Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?
Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.
Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.
Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.
Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.
Werner & Söderström, suurin ja kaunein
Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.
WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson
Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:
1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.
Otavan seitsemän tähteä
Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.
2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.
Tammi, Teos ja Sammakko
Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.
Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).
3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.
Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.
4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.
Ruohonjuuritaso
Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.
Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson
Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.
Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?
Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?
Runojen lukemisesta
Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.
Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.
Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?
PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.
Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.