Monday, September 29, 2014

Leikin loppu (leikki on vasta alkanut)

Kollega J.S.Meresmaa kirjoitti blogissaan yllättävistä asioista, jotka hänen arjessaan ovat muuttuneet kirjojen julkaisemisen myötä. Nämä ovat siis asioita, jotka eivät liity itse kirjoittamiseen vaan sosiaaliseen elämään ja esimerkiksi esiintymiseen.

Kirjoittava ihminen näkee maailman eri tavalla. Tämä ei riipu siitä, onko kirjoittaja julkaissut omaa teosta vai ei. "Kirjailijaa" voidaan pitää ammattinimikkeenä kirjoittavalle ihmiselle, jonka täytyy vastata omista painetuista sanoistaan. Erot kirjoittavan ja ei-kirjoittavan elämän välillä ovat enimmäkseen muita kuin ulkokirjallisia.

Silti "ammattikirjailijana" näitä yllättäviäkin muutoksia tulee eteen. Junalippuja tulee minunkin varattua paljon. Vielä enemmän kuvaani kirjailijan ammatista on ehkä muuttanut osuustoiminta eli Osuuskummassa toimiminen. Kun saan käteeni uutuusteoksen, en vain selaile teosta ja lue takakantta, vaan taitan kirjan keskeltä ja tsekkaan sidonnan laadun sekä tarkistan nimiölehdeltä painopaikan. Inton kustannustoimittajat katsoivat minua vähän oudosti viimeksi kun näin kävi.

Toinen kollega, Shimo Suntila kertoi epäilleensä muinoin, että kirjailijoilla on maailmasta ja kirjallisuudesta jotakin sellaista tietoa, jota hänelle ei ollut vielä paljastettu. Suntila on kirjoittanut aiheesta mainion raapaleenkin. "Kirjailijan opas" -tarinan päähenkilölle olisi voinut lykätä käteen myös seuraavan tarkistuslistan:

- Kiinnostuksen kohteet monipuolistuvat. Puheessa alkaa vilahdella kryptisiä sanoja ja käsitteitä kuten kirjavuosi, vedokset, kustannustoimittaja, Frankfurt, Sanasto-korvaukset ja Lukukeskus-taksat.

- Keskustelet sujuvasti kiehtovista aiheista kuten kirjastokorvauksien taso ja sähkökirjojen arvonlisävero.

- Kirjakauppiaat ovat suosikkisi ammattiryhmien joukossa.

- Osaat mainita nimeltä ainakin yhden jäsenen valtion kirjallisuustoimikunnassa. Ylipäätään tiedät sellaisen elimen olemassaolosta kuin valtion kirjallisuustoimikunta.

- Pelkäät lehdenjakajaa; onko kritiikkiä? Eikö vieläkään ole ilmestynyt kritiikkiä?

- Odotat eteisessä postinkantajaa ja nappaat kirjeen heti, kun se työntyy postiluukusta. Apurahaa, kustannussopimus vai hylsyjä?

- Tajuat, että leikki on loppu. Kirja menee painoon ylihuomenna ja viimeiset oikolukukorjaukset on saatava perille huolimatta siitä, miten huonosti on edellisenä yönä nukkunut ja miten kaikki muut arjen tehtävät kaatuvat päälle.

- Tajuat, että leikki jatkuu. Ja sen, mikä etuoikeus on toimia ammatissa, joka kasvattaa itsetuntemusta niin kuin kirjoittaminen ja lukeminen tekevät ja jossa työvälineenä on oma itse ja oma psyyke. Siitä on hyvä jatkaa.

Tuesday, September 23, 2014

Syyskuun havaintoja

Olen ollut järjettömän kiireinen koko syyskuun. Poimin muistiin muutamia havaintoja ja linkkejä science fictionin ja fantasian tiimoilta ennen kuin unohdan ne.

- Todellakin, kaikenlaista fantasiaa kirjoitetaan ja suomennetaan. Syyskuun löytöjä ovat olleet Catherynne M. Valenten Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa (suom. Sarianna Silvonen), Anne Leinosen Ilottomien ihmisten kylä sekä Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille. Ei voi valittaa!

- Olen sattuneesta syystä yrittänyt tutustua myös ruotsalaiseen novellitarjontaan. Pikainen ensivaikutelma näyttäisi olevan, että Ruotsi on kauhumaa. Kauhuantologioita näyttäisi ilmestyvän paljon ja ihan kauhuun keskittyviä pienkustantamojakin olevan pari kappaletta. Myös suuri kustantamo Bonnier julkaisee kauhu-e-novellien sarjaa Mix-nimen kautta. Täällä on listattu kauhunovellit sen mukaan, montako minuuttia niiden lukemiseen kuluu.

Ruotsalaisessa sf/f-skenessä ilmestyy vähän printtilehtiä ja nettilehdet ovat lyhytikäisiä nekin, mutta genre-keskeisiä pienkustantamoja näyttäisi olevan sitäkin enemmän. Ehkä työnjako menee niin, että suomalaiset ovat enemmän kunnostautuneet scifissä ja ruotsalaiset kauhussa. Kuvaavaa on, että vuoden parhaalle sf/f-novellille Ruotsissa myönnettävä palkinto on mennyt useimmiten kauhunovellille. Palkintoa myöntää Catahya-yhteisö.

Johan Jönssonin yleiskatsaus ruotsalaiseen spefinovellistiikkaan (englanniksi) on luettavissa täällä.

- Monet suomalaiset sf/f-kirjallisuuden harrastajat osallistuvat innokkaasti ns. "social justice warrior" -keskusteluun. En aivan tarkkaan tiedä, mikä on SJW. Monet käyttävät sitä synonyyminä feminististä tai vasempaan kallellaan olevasta liberaalista, joka keskustelee kärkkäästi mm. populaarikulttuurin naishahmoista tai niiden puuttumisesta. Vielä useammat ovat turhautuneet tähän samaan keskusteluun. Suomalaisessa scifi- ja fantasiaskenessä vaikuttaa paljon naisia, kirjoittajista naisia voisi sanoa olevan jopa enemmistö. Ajattelen vastareaktion johtuvan paitsi innokkaimpien aktivistien ylilyönneistä myös siitä, että meikäläisestä fandomista puuttuu se vastapuoli.

Niitä jotka haluavat tutustua toisenlaiseen kirjallisuusmakuun kehotan tutustumaan esimerkiksi Suomesta käsin toimivan Castalia Housen tarjontaan. En laita linkkiä tähän, saatte googlata itse jos kiinnostaa. Kustantamo ilmoittaa tarjoavansa konservatiivisemman vaihtoehdon dogmaattisen edistykselliselle nyky-spefille. Kirjallisiksi esikuviksi nimetään mm. J.R.R.Tolkien, C.S.Lewis, G.K.Chesterton ja Robert E. Howard. Tarjolla on scifiä ja eeppistä fantasia. Ei niistä sen enempää. Esseekokoelmassaan eräs kirjailijoista, John C. Wright "explains the noble purpose underlying science fiction, and shows how the genre’s obsession with strong female characters is nothing less than an attack on human nature". Verkkokaupassa näyttäisi olevan "homeschool" -osiossa kaupan myös Astronomy and Astrophysics - Biblical Supplement. Muutenkin homma vaikuttaa enemmän amerikkalaistyyppisen uskonnollisen oikeiston projektilta kuin varsinaisesti kirjalliselta liikkeeltä.

Vaikka onhan näitä herätys- ja karismaattisia liikkeitä ja niiden myötä lukijakuntaa varmaan Suomessakin. Meidänkin naapurissa on mormonikirkko ja kuntosalin yläkerrassa on se ex- Nokian herätys -ylistyskeskus. Vissiin siellä käy paljon porukkaa kaatumassa, mutta ei se näy samalla tavalla. Punaviherkupla toimii niinkin, että yksi ainoa FB-kaveri postaa jotain abortinvastaisia tai Israelia puolustavia linkkejä ja kaikki muut edustavat tyypillistä liberaalia kaupunkilaiskeskiluokkaa. Sitä en tiedä, miksi Castilia-kustantamo toimii Suomesta käsin. Kristillinen kustannustoiminta on valtava ala Amerikassa, meillä pienempi.

Mitä kustantamon ilmoittamiin esikuviin tulee, Chestertonkin oli reformisti pikemmin kuin konservatiivi. Oletettavasti Suomessakin on nimenomaan kristillisiä scifi- ja fantasiakirjoittajia, en vain ole törmännyt, kristillisiin lastenkirjoihin kyllä.

Tuesday, September 16, 2014

Proosaa: Sammakko

Kun tulin kotiin koulusta, sisko seisoi keittiön hellan edessä kädet selän takana ja näytti omituiselta. Perunakattila kiehui liedellä. Nostin kantta, vaikka sisko yritti estää ja roikkui käsivarressa kiinni. "Mitä vittua, täällä kiehuu vittu sammakko!" Sisko tuhersi itkua. Se oli työntänyt kädet syvälle hupparintaskuihin. "Mistä vitusta sä olet edes saanut ton? Ällöttävää."
Liesi oli varattu, joten otin jääkaapista valmishampurilaisen ja laitoin sen mikroon. Sisko ei vieläkään sanonut mitään ja ajattelin, että nyt se on lopullisesti menettänyt järkensä, ei ihmekään kun hengasi niiden ääliömäisten pikkumimmien kanssa, lukitsi oven ja supatti tuntikausia jotain noitajuttuja sen huoneessa. "Ton on parasta olla häipynyt kun mutsi tulee kotiin", sanoin ja marssin omaan huoneeseeni.
Olin just saanut kuulokkeet päähän ja käynnistänyt GTA:n, kun sisko koputti olkapäähän. Mitä vittua?
"Mä tarviin apua", se sanoi. Sitten se sönkötti koko jutun. Sammakko oli metsän keijujen vihollinen, jonka sisko oli pyydystänyt liikuntatunnilla. Keijujen kuningas oli luvannut palkinnon sille joka tuhosi vihollisen. "Minun pitää viedä se takaisin urheilukentän takaiseen ojaan, mutta toiset sammakot on siellä vahtimassa. Sun täytyy ihan totta tulla mukaan." No olkoon.
Lähdin saattamaan siskoa, joka kantoi keitettyä sammakoa vanhassa Siwan muovikassissa. Naapurin kyylä mulkoili alaovella. Näytin sille keskisormea. Tämä on meinaan getto. Käveltiin siinä kohti urheilukentän laitaa, onneksi kaverit ei sentään nähneet.
"Toimiko se juttu?" mun oli pakko kysyä.
"Ai mikä?" sisko kysyi.
"Että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja kiehuttaa hitaasti, se ei tajua hypätä pois."
"Ai se. Ei toiminut. Minun piti laittaa kannen päälle paino."
Oltiin perillä. Sisko heitti sammakon pusseineen ojaan ja huusi metsään, että oli täyttänyt kuninkaan antaman tehtävän.
Se siitä. Kuningas täytti oman lupauksensa ja kaikki oli tyytyväisiä. Kun vaan koulupäivän jälkeen astuttiin kotiovesta, keittiön pöytä notkui keijukakkuja, banaaneja ja lesejugurttia. Naapurin kyylä sai sairaskohtauksen ja vietiin paareilla pois. Sitä mutsi kyllä ihmetteli, mistä me saatiin kaikki ne välipalat, mutta me selitettiin siskon kanssa että me oltiin katsottu Jamie Oliveria.
Nyt mutsi on ilmoittanut meikäläisen johonkin junior master cheffiin. Ja mä hytisen taas täällä urheilukentän kuuraisella nurmikolla. Keijujen kuningas, tule apuun!

Sunday, September 14, 2014

Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.


Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Thursday, September 11, 2014

Fanifiktio köyhdyttää?

Tämä vanha blogipostaus kommentteineen herätti taannoin miettimään (skippasin alun referaatin Joanna Russin teoksesta, se on meillä joka tapauksessa hyllyssä). Luen ajoittain aika paljonkin fanifiktiota, tavallisesti ei-niin-yllättäen jonkin ison supersankari- tai muun Hollywood-elokuvan ensi-illan jälkeen. Fanifiktio laajentaa henkilöhahmojen välisiä suhteita ja leikittelee niillä. Mikäpä sen hauskempaa kuin lukea fanifiktiota rakkaista hahmoista?

Kaikista intersektionaalisten feministien pyrkimyksistä huolimatta suosituimpia elokuvia ja kirjoja ovat edelleen seikkailut, joissa noudatellaan melko perinteisiä juonikaavoja ja sukupuolistereotypioita. Perinteisiä juttuja luetaan ja katsotaan, koska niiden parissa ihmiset viihtyvät vapaa-aikanaan. Itsekään en erityisemmin välitä poliittisesta fiktiosta, luen mieluummin vaikka jotakin hyvää, napakkaa agitaatiota ilman fiktion verhoa.

Varjopuoli valtavirtaviihteessä on, että Hollywood-elokuvien hahmot eivät aina toimi (varsinkaan miehet keskenään) sillä tavalla kuin naiskatsojana haluaisi. En mene tähän syvemmälle. Fanifiktio toteuttaa kaikkea sitä, mitä lukijana tai katsojana jää kaipaamaan: siinä tutut hahmot seikkailevat emotionaalisesti tyydyttävissä tarinoissa.

Heikkoina hetkinä ajattelen B-suunnitelmaa, jonka mukaan lyön hanskat tiskiin vakavan proosan osalta ja alan kirjoittaa vain fanficia nettiin nimimerkillä immortalbeloved666 tai jotain sellaista. Se on ainakin kivaa. Silloin kuulen kuitenkin korvissani vanhemman naiskirjoittajan äänen vuosien takaa. Se sanoo näin: miehet ovat aina oivaltaneet paremmin, että kirjoittamisesta voi saada myös rahaa.


Tutut hahmot uudessa kontekstissa. Kuva: Saara Henriksson

En tiedä, onko fanifiktio todella valtaosin naisten kirjoittamaa. Oletan näin, asiaa lienee tutkittukin. Fanifiktion arvostus on heikkoa, osin mielestäni vääristä syistä. Ajattelen, että fanifiktiota ei pitäisi arvostella kirjallisuutena vaan paperinukkeleikkinä. Tarkoitus on sama, leikkiä rakkailla hahmoilla, ja leikkiminen on tärkeää ja voimauttavaa myös aikuiselle. Se voi olla hyvin kirjoitettua, mutta sen päämäärä on eri kuin kirjallisuuden kirjoittamisessa.

Tähän asti kirjallisuuden ja fanifiktion välinen raja pysyy selvänä. Mutta sitten kuvaan tulevat tie-in-romaanit. Niiden kirjoittamisesta maksetaan ja niitä ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Kaikki Star Wars -pokkarit, Salaiset kansiot -pokkarit ja Star Trek -pokkarit ovat tie-in-romaaneja. Mihin tie-in-sijoittuu hierarkiassa, jossa arvioidaan kirjoittajan oma luovaa panosta? Siinä on kysymys kuitenkin enemmän tuotteen kuin kirjallisuuden luomisesta. Loogisesti ajateltuna sen ei pitäisi olla korkeammalla kuin fanifiktionkaan. Mutta siitä saa rahaa.

Entäpä sitten tiukka formulafiktio, kuten perinteinen romanssi? Romanttisen viihteen kaava on hyvin vakiintunut, eikä hyvän tällaisen teoksen kirjoittaminen ole missään nimessä helppoa. Kannattaa kokeilla, jos näin kuvittelee. Tämän jälkeen tulevat kaavamainen dekkari jne. Pohjimmillaan ero lienee käyttötarkoituksessa: romanttinen fiktio lupailee emotionaalista palkintoa, jännitysromaani, no, jännitystä. "Jännittävää" on, että näistä kahdesta jälkimmäinen on vahvemmin asettunut salonkikelpoisen nykykirjallisuuden konventioksi eikä kukaan dekkaria oikeastaan enää halpagenreksi sanokaan. En tiedä, miten on romanssin laita.

Jäljelle jää kysymys, jota science fictionin ja fantasian kirjoittajien kanssa joskus pohditaan, mutta jonka suhteen ei yleensä päästä mihinkään lopputulokseen: miten pitkälle lajin omat konventiot synnyttävät itse asiassa fanifiktiota, aina uusia Gandalfeja, Raistlineja ja Frodoja?

Jokainen kirjoittaja luultavasti kirjoittaa mieluiten sitä mitä itse haluaisi lukea. Ei ole yllättävää, jos muut saman lajin harrastajat ovat samaa mieltä. Joskus harvoin, kuten George R.R.Martinin Valtaistuinpeli-sarjan tapauksessa tarinoista innostuu myös suuri yleisö. Vähän vaikuttaisi siltä, että myös rahantulo vaikuttaisi lajin arvostukseen. Siinä mielessä fanifiktion kirjoittajien kritiikissä voi olla perää.

Eli: kirjoittaja, kirjoita mitä haluat. Koska jos saisit siitä rahaa, se olisi yhtä arvostettua kuin naapurikirjallisuudenlajikin, mutta jos et niin ei väliä, koska nyt rahan vuoksi harrastaisi. Koko kysymys arvostuksesta muuttuu tällä tavalla yhdentekeväksi. Voilà!

Saturday, September 6, 2014

Varaa valita

Blogisti esittää mielenkiintoisia kysymyksiä rahasta. Haluan osallistua keskusteluun täälläkin. Vapaa kirjoittaja miettii usein rahaa, siltä näyttää, jopa useammin kuin proosan estetiikkaa tai kirjallisuutemme tilaa.

Lehtikirjoituksista päätellen eri tuloluokkiin kuuluvien ihmisten elämät eriytyvät Suomessa. Jäin miettimään, miten tämä näkyy minun ja tuntemieni ihmisten arjessa. Ovatko kaverit valikoituneet lähtökohtaisesti jo opiskelualan ja -kavereiden mukaan samasta tuloluokasta, vai ohjaavatko aikuisuuden valinnat (tai hyvä säkä esimerkiksi työpaikan suhteen) sitä, millaisen kaveripiirin kanssa sitä viettää aikaa?

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten keskiluokkaisen ihmisen "muistot" niukasta opiskeluajasta eivät käy todellisen köyhyyden kokemuksesta. Köyhyys on sitä, että ihmisellä ei ole edes näköpiirissä parempaa taloudellista tilannetta. Voisin nykyisellä kokemuksella lisätä vielä sen, että perheet ovat taloudellisesti keskenään tasa-arvoisimillaan silloin, kun lapset on hankittu nuorina, työuran alussa tai opintojen vielä ollessa kesken. Melkein kaikilla alle kolmekymppisillä, jotka jäävät vanhempain- tai hoitovapaalle, on tiukkaa. Mutta toisin kuin joka puolelta naisille toitotetaan, lasten hankkiminen nuorena ei merkitse vääjäämätöntä tuloloukkua. Monella alalla ura urkenee ja varsinainen ammattitaito alkaa vasta karttua näiden naisten ollessa vähän päälle kolmekymppisiä. Silloin kun lapset jo menevät kouluun ja lapsenteon myöhemmäksi jättäneet katoavat vanhempainvapaille. "Pikkulapsiajan" köyhyys ei (onneksi!) tarkoita koko elämän mittaista köyhyyttä.

Puhutaan varallisuuden tai akateemisen koulutuksen periytymisestä, mutta sääntö ei päde maailmassa, jossa alle neljäkymppiset työikäiset ovat paljon huonommissa (epävarmoissa ja pienipalkkaisissa) työsuhteissa kuin omat vanhempansa aikanaan. Siis jos ylipäätään ovat töissä. Mutta mitä tulee sosiaaliseen elämään, lopputulos on kuitenkin sama. Suunnilleen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa sitä tulee hengattua. Suurin osa tuttavapiiristäni joutuu huolehtimaan rahan riittämisestä, oli se sitten laskuihin tai asuntolainaan. Joitakin yksittäisiä varakkaita tai (erityisen) köyhiä äiti-lapsi-kavereita lukuunottamatta kaikki asuvat suunnilleen samanlaisilla alueilla. He tekevät ehkä eri alojen töitä, mutta viettävät vapaa-aikaansa samalla tavalla.



phocahispidan havainnoista kiinnostavin on ehkä tämä: työ tai työttömyys erottavat kaveripiirit taloudellisesti, mutta vapaa-aika erottaa heidät sosiaalisesti.

Yleensä minun ei tarvitse miettiä vapaa-ajanviettoa rahan kannalta. Vapaalla kirjoittajalla ei välttämättä edes ole niin selvää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Esimerkiksi heinäkuun lomakuukautena kirjoitin kaksi lehtijuttua, osallistuin Finnconiin joka on alan suurin vuosittainen tapahtuma ja editoin romaania ja muutamaa novellia. Aika ystävien ja sukulaisten kanssa kului molemmin puolin kyläillessä, kirjoittajakavereiden kanssa myös yhteisten projektien kuten osuustoiminnan ja pienlehtien julkaisemisen merkeissä. Lapset pyörivät siinä mukana. Kukaan ei meidän perheelle edes ehdottele mitään etelänmatkoja. Lomilla vietämme aikaa suvun mökillä ja mies bongaa lahjakortteja ruotsinlaivalle huutonetistä.

Kun oma vapaa-aika on järjestetty itselle sopivalla tavalla, ei harmita kieltäytyä "ylimääräisistä" reissuista ja juhlista. Viikonloppulomasta lentoineen eurooppalaiseen pääkaupunkiin kieltäydyin kerran sillä perusteella, että tiesin kutsujan tykkäävän juhlia muun muassa tilaamalla alkajaisiksi kolmen hengen pöytäseurueelle pullon kuohuvaa, kun minä juon mieluummin vain kaljaa, ja sen jälkeen herkuttelemalla pihvillä, kun minä syön korkeintaan katkarapuvoileivän. Ei siinä ole oikein järkeä.

Jos rahaa olisi paljon, ei tarvitsisi miettiä, osallistuuko mökin katon remonttikustannuksiin tai meneekö kesällä kirjoittajakouluun ulkomaille. Kun rahaa on vähemmän, pitää valita, kumpaa tarkoitusta varten alkaa säästää. Jos rahaa ei ole yhtään, perhe elää toimeentulotuella ja joka euro lasketaan, ei pääse edes valitsemaan eri vaihtoehtojen välillä. Siinä mielessä katkarapuleipäkin on minulle enemmän tyyli- ja elämäntapakysymys. En muutenkaan söisi pihviä eikä tulisi mieleenkään lähteä johonkin laskettelukeskukseen.

Monet harrastukset ovat sinänsä ilmaisia, kuten tieteis- ja fantasiakulttuuri tai yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Kaunokirjallisuutta voi lainata kirjastosta ja kansalaisaktivismia voi sitäkin harrastaa kirjaston tiloissa. Käytännössä osallistumismahdollisuudet ovat kuitenkin erilaisia. Conimatkat, hotellit ja oluet eivät ole ilmaisia. Perheellinen naispoliitikko puolestaan tarvitsee laajan tukiverkoston, jonka kaikki aika ja energia eivät mene päivittäisestä toimeentulosta huolehtimiseen.

Sitten on valintoja, joissa ei lopulta ole kysymys rahasta. Iltapukua en ole vuokrannut, lainannut tai hankkinut eläissäni. Olen saanut pari kertaa apurahan, joiden jakotilaisuudesta olen jäänyt pois pukukoodillisen kutsun takia. Minusta tämä on valintakysymys, jota ehkä valaisee siskoni keksimä esimerkki: kirjailija iltapuvussa on vähän niin kuin tutkijakoululainen, joka pienellä rahalla tekee väitöskirjaa laitoksella viisi vuotta ja joutuu sen jälkeen vuokraamaan tonnin frakin ja tarjoamaan päivällisen vastaväittäjälle ja kustokselle ja joka kaiken päätteeksi potkaistaan laitokselta pois. Muutaman tuhannen euron apurahan juhliminen iltapuvussa on mielestäni ristiriidassa apurahansaajan aseman kanssa. Puhumattakaan siitä, mikä pohjimmiltaan on kirjailijan tehtävä, hyvänen aika.

Monet naiset väittävät, että raha "ei ole heidän arvoissaan" korkealla tai että rahalla ei ole heille merkitystä. Nuorena opiskelijana sitä onkin huoleton. Yleensä nämä samat ihmiset kuitenkin pidemmän päälle toivovat, että heidän ei tarvitsisi olla taloudellisesti riippuvaisia vanhemmista, puolisosta, Kelasta, sossusta. Että olisi vähän liikkumavaraa, itsenäisyyttä, taloudellista turvaa. Varaa tehdä lapsille hankintoja ilman stressiä ja kyyneleitä. Siksi rahalla on väliä. Raha ja toimeentulo ovat tärkeitä asioita: "Kun ihminen ihminen on, niin leipää hän tarvitsee". Tärkeistä asioista puhutaan ystävien kesken ja silloin tuntuu mukavalta, kun toinen voi samastua omiin kokemuksiin. Koskivat ne sitten toimeentulotuen hakemista kuin naisyrittäjän raskasta vastuuta työntekijöistään.

Toivoisin, että Suomen ilmapiirissä olisi helpompaa puhua rahasta. Silloin naisetkin voisivat helpommin tajuta oman asemansa ja oivaltaa, milloin yhteiskunta tai jopa heidän läheisensä viilaavat heitä linssiin. Blogistille haluaisin kirjoittaa lohdutukseksi ystäväni Aino-Maijan kuolemattoman ajatuksen, että ihmiset eivät poseeeraa siksi että olisivat yhtä hyviä kuin muut, vaan siksi, että olisivat yhtä hyviä kuin kuvittelevat muiden olevan. "Skumpan ja macaronsien voimalla liihottava ruiskurusketettu ja kynsihoidettu bisnesnainen" voi ajatella, että elämäntapablogistin elämä on aina rentoa ja tyylikästä ja siksi pitää itsekin yrittää.

Katkaistaan mielikuvien kierre ja käydään käsiksi itse asiaan.