Monday, November 17, 2014

Kirjakaupoilla Tukholmassa

Seuraa blogin toinen matkailujuttu tänä vuonna. Nimittäin Tamperehan on muuten hyvä paikka, mutta ulkomaisia lehtiä saa huonosti eikä erikoiskirjakaupoissakaan ole kauheasti valinnanvaraa. Onneksi ei tarvitse asua ulkomailla nauttiakseen niiden hyvistä puolista. Lähimpään läntiseen suurkaupunkiin ei ole kauhean pitkä matka ja toisella kotimaisella pärjää sielläkin . (Riippuu ihmisestä, kummalla "toisella".)

Meillä (=minulla ja puolisolla) on vakiokierros, jonka selvittää parissa tunnissa kävellen Slussenilta. Jos siis sattuu matkustamaan Viking Linella. Se menee näin: kävellään Söderille lauttasatamasta ja käännytään Malmtorgetin kohdalta kohti keskustaa Götgatanille. Siinä Wayne's Coffeen vieressä on kansainvälinen lehtikioski josta voi ostaa vaikka Film Internationalin, jos sitä ei kotikaupungin lehtikioskista satu saamaan. (En tiedä, miten on tilaajilla. Ainakin Sight & Soundin saadakseen puolison piti liittyä British Film Instituten jäseneksi.)

Lehtipisteen vieressä on sympaattinen kirjakauppa Söderbokhandeln. Aina vastaavassa kirjakaupassa Euroopassa vieraillessani mietin, miksei Suomessa tehdä tätä näin helposti. Yksi iso huone, seinillä hyllyt kattoon saakka täynnä kirjoja. Pitkä tiski jossa muutama matala pino ns. "helposti myytävää" kirjallisuutta. Ruotsalaiset ovat painattaneet mm. novellisarjan, jota myydään yksittäisinä, noin postikortin kokoisina vihkosina. Ohessa myytäviin, nätteihin pahvirasioihin voi koota haluamansa valikoiman vaikka lahjaksi. Yhteen rasiaan mahtuu ehkä neljä vihkosta.

Södermalmin jälkeen ylitetään Slussenin liittymäkaaos ja tullaan Vanhaankaupunkiin. Siinä Västerlångatanilla on Science Fiction Bokhandeln. Kirjakaupan tunnistaa julkisivussa kiipeilevästä lohikäärmeestä. Kolmessa kerroksessa kirjoja, sarjakuvia, pelejä ja loputtomasti krääsää. Ostin Affront-kustantamon spekulatiivisen fiktion antologian Maskinblod 3:n 159 kruunulla ja englanninkielisen Locus-lehden 85 kruunulla. Mukaan lapselle tuliaiseksi Tintti-figuuri (50 kr).

Västerlånggatanilta on muutama askel ylös Stortorgetille. Siinä tukholmalaisittain caffe lattea pahvimukista siemaillessaan voi luoda kaihoisia silmäyksiä Ruotsin Akatemian taloon ja toivoa, että joku heittäisi ikkunasta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Vanhastakaupungista kävellään ripeästi keskustaan kohti Nordiska Kompanietin tavarataloa. Sen takana, Mäster Samuelsgatanilla on Akademibokhandeln, johon voi jälleen mennä ihailemaan edistynyttä kirjakaupankäymisen taitoa ja kirjojen esillepanoa. On lukupiiriä, kirjavinkkausta, kirjailijavierailua ja mukava kahvila keskellä kauppaa. Lehtihyllystä mukaan tarttui tällä kertaa ruotsalaisten harrastajiakirjoittajien oma aikakauslehti Skriva (65 kr).

Akademibokhandelnia kulmittain vastapäätä on halpakirjakauppa, josta puoliso hamstrasi DVD:itä. Halpakirjakaupassakin erottui esillepano: tämän vuoden Nobel-voittaja Patrick Modianon ruotsinnettuja teoksia vino pino, Augustpriset-palkintoehdokkaat aseteltuna omaan hyllyynsä keskelle liikettä. Enpä ole Runeberg-palkintoehdokkaita Kirjatorilla nähnyt pistetyn esille.

Siinä Tukholman keskustan kirjakierros kokonaisuudessaan. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan kierroksen täydentämiseksi. Loppuhuomiona, että Ruotsia puhuu noin puolet enemmän ihmisiä kuin suomea, eli noin kymmenen miljoonaa ihmistä, ja ruotsinkielinen kirja-alakin on vastaavasti suurempi. En kuitenkaan haluaisi olla kirjailija Ruotsissa, ainakaan Tukholmassa. Jos Suomessa on vaikeaa erottua kaunokirjailijana niin Ruotsissa se lienee vielä vaikeampaa, eikä kirjailijoiden kuvista päätellen edes mahdollista ilman kallista kampausta. Metsäläisyys kunniaan!

Monday, November 10, 2014

Kokenut vs. kokematon kirjoittaja

Olen viime aikoina taas vaihteeksi ollut tekemisissä harrastajakirjoittajien palauterinkien kanssa. Voi sanoa, että sen jälkeen kun olen itse käynyt kursseilla ja osallistunut kirjoittajapiirin tai muun sellaisen toimintaan, minulla on ollut ilo työskennellä ammattilaisten kanssa samalla, kun olen ohjannut harrastajia. Niinpä olenkin listannut muutaman olennaisen eron siinä, millä tavalla ammatti- ja harrastajakirjoittajat tulevat palautetilanteeseen - eli miten he hakevat palautetta esilukijalta tai kustannustoimittajalta.

Jokaisen kirjoittajan on ratkaistava suhteensa palautteeseen jossakin vaiheessa. Vaikka kirjoittaja ei tarvitsisi tekstin valmistumisen tueksi esilukijaa tai ryhmää, hän yleensä toivoo saavansa palautetta viimeistään kustannustoimittajalta siinä vaiheessa, kun hän pyrkii julkaisukynnyksen yli.

1. Kokenut kirjoittaja pystyy arvioimaan tekstin vaiheen. Kokematon kirjoittaja ilmoittaa esilukijalle kirjan olevan jo taitossa, kun vasta pyytää tältä kommentteja. Kokematon kirjoittaja on sitä mieltä, että romaani valmistuu joulumarkkinoille - ja nyt eletään marraskuuta. Toki hätäisyyteen voi langeta ammattilainenkin, mutta tämä tapahtuu yleensä ulkokirjallisista syistä kuten apurahojen tai kustannusohjelmien paineista. Kokenut kirjoittaja ajattelee kuitenkin useimmiten tekstinsä parasta ja ymmärtää antaa sen kypsyä oman aikansa.

2. Kokenut kirjoittaja tietää, että hän yksin vastaa tekstin valmistumisesta. Kokematon kirjoittaja syyttää muita - ilkeää ex-poikaystävää, häiritsevää naapuria tai ala-asteen opettajaa jonka muinoinen epäoikeudenmukainen käytös vain pyörii mielessä - tekstin valmistumattomuudesta. Joku voisi sanoa, että tuo nyt on epäreilua, toisilla ihmisillä on ollut huonoa onnea. Juttu vain on niin, että kokeneella kirjoittajalla on myös ollut ilkeä exä, remontoiva naapuri ja epäoikeudenmukainen opettaja. Hän on valinnut saada tekstinsä - tai version siitä - valmiiksi siitä huolimatta.

3. Palautetuokioon voidaan tuoda suunnitelma tai tekstiä. Useimmiten ammattilaisella on tässä vaiheessa tekstiä. Jos ei, niin kokeneella kirjoittajalla on suunnitelma rakenteesta, kun kokematon listaa yksityiskohtia. Kokeneen prosaistin teksti sisältää kokonaisia kohtauksia tai riittävän määrän dialogia tai kuvausta. Kokemattomalla on tausta-aineistoa, prologi, epilogi ja alaviitteitä.

4. Vastavuoroisesta palautteesta ryhmässä: Kokenut palautteenantaja syventyy huolellisesti tekstiin, josta hänen on määrä antaa kommentteja. Kokematon on lukenut huolimattomasti, viime tipassa tai puutteellisesti koska elämä (joka kokeneellakin kirjoittajalla toki on, hän on vain oppinut ennakoimaan vuosien varrella). Ylipäätään koska ammattilainen suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti, hän odottaa toisenkin suhtautuvan niin.

5. Kokenut kirjoittaja vie palautteen kotiinsa, mietiskelee sitä ja palaa tekstinsä pariin uudelleen nähdäkseen sen uudesta näkökulmasta. Kokematon kirjoittaja ei palaa tekstiinsä, tai hän kuulee sen minkä haluaa kuulla. Palautteen vaikutus ei siirry tekstiin saakka.

6. Ammattilaisen tekstissä on tekijän nimi ja sivunumerot, kun taas aloittelijalla yleensä ei. En osaa selittää miksi, mutta näin vain on.

Romaani - tai mikä tahansa oma teos - on vaaka jossa veri punnitaan. Siinä eivät paina selitykset tai anteeksipyynnöt. Vain kirjoitettu teksti painaa. Kirjoittamisintoa kaikille ja erityisesti nanowrimoon marraskuussa osallistuville!

Thursday, November 6, 2014

Tietokirjan kirjoittamisesta

Olin tänään kertomassa avoimen yliopiston seminaariryhmäläisille, miten tehdään tietokirja yhdessä asiantuntijan kanssa. Koska opiskelijat olivat kiinnostuneita työn prosessista ja kustantajan kanssa asioimisesta, laitan kokemukseni myös tähän alle. Olkaapa hyvät!


Kirjaselfie Akateemisessa kirjakaupassa. Kuva: Aino-Maija Leinonen

Aiheen täytyy olla tekijälle tärkeä

Olen kirjoittanut yhden tietokirjan, yhdessä ystäväni Aino-Maija Leinosen kanssa. Kirjan filosofiasta kerrotaan enemmän täällä. Se on kirjoitettu kirjaimellisesti keittiön pöydän ääressä, siellä käytyjen keskustelujen pohjalta. Kirjan idean kirkastamisessa auttoi se, että jaoimme samanlaisen ajatusmaailman kulutuskriittisestä, ekologisesta, mieluummin yksinkertaisesta kuin varsinaisesti urakeskeisestä elämäntavasta.

Pengoin tänään vähän kovalevyä ja sieltä selvisi, että aloitimme kirjan kirjoittamisen vuonna 2010. Tuolloin Aino-Maijalla oli jo Yksinkertaistaen-blogi, johon hän postitti omintakeisia siivousvinkkejä sekä ajatuksiaan siivouksesta, käsitöistä ja elämästä yleensä. Itse olin noviisi sekä vanhempana että siivoajana.

Molemmat olimme tutustuneet myös amerikkalaiseen Fly Lady -siivoussivustoon. Uutta tässä sivustossa minulle oli se, että kotitöitä käsiteltiin ensi kertaa systemaattisena, rutiiniin perustuvana harjoitteena. Sivustolla kehotettiin ottamaan pieniä askeleita ja tekemään aluksi vaikka yhden toistuvan jutun joka päivä. Tämä asia oli tiskialtaan tyhjentäminen ja puhdistaminen. Kun tiskiallas on ensin tyhjä, keittiön siivoaminen ja sitä myötä koko kodin siivoaminen helpottuu huomattavasti.

Fly Lady jätti lopulta siivouskirjaamme vain vähän jälkiä, Aino-Maijan mukaan se on kokonaissysteeminä kuitenkin liian raskas ja monimutkainen. Meitä kannusti kuitenkin ajatus, että arki on mahdollista ottaa haltuun yksinkertaisin askelin.

Tietokirjan aihe voi olla mikä vain, kunhan se on tekijälleen merkityksellinen. Niin yksinkertaisestakin aiheesta kuin kotona siivoamisesta voi kirjoittaa kirjan.

Kirjan muodon pitää tukea sanomaa

Kirjan kielen ja tyylin löytäminen vei aikansa. Aluksi yritimme tehdä niin että Aino-Maija kokosi vinkkejään listauksenomaisesti ja minä kirjoitin ympärille yleistä lätinää johdatukseksi. Eihän se toiminut. Ei toiminut myöskään omakohtainen "todistelu", se oli proosana puisevaa. Roskiin vain. Päädyimme lopulta napakkaan, lukijaa suoraan puhuttelevaan tyyliin. Vältimme passiivia, koska se teki tekstistä ympäripyöreää ja sitä paitsi luotaantyöntävää - kuka haluaa kuulla, että esim. sauna pitää pestä niin-ja-niin-monta kertaa vuodessa?

Aino-Maija lainasi minulle myös aiemmin ilmestyneitä siivouskirjoja. Varsinaista lähdekirjallisuutta käytimme vähän ja etsimme tietoa esimerkiksi tensidien ympäristövaikutuksista ja huuhteluaineen ominaisuuksista netistä. Paljon luotimme Aino-Maijan asiantuntemukseen. Aino-Maijan kynästä oli alunperin lähtöisin myös johdantoluku, jossa puhutaan siivouksen fysiikasta ja kemiasta.

Hyvä teksti syntyy tiimityönä

Heti kun sisällysluettelo oli selvillä, lähdimme etsimään teoksellemme kustantajaa. Kirjoitin lyhyen synopsiksen, jossa esittelin idean, sekä luonnoksen sisällysluettelosta. Kirjoittajista kerrottiin myös muutamalla sanalla. Tarjosin teosta isoimmille kustantajille, jotka kehuivat ideaa mutta eivät kuitenkaan tarttuneet siihen. Joiltakin kustantajilta tuli vain standardihylsy, eikä kaikkialta edes vastattu.

Kustantajaksi valikoitui lopulta kaunokirjalliset teokseni julkaissut Into. Ensimmäinen luonnos lähetettiin kustantamoon kaksi vuotta sitten, loppusyksystä 2012, jolloin se luki kustannustoimittaja. Palaute oli, että käsikirjoitus on aivan liian keskeneräinen, lyhyt ja listauksenomainen. Tapasin toimittajan joulukuun alkuviikoillaja ja sain eväitä tekstin edistämiseen. Saimme tehtäväksi laajentaa käsikirjoituksen koskemaan siitä vielä puuttuvia huoneita sekä ryhdistää kieltä ja ilmaisua. Toimittaja antoi myös tehtäväksi pohtia, kenelle ja miksi kirja on kirjoitettu.

Tapasimme edelleen säännöllisesti, minä kirjoitin niiden myötä syntyvän asian muistiin ja palautin liuskat Aino-Maijalle aina seuraavaan tapaamiseen, jonka jälkeen hän teki niihin korjauksia. Näin toimimme seuraavan kevään ajan ja palautimme kakkosversion kesän alussa. Sain kommentoidut liuskat kesämökille ja jatkoimme hiomistyötä. Kolmannen version palautimme syksyllä 2013, jolloin puikkoihin astui toinen toimittaja, ensimmäisen jäätyä vanhempainvapaille.

Kustantaja markkinoi ja myy

Kirjan valmistumisen eri vaiheissa harkittiin eri kuvitusvaihtoehtoja. Varhaisemmassa vaiheessa, jolloin teokseen suunniteltiin enemmän työnkuvausta, suunnittelimme että jokaiseen työnkuvauksen alkuun tulisivat tarvittavien välineiden symbolit. Idea kuitenkin pudotettiin jatkokehittelystä pois.

Kirjan tekemiseen liittyy paljon muitakin tekstejä kuin vain sisältö, esimerkiksi kansien ja liepeiden tekstit ja erilaisia ennakkomarkkinointi- ja nettiin tulevia tekstejä. Kannen alkuperäinen piirroskuvitus sai huonoa palautetta kirjakauppiailta, joille kustantaja oli tekemässä ennakkomyyntiä keväällä 2014. Kirjakauppiaiden palautetta on kustantajan vaikea olla kuuntelematta, joten kuva vaihdettiin. Vinkkikirjan pitää kuulemma olla myös vinkkikirjan näköinen, muuten ostajat eivät löydä sitä ja kirja ei myy.

Parityöskentely muuttui kolmen hengen työskentelyksi, kun kustannustoimittajan rooli muuttui aktiivisemmaksi käsikirjoituksen hiomisvaiheessa. Soppaa hämmentämään tavallaan lisättiin kolmas kokki.


Kirjaselfie Suomalaisessa Kirjakaupassa. Kuva: Aino-Maija Leinonen

Sopimus allekirjoitettiin kesäkuussa 2014, kun valmis käsikirjoitus luovutettiin taittoa varten kustantajalle. Kuvitukset hyväksytettiin syyskuussa ja vedokset tarkistutettiin syys-lokakuussa 2014. Siitä kirja toimitettiin suoraan painoon, ja valmis teos julkistettiin Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa 2014. Tällä hetkellä se on myynnissä kustantajan kautta sekä muun muassa Suomalaisessa Kirjakaupassa, Akateemisessa kirjakaupassa ja Prismassa. Kirja saapuu aikanaan myös kirjastoihin.

Tuesday, November 4, 2014

Mikä ulospäin näkyy

Pasi Ilmari Jääskeläinen laittoi puhuttelevasti viikonloppuna ilmestyneessä blogikirjoituksessaan kirjoista, jotka ilmestyvät "salaa". Kehotan lukemaan myös kommentit loppuun asti. Niistä irtosi jotakin, jota jäin pohtimaan. Nimittäin kirjalliseen julkisuuteen liittyvä kaksoisstandardi, joka ilmenee näin: 1) älä missään nimessä mainosta omaa kirjaasi, ja 2) muista markkinoida ahkerasti omaa kirjaasi.

Luulen, että asenteet ovat muuttumassa. Koska hankimme ja saamme tietoa meitä kiinnostavista asioista yhä enemmän sosiaalisen median kautta, on luontevaa, että ilmestyneet kirjat ilmestyvät myös osaksi tätä virtaa. Ajattelen Jääskeläisen tavoin, että näin voidaan tuoda ainakin pienten yleisöjen tietoon kirjoja, joilla ei ole markkinointibudjetteja tai joiden kustantajilla ei ole sellaisiin varaa. Kirjailijan twiitit ja päivitykset naamakirjassa tuovat hänet lähemmäksi lukijaa.

Sen sijaan on vaarallista, jos kirjailijan työstä muodostaa kuvan sen perusteella, mitä varsinkaan menestyneet tekijät ulospäin kertovat.

Nimittäin on niin, että kirjailijan itse teokseensa kohdistaman (ansaitun) hehkutuksen pitää olla sellaista salaviisasta. Nostetaan ilahtuneena hyviä kritiikkejä ja jätetään hienovaraisesti linkittämättä huonompiin. Kerrotaan hyvistä käännösuutisista ja taivastellaan kiirettä. Tiedotetaan kiertueaikatauluista ja pyydetään ihmisiä paikalle moikkaamaan. Tämä on kaikki kiinteä osa kirjailijantyötä, mutta vain toinen puoli, se mikä toimii promootion välineenä. Se toinen puoli, yksinäisyys, arvottomuuden tunne ja taiteelliset kriisit eivät näy ulospäin, vaikka jokaisen kirjailijan työ on niitä täynnä, ihan jokaisen.

Sosiaalinen media on mahdollistanut meille monet hyvä bileet. Toivottavasti järjestää vastaisuudessakin. Blogit tuntuvat olevan hieman passé, mutta pidän niiden avoimuudesta verrattuna vaikka Facebookin pintakiiltoon. Kukin tyylillään. Itse olen tullut verkkokirjoittamiseen mukaan blogien (silloin verkkopäiväkirjojen) kulta-aikana eivätkä monet varmastikaan koe blogeja samalla tavalla omakseen. En ole myöskään puhdasoppinen bloggaaja, koska pidän välillä niin pitkiä taukoja.

Moni kirjailijablogi on hiljentynyt lopullisesti. Kirjallisessa DIY-markkinoinnissa, tai kirjailijoiden kilpajuoksussa, jos sellaisesta voi puhua, on nähtävissä tiettyjä muoteja. Yhteen aikaan tuntui, että vähän joka kirjailijalla piti olla blogi. Joku oli onnistunut ajamaan perille sellaisen viestin, että blogata pitää, ja keksiä blogiin jotain sanottavaa. No eihän se toimi jos blogia ei koe omaksi välineekseen. Mutta kun muillakin on, niin paine on kova tehdä perässä itsekin.

Vähän niin kuin nyt Frankfurtin kirjamessujen Suomi-teemavuonna yksi jos toinenkin kirjailija huokailee, että olisipa agentti. Kustantajien foreign rights -osastoihin pidetään tiiviisti yhteyttä ja kärkytään käännössopimuksia, koska ne ovat nyt "se juttu" jolla uusia lukijoita halutaan tavoitella. Kaikki kirjailijat (no, melkein kaikki) haluavat lukijoita, se on vähän niin kuin kirjan julkaisemisen pointti, ei kirjoiteta vain pöytälaatikkoon. Mutta omaperäisiä keinoja on vaikeampi keksiä, jos kustantamo ei panosta juuri sinuun, jos kustantaja on köyhä tai tai jos et satu olemaan markkinoinnin ja mainonnan ammattilainen.

Johtuneeko jännityksestä, joka usein loppusyksystä vallitsee kirjallisissa piireissä, mutta kirjalliset blogit näyttävät viime aikoina vilkastuneen. Keskustelua käydään monessa kommenttilaatikossa. Mikä sen mukavampaa! Olkoon vain noloa, mutta parhaimillaan verkkokirjoittaminen on juuri sitä, verkottumista, vertaistukea, uusia avauksia.

Monday, November 3, 2014

Kuinka kaksi naista ryhtyi siivouskapinaan ja kirjoitti siitä kirjan

Minua pyydettiin kirjoittamaan, miten Leppoisa opas huusholliin syntyi. Kerrotaan nyt sitten sekin. Homma lähti siitä, kun tutustuimme noin seitsemän vuotta sitten Aino-Maijan kanssa toisiimme tamperelaisessa äitiryhmässä. Hän hoiti tuolloin nuorempaa lastaan kotona ja mietiskeli, miten saisi ajatuksiaan ekologisesta ja simppelistä kotisiivouksesta laajemmin hyödynnettäväksi.

Kirjan perusfilosofia oli molemmille alusta alkaen selvä. Olimme huomanneet, että materiaalisen kaaoksen, vaatekasojen ja tiskipinojen järjestäminen ympäriltä lievitti sisäistä kaaosta ja sitä epämääräistä oloa, joka usein valtaa pikkulapsen kanssa kotona paljon aikaa viettävän vanhemman. Sitä, jossa haahuillaan päämäärättömästi ympäri kämppää, nostetaan märkä potkupuku tuolinkarmilta ja kävellään vähän aikaa se kädessä ennen kuin lasketaan se piirongin päälle.

Siivouskapina tarkoittaa sitä, että hampaiden kiristelyn ja siivousmaratonien sijaan päästämme kotityöt virtaamaan arjessa. Teemme yhden asian kerrallaan, mutta tiedostamme, että se on osa isompaa kuviota. Elämä sujuu, kun asiat virtaavat. Sanomalehti ilmestyy postiluukusta ja kulkeutuu lukemisen jälkeen jätepaperinippuun ja asunnosta ulos. Kaljatölkki kulkee täytenä kauppakassissa kotiin ja tyhjänä takaisin kauppaan. Pyykki kiertää ikuista rataansa kaapista käyttöön, pyykkikoriin, pesuun, kuivumaan ja kaappiin. Emme halunneet siivota vieraita varten, vaan vain sen verran, että pystyisimme itse elämään ihmismäistä elämää.

Kirjan painavinta asiaa sisältävät luvut "keittiö" ja "kylpyhuone" kirjoitettiin ensin. Samalla kun keskustelimme muistiinpanoja tehden siivousmenetelmistä, tulimme sivunneeksi paljon tuolloisen kotoilu-buumin viljelemiä käsityksiä kotona viihtymisestä, sisustuksesta ja designista. Näistä keskusteluista syntyinen kirjan toinen kantava teema: lopeta sisustaminen, lopeta poseeraaminen.

Halusimme toki viihtyä kotonamme, ei siinä mitään. Samalla kuitenkin tiedostimme, että elämä, työ, harrastukset ja sosiaaliset suhteet ovat paljolti muualla kuin kotona television ääressä. Kumpikaan ei halunnut pitää omaa kotiaan projektina tai sen sisustusta elämäntehtävänä. Siitäkään huolimatta, että houkutus tähän lankeamiseen oli suuri: kotona lasta hoitavalle aikuiselle virikkeitä on tarjolla rajallisesti ja niistä marketin lehtihyllyn kiiltävät sisustuslehdet, television päiväohjelmat ja huuto.netin löydöt kannustavat kodinsisustuksen ja lasten varustamisen elämänprojektiin.

Joten sanoimme "ei". Ja kirjoitimme siitä kirjaamme.

Kaikki asia, kuten miesten vaatehuolto tai koiraperheen siivous, ei mahtunut tekijöiden kompetenssiin. Keräsimme näihin vinkkejä tutuilta. Noin vuotta ennen julkaisua loppuviilaukseen ja anekdoottien keräämiseen tuli vielä kustannustoimittaja mukaan. Asiantuntevaa apua saimme myös Pirkanmaan jätehuollon tiedotusyksiköstä.

Kirja on niin paljon velkaa lähipiirillemme, perheenjäsenille ja ystäville, että kaikkien mainitseminen loppukiitoksissa olisi mahdotonta. Oman asiantuntemuksensa ja panostuksensa teokseen on tuonut myös Into-kustannuksen väki.

Leppoisa opas huusholliin julkistettiin Helsingin kirjamessuilla 26.10.2014. Toivomme, että se jatkaa matkaansa lukijoiden käsissä vielä pitkään.

Sunday, November 2, 2014

Runojen materialismista. Ehdotus hyllyjärjestykseksi.

Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?

Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.

Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.

Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.

Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.

Werner & Söderström, suurin ja kaunein

Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.


WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson

Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:

1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.

Otavan seitsemän tähteä

Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.

2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.

Tammi, Teos ja Sammakko

Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.

Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).

3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.

Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.

4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.

Ruohonjuuritaso

Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.


Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson

Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.

Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?

Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?

Runojen lukemisesta

Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.

Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.

Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?

PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.

Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.

Saturday, November 1, 2014

Erilainen kirjasyksy 4/10: Esikoiskirjailijan haastattelu

Pyhäinpäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa Margaret Pennyn muistikirjassa tarjoillaan esikoiskirjailijan haastattelu: vieraana Maria Carole! Hauskaa Halloweenia ja mukavia lukuhetkiä.

Esikoisen vauvakirja

Tiedättehän vauvakirjat, nuo laatikossa pölyyntyvät, syyllisyyttä herättävät hempeäkantiset opukset, joiden ensimmäinen sivu on täytetty ja loput ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi odottamaan merkintöjä?

Tänään vilkaisemme vauvakirjaa, mutta emme ihmislapsen, vaan esikoisteoksen. Mikä parasta, pääsemme lukemaan tulokkaan vaiheista suoraan maaliviivalla. Maria Carole on ranskalaistunut suomalaiskirjoittaja, jonka esikoisromaani julkaistiin juuri Osuuskumma-kustannukselta. (Disclaimer: tämän blogin kirjoittaja on Osuuskummassa mukana. Ylpeänä esittelen siis myös oman kustantamon tuotantoa.)

Milloin idea Tulen tyttäristä syttyi? Kerro vaiheista, jotka johtivat romaanin ideoinnista sen ilmestymiseen. Aivan ensimmäinen idea päähenkilöön tuli aivan selkeästi unesta, mutta vaikka kehittelinkin tarinaa hiljakseen, minulla ei ollut varsinaista aikomusta kirjoittaa siitä mitään. Sitten eräs ystävä sanoi "Kerro lisää", ja siitä lähti purkautumaan lankakerä. Aluksi kirjoitin novellin Ursulaan, eikä silloinkaan vielä ollut aikomusta kirjoittaa mitään pidempää. Mutta tarina ei jättänyt rauhaan. Varsinainen kirjoittaminen oli suorastaan yhteistyötä ja ideointia tämän samaisen ystävän kanssa, tarina on paljon velkaa hänelle. Nykymuotoinen kirja on myös paljon velkaa kustannustoimittajalleni Christinelle, joka teki sen kanssa huimaavan suuren työn.

Romaanissa kuvataan perusfantasiasta poiketen paljon "tavallista" kansaa. Millä keinoilla olet pyrkinyt tavoittamaan heidän äänensä ja mielenmaisemansa paperille? Jos tarkoitetaan ns. normaaleja ihmisiä, niin joo, ihmisiä on. Enimmäkseen. Oikeastaan ainoastaan. Seurassa ei ole kummallisia fantasiakansoja ja jumalatkin ovat kovin ihmisellisiä. Ehkä tavallisen kansan osalta flirttailin historiallisen kirjoittamisen kanssa. Kyse ei ole missään nimessä romaanista, jossa historialliset elementit pyrkisivät olemaan totuudenmukaisia, koetin vain ammentaa ennemminkin henkeä mukaan.

Nimi. Miten paikkojen ja ihmisten nimet valikoituivat? Ensisijassa, paria poikkeusta lukuun ottamatta niin, että niiden äänneasu soveltui suomeen. Vaikka maailma ei olekaan mikään "muinainen Suomi", niin on siinä kuitenkin niin paljon suomalaisia elementtejä, että äänneasultaan kovin oudot nimet olisivat kalskahtaneet oudoilta. Sitten voisi sanoa, että jokaisella ikäluokalla on omantyyppisensä nimi, kuten usein meilläkin. Jonnat oletetaan toisen ikäisiksi kuin Riitat. Joukkoon valikoitui niin muinaisnimiä, kuin ihan vain maistelemalla etsittyä nimistöä. Oikeastaan jokainen on kuitenkin mietitty, harvemmin tiputin jotakin täysin merkityksetöntä nimeä joukkoon.

Kuvaile päähenkilöä. Miten hänestä tuli tarinan päähenkilö? Naarni on oikeastaan koko tarinan lähtöhahmo, unikuva. Nainen, sotilas, jolla on tulta veressään. Kuvittelin alunperin tarinan olevan enemmän muidenkin naisten tarina, mutta Naarni kasvoi aika selkeästi keskushenkilöksi, johon kaikkien tarinat jollakin tapaa sitoutuvat. Naarnissa minusta oli kiinnostavaa tutkia sitä, mikä on tietynlaisen luonteenomaisen pehmeyden ja elämän tuoman kovuuden suhde. Naarni ei ole välttämättä yksiselitteisesti kiltti tai miellyttävä ihminen, vaikka hänessä varmasti on myös perinteisemmän samastuttavan viihdesankarittaren piirteitä.

Kuvaile yhteistyötä kätilön (kustannustoimittajan) kanssa. Woah, en olisi ikinä kuvitellut kustannustoimittajalla olevan niin paljon työtä ja/tai hermoja. Toimittaja teki aivan uskomattoman työn kässärin kanssa. Lopputulos ei olisi puoleksikaan sitä mitä se on nyt ilman kustannustoimittajaa. Yhteistyö taisi olla enimmäkseen rauhanomaista. Taistelimme vain satunnaisesti punakynät tanassa. Ihan kaikkiin ehdotuksiin en tainnut suostua, mutta oli siellä sellaisiakin kohtia, joita muutin haudottuani ensin lauseita kuukausitolkulla. Keskustelimme aiheesta paljon. Paljon. Sen takia kai homma toimikin, kun uskalsimme puhua.

Leikkitoverit ja sukupuu. Millaisia kirjallisia tai kielellisiä esikuvia Tulen tyttärillä on? En varmaankaan osaa nimetä yhtä tiettyä teosta, mutta ehkä ajattelin kirjoittavani jonkinlaisessa viihdekirjallisuusjatkumossa. Mielessä se, että viihdekirjallisuuskin voi olla mietittyä ja hyvin kirjoitettua, vaikka luvassa olisikin onnellisia loppuja. En tiedä niin paljoa fantasiasta, että osaisin kertoa fantasiaesimerkkejä, joten siltä puolen jouduin kirjoittamaan ns. sokkona, toivoen etten toista pahimpia kliseitä. Kieli taas on ihan omaani, hyvässä ja pahassa itämurteisuudessa.

Vanhemmat. Millainen kirjoittaja olet työskentelytavoiltasi? Kirjoitatko aamulla, illalla? Jos voisin valita työskentelyaikani täysin vapaasti, kirjoittaisin yöllä. Nykyään perhe ja muut velvoitteet pakottavat enimmäkseen olemaan hereillä yhteiskunnallisesti korrekteihin aikoihin, joten kirjoitan pitkälti iltaisin tai joskus vahingossa iltapäivisin. Olen huono aloittamaan, mutta jos saan aloitettua, kykenen keskittymään vaikka varttitunnin pätkissä.

Sisarukset.Mitä muita projekteja sinulla on suunnitteilla tai kesken? Vaikka Tulen tyttäriä onkin itsenäinen teos, olen hiljakseen hahmotellut sille jonkinlaista jatko-osaa. Tosin juuri nyt ajatus aiheesta ei hirveästi innosta, pitää ilmeisesti ottaa lomaa. Toisen projektin piti olla suunniteltu, ja nyt se koettaa levitä kuin Jokisen eväät käsittämättömiin suuntiin. Ehkä vielä joskus syntyy jotain konkreettistakin.

Omistus. Lähetä terveisiä lukijoille! Rohkeasti vain kummallisen kirjallisuuden seuraan!