Ostin tänään Tiitu Takalon piirtämiä ja toimittamia sarjakuvia tekijältä itseltään. Takalon oma Nurin-kokoelma maksoi viisi euroa ja hänen toimittamansa Irtoparta kolme euroa. Pidän omakustannesarjakuvasta, sitä on Tampereella hyvin saatavilla ja varsinkin naissarjakuva on viime aikoina käsitellyt tunnistettavia, arkisia ja monesti itseäni lähellä olevia asioita hauskasti. En oikeastaan osaa edes lukea sarjakuvaa, siis en osaa seurata tarinaa kuvista, luen vain tekstit. Mutta silti. Siksi onkin vähän sääli, että Irtoparran kahdeksas numero ilmoittaa olevansa viimeinen ainakin näiltä tekijöiltä.
Alalle tulevilla sarjakuvapiirtäjillä on hyvin erilainen tapa pyrkiä saamaan teoksiaan levitykseen kuin uusilla kirjoittajilla. Sarjakuvapiireissä on tavallista, että piirtäjät tekevät omakustanteita ja levittävät niitä itse, kirjoittajat taas välttävät omakustanteita viimeiseen saakka ja keskittyvät kolkuttelemaan isojen kustantamoiden ovia. Sarjakuvapiirtäjät eivät omakustanteillaan hanki elantoaan, mutta eivät hanki myöskään erikoiskirjailijat suurten kustantamojen leivissä. Jos tavoitteena kerran ei ole itsensä elättäminen, miksi kirjailijat eivät pyri levittämään teoksiaan samalla tavalla, omilla ehdoillaan?
No tapahtuuhan sitä, mutta yleensä pienkustantamojen siipien suojissa ennemmin kuin itse kustantamalla. Pienkustantajat uskaltavat parhaimmillaan julkaista epäkaupallista materiaalia, joka isojen kustantamojen ohjelmaan ei mahdu. Jäin kuitenkin miettimään Takalon sarjikset luettuani, onko tosiaan niin, että kirjalliset pienkustantajat ovat Suomessa useimmiten miehiä. Ne pienkustantamot, jotka tiedän, ovat ainakin nimenomaan yhdenmiehen firmoja.
En tiedä, lasketaanko Savukeidasta enää pienkustantamoksi, mutta sen perustajaporukka ainakin oli poikia. Sukupuoli näkyy kustannusohjelmassa, kustantamon 15 kirjailijasta kaksi on naisia. Muistaakseni se oli Ville Hytönen joka kerran Kirjan ja ruusun päivänä sanoi minulle, että ainakaan Karusellikyytiä-antologiaan ei tullut niin paljon hyviä tarjouksia naiskirjoittajilta. Hei haloo, miksi joku tyttö haluaisi tarjota hyvää tekstiä nimenomaan poikien kustantamoon?
Ehkä pienkustantaja-skene on miesvaltaista ihan sen vuoksi, että pienyrittäjissä nyt yleensäkin on vähemmän naisia, oli ala melkein mikä tahansa. Minusta Suomeen mahtuisi kuitenkin yksi räväkkä, poliittinen naiskustantaja. Kääntöpiiri julkaisi 90-luvun alkupuolelle saakka muistaakseni etenkin kolmannen maailman naisten kirjoja. Kustantamo siirtyi myöhemmin Likelle, mutta en tiedä, onko julkaisusarjaa jatkettu enää uuden omistajan Otavan aikana.
Tai ehkä Suomessa onkin joku pienkustantaja, jonka julkaisuohjelmaan mahtuu naisten alakulttuuria ja naisten kirjoittamia radikaaleja, poliittisia teoksia, en vain tiedä siitä. Jos joku tietää, niin voitteko ilmoittaa kommenttilaatikossa, kiitos.
Kirjailijan varaventtiili ja ajatusvarasto.
IG: www.instagram.com/henrikssonsaara/
FB: www.facebook.com/margaretpennysdiary
Sunday, November 11, 2007
Wednesday, November 7, 2007
Kirjoittajakoulutuksesta ja vapaudesta
Sokeripala ehdotti että bloggaisin lisää kirjoittajakoulutuksesta, jossa olen mukana. En ole ehtinyt pohtia koulutuksen hyötyä tai sen tavoitteita kovin syvällisesti, suurin osa ajasta menee itse työhön. Aamun Hesarissa 85-vuoden ikään ehtinyt sotakirjailija arveli, että nykyään kirjoittamista opetetaankin, ja että se on silkkaa sontaa. En minä koe, että Turun yliopistossa tai Viita-akatemiassa varsinaisesti opetettaisiin kirjoittamaan, tai ainakaan vielä sellaista oppia ei ole tullut että ’tee näin’. Kurssien hyöty on ollut tavoitteiden asettamisessa, toisten opiskelijoiden antamassa palautteessa (ja vertaistuessa!) ja siinä, että tulee kokeiltua erilaisia tekstilajeja. No, opettavat ne joitain muoto- ja tyyliseikkojakin, joista olen kovin kiitollinen.
Turussa opiskelu on intensiivisempää kuin harvakseltaan kokoontuvassa Viidassa. Opiskelijat ovat yllättävän motivoituneita. Melkein kaikki ovat aina paikalla, ja melkein kaikki ovat tähän mennessä palauttaneet kaikki tehtävät, mikä on hyvin sillä kokoontumisia on kaksi kertaa viikossa ja tekstitkin palautetaan aina kahta päivää ennen, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Sekä Turussa että Viidassa opiskelijat monistavat tekstinsä itse, mutta koulun laskuun.
Turussa opiskelijat ovat suurin piirtein saman ikäisiä, suurin osa vielä humanistisesta tiedekunnasta (en minä), kun taas Viidassa on enemmän hajontaa. Viidan kirjoittajat ovat myös kokeneempia kuin Turussa, se on varmaan väistämätöntä. Oli terveellistä huomata, että molemmissa ryhmissä on parempia kirjoittajia kuin minä! Luultavasti jossakin vaiheessa tekstit alkavat lähentyä toisiaan ryhmien sisällä niin, että muodostuu jonkinlaisia yhteisiä arvostuksia. Tekstien samankaltaistumien lienee väistämätöntä kaikenlaisessa ryhmätyöskentelyssä, sitä ottaa kuitenkin niin helposti mallia sellaisilta kirjoittajilta joista ajattelee, että he ovat onnistuneet jossakin asiassa paremmin kuin minä.
Viikonloppuna sain palautetta yhdestä keskeneräisestä novellista ja aloin kirjoittaa sitä heti sunnuntaina uusiksi. Muuten aika on mennyt Rikun antamissa harjoitustehtävissä ja National Novel Writing Month -tempauksessa, johon vaihteeksi osallistun tänä vuonna. Muista koulutehtävistä olen kirjoittanut ainoastaan yhtä naistutkimuksen perusopintojen esseetä, haaveenani on saada perusopinnot suoritettua jouluun mennessä. En usko, että jatkan aineopintoihin.
Olen myös joutunut huomaamaan, että vapaan kirjoittajan elämäntapa ei sovi minulle, ainakaan näin syksyllä kun ei pääse ulos lukemaan tai kirjoittamaan. Markku on nauttinut apurahavuodestaan, mutta minusta ei tunnu päivän päätteeksi että olisin saanut mitään aikaan, jos olen koko päivän saanut tehdä itse valitsemiani töitä omaan tahtiin. Ainakaan tutkijanura ei tästä päätellen sopisi minulle. Minä tarvitsen jonkun työpaikan kaltaisen lastentarhan, johon mennään aamulla ja josta tullaan pois illalla. Olen helpottunut, että maaliskuusta lähtien saan tehdä enimmäkseen fyysistä työtä suurimman osan vuorokaudesta, käsittääkseni imeväisikäisen hoito on juuri sellaista.
Turussa opiskelu on intensiivisempää kuin harvakseltaan kokoontuvassa Viidassa. Opiskelijat ovat yllättävän motivoituneita. Melkein kaikki ovat aina paikalla, ja melkein kaikki ovat tähän mennessä palauttaneet kaikki tehtävät, mikä on hyvin sillä kokoontumisia on kaksi kertaa viikossa ja tekstitkin palautetaan aina kahta päivää ennen, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Sekä Turussa että Viidassa opiskelijat monistavat tekstinsä itse, mutta koulun laskuun.
Turussa opiskelijat ovat suurin piirtein saman ikäisiä, suurin osa vielä humanistisesta tiedekunnasta (en minä), kun taas Viidassa on enemmän hajontaa. Viidan kirjoittajat ovat myös kokeneempia kuin Turussa, se on varmaan väistämätöntä. Oli terveellistä huomata, että molemmissa ryhmissä on parempia kirjoittajia kuin minä! Luultavasti jossakin vaiheessa tekstit alkavat lähentyä toisiaan ryhmien sisällä niin, että muodostuu jonkinlaisia yhteisiä arvostuksia. Tekstien samankaltaistumien lienee väistämätöntä kaikenlaisessa ryhmätyöskentelyssä, sitä ottaa kuitenkin niin helposti mallia sellaisilta kirjoittajilta joista ajattelee, että he ovat onnistuneet jossakin asiassa paremmin kuin minä.
Viikonloppuna sain palautetta yhdestä keskeneräisestä novellista ja aloin kirjoittaa sitä heti sunnuntaina uusiksi. Muuten aika on mennyt Rikun antamissa harjoitustehtävissä ja National Novel Writing Month -tempauksessa, johon vaihteeksi osallistun tänä vuonna. Muista koulutehtävistä olen kirjoittanut ainoastaan yhtä naistutkimuksen perusopintojen esseetä, haaveenani on saada perusopinnot suoritettua jouluun mennessä. En usko, että jatkan aineopintoihin.
Olen myös joutunut huomaamaan, että vapaan kirjoittajan elämäntapa ei sovi minulle, ainakaan näin syksyllä kun ei pääse ulos lukemaan tai kirjoittamaan. Markku on nauttinut apurahavuodestaan, mutta minusta ei tunnu päivän päätteeksi että olisin saanut mitään aikaan, jos olen koko päivän saanut tehdä itse valitsemiani töitä omaan tahtiin. Ainakaan tutkijanura ei tästä päätellen sopisi minulle. Minä tarvitsen jonkun työpaikan kaltaisen lastentarhan, johon mennään aamulla ja josta tullaan pois illalla. Olen helpottunut, että maaliskuusta lähtien saan tehdä enimmäkseen fyysistä työtä suurimman osan vuorokaudesta, käsittääkseni imeväisikäisen hoito on juuri sellaista.
Subscribe to:
Posts (Atom)