Nuijapäät lammikossa

Ei kirjoittamisessa muuta vaikeaa ole kuin pysyä uskollisena omalle äänelleen.

Olen tosissani.

Kirjailijan oma ääni on kovasti mystifioitu asia. Oma ääni voi olla myös sitä, että kirjoittaja tekee mitä häntä huvittaa, mihin sisäinen ääni häntä ohjaa. Jos kirjoittaminen maistuu puulta, se oma aihe on mahdollisesti hukassa. Jos kirjottaminen sujuu lennokkaasti, on todennäköistä, että oma ääni siellä pulisee.

Kuva: J.S.Meresmaa

Mikä siinä sitten on niin vaikeaa?

Joillakin kirjoittajilla (lue: minulla) mieli muuttuu pahimmillaan useita kertoja päivän aikana. Uusi on kivaa, vanha on tylsää. Tyypillisesti minulla on kesken useita hankkeita samanaikaisesti. Sitten ne hankkeet kerääntyvät tukokseksi, verrattuna siihen, että tekisin yhden kerrallaan valmiiksi. Niinpä en olekaan julkaissut uutta romaania sitten vuoden 2012. Onneksi sentään novellit tihkuvat läpi.

Vision toteuttaminen voi olla vaikeaa ja vaatia enemmän aikaa kuin kirjottaja oli suunnitellut. Mieluummin heittäisi hanskat tiskiin ja aloittaisi jotain muuta. Paitsi että rakasta hanketta ei tietenkään voi. Mutta saa kai mieli tehdä, välillä.

Sitten voi olla, että kaverin visio on löytänyt runsaasti ystäviä, eli kirjojen tapauksessa lukijoita. Tulee käännössopimuksia, tv-sarjakehitelmiä, kirja pääsee isoille lavoille. Kirjailijasukupolvissa näkyy tässä eroja. Tyypillisesti perinteisemmän kasvatuksen saaneet taiteilijat voivat olla julkisestikin kateellisia toisten menestyksestä. Some-sukupolvelle, joka on oppinut piilottamaan negatiiviset tunteensa, tällainen ei sovi. Sitä paitsi verkostoituneet kirjailijat tukevat toisiaan muutenkin jo kaverisuhteiden kautta.

Vaara oman vision hämärtymisestä uhkaakin toista kautta. Jos kaveri onnistuu näin saamaan visionsa laajalta julki, miksen minäkin? Ja vielä samalla tavalla, käännösten, adaptaation, minkä milloinkin keinoin. Kun Suomi toissasyksynä oli Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, kirjailijat haikailivat käännösmarkkinoille. Tänä keväänä uutiset Risto Isomäen, Salla Simukan ja Anne Leinosen & Eija Lappalaisen elokuva- ja tv-sarjakehitelmistä voivat innostaa kurkottamaan aidan audiovisuaaliselle puolelle.

Keväistä vertausta käyttääkseni, nuoremman polven kirjailijat voivat olla kuin lammikossa vilisevät nuijapäät, jotka kaikki pyrkivät samasta putkenpätkästä väljemmille vesille uiskentelemaan.

Kun jokainen kirja on erilainen, myös jokaisen kirjan polku valmistumiseen ja lukijoiden luo on omanlaisensa. Kaupallisin termein myös jokainen kirja pitäisi markkinoida eri keinoin. On helppoa haikailla muiden jäljille, vaikeaa löytää ihan oma paikka, jonka ottaa haltuun.

Mutta se on kuitenkin lopulta ainoa paikka, jossa kirjoittaja voi hyvin ja menestyy.

Yhdenmukaisuuden painetta lisää sama sosiaalinen media, joka myös tarjoaa niin paljon yhteyden mahdollisuuksia. Jos oma ääni tuntuu hukkuvan some-hälyyn, kannattanee tietokone sulkea hetkeksi. Mennä vaikka pihalle, purolle katsomaan sammakonpoikasia.

Anteeksi, keskustelija, mutta sananvapautenne näkyy

Sananvapaus on varmasti ollut alkuvuoden 2015 väärinkäytetyin sana. Timo Hännikäisen keväällä ilmestyvän kirjan nostamasta ennakkokeskustelusta päätellen sananvapaus vuonna 2015 näyttää tältä: kirjailija on vapaa sanomaan mitä vain, mutta jos joku kyseenalaistaa, se on sensuuria.

Niiden, joita asia mahdollisesti kiinnostaa, kannattaa tutustua verkkolehti Takku-lehdessä julkastuun alkuperäiseen, anonyymiin mielipidekirjoitukseen "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?", kirjallisuudentutkija Olli Löytyn Fabebook-päivitykseen kustannustoiminnan iloista ja kiroista, kirjailija Timo Hännikäisen tuohtuneeseen vastaukseen sekä tutkija Jussi Ojajärven kommenttiin (täällä). Omalla vastuulla. Kommenteissa menevät usein sekaisin kaksi asiaa, molemmilla osapuolilla: nimittäin sananvapaus ja painovapaus.

Ensinnäkin, Timo Hännikäisen kirjat voivat olla lukukelvottomia, mutta painokelvottomia ne eivät ole. Näihin seikkoihin liittyvät vähän eri oikeudet ja velvollisuudet. Voin pitää Hännikäisen Ilman-teosta hyvin kirjoitettuna, mutta vastustaa sen sanomaa. Sensuurimentaliteettia tämä ei ole.

Nyt on niin, että sanan- ja painovapauden ero ei ole semanttinen, vaan se on lainsäädännössä määritelty. Edellinen mahdollistaa "lukematta paskaa" -kommentoinnin, jälkimmäinen sen, että Suomessa kirjoja ei ennakkosensuroida. Puolustan Savukeitaan päätöstä julkaista Timo Hännikäisen teoksia. Puolustan heidän päätöksiään julkaista ihan mitä vain haluavat, mutta suuresti ihmettelen kyseisen poliittisesti aktiivisen kirjailijan itkua, jos ja kun hänen kustantajaansa asiasta sitten kritisoidaan.

Savukeidas on hieno kustantamo, ehkä siksi monet kommentoijat ottavat asian niin tosissaan. Tunnen myötätuntoa Ville Hytöstä kohtaan. Hännikäisen "julistusta" en sen kummemmin kommentoi, sanonpa vain, että jos Facebookista käy bongailemassa muiden käyttäjien tykkäyksiä ja raportoi nämä sitten sananvapautensa estämisestä niin silloin on kirjailijalla pallo hukassa. Olli Löytyn, Juri Nummelinin ja Jussi Ojajärven nimittäminen vaikutusvaltaiseksi kulttuurieliitiksi on epäilemättä imartelevaa kyseisille herroille, mutta faktisesti heidän mahdollisuutensa vaikuttaa Savukeitaan julkaisupolitiikkaan sen enempää kuin Suomen lainsäädäntöönkään on hyvin vähäinen.

Toiseksi, painostus on toki yritys vaikuttaa kustantamon julkaisupolitiikkaan, mutta liiketoimintaan kohdistuessaan sitä ei voida pitää sananvapauden rajoittamisena sen enempää kuin uhkaus lopettaa Hesarin tilaus on Helsingin Sanomien sananvapauden rajoittamista. Jos minä olisin julkaisemassa kirjaa Savukeitaalta ja sitä kansalaismielipide vastustaisi, Hännikäisen (ja Hytösen) tapaan suuttuisin ja muistuttaisin oikeudestani kirjoittaa mitä haluan. Mutta koska kustannuspäätös on kirjailijan ja kustantajan välinen asia, "kansalaismielipide" ei vaikuttaisi julkaisemiseen. Joten vaikea nähdä, miten oikeuksiani poljettaisiin.

Toisin sanoen: takkuanarkisteilla on oikeus vaatia (=käyttää sanaa), mutta ei kieltää. Kirjailijalla on oikeus kirjoittaa ja kustantajalla julkaista lainsäädännön puitteissa. Anarkisteilla on oikeus nillittää ja nostaa paskamyrsky, kustantajalla on oikeus pahoittaa mielensä ja kieltämättä kirjailijallakin on oikeus itkeä, että nyt on oikeuksia poljettu. Ja minulla on oikeus kirjoittaa, että eipä ole oikeuksia poljettu, kun ei vain ole.

Selvyyden vuoksi, en pidä Hännikäisen tekstien julkaisemista Savukeitaalta äärioikeiston projektin tukemisena. Tärkeää on, että Sarastus-lehden agendaa voidaan kritisoida, tätä Villekin luultavasti ajaa takaa toivoessaan, että keskustelun voisi kääntää koskemaan "pitäisikö Hännikäisen kirjoja julkaista" -kysymyksestä siihen, onko Hännikäinen oikeassa vai väärässä. Mielestäni Savukeidas ei vain saa vaan sen myös pitäisi julkaista Hännikäistä: Sarastuksen porukalle ei ihan hopeatarjottimella pidä tarjota sitä itkupotkumarttyyrin asemaa, jonka tämän keskustelun jälkeen julkaisemattomuudesta seuraisi. Siitäkin huolimatta, että kenelläkään ei ole mitään subjektiivista oikeutta tulla julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta.

Kirjallisuuskeskusteluna (irrotettuna sananvapauskeskustelusta) asian esiin nousu Takku-kirjoituksen kautta on hyvä asia. Itse pidän myös Hesarin tätä pääkirjoitusta merkittävänä. Avoimessa yhteiskunnassa emme voi sietää fasistista tai äärioikeistolaista kirjoittelua, mutta jos kieltäisimme kaikenlaisen levottoman paskan julkaisemisen, seuraukset olisivat mielestäni vakavampia kuin mitä ne nyt ovat. Eli ilmaistaan ensin ja tuomitaan sitten, näin kömpelösti ilmaistuna.

"Kyllä minäkin osaan olla uhri" on suomalaisessa keskustelussa aivan liian tavallinen ulostulo. Ajattelen kirjoittajien käyttävän parhaiten sananvapauttaan silloin kun he, no, kirjoittavat omia teoksiaan. Parasta sananvapauden puolustamista on se kun jokainen huolehtii omastaan. Ainoa subjektiivinen oikeus tässä asiassa taitaa olla kustantajan vapaus julkaista tai olla julkaisematta. Loppu on kiinni kustantajan mausta ja sensibiliteetistä.*

Toisin sanoen, kaikkea kohtuullista ja järkevää vihaavat kirjailijat ja kustantajat varmistavat, että kohtuuttomat ja järjettömät kirjasodat leimahtavat vastedeskin. Onneksi ja onnettomuudeksi.

* Olen käyttänyt hokemana tätä "maku- ja sensibiliteettikysymystä" siitä saakka, kun sain Tammen Hannu Harjulta kerran tällä tavoin perusteltua hylkypostia.** Onkin tullut moneen käyttöön.

** Noin muuten olen vielä sitä mieltä, että kirjailijat arvostavat hylkyjä aivan liian vähän. Hylkyposti se on paras posti, mutta siitä ehkä myöhemmin.

Proosaa: Sammakko

Kun tulin kotiin koulusta, sisko seisoi keittiön hellan edessä kädet selän takana ja näytti omituiselta. Perunakattila kiehui liedellä. Nostin kantta, vaikka sisko yritti estää ja roikkui käsivarressa kiinni. "Mitä vittua, täällä kiehuu vittu sammakko!" Sisko tuhersi itkua. Se oli työntänyt kädet syvälle hupparintaskuihin. "Mistä vitusta sä olet edes saanut ton? Ällöttävää."
Liesi oli varattu, joten otin jääkaapista valmishampurilaisen ja laitoin sen mikroon. Sisko ei vieläkään sanonut mitään ja ajattelin, että nyt se on lopullisesti menettänyt järkensä, ei ihmekään kun hengasi niiden ääliömäisten pikkumimmien kanssa, lukitsi oven ja supatti tuntikausia jotain noitajuttuja sen huoneessa. "Ton on parasta olla häipynyt kun mutsi tulee kotiin", sanoin ja marssin omaan huoneeseeni.
Olin just saanut kuulokkeet päähän ja käynnistänyt GTA:n, kun sisko koputti olkapäähän. Mitä vittua?
"Mä tarviin apua", se sanoi. Sitten se sönkötti koko jutun. Sammakko oli metsän keijujen vihollinen, jonka sisko oli pyydystänyt liikuntatunnilla. Keijujen kuningas oli luvannut palkinnon sille joka tuhosi vihollisen. "Minun pitää viedä se takaisin urheilukentän takaiseen ojaan, mutta toiset sammakot on siellä vahtimassa. Sun täytyy ihan totta tulla mukaan." No olkoon.
Lähdin saattamaan siskoa, joka kantoi keitettyä sammakoa vanhassa Siwan muovikassissa. Naapurin kyylä mulkoili alaovella. Näytin sille keskisormea. Tämä on meinaan getto. Käveltiin siinä kohti urheilukentän laitaa, onneksi kaverit ei sentään nähneet.
"Toimiko se juttu?" mun oli pakko kysyä.
"Ai mikä?" sisko kysyi.
"Että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja kiehuttaa hitaasti, se ei tajua hypätä pois."
"Ai se. Ei toiminut. Minun piti laittaa kannen päälle paino."
Oltiin perillä. Sisko heitti sammakon pusseineen ojaan ja huusi metsään, että oli täyttänyt kuninkaan antaman tehtävän.
Se siitä. Kuningas täytti oman lupauksensa ja kaikki oli tyytyväisiä. Kun vaan koulupäivän jälkeen astuttiin kotiovesta, keittiön pöytä notkui keijukakkuja, banaaneja ja lesejugurttia. Naapurin kyylä sai sairaskohtauksen ja vietiin paareilla pois. Sitä mutsi kyllä ihmetteli, mistä me saatiin kaikki ne välipalat, mutta me selitettiin siskon kanssa että me oltiin katsottu Jamie Oliveria.
Nyt mutsi on ilmoittanut meikäläisen johonkin junior master cheffiin. Ja mä hytisen taas täällä urheilukentän kuuraisella nurmikolla. Keijujen kuningas, tule apuun!