrä todella laulamaani, mikä tuottaa joskus vaikeuksia tulkintaan.
Tällä viikolla kustantajat ja kirjallisuusagentit ympäri maailman kokoontuvat Frankfurtin kirjamessuille ostamaan ja myymään kirjojen käännösoikeuksia. Suomalaista kirjavientiä on Kirjallisuuden vientikeskuksen FILIn tilauksesta myös tutkittu, ja ensimmäistä kertaa suurin ostaja tutkimusjaksolla olivat englanninkieliset maat. Antti Majander kirjoitti "historiallisesta käänteestä" tuoreeltaan, että osasyynä on aiemmin läpitunkemattoman englanninkielisen markkinan avautuminen käännöskirjallisuudelle laajemminkin (HS 8.10.).
Suomalaista kirjallisuutta viedään maailmalle muun muassa pinkissä matkalaukussa.
On houkuttelevaa verrata kahta itselle läheistä taiteenalaa toisiinsa. Musiikin kieli ylittää rajat vaivattomasti — vai ylittääkö? Todellisuudessa pienempien (lue: ei-englanninkielisten) maiden tekijät lähtevät usein takamatkalta, mutta eivät pelkän kielen vuoksi, vaan myös kulttuurin ja rakenteiden. Selitän, ja palaan aiheeseen moneen otteeseen tässä kirjoituksessa.
Käytän esimerkkinä metallimusiikkia, koska rockmusiikki jos mikä on näennäisesti globaalia kulttuuria, vaikka ei se sitten oikeasti olekaan.
Miten Amerikka valloitetaan
Suomessa esiintyi kesällä 2019 kaksi suosittua raskaan musiikin yhtyettä isoissa konserteissa: Metallica ja Rammstein. Metallica on uraauurtava yhdysvaltalainen bändi ja laulaa englanniksi, Rammstein on saksalainen bändi joka laulaa johdonmukaisesti saksaksi.
Saksaa pidetään isona ja mahtavana kielenä ja maana, josta tulee sitä hienoa kulttuuria. Mutta 30 vuotta sitten oli olemassa se toinen Saksa, keskellä Eurooppaa mutta kulttuurisesti hevontuutissa, nimittäin Itä-Saksa. Harrastajabändit esittivät länsivaikutteista musiikkia innokkaalle yleisölle. Järjestelmä asetti katon kunnianhimolle, rockbändi saattoi toivoa esiintyvänsä korkeintaan sadalle hengelle. Muusikoilla oli suojatyöpaikat eikä kukaan ollut riippuvainen taiteesta elääkseen.
Sitten tuli Saksojen yhdistyminen, itäpuolen talousromahdus ja massatyöttömyys. Kun James Hetfieldin liidaama Metallica myi kulta- ja platinalevyjä ympäri maailman, ikätoverinsa Till Lindemann tovereineen varasti ja söi erilaisia maatilan eläimiä ja roadkillejä henkensä pitimiksi. Kun matkustus vapautui, punkkarit kävivät ensimmäistä kertaa elämässään Amerikassa. Paikallisten muusikoiden omistautuminen teki vaikutuksen. Joku teki raskasta musiikkia täysillä, tosissaan! Kokemus teki lähtemättömän vaikutuksen muusikoihin, jotka kotiin palattuaan päättivät lopettaa sekoilun ja perustaa Rammsteinin.
Hilpeässä dokumentissa Rammstein Amerikassa kitaristi Paul Landers kertoo, miten yhtye pääsi 90-luvun lopulla Du Hast -kappaleen menestyksen ansiosta kiertueelle kokeneempien bändien kanssa. Hänen mukaansa he pysyivät juuri ja juuri kollegojen perässä. He näyttivät kotikutoisilta, ja yrittivät peitellä sitä parilla liekinheittimellä.
Suosittelen dokumenttia kaikille kulttuuriviennistä kiinnostuneille kategoriassa "ei se ihan näin onnistu".
Keskuksessa ja reunalla
Rinnastinko juuri Suomen Itä-Saksaan? Provinsiaalisuuden puolesta kyllä. Jörn Donner kirjoittaa teoksessaan Ihmisen ääni (1980), että suomalaiselle kirjailijalle maailmankirjallisuuteen murtautuminen vaatisi paitsi kielen vaihtoa, myös oleskelua keskeisemmässä maassa:
"Yhtä hallitseva kuin amerikkalaisuus elokuvassa on angloamerikkalainen romaaniperinne kertomakirjallisuudessa. [...] Se maailmankolkka, josta me kirjoitamme, on liian vieras. Siihen ei auta väittää, että ihmisten psykologiset ongelmat ovat ikuisesti samankaltaisia. [...] Vieras kieli ei olisi ollut ratkaisu ellen olisi muuttanut tähän toiseen kieleen, englantiin, sen kotimaihin ja sen omille juurille. Kielen lähtökohta on maa." (Suom. Jukka Kemppinen)
Donner epäilemättä tunsi alan rakenteet, sillä muun toimintansa lisäksi hän oli tuolloin naimisissa mediamoguli Jeannette Bonnierin kanssa. (Jos ette tiedä, Bonnierin suvun omistama kustantamorypäs on se joka tätä nykyä kustantaa aimo osan kirjallisuudesta Suomessa ja Ruotsissa.) Ja Donner nyt kuitenkin kirjoittaa ruotsiksi, joka on suomea kaksin verroin isompi kieli.
Suomalainen kirjoittaminen sinänsä ei ole maakuntatasoa. Meillä on kansainvälisesti tunnustettuja kirjailijoita kuten Sofi Oksanen, Pajtim Statovci, Monica Fagerholm ja Laura Lindstedt. Mutta Suomen pienen koon ja syrjäisyyden vuoksi kirjallisuutemme kilpailee rakenteellisesti piirisarjassa. Kuten FILIn yllä linkatussa tiedotteessa todetaan, pullonkaula ei Suomen kohdalla ole kirjallisuus ja sen laatu, vaan ammattitaitoiset kääntäjät sekä käännösoikeuksia myyvät agentuurit. Kummatkin ovat harvinaisia.
Minun kirjallisuudenlajini on spekulatiivinen fiktio. Voi kysyä, onko suomalaisella ja amerikkalaisella scifillä todella eroa, jos se sijoittuu esimerkiksi avaruuteen. Onko kielen lähtökohta todella maa? Olen vastannut kysymykseen pidemmin täällä, mutta tässä tyydyn sanomaan vain että on. Kotimainen perinne on amerikkalaista paljon nuorempi.
Suomalaiset ovat perinteisesti olleet innokasta lukijakansaa, mutta tämä on muuttumassa. Meillä ei ole Saksan kaltaista vanhaa kirjallista perinnettä, josta ammentaa. Käännöskirjallisuus, joka on välttämätön omankielisen kirjallisuuden tuulettumiselle, uhkaa meillä joutua kustannusalan rakennemuutoksen vuoksi ahdinkoon.
Jos sattuu jo valmiiksi "elämään toisessa kielessä", se on rikkaus.
Englanti — oikopolku?
Jörn Donnerin toteamus englanniksi kirjoittamisesta on neljänkymmenen vuoden takaa. Useimmin kuulen tämän kysymyksen juuri spefiharrastajan suusta. Entä jos kirjoittaisi suoraan englanniksi? Englanti on välikielenä portti muihin kieliin, minkä lisäksi lukijoita ja kirjojen ostajia on moninkertaisesti enemmän.
Vastaukseksi muistutan, että jos kustannuskynnys on Suomessa korkea, voi vain kuvitella, millainen se on New Yorkissa päämajaansa pitävissä isoissa kustantamoissa. Indiejulkaisijat puolestaan joutuvat taistelemaan näkyvyydestä Amazon Kindle -kirjailijoiden valtavassa joukossa. Lisäksi on otettava huomioon ihan tilastolliset tekijät. Kun yhdysvaltalainen kirjailija lyö läpi, hän tekee sen 327 miljoonan ihmisen väestöpoolista. Meitä on viisi miljoonaa. Se on määrällisesti valtava ero käytössä olevassa lahjakkuudessa.
Sitä paitsi: hyvässä kirjallisuudessa muoto ja sisältö eivät ole erotettavissa toisistaan. Näin laulajana sanon suoraan, että englanti ei soi samalla tavalla kuin suomi. Se vain on helpompi ja kauniimpi laulaa "rauha" tai "Ruhe" kuin "peace".
Taide on kommunikaatiota. Jos laulajana olen vakuuttavampi äidinkielellä laulaessani, ei minulla kirjoittajana ole muuta kuin itseni, josta ammentaa. Itselleni minun on pakko olla uskollinen, jos haluan sanoa jotain kuuntelemisen arvoista. Sanat voi myöhemmin kääntää toiselle kielelle, mutta prosessia ei voi kääntää ympäri.
Palaan esimerkkiini raskaan musiikin maailmasta. Kumpi on merkittävämpi yhtye, Metallica vai Rammstein? Metallica tietysti. Mutta olisiko maailma tylsempi paikka ilman Rammsteinia? Verrattomasti. Itä-Saksassa ei olisi voinut syntyä Metallican kaltaista bändiä, sieltä puuttui ennen kaikkea koko teollisuudenala. Mutta siellä syntyi sitten jotain muuta.
Rammstein nimittäin aluksi yritti esikuviensa mukaan laulaa englanniksi. Mutta sitten yhtye huomasi, että niin tekivät tuolloin Saksassa "kaikki" muutkin. Ja nämä taas kuulostivat samoilta Rage Against The Machine -kopioilta, vain huonommilta. Joten Rammstein pitäytyi saksankielisessä musiikkissa. Vaikutteet olivat läntisiä, kokemukset ja sanoitukset omia.
Kotikutoisuudesta
Kirjoitamme siis kotimaista kirjallisuutta, runollisesti sanottuna laulamme omalla kielellämme, mikä se kenellä sitten onkin. Haluaisin kuitenkin vienosti lisätä, että se ei ole tekosyy sulkeutua pieniin ympyröihin.
Kun vertaa Amerikkaan, Suomessa on helppoa olla pienilevikkinen kirjailija. Lukijoita on joka tapauksessa vähän, eikä lopulta tarvitse saada kovin monta ihmistä vakuuttuneeksi, jotta voi tehdä uran kirjailijana. Kirjailijalle riittää validaatioksi se minkä hän ympäristöstään kokee. Jos sama löyhä kaveripiiri harrastaa samaa kirjallisuutta ja sattumalta vielä tekee kustannuspäätökset, kirjoittaa kritiikit, jakaa apurahat ja myöntää julkiset tunnustukset, kirjallisuus uhkaa lämmetä sisäänpäin.
En väitä, että näin pienessä maassa voisi olla mitenkään muuten. Onneksi meillä on apurahat, sillä muuten ammattimainen kirjailijantoimi ei voisi kielialueellamme olla mahdollinen.
Jokaiselle suomalaiselle kirjailijalle olisi hyväksi tutustua edes pintapuolisesti käännösmarkkinoiden toimintaan ja lisäksi jokin muun maan kirja-alaan. Siitä saa perspektiiviä. Itse pyrin seuraamaan aktiivisesti paitsi anglomarkkinoiden spefi-kirjallisuutta, myös ruotsalaista kirjallisuutta edes jollain tavalla. Omat kitinät unohtuvat, kun näkee, miten isot tytöt ja pojat pelaavat.
Lisäksi henkinen ryhti kohenee. Hesarin haastattelema FILIn johtaja Tiia Strandén kiittelee kirjailijoita siitä, että he tietävät hyvin, millaista esiintymistä englanninkielisessä maailmassa edellytetään. Menestys ei tule ilman ylimääräistä työtä. Ei voi mennä lavalle munasillaan niin kuin Rammstein.
Lopuksi
Käännöskirjallisuus valikoituu omien lakiensa mukaisesti. Kaikki kirjallisuus ei ole lähtökohtaisesti kansainvälistä, samasta lähteestä ammentavaa. Onneksi. Tasavahva globaali kirjallinen kulttuuri ei ole yksiselitteisen hyvä asia. Jos kirjailija pyrkii kirjoittamaan "globaalille" yleisölle, hän kirjoittaa käytännössä globaalille keskiluokalle, joka kuluttaa samoja tavaroita ja samoja kulttuurituotteita.
On hyvä tiedostaa, että myös meidän on helpompi avautua lukijoina tutummalle muotokielelle. Emme tunne maailman ihmisiä. Tunnemme itsemme ja oman kulttuurimme. Samalla meidän tulee välttää nurkkakuntaisuutta. Kääntäminen ja kielten välinen vaihto ovat kirjallisuuden tuuletusikkunoita.
Maailmanvalloitusta saa ja pitää tavoitella, mutta se on tehtävä omilla ehdoilla.
Mahtavaa reissua kaikille Frankfurtiin matkustaville kustantajille, agenteille, toimittajille ja muillekin!