Tuesday, November 29, 2016

Keskiluokassa tuli ahdasta

Luin Anna Kontulan erinomaisen pamfletin Luokkalaki. Teos käsittelee sitä, miten yhteiskunnan käytännöt suosivat keskiluokkaa ja varakkaita. Nimi on ehkä sikäli harhaanjohtava, että useinkaan kyse ei ole lainsäädännöstä vaan ihan vain käytännöistä: mitä liitteitä toimeentulotukihakemukseen vaaditaan, kuka menee opiskelemaan millekin linjalle, kenellä on oikeus liikkua yli valtioiden rajojen ilman, että paperit katsotaan, ja niin edelleen.

Varsinkin alun käsiteanalyysi on hyödyllinen. Luokkarajat voidaan piirtää halutessaan ammatin, palkansaajaluokittelun (ylempi- tai alempi toimihenkilö, työntekijä) tai tulo- ja varallisuuserojen perusteella. Tai sitten jollakin muulla perusteella. Käytännössä varsinkin identiteetit ovat liukuvia, ja luokka-asema voi vaihtua toiseen muutamassa kuukaudessa uuden työpaikan (tai työttömyyden) tai avioliiton ansiosta.

Kontulalla on myös sama havainto kuin itselläni, että ihmisillä on tapana projisoida negatiivisia ryhmäominaisuuksia kuten laiskuutta tai epärehellisyyttä tulojanan toiseen päähän. Ei ole ehkä niin yllättävä havainto, että tuhlareita ja säästäväisiä on suuri- ja pienituloisissa yhtä lailla. Sen sijaan yhteistä tarkkaavaisilla rahankäyttäjillä janan molemmissa päissä tuntuu olevan, että tuhlaaminen on sen toisen päädyn ominaisuus ja vika. Eli räävittömästi syödään ravintolassa ja siivooja siivoaa kotona, tai sitten ei siivota ja rahat kannetaan Siwaan ja vaihdetaan kaljaan ja röökiin.

Mietin sellaistakin, että juuri arjen pärjäämisestä on tullut se normittava mittatikku, jolla heikommin suoriutuvaa saa tökkiä ja nokkia. Koska kaikki kunnon järkevät ihmisethän pystyvät siivoamaan kämppänsä ja pitämään kukkaronsa hallussa. Ja sitten, jos he eivät pysty tähän, niin he ovat joko yläluokkaisia nirppanokkia (rikkaat) tai holtittomia hulttioita (köyhät).

Koska varakkaiden ääni kantaa yhteiskunnassa kauemmas, vikapää jää julkisessa keskustelussa useammin pienituloisille.


Luokkakeskustelija lukee Guardiania Tukholmassa.

Leikittelen myös sellaisella hypoteesilla, että Suomessa kaikki pyrkivät keskiluokkaan, paitsi ylempi keskiluokka, joka pyrkii yläluokkaan. Työväenluokka pyrkii keskiluokkaan, koska keskiluokkaisuus määrittää yhteiskunnan normit esimerkiksi lastenkasvatuksessa, kulutuksessa, koulutuksessa ja muussa sellaisessa. Myös yläluokka pyrkii esittämään itsensä keskiluokkana, koska Suomessa juuri kenenkään ei voi sanoa kuuluvan eliittiin ilman, että hän suuttuu.

Ylempi keskiluokka pyrkii yläluokkaan, koska se on hienoa, ja koska paremmalla paikalla pystyy paremmin toteuttamaan näkemyksiään. Haaveensa keskiluokka pyrkii toteuttamaan etenemällä urallaan, pyrkimällä yhteiskunnan vaikuttajapaikoille, kouluttamalla ja harrastuttamalla lapsiaan sekä kuluttamalla taidetta ja hienoja tavaroita. Välillä korostetaan, että kysymys rahasta, koska sivistykselle ja kulttuurille ei voi laskea hintaa. Tai sille intohimolle, jota ihminen työtään kohtaan tuntee.

Yleensä tämä siirtyminen ei onnistu, ja silloin se on jonkun muun vika. Yrittäjiä vainoavat verot, akateemista väkeä koulutusleikkaukset, taiteilijoita markkinatalous. Heti jos jollekin ryhmälle sanoo, että hei, te olette aika hyvässä asemassa vaikuttamaan itse siihen tai tähän, he itkevät ja puolustautuvat, että emme voi mitään, kun yhteiskunnan rakenteet estävät. Näin ihmiset, jotka ovat olleet paitsi äänestys- ja ehdolleasettumisiässä jo parikymmentä vuotta, myös toimivat omissa ammateissaan ja kasvattavat omia perheitään. Siinä on jo aika paljon valtaa, joka ei ilmeisesti kuulu kenellekään.

Mahtavaa, että Kontulan kirjassa puhuttiin rahasta. En tahdo jaksaa luokkakeskustelussa sitä, että homma menee mausta ja tyylistä kiistelemiseksi. Toivoisin, että ihmiset vilkaisisivat pankkitiliään, siinä sitä on sitä identiteettiä. Tämä ei tietenkään ole erityisesti kenenkään vika, koska luokasta tätä näkyä vähemmän puhutaan taloudellisena kysymyksenä. Muistan lähinnä sen HS:n luokkatestin, joka olikin melko kauhea. Seuranneessa keskustelussa oli kuitenkin se hillittömän hauska puoli, että koulutetut käyttäjät, jotka saivat ”vähäosaisen” yhteiskuntaluokan tulokseksi, olivat todella loukkaantuneita. Hyväosaiset asemoivat itsensä alaspäin ja pienituloiset ylöspäin.

Lopuksi mietin kysymystä, jota Kontulan kirjassa ei niinkään käsitelty, eli nousukkuutta. Keskiluokkaa saattavat pienituloiset pitää sinisilmäisen hyväosaisena ja työväenluokkaa saattavat herrat ja rouvat pitää typeränä rahvaana, mutta väitän, että mikään luokkaominaisuus ei herätä niin paljon inhoa kuin nousukkuus.

Eikä se olekaan helppoa, olla nousukas, nimittäin. Pelkästään yläluokan pinnallisten tuntomerkkien omaksuminen ei riitä. Sivistyneisyys ei ole sitä, että syö jälkiruoan haarukalla, vaan siihen vaaditaan herkkyyttä, tilannetajua ja muiden huomioon ottamista. Nämä puolestaan edellyttävät itseluottamusta, jota ”väärään paikkaan” joutuneella ihmisellä ei yleensä ole.

On jokseenkin luontevampaa ihmiselle olla sitä mitä on, ja pitää niistä asioista joista oikeasti pitää. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tämä ei kysy yhteiskuntaluokkaa, vaan esimerkiksi klassisen musiikin konserttiin pääsee alennuslipuilla (ja muuallakin kuin pääkaupungissa). Yhtä pöljää on maun perusteella hilata luokkaidentiteettiään alaspäin. ”Katukulttuuri” kuulostaa minun korvissani epäilyttävästi samalta kuin ”katuruoka” (juuri se, jossa on korianteria).

Toisin kuin joskus väitetään, kaikki suomalaiset eivät kuulu keskiluokkaan. Keskiluokassa on kuitenkin ahdasta. Paljolti tämän yhteiskuntaluokan poliittisesta tahdosta riippuu, pyritäänkö oloja väljentämään lisäämällä mahdollisuuksia kaikille, vai pyrkimällä vain ylöspäin, muiden ihmisten kustannuksella.

Sunday, November 13, 2016

Keski-ikäistymisestä

Täytän maanantaina 35 vuotta. Jee!

En tehnyt mitään sen eteen, että synnyin. Juuri siksi juhla on paikallaan. On tylsää arvostaa merkkipäiviä, tapahtumia, toisia ihmisiä ja omaa olemista pelkästään saavutusten ja suoritusten perusteella. Täytän 35 vuotta ilman omaa ansiotani ja olen siitä mielissäni.

August-setä, keski-ikäinen.

Iän tuomat edut olen huomannut jo hyvissä ajoin. Jossain vaiheessa huomasin, että minua ei enää kohdeltu sinä ärsyttävänä vinkuvana kakarana takapenkillä. Jos esitän samaa kritiikkiä kuin kymmenen vuotta aikaisemmin, se yhtäkkiä otetaan vakavammin. En ole tehnyt mitään, mikä olisi erityisesti antanut syytä tähän. Minua palvellaan kosmetiikkaosastolla, koska keski-ikäisestä uskotaan, että sillä on rahaa (vaikka ei olisikaan). Tai, etenkin tällaisena aikana, toivotaan.

Tämä on myös vihdoin se ikä, jolloin nuoren äidin arpa alkaa voittaa - ja voitto jatkaa kasautumista. Minun ei enää tarvitse tehdä raskasta ruumiillista työtä eli vaihtaa vaippoja, syöttää ja nukuttaa. Tunnen myötätuntoa (okei, nauran paskaisesti) ikätovereitani kohtaan, jotka työntävät lastenvaunuja loskassa. Lapseni ratkoo yhtälöitä ja syö oliiveja ja sinisimpukoita ravintolassa, jossa on valkoiset pöytäliinat. 

Olen tilanteessa, jossa kukaan ei enää ole kiinnostunut mahdollisesta lisääntymisestäni, eivät työnantajat, eivät sukulaiset. Lapsen saaminen nuorena ei ollut erityisesti omaa ansiotani, joku heitti arpakuutiot kuppiin ja kumosi ympäri. Tulosta voi pitää omana ansionaan jos haluaa. Olen myös pysynyt terveenä ja parisuhteessa, mikä ainakin Stephen Kingin mukaan on verraton etu kirjailijan työssä. Kun elämä on suht vakaata, vapautuu voimavaroja kirjoittamiseen.

Keski-ikäisyys on etuoikeus, koska meidän yhteiskunnassamme se on normi, jota hyödyttämään rakenteet on luotu. Varmaan siksi, että ne ovat enimmäkseen keski-ikäisten ihmisten luomia. Niistä pääsee nauttimaan viimeistään 35-vuotiaana, ainakin jos on valkoihoinen tai tarpeeksi keskiluokkaisen näköinen (tai sinne päin). Kaikki keski-ikäiset eivät pidä hallussaan niitä parhaita istumapaikkoja, mutta parhailla paikoilla istuvat ovat yleensä vähintään keski-ikäisiä.

Usein viimeistään 35-vuotiaana koulutusta vaativissa ammateissa toimivat ihmiset alkavat kuvitella, että kaikki on heidän omaa ansiotaan, jos siis jotakin ansioita on.

Ja siksi koulutusleikkaukset, lukukausimaksut ja opintotuen huonontaminen ovat vihoviimeinen asia, jonka suhteen luovuttaa nuorempien vahingoksi. Ikäisistäni asiantuntija- tai juuri muutakaan työtä tekevistä ihmistä juuri kukaan ei olisi yhtään mitään ilman ilmaista koulutusta, opintotukea tai ammattitaitoisia opettajia. Toki on aina niitä yksilöitä, joiden menestyksen tiellä on ollut vain peruskoulun tasapäistävä vaikutus ja jotka olisivat loistaneet yksityistetyssä, vapaan kilpailun koulutusmallissa. Tai ainakin, jos heitä itseään kuuntelee. Omat kyvyt eivät ole mikään rajoite, jos vain itsetuntoa löytyy tarpeeksi.

Paskin lohdutus, jonka keski-ikäinen omaan ammattiin kiinni päässyt henkilö voi antaa nuoremmalle on, että kun sinäkin pääset oikeisiin töihin tai kun sinä olet minun ikäiseni, sinullakin on helpompaa. Siinä keski-ikäinen unohtaa, että häntä itseään on opetettu, sparrattu, autettu, tuettu ja mentoroitu aivan hemmetisti. Ainakin, jos hän on asemassa johon joku muu vitsii pyrkiä. 

Kas niin, se etuoikeuksista. Sitten on paljon asioita, joihin on tarvittu tuuria ja paljon itsepäistä työtä todennäköisyyksiä vastaan. Olkoonkin, että tuuri on välillä huono. Kokemus auttaa selviytymään pettymyksistä. Luonne auttaa itsepäisyydessä. Olen julkaissut kaksi romaania ja kirjoittamassa kolmatta, lisäksi olen julkaissut kollegan kanssa tietokirjan ja olemme kirjoittamassa jatko-osaa. Olen kiitollinen, että yleensä pystyn toimimaan vapaana kirjoittajana nykyisessä taloustilanteessa. Siinä on riittävästi menestystä minulle.

Hyvä tuuri on tekijä (tietyillä asetuksilla sitä on toki enemmän kuin toisilla), mutta aloittelevilla kirjailijoilla on myös lukemattomia tapoja tuhota omat mahdollisuutensa tuntea tyydytystä omasta työstään, eivätkä ne rajoitu nuoruuteen. Enkä tarkoita tässä mitään "jokainen pystyy saavuttamaan unelmansa kovalla työllä" -paskaa, vaan ihan tavallisia ajatusmalleja, jotka monilla lähtevät selkärangasta. 

Näitä ovat (mutta eivät rajoitu näihin): kukaan ei kertonut minulle, muut tahallaan tiesivät jotain mitä minä en, minua kohtaan esitetään kritiikkiä (vrt. proosaani kohtaan esitetään kritiikkiä), kaikki meni pieleen ja menee vastakin, en koskaan pysty tähän, muut ovat saaneet kaiken ilmaiseksi, minä en ole saanut mitään, epäreilua. Ihan tavallisia tunteita, joita on ihan jokaisella, mutta osa pystyy neuvottelemaan itsensä kanssa ratkaisun niiden ohitse ja osa ei.

Sinut sivuutettiin? Niin sivuutettiin, ja sivuutetaan vielä monta kertaa, jos meinaat jatkaa kirjoittamista.

Yllämainittu pätee luultavasti myös moniin muihin ammatteihin. Aina näitä ajatusmalleja ei edes pysty muuttamaan, esimerkiksi masennuksen takia. Mutta silloin ei kukaan muukaan pysty tekemään asialle mitään. Rohkaisu ja tuki ovat tärkeitä jokaiselle kirjoittajalle ja mihin tahansa ammattiin pyrkivälle, mutta ne voivat auttaa vain tiettyyn pisteeseen saakka. Loppu on veden kantamista kaivoon, jos henkilö itse ei pääse ratkaisevan kynnyksen yli.

Seuraavalle vuodelle toivon ennen kaikkea, että saan kolmannen romaanin valmiiksi ja julki. Ja jos kävisi niin, etten pysty saattamaan kolmatta julkaisukuntoon, aloitan silti neljännen. Oman tien löytymisessä on se kiva puoli, että sitä sitten seuraa, oli se jonkun muun mielestä miten typerää tahansa. Ja tämä on ehkä paras puoli keski-ikäisyydessä: hyvin rajoitetusti jaksaa piitata muiden mielipiteistä.

Lopuksi lista asioista, joista en enää edes teeskentele olevani kiinnostunut:

- meikkaaminen
- se, painanko pari kiloa enemmän vai vähemmän. Minuuttiakaan jäljellä olevasta elämästäni en enää haaskaa tähän. En omista vaakaa.
- Beyonce
- design. Suomalainen tai muu.
- kasvatusfilosofiat
- rap
- Deleuze & Guattari
- ekoanarkismi
- ajokortin hankkiminen (okei, en välittänyt ennenkään)
- kollektiivi (ihan sama mikä)
- nyhtökaura
- blogit
- miten ollaan oikeanlainen feministi

Wednesday, November 9, 2016

Globalisaatiosta ja Trumpista

Minun piti kirjoittaa pienkustantamisesta ja globalisaatiosta. Sitten luin, että Donald Trump on voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tämä ei muuttanut suunnitelmaani vaan pikemmin rohkaisi.

Nuorena, nättinä ja anarkistina olin kiivas globalisaation eli kansainvälisen kapitalismin vastustaja. Nyt, kun suomalaiset kirjoittajat yhä useammin miettivät, miten omat hengentuotokset pääsisivät parhaiten lukijoiden käsiin, olen miettinyt seuraavaa:

Globalisaatiota voi toteuttaa kahdella tavalla. Toinen on isot yritykset edellä, ympäristöä ja ihmisoikeuksia polkien. Toinen on noudattaa teknologian kehityksestä ja sen kautta informaation kulun vapautumisesta johtuvaa melko luontaista kehitystä. Voimme synnyttää uusia mahdollisuuksia, vaikkapa pienyrityksiä reuna-alueille, joilla ne aikaisemmin eivät ole olleet mahdollisia.

Kuten blogin lukijat tietävät, olen mukana osuuskunnassa, joka julkaisee suomalaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta. Pari vuotta sitten luovuimme raskain sydämin painattamisesta Suomessa. Toimintamme on pientä, eikä siinä liiku paljon rahaa. Ajatus on kuitenkin, että kirjoittaja saisi kerrankin reilun osuuden tulosta. Usein meitä pyydetään luovuttamaan tekstejämme käyttöön ilman korvausta, palkkiona mainetta ja kunniaa. Suomalaisten offset-painotalojen laskut ovat hyvin kalliita verrattuna etelänaapuriin. Tai voisimme maksaa suomalaiselle painolle, mutta sitten meille, suomalaisille kirjoittajille, ei taaskaan jäisi mitään. Kävisi niin kuin kirjallisuustapahtumissa: tilavuokrat maksetaan, laitteet ja tekniikka maksetaan, artisti nuolee näppejään.

Tänä syksynä olin mukana hankkeessa, jossa julkistettiin suomalaisen tieteiskirjallisuuden antologia Luces del norte Eurocon-tapahtumassa Barcelonassa. Kirjoittajat olivat suomalaisia, kääntäjät muun muassa latinalaisesta Amerikasta. Kirja painettiin Virossa ja sitä myytiin Espanjassa. Painettujen kirjojen myyminen EU-maasta toiseen on älyttömän helppoa, kiitos yhteisömyynnin, pankkien IBAN-tunnusten ja yleisen kaupankäynnin ja verotuksen helppouden. Palvelu tallinnalaisessa painossa on ensiluokkaista, kuljetusfirmat ovat luotettavia ja nopeita.

Mikään ei olisi näin helppoa ilman globalisaatiota.

Itse tarinat edustavat maagista, retrofuturistista, ekologista ja vaikka minkälaista fiktiota, mutta (kääntäjämme mukaan) ulkomaalaisesta näkökulmasta myös jotenkin vinkeästi suomalaista mielenmaisemaa. Barcelonan conissa julkaisua kiiteltiin ja se olikin yksi tapahtuman bestsellereistä. Kiitos kirjailijoidemme J.S.Meresmaan ja Magdalena Hain, jotka matkustivat paikan päälle edustamaan. Suomalainen on Etelä-Euroopassa eksoottinen.

Kuulun globalisaation hyötyjiin. Kirjoittajana toimin alalla, joka ei ole sidottu fyysiseen työympäristöön tai tiettyhin raaka-aineisiin. Olen koulutettu, terve, elänyt vakaissa oloissa koko ikäni. Ainakin toistaiseksi. Pystyn matkustamaan. Minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pyrkiä markkinoille, joissa kaikki on yhtä ja samaa vapaata ajatusten ja tarinoiden virtaa.

Ja siitä juontuukin seuraava ajatukseni: hyötyjät ovat lopulta aina samoja, järjestelmästä riippumatta. Oli vallalla sitten protektionismi tai vapaakauppadoktriini, fasismi, EU, NAFTA tai Kalmarin unioni, aivan yhdentekevää. Niille, joiden ei tarvitse tuntea äärimmäistä stressiä ja hätää jokapäiväisen leivän saamisesta pöytään, jää aikaa tutkailla omia mahdollisuuksiaan.

Kansainvälisen kapitalismin eli globalisaation lasku on massiivinen. Seuraavat neljä vuotta sitä maksavat yhdysvaltalaiset Donald Trumpin johtamassa Amerikassa. Trump on luvannut äänestäjilleen palauttaa jotakin, joka ei ole koskaan ollut olemassa. Uskoisin, että vaikka osa hänen kannattajistaan on rasisteja ja demagogeja, suuri osa on vain rahaeliittiin kyllästyneitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka pelkäävät omien työpaikkojensa puolesta. Jos kahdeksan vuotta demokraattipresidentin hallinnossa ei muuttanut asioita, kokeillaan sitten vaikka tätä.

Trumpin valinta on osa jatkumoa, johon kuuluvat nationalismin nousu Euroopassa (myös Suomessa), Britannian irtoaminen Euroopan unionista ja seuraavaksi varmaan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna (anteeksi!). Valistunut eliitti saattaa olla kauhuissaan, mutta he eivät ole pystyneet kääntämään kehitystä toiseen suuntaan. Häviäjiä on liian paljon, ja he äänestävät takapajuisuuden puolesta. (Valistumaton eliitti paskat nakkaa.) Lisäksi eliitti saattaa puheissa puolustaa ympäristöä, kuten ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, mutta käytäntö on toinen. Pelissä on liikaa rahaa. Vähemmistöt puolustavat itseään, mutta demokratiassa he ovat heikoilla, koska vähemmistöt ovat, no, vähemmistöä.

Sivuhuomiona tulee mieleen, miten valistuneissa Twitter-piireissä vallalla oleva call out -kulttuuri on osoittautunut epäonnistuneeksi strategiaksi, niin epäonnistuneeksi, että siihen on vaikea löytää sanoja. Ei ole pätkänkään väliä, syytetäänkö valkoista heteromiestä misogyniasta, ahdistelusta tai vilpistä. Jos jotain, se lisää hänen suosiotaan. Röyhkeimmät hyötyvät, kun taas toiset itkien pyytävät anteeksi seksistä paitaa yllään. Hyöty sataa vastustajan laariin.

Mitä sitten mietin globalisaatiosta jatkossa? Poliittinen korrektius tai edes hyvät tavat ovat menneen talven lumia, äärimmäinen röyhkeys palkitsee. Pitäisikö nakata roskikseen koko idea ja opetella tulemaan toimeen nationalismin kanssa, kun se kerran ei näytä mihinkään häviävän?

En näe syytä, miksi hyvien ideoiden ja tarinoiden ei pitäisi voida ylittää vapaasti rajoja. Huonot ideat kuten nationalismi ja patriotismi tekevät sen joka tapauksessa. Niinpä opettelen käyttämään iTunesia ja Amazonin kirjakauppaa. Opettelen verotuskäytäntöjä ja laskutusta. Haluan liikkua ja tuoda hyviä tuotteita markkinakojuun tarjolle, tekijöiltä lukijoille, ja sallia muillekin saman. Tuskin me täällä olisimme yksin keksineet koko tieteiskirjallisuutta.

Kuulun globalisaation hyötyjiin ja otan siitä kaiken irti. En pane päätäni pensaaseen, vaikka se eurooppalaisten konservatiivien keskuudessa olisi tällä hetkellä miten suosittu strategia. Jatkan ideoiden, tarinoiden ja kriittisen yhteiskunnallisen näkemyksen levittämistä.

Maailma muuttuu kirjapaketti kerrallaan.