Tarvitaan enemmän lehtiä

Se on vappu juhlittu ja vaalit tulossa vuoden päästä, minkä juhlapuheistakin huomasi. Musiikkiesitysten, marssien ja poliittisten puheiden lisäksi sitä kaipaa vapputoriltaan kirjallisuutta, tässä tapauksessa lehtiä. Toukokuun puiden vihertäessä kiinnostaa perehtyä siihenkin, mitä siellä lehdistössä oikein kirjoitellaan.

Kun olisi niitä puolueiden lehtiä.

Vapputorilta poimin mukaan Kansan Uutiset. Sen pääkirjoituksessa entinen STT-kollegani Jussi Virkkunen tykkää, että velkajarru on huono juttu, veronkorotukset hyvä juttu. Kansijutussa viisi asiantuntijaa mietiskelee, mistä säästäisivät 10 miljardia. Lisäksi ostin torilta 2 eurolla yhden pienlehden.

Keväällä 2026 lehtiharavaan osunutta.

Onko puolueen tehtävä julkaista lehteä? Riippuu siitä, haluaako se edistää riippumatonta journalismia ja sananvapautta. Valtamedian toimittajia moititaan maakunnissa punavihreäksi sakiksi, mutta jos katsoo tämän porukan omia julkaisuja, niin ne ovat huvenneet viimeisen 15 vuoden aikana. Vihreä Lanka ilmestyi vuosina 1983–2019, parhaimmillaan sanomalehtenä noin 50 kertaa vuodessa. Olen itsekin ollut siellä kuukauden verran harjoittelijana opiskeluaikoinani, päätoimittaja Anna Tommolan vahtivuorolla.

Toisin kuin esimerkiksi SDP:n Demokraatti, Vihreä Lanka ei ollut puolueen pää-äänenkannattaja vaan itsenäinen julkaisu. Vihreän Langan tilalle perustettiin viestintätoimistomainen verkkomedia Verde. Kuinka moni on käynyt lukemassa?

Miksi puolueella pitäisi olla oma lehti

Tuskin kukaan valitsee äänestämäänsä puoluetta sen julkaiseman lehden perusteella. Mutta puolueen lehti nostaa asioita keskusteluun. Kun Lanka lopetettiin, vihreiden piti panostaa monikanavaiseen viestintään. Nyt esimerkiksi Meta, eli Facebook ja Instagram, pyrkii estämään poliittisen julkaisemisen. Verkkokeskustelut katoavat hyperlinkityksestä ja muistista, foorumit haipuvat bittiavaruuteen. Instagram on toiminnallisuuksiltaan mahdoton kanava paneutuneiden avausten julkaisemiseen ja keskustelun käymiseen.

Puolueen lehti kehystää isoja aiheita, ja sen pääkirjoituksia siteerataan muissa lehdissä. Vihreille se olisi erityisen tärkeää, koska vihreän puolueen omat aloitteet eivät pääse esiin oikein missään. Seuraan kyllä yksittäisiä poliitikkoja sosiaalisessa mediassa, ja vihreät poliitikot vastustavat voimakkaasti Orpo-Purran hallituksen tekemiä leikkauksia. Mutta Vihreiden omat ideat eivät pääse puskemaan algoritmin läpi.

Oma lehti tukee myös liikkeen sisäistä keskustelukulttuuria. Koska sitä Vihreät lopulta on, niin kuin Perussuomalaisetkin, yhden asian liike. Se ei estä sitä nousemasta isoksi puolueeksi, paitsi että ihan lähiaikoina se ei näytä tapahtuvan. Vihreät on vaihtoehtopuolue, joka ei ole katoamassa mihinkään, mutta ei myöskään nouse 10 prosentin kannatuksen tuntumasta. Erityisesti omat aktiivit harmittelevat, että puolueen sen suunta ja identiteetti ovat säännöllisesti haussa.

Oma lehti ei auta voittamaan vaaleja. Puolue – tai liike – tarvitsee lehteä omaa historiankirjoitustaan varten. Identiteetin muodostamiseen tarvitaan muistia, ja se pitäisi päästä tekemään itse, ei luottaa muiden määritelmiin. Kuten vasemmistoliiton historiasta kirjoittanut Sirpa Puhakka toteaa, asiakirjat eivät kerro ajatuksista ja tunteista. Oikeat puolueet ovat pitkän ajan kehityksen tulos, ja tätä kehitystä dokumentoivat puoluelehdet. SDP:n Demokraatti on perustettu Työmies-nimellä vuonna 1895. Vihreiden lehdelle tällaista historiaa ei synny, koska se on lakkautettu 36-vuotiaana.

Juha Honkonen muistuttaa ”muistokirjoituksessaan” Langassa, että vuonna 2011 Demokraatti ja Suomenmaa ilmestyivät joka arkipäivä. Sama väheneminen tai lakkauttaminen on koskenut koko lehtikenttää, maakuntalehdistä järjestölehtiin. Kannattaa muistaa, että vähän joka kerholla oli aikanaan ensisijaisen tiedotuksen välineenä oma pienlehti. Jopa omalla kuorollani, Kanerva-kuorolla, oli muinoin jäsenlehti Kontti.

Tietenkään painetut lehdet eivät ole, eivätkä tule olemaan, sitä mitä ennen. Painetun lehden kustantaminen on tosi kallista. Painokulujen lisäksi postikulut ovat taivaissa. Silti Kansan Uutiset ilmestyy painettuna kerran kuussa. Vertailun vuoksi, kokoomuksen Nykypäivä ilmestyy painettuna neljä kertaa vuodessa. SDP:n Demokraatti ja Arbetarbladet ilmestyvät digitaalisena, samoin keskustan Suomenmaa. Kansan Uutisissa julkaistaan jopa kirja-arvosteluita, keskustelua tuosta toisesta painetusta mediasta, josta oman maakuntani valtalehden päätoimittajan mukaan lukijat eivät ole kiinnostuneita.

Kannattaa muistaa, että virallisesti Vihreät ja Vasemmistoliitto on perustettu vain kahden vuoden päässä toisistaan.

Miksi puolueen kulttuurihistorialla on väliä

Eräs vihreiden paikallisaktiivi torui taannoin kirjafestareilla, kun totesin Kanerva-kuoron käyvän säännöllisesti demariyhdistysten tilaisuuksissa esiintymässä. Että SDP on kurja puolue. Mutta ohjelmallisten iltojen järjestäminen on happotesti siitä, onko puolueella ymmärrystä omasta historiasta, puhumattakaan siitä, että heillä on talkooväkeä tilaisuuksia järjestämään. SDP on puolue, jolla on yhdistyksiä, jotka tilaavat ohjelmaa.

Ja tietysti työväenliikkeellä on työväentalot, urheiluseurat, musiikin harrastajien yhdistykset, näyttämöt, työväenopistot, arkistot. Samoin ammattiyhdistysliike järjestää isot vapputapahtumat ainakin Helsingissä ja Tampereella. Myös vihreän liikkeen pitää miettiä, mikä tuo väen yhteen 30 vuoden päästä. Jos viestintää ajatellaan vain seuraaviin vaaleihin saakka, perinnettä ei synny.

Olen viime aikoina kamppaillut motivaation kanssa vähän kaikenlaisiin asioihin liittyen, esimerkiksi suhteessani työhön, harrastuksiin, aatteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Samalla olen miettinyt aikoinaan itselleni todella tärkeitä, mutta nyt jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten arjestani poistuneita asioita. Olen muun muassa todennut, että journalismin, aktivismin tai tanssiharrastuksen pariin tuskin palaan enää koskaan.

Mutta identiteettini vanhin ja pysyvin osa on ”toimittaja”. Koko aikuisen ikäni olen ollut painetun sanan palveluksessa. Sanan- ja painovapaus ei ole minulle vain sössötystä vaan kivijalka, keskeinen ihmisoikeus, joka mahdollistaa elannon hankkimisen itselleni ja perheelleni ylipäätään. Oma liittoni (kustannustoimittajat kuuluvat Journalistiliittoon) on viime vuosina ponnistellut itsensätyöllistävien neuvotteluaseman parantamiseksi.

Eikä lehden tarvitse välttämättä olla painettu. Oman taiteilijajärjestöni Kirjailijaliiton lehti Kirjailija muuttui pari vuotta sitten kaikille avoimeksi verkkolehdeksi, ja on sitä kautta saanut paljon lisää lukijoita.

Jos puoluepolitiikkaan ei enää usko, niin uskotaan sitten edunvalvontaan.

Ja luetaan niitä lehtiä.

Pää pystyyn, kulttuurin tekijä

Tänään tunnen syvästi puhetyöläisen eli opettajan tai esiintyjän osan kehossani. Tarkemmin sanottuna kurkussani. Flunssaa on jatkunut pari viikkoa ja toivon, että ääni kestää. Kävin eilen palauttamassa viimeiset päiväkirjat ja jatkolistat työväenopiston toimistoon. Lauantaina opetan koko päivän Orivedellä. Tammikuussa alkavat uudet työväenopiston ja kesäyliopiston kurssit.

Valittelin kollegoille palkkiotason vaihtelua sekä ohjauskeikoilla että lehtien avustajana. Yleensä maksetaan mieluummin vähemmän kuin enemmän. Ystäväni totesi, että maksajat ovat huomanneet, että tekijöitä on tarjolla myös ilmaiseksi. Ongelma on, että kukaan ei tiedä, mikä on seuraava ansaintalogiikka esimerkiksi kirjailijantyössä. Muuttuuko kirjallisuus kokonaan apurahataiteeksi, vai muuttuvatko kirjailijat jonkinlaisiksi kouluttajiksi tai hyvinvointikonsulteiksi?

Myös Saska Saarikoski (HS 10.12.) tuntee syvästi kulttuurialan ahdingon, niin syvästi, että on jopa peloissaan. Kauhun vallassa ei ole kiva kieriskellä. Huolipuheesta hän pyrkiikin löytämään tien voimaantumiseen ja rohkeisiin irtiottoihin. Entäpä jos tsemppaisimme yhdessä?

Sitä paitsi, mikä loppujen lopuksi on vialla? Kirjailijat eivät tunne halpatyöntekijöiden ahdinkoa, koska he eivät kuitenkaan tee mitään oikeita töitä. Kirjailijat inisevät pikkuasioista, kuten siitä, että muuta työtä tekevien kirjailijoiden osuus (52 % kyselyn mukaan) muutetaan aamu-Hesarin pääkirjoitukseen 16 % prosentiksi. Kaikki (Hesarissa) tietävät, mikä totuus on. Että ne kulttuurin tekijät kieriskelevät pelosta, koska eivät ole tarpeeksi lahjakkaita tai hyviä, ja lopun aikaa juovat kahvia ja polttelevat röökiä ja valittavat, miten kurjaa niiden elämä on.

Vain vakituisessa työsuhteessa (kuten Hesarin toimittajana) tehty työ on oikeaa työtä. Paitsi se halpatyö, jota sitäkään ei tätä nykyä taideta tehdä juuri vakisopimuksilla, mutta sitä Saarikoski ei taida muistaa. Muistaapa mainita Arto Salmisen, vaikka uskallan veikata, että lähimpänä taksikuskin työtä helsinkiläinen toimittaja on ollut takapenkillä istuessaan.

Mutta asiaan. Pelottaako minua? Ei pelota, koska ei ole aikaa. Pitää tehdä töitä. Kirjoitan, kustannustoimitan, ohjaan ryhmiä, teen lehtityötä. On kaksi eri asiaa vakuutella itselleen "you can do it" ja olla samalla huolissaan kehityksestä, joka leikkaa mahdollisuuksia muilta.

Jos nyt unohdetaan hetkeksi yleistykset ja tarkastellaan kulttuurin tekijän ansaintapalettia ihan oikeasti, huomataan, että se on monipuolinen mutta samalla ohut. Käytännössä työtä joutuu sekä lehtiavustaja että tuntiopettaja tekemään enemmän, kun samalla palkkiotasoa pyritään laskemaan.

Kirja-alan perinteiset kivijalat ovat murtuneet kymmenessä vuodessa. Hesarin kulttuurisivut, kritiikit, kirjakauppojen näytevarastot, vanhat käytännöt jotka tukivat kirjan näkyvyttä ovat menettäneet merkitystään. Kaverini totesi, että hän törmää toistuvasti Katja Ketun kasvoihin, hiuksiin ja vartaloon, muttei ole juuri nähnyt esimerkiksi kritiikkejä Yöperhonen-kirjasta. Kirjallinen viihde, joihin Finlandia-palkinnon jakaminen ja kirjamessutkin oikeastaan lukeutuvat, ovat pönkittyneet ja saaneet lisää merkitystä. Mutta näillä viihdeareenoilla juhlivat oikeastaan vain suurimmat nimet.

Kun kirjan myyntitulot eivät riitä kattamaan elinkustannuksia, tienesti on saatava jostain muualta. Tuntuu vähän oudolta, että kirjailija olisi puhetyöläinen tai esiintyjä. Kuitenkin on jo pitkään ollut niin, että kirjailijoiden tulot voivat koostua suurelta osalta erilaisista vierailuista. Kun kirjan julkisuus muuttuu, maksajien keskuudessa tuntuu olevan iso epäselvyys siitä, onko kirjailijan esiintyminen mainosta omalle tuotannolle (tyyliin omalle ”yritystoiminnalle”) vai onko se ammattilaisen antamaa opetusta tai koulutusta. Tai esiintymistä, esiintymisestäkin maksetaan niille jotka yrittävät elää, no, esiintymällä.

Periaatteessa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Eihän konsulttiakaan kutsuta kouluttamaan ja sanota, että sinähän saat tästä keikasta yrityksellesi mainosta.

Sen sijaan esimerkiksi kirjamessuilla kaikki esiintyvät ilmaiseksi (”mainosta”). Eikä asia ole näinkään yksinkertainen. Marginaaliselle kirjallisuudenlajille on ylipäätään elintärkeää, että syntyy yhteys lukijoihin ja saman asian äärellä liikkuviin. Ei silloin istuta kotona ja odoteta että palkataan esiintymään, vaan mennään ja tehdään. Kirjallisuudessa nyt kuitenkin on pohjimmiltaan kysymys kommunikaatiosta ja kohtaamisesta.

Ylen uutisessa Runeberg-kirjaraati valittelee, että kirja on vaikeampi saada lukijan tietoisuuteen kuin koskaan. Mutta asian ei ole pakko olla näin.

Kollega esitti muutaman huomion: nettikaupat ja sähkökirja periaatteessa mahdollistavat kirjan leviämisen laajemmalle kuin koskaan. Kustantamot ovat suureksi osaksi luopuneet ”keskikaartin” kirjailijoiden mainostamisesta, vaikka mainostus on perinteisesti ollut tapa saattaa lukijat ja kirjat yhteen. Myös myyntitoimien tehokkuudesta on kirjailijoilla ja kustantamoilla (tai agenteilla) eriäviä käsityksiä.

Mitä oikeastaan haluan sanoa? Haluaisin sanoa, että pää pystyyn, kirjailijat ja toimittajat.

Haastattelin taannoin kustannusalan vaikuttajaa, joka sanoi, että se on ihan läpikyllästynyt siihen, että alallamme ollaan ihan koko ajan niin kauhean huolissaan ihan kaikesta. Jatkuva valitus kirja-alan synkkyydestä ainakaan auta nostamaan sen arvostusta. Ja kyllä, huolipuhetta on liikaa verrattuna siihen, miten kiinnostavia asioita kirjallisuudessa tapahtuu tälläkin hetkellä.

Kulttuurin tekijöiden pitäisi itse arvostaa itseään enemmän. Miten meitä voitaisiin arvostaa pääkirjoitussivuilla, jos emme tee sitä itse? Ei pidä vain kumartaa vain nöyränä sille, että voi voi, asiakas on oikeassa, pelaa mieluummin Angry Birdia puhelimella kuin lukee ja me ollaan huonoja kun kirjamyynti laskee, oma vika, ruoskitaan itseämme. Oi ja voi!

Ystäväni kutsuisi tätä rakenteelliseksi läheisriippuvuudeksi. Mieluummin seison omilla jaloillani kuin roikun vahingollisessa suhteessa.

Ajattelen myös, että Saska Saarikoski heijastaa omia pelkojaan kuvitteelliseen kulttuuriväkeen.

Meillä voi samaan aikaan olla kova kulttuurilehdistö, ammattitaitoisia kriitikoita ja hyviä kirjailijoita, monipuolisia kirjastoja ja viihtyisiä kirjakauppoja. Juuri tippui postilaatikosta laadukas kirjallisuuslehti Kosmoskynä. Ja osuuskuntia! Ja kustantamoissa on ammattitaitoa, ja mainitsinko jo kirjailijat?

Puhumattakaan lukijoista, jotka ovat arvokkaita joka ikinen.

Samaan aikaan meillä on kehitystä, jossa itsensä työllistävänä on entistä vaikeampi saada sosiaaliturvaa, mediayhtiöt ajavat palkkioita alas ja hallituksen politiikka kurjistaa köyhimpien oloja.

Sivistyksen ja kulttuurielämän olemassaolo ei oikeuta sitä, että toimittajat ja kirjailijat voisivat jäädä lepäämään laakereillaan.

Eikä siihen ole mahdollisuuttakaan. Joten työ jatkuu, ja työn iloa toivotan myös Sanomataloon. Sillä ilo ei vähene siitä, että arvostaa myös toisen työtä.

Olivian ongelma

Lemppari-naistenlehteni Olivian omistajayhtiö Aller ilmoitti yt-neuvotteluista viime viikolla. Kolmen printtilehden, näiden joukossa Olivia, lakkauttamista suunnitellaan. Allerille jää Suomi24 ja Seiska. Kehitys on ihan ymmärrettävä, mainosrahat ovat tiukassa ja lukijoiden ajasta kilpailevat muut ajanviettotavat, etenkin sosiaalinen media. Monilla lukijoilla ei sitä paitsi vain ole varaa ostaa mitään ylimääräistä.

Uutinen iski yllättävän kipeästi. Minulla on kaksijakoinen suhde Oliviaan samoin kuin muutamaan muuhun saman genren lehteen. Toisaalta ostan niitä innokkaasti, toisaalta joudun usein pettymään. Sitten unohdan pettymykseni ja ostan uudelleen.

Mikä naistelehdissä on hyvää

Monesti juuri Oliviassa on juuri minun hermooni iskeviä, ajankohtaisia ja hyvin toimitettuja juttuja. On niitä silloin tällöin Trendissäkin, ei siinä mitään, mutta jälkimmäisestä tulee väkisin mielikuva, että se on vähän nuoremmille tarkoitettu.

Toukokuun Olivia tarttui esimerkiksi aiheeseen, josta en ole nähnyt isommin kirjoitettavan missään muualla: kuudessa vuodessa työmarkkinoiden ulkopuolelle on häipynyt 20 000 kolmekymppistä, siis parhaassa työiässä olevaa naista. Siis ei työttömäksi työnhakijaksi, vaan työmarkkinoiden ulkopuolelle. Mitä he siellä tekevät, mikä työmarkkinoissa on vikana, kun nämä naiset eivät ole pyrkimässä sinne?

Muitakin hyviä, "vakavia" juttuja oli, kuten ihan tarpeellinen muistutus roolileikkien ja palkkaeron välisestä yhdeydestä, ja juttua ruandalaisesta sotapakolaisesta jota en vielä edes lukenut.

Ostan irtonumeroita, koska joka kuukausi otsikot eivät puhuttele. Tämä on väistämätöntä, jos lehti haluaa käsitellä monipuolisesti eri aiheita niin ne eivät iske kaikkiin lukijoihin. Sain Imagen lahjatilauksen (kyllä, Image on naistenlehti) joitakin vuosia sitten ja siinä vaiheesta viimeistään huomasi, että joka kuukausi ei todellakaan löytynyt luettavaa.

Irtonumero-ostaja poimii naistenlehdet tarjouksesta.

Mikä niissä on huonoa

Naistelehdessä on ilmeisesti oltava muoti- ja kauneusjuttuja, muuten se ei olisi naistenlehti. Selaan ne läpi, kun luen lehdestä artikkeleita. En ole 33-vuotisen naisenelämäni aikana onnistunut kiinnostumaan muodista muuten kuin satunnaisesti akateemisesta näkökulmasta. Minua kiinnostaa miettiä, miten muoti kuvastaa esimerkiksi naisen asemaa yhteiskunnassa eri aikoina. Tavallisesti suhtaudunkin muotiin ja vaatteisiin neutraalisti. Näillä leveysastella ihmisen nyt on pakko pukea jotain ylleen ja tulee siinä sivussa viestineeksi samalla itsestään ja persoonastaan.

Kauneussivujen lukeminen sen sijaan saa minut raivon valtaan. Olen lukenut Anna Perhon kirjasta, että kosmetiikka antaa mielihyväimpulsseja. Yrityksistä huolimatta en ole onnistunut sisäistämään tätäkään oppia. Kun luen lehdestä, että "poskipunan paikka on vaihtunut aurinkopuuterin perinteiselle paikalle", minun tekee mieli repiä koko poskiluut irti päästä. Kun luen, että "mitä hienojakoisempi puna, sen trendikkäämpi jälki", tekee mieli työntää koko naissukupuoli ikkunasta ulos ja hypätä itse perässä. Miesasiamiehet valittavat, että feministien mielestä pitäisi tuntea syyllisyyttä koko sukupuolen törttöilyistä. Kyllä sitä tuntevat naisetkin.

Miksi minä ostan tätä typerää roskaa? Miksi haluan ostaa kiiltäväsivuisen naistenlehden kaupan telineestä? Koska haluan. Koska se on minun omaa aikaani. Oma valinta.

Mutta usein jätän myös ostamatta. Haluaisin ajankohtaiset artikkelit, mutta en jaksa muotia. Vähän samasta syystä en pysty myöskään siirtämään blogia täältä kämäisestä Bloggerista esimerkiksi Lilyn trendikkäälle alustalle. Ei vaan pysty.

Enkä nyt edes ota tarkasteluun naistenlehtiä, joita ei ole (vissiin) suunnattu minulle. Paitsi että Sanomalta tekisi mieli kysyä, miten Gloria voi porskuttaa vuosikymmenestä toiseen. Siinä ei ole koskaan mitään luettavaa.

Kinkkinen printtimedia

Olen tällä hetkellä lähimmistä kavereistani varmaan ainoa, joka tilaa seitsenpäiväistä sanomalehteä. Se maksaa vähän yli euron päivässä ja painettu kaadetuille metsille, mutta elämä nyt vain olisi niin pirun köyhää ja ankeaa ilman sanomalehteä aamiaispöydässä. Jopa seitsenvuotias penskani lukee sitä joka aamu, nimittäin sarjakuvat.

Voisihan sitä toki jättäytyä Facebookin uutisvirran kaveripulan valikoimien uutislinkkien varaan. Tarkemmin ajateltuna ehkä kuitenkaan ei.

Kauneussivuista puheen ollen, onhan toki niinkin, että sanomalehdessä on urheilusivut joita en niitäkään koskaan lue.

On myös se näkökulma olemassa, että alkuperäiseltä ammatiltani olen toimittaja, joskin tätä nykyä muistan sen lähinnä ammattiyhdistyksen maksuja maksellessa. Voi ajatella, että toimittajan asiana on lukea eri lehtiä. Tällä hetkellä meille tulee Hesari, minkä lisäksi minulle tulee Journalisti, Meidän Perhe, Maailman Kuvalehti ja lahjatilauksena Suomen Luonto, miehelle Kansan uutisten Viikkolehti, Sight & Sound, Kulttuurivihkot, Tähtivaeltaja ja Portti. Penskalle tulee Aku Ankan lahjatilaus.

En ole vapaan toimittajuuteni aikana kirjoittanut naistenlehteen, paitsi kerran Kotilieteen. Mutta soisin, omien ja kollegojen työmahdollisuuksien vuoksikin, että lukijat eivät unohtaisi printtimediaa. Kymmenekään Lilyn blogia ei korvaa hyvin toimitettua lehteä.

Toivottavasti Olivia jatkaa. Naistenlehtiä tarvitaan. Koska se nyt vain on vähän kuivaa sulkeutua kesämökillä lukemaan pelkkiä vanhoja Parnassoja.

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 1

Novelleja, rohkaisua ja runsaudenpulaa

Atorox-lyhytlista on valmistunut, hurraa! Mainittakoon, että palkinnon ehdokasnovelleista kolme on ilmestynyt allekirjoittaneen toimittamassa julkaisussa. Joukossa on voimaa, myös novellien kirjoittamisessa, tästä kannattaa lukea Shimo Suntilan hyvä kirjoitus. Vuoden parhaalle scifi- tai fantasianovellille myönnettävä Atorox-palkinto jaetaan heinäkuussa Finnconissa Jyväskylässä.

Toisaalla kyseltiin taannoin, missä voi julkaista kotimaisia scifi- tai fantasianovelleja. Pidin tänään kurssillani työväen opistossa esityksen spefin julkaisemisesta, joten liitän sen tähän kokonaisuudessaan. Spefillä tarkoitetaan kirjoituksessa spekulatiivista fiktiota, eli scifiä, fantasiaa, kauhua ja muuta kummaa. Jaan kirjoituksen kahteen osaan: ensin puhutaan novelleista, romaaneista tai muista kokonaisista teoksista on asiaa jäljempänä. Jos siis haluat nähdä novellisi (ja oman nimesi) Atorox-listalla ensi vuonna, lue eteenpäin ja pane toimeksi!

Lehdet

Scifiä tai fantasiaa kirjoittavalla harrastajalla on hyvät mahdollisuudet saada tarinansa julki. Novelleja julkaistaan paljon, viime vuonna peräti 373. Julkaisukenttä on melko vakiintunut ja toimii kohtalaisesti. Palautettakin saa. Atorox-palkinnon lisäksi tästä osoituksena on Kosmoskynän novelliarvioitipalsta Kosminen Colosseum (joka muuten tarvitsee lisää avustajia! Toim. huom.).

Kirjoituskilpailut ovat vakavissaan harrastavalle kirjoittajalle otollisin tapa saada oma novelli julkaisua. Monet lehdet julkaisevat kirjoituskilpailuissa sijoittuneita tekstejä. Tuomariston päätökset perustuvat kuitenkin subjektiiviseen makuun, joten niitä ei kannata ottaa myöskään liian vakavasti suuntaan tai toiseen. Palkintojen lisäksi lehdet eivät tällä hetkellä maksa kirjoituspalkkioita. Kilpailujen palkinnot ovat yleensä verovapaita.

Portti Science Fiction -lehti etsii julkaistavat novellit yleensä oman kirjoituskilpailunsa kautta. Spin ja Kosmoskynä julkaisevat erityisesti julkaisijaseurojensa yhteisessä Nova-kirjoituskilpailussa sijoittuneita novelleja. Tähtivaeltaja julkaisee novelleja yleensä esittelemiltään kirjailijoilta ja järjestää silloin tällöin myös oman kirjoituskilpailun. Hyviä novelleja voi muutenkin lähettää tarjolle lehteen kuin lehteen.

Kannattaa muistaa myös Alienisti, Legolas, verkkolehti Kalaksikukko, Escape sekä muut epäsäännöllisesti tai satunnaisesti ilmestyvät scifi-seurojen lehdet. Verkkolehdet Usva ja Kultakuoriainen ovat valitettavasti tauolla. Ursula ottaa jonkin verran vastaan romanttisia spefi-novelleja osuuskunnan ulkopuolisilta. Pikkulehdet eivät tavallisesti maksa novelleista, vaan lehtiä tehdään vapaaehtoisvoimin, rakkaudesta sf/f-kirjalkisuuteen.

Antologiat

Turkulainen Turbator on julkaissut mm. zombie-, aikamatka-, Sherlock Holmes - ja Mannerheim-aiheiset antologiat. Kustantamo ilmoitti vuonna 2012 lopettavansa novelliantologioiden julkaisemisen. Osuuskumma on nouseva antologioiden julkaisija, mutta osallistujat ovat pääsääntöisesti jäseniä. Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS julkaisee viihteellisiä ja/tai pulp-spefiantologioita. URS toimii vapaamuotoisena kollektiivina, johon pääsee mukaan tekemällä. Se julkaisee antologiansa yleensä jonkin yhteistyökustantajan kanssa. Antologioita julkaisevat satunnaisesti myös suuremmat kustantajat. Esimerkkinä toimikoon viime kesänä Jalavalta ilmestynyt Kuun pimeä puoli -ihmissusitarinoiden kokoelma.

Viime vuosina on julkaistu paljon erityisesti teema-antologioita. Yleensä tämä on tehty niin, että on kerätty porukka, joka on innostunut jostakin aiheesta, valittu toimittajat ja kirjoittajat ovat lähettäneet tekstinsä mukaan ilman korvausta. Edellinen scifivaliot-tyyppinen antologia on julkaistu 1991, joten uudelle voisi pikkuhiljaa olla tilausta.

Internet

Sähkökirja on uusi muoto kirjailijan välittää viesti lukijalle. Suomalainen pioneeri scifin saralla on tässä asiassa Kimmo Lehtonen, joka on julkaissut teoksensa Lue minut yksinomaan internetissä. Nykyään kuka tahansa voi laittaa teoksensa myyntiin esimerkiksi Elisa Kirjaan, Applen kauppaan tai Amazoniin, mutta se vaatii jonkin verran teknistä osaamista ja viitseliäisyyttä, Applen tapauksessa myös yhdysvaltalaisen verotunnuksen. Markkinointi jää myös kirjailijan huoleksi. Osuuskumma julkaisee kaikki teoksensa myös sähkökirjoina.

Monet kirjailijat julkaisevat lukunäytteitä ja novelleja, jopa kokonaisia romaaneja (etenkin Amerikassa) blogeissaan. Kilpailu lukijoista on kova ja nimeä halutaan esille. Scifi-harrastajakunnassa vaikuttavista fanikirjoittajista voisi mainita Shimo Suntilan, joka on omassa blogissaan julkaissut laajamittaisesti muun muassa arvosteluja sekä vuonna 2012 yhden raapaleen eli sadan sanan tarinan päivässä.

Foorumit pitää mainita myös tässä yhteydessä. Kirjoittajafoorumeilta voi saada palautetta teksteistä (annathan palautetta myös muille), löytää samanhenkisiä ihmisiä ja foorumeilla järjestetään myös yhteisprojekteja, joiden tuloksena voi olla vaikkapa verkkojulkaisu (tai osuuskunta). Paperiarkki.net, Rising Shadow ja (melko kuollut) Netticolosseum ovat hyviä foorumeita kirjoittajalle. Kirjoittamisesta voi muuten rupatella Paperiarkin IRC-kanavalla.

Jopa sähköposti voi toimia julkaisualustana. M.G.Soikkelin lyhytnovellipalvelu toimi kirjailija Bruce Holland Rogersin esimerkin mukaisesti kaksi vuotta, nykyään Osuuskumma lähettää sähköpostitse raapaleita tilaajille oman Kummalinnun munia -palvelunsa kautta.

Ulkomaat

Jos saa käännettyä tekstinsä vaikkapa englanniksi (tai kirjoittaa toisella kielellä alunperinkin), julkaisumahdollisuudet moninkertaistuvat, mutta niin myös kilpailu lukijoista. Lehtiin kuten kuuluisaan Asimov´s Science Fictioniin, Clarkesworldiin tai Interzoneen voi tarjota tekstiä kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Nämä lehdet yleensä myös maksavat teksteistä, Asimov's ilmeisesti sanamäärän mukaan. Englanninkielisiä kirjoituskilpailuja on paljon, muun muassa rahakas Writers of the Future vuosittain, joskin kannattaa huomata L. Ron Hubbard -kytkös.

(jatkuu...)