Helsingin Sanomat puolestaan kirjoitti viikonloppuna romanssikirjallisuuden voittokulusta Ranskassa. Maahan on perustettu lukuisia kirjakauppoja, jotka erikoistuvat myymään koukuttavia tarinoita viehättävässä paketissa eli kauniilla kansilla. Myös Suomessa kirjoista käytävässä keskustelussa vilisee sanoja kuten troopit, ”spicy” ja romanssi, ja sitä käydään paljon Instagram-tarinoiden kautta.
Kirjallinen maisema on muuttunut – naisten kuluttama viihdekirjallisuus hallitsee kirjakauppojen esittelypöytiä ja sosiaalisen median maisemaa, etenkin englannin kielestä käännetty kirjallisuus. Ja mitä isot edellä, sitä pieni suomalainen kirjallisuus perässä.
Kirjailijasta tuli brändi
Kun nuorena aikuisena aloittelin kirjoittamisharrastusta vuosituhannen alusta, viihdekirjallisuutta julkaisivat omat kustantamonsa. Näitä olivat esimerkiksi pokkareita kustantanut Book Studio ja Kolmiokirja. Lukemistolehti Regina oli monelle kirjoittajalle ensimmäinen julkaisuareena, joka maksoi teksteistä. Nämä tarinat kirjoitettiin usein salanimellä. (Tämä ei ole muuttunut, äänikirjapalveluissa käytetään myös paljon kirjailijanimiä!) Varsinkin naisten romanttista viihdettä isot yleiskustantamot karsastivat, ellei se sitten ollut paketoitu häveliäästi ”lukuromaanin” muotoon.
Viimeistään 2010-luvun taitteessa vanhat asetelmat alkoivat murtua. Printtimedia oli kriisissä kautta mediamaiseman, ennen kaikkea sanomalehdet, mutta vähitellen myös aikakauslehdet. Kirjallisuus muun painetun median tavoin joutui löytämään uusia tapoja selviytyä digitaalisessa vallankumouksessa.
Samalla kirjailijan julkinen ammatti muuttui. Yksi esimerkki uudenlaisesta kirjallisesta julkisuudesta oli Henna Helmi Heinonen, joka bloggasi aktiivisesti esikoiskirjansa prosessista ja julisti kirjallista ohjelmaansa jo ennen esikoisromaanin (Veljen vaimo, Arktinen Banaani 2011) ilmestymistä. Sosiaalisen median alustat eivät olleet vielä yhtä hallitsevia kuin nykyään, joten kirjallinen verkkokeskustelu tapahtui usein blogien kommenttilaatikoissa. Sinne Henna Helmi Heinosen blogin lukijat sitten pullahtivat hämmästelemään, miten joku kehtaa.
Vaikka tästä on 15 vuotta, muistan sen hyvin, koska se oli myös oma esikoiskevääni. Sain hauskan tilaisuuden (joka kerrotaan myöhemmin) pysähtyä tarkastelemaan, miten paljon kustannusmaisema ja kirjallinen julkisuus ovat muuttuneet 15 vuodessa. Nykyään kirjailijalle Instagram-tilin pitäminen ja sinne itseä kiinnostavien aiheiden nostaminen sekä oman tuotannon markkinointi ovat peruskauraa. Myös sosiaalisen median tilin perustaminen kirjoittamisharrastukselle ennen julkaisua on ihan tavallista. Parhaimmassa tapauksessa kirjoittaja toivoo saavansa seuraajia, jotka aikanaan sitten ostavat kirjan.
Henna Helmi Heinosen esikoisromaania kuvattiin arvosteluissa kevyeksi ihmissuhderomaaniksi. Hänen ohjelmassaan oli myös ehkä nykypäivän amerikkalaiseen Amazon Kindle -indiekirjailijaan verrattava asenne, jossa tavoitteena oli pystyä toimimaan kirjailijana nimenomaan kirjojen myynnillä, mielellään ei apurahoilla. Kirjailijaliitosta Helminen tuumi, että ei ole koskaan haikaillut eliittikerhojen jäsenyyksiä, eikä kuunaan ole aikeissa hakea. Taustalla oli kritiikki sitä kohtaan, että kaikki kirjan julkaisseet eivät päässeet vapaasti mukaan.
En nosta tätä esiin sen vuoksi, että kirjailijan pitäisi seistä joidenkin 15 vuotta sitten kirjoittamiensa sanojen takana, itse en ainakaan seiso. Vaan muistutukseksi tulevaisuuden itselle, että minkä kerran nettiin julkaisee, se on siellä ikuisesti.
Instagram-kirjallisuus
Vuosia ja vuosikymmeniä viihteen kirjoittajat valittelivat arvostuksen puutetta. Eivät valita enää, niin paljon enemmän ja monipuolisemmin viihteellisiä kirjallisuudenlajeja nykyään julkaistaan, kun monen muun kirjallisuudenlajin tila on kutistunut.
Viihdekirjallisuuden nousulle on tietysti monia syitä. Noin vuosikymmenen jatkunut dystopiabuumi haudattiin lopultakin korona-aikana, ihmiset vähemmän yllättäen eivät halunneet vapaa-ajallaan lukea synkistä tulevaisuudenkuvista. Yleinen epävarmuus ja elinkustannusten nousu näkyy siinä, että kustantamoiden voittomarginaalit pienenevät, jolloin helposti luettava ja hyvin kauppansa tekevä viihde on entistä tärkeämpi osa yrityksen tulonmuodostusta. Kirjat ovat lopulta aika halpoja.
Hesarin jutussa esiintynyt dark romance puolestaan on käytännössä fanifiktiomaailmasta tuttua pornoa, joka on onnistuttu paketoimaan niin, että nuoret ja keski-ikäiset naiset kehtaavat mennä sitä ostamaan. Kansi on kaunis, mutta sisällä ilkeä haltijakuningas harrastaa rajua ja suostumuksen puolesta kyseenalaista seksiä jonkun hentoisen rimpulan kanssa, naisen tai miehen. Pornografialle on tyypillistä, että lajityyppi on vapaa, se oli sitä itse asiassa myös Reginan Naisen unelmien aikakaudella: harvinainen kaupallinen julkaisupaikka, johon sai kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, kunhan seksi noudatti tiettyä kaavaa.
En nyt mene syvemmin siihen, miksi myrkylliset suhteet ja hyväksikäyttö kiinnostavat eroottisessa kirjallisuudessa. Epstein-hyväksikäyttörinkien täyttäessä lehtien palstat on kuitenkin pakko vetää se johtopäätös, että kielletty kiinnostaa.
Seuraamieni kirjailijatilien perusteella näyttää myös, että tietyn sukupolven YA-kirjailijoiden lukijat on kasvaneet ulos nuortenkirjallisuudesta, ja samalla kirjailijat ovat siirtyneet kirjoittamaan heille spicy-kirjallisuutta. 10 vuotta sitten Annukka Salama kirjoitti Faunoidit-sarjaa. Hänen tulevan uutuuskirjansa titteli näkyy olevan Villinä viety.
Näen kosolti hyviä puolia esimerkiksi näkyvyyden tietynlaisessa demokratisoitumisessa verrattuna wanhaan, viidentoista vuoden takaiseen aikaan, jossa piti odottaa, että naistenlehdet kiinnostuvat ennen kuin tulee näkyvyyttä. ”Kirjagram” on myös parhaimmillaan kiva yhteisö. Yhteisöllisyys ja toisten kirjoittajien tsemppaaminen näkyvät postausten kommenteissa. Vähemmistöidentiteetit ovat näyttävämmin esillä kuin naistenlehtijulkisuudessa, joka oli kuitenkin pohjimmiltaan aika konservatiivista. Instagramissa glamouria tihkuvissa kuvissa esiintyvät myös piirteiltään arkisen näköiset kirjailijat, kun kiiltäväsivuisten lehtien aikakaudella tuntui, että ulkonäölle oli tiukempia vaatimuksia.
Instagram-julkisuuteen perustuvalla kirjallisella julkisuudella on tietysti myös negatiivisia puolia. En nyt edes tarkoita ylikansallisten alustojen tietojenkalastelua ja muita ongelmia. Visuaalisuuteen painottuva media on kulutuskeskeinen, kuvissa meikit ovat huoliteltuja ja sisustukset mietittyjä ja vaaleansävyisiä. Vähemmän näyttävien postausten tekijät eivät sitten kuitenkaan saa samalla tavalla suosiota ja seuraajia. Koskee myös kirjailijan ulkonäköä.
IG-julkisuus on myös voittopuolisesti naisten ja ei-miesten hallitsemaa aluetta, jossa väistämättä tietyt näkökulmat korostuvat, mikä ei ole omiaan edistämään yhteiskunnallista vuoropuhelua. Vaarana on, että jäädään jumiin käsitykseen, joissa valkoihoinen heteromies edustaa kirjallisuuden näkökulmien valtavirtaa. Ei edusta enää. Miehet lukijasegmenttinä eivät ole kaupallisesti niin kiinnostava. Kun kaikki paha ulkoistetaan ”toiseen”, oma valta-asema ja somen sisäinen nokkimisjärjestys jäävät havaitsematta.
Ja sitten on vielä ihan kuormittavuus, joka aiheutuu runsaasta sosiaalisen median käytöstä, ja joka vaikuttaa kirjailijan työtapoihin ja ajatusprosesseihin.
Vuotava paatti, yhteiset airot
Viihdekirjallisuuden voittokulku jatkuu, eikä loppua näy. Viihde ei ole enää väheksyttyä kioskikirjallisuutta, vaan valtavirtaa. Parhaimmillaan se kaataa raja-aitoja, pahimmillaan luo uusia. Suurin uhka on tietysti kirjallisuuden monimuotoisuuden köyhtyminen, kun kansainväliset suosikit valtaavat kirjakauppojen esittelypöydät ja kirjasomen.
Etenkin lasten- ja nuortenkirjailijoilta kuuluu viestiä, että käsikirjoituksia on vaikea saada läpi etenkään isoilta kustantamoilta. Ei ole toivottava kehitys, että pysyäkseen mukana kelkassa tai ajan hermoilla vakiintuneen kirjailijan pitäisi ryhtyä kirjoittamaan kaavaromanssia, kentaurierotiikasta puhumattakaan.
Jos tuntuu, että Satu Rämö Hildur-sarjoineen vie kaiken mediatilan, voi muistella (tai kuvitella, jos ei ole kyllin vanha muistaakseen) aikoja, jolloin dekkareita ei pidetty salonkikelpoisena kirjallisuutena lainkaan. Nykyisessä kirjallisessa keskustelussa ankealle elitismille on entistä vähemmän tilaa, pikemminkin kaikki miettivät, miten vuotavan paatin saisi pysymään pinnalla.
Paradoksaalisesti myös kirja esineenä, painotuotteena, voi kokea uuden nousun: kauniit kirjaesineet näyttävät hyvältä IG-postauksissa erilaisia taustoja vasten.
Eikä tämä ala ole helppo kenellekään. Pomppuisen alkutaipaleen jälkeen Henna Helmi Heinosesta tuli tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija. Sataprosenttinen kirjailijuus ei ehkä auennut, mutta ei monelle muullekaan meille samaan aikaan aloittaneelle, kirjallisuuden lajista riippumatta. Ahtaina aikoina kirjailijoiden oma rooli kirjallisuuden monimuotoisuuden vaaliminen korostuu. Samoin sen ymmärtäminen, että alustatalouteen kuten äänikirjapalveluihin perustuva julkaiseminen heikentää kaikkien tulonmuodostusta, jos se on ainoa kanava.
Kaipaan myös suhteellisuudentajua: kriittistä esseistiä ei kannata syytellä siitä, että ei innostu YA-romantiikasta tai arvostele sitä Parnassossa, ja vastaavasti älykkään ja taiteellisesti kunnianhimoisen helsinkiläiskirjailijan pitäisi kyetä näkemään, että hänen sektorinsa edustaa sekin vain kapeaa alaa kaikesta kirjallisesta mielikuvituksesta.
Yhteisen asian edistäminen vaatii vuoropuhelua molemmin puolin, ei vastakkainasettelua. Hyvä, jos siihen pystyvät osallistumaan toisiaan moittimatta niin viihdekirjailijat kuin taideprosaistit, nais- ja mieskirjailijat ja kaikki muut. Olikin hauska huomata tuoreesta jäsentiedotteesta, että Henna Helmi Heinonen on liittynyt Kirjailijaliiton jäseneksi. Ympyrä on sulkeutunut, myös minulle. Tervetuloa samaan veneeseen tänne muiden kanssa, täällä on tilaa, joskin vähän pieni järvi!
