Thursday, November 28, 2013

Kirjailija paljastaa syvimmän traumansa

Palaan vanhaan keskustelunaiheeseen, koska olen hitaasti syttyvä näin pimeimpään aikaan vuodesta. Luinhan minäkin sen Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -artikkelin. Kyseinen lehti on kuitenkin meille tilattu. Otin tekstin talteen ja luin nyt, kun eräs kuolonlinja on jälleen selätetty. Otan kantaa vielä muutamaan keskustelussa esitettyyn väitteeseen.

On totta, että olen lukenut tänä vuonna enemmän esseitä ja vähemmän romaaneja kuin aiempina vuosina. Se johtuu siitä, että kirjoittamalla itse romaania pääsee melko perusteellisesti (vähän kirjoittamisen vaiheesta riippuen) kyllästymään perusteellisesti koko romaanimuotoon. Luotan, että kiinnostus sieltä vielä nousee kun vähän aikaa kuluu.

Kriitikko Putte Wilhelmson sanoo jutussa, että hänestä tuntuu kuin monen nykyromaanin kirjoittaminen olisi jäänyt kesken. Myös minulla on pelko, että kirjoittaminen jää kesken. Että kyllästyn aiheeseen ja haluan päästä siitä yli ja eteenpäin. Että pupu menee pöksyyn ja yritän saada kirjan julkaistua liian hätäisesti, jotta näyttäisin julkaisuluettelon perusteella tuotteliaammalta. Kirjallisuuden julkaisutahdin kiihtyminen on todellinen ongelma laadun kannalta. Pitäisi pystyä pitämään päänsä kylmänä.

Kirjoittajakoulutuksesta

Monesti kuulee väitettävän, eikä vain Suomen Kuvalehden jutussa, että suomalainen kirjallisuus on liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Tommi Melender valittaa, että koulutuksen tuottamista romaaneista "puuttuu esteettinen ja emotionaalinen riskinotto".

Olen itse käynyt useita kirjoittajakoulutuksia ja olen tästä valinnasta onnellinen. Kirjoittajakoulutus on tapa päästä tekemään sitä mitä haluaa, tilaisuus keskittyä kirjoittamiseen töiden, perheen ja muun elämän keskellä. Antti Majander totesikin Hesarissa hienosti, että jos kirjoittajakoulutukseen osallistuneiden tekstit tuntuvat puisevilta, kannattaa tutustua niihin teksteihin joissa kaikki on keksitty ihan itse. Näitä teoksia pääsee lukemaan vaikkapa arvostelupalveluissa tai palvelukustantamoiden kustantamina.

Kirjat syntyvät kirjoittamalla. Lahjat eivät jakaudu tasan, mutta ei myöskään kyky kestää vastoinkäymisiä - tai onnenpotkuja. Tunnen monia lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät ole pystyneet tekemään työtä esimerkiksi mielenterveysongelmien vuoksi ja ovat siksi vaienneet. Terveys, etenkin mielenterveys on kirjoittajankin työkyvyn edellytys numero yksi. Tukeva joukko, yhteisö taustalla ylläpitää tätä työkykyä.

Kipupisteistä

Helsingin Sanomien tyhjänpäiväisessä HS Raati -kyselyssä Osmo Soininvaara totesi, että kirjailijat ovat keskiluokkaistuneet siinä missä yleisönsäkin. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Pikkujättiläinen-blogissa huomautettiin aiheellisesti, että erityisesti nuorten tai huonosti toimeentulevien kirjoittajien on vaikea päästä isoille kustantajille, koska kustantamot eivät tue kirjailijoitaan enää samalla tavalla kuin ennen. Onneksi kuitenkin pikkukustantamot paikkaavat tätä aukkoa. Paras viimeaikainen osoitus tästä on 20-vuotiaan Erkko Filanderin palkitseminen HS-esikoiskirjapalkinnolla. Filander on osuuskuntamuotoisen kustantamon Poesian kirjailija.

Mitä vaikeisiin aiheisiin tulee, niitä on todella käsitelty tämänkin vuoden kotimaisissa romaaneissa lestadiolaisäidin väsymyksestä pikkulasten pahoinpitelyyn.

Sitä paitsi emotionaalinen riskinotto ei tarkoita samaa kuin raflaava aihe. Kirjoittaminen on aina emotionaalinen riskinotto. Ainoa tapa mennä vaikeaa asiaa kuten masennusta kohti ei ole se, että (Peter Hoegin sanoin) lätkäistään ruho pöydälle ja tutkitaan sitä mikroskoopilla. Jos näin kuvittelee, kannattaa tehdä pieni koe. Se menee näin: ajattele aihetta, joka on sinulle niin kipeä ja traumaattinen, ettet halua kirjoittaa ainakaan siitä. Sitten kirjoita jotakin, mitä tahansa, kirja tai pari. Palaa tekstien pariin muutaman vuoden kuluttua. Kipu ja kaiherrus ovat siellä, kaikkien luettavissa. Kirjoittaja itse ei ole kirjoittamishetkellä paras henkilö sitä huomaamaan.

Paradoksaalisesti kipeän aiheen tietoinen lähestyminen voi joskus olla se kaikkein huonoin tapa. En kantaisi huolta siitä, ettei kirjallisuus rohkene tutkia kipeimpiä kohtia yhteiskunnassamme. Se tekee sen väistämättä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kiertää omaa traumaansa, yhteisö kiertää omaansa. Siksi aikalaiset eivät ole trauman käsittelytavan parhaita kriitikoita.

Näkemyksen syntymiseen tarvitaan aikaa, sitä tarvitsevat niin kirjailijat kuin kriitikot ja kulttuurikeskustelijatkin. Ei menestyksen kintereillä sinnittely vaadi rohkeutta, vaan pysähtyminen.

Me varastamme salaisuuksia

Katsoin Alex Gibneyn dokumentin We steal secrets, jonka joku oli näppärästi ladannut Youtubeen (nyttemmin poistettu)*. Dokumentti yllätti positiivisesti, siellä se on huolella tehty ja monin kerroin jännittävämpi kuin samasta aiheesta tehty Hollywood-elokuva. Dokumentti punoo yhteen kahden hyvin erilaisen ihmisen, Julian Assangen ja Bradley (myöh. Chelsea) Manningin tarinat. Molemmat nousivat kertaheitolla uutisten pääaiheiksi ympäri maailman, kun Wikileaks julkaisi verkkosivullaan Manningin vuotamia Yhdysvaltain hallinnon diplomaattisähkeitä.

Manning ja Assange eivät tietääkseni tavanneet koskaan, mutta verkkosivuston perustajan ja tietovuotajan yhteistyö muutti maailmaa nopeasti ja peruuttamattomasti. Dokumentissa haastatellaan myös lukuisia aktivisteja, toimittajia, poliitikkoja, hakkereita ja Yhdysvaltojen hallinnon sekä armeijan työntekijöitä. Dokumentin nimi on helppo ymmärtää väärin: We steal secrets on dokumentissa haastatellun entisen CIA-pomon Michael Haydenin lausunto, ei Wikileaksin.

Wikileaks on kampanjoinut vakuuttavasti hallinnon läpinäkyvyyden puolesta. Asia on poliittisesti ajankohtainen ja tärkeä, mutta myös ihmisten tarinat uutisotsikoiden takana ovat kertomisen arvioisia. Wikileaks on syyttänyt dokumenttia valikoivasta leikkaamisesta, mikä pitää tietenkin paikkansa. Dokumentti on aina tekijänsä näkemys tapahtumista. Wikileaks on tuottanut dokumenttiin täydentävän kommenttiraidan.

Osa porukan vastalauseista tuntuu myös liioitelluilta. Dokumentin katsojalle on selvää, että Adrian Lamo, jolle Bradley Manning tunnusti tekonsa chatissa, on sairautensa vuoksi mitä epäluotettavin henkilö myöntämään mitään takeita yksityisyydestä yhtään kenellekään.

Toisin kuin Wikileaksin ärsyntyneet kommentit väittävät, tietovuotajan psykologinen tausta ei mielestäni trivialisoi Manningin teon poliittista merkitystä. Henkilö voi olla samaan aikaan nurkkaan ajettu ja vahva, samaan aikaan häiriintynyt ja selväjärkinen. Mustavalkoisessa maailmankuvassa tämä ei ole mahdollista mutta monimutkaisessa todellisuudessa on. Dokumentin katsojalle tulee myös hyvin selväksi, miten olosuhteet Irakissa muuttavat sotilaita ja politisoivat heitä.

Dokumentti ei minusta pyri osoittamaan Manningin toiminnassa moraalisia ongelmia vaan sen, miten tämä toimi niin radikaalisti omaa etuaan vastaan. Rohkeus yksin ei riitä, rohkeita tekoja tekevät ihmiset jotka ovat tarpeeksi epätoivoisia ollakseen välittämättä, mitä heille itselleen tapahtuu.

On myönnettävä, että Julian Assangesta maalataan dokumentissa "epämääräinen tyyppi" vähän lapsellisilla tavoilla. Nautin tämän filmin katsomisesta kuitenkin myös haastattelumateriaalin vuoksi. Pienenä vihjeenä, kohdassa 60:05 nähdään paras ilme tavallisesti pokerinaamaiselta Assangelta ikinä.

Suosittelen vilkaisemaan dokumenttia. Tämän katsottuani Lady Gagan kappale Telephone ei ole enää kuulostanut samalta.

We Steal Secrets IMDB:ssa: http://www.imdb.com/title/tt1824254/

*Copyrightin kunnioittaminen tuntuu tässä yhteydessä tekopyhältä, joten jätän vastuun Googlelle.

Friday, November 15, 2013

Ajatuksia taustatutkimuksesta

"Unkarin juutalaiskysymys alkoi vuonna 1868 tapahtuneesta emansipaatiosta. Kun Galitsia kuului myös valtakuntaan, niin sikäläiset juutalaispesäkkeet rajojen avauduttua siirtyivät sadointuhansin Unkarin alueelle." Tällaisia probleemeja käsiteltiin SKS:n painamassa julkaisussa Suomessa vuonna 1943. Vuosi tämän jälkeen ja Unkarissa ei enää montaa juutalaista ollut. Taustatutkimus on joskus masentavaa. Vaihda Unkarin tilalle EU ja juutalaisten tilalle romanit, niin pääset aika lähelle nykyistä retoriikkaa.

Historiankirjoitusta on todellakin monenlaista. Arkistoista tulvii mätää. Olen kahlannut läpi kommunistisen Unkarin valtiontiedotuksen julkaisuja vuodelta 1956, joissa veriset ruumiit esitetään roskajoukon vihanpurkausten viattomina uhreina. Samat kuvat toisissa lähteissä esittävät kuvatekstien mukaan turvallisuuspoliiseja, jotka pitivät kansaa kauhun vallassa. Silti itse tapahtumat pysyvät samoina ja kuolleet pysyvät kuolleina.

Lähdekritiikki on välttämätön työväline sekä historiantutkijalle että kaunokirjallista teosta varten taustatutkimusta tekevälle kirjailijalle. Toisaalta mikä tahansa lähde asenteineen ja rivien välistä tihkuvine tiedonmurusineen voi olla kultakaivos tutkijalle. Lähdekritiikissä on välttämätöntä tuntea konteksti, julkaisuajankohta, olosuhteet joissa se on kirjoitettu. Vähintään on oltava aavistus tekijän tarkoituksesta.

Google helpottaa taustatutkimusta ja vaikeuttaa sitä. Helpottaa, koska suuri määrä tietoa on helposti saatavissa. Vaikeuttaa, koska tietoa on niin paljon, että sieltä on vaikea suodattaa hyödyllistä. Oman aiheeni taustatutkimusta helpottaa, että Unkarilla ja Suomella on perinteisesti ollut läheiset suhteet ja monet suomalaiset tutkijat ovat ansiokkaasti kirjoittaneet aiheista, jotka minuakin askarruttavat. Tämä helpottaa ongelmaa numero yksi, eli kielimuuria. On vaikeaa tutkia sellaisen maan tapahtumia jonka kieltä ei ymmärrä.

Tulevan romaanini päähenkilö on amerikkalainen Paul, joka on muuttanut Budapestiin. Hän ei tajua välttämättä kaikkia vivahteita, ei osaa kieltä, mutta tarinan aikana hän vähitellen myös tutustuu maahan ja kulttuuriin. Asetelmassa on paljon sellaista, joka vetoaa minuun. Ymmärrän vaikeuksia, joita aiheutuu, kun pienen kielialueen edustaja yrittää kommunikoida englantia äidinkielenään puhuvalle asioita, joita ei oikeastaan voi kääntää. Tiedän millaista on olla pöllähtäneenä ulkomaalaisena maassa, joka on poliittisen järjestelmän vuoksi ollut eristäytyneenä vuosikymmeniä.

Unkarin tapahtumat viime vuosina ovat sekä ainutlaatuisia että universaaleja. Toisaalta kulttuurin, kielen ja paikallisten olosuhteiden erikoislaatu luovat hämmentävän kudoksen. Toisaalta nationalismin nousu, köyhyys, kiristynyt suhtautuminen vähemmistöihin ja historian valjastaminen politiikan välineeksi ovat yleiseurooppalainen ilmiö. Samoja ilmiöitä kuin täällä Suomessa.

Kaunokirjallisuudessa taustatutkimus palvelee tarinaa. Poliittisesta asenteesta tai "oikeassa olemisesta" ei ole paljon hyötyä kirjoittajalle, joka yrittää luoda lukijaan vaikuttavan teoksen. Kaikkea muuta. Yleisinhimillisen aiheen lähelle pääsee katsomalla rumaa, alhaista, pikkumaista ja toistuvaa niin historiankirjoituksessa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. Jos se puhuttelee, se puhuttelee. Polittiisia julistuksia ei tarvita. Jos kaipaa vakuutteluja tästä, ei tarvitse kuin katsoa poliittista kirjoittelua Unkarista 1940- ja 1950-luvuilta.

Tuesday, November 5, 2013

Taikatemppu

Sopivasti marraskuun ja National Novel Writing Month -tempauksen aluksi ajattelin kirjoittaa aikaansaamisesta. Tulin nimittäin eilen muotoilleeksi, että romaania ei ole mahdollista kirjoittaa kohtuullisella vaivannäöllä. Uskon tähän täydestä sydämestäni: romaani on hanke, joka on aina kohtuuton, myös ja etenkin työmäärältään. Jokainen, joka on joutunut toteuttamaan jonkin laajan kirjallisen hankkeen, kuten opinnäytetyön, ymmärtää mistä puhun. Romaanin kirjoittamisessa on kuitenkin vielä muutama erityispiirre. Romaani on pitkäjänteinen työ, jonka ainakin minunkaltaiseni kirjoittajan on tehtävä lyhytjänteisesti.

Romaani kuten muu taiteellinen työ tehdään usein ansiotyön, perhe-elämän ja muiden velvollisuuksien tai harrastusten lomassa. Jotkut kirjailijat kykenevät yhdistämään nämä suht kivuttomasti: he kirjoittavat myöhään illalla tai aikaisin aamulla, nukkuvat lyhyitä yöunia tai käyttävät tehokkaasti väliajat, esimerkiksi työmatkat kirjoittamiseen. Toiset meistä, veikkaan että suurin osa, eivät pysty tähän. Kertakaikkiaan. Meidän muiden, ei-niin-tehokkaiden kirjoittajien on vain taiottava aika, energia ja aivokapasiteetti jostakin. Englannin kielessä on mainio sanonta "pull out a miracle". Suomennan sen tässä taikatempuksi.

Ensin keppiä...

Mieleni on ruuhkainen ja ahdas ja tehtävälistalla liian monta asiaa. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Joskus nostan katseeni työpöydästä kirjahyllyyn ja mietin katsellessani kahta romaania ja puolta tusinaa antologioita, miten ikinä olen onnistunut kirjoittamaan nämä tekstit kaikelta siltä sälältä, joka täyttää päiväni. Ei se millään helpolla keinolla ole onnistunutkaan. Jos romaanin aikoo kirjoittaa, eikä vain kirjoittaa vaan saada myös valmiiksi ja julkaista, on opeteltava sietämään jonkin verran stressiä, rasitusta ja kipua.

Pitkän proosan kirjoittaminen käy työstä, ja kun usein vielä sitä edeltää normipäivä töissä tai opiskelupaikassa, se tarkoittaa käytännössä kahden työpäivän tekemistä. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Jopa vapaana kirjoittajana joutuu yleensä tekemään romaanin kirjoittamisen lisäksi päivän mittaan kaikenlaista muuta kuten toimittamaan, kirjoittamaan lehtijuttuja ja käymään opetus- tms. keikoilla tai valmistelemaan niitä.

Ja aina on Syitä. Tietokone menee rikki, lapset ovat nuhassa, syksy painaa päälle ja mieli on murheellinen. Kaikki Syyt ovat hyviä, niiden ei tarvitse olla tekosyitä. Lopputulos on kuitenkin sama: teos ei etene. Joku voi jäädä odottelemaan otollisempaa aikaa, apurahaa tai eläkettä. Lopputulos on sama, romaani ei etene. Ja niin edelleen. Vähän niin kuin balettitunneilla tai missä tahansa lajissa, romaanin edistyminen on kovan työn takana. Jos luovuttaa tai perääntyy ensimmäisestä rasituksesta, heittää tossut nurkkaan kun varpaat ovat verillä, työ valuu hukkaan eikä teos valmistu.

Kirjoittamisessa ei myönnetä tasoituksia. Vain lopputulos ratkaisee. Ei ole mahdollista julkaista romaania sairauslomatodistuksella, jossa kerrotaan että kirjoittaja kyllä yritti parhaansa, mutta nämä ja nämä syyt estivät teoksen työstämisen ja lukija on hyvä ja ymmärtää. Taputukset pään päälle. Tällaista romaania ei ole koskaan julkaistu eikä tulla julkaisemaan. Jos henkiset paineet estävät kirjoittamisen, ne estävät kirjoittamisen. Romaanin julkaistakseen on punnerrettava uhrin asemasta ylös ja kirjoitettava.

...sitten porkkanaa

Mutta. Nyt tulee se mutta. Yllättävää kyllä, itseruoskinta ei kannata. Kokemus on osoittanut, että se vain ei ole tehokasta. Kirjoittaja-parka vain masentuu eikä kirjoita enää sitäkään vähää.

Sain eilen kurssilaiselta mainion vinkin, jonka hän oli kuullut jostakin: ravaavaa hevosta ei ruokita samoin kuin makaavaa ei piiskata. Kun kirjoittaminen takkuaa, siihen on suhtauduttava kuin haluttoman lapsen syöttämiseen: harhauttamalla, palkitsemalla, tekemällä epämiellyttävältä vaikuttava osa houkuttelevaksi. Uskon vakaasti itseni huijaamiseen. Se on myös vastaus kysymykseen, kun pohdin, miten minä ennen olen selvinnyt näistä tilanteista: olen huijannut itseni työhön.

Ja se on todellinen taikatemppu, joka myös toimii. Kun kaiken muun päivän aikana tehtävän päälle alkaa kirjoittaa, aivot heräävät uudelleen: oma aika-avaruus, maailma joka aukeaa edellisen lisäksi, luo tilan ja ajan kirjoittamiselle. Kirjoittaminen luo energian kirjoittamiselle. Jos se ei ole taikaa niin ei sitten mikään.

Lyhyesti sanottuna, jos haluat kirjoittaa romaanin: 1) hyväksy vaivannäkö. 2) unohda vaivannäkö. Tekisi mieli lisätä vielä 3) eli lopeta ruikuttaminen. Se ei auta ensimmäistä asiaa eikä edistä toista.

Hyvää marraskuuta, kirjoittamiskuukautta kaikille!

Sunday, November 3, 2013

Ajankohtaisen aiheen vaaroista

Kävin katsomassa internet-elokuvan Viides valta. Aiheensa puolesta sitä oli todella vaikea katsoa fiktioelokuvana. Julian Assangen ja Wikileaksin tarina on liian tuttu kaikista muista medioista.

Kuva: Wikileaksin perustaja Julian Assange (Benedict Cumberbatch) ja aisapari Daniel Domscheit-Berg (Daniel Brühl) Islannissa

Olen eri mieltä Voiman Kimmo Jylhämön kanssa elokuvasta. Viides valta ei näyttele olevansa dokumentaarinen vaan se on fiktioelokuva, joskin epäonnistunut sellainen. Elokuva hukkaa tyylilajinsa puolessa välissä. Se alkaa assembly-nörttien romanssina ja päättyy kansainvälisenä trillerinä.

Wikileaks on sivusto, jonka tarkoituksena on julkaista tietovuotoja niin, että lähde pysyy anonyymina. Elokuvassa Assange kehittää palvelua Daniel Domscheit-Bergin kanssa, kun sivustolle postitetaan kaikista tietovuodoista suurin: satoja tuhansia Yhdysvaltain diplomaattisähkeitä. Vuotoon tarvitaan vain nuori sotilas (tuolloin) Bradley Manning ja tyhjä cd-levyke, johon on tekstattu "Lady Gaga".

Päin vastoin kuin Jylhämö arvioi, tosielämän tapahtumat ja henkilöt vaikuttavat käsikirjoitukseen liikaa. Tasapuolisuuteen pyrkivä, eläville ihmisille vastuussa oleva elokuva ei palvele ketään. Se toimii korkeintaan yleissivistävänä elämyksenä katsojilleen. Olisi kannattanut odottaa, että osa henkilöistä olisi kuollut tai vaikka joutunut Yhdysvaltojen murhauttamaksi, ja tehdä elokuva vasta sitten.

Islantilainen parlamentaarikko, Wikileaksissakin mukana ollut Birgitta Jónsdóttir on sanonut, että vaikka elokuva pitää tietovuotajien puolta, se perustuu huonosti harkittuun alkuperäisteokseen. Jónsdóttirin mukaan elokuvan taustalla oleva Daniel Domscheit-Bergin kirjaan Inside WikiLeaks: My Time with Julian Assange on "avioerokirja", kirjoitettu ystävysten välirikon jälkeen. Kuten kaikki avioerokirjat, se pyrkii oikeuttamaan kertojansa toiminnan ja luo värittyneen kuvan tapahtumista. Kirja kirjoitettiin liian nopeasti, ilman tarpeellista etäisyyttä aiheeseensa.

Elokuvassa oli joitakin hauskoja oivalluksia, joilla pyrittiin kuvittamaan aihetta - muuten koko elokuva olisi kuvannut sitä, kun kaksi kaveria tuijottaa läppäreidensä näyttöjä. Nyt kyberavaruus oli kuvattu hallina, jonka lattialla oli rantahiekkaa ja jalanjälkiä ja suorissa riveissä oli työpöytiä tietokoneineen, vieressään pahvilaatikoita täynnä paperia. Ratkaisu olisi ehkä toiminut kuitenkin paremmin teatterin lavalla kuin elokuvassa.

Elokuvan ansio voi kuitenkin olla siinä, jos se herättää ja pitää yllä kiinnostusta verkon ja vapauden kysymyksiin. Elokuvan ikäraja on matala ja tuttavaperheen esiteini olikin käynyt katsomassa sen.

Kun tosielämä on elokuvaa jännittävämpää, elokuva on tuomittu epäonnistumaan. Yllättäen edes Benedict Cumberbatch, joka yleensä on söpöin kaikista, ei onnistu roolissaan olemaan yhtä söpö kuin oikea Julian Assange.

Science fictionia voidaan pitää todellisuuspakoisena genrenä, mutta joskus etäisyys auttaa katsomaan lähelle. Kybertodellisuus ja kyberpunk ovat aiheina ajankohtaisempia kuin koskaan ja scifin avulla niitä voidaan käsitellä vapaammin kuin tosielämän sanomalehtiotsikoiden välissä, kieli keskellä suuta. Tämäkin elokuva olisi ehkä onnistunut paremmin science fiction -elokuvana.

Bill Condon (ohj.): Viides valta. Elokuvateattereissa. Ks. aiheesta myös Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus

Tuesday, October 29, 2013

Kirjailija vaatimusten ristitulessa

Brändää itsesi! Ole uskollinen itsellesi! Kirjoita myyvä teos! Seuraa sydäntäsi! Valvo oikeuksiasi! Vapauta taiteesi maailmalle!

Nämä ovat vain pintaraapaisu ristiriitaisista viesteistä, joita kirjailijalle on tarjolla monesta suunnasta. Osa viesteistä kertoo, että kirjalijan pitäisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ajatella, millaisena pakettina hänen teostaan myydään. Ajattelen, että kehotukset brändäytymiseen tai brändin vahvistamiseen johtuvat kirja-alan murroksesta. Kun yhä enemmän nimekkeitä ilmestyy, erottuminen on vaikeaa.

Kirjailija Miina Supinen kirjoittaa Alaston kirjailija -blogissa määrittelyistä ja identiteetistä. Määrittely voi olla paikallaan kirjakauppiaan asettaessa teosta hyllyyn, mutta kirjailijaan kohdistettuna se on myös vallankäyttöä. Taija Tuominen sanoo vastailmestyneessä, henkilökohtaisessa kirjoittajaoppaassaan Minusta tulee kirjailija: älkää suostuko luokiteltaviksi, älkää suostuko määriteltäviksi. Kaikenlainen toisen määrittely ja kattaviksi pyrkivät lausunnot haavoittavat, lausuttiin ne hyvällä tai pahalla.

En usko "kultasuoneen", josta taiteilija tai kirjailija voisi tietoisesti ammentaa. Tai voi, mutta uskon, että samaan aiheeseen väsyy aikanaan joko kirjailija tai lukija. Marginaalissa on oikeasti taiteellista vapautta, se ei ole vain vinoilun asia tai vitsi. Marginaalissa on tilaa. Jos olisin itseni vakavasti ottava aikuistenkirjailija niin tuskin kirjoittaisin näin häröä romaania kuin nyt olen kirjoittamassa.

En todellisuudessa myöskään koe niin, että "kirjamaailma" asettaisi minulle jotakin odotuksia. Siinä mielessä tämän kirjoituksen otsikkokin on vähän hassu. Suhtaudun epäillen ajattelukykyisen tai odotuksia luovan kirjamaailman olemassaoloon ylipäätään. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yleinen kirjallisuuskäsitys. On lukijoita, erilaisia makuja ja erilaisia yleisöjä, jos näin halutaan, suuria ja pieniä. Kirja-ala puolestaan on olemassa, mutta alalla pärjäämiseen ei ole yhtä reseptiä.

Toinen asia, johon suhtaudun skeptisesti, on kirjailijuus ammatinvalintakysymyksenä. Kirjailijan työtä saa tehdä niin täys- tai puolipäiväisesti kuin huvittaa. Suurin osa kirjailijoista tekee fiktion kirjoittamisen ohella muita töitä, osalla on päivätyö muualla.

Kirjoittaminen ei ole jokaiselle kirjailijalle koko elinkaaren ajan pysyvä pakko. Minäkin voin joskus lopettaa, mutta en voi lopettaa juuri nyt. Teen parhaillaan taidekauppaa koskevaa taustatutkimusta romaanini toista päähenkilöä, tai pitäisikö sanoa antagonistia varten. Olen innostunut uudesta aiheesta, kaivan tietoa ja olo on kuin koululaisella jännittävällä luokkaretkellä. Tärkeää on se mikä liikuttaa, kiinnostaa juuri nyt. Asioiden yhtymäkohdat huomaa pidemmällä aikavälillä, jos huomaa. Ennen kirjoittamista harrastin soittamista, lauloin ja tanssin, en yhtä aikaa vaan kutakin vuorollaan. Harrastukset palvelevat samaa tarvetta luoda ja toteuttaa itseään, yhdestä harrastuksesta vain sattui tulemaan ammatti.

***

Vähän samaan asiaan eli kirjallisuuden ansaintalogiikkaan liittyen olen miettinyt, miten kustantamisen murros tuottaa kirjailijalle ristiriitaisia viestejä sopimus- ja jakelukysymyksiin liittyen. Yhtäältä Kirjailijaliitto ja tekijänoikeusjärjestöt muistuttavat vaatimaan kunnon korvauksia omasta työstä ja varoittavat suostumasta ilmaistyöhön. Toisaalta kirjailijablogien, joukkorahoituksen ja sähköisen julkaisemisen pioneerit kannustavat jakamaan tekstejä ilmaiseksi netissä. Tässä mallissa ei niinkään vaadita lukijoilta maksua kuin tarjotaan heille mahdollisuus maksaa teksteistä ja jopa kokonaisista teoksista.

Jälkimmäinen malli tuntuu järkevältä e-kirjojen kohdalla, nykytilanteessa meidän pitäisi keskustella siitä, miten lukijat saisivat ostaa e-kirjoja järkevästi, ei niinkään siitä, kopioiko joku niitä ehkä luvattomasti. Totta kai on tärkeää, että lukijat saavat ylipäätään mahdollisuuden kuulla teoksesta ja tutustua siihen. Onko kuitenkin niin, että samoin kuin "vanhassa" kustannusmallissa ansaitsivat bestsellerit, "uudessa" juhlivat vain valmiiksi kuuluisat internet-ajan tähdet kuten Neil Gaiman? Päteekö internettiin sama markkinoinnin sääntö, jonka mukaan lämpimästä on mainostamalla mahdollista tehdä kuumaa mutta kylmää ei pysty puhaltamaan kuumaksi edes isolla kampanjalla?

Juri Nummelin on todennut, että samalla kun mikrokustantaminen on osalle teoksista ainoa tapa tulla julki, internet- tai pienjulkaisu ei kuitenkaan ratkaise ansaitsemisen kysymyksiä. Pohdinta päättyy samaan lopputulokseen kuin pohdinta mahdollisimman myyvän teoksen luomisesta: ilmiötä ei ole mahdollista synnyttää tahallaan, se syntyy vain vahingossa. Paras on vain kirjoittaa sitä mikä tuntuu itselle läheiseltä, julkaista se tavalla tai toisella ja toivoa parasta.

Sekään ei ole yksinkertaista, miten kirjailijan pitäisi internetissä liikkua. Äänekkäimpien "uuden median" apostolien mukaan minullakaan ei pitäisi olla koko tätä blogia koska en päivitä tätä tarpeeksi aktiivisesti, vähintään kahta kertaa viikossa. Twitter-tili makaa käyttämättömänä, samoin Linkedin (olen unohtanut salasanan ja sähköpostiosoite on vanhentunut, joten en voi tilata uutta). Toisen mukaan kirjailijan olisi puolestaan hyvä rauhoittaa työskentelynsä sosiaalisen median hälyltä.

Paluuta vanhaan ei ole eikä kukaan todellisuudessa tiedä, miten olisi parasta toimia uudessa ympäristössä. Varmaa on vain, että yhden kirjailijan paras ei ole sitä toiselle, eikä yleispäteviä neuvoja muuttuvassa tilanteessa pysty esittämään. Näkemyksiä saa kuitenkin mielellään esittää kommenttilaatikossa.

Tuesday, October 22, 2013

Enpäs kirjoitakaan itselleni

Tänään kirjoitin aamupäivän lyhytproosaa ja mietin lausetta, jota olen itsekin käyttänyt: kirjoitan ensisijaisesti itselleni, tai vaihtoehtoisesti: kirjoitan sellaista, mitä itse haluaisin lukea. Itselleen kirjoittaminen tuntuu luontevalta vastaukselta siihen, miksi joku kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa luentoa, jossa kokenut kirjailija kertoi palaavansa toisinaan uudelleen vanhojen teostensa pariin. Tunnustus sai minut mietteliääksi. En ole tosiaan lukenut omia kirjojani niiden ilmestyttyä, hädin tuskin edes yksittäisiä novelleja, jotka ovat ilmestyneet lehdissä tai osana jotakin kokoelmaa.

Ja niinhän se on, että eivätpä tosiaan olekaan teokseni minua itseäni varten tarkoitettuja. Minähän tiedän jo, mitä niissä tapahtuu, tunnen niiden maailman läpikotaisin. Taitaa olla niin, että itse kirjoittaminen, kirjoittamisen tapahtuma on minua varten ja lopputulos muita varten.

Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Pyrin lukemaan mahdollisimman monipuolisesti sekä uutuusproosaa että vanhempia teoksia, kotimaisia ja ulkomaisia. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin ajassa tai paikassa kauempana olevan kirjan kohdalla koen harvoin.

Epäilen, että kyse on maailmasta, ajasta jossa itse kirjoitan: olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, aseman spurgut. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan.

Ehkä tämä on myös fantasian vahvuus: maailma, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Toisaalta täysin kuvitteellisista maailmoista on vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin todellisuudesta, jonka kirjailija on itse kokenut.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

***

Tänään ja huomenna aherran vielä proosan parissa, loppuviikosta suuntaan Helsinkiin ja kirjamessuille. Haastattelen kirjailijoita Osuuskumman toteuttamassa ohjelmakokonaisuudessa ja päivystän osastolla torstaista perjantaihin. Saa tulla moikkaamaan!

Saturday, October 19, 2013

Lyhyt maakuntamatka ja ammattipohdintaa

Kirjoitan tätä eteläsavolaisen kirjailijan sohvalla. Isäntäväki kera lasten ja koiran hävisi jonnekin kuutamoiseen metsään paistamaan makkaraa. Jyväskylän keikka Lokaconissa oli lyhyt mutta antoisa. Vietin kaupungissa kaikkiaan reilun tunnin - junia kulki sikäli harmillisen harvakseltaan, että ehdin tapahtumaan vasta vähän ennen oman osuuteni alkua, ja sitten lähtikin jo autokyyti seuraavaan paikkaan. Lokaconissa Huomenna tuulet voimistuvat -esitystä oli kuuntelemassa väkeä salin täydeltä ja ehdimme virittää keskustelua mm. suomalaisen kirjallisuuden sisäänrakennetusta luonnonläheisyydestä, kovan scifin kaunokirjallisista tavoitteista (tai niiden puutteesta) sekä dystopiasta sukupolvikuvauksena.

Matkalukemisena junassa minulla oli marraskuun Olivia. Kirjallisuuteen keskittyvässä numerossa haastatellaan Stilton-toimiston agenttia Tiina Kristoffersonia. Hänen mukaansa Suomessa kirja-alalla kaikkien pitäisi nostaa kunnianhimon ja ammattimaisuuden tasoa, jotta pärjäisimme kansainvälisesti. Tulkitsen, että tämä koskee niin kirjailijoita, kustantamoita kuin foreign rights -osastojakin.

Kristoffersonin haastattelua on kiinnostavaa lukea spekulatiivisen fiktion lukijan - ja kirjoittajan - näkökulmasta. Suomessahan on kukoistava spekulatiivisen fiktion - tai Suomi-kumman - kirjoittajakenttä tälläkin hetkellä. Monet "kumman" kirjallisuuden kirjoittajat, kuten Johanna Sinisalo, Leena Krohn ja Emmi Itäranta, ovat menestyneet myös ulkomailla. Tähtien alla vihertää kuitenkin myös laaja ruohonjuuritaso, on monenlaista kirjoittajaa, osa heistä pitkän linjan kirjailijoita, osa vastikään oman teoksen julkaisseita ja osa lehdissä tai antologioissa julkaisevia novellisteja.

Olen aikaisemmin todennut, että verrattuna esimerkiksi ruotsalaisiin kollegoihin kotimaista kenttää leimaa tietty kotikutoisuus. Kun suomalaiset kirjailijat menevät sauna- tai kerhoiltaan, ruotsalaiset menevät kirjailijavierailuille tapaamaan lukijoita tai "faneja". Suomessa ainakaan spekulatiivisen fiktion lukijat eivät kirjailijan näkökulmasta ole kovin helposti faneja - piirit ovat pienet ja lähes kaikki tekevät kaikkea, järjestävät tapahtumia tai osallistuvat niihin. Kun on käynyt toisten scififanien kanssa saunailloissa kymmenen vuotta, olisi scifikirjailijalta kummallista ehdottaa ykskaks, että ryhtykääpä te minun faneikseni.

En tiedä, onko tilanne sama muissa genre- tai kirjallisuusympyröissä, ehkä on.

Suurin osa genrekirjoittajista on ensin genren lukijoita ja sitä kautta moni on aikanaan siirtynyt luontevasti osaksi fandomia, tai mafiaa (jos näin halutaan), tai "perhettä". Perhe suojelee ja tukee, mutta jokaisessa perheyhteisössä on myös omat huonot puolensa. Tiiviissä ryhmässä vaikuttaa aina tietty ryhmäkoheesio tai konformismi, joka voi vaikuttaa siihen, että tehdään vähän samanlaisia juttuja tai keksitään samat asiat. Uusi näkökulma tai lähestymistapa voi jäädä löytymättä, jos kirjoittaja ei ota tarpeeksi etäisyyttä harrastajapiireihin.

Eri asia sitten, kannattaako muuttaa omaa toimintaansa sen vuoksi, minkä arvelee toimivan väylänä suuren yleisön tietoisuuteen. Reilu viikko sitten kun olin sairaana, vannoin sängyn pohjalta, että kunhan tästä tokenen ja pääsen töihin käsiksi niin vähintään mullistan sähköisen pienjulkaisemisen, valloitan englanninkieliset markkinat ja kirjoitan 12-osaisen fantasiasarjan siinä sivussa. Nyt kun olen toipunut, olen palannut tutulle paikalleni sohvalle juoruamaan Facebookissa ja katsomaan Kirjavaa joukkoa.

Kustantamisen murros on aiheuttanut sen, että meikäläisetkin kirjailijat joutuvat miettimään uusia ansaitsemisen tapoja, mikäli mielivät jatkaa edes osa-aikaisina kirjoittajina. Itselläni on ihan sama tilanne. Aivokapasiteettia kuluu jatkuvaan kelaamiseen, mitä kannattaisi tehdä - kehittää osuuskunnan myyntiä tai markkinointia, tai ehkä sittenkin satsata luovan kirjoittamisen opettamiseen, pääsisin kuuntelemaan entistä enemmän omaa ääntäni.

Vaihtoehtojen vatvominen on sikäli turhaa, että loppujen lopuksi mikään ei "kannata". Totuus on, että sekä viestinnän että kulttuurin alalla rahakkaat työtilaisuudet ovat kiven alla, sitä ei muuta oman asenteen korjaaminen sen enempää kuin murehtiminenkaan. Viisainta on tässä tilanteessa vain keskittyä tekemään työnsä, ja tehdä se hyvin. Olla koko ajan vilkuilematta, mitä vieruskaveri tekee.

Maanantaina palaan arkeen ja romaanin pariin, ja rehellisesti voin sanoa ettei ole mitään, mitä tekisin mieluummin.


Kirjaston aulassa ekologisesta aiheesta kauniisti muistutti Essi Seppälän taideteos. Kuva: Saara Henriksson

Friday, October 18, 2013

Huomenna tuulet voimistuvat Jyväskylässä

...ja ensi viikolla Helsingin Kirjamessuilla. Kuvittele tulevaisuus -kiertue pysähtyy seuraavaksi Jyväskylän kaupunginkirjastossa Lokacon-tapahtumassa lauantaina 19.10. Keskustelen novellisti Tarja Sipiläisen kanssa minun ja Erkka Leppäsen toimittamasta Huomenna tuulet voimistuvat - ekologisen science fictionin antologiasta pienessä luentosalissa klo 12.50-13.35.

Antologiasta on mahdollista tulla kuulemaan ja keskustelemaan myös Helsingin kirjamessuilla perjantaina 25.10. Esittelemme ekoscifiantologiaa Tarja Sipiläisen kanssa klo 13.30 Osuuskumman, Robustoksen ynnä muiden kiintoisien toimijoiden yhteisellä messuosastolla 6h105. Tervetuloa tutustumaan!

***

Puoliso lähti Sweconiin kuuntelemaan amerikkalaisia kunniavieraita kuten kirjailija Jo Waltonia, minä tulostelen junalippuja ja setvin omia ja keralla matkustavan lapsen aikatauluja viikonlopuksi. Olen myös ensi viikolla alkavista kirjamessuista ja Osuuskumman osallistumisesta siellä kovasti innoissani. Porukassa on voimaa, kun yhdessä tehdään!

Osuuskumman tuorein voimannäyte on uusi volyymi kotimaista höyrykapinaa. Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (toim. Markus Harju ja J.S.Meresmaa) ilmestyy 21.10. ja se on ennakkotilattavissa osuuskunnan omasta kirjakaupasta. Höyrypunkin näkyvyyden edistämiseksi onnistuttiin masinoimaan myös steampunk-hahmojen joukkoesiintyminen Tommi Turusen toimiessa maestrona ja valokuvataiteilijana:


Kuvassa vasemmalta oikealle Osuuskumman steampunk-sankarit ja -kirjailijat Jani Kangas, Jussi Katajala, Taru Luojola, Saara Henriksson, Magdalena Hai, Anne Leinonen, Anni Nupponen, Shimo Suntila ja J.S.Meresmaa. Osa kirjailijoista esiintyy uudessa Höyryä ja helvetinkoneita -antologiassa, osa (kuten minä) edellisessä kokoelmassa Steampunk! Koneita ja korsetteja (toim. Harju&Meresmaa). Kuva (C) Tommi Turunen

Thursday, October 17, 2013

Etuoikeutettu, ite oot

Feminismistä on kuulemma tullut naistutkijoiden muiden-puolesta-puhumista tai kilpailuvaltti miesten kenkiin suurimpaan pörssiyhtiön haluaville menestyjille.* Olkoon niin. Minun näkökulmastani julkisuudessa käydään feminististä keskustelua lähinnä muutaman ahkeran kolumnistin kirjoituksissa tai helsinkiläisen mediapersoonan haastatteluissa, eikä heistä kenelläkään ole välttämättä tarjota substanssia käsittelemiinsä aiheisiin. Usein tarkoitus onkin vain keskustelun herättäminen, hyvä niin.

Pystyn samastumaan vahvasti asiastaan innostuneen aktivistin tunteisiin, kun hän oivaltaa, että näinhän tämä asia menee: jos jollekin ihmisryhmälle ei myönnetä käytännössä samoja oikeuksia tai mahdollisuuksia kuin toiselle, se on syvästi epäoikeudenmukaista. Eri asia sitten, kuka asian huomioi ja mitä sille tehdään.

Marginaalissa on tilaa ja mahdollisuuksia tutkia valtasuhteita, mutta muuten en keksi mitään sinänsä väärää siitä, etteikö feminismi voisi olla valtavirtaistakin. Marginaalilla on paljon annettavaa, mutta luonteensa mukaisesti se myös vaalii itseään ulkopuolelta tulevilta "vääriltä" mielipiteiltä. Perus-Suomessa tarvitaan tietoa ja näkökulmia vähemmistöjen kokemuksista, mutta ei mielestäni entistä syvempää kuilua "valistuneiden oikeamielisten" ja "muiden" välille.

Laajennetaan keskustelua hieman feminismistä muuhun yhteiskunnalliseen- ja kulttuurikeskusteluun. On hyödyllistä tunnistaa oman aseman tuomat edut ja olla niistä kiitollinen. Usein etuoikeudet ovat kumulatiivisia: julkaisseena kirjailijana voin puhua kirjallisuudesta varmemmin kuin julkaisemattomana, noin esimerkiksi. Asiantuntemus tuo pääomaa, josta vasta-alkaja ei (vielä) pääse osalliseksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kun asemansa vakiinnuttanut keskustelija puhuu omasta kokemuksestaan, hänen tarkoituksensa on automaattisesti jyrätä alleen kentän laidalta tulevat kommentit.

Jos yksilön ominaisuuksista johdettu, etuoikeutettu asema tai privilegio omaksutaan lähtökohdaksi, se menettää pian analyyttinen merkityksensä: mikä tahansa ominaisuus voidaan tulkita privilegioksi tietyssä tilanteessa. Palatakseni feminismiin, privilegio muuttuu samanlaiseksi löysäksi käsitteeksi kuin tasa-arvo: sitä voidaan käyttää taktisesti vaan ei analyyttisesti.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin. Feministisessä keskustelussa muistutetaan aika ajoin, että vaikka henkilökohtainen on poliittista, se ei automaattisesti merkitse, että poliittinen olisi henkilökohtaista. Missään demokraattisessa ajattelukehyksessä rakenteellista ongelmaa ei voida pitää yksilön vikana, eikä yksilöä vastuullisena ongelmista, vaikka kuinka olisi valkoinen tai hetero tai mies. Toisaalta, jos ongelmat nähdään ainoastaan rakenteissa, kukaan ei ole lopulta vastuussa mistään. Koko valtakeskustelu pyörii tämän kysymyksen ympärillä: missä valta piilee? Siihen ei ole yksinkertaista vastausta, ei vaikka kanssakeskustelijan kuinka osoittaisi olevan vanhanaikainen ja väärässä.

(Muutenkin vierastan ajatusta feminismistä tyylikysymyksenä. Alakulttuuri on automaattisesti parempi kuin valtakulttuuri, palestiinahuivi kertoo puhtaammasta sielusta kuin tavallinen kaulaliina. Hohhoijaa.)

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ensin kannattaisi heittää ajattelutapa, jonka mukaan "jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan". Jos kanssakeskustelijan pahin synti on, että hän ei tunne uusimman muodin mukaista, suosittua terminologiaa tai teoreettista tulkintakehystä (queer, intersektionaalisuus, muut sukupuolentutkimuksen käsitteet jotka eivät sano yliopistoa käymättömälle juuri mitään) hän ei sen huomauttamisesta todennäköisesti "ota opikseen" vaan pikemminkin ärsyyntyy.

Toiseksi, kaikenlaiseen aktivismiin kuuluu ilmeisesti olennaisena osana viholliskuvien, todellisten tai kuviteltujen luominen. Näistä kannattaisi luopua. Ei ole kenenkään etu, jos yhden ryhmän kokemasta epäoikeudenmukaisuudesta ei voida kirjoittaa ilman, että huomioidaan samanaikaisesti jokainen mahdollisesti alakynnessä oleva ryhmä.

*Tulva-lehti 3/2913

Reipas tyttö


- Laita se takaisin, kulta. Se on pienemmille lapsille.

- Mutta minä tykkään pinkkiponista.

- Se on kolmevuotiaille, katso. Viisitoista palaa. Se on ihan liian helppo sinulle. Sinun pitäisi tehdä palapelejä, joissa on vähintään kolmekymmentäkuusi palaa.

- Minä haluan pinkkiponin.

- Katsopas mitä täällä on, tehtäväkirja. Prinsessa Rohkea. Tämä on sinulle sopiva. Katsopas, reipas prinsessa heittää noin tarkasti kivellä. Ja sillä on äiti. Tämä on hyvä. Yleensä prinsessoilla on vain äitipuoli.

- En minä tykkää tästä.

- Ota se nyt. Entäs kyniä? Tarvitsetko uusia tusseja?

- En minä halua mitään. 

- Tai askarteluhelmiä? Haluatko tehdä koruja?

- Ei mitään.

- Tiedän, kulta. Alennusmyynnit eivät ole kovin kivoja paikkoja. Mutta kun kun kuitenkin tarvitaan kaikenlaista niin ostetaan samantien varastoon.

- Mennään pois.

- Älä nyt, ollaan kerrankin ostoksilla, voit saada mitä haluat. Yhden jutun. Tai kaksi.

- Sitten minä haluan pinkkiponin.

- Kuules nyt. Pinkkiponi on vauvoille. Tässä tehtäväkirjassa opetellaan kirjoittamaan kirjaimia ja laskemaan. Etkö halua oppia lukemaan ja laskemaan?

- ...

- Haluatko olla vauva? Sitten et pääse sirkuskouluunkaan.

- Minä haluan sirkuskouluun.

- No niin, sitten otetaan Prinsessa Rohkea. Ja pinkkiponi jää hyllyyn.

- Minä en tykkää Prinsessa Rohkeasta.

- Mutta katso nyt kun sillä on noin kivan oranssinpunainen tukka. Ja se on noin hyvä heittämään kiviä. Nytkin se on osunut suoraan kosijan ikkunaan. Eikö olisi kiva osua noin hyvin?

- ...

- No hyvä on sitten. Viedään tämä kassalle. Ensin pitää maksaa, vasta sitten voidaan tehdä tehtäviä.

- Okei.

- Odotas, nyt tulee kuulutus. Mennäänkin toisen kassan kautta, niin äiti hakee samalla sukkahousuja. Haluatko auttaa äitiä valitsemaan? Nyt äiti saa kymmenen minuutin ajan valita kolmet sukkahousut kahden hinnalla. Katso, kultaa!

- ...

- Onpa pitkä jono. Nyt vaan odotellaan kaikessa rauhassa.

- Äiti.

- Älä nyt marise, iso tyttö. Tämä on kymmenen minuutin shokkitarjous, se tarkoittaa että otetaan nyt tai jäädään ilman.

- Jäädään ilman.

- Jaksa nyt vielä. Reipas tyttö. 

- Rumia sukkahousuja.

- Heh no eipäs ole, katso nyt miten kiiltäviä, tässäkin on perhossomiste, katso katso. No, liiku nyt, tyhmä jono. Mikä ihme siellä kassalla kestää, ei kai se rupea paketoimaan tuota? No voi helvetti. Anteeksi.

- Äiti.

- No mitä nyt taas? Eikö riitä, että saat uuden tehtäväkirjan? Etkö halua, että minä ja isä ostamme sinulle uusia tavaroita? Heitetään tavarat roskiin, niinkö?

- Niin.

- Heitetään kaikki vauvojen palapelit roskiin, sinun pitäisi jo tuossa iässä opetella uimaan ja lukemaan ja katsomaan kelloa.

- ...

- Ne ponit vain leipovat muffinseja ja puhaltavat ilmapalloja, ne ovat mainosmiesten juoni tyttöjen vanhemmille, jotta vanhemmat saadaan ostamaan lisää tavaraa. Kuule mainosmiehet pitävät tyttöjä tyhminä, eivät hevoset syö muffinseja, siis todellakaan, eikä tytöt pidä vain vaaleanpunaisesta väristä, tytöt voivat pitää mistä vain, jousella ampumisesta ja pallon heittämisestä ja uimisesta ja lukemisesta...

- ...

- Minäkin olen ollut pieni tyttö eikä maailmassa tosiaankaan pärjää pelkällä söpöydellä, pitää opiskella, tehdä kovasti töitä. Ei ole helppoa eikä mitään ilmapallojuhlia koko ajan, ei tosiaan.

-...

- Älä itke, kulta. Ihan kohta on meidän vuoro. Hieno tehtäväkirja, hienoja sukkahousuja. Eikö olekin kauniit?

- On.

- Molemmat saavat mitä tarvitaan. Ymmärrätkö?

- Joo.

- ... voi ressukkaa. Tule, viedään ne takaisin. Anteeksi, rouva.

- Viedäänkö Rohkea takaisin?

- Viedään. Sukkahousut kanssa.

- Jee.

- Ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne. Äidin vika. Haluatko vielä pinkkiponin?

- Ei kun mennään vaan pois.

- Anteeksi.

- Ei se mitään.

- Haluatko kivittää tavaratalon ikkunaa kun päästään ulos?

- En.

- Hyvä on, mennään kotiin.

Sunday, October 13, 2013

Syitä kirjoittaa

J.S.Meresmaa pohtii toisaalla kirjailijan motiiveja. Miksi Jeppe juo, miksi kirjailija kirjoittaa? (Tai kustantaja kustantaa, voisi hyvin kysyä jatkoksi, mutta se on toinen tarina.) Helppo vastaus olisi, että kirjoitan, koska jotain on vielä sanomatta. Mutta entä jos kirjoittaja huomaa puhuvansa kuuroille korville?

Suomessa on monta kirjailijaa, joiden taidoilla ja julkaisutahdilla pitäisi elellä kirjailijana jo varsin mukavasti. Valitettavasti me kirjailijat joudumme kuitenkin usein toteamaan, että yleisöä (ostajia kirjoille) ei riitä, kutsuja aamutelevisioon ei tule, agentit eivät kiinnostu ja kirjallisuuspalkinnot jaetaan jossakin kaukana omasta horisontista, toisille kirjailijoille.

Vuotavassa veneessä syntyy tietty näköharha. Ulappaa on lähdetty ylittämään, koska rannalle jääminen ei ole syystä tai toisesta ollut käypä vaihtoehto. Edellinen urapolku on saattanut jäädä nousuveden alle, näin käy yhä useammin, taloudellisesti epävarmoina aikoina. Itselläni on ollut vain lyhyitä apurahapätkiä, mutta ne eivät ole olleet sen lyhyempiä kuin työpätkäni olivat toimittajana.

Kun vesi pulppuaa veneeseen, on paha katsella maisemia. Jos veneestä katsoo kuitenkin ympärilleen, voi huomata läheisillä luodoilla seisovan lukuisia rantaan pelastautuneita, jotka katselevat jo aivan muita horisontteja. Moni suomalainen kirjailija julkaisee vain yhden kirjan, ja monet julkaisevat vain kaksi. Joskus tarkoituskaan ei ollut julkaista enempää. Kaikki on tullut sanotuksi jo esikoisteoksessa.

Ja kun oikein asiaa ajattelee, niin kirjoittaminen ei muistuta järven ylittämistä vuotavassa veneessä ollenkaan. Vesi on kylmää ja märkää ja siihen voi upota eikä sitten voi hengittää. Kirjailija jää korkeintaan sohvalle katselemaan televisiosarjoja, tai lukemaan työpaikkailmoituksia. Sekin voi olla hyvä muistaa.

Kun kolmekymppisestä tuntuu, että kaikki muut huitelevat kaukana edellä, voi olla kysymys myös tästä.*

Monen kirjoittajan suurin haave on julkaista oma teos. Kaikkien kohdalla tämä ei toteudu milloinkaan. Julkaiseville kirjailijoille ehdotan seuraavaa ajatusleikkiä: kaikki ne, jotka muistavat ensimmäisen teoksensa ilmestymisen ja lähtisivät leikkiin uudestaan, vaikka heillä olisi nykyinen tieto kylmien vesien karikoista, voisivat nostaa kätensä ylös. Sitten he voisivat laskea kätensä ja mennä takaisin kirjoittamaan. Jupista vaikka mennessään, että Margaret Penny käskee.

---

Aika hyviä syitä kirjoittaa antavat myös toisten kirjoittamat loistavat kirjat (on mahdollista, että vähemmän loistavat kirjat antavat vielä parempia syitä kirjoittaa, mutta ei siitä sen enempää). Luin eilen loppuun Hannele Mikaela Taivassalon Nälän. Kuulasta, viimeisteltyä lausetta niin kuin Taivassalolta aina ja pitkästä aikaa oikeasti häijy vampyyrihahmo. Tämän kirjan olisin halunnut itse kirjoittaa.

Luin myös loppuun David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Huomaan yhä useammin lukevani mieluummin hyvää esseistiikkaa tai journalismia kuin parastakaan fiktiota. Tätä kirjaa en olisi halunnut kirjoittaa, koska en olisi halunnut olla siellä Mainen hummerijuhlilla tai valtameriristeilijällä kaikkien niiden amerikkalaisten turistien keskellä. No, ei Wallacekaan halunnut.

****

Hyvä tapa palauttaa usko omaan kirjoittamiseensa (tai ihmiskuntaan) on sulkea internet aina silloin tällöin. Koska kirjailijan työ on kuitenkin enimmäkseen yksinäistä kyyhöttämistä neljän seinän sisällä nyyh niin tätäpä en useinkaan halua tehdä. Margaret Pennyn muistikirja, rakas ikkunani ulkomaailmaan löytyy nykyään myös Facebookista. Jos harrastat ko. sosiaalista mediaa, käy tykkäämässä saadaksesi päivitykset ja muuta kiinnostavaa asiaan (kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja musikaalisiin merinisäkkäisiin) liittyen omalle etusivullesi.

---
*(31-vuotiaana en väitä puhuvani neljä- tai viisikymppisten saati vanhempien kollegojen puolesta. Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä.

Thursday, October 10, 2013

Luettua: Anomalia

On moraalisia kysymyksiä, joista lähes kaikki ovat samaa mieltä, ja sitten on niitä, joista ollaan mieluummin hiljaa. Laura Gustafssonin toinen romaani on analogia, jännityskertomus ja moraliteetti, jossa "miltei kukaan ei pelastu".

Lentoemäntä saa kuulla odottavansa vammaista lasta ja tekee loogisen ratkaisun.

Susilapset Amala ja Kamala riistetään ulos pesäkolosta ja heitä hoivannut susiemo ammutaan. Amalan ja Kamalan on yhtä mahdotonta elää lastenkodissa kuin kristityn Joseph Singhin on jättää heitä metsään. Sillä ihmisellä on velvollisuutensa lajitovereitaan kohtaan, olkoonkin, että joskus susi on ihmistä parempi äiti.

Pohjois-Middlesexissä Iso-Britanniassa puolitoistavuotias Baby P hakataan lopulta kuoliaaksi yhdentoista kuukauden pahoinpitelyn jälkeen.

Loppukohtaus solmii irralliset jaksot yhteen.

Omien poikasten tuhoaminen on harvinaista muttei epätavallista koko eläinkunnassa, ihminen mukaanluettuna. Kuten kirjassa pohditaan, selityksenä on joko äärimmäinen selviytymistilanne tai epäkunto. Kulttuurin idea on vieraannuttaa ihminen kaikkein matalimmista impulsseistaan, mutta Anomaliassa tämä pintakerros on repäisty pois.

Teos käsittelee vaikeita eettis-moraalisia kysymyksiä kuten sikiöseulontoja ja ihmisen ja eläimen välistä rajaa, mutta tekee sen analyyttisesti ja moralisoimatta. Susilasten, lentoemännän ja Baby P:n tarinat asettuvat hätkähdyttävän loogisesti rinnakkain. Kirjan loppupuolelta löytyy Vauvaevankeliumi - lyhyt selventävä jakso, josta en tiedä, onko se tarpeellinen, ehkä on. Veganismi eli pidättäytyminen eläinkunnan tuotteiden käytöstä ravinnossa tai vaatetuksessa on läpensä kulttuurinen ja rationaalinen vastaus Anomalian esittämiin kysymyksiin.

Tarina on keskittyneempi ja vakavampi kuin Gustafssonin edellinen teos, Huorasatu. Enimmäkseen dialogiin perustuva kerronta soljuu kuin vesi, läpinäkyvänä niin, että valtasuhteet ja tilanteet erottuvat kirkkaasti. Kirjailija tunnustaa itse velkansa Leena Krohnille, mieleen palaa myös Tiina Raevaaran esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas.

Luettuasi Anomalian et katso enää perheenjäseniäsi samoin! Peiliin ei paljon tee mieli katsoa, mutta murheeseenkaan ei ole syytä. Ihminen on ihmiselle susi, ja se on kuin onkin myös lohdullinen asia.

Laura Gustafsson: Anomalia. Into 2013.

Tuesday, October 8, 2013

Ruohonjuuria ja mikrokustantamista

Turun kirjamessujen jälkeen toipilaana, sohvanpohjalta on aikaa osallistua sosiaalisessa mediassa käytäviin kirjasotiin. Viimeisin myrsky vesilasissa nousi siitä, kun ntamo-kustantamon Leevi Lehto ilmoitti harkitsevansa 27 tänä vuonna julkaistun runokirjan vetämistä Ylen Tanssiva karhu -kilpailusta. Kilpailuraadin puheenjohtaja, runoilija Harri Nordellin esitti Ylen Kultakuume-ohjelmassa lausunnon, jonka mukaan "meillä on tällä hetkellä muuan pienkustantamo joka julkaisee book on demand -perusteella ja tuottaa ja julkaisee hirvittävästi runoutta jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan..."

Kuitenkin viimevuotinen Tanssiva karhu -palkittu sattui olemaan ntamon kirjailija. Samassa ohjelmassa (kuulemma) myös todettiin, että ns. isoilta kustantajilta ei ilmesty tänä vuonna yhtään esikoisteosta runouden saralta.

Blogin lukijoille lienee selvää, että ntamon julkaisujen mahdolliseen tasonvaihteluun en pysty ottaman kantaa. Mielestäni seuranneessa keskustelussa menevät kuitenkin kirjanpainamiseen ja kustantamiseen liittyvät käsitteet välillä iloisesti sekaisin. Tarvepainatuksesta puhutaan kuin se olisi kustantamista vailla mitään seulaa, tekstin toimittamista tai harkintaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alla lyhyt muistilista perusasioista:

Tarvepainatus on kirjan painamista book-on-demand -perusteella, eli kirjasta tuotetaan digitaalisessa painossa kappaleita silloin, kun siitä on tilauksia. Tämä ei ole ollut mahdollista milloinkaan aikaisemmin kirjapainotaidon historiassa. Tarvepainatus vähentää riskiä, hyvässä ja pahassa. Tarvepainatus ei sinänsä kerro kirjan kustannustavasta, tai kustantamon kunniallisuudesta.

Pienkustantaminen on perinteistä kustantamista siinä mielessä, että kustantaja ottaa kirjasta määrätynkokoisen painoksen ja vastaa kuluista itse. Pienkustantamoiden hyviä puolia ovat nopeus, joustavuus ja erikoistuminen. Esimerkiksi Faros, Robustos ja turbator ovat pienkustantamoja. Pienkustantamot tekevät kulttuurityötä, jota ilman Suomessa ei todennäköisesti nähtäisi vaikkapa renessanssiajan espanjalaisten tarinoiden käännöksiä. Huonoja puolia pienkustantamoissa voivat olla kustannustoimittamisen puutteet, kirjojen hutiloitu graafinen- ja ulkoasu, markkinointi- ja levityskanavien puute sekä taattujen ennakoiden puuttuminen. Nämä puutteet eivät kuitenkaan koske kaikkia pienkustantamoja.

Palvelukustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja maksaa kustantamon palveluista, esimerkiksi kustannustoimittajan tai graafikon palveluista, tai sitoutuu ostamaan osan painoksesta. Esimerkiksi tamperelainen Mediapinta tuottaa erilaisia palveluja vaikkapa sukunsa historiikin kansien väliin tallettamisesta kiinnostuneelle harrastajakirjoittajalle. Tällöin kyse ei ole kuitenkaan ammattimaisesta kirjoittamisesta.

Osuuskunta-kustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittajat itse perustavat osuuskunnan tuottamaan ja julkaisemaan kirjoja. Osuustoiminnan tunnusmerkkejä ovat yhteisöllisyys, kirjojen toimittaminen "ristiin" eli kirjoittajat toimittavat toistensa teoksia sekä rouhe ruohonjuuritason meininki. Osuuskuntamuotoisia kustantamoja ovat ainakin Poesia ja Osuuskumma.

Sähköinen kustantaminen tarkoittaa kirjojen julkaisemista e-kirjamuodossa.

Mikrokustantaminen liittyy Juri Nummelinin mukaan usein lukulaitteille tarkoitettujen lehtien kustantamiseen, mutta nimitystä voi käyttää myös print-on-demand-teknologialla julkaistaviin kirjoihin, joista ei oteta varsinaisia painoksia sanan perinteisessä mielessä. Esimerkiksi Aavetaajuuden joukkorahoitteista Murhamystiikkaa-julkaisua voidaan kutsua mikrokustantamiseksi. Toivotan käsitteen hurraahuudoin tervetulleeksi suomalaiseen keskusteluun ja ehdotan, että sitä aletaan käyttää kaikesta ammattimaisesta ja puoliammattimaisesta sähköisen ja printin rajalla operoivasta pienkustantamisesta.

Miksi tämä keskustelu kiinnostaa minua?

Koska ns. spekulatiivisen fiktion eli scifin, fantasian, kauhun tms. kentällä tilanne on jokseenkin sama. Aikuisille kirjoitetun spefin julkaiseminen tapahtuu suurilta osin pienlehdissä, pienkustantamoissa ja Internetissä. Välillä ollaan helisemässä (palkintoraadit ja arvostelujen kirjoittajat) suuren novellimäärän edessä, enimmäkseen kuitenkin iloitaan monipuolisuudesta ja monenkirjavuudesta. Määrä ei heikennä laatua, päinvastoin: muhevassa maaperässä kasvavat ja kukkivat kauneimmat kukat.

Inton kirjailijana olen itsekin pienkustantamon kirjailija, tavallaan, mielestäni Into huitelee käytännössä keskisuurten luokassa.

Kirjailijan toimeentulon näkökulmasta totean samaa kuin Juri Nummelin: mikrokustantaminen ei toimeentuloa takaa, mutta monipuolistaa kirjallisuutta. Wanhaan hyvään aikaan kustantamoiden ja kritiikin portinvartijat varmistivat, että liian moni ei päässyt osille, kun lukijoita, julkisuutta tai palkintoja jaettiin. Nyt digitaalinen murros on lopullisesti mullistanut kaunokirjallisuuden julkaisemisen. Kirjallisuus kilpailee vapaa-ajan vietteenä Netflixin tv-sarjojen, tietokonepelien ja sosiaalisen median klikkaushupien kanssa. Lehtien lukijoita "kiinnostavat" (=toimitusten termi sille, minkä mainostajat arvelevat kuluttajaryhmiä kiinnostavan) vain jo valmiiksi nimekkäimmät kirjailijat, ja heistäkin kiinnostavimpana seikkana mainitaan kirjojen myyntiluvut.

Ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta mitä jos ei ollut silloin vielä syntynytkään? Kun tilanne on tämä, on pakko keksiä jotain uutta. Sähköisen median hyödyntäminen ei ole valinnaista sen enempää perinteisille kuin uusillekaan kustannustoimijoille.

Kirjallisuus ei kärsi julkaisualustasta, ei vähene joukkotiedotusvälineiden huomion katveessa. Kirjailijuus elää ja muuttuu siinä missä maailmakin. Taaksepäin on hyvä katsoa, siellä ovat ja pysyvät klassikot joiden pariin voi palata yhä uudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edessä olisi vielä jotain nähtävää.

Kirjoittaja on Osuuskumma-kustannuksen jäsen.

Tuesday, October 1, 2013

Tutkimusmatka

Tekstin työstämisen ja hauduttamisen syklissä olen jälleen pisteessä, jossa käsikirjoitus nostetaan esiin tutkittavaksi. Tämä on omalla tavallaan lempivaiheitani romaanin kirjoittamisessa: teksti on tuttua, mutta välimatkan päästä sen verran vierasta, että pystyn tekemään tutkimusmatkan omaan tekstiini. Tavallaan sukellan metsään uudelleen, näen runkoja ja varsia, joita en ensimmäisellä kerralla huomannut.

Kustannustoimittaja lähetti tekstiä koskevia kysymyksiä. Huomasin muistelevani muutaman vuoden takaisia tilanteita, niitä, joissa ideat ovat syntyneet. Romaanissa on kysymys lyhyesti sanottuna tästä: historia murenee, mutta toivo jää. Olin kymmenen vuotta kirjoilla yliopistossa, pääaineenani poliittinen historia. En ollut kovinkaan hyvä opiskelija. Tentit menivät hyvin, mutta opinnäytteistä sain surkeat arvosanat. Minulla oli mielikuvitusta mutta ei historiantutkimukseen tarvittavaa tarkkuutta, seminaareissa sain kyllä ideasta kiinni, mutta minulla ei ollut malttia seurata sitä loppuun saakka.

Onneksi on kirjallisuus, ja kirjoittaminen. Uudessa romaanissa unkarilaistaustainen Paul muuttaa Budapestin historialliseen keskustaan remontoimaan asuntoa perheelleen. Hän ei saa otetta ympäröivästä yhteiskunnasta: hän on ulkopuolinen, ei kunnolla amerikkalainen mutta ei myöskään unkarilainen. Eräänä yönä yläkerran naapuri koputtaa oveen, ja kupla puhkeaa Paulin ympäriltä. Hän tutustuu kaupungin ulkopuolella kokoontuvaan ryhmään, joka näyttää pitelevän käsissään vastauksia Paulin kysymyksiin. Nykyhetki on teoksen aloituspiste ja pintataso, itse tarina kulkee omia reittejään.

Kolmas romaani (välttelen vieläkin romaanin nimen sanomista) on minun puheenvuoroni seminaarissa, jota ei koskaan pidetty.

Romaanin yhteiskunnallinen todellisuus sijoittuu talven 2006-2007 poliittiseen kuohuntaan Unkarissa, mutta sen henkinen maisema on nuorempi. Keväällä 2010 olin lapsen kanssa mukana, kun mies piti vierailuluentoja Budapestin ELTE-yliopistossa. Olin hieman allapäin, koska en ollut pärjännyt J.H.Erkon lyhytproosakilpailussa, sen sijaan kaksi kaveriani oli sijoittunut. Olin lähettänyt Moby Dollin kustantajalle luettavaksi. Oli putkiremonttia ja evakkoasumista, opinnot olin katkaissut, elin välitilassa elin lapsen kanssa kotona tai oikeastaan äidin asunnossa. Tuolloin sain myös ensimmäisen yhteydenoton kustantajalta, joka oli kiinnostunut julkaisemaan esikoisromaanini.

Olen aina pitänyt Budapestin kaupungista, kuten tästä blogistakin voi päätellä. En väitä millään tavalla ymmärtäväni unkarilaista yhteiskuntaa. Ehkä sitä on mahdotonkin ymmärtää. Mutta Budapest on suurkaupunki, monikansallinen, monikulttuurinen, elävä. Sitä asiaa eivät voi poliittiset tuulet muuttaa, elleivät sitten todella repressiivisen hallinnon kautta ja sellaista emme toivottavasti kovin pian uudestaan näe. Budapestissa olen yhtä ulkopuolinen kuin Paul, mutta toisin kuin päähenkilö, olen itsekin kotoisin kulttuurista jota ulkomaalaisten voi olla vaikea ymmärtää jo kielen takia.

Tällä hetkellä minun on hyvä olla tarinan maailmassa, hämärässä loistaa lämpimiä valoja ja siellä täällä on sopivan pimeitä nurkkauksia, joista ehkä lähtee oviaukkoja ja tunneleita johonkin aivan muualle. Toivon kovasti, että tarina valmistuu, ja lukijat pääsevät myös vierailemaan tässä maailmassani.

Friday, September 20, 2013

Ryhmäkirjoittamista ja muotia

Viikonloppuna eli tänään suuntaan Lappeenrantaan, jossa järjestetään ensimmäinen syksyn Huomenna tuulet voimistuvat -tilaisuuksista. Lappeenrantalaisilla on siis tänään mahdollisuus tulla kuuntelemaan kaupunginkirjaston musiikkisaliin klo 18 ekoscifiantologian kirjoittajia ja esittämään kysymyksiä. Mukana ovat mm. Tarja Sipiläinen, J.S.Meresmaa ja Christine Thorel. Haastattelijana antologian toimittajista toinen eli allekirjoittanut.

Jään Lappeenrantaan viikonlopuksi puimaan osuuskummalaisten kanssa käsikirjoituksia. Ihanaa vaihtaa välillä maisemaa oman työpöydän äärestä johonkin muualle! Junat ovat myös mainio paikka lukea ja kirjoittaa. Luin eilen nostalgisen tekstin On the Sycamore Hill, essee Orson Scott Cardin kokoelmasta The Folk on the Fringe. Suosittelen esseetä jokaiselle, joka on joskus ollut mukana kirjoittajaryhmän istunnossa. Lyhyesti kerrottuna esseessä on kysymys siitä, että Card matkustaa viikoksi erään kirjoittajan kotiin antamaan ja saamaan palautetta teksteistä. Hänen novellinsa ei ole valmis, hän pelkää muiden olevan paljon fiksumpia kuin hän ja paljastavan hänet huijariksi, hän tuskailee ylipainoaan ja tekee päätöksen laihduttaa viikon aikana, tuhoisin seurauksin...

Esseestä nousevat esille paitsi kirjallisen ja sosiaalisen epävarmuuden tunteet, myös lämpö, luovuuden ilmapiiri ja rohkaisu, jotka parhaimmillaan kirjoittajaryhmässä vallitsevat. Kun luin esseetä, halusin olla siellä, Pohjois-Carolinassa 1980-luvulla keskustelemassa science fiction -novelleista näiden (itselleni tuntemattomien) kirjailijoiden kanssa. Onneksi minulla on mahdollisuus osallistua tosielämän kirjoittajaleirille osuuskummalaisten kanssa.

Sitten jotain aivan muuta: romaanini Linnunpaino on ilmestynyt e-kirjana. Kauniin ja herkän (ok, osin myös raastavan) tarinan kunniaksi postitan tähän joitakin kuvia kirjailijan vaatekaapista! Tätä blogia tuskin kukaan on erehtynyt pitämään muotiblogina, enkä pahemmin harrasta vaatteiden ostelua. Sen sijaan joitakin vetimiä tulee keräiltyä ja säästettyä, yleensä muihin harrastuksiin liittyen.

Klassisessa baletissa tunnetaan kaksi tutu-hamemallia, romanttinen laskeutuva ja klassinen törröttävä. Tässä ensiksimainittu valkoisena. Kolmikerroksisen tyllin olen ommellut itse aikoinaan balettikoulun joulunäytöstä varten, tossut on saatu vaihdossa käytettynä treenikaverilta.

Kyseessä on lyhyt eli klassinen tutu, viisi tyllikerrosta, valmistaja kotimainen Mia. Yläosa, korsettimainen toppi kirppikseltä, hiuskoriste eli "hattu" samoin. Asu oli steampunk-henkinen valinta Finnconin 2012 naamiaisissa. "Tutu" on muuten ranskalaista lastenkieltä ja tarkoittaa peppua.

Lasten kierrätysmuotia: Kaveri ompeli kiinalaisvalmisteiseen polyestermekkoon uuden miehustan ja helmarimpssun vaaleanpunaisesta puuvillakankaasta. Lasten vaatteet ovat paljon hauskempia kuin aikuisten.

Sellainen muotispesiaali. Normaalistihan kirjoitan kotona verkkareissa ja otan räjähtäneen näköisenä vastaan postin lähettejä, jotka tuovat kirjapaketteja kriitikkopuolisolle.

Thursday, September 12, 2013

Lunastettu lupaus eli Me emme valehtele

Novellihaasteeni on nyt edennyt vaiheeseen, jossa neljä viidestä lukulistalle nostamastani antologiasta on luettu. Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä tarinoita oli sen verran rohkaiseva lukukokemus, että sysäsi myös bloggaamaan tässä vaiheessa.

Me emme valehtele on kaikin puolin tasokas kokoelma tarinoita, jotka ammentavat yhteiskunnallisista ja poliittisista aiheista. Antologian on julkaissut Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli Urs-kollektiivi. Erityisesti pidin Susi Vaasjoen kouluammuskeluteemaisesta supersankaritarinasta Valtakunnassa kaikki hyvin, Tuomas Salorannan hörhöilevästä pudokastarinasta Vuosia enkelit varoittelivat, Antti Pohjamiehen tyylikkäästä Väärästä maailmasta ja Mixu Laurosen hyytävästä Me emme valehtele -Pohjois-Korea-kuvitelmasta.

Ainoa seikka, joka mielestäni heikensi kokonaisuutta, oli raapaleiden ja parin selkeästi lyhykäisemmän novellin sirotteleminen pidempien joukkoon. Nyt lyhyemmät raapaisut jäivät juuri sellaisiksi, yhden idean jutuiksi, samoin raapaleet olisivat voineet toimia paremmin omana osastonaan.

Kysymys: Onko näiden antologioiden julkaisemisessa mitään järkeä?

Vastaus: Ei, mutta sitä tehdään silti.

Antologiabuumin loppumista on povattu jo jonkin aikaa. Toistaiseksi näyttää siltä, että antologioiden julkaisemista jatketaan, mutta entistä tiukempien teemarajausten tai alagenrejen sisällä. Osuuskummalta ilmestyy tänä vuonna toinen steampunk-antologia viimevuotisen jatkoksi ja Urs-kollektiivi julkaisee yhdessä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kanssa kotimaisen kyberpunk-antologian Mustaa lihaa.

Me emme valehtele -antologiaa ennen luin haasteeni puitteissa Urs-kollektiivilta ns. Harmaan ja Mustan antologian (molemmat ovat saatavana ilmaiseksi netistä) sekä Osuuskumman viime vuonna julkaiseman Kumman rakas -antologian. Harmaa ja Musta antologia olivat molemmat keskimääräiseltä tasoltaan keskinkertaisia ja Kumman rakaskin epätasainen. Olen aiemmin todennut, että julkaisukynnyksen madaltumisella on ollut myös hyvä puolensa: sen ansiosta kirjoittajat ovat pystyneet kehittymään kirjoittamalla monipuolisemmin eri teemoista ja aiheista. Ennen antologioiden julkaisubuumia kirjoittaja saattoi hinkata samaa novellia vuosia eri kirjoituskilpailuihin. Me emme valehtele -antologia näyttää lunastavan tämän lupauksen. Kirjoittajat ovat kehittyneet ja liike sen mukana. Mainittava varmaan on, että Ursissa ja Osuuskummassa on varsin monta samaa kirjoittajaa.

Mitä järkeä sitten omakustantamisessa on? Kaupalliset kustantajat julkaisevat antologioita satunnaisesti, kuten kuvassa näkyvän ihmissusitarinoita esittelevän Kuun pimeä puoli -kokoelman (Jalava). Antologiat kuitenkin rikastavat suomalaista scifi- ja fantasiakirjallisuutta. Antologioissa kuten novellistiikassa yleisemminkin on mahdollista kokeilla erilaisia kerronnan keinoja ja valita huimempia aiheita - tai sitten voi vain kirjoittaa hyvällä omallatunnolla puhdasta seikkailua. Scifin julkaiseminen on sinänsä aina seikkailu. Keväällä kantautui uutisia, joiden mukaan jenkkien viime vuosien omaperäisin, rohkein ja kiinnostavin independent-kustantamo Night Shade Books pilkottiin ja myytiin. Huipputekijät kuten Cat Valente ja Jeff Vandermeer sekä parisataa muuta kirjoittajaa ja muuta tekijää olivat (ovat yhä) pettyneitä ja vihaisia. En tiedä, onko kirja-alalla enemmän omaan innokkuuteensa kompastuvia yrittäjiä kuin muilla aloilla, ehkä ei. Varmaa on, että suuria rahallisia voittoja ei ole jaossa kuin muutamille harvoille kustantajille ja kirjoittajille. Kun kustannat itse, petät vain itseäsi.

Urs-tekijät keräävät muuten joukkorahoituksella varoja seuraavan, okkulttisia salapoliisitarinoita käsittelevän Murhamystiikkaa-kokoelman julkaisemiseen. Rohkaisen ennakkotilaamaan, minäkin tein niin, mutta kannattaa pitää kiirettä: joukkorahoituskampanja jatkuu enää 18 päivää.

Allekirjoittaneelta on julkaistu novelli kuvassa näkyvissä kokoelmissa Kuun pimeä puoli, Huomenna tuulet voimistuvat ja Steampunk! Koneita ja korsetteja.

Friday, September 6, 2013

Lyhdyn valosta aamuhämärään

Mietteitä kolmannesta romaanista, osa II

Viimeksi puhuin metsästä, jonka näkee vasta kun on kulkenut sen läpi. Näkemistä seuraa vaihe, jossa pitäisi hyväksyä se, millainen tekstistä tuli. Romaani joka välkkyi mielessä kun aloitin vaelluksen on nyt tässä, tällaisena. Se on erilainen kuin millaiseksi sen kuvitteli, joka kerta se on erilainen. Seuraava askel on joko hyväksyä tekstin olemus sellaisenaan, tai koettaa vielä muuttaa sitä niin, että se kertookin jostakin muusta kuin se nyt näyttää kertovan.

Kun aloitin kolmannen romaanin kirjoittamisen, mielessäni oli kohtaus, jossa Paul avaa oven yöllä koputtavalle naapurille. Se, millaiseksi Paulin ja naapurin matka muodostuu, on muotoutunut uudelleen kirjoittamisen varrella. Mukaan on tullut yllättäviä sivuhenkilöitä. Se ei haittaa. Proosa on jännittävämpää, jos jokaista valta-asetelmaa ei olla niin tarkkaan ennalta punnittu ja jos proosa ei etene liian vääjäämättömiä latuja.

Olen lähettänyt tekstin kustantamoon luettavaksi. Odotus näyttää, kestääkö rakennelmani vai huomaavatko kustannustoimittajan tarkat silmät tekstin niin huteraksi, että se ei kestä ensimmäistäkään tuulentuiverrusta. Olennainen palikka voi puuttua kirjailijan sitä tässä vaiheessa huomaamatta, tai sitten voi käydä niin, että rönsyt ovat valloittaneet rungon ja estävät sitä näkymästä.

Toki teksti on parhaassa tapauksessakin vielä roskainen ja rosoinen, siinä on paljon hiottavaa ja rakennettavaakin, mutta tässä vaiheessa olen veivannut sitä niin pitkään että omat silmät eivät enää näe tekstiä riittävän tasapuolisesti.

Romaani on tekstilajina sellainen, että siinä kuuluu ja saakin kuulua useita ääniä. Ei romaanin tarvitse kertoa vain yhdestä asiasta, sitä ei tarvitse virtaviivaistaa tavoittelemaan vaan yhtä päämäärää. Olen tässä asiassa eri mieltä kuin Hollywoodin tekstinikkarit, jotka dramaattisten keinojen ja teemojen ja motiivien kirkastamisen myötä pyrkivät iskemään tarinansa suorinta reittiä lukijan tajuntaan. Romaanilla on monia reittejä.

Kirjoittajakoulutuksessa tähdätään usein siihen, että teksti kaikenlaisten koukutusten, ankkurointien ja upotusten kautta saadaan toimimaan lukijan tajunnassa kuin tikittävä pommi (tai torpedo, kun kerran mereen liittyvien käsitteiden kautta mennään). Perustan pitäisi kuitenkin olla siinä, että teksti antaa jotakin paitsi tekijälleen, myös lukijalle. Romaani on puhetta tekijän ja lukijan välissä. Ja puhetta on muutakin kuin sitä, että pyritään saamaan se oma sanoma sellaisenaan toiselle läpi.

Haluaisin pyrkiä vuorovaikutukseen, puheeseen joka ei ole omaa yksinpuheluani vaan syntyy osallistuvien ihmisten välillä.

Wednesday, September 4, 2013

Yllättävä käänne fantasiasarjassa

Mitä Suomessa sitten on enää kannattavaa kustantaa jos ei sarjamuotoista fantasiaa?

Kollega J.S.Meresmaa kirjoittaa blogissaan Mifonki-kirjasarjan kohtalosta. Satsaus esikoiskirjailijaan on kustantamolle aina riski. Kustantamon päätös katkaista sarja kahden kirjan jälkeen eli ennen kuin edes saadaan todellisuudessa selville, oliko riski kannattava, tuntuu hätäiseltä. Mifongin ajan ilmestymisestä on ehtinyt kulua vasta viisi kuukautta, se on melko lyhyt aika tehdä päätelmiä sen suhteen, mikä on kokonaisen kirjasarjan menestys.

Fantasialla on Suomessa maine hieman "matalana" genrenä ja lähinnä nuorten suosimana kirjallisuutena. Junnut lukevatkin fantasiaa, suorastaan ahmimalla, ei se asia ole muuttunut vuosien varrella. Mutta nuoret lukevat ennestään suosittuja, käännettyjä, vahvasti brändättyjä sarjoja kuten K.A.Applegaten Animorphs-sarjaa, Eoin Colferin Artemis Fowl-sarjaa ja Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjaa, vähän vanhemmat sitten vaikka näitä romanttisia vampyyrisarjoja (tytöt) tai Forgotten Realmsia (pojat). Ei ole varsinaista syytä siihen, miksi nuorille suunnattu kotimainen fantasia ei voisi menestyä. Ongelma on markkinoinnissa ja siinä, että suomalainen sarjakirjoittaja joutuu kilpailemaan käännöskirjojen kanssa.

Aikuinen fantasiayleisö on Suomessa paljon pienempi. Ne aikuiset, jotka haluaisivat lukea fantasiaa, joutuvat lukemaan englanniksi tai turvautumaan pienkustantajien teoksiin. Jopa George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomeksi pienkustantajan julkaisema. Isot kustantajat julkaisevat satunnaisesti aikuisten fantasiaa, mutta myynnin jäädessä pieneksi käännökset tyssäävät usein yhden-kahden kirjan jälkeen.

Olen siinä mielessä epätyypillinen fantasianlukija, etten sinänsä kaipaa sarjoja, riittää kun pääsen piipahtamaan kirjailijan luomassa maailmassa yhden kirjan verran. En kaipaa fantasiakirjalta eeppisiä taisteluita tai edes erotiikkaa, haluan ihmeen tuntua ja tunnetta siitä, että elämää suuremmat voimat ovat liikkeellä.

Mifonki-sarjan kohtaama käänne pani pohtimaan kirjailijan ja kustantamon suhdetta yleensä. Kirjailija on Suomessa yrittäjän asemassa siinä mielessä, että kirjat kirjoitetaan enimmäkseen omalla riskillä. Käytännössä kirjailija joutuu löytämään jostakin rahat siihen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kirjailijat valittavat - aiheesta - pitkiä viestikatkoja kustantajan kanssa, epävarmuutta ja pieniä tai olemattomia palkkioita. Kirjailijan on omasta näkökulmastaan nyrkkipajassa mitättömällä tuntipalkalla ahkeroiva alihankkija, josta valmiden käsikirjoitusten lisäksi mielellään ei kuulu kustantamon suuntaan mitään ja jota kustantaja muistaa lähinnä silloin kun olisi tarvetta saada messuille ilmaisia esiintyjiä.

Kustantajan näkökulma puolestaan on, että hän ei voi julkaista kirjoja eli tarjota kirjailijalle mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan, jos toiminta ei ole kannattavaa. Jos toiminta on tappiollista, kustantamo ei pysy pystyssä eikä kirjoja voida julkaista. Kirjailijan kannalta kustantamon tärkein ominaisuus on, että kustantaja kustantaa, mahdollistaa kirjan ilmestymisen. Ei ole kirjailijaa ilman kustantajaa. Kaikki muu, palkkiot, markkinointi tai jatko-oikeudet ovat sopimusasioita, eli niistä voidaan sopia. Kaiken perusta on, että kirja tulee julki ammattitaitoisesti toimitettuna ja siinä graafisessa muodossa, että se on lukukokemuksen kannalta paras mahdollinen.

Kirjailijat valittavat pienkustantamoiden palkkiokäytäntöjä tai sekavia kustannussopimuksia. Kuitenkin pienkustantajatkin ansaitsevat olla olemassa. Jos kysytään, että miksi kustannatte, jos ei ole varaa maksaa lehtimainoksia tai taattuja ennakoita, voidaan kysymys asettaa myös toisinpäin: miksi kirjoitatte, jos kirjan läpimeno suurella kustantajalla ei ole taattu. Ymmärrän pienkustantajaa, tiedän millaista on kustantaa kirjoja siinä tilanteessa, jossa kannessa ei voida käyttää sinistä väriä sen vuoksi, että niissä painoissa joihin on varaa ei pystytä sinistä väriä toistamaan kunnolla.

Surullisinta on kuitenkin, jos ihminen unohtuu kirjan ja kustantamon välistä: käsikirjoitukset, joita makuutetaan pinoissa, sydämen sopukoissa varjellut ajatukset ja ideat, joita ei haluta kuunnella. Suomessa kirjoitetaan paljon, ja se on hyvä asia suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuutta ajatellen. Kirjoja tehdään lukijoita varten, ja heitä varten olisi tärkeää edes kustantaa aloitettu kirjasarja loppuun. Nostan kirjailijalle hattua siitä, että hän on valinnut seurata sydäntään.

Friday, August 23, 2013

Siivouspäivä (mainos)

Siivouspäivä! Henrikssonin&Soikkelin teosten tekijänkappaleita myynnissä huomenna Tampereella Työväenkirjallisuuden päivässä Werstaalla klo 10-13 (toinen kerros, Mestari-sali Pirkkalaiskirjailijoiden myyntipöydässä) sekä postitettuna tai henkilökohtaisesti toimitettuna (Tampere) syksyn mittaan. Tekijän signeeraus, edulliset hinnat. Hae paikan päältä tai tilaa kommenttilaatikon kautta.

Saturday, August 17, 2013

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa II

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkaraportti Ruotsista

Kuten sanottua, eteläisen Ruotsin todellinen kaupunkikeskus on Malmö. Se on myös eräs scifin ja fantasian keskuksista Ruotsissa. Siitä pitävät huolen paitsi paikalliset kirjailijat, myös scifiin ja fantasiaan erikoistunut kirjakauppa. Entisen teollisuuskaupungin romanttinen keskusta kanaaleineen ja vanhoine liikerakennuksineen tarjoaa inspiraatiota erityisesti steampunkiin kallellaan oleville kirjailijoille.

Tieteiskirjoittajan Ruotsi ja Suomi

Epäilemättä Ruotsissa on paljon genrelukijoita, koskapa Science Fiction Bokhandelnin liikkeitä on kolmessa kaupungissa (Tukholmassa, Malmössa ja Göteborgissa). Esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään vastaavaa liikettä. Malmön SF-Bokhandelnista mukaamme tarttuivat Connie Willisin All Clear -romaani minulle, Hugh Howeyn Shift miehelle ja kapteeni Haddock -figuuri lapselle. Connie Willisin romaaniparia Blackout-All Clear on haukuttu sen disneymäisestä asenteesta wanhaa Englantia kohtaan, mutta olen lukenut kaikki Willisin kirjat tähän saakka joten uskollisesti aion lukea nämäkin. Tunnustan, että Blackout on minulla vielä kesken.

Illalla joimme teetä kirjailijatarten N ja K kanssa, ensiksimainitun kotona. Paikalla oli myös miellyttävä nuori mies, eräs islantilainen fantasiakirjailija. Juonimme yhteispohjoismaisia kirjallisia hankkeita, joista toivottavasti kuullaan vielä! Ruotsi-kirjailijat tekivät minuun toisaalta vaikutuksen ammattimaisella asenteellaan, toisaalta tunsin itseni siinä nojatuolissa istuessani hieman harrastelijamaiseksi, kun en heti päässyt mukaan keskusteluun agenteista ja kustantamoiden foreign rights -osastoista.

Tuntuu myös, että Ruotsissa sf/f-kirjailijoilla ei ole yhtä tiivistä kosketusta fandomiin kuin Suomessa. Myöskin fandom-aktiviteetit ovat vähäisempiä. Tämä johtuu kuulemma siitä, että vaikka Ruotsissakin on perinteisesti vilkas yhdistyselämä, kaikenlaiset seurat ovat suuntautuneet enemmän tervehenkisiin harrastuksiin kuten urheiluun ja liikuntaan, sellaisiin, joissa saa raitista ilmaa. Ei siinä ole ollut nörteillä pahemmin saumaa perustaa omia yhteenliittymiään, joissa mökötetään sisällä nenä kirjassa.

Eroja siis on huomattavissa. Minulle esimerkiksi esitettiin kysymys, tulevatko lukijat Suomessa juttelemaan signeeraustilaisuuksissa, kun esitelmätilanteessa suomalainen yleisö on niin hiljaa. No, Finnconin tms. signeeraustilaisuuksissa eivät kotimaiset kirjailijat yleensä kerää nimikirjoituksen metsästäjiä jonoksi saakka. Tilanne olisi vähän sama kuin se, että kolme kaveria olisi vuosia katsellut kerhohuoneella Star Trekkiä, kunnes sitten yksi heistä julkaisisi kirjan ja ehdottaisi kahdelle muulle, että ruvetkaa te minun faneikseni. Lukijan ja kirjailijan välinen suhde on fandomin verkostoissa vähän erilainen.

Ruotsin kirjallinen elämä tuntuu myös olevan kansainvälisempää kuin Suomessa. Vaikka on eteläinen Ruotsi muutenkin kansainvälisempi paikka. Saman huomion teki myös tapaamamme islantilainen kirjailija, joka sanoi, että Ruotsissa hän elää paitsi ruotsalaisessa, myös luontevan monikulttuurisessa ympäristössä. Malmössä (ja Lundissa myös) on näkyvillä eri kulttuurien ja kansallisuuksien kirjo. Näköalan avartuminen eri kulttuurien suuntaan ei ole kirjailijalle huono asia.

Pikku pikku viiriäinen on liian söpö

Takaisin Lundiin. Historiallisten rakennusten lisäksi Lundin ykkösmatkailukohde ovat erilaiset puistot ja puutarhat aivan kaupungin keskustassa. Ainakin lapsen tärkein motivaatio matkustaa Lundiin oli nähdä viiriäisiä(!) kasvitieteellisessä puutarhassa. Lundin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa on täysin biologinen tuholaistorjunta, eli hyönteisiä napsivat suloiset pikku viiriäiset. Viiriäinen on untuvapallo, joka tutisee liikkuessaan ja olisi varmaan hyvin kevyt, jos sen nostaisi kädelle. Itse pidin vielä enemmän kauniista vanhoista viherhuoneista akaasioineen ja appelsiinipuineen.


Kuva: Markku Soikkeli

Puutarhoista kannattaa mainita myös kaupunginpuisto sekä Kulturen-ulkoilmamuseon keittiöpuutarhat monisatavuotisine puksipuineen. Kulturenissa kävimme kirjapainotaidon museossa, tutustuimme maalaisinteriööreihin (lyömällä päämme mataliin oviaukkoihin) ja ihmettelimme yliopistomuseota. Lapsen ja tätini kanssa kävimme myös Lundin historiallisessa museossa, jonka kokoelmat käsittävät mm. tuomiokirkkomuseon esineistön sekä yliopistolle kerättyjä obskuureja esineitä ja näytteitä kaukomailta. Tässä museossa oli lapsen riemuksi myös paljon luurankoja. Sen sijaan Ystadiin Ales Stenar -kivikehää katsomaan sain lähteä ilman miestä ja lasta. Spektaakkelimainen maisema jyrkkien merenrantojen äärellä oli ihan näkemisen arvoinen.

Ja mitäs muuta. Onnistuimme tekemään kävelyretken lehtevien pyökkien alla Lundagårdenissa miehen kanssa kahdestaan ja poikkeamaan Paradis-kadun Inferno-ravintolassa, jossa maistoimme mm. paikallisen panimon hedelmäistä real ale -olutta. Olisimme voineet viettää Lundissa päivän-pari enemmän, mutta aika loppui tällä kertaa kesken ja palasimme Tukholmaan.

Myöntäisikö meille joku Nobel-palkinnon?

Lähtöaamuna satoi kaatamalla, joten tätini herätti miehensä ajamaan meidät asemalle. Olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja seisoimme laiturilla katsomassa, miten valtiollisen junayhtiön SJ:n juna liukui raiteille juuri ajoissa. Veolian junan piti lähteä viisi minuuttia sen jälkeen. SJ:n junan mentyä ilmoille kajahti kuitenkin kuulutus, jonka mukaan juna myöhästyy puoli tuntia. Kuulutus toistettiin vielä pari kertaa niin, että myöhästymisajaksi laskettiin ensi 50 minuuttia, sitten tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Lopulta juna oli juuri sen verran myöhässä. Kaiken aamukiirehtimisen jälkeen istuimme tunnin verran aseman Espresso Housen edessä, mikä ei sinänsä haitannut, koska santsasimme sinä aikana lisää maitokahvia ja suklaapalloja, joihin olin onnistunut kehittämään lyhyen vierailumme aikana suoranaisen riippuvuuden.

Kun lopulta pääsimme Tukholmaan, siellä satoi. Kuten sanottua, vierailemme Tukholmassa aika usein, mutta teemme aina samat asiat. Käymme paikallisessa SF/F-Bokhandelnissa, josta meidän ei euron huonon kurssin vuoksi edes pahemmin kannata ostaa mitään, sitten haemme isot maitokahvit ja juomme ne Vanhankaupungin suurtorilla luoden haikeita katseita Ruotsin akatemian rakennuksen suuntaan, minkä jälkeen maleksimme keskikaupungille syömään jossakin paikallisessa kasvisbuffetissa ja ostelemassa ruotsalaisia lastenvaatteita (minun huvitukseni, ei niinkään muiden perheenjäsenten). Tällä kertaa vahvin motivaatio vierailla yhtään missään oli lapsella, joka vaati päästä katsomaan Skanssen-akvaarion lemureita, joten menin hänen kanssaan katsomaan juuri niitä.

Paluumatkan Suomen-junaliput olimme hukanneet jo ensimmäisenä päivänä Lundissa, joten kömmimme aamuvarhaisella (ei koskaan enää yölauttaa Turusta, se saapuu jumalattomaan aikaan molempiin satamiin) bussiin. Ovelta ovelle -kuljetus, suoraan Turun satamasta Kalevan kirkolle. Katselin bussin ikkunasta, miten siirtolaisperheen teini-ikäinen poika lastasi sukulaisensa kanssa bussin tavaratilaan kookkaita nyssyköitä, mukaanlukien pinnasängyn kappaleet ja vauvan kävelytuolin, ja jätettiin sitten saattamaan tavarat Tampereelle. Poika yritti juosta vielä hakemaan omat tavaransa, mutta ei ehtinyt ennen bussin lähtöä, kaiken lisäksi ystävällinen bussikuski vielä huomautti pojan olevan väärässä bussissa mutta sanoi vain, että pyydä kavereitasi hakemaan sinut periltä.

Edes jonkun matkanteko oli vielä vaivalloisempaa kuin meidän.

Se varmaankin oli kerrottavana Ruotsin-matkasta elokuussa 2013. Ensi kerralla otan mukaan paremmat kävelykengät ja korvatulpat autolauttaan. Älyttömän kokoisen Viking Gracen koneet ovat hiljaisemmat kuin vanhemmilla lautoilla, joten ihmisten äänet sisällä laivassa erottuvat sitä selvemmin. Olen kuluneen vuoden aikana matkustanut aika paljon enemmän kuin minua oikeastaan edes olisi huvittanut, joten saattaa olla että nyt kun olen saanut tämän älyttömän matkaraportin kirjoitettua niin bloggaan takautuvasti vielä niistä edellisistäkin matkoista, kuten kevään kahdesta Unkarin-matkasta.

Friday, August 16, 2013

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa I

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkakertomus Ruotsista

Kävin eteläisessä Ruotsissa, koska olin luvannut jo jonkin aikaa kyläillä Lundissa sukulaisteni luona. Ensimmäisenä yönä perillä näin katastrofiunia. Tulva, pyörremyrsky ja lentokoneen putoaminen, ja ennen sitä oma kannettava, valkoinen muovikuorinen tietokoneeni oli murentunut kahtia ja jättänyt minut ilman kaikkia tiedostojani. Siinä sitten oltiin. Puhelinkin oli hajalla. Ehkä uni heijasteli pelkojani tulevaa syksyä ajatellen, tai sitten olin syönyt vain liikaa herkkuja ennen nukkumaanmenoa. Ruotsissa syödään aina herkkuja. Mutta ensi pari sanaa itse matkasta.

Junailemme perheen Skåneen

Olin vuosikymmenen verran vakaumuksellinen ympäristöaktivisti enkä astunut jalallani lentokoneeseen. Nykyään kun lennän vihaan katkerasti joka sekuntia nousun ja laskun aikana. Väliajat ovat siedettäviä. Lentokentät ovat kauheita eikä niillä ole mitään tekemistä. Meidän piti lähteä tällekin reissulle lentäen, vaikka joka kerta kun mies tai minä lennämme vannomme, ettemme tee sitä enää. Katselimme lentoja Kööpenhaminaan (koska se on Lundia verrattoman lähellä), mutta sopivat lennot olisivat olleet kalliit ja halpalento olisi lähtenyt jumalattomaan aikaan varhain aamulla.

Inhoan joka tapauksessa halpalehtoyhtiötä, joten valitsimme sen sijaan astetta pienemmän pahan, halpajunayhtiön eli Veolian. Matkustimme ensin Itämeren yli perinteisesti autolautalla. Kun minä olin pieni, Ruotsiin eli Lundiin mentiin aina autolautalla. Ei meillä ollut autoa, mutta jatkoimme junalla Tukholmasta, niin kuin teimme nytkin. Nuorempana kun reilasin Euroopassa vihasin autolauttaetappia, se oli pitkä ja tylsä ja kaikki laivalla oli kallista, puhumattakaan tympeistä eläkeläisistä jotka katsoivat nuorta reppumatkalaista nenänvartta pitkin.

Nykyään pidän taas Ruotsin-laivoista, koska pedeissä on jonkun muun kuin minun vaihtamat lakanat ja kahvilasta saa (kallista) katkarapuvoileipää. Lapsi pitää Ruotsin-laivoista, koska niissä on pallomeri. Vain mies vihaa käytävältä öisin kuuluvaa humalaisten mölinää, mutta koska tilanne on pahimmillaankin win-win-lose, valitsemme aika usein autolautan. Normivuonna rehellisesti sanottuna kolme kertaa vuodessa, koska olemme nyt parina vuonna käyneet syys- ja hiihtolomaviikonloppujen lisäksi suomalaisten ja ruotsalaisten fanien yhteisessä scifikonferenssissa Maarianhaminassa helatorstaiviikonloppuna.


Kuva: Markku Soikkeli

Halpajunayhtiön liput ovat huomattavan halpoja. Istumapaikkamme paluumatkalla Lundista Tukholmaan maksoivat meiltä kolmelta vain 300 kruunua. Menomatkalla hinta oli kaksinkertainen, koska oli viikonloppu, mutta halusimme matkustaa juuri sinä päivänä koska meidän piti osallistua Tapahtumien yöhön Tampereella ensin. Loppujen lopuksi vain mies osallistui lukemalla runoja kirjakaupassa, mutta joka tapauksessa. Veolian kalusto on monta vuosikymmentä vanhaa, puupaneelein sisustettuja vaunuja jonka kaltaisia olen nähnyt Suomessa joskus pari vuosikymmentä sitten jos silloinkaan, jos en sotke johonkin Euroopan maahan. Penkit olivat vanhanaikaisia, pehmustettuja ja mukavia, toisin kuin nykyaikaisissa, nopeammissa junissa. Suosittelen Veoliaa paluumatkan puolentoista tunnin myöhästymisestä huolimatta. Paluumatkasta lisää myöhemmin.

Toiset lukevat junassa

Matkalukemiseksi olin pakannut mukaan tavallaan chick litiä, Gyles Brandrethin Oscar Wilde and the Candlelight Murders -romaanin, trade paperpack -kokoisen laitoksen. Yhtä hyvin olisin voinut pakata minkä tahansa ei-liian-painavan kirjan, sillä en koskaan matkalla lue sitä kirjaa, jonka olen pakannut. Ostan viime hetkellä pokkarin tai lehden aseman kioskista ja luen sitten sitä, keskittymiseni ei matkalla riitä lukemaan niitä kirjoja joita luen kotona, ei ole koskaan riittänyt. Tällä kertaa mies antoi minulle lahjaksi ostamansa Shopaholic Abroad -pokkarin, jonka olin itse asiassa lukenut jo aiemmin ja jota luin uudelleen tyytyväisenä koko matkan ajan, silloin kun en syönyt eväitä tai syöttänyt lapselle eväitä tai riidellyt lapsen kanssa tabletin käytöstä, tai nukkunut.

Rakastan Sophien Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa, vaikka en itse juuri shoppaile (muuten kuin juuri mainitsemillani sietämättömillä lentokentillä tai autolautoilla, kun mitään muutakaan tekemistä ei ole) enkä omista ainuttakaan merkkivaatetta, laukuista tai kengistä puhumattakaan. Niissä on englantilaisen huumorin ja nokkeloinnin lisäksi kaksi piirrettä, joista pidän. Ensimmäinen on kirjailijan kyky kehitellä juonta niin, että päähenkilö Becky joutuu mitä piinallisimpiin tilanteisiin. Sydämettömimmänkin lukijan myötätunto taipuu höpsön Beckyn puolelle, kun hän joutuu valkoisen valheen vuoksi yhä pahempaan liemeen. Kaikkiin näihin tilanteisiin Becky joutuu, koska hän haluaa miellyttää ihmisiä ympärillään. Kaikki tilanteet ratkaistaan jokseenkin onnenkantamoisen kautta, todellisessa elämässä himoshoppaaja-Becky ei pystyisi ratkaisemaan kroonista ulosottokierrettään sen paremmin kuin velkaantuneet euromaatkaan eivät pysty.

Toinen piirre, josta kirjoissa pidän, onkin juuri niihin sisältyvä salaviisas finanssitalouden kritiikki. Sarjan ensimmäisessä osassa Himoshoppaajan salaiset unelmat Becky on töissä yksityistalouksien säästämistä käsittelevässä aikakauslehdessä, vaikka hän ei ymmärrä taloudesta mitään. Kirjassa vinoillaan taloustoimittajille, jotka kopioivat vain sellaisenaan rahoitusyhtiöiden tiedotteita ja käyvät välillä lounailla. Sarjan toisessa osassa, siinä, joka minulla oli mukana matkalla, Becky antaa säästäjille vinkkejä televisiossa, vaikka ei ole itse elämässään säästänyt lanttiakaan. Becky mieluummin uskottelee itselleen, että kalliit laukut ja kengät ovat sijoitus. En tiedä, mikä olisi osuvampi kuva naistenlehtien markkinoimasta talouskäyttäytymisestä kuin Beckyn harjoittama itseensä "sijoittaminen".

Se matkalukemisesta. Junassa oli joka tapauksessa liian kuuma ja olin huonosti nukutun yön jälkeen liian väsynyt, että olisin pystynyt kunnolla lukemaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, neljän hengen pöytäpaikkamme jakanut nuori ruotsalaisnainen luki koko matkan keskittyneesti joko kovakantista, muovitettua Historia av litteratur -teosta, muistiinpanojaan tai jonkin runoilijan elämäkertaa, en saanut kirjan nimestä selville kenen. Enkä kysynyt naiselta, oliko hän kirjallisuuden opiskelija, olisi ehkä pitänyt. Hänen matkatavaransa, joihin kuuluivat kalastussaappaat, virveleitä ja samanlainen rinkka kuin minullakin on kotona, hämäsivät. Hänellä oli Ruotsin ratsastusjoukkueen reppu ja purjehduseuran college-paita. Nuori nainen oli niin vaalea, että hänen kasvonsa olivat kesän jäljiltä täynnä pisamia, epäilemättä hän oli viettänyt aikaa enemmän ulkona kuin kirjojen ääressä. Kadehdin nuorten opiskelijoiden keskittymiskykyä. En enää muista, pystyinkö itse lukemaan parikymppisenä keskittyneesti tuntikausia, ehkä en. Hän istui rauhallisesti paikoillaan ja naurahti vain silloin kun lapsi tunki hänen syliinsä nähdäkseen, miten mies ratkaisi tablettitietokoneen possupelin tehtävän.

Älä usko keskiaikakulissia

Aurinko paistoi vaunuun koko viisituntisen junamatkan ajan Ruotsin halki. Vasta perillä Lundin asemalla alkoi sataa, kun piti astua junasta pois, tietysti. Liukastelimme märillä mukulakivillä Lundin keskustan halki. Olen käynyt Lundissa muutaman vuoden välein sen jälkeen kun olin ensimmäisellä luokalla peruskoulussa enkä kyllästy keskustaan koskaan. Ensinnäkin Lund näyttää enemmän Tanskalta kuin Ruotsilta. Itse asiassa Suomi on ollut osa Ruotsia pidempään kuin Skånen maakunta. Lundin keskustassa on tuomiokirkko, keskiaikainen asemakaava ja puistoissa valtavia lehteviä puita, siitä saa käsityksen millainen paikka Turku voisi olla jos keskustaa ei olisi pilattu autoilla. Yliopiston kampus levittäytyy keskustasta pohjoiseen alkaen keskustan puiston eli Lundagårdin 1700-luvun tiilirakennuksista ja jatkuen seuraavien vuosisadan rakennuksiin entisellä sairaala-alueella. Yhtään rumaa tai modernia taloa ei ole vahingossakaan rakennettu joukkoon.


Kuva: Markku Soikkeli

Lundin yliopistossa on periaatteessa 48 000 opiskelijaa, käytännössä kuulemma 30 000. Kun koko kaupungissa on vähän alle satatuhatta asukasta, voi päätellä, että Lund on opiskelijakaupunki. Todellisuudessa Lund on yksi Ruotsin kalleimpia kaupunkeja asua eikä todellisuudessa edes oikea kaupunki, urbaani sellainen, oikea kaupunki alueella on 300 000 tuhannen asukkaan Malmö kymmenen minuutin junamatkan päässä. Mutta Lund on soma ja pittoreski ja tuomiokirkossa on kahden kerroksen korkuinen astronominen kello, joka on rakennettu 1400-luvulla. Suosittelen vierailua Lundissa historiafriikeille ja niille, jotka pitävät opiskelijaromantiikasta.

Kaverini, jota tapasin Lundissa sanoi hänkin, että Lund muistuttaa enemmän Tanskaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Kaverini mielestä Ruotsin eteläkärjessä on parasta se, että sieltä pääsee nopeasti pois. Toisaalta sieltä pääsee nopeasti Tanskaan, joka ei välttämättä ole parannus. Mutta tätini mukaan Tanskan läpi ajaa kahdessa tunnissa ja sen jälkeen on Eurooppa avoinna... tai ainakin Saksa.

Sama luonnontieteilijäkaverini on mukana hankkeessa, joka tekee neutroneita ja aikoo rakentaa suuren neutronisuihkun Lundin pellolle. Sillä voi kuulemma mitata kaikenlaista. Kaverini on rakentamassa mittalaitetta hankkeelle. Ne kaivavat sita varten hyvin syvän kuopan savimaalle. Keskustan yliopistokampus sen sijaan näyttää siltä, että siellä pitäisi tutkia arkeologiaa tai kuolleita kieliä tai jotakin obskuuria keskiaikaista skolastiikkaa. Mutta ei, Lundin yliopisto taitaa ylpeillä nykyään lähinnä nanoteknologialla ja lääketieteellä. Hyvä, ettei avaruustutkimuksella.

Matkaraportin seuraavassa osassa: Painokoneita ja steampunkia. Paljon puutarhoja. Tapaamme kaksi ruotsalaista ja yhden islantilaisen kirjailijan. Mies kieltäytyy astumasta enää yhteenkään museoon. Ja mitä tehdä sadepäivänä Tukholmassa?