Showing posts with label sananvapaus. Show all posts
Showing posts with label sananvapaus. Show all posts

Thursday, February 5, 2015

Anteeksi, keskustelija, mutta sananvapautenne näkyy

Sananvapaus on varmasti ollut alkuvuoden 2015 väärinkäytetyin sana. Timo Hännikäisen keväällä ilmestyvän kirjan nostamasta ennakkokeskustelusta päätellen sananvapaus vuonna 2015 näyttää tältä: kirjailija on vapaa sanomaan mitä vain, mutta jos joku kyseenalaistaa, se on sensuuria.

Niiden, joita asia mahdollisesti kiinnostaa, kannattaa tutustua verkkolehti Takku-lehdessä julkastuun alkuperäiseen, anonyymiin mielipidekirjoitukseen "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?", kirjallisuudentutkija Olli Löytyn Fabebook-päivitykseen kustannustoiminnan iloista ja kiroista, kirjailija Timo Hännikäisen tuohtuneeseen vastaukseen sekä tutkija Jussi Ojajärven kommenttiin (täällä). Omalla vastuulla. Kommenteissa menevät usein sekaisin kaksi asiaa, molemmilla osapuolilla: nimittäin sananvapaus ja painovapaus.

Ensinnäkin, Timo Hännikäisen kirjat voivat olla lukukelvottomia, mutta painokelvottomia ne eivät ole. Näihin seikkoihin liittyvät vähän eri oikeudet ja velvollisuudet. Voin pitää Hännikäisen Ilman-teosta hyvin kirjoitettuna, mutta vastustaa sen sanomaa. Sensuurimentaliteettia tämä ei ole.

Nyt on niin, että sanan- ja painovapauden ero ei ole semanttinen, vaan se on lainsäädännössä määritelty. Edellinen mahdollistaa "lukematta paskaa" -kommentoinnin, jälkimmäinen sen, että Suomessa kirjoja ei ennakkosensuroida. Puolustan Savukeitaan päätöstä julkaista Timo Hännikäisen teoksia. Puolustan heidän päätöksiään julkaista ihan mitä vain haluavat, mutta suuresti ihmettelen kyseisen poliittisesti aktiivisen kirjailijan itkua, jos ja kun hänen kustantajaansa asiasta sitten kritisoidaan.

Savukeidas on hieno kustantamo, ehkä siksi monet kommentoijat ottavat asian niin tosissaan. Tunnen myötätuntoa Ville Hytöstä kohtaan. Hännikäisen "julistusta" en sen kummemmin kommentoi, sanonpa vain, että jos Facebookista käy bongailemassa muiden käyttäjien tykkäyksiä ja raportoi nämä sitten sananvapautensa estämisestä niin silloin on kirjailijalla pallo hukassa. Olli Löytyn, Juri Nummelinin ja Jussi Ojajärven nimittäminen vaikutusvaltaiseksi kulttuurieliitiksi on epäilemättä imartelevaa kyseisille herroille, mutta faktisesti heidän mahdollisuutensa vaikuttaa Savukeitaan julkaisupolitiikkaan sen enempää kuin Suomen lainsäädäntöönkään on hyvin vähäinen.

Toiseksi, painostus on toki yritys vaikuttaa kustantamon julkaisupolitiikkaan, mutta liiketoimintaan kohdistuessaan sitä ei voida pitää sananvapauden rajoittamisena sen enempää kuin uhkaus lopettaa Hesarin tilaus on Helsingin Sanomien sananvapauden rajoittamista. Jos minä olisin julkaisemassa kirjaa Savukeitaalta ja sitä kansalaismielipide vastustaisi, Hännikäisen (ja Hytösen) tapaan suuttuisin ja muistuttaisin oikeudestani kirjoittaa mitä haluan. Mutta koska kustannuspäätös on kirjailijan ja kustantajan välinen asia, "kansalaismielipide" ei vaikuttaisi julkaisemiseen. Joten vaikea nähdä, miten oikeuksiani poljettaisiin.

Toisin sanoen: takkuanarkisteilla on oikeus vaatia (=käyttää sanaa), mutta ei kieltää. Kirjailijalla on oikeus kirjoittaa ja kustantajalla julkaista lainsäädännön puitteissa. Anarkisteilla on oikeus nillittää ja nostaa paskamyrsky, kustantajalla on oikeus pahoittaa mielensä ja kieltämättä kirjailijallakin on oikeus itkeä, että nyt on oikeuksia poljettu. Ja minulla on oikeus kirjoittaa, että eipä ole oikeuksia poljettu, kun ei vain ole.

Selvyyden vuoksi, en pidä Hännikäisen tekstien julkaisemista Savukeitaalta äärioikeiston projektin tukemisena. Tärkeää on, että Sarastus-lehden agendaa voidaan kritisoida, tätä Villekin luultavasti ajaa takaa toivoessaan, että keskustelun voisi kääntää koskemaan "pitäisikö Hännikäisen kirjoja julkaista" -kysymyksestä siihen, onko Hännikäinen oikeassa vai väärässä. Mielestäni Savukeidas ei vain saa vaan sen myös pitäisi julkaista Hännikäistä: Sarastuksen porukalle ei ihan hopeatarjottimella pidä tarjota sitä itkupotkumarttyyrin asemaa, jonka tämän keskustelun jälkeen julkaisemattomuudesta seuraisi. Siitäkin huolimatta, että kenelläkään ei ole mitään subjektiivista oikeutta tulla julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta.

Kirjallisuuskeskusteluna (irrotettuna sananvapauskeskustelusta) asian esiin nousu Takku-kirjoituksen kautta on hyvä asia. Itse pidän myös Hesarin tätä pääkirjoitusta merkittävänä. Avoimessa yhteiskunnassa emme voi sietää fasistista tai äärioikeistolaista kirjoittelua, mutta jos kieltäisimme kaikenlaisen levottoman paskan julkaisemisen, seuraukset olisivat mielestäni vakavampia kuin mitä ne nyt ovat. Eli ilmaistaan ensin ja tuomitaan sitten, näin kömpelösti ilmaistuna.

"Kyllä minäkin osaan olla uhri" on suomalaisessa keskustelussa aivan liian tavallinen ulostulo. Ajattelen kirjoittajien käyttävän parhaiten sananvapauttaan silloin kun he, no, kirjoittavat omia teoksiaan. Parasta sananvapauden puolustamista on se kun jokainen huolehtii omastaan. Ainoa subjektiivinen oikeus tässä asiassa taitaa olla kustantajan vapaus julkaista tai olla julkaisematta. Loppu on kiinni kustantajan mausta ja sensibiliteetistä.*

Toisin sanoen, kaikkea kohtuullista ja järkevää vihaavat kirjailijat ja kustantajat varmistavat, että kohtuuttomat ja järjettömät kirjasodat leimahtavat vastedeskin. Onneksi ja onnettomuudeksi.

* Olen käyttänyt hokemana tätä "maku- ja sensibiliteettikysymystä" siitä saakka, kun sain Tammen Hannu Harjulta kerran tällä tavoin perusteltua hylkypostia.** Onkin tullut moneen käyttöön.

** Noin muuten olen vielä sitä mieltä, että kirjailijat arvostavat hylkyjä aivan liian vähän. Hylkyposti se on paras posti, mutta siitä ehkä myöhemmin.

Thursday, November 28, 2013

Me varastamme salaisuuksia

Katsoin Alex Gibneyn dokumentin We steal secrets, jonka joku oli näppärästi ladannut Youtubeen (nyttemmin poistettu)*. Dokumentti yllätti positiivisesti, siellä se on huolella tehty ja monin kerroin jännittävämpi kuin samasta aiheesta tehty Hollywood-elokuva. Dokumentti punoo yhteen kahden hyvin erilaisen ihmisen, Julian Assangen ja Bradley (myöh. Chelsea) Manningin tarinat. Molemmat nousivat kertaheitolla uutisten pääaiheiksi ympäri maailman, kun Wikileaks julkaisi verkkosivullaan Manningin vuotamia Yhdysvaltain hallinnon diplomaattisähkeitä.

Manning ja Assange eivät tietääkseni tavanneet koskaan, mutta verkkosivuston perustajan ja tietovuotajan yhteistyö muutti maailmaa nopeasti ja peruuttamattomasti. Dokumentissa haastatellaan myös lukuisia aktivisteja, toimittajia, poliitikkoja, hakkereita ja Yhdysvaltojen hallinnon sekä armeijan työntekijöitä. Dokumentin nimi on helppo ymmärtää väärin: We steal secrets on dokumentissa haastatellun entisen CIA-pomon Michael Haydenin lausunto, ei Wikileaksin.

Wikileaks on kampanjoinut vakuuttavasti hallinnon läpinäkyvyyden puolesta. Asia on poliittisesti ajankohtainen ja tärkeä, mutta myös ihmisten tarinat uutisotsikoiden takana ovat kertomisen arvioisia. Wikileaks on syyttänyt dokumenttia valikoivasta leikkaamisesta, mikä pitää tietenkin paikkansa. Dokumentti on aina tekijänsä näkemys tapahtumista. Wikileaks on tuottanut dokumenttiin täydentävän kommenttiraidan.

Osa porukan vastalauseista tuntuu myös liioitelluilta. Dokumentin katsojalle on selvää, että Adrian Lamo, jolle Bradley Manning tunnusti tekonsa chatissa, on sairautensa vuoksi mitä epäluotettavin henkilö myöntämään mitään takeita yksityisyydestä yhtään kenellekään.

Toisin kuin Wikileaksin ärsyntyneet kommentit väittävät, tietovuotajan psykologinen tausta ei mielestäni trivialisoi Manningin teon poliittista merkitystä. Henkilö voi olla samaan aikaan nurkkaan ajettu ja vahva, samaan aikaan häiriintynyt ja selväjärkinen. Mustavalkoisessa maailmankuvassa tämä ei ole mahdollista mutta monimutkaisessa todellisuudessa on. Dokumentin katsojalle tulee myös hyvin selväksi, miten olosuhteet Irakissa muuttavat sotilaita ja politisoivat heitä.

Dokumentti ei minusta pyri osoittamaan Manningin toiminnassa moraalisia ongelmia vaan sen, miten tämä toimi niin radikaalisti omaa etuaan vastaan. Rohkeus yksin ei riitä, rohkeita tekoja tekevät ihmiset jotka ovat tarpeeksi epätoivoisia ollakseen välittämättä, mitä heille itselleen tapahtuu.

On myönnettävä, että Julian Assangesta maalataan dokumentissa "epämääräinen tyyppi" vähän lapsellisilla tavoilla. Nautin tämän filmin katsomisesta kuitenkin myös haastattelumateriaalin vuoksi. Pienenä vihjeenä, kohdassa 60:05 nähdään paras ilme tavallisesti pokerinaamaiselta Assangelta ikinä.

Suosittelen vilkaisemaan dokumenttia. Tämän katsottuani Lady Gagan kappale Telephone ei ole enää kuulostanut samalta.

We Steal Secrets IMDB:ssa: http://www.imdb.com/title/tt1824254/

*Copyrightin kunnioittaminen tuntuu tässä yhteydessä tekopyhältä, joten jätän vastuun Googlelle.