Spefin julkaiseminen Suomessa 2: Lasten ja nuorten spekulatiivinen fiktio

Aimo osa kotimaisesta spefistä julkaistaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella. Näin on ollut koko sen ajan, kun olen toiminut ”kentällä”, eli melkein 20 vuotta. Ylipäätään spekulatiivinen fiktio on varsinkin vanhempien lukijoiden mielikuvissa helposti nuorisokirjallisuutta. Tämä johtuu paitsi klassikkoaseman saaneista käännöskirjoista, myös siitä, että nuorten spefiä tosiaan julkaistaan lukumäärällisesti paljon verrattuna aikuistenkirjallisuuteen.

Taustaa: lanu-spefin hurja nousu

Vielä 2000-luvun alussa Suomessa julkaistiin lasten tai nuorten fantasiaa verraten vähän, jos aivan lasten satufantasiaa ei lasketa. Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita -hakuteoksessa (BTJ 2001) ainoastaan Anu Holopainen, Viivi Hyvönen sekä Taru ja Tarmo Väyrynen ovat varsinaisesti spefiä kirjoittavia nykykirjailijoita. Vuonna 2000 debytoivat Sari Peltoniemi sekä kirjailijakaksikko Anne Leinonen ja Eija Laitinen (myöh. Lappalainen). Kun vielä Otava alkoi julkaista Ilkka Auerin Lumen ja jään maa -sarjaa vuonna 2004, ammattimaisesti spefiä kirjoittavat olivat nimenomaan lanu-kirjailijoita. Muut spefistit pääsivät julkaisemaan lähinnä novelleja.

Myöhemmin asemansa vakiinnuttaneita, etenkin nuortenkirjailijoina aloittaneita spefikirjailijoita ovat muun muassa Maria Turtschaninoff, Helena Waris (mm. Pohjankontu-sarja), Siiri Enoranta, Magdalena Hai, J. S. Meresmaa (mm. Ursiini-trilogia), Elina Rouhiainen (mm. Susiraja- ja Väki-sarjat), Elina Pitkäkangas (mm. Kuura-trilogia) ja Sini Helminen (mm. Väkiveriset-sarja).

Tällä vuosikymmenellä Piki-haun löytämistä 205 fantasiakirjallisuudeksi luokitellusta teoksesta lasten- ja nuortenkirjallisuudeksi on luokiteltu 140. Ihan lastenkirjoja ei yleensä lueta fantasiaksi vaan saduiksi, joten pääpaino on nuorten ja varhaisnuorten kirjoilla. Kannattaa huomata, että joillakin teoksilla on kaksoisluokitus, eli ne toimivat sekä nuorille että aikuisille.

Olen tässä luetellut paljon naisten nimiä. Myös miehet kirjoittavat spefiä nuorille, mutta monet heistä kirjoittavat myös muita lajeja tai muille kohderyhmille, kuten Juha-Pekka Koskinen, Anders Wacklin ja Jarkko Tontti. Vähän kaikissa genrekirjallisuuden lajeissa (spefi, romanssi, YA ym.) kaupallisen kustantamon kautta julkaisevat naiskirjailijat saavat myös eniten näkyvyyttä.

Kustantajat: monipuolisuutta käännösbulkin vastapainoksi

Tämä päivänä julkaistava lasten ja nuorten spefi on monimuotoista ja runsasta. WSOY:n syksyn 2024 ohjelmassa on nuorille lukijoille muun muassa Salla Simukan ja Siri Kolun toimittama Tästä Ihmemaahan -antologia. Mikko Kalajoen Haudattu valhe on puolestaan luokiteltu toimintasarjaksi.

Aikuinen spefin lukija on oppinut kurkkaamaan katalogin Young Adult -puolelle, mikä ei välttämättä tee palvelusta spefille, eikä YA:lle. Otavan kirjaluettelossa syksyllä 2024 on oma osastonsa Fantasia, romantasia ja scifi, mutta yhdeksästä kirjasta viisi on käännösromantiikkaa tai sellaisena markkinoitua kirjallisuutta. Kotimaisia titteleitä on yksi, edellisessä postauksessa mainittu S. K. Rostedtin Kahden veren tytär. (Kolmen kirjan otsikossa muuten mainitaan veri. Hurmeinen syksy!)

On vaikea määritellä, onko Holly Black- tai Cassandra Clare -tyyppinen juonittelua ja romanssia sisältävä fantasia YA:ta vai ei. Keski-ikäisen lukijan näkökulmasta se on. Lasten ja nuorten puolella kotimaisia tekijöitä on enemmän, kuten J. S. Meresmaan ja kuvittaja Elina Äijälän Pimeänkynsi. Anne-Maija Aalto puolestaan päättelee nuorten tulevaisuussarjansa teoksella Unohdettujen kirja.

Tammelta ilmestyy varhaisnuorten Mantikoira-kauhuromaani Maria Turtschaninoffilta ja kuvittaja Peter Bergtingiltä. S&S julkaisee Malin Klingenbergin Tasangon tyttäret ja Aula & Co Vehka Kurjenmiekan nuorten aikuisten Talventaittajan.

Myllylahti on erittäin vahva lasten ja nuorten spefikustantamo. Syksyn spefiuutuuksia on muun muassa Sini Helmisen dystooppinen säeromaani Kunnes kuolen.

Myös pienkustantamot julkaisevat nuorten spefiä, kuten Eve Lumerton nuorille aikuisille suunnattu Laulaja (Nysalor-kustannus). Myös Osuuskumman uutuuksista Maria Carolen Öidenvartijan kirjalla on kaksoisluokitus, eli se kiinnostanee myös nuoria lukijoita.

Menestyneitä kirjailijoita

Lasten ja nuorten kirjallisuus on käännetyin ja palkituin kotimaisen spekulatiivisen fiktion osa-alue tällä hetkellä. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ovat kymmenen vuoden aikana saaneet nuorten aikuisten spefikirjoillaan Maria Turtschaninoff (Maresi. Punaisen luostarin kronikoita 2014), Siiri Enoranta (Tuhatkuolevan kirous 2018), Marisha Rasi-Koskinen (Auringon pimeä puoli, 2019), Anne-Maija Aalto (Mistä valo pääsee sisään, 2021) ja Magdalena Hai (Sarvijumala, 2023). Lasten ja nuorten spefi on vahvasti edustettuna myös fandomin omien palkintojen lyhytlistoilla ja voittajissa, kuten Kuvastaja-palkituissa kirjoissa. Viime vuonna palkinto myönnettiin Elina Pitkäkankaan teokselle Sang. Muut finalistit olivat Joanna Heinosen Veren väki (Robustos), Sini Helmisen Hurme (Myllylahti), Anniina Mikaman Myrrys (WSOY) ja Johanna Sinisalon Ukkoshuilu (Otava, se ainoa aikuistenkirja).

Käännetyimpiä kotimaisia spefikirjailijoita ovat Tove Janssonin jälkeen olleet Siri Kolu, Maria Turtschaninoff ja Magdalena Hai. (Tavallaan myös Salla Simukka, mutta hänen käännetyin kirjansa taitaa olla Lumikki-trilogia eli jännäri.)

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden verraten reipas julkaisutahti heijastuu väistämättä myös kirjailijan tuloihin. Kirjailijaliiton edellisessä tulotutkimuksessa (2023) tienestejä kaunokirjallisesta työstä ei ole eritelty kirjallisuudenlajeittain, mutta Turun yliopiston toteuttamassa tutkimuksessa vuodelta 2017 yleisen kaunokirjallisuuden mediaanitulo oli 2 895 euroa, lanu-kirjallisuuden 5 965 euroa. (Runoilijoiden oli muuten 380 euroa.) Ero lanun ja muiden lajien välillä selittyi lainauskorvauksilla. Lasten ja nuorten spefin kirjoittajat ovat saaneet myös apurahoja, kuten Magdalena Hai viisivuotisen (2022–) ja J. S. Meresmaa kolmivuotisen (2024–) valtion taiteilija-apurahan.

Lasten- ja nuortenspefin kentän voi toisaalta nähdä myös polarisoituneen. Kirjailijoita ylipäätään on tarpeeksi paljon ja he ovat keskenään niin erilaisessa asemassa, jotta tällainen ilmiö on mahdollinen. ”Lanuun” verrattuna aikuisten genrepiirteinen spekulatiivinen fiktio on marginaalinen laji, mutta vastaavasti siihen ei ole kohdistunut samanlaista pudotuspeliä kuin etenkin nuortenkirjallisuuteen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana on nähty, miten monet vakiintuneet nuortenkirjailijat ovat viisikymppisinä pudonneet yleiskustantamoiden listoilta yksi toisensa jälkeen. Monet heistä ovat siirtyneet kirjoittamaan pelkästään lapsille – tai aikuisille. Aikuistenkirjailijalla ei ole samanlaista ”parasta ennen” -päivämäärää.

Myös ilmestyvien lanu-kirjojen näkyvyys aikuisille on vähäisempää. Lasten- ja nuortenkirjakritiikeistä päivälehdissä voi vain haaveilla, aikuistenkirjoista niitä sentään edes silloin tällöin on. Tämä ärsyttää lanu-kirjailijoita, jotka viikosta toiseen saavat kuulla mediassa voivottelua lasten ja nuorten lukemisen heikkenemisestä. Aikuiset kuitenkin ostavat kirjat lapsille ja nuorille.

Kaiken kaikkiaan lanu-spefi on suomalaisen spekulatiivisen fiktion kruununjalokivi, ja siitä pitää puhua rinta rottingilla ja ylpeänä. Lopuksi vinkki lasten- ja nuorten spefikirjailijalle: Jos haluat saada Finlandia-palkinnon, kirjoita kuolemasta. Jos haluat kansainvälistä menestystä, kirjoita kauhua 8-vuotiaille. Jos haluat kiinnostuneita lukijoita myös aikuisista (naisista), kirjoita YA:ta jännittävällä ja romanttisella kierteellä!

Seuraavassa osassa puhutaan novellien julkaisemisesta!

Spefin julkaiseminen Suomessa – 10 vuotta myöhemmin

Syksyn myötä alkanut kirjoittamisen opetus sai minut palaamaan uudelleen joidenkin vanhojen kirjailijan työtä koskevien kirjoitusteni pariin. Olen kymmenen vuotta sitten julkaissut blogissani kaksiosaisen kirjoituksen, joka käsitteli spekulatiivisen fiktion – scifin, fantasian, yliluonnollisen kauhun – julkaisemista Suomessa. Päätin, että olisi hauskaa kirjoittaa uusi versio, joka toivottavasti palvelisi alalle aikovia, tai vaikka jo julkaisseita kollegoja, jotka haluavat kokeilla uutta lajia. Tai kenties palata vanhan rakkautensa pariin!

Tämä kirjoitukseni käsittelee aikuistenkirjallisuutta, seuraavat osat lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja novellien julkaisemista. Rajaan kauhun tarkastelun ulkopuolelle, kauhua saa nimittäin aikaan ilman spekulatiivista elementtiäkin, mutta lupaan palata kauhukirjallisuuteen jossakin tulevassa kirjoituksessa, sillä kuva ei ole täydellinen ilman sitä.

Fantasia ja scifi Suomessa – mitä kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa?

Pirkanmaan Piki-kirjastot löytää haulla 205 fantasiakirjallisuudeksi luokilteltua kotimaista teosta vuosilta 2020–2024. Kirjojen nimet lupaavat taruja, seikkailuja, miekkoja ja lohikäärmeitä, mutta myös omaan maailmaamme tai historiaan sijoittuvia fantastisia kertomuksia. Suomenkielinen fantasia on siis elinvoimainen kirjallisuudenlaji, ja sitä julkaistaan paljon. Ei tietenkään niin paljon kuin esimerkiksi rikoskirjallisuutta eli dekkaria, jota samalla aikavälillä julkaistiin 547 teosta.

Piki-kirjastot ei luokittele tekijää sukupuolen mukaan, mutta nopeasti etunimen perustella laskettuna miespuolisten tekijöiden kirjoja oli joukossa 45. Laskin miesten osuuden, koska se oli helpompaa, sillä heitä on vähemmän. Sekin kannattaa huomata, että moni kirjailija ilmoittaa lajin perinteiden mukaan vain etunimien alkukirjaimet, vrt. J. R. R. Tolkien. Tuotteliain fantasiakirjailija oli Elina Rouhiainen, jolta haku löysi tältä vuosikymmeneltä yhdeksän teosta, antologiat ja kuvakirjat mukaan luettuina.

Tieteiskirjallisuutta haku löytää vuosilta 2020–2024 nimikkeitä 101. Miestekijöiden kirjoiksi arvaan 40 teosta. Moni tieteiskirja on luokiteltu samaan aikaan myös fantasiakirjallisuudeksi. Kirjojen nimistä päätellen lajityyppi sisältää ainakin dystooppisia tulevaisuudenkuvia, avaruudenlaajuisia mittakaavoja ja yhteiskunnallista otetta. Haun perusteella voidaan päätellä, että scifikirjallisuuden harrastus Suomessa on fantasiaa pienempää, mutta kyllä tälläkin puolella kirjoittajia löytyy. Eniten julkaistu tieteiskirjailija tällä vuosikymmenellä oli Risto Isomäki viidellä teoksella, uusintapainosten ansiosta.

Miksi sitten kirjoittaa spefiä suomeksi? Eikö kaikki ole tehty jo moneen kertaan, ja aikapäiviä sitten? Tieteis- ja fantasiakirjallisuus eivät ole kuitenkaan vain vanhojen kliseiden kierrättämistä, vaan ne ammentavat uusista aiheista ja yhdistelevät uutta ja vanhaa yllättävillä tavoilla. Esimerkiksi Osuuskumma-kustannuksen – osuuskuntamuotoisen kustantamon, jossa myös itse olen jäsenenä – ohjelmassa erilaiset lajihybridit (kumma historia, steampunk, queer-kirjallisuus ym.) ovat jo ”lajipuhtaita” esimerkkejä yleisempiä.

Tarjonta on lisääntynyt ja monipuolistunut kymmenen vuoden aikana. Monet 2000-luvun alkupuolella aloittaneita ”reaalifantastikoista” (kuten Juha-Pekka Koskinen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Jani Saxell ja Anne Leinonen) julkaisevat aktiivisesti, minkä lisäksi kentälle on vakiintunut useita ikäisiäni ja nuorempia tekijöitä, kuten J. S. Meresmaa (mm. Mifonki-sarja), Anni Kuu Nupponen, Mia Myllymäki ja Mikko Kamula (Metsän kansa -sarja). Nuoremmasta polvesta mainittakoon esimerkiksi monipuolinen Artemis Kelosaari, ”vanhemmista” aktiivisesti julkaisevista Johanna Sinisalo, J. Pekka Mäkelä ja M. G. Soikkeli. (Sori, kaverit, mutta olette yli kuusikymppisiä.)

Suomalaiset kustantamot: mytologiaa, historian uudelleenkuvittelua ja tekoälyä

Kuten kaikkien kirjallisuudenlajien kohdalla, kirjailijan on etsiessään käsikirjoitukselle kotia tehtävä taustatutkimusta siitä, mitä mikäkin kustantamo julkaisee ja keneltä. Käännetään siis seuraavaksi katse kirjaston tietojärjestelmistä kustantamoiden värikkäisiin katalogeihin.

Syksyn kirjaluetteloiden perusteella kaksi suurta kustantamoamme, WSOY ja Otava, eivät juuri julkaise aikuisten spekulatiivista fiktiota. Otavan aikuisten uutuuksissa 1800-luvun Sortavalaan sijoittuva Miina Supisen Kultainen peura lupaa spefin ystäville itäistä tarustoa ja pimeyden voimia. S. K. Rostedtin esikoisromaani Kahden veren tytär edustaa kotimaista romantasiaa. Nuortenkirjallisuuden kohdalta spefiä löytyy enemmän. Aikuisten tieteis- tai fantasiakäsikirjoitukselle kustantamoa etsivän kannattaakin kääntyä pois isojen kustantamoiden kivitalojen ovilta ja etsiytyä keskisuurten kynnyksille. (Romantisoin tässä hieman. WSOY luopui yrityskaupan seurauksena Helsingin Bulevardin-kiinteistöstään aikapäiviä sitten.)

Gummerus on viime vuosina kunnostautunut spekulatiivisen fiktion keskisuurena kärkikustantamona. Kesän ja syksyn ohjelmasta löytyy Siiri Enorannan Keuhkopuiden unet (palkittu tuoreeltaan Anni Swan -mitalilla). Tammen nuorten aikuisten julkaisuohjelmassa ilmestyy Siri Kolun maailmanloppua käsittelevä Hohtavat.

Menneinä vuosikymmeninä vahvasti spefin saralla edustanut Karisto on julkaissut Anu Holopaisen Salomen, joka käsittelee ihmisen ja tekoälyrobotin suhdetta. Into (joka on myös omien kirjojeni kustantaja) puolestaan julkaisee Risto Isomäen Pimeää jäätä -avaruusromaanin. Maailmanloppua käsittelee myös S&S:n julkaisema Annastiina Stormin Kymmenen ja yksi Maddasia, Aula&Co:lta puolestaan ilmestyy Niklas Ahnbergin Daniel Dark -trilogin päättävä Poika joka nousi kuolleista.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin, että Suomessa toimii monenkirjava ruohonjuuritaso pienkustantajia. Tämä pitää paikkansa edelleen, joskin kustantamot ovat osin toiset. Piki-haku ei aina löydä kirjaa kustantamon perusteella, mutta puutteellisenkin listauksen perusteella yleisimmät kustantajat ovat Nysalor-kustannus ja Books on Demand. Suuri osa suomenkielisestä spefistä julkaistaan siis omakustanteena tai pienkustantajan toimesta.

Syksyn pienkustantamoiden uutuuksia ovat muun muassa Satu Piispa-Hakalan Debytantti, Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta ja Maria Carolen Öidenvartijan kirja (Osuuskumma); Tiina Raevaaran Tulevaisuuden aaveet (Haamu) sekä Rimma Joonatan Erkon esikoisromaani Teräsjää (Nysalor-kustannus). Myös Vaskikirjat on julkaissut uuden Praedor-antologian.

Näkyvyys, eli näin saat suosiota ja seuraajia

Kaikkea siis on, ja paljon. Miten oma kirja pääsisi siis nousemaan esiin joukosta, kun kaikkea ei millään ihminen ehdi lukea, ei edes yhdessä syksyssä?

Kotimainen spefikirja voi saada näkyvyyttä pääasiassa kolmella tavalla. Nämä ovat tapahtumat ja esiintymiset, kirjallisuuspalkinnot ja sosiaalinen media. (En edes puhu tässä kirjamyynneistä. Kotimaista spefiä myydään aika vähän, ihan sama, onko kustantamo iso vai pieni.)

Arvokkaimmat palkinnot, kuten Finlandia-palkinto, ovat avoinna käytännössä isojen tai keskisuurten kustantamoiden kirjailijoille. Aikuisten spefillä on vähän määritelmästä riippuen voitettu Finlandia-palkinto vuosina 2014 ja 2015, nimittäin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanilla ja Laura Lindstedtin Oneironilla. Science fiction- ja fantasiaharrastajien yhteisö eli ”fandom” jakaa myös omia palkintojaan. Kotimainen spefiteos voi päästä Tähtivaeltaja- tai Tähtifantasia -ehdokkaaksi, mutta kilpailu suomennettuja kirjoja vastaan on kovaa. Toisaalta jo ehdokkuus on kovaa valuuttaa kirjailijan ansioluettelossa. Kuvastaja-palkinto parhaalle suomalaiselle, edellisenä vuonna ilmestyneelle fantasiakirjalle on puolestaan usein mennyt nuortenkirjalle.

Jos kirjailija pystyy tekemään jalkatyötä ja kiertämään kertomassa omasta kirjastaan, se lisää selvästi kirjan näkyvyyttä ja myyntiä. Lukijat pitävät siitä, että he saavat jonkin henkilökohtaisen kosketuksen kirjailijaan. Aikuistenkirjailijat eivät yleensä pääse kouluvierailuille, joten heidän esiintymisareenojaan ovat kirjakaupat, kirjastot ja erilaiset tapahtumat. Sekä tietenkin messut.

Turun Kirjamessut ovat ovella (4.–6.10.), mutta oikaisin ja tartuin Helsingin Kirjamessujen (24.–27.10.) ohjelmalehteen, joka tipahti postiluukusta parahiksi tätä kirjoittaessani. Laskin 35 spekulatiivista fiktiota käsittelevää tai sitä sisältävää suomenkielistä kirjallisuusohjelmaa, niistä 12 nuortenkirjaohjelmaa. (Suomenkielisestä nuortenkirjallisuudesta ohjelmannumeroja laskin kaikkiaan 30.) Tästä saa jo melko täyden ohjelmakattauksen neljälle päivälle – pelkkää spefiä! Mukana on myös Hannu Rajaniemi, joka on kyllä suomalainen tieteiskirjailija, mutta jonka uusi teos Varjomi on ilmestynyt alunperin englanniksi.

On kuitenkin niin, että kaikki kiinnostava kirjallisuus ei näy Helsingin kirjamessuilla. Kesän isot tapahtumat Finncon ja Ropecon esittelevät monipuolisesti kotimaista spekulatiivista fiktiota, roolipelejä ja sarjakuvaa. Nämä ovatkin ne parhaat tapahtumat spefikirjailijalle tavata lukijoita ja mukavia kollegoja.

Näkyvyys sosiaalisessa mediassa keskittyy usein Facebookiin tai Instagramiin, miksei myös Youtubeen, jos harrastuneisuutta riittää videoiden tekoon. Harvempi aikuisten spefikirjailija pärjää TikTokin nopeatempoisella areenalla. Aikuisten spefikirjailijalle sosiaalinen media ei välttämättä ole pakollinen rasti ollenkaan. Kuten somessa aina, samanhenkiset ja samoista asioista pitävät ihmiset tuppaavat joutua omiin kupliinsa, ja markkinoinnin kannalta siinä on se haittapuoli, että postauksen kirjasta näkevät aina samat ihmiset eli postaajan kaverit.

Johtopäätöksiä

Sellaista on aikuisten spefin julkaiseminen ja kirjailijana oleminen Suomessa nykyään! Spekulatiivisen fiktion kirjoittajien piirissä on ollut tapana marista, että aikuisten spefiä ei Suomessa julkaista eikä se näy missään. Kuitenkin aikuisten spefistä puhutaan, ja se näkyy. Se ei vain välttämättä ole juuri se genrepiirteisin kirja, josta puhutaan. Eikä se ole välttämättä yksikään näistä, joita olen tässä kirjoituksessa luetellut. Nimittäin Jari Tervon uuden romaanin voi senkin halutessaan laskea spefiksi, sijoittuuhan se lähitulevaisuuteen.

Jos katsotaan vielä kauemmas kuin kymmenen vuoden taakse, suomalaisen spekulatiivisen fiktion tilanne on kohentunut huomattavasti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Spefin kirjoittajat saavat apurahoja ja heitä otetaan Suomen Kirjailijaliiton jäseniksi, tulee palkintoja ja käännöksiä. Toisaalta sanomalehtikritiikki on vähentynyt miltei olemattomiin, vähän kaikissa kirjallisuudenlajeissa.

Vaikeinta Suomessa on saada julki aikuisille suunnattua high fantasya. Harrastajat kirjoittavat sitä, mutta se ei mene läpi kaupallisilla kustantajilla. Kaikki muu menee: Finnish weird, niin sanottu romantasia, jopa kauhu. Kustantamot sen sijaan valittelevat, että ”perinteisiä” fantasiaromaaneja lähetetään tolkuttomasti tarjolle.

Kymmenen vuoden aikana meille on muodostunut pienkustantamokenttä, toisaalta seuratoiminta on kärsinyt. Kuitenkin seuratoiminta oli se, joka on viime kädessä mahdollistanut nykyisen monipuolisuuden. Kirjoittajaporukka on nykyään iso, mutta heillä ei ole paljon julkaisukanavavia harrastajapuolella. Tästä puhutaan enemmän sarjan viimeisessä osassa.

Suomalaisen spekulatiivisen kirjoittamisen taso on erittäin korkea, ja siitä pitää olla ylpeä. On tehty uusia aluevaltauksia, kuten kymmenen vuoden aikana kasvanut Praedor -miekka&magia -julkaisujen kerho. Esikoisromaaneja ilmestyy, kuten aiemmin tänä vuonna Gummerukselta Niilo Seväsen Ikitalven polku 1 ja Linnea Kuuluvaisen Metsänpeitto. On tehty jopa kokoillan näytelmäelokuva, joka perustuu suomalaiseen scifikirjaan, Saara Saarelan Veden vartija (2022)! Tällaisesta vielä kymmenen vuotta sitten vasta unelmoitiin. Omakustannepuolella vain taivas on rajana, voi vaikka julkaista 27-osaisen avaruusoopperasarjan suoraan netissä!

Vaikka kirja-ala on suuressa murroksessa, ja vaikeuksia riittää, on myös rutkasti ilon aiheita. Osuuskummassa saan olla mukana julkaisemassa juuri sellaista kirjallisuutta kuin haluan lukea, minkä lisäksi omistan itse tai yrityksen kautta siivun myös kahdesta muusta kotimaisesta kustantamosta, Innosta ja Kulttuurivihkoista. Yhteistyöni Innon kanssa on jatkunut jo kohta 14 vuotta. Suurempaa etuoikeutta kuin tällainen näköalapaikka ei olekaan.

Jatkuu seuraavassa postauksessa!

Suomen paras maakunta

On se todettava, että Suomessa on paljon ja kaikenlaista.

Olen tänä kesänä matkustanut ristiin rastiin halki Suomen etelä–pohjoinen- sekä itä–länsi-suunnassa. Eteläisin paikka oli toukokuun alussa Maarianhamina, läntisin toukokuun lopussa Rauma, itäisin paikka kesäkuussa Lieksa ja pohjoisin heinä-elokuussa Inari. Melko lailla äärilaidoilla on tullut käytyä siis. Näistä paikoista vain Maarianhaminassa olin käynyt aiemmin. Se on tuttu kaupunki pohjoismaisista scifitapahtumista, jollaiseen osallistuimme nytkin. Matkalla olin puolison, lapsen ja tämän kaverin kanssa.

Länsirannikolla kävin päiväseltään Raumalla Suomen Työväen Musiikkiliiton Länsi-Suomen piirin 100-vuotisjuhlassa. Minulle hahmottui vasta viime vuonna, että Länsi-Suomi ylipäätään on asia. Vanha läänijako ehti olla niin vähän aikaa, että siitä ei jäänyt pysyvää muistijälkeä. Teknisesti asun nytkin Länsi-Suomessa, Tampereella. Läänien tilalle vain ovat tietenkin nykyään tulleet avit. Toukokuinen aurinkoinen lauantaipäivä kauniissa Vanhassa Raumassa oli erittäin hieno kokemus. Menin kuorokaverin kanssa junalla ja bussilla Porin kautta ja palasimme illalla Onnibussilla Tampereelle.

Juhannusviikolla ajoimme puolestaan perheen ja mummon kanssa itään Kolille, josta olikin hienot maisemat Pieliselle. Ajomatka mökiltä Nilsiästä ei ollut kauhean pitkä, joskaan ei lyhytkään, mutta se tuli todetuksi, miten tosiaan syrjäisiä paikkoja Pohjois-Karjalassa on. Toisaalta Lieksassakin asuu tuttuja, ja ylipäätään Itä-Suomen vetovoima on viime vuosina ollut voimakas ihan oman ikäisteni keskuudessa. Kuopiossa vietän tietysti paljon aikaa, koska siellä on niin anoppila kuin vapaa-ajan asuntokin, mutta suht keskeisenä kaupunkina Kuopiolla on minusta kyllä enemmän oma kuin yleisesti itäsuomalainen identiteetti.

Kesäloman kruunasi viikon oleskelu Pohjois-Suomessa, tukikohtana Saariselkä, tarkemmin sanottuna Journalistiliiton loma-asunto. Olin liikkeellä yhtiökumppanin ja yhteensä kolmen nuoren/lapsen kanssa. Koska yhtiökumppani oli autolla, pääsimme retkeilemään Tankavaarassa, Inarissa ja Norjan puolella Finnmarkissa. Tapasimme myös Ivaloon asettuneita tuttaviamme.

Suuret olivat siis erot kesän varrella maisemissa, kaupungeissa, paikallisissa murteissa. Tuleehan sitä mietittyä, millaista olisi elää keskenään niin erilaisissa paikoissa, ja millainen ihminen olisin, jos olisinkin kotoisin Pohjois-Karjalasta. Tai Nuorgamista.

Helsingissä syntyneelle tyypillisesti minulla ei ole alueellista tai maakunnallista identiteettiä. Molemmat vanhempanikin ovat syntyneet Helsingissä. Tampereella asun, koska se on kätevää, ei tarvitse miettiä mistä asunto, palvelut, tienesti. Helsingissä käyn perhe- ja työsyistä, en juuri matkusta sinne oma-aloitteisesti.

Hyvä puoli Helsingissä syntymisessä on ollut se, että pystyn tai joudun suhtautumaan koko muuhun Suomeen turistin uteliaisuudella ja kiinnostuneisuudella. Olenkin käynyt kaikissa Suomen nykyisissä maakunnissa, Keski-Pohjanmaata lukuunottamatta. Olen ulkopuolinen, joten voin ihastella maakuntien erityispiirteitä vierestä, ilman painolastia. Ulkomailla sama juttu, koska siellä olen puolestaan tietysti suomalainen. Sivusta seuraaminen ja tarkkaileminen ovat oivaa apetta kirjailijan mielikuvitukselle. Bonuksena olen vielä turisti entisessä kotikaupungissanikin! Koska olen asunut sieltä poissa niin kauan.

(Puoliso kysyi, enkö voisi seuraavaksi kirjoittaa Suomeen sijoittuvaa romaania. No kun en voi. Melkein kaikki suomalaiset kirjailijat kirjoittavat Suomeen sijoittuvaa proosaa, minun ei tarvitse.)

Juureton en ole. Kaikilla on juuret. Monet itseni ikäiset tuntuvat hahmottavan juurensa sen kautta, mistä heidän isovanhempansa ovat kotoisin. Minulla onkin toinen mummo kotoisin Savosta ja toinen Peräpohjolasta. Ensimmäiseksi mainittuun alueeseen minulla on pysyvä yhteys mökki- ja perhekuvion kautta. Jälkimmäinen on aktivoitunut vasta viime vuosina, kun olen oppinut käyttämään yöjunia. Peräpohjola on nykyään osa Lapin maakuntaa, mikä on hieman outoa, koska joku Tornio on niin kulttuurisesti kuin luonnonmaantieteellisestikin melko lailla eri asia kuin esimerkiksi Utsjoki. Mummoni puhui aina vain "pohjoisesta".

Koska kesäloma on lopuillaan ja arki alkamassa, listaan tähän Suomen parhaat maakunnat omien subjektiivisten kokemuksieni, vaikutelmieni ja mielikuvieni perusteella. Lista ei ole erityisessä järjestyksessä.

1. Etelä-Pohjanmaa. Kun Tampereelta lähtee ajamaan kolmostietä, maisema muuttuu pian Parkanon jälkeen. Tiet ovat leveämpiä, autot ovat uudempia, talot ovat komeampia. Ollaan Etelä-Pohjanmaalla, yritteliäinä ja ylpeinä tunnettujen ihmisten maakunnassa! Pikkuisia maatalousvaltaisia paikkakuntia on vieri vieressä, ja ihan pikkupaikkakunnillakin on oma kirjakauppa. Usein niiden yhteydessä on jokin muukin palvelu, kuten Alkon noutopiste tai Matkahuollon asiamiespalvelu. Kun lakeudelta nousee illan hämärtyessä usva, maisema on ihan erilainen kuin missään muualla Suomessa. Hauska yksityiskohta on, että muu Suomi ajattelee Etelä-Pohjanmaata kun sanoo Pohjanmaa, mutta tuntemani eteläpohjalaiset itse tarkoittavat Pohjanmaalla Vaasaa.

Usva nousee lakeudelta. Kuva: Alma Soikkeli.

2. Ahvenanmaa. Ei ole maakunta vaan itsehallintoalue. Tuntuu kuin olisi ulkomailla. Kaikki puhuvat ruotsia, mistä pidän. Suomen Monaco.

Maarianhamina on merellinen kaupunki.

3. Savo, Etelä- tai Pohjois-, ihan sama. Täällä on Suomen paras leipä. Vuosien jälkeenkään en ole päättänyt, onko se Marskin arinaruisleipä, Siiskosen kauraleipä vai jokin muu. Puolisoni on Savosta kotoisin, samoin yhtiökumppanini, joka myös sanoo kokevansa itsensä savolaiseksi. Täällä ollaan perinteisesti vieraanvaraisia ja joviaaleja. Hauska yksityiskohta on, että joillakin läheisillä kollegoillani kirja-alalla, osa länsisuomalaisia ja osa savolaisia, saattaa olla ihan oikeaa klapia kommunikaatiossa. Länsisuomalaiselta meinaa lähteä järki, kun savolaiselta ei saa selvää vastausta, kyllä tai ei.

Savolaiset markkinat.

4. Peräpohjola. Ei ole nykyisin maakunta. Meänkieltä puhuva, poronkäristystä syövä, vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut mummoni on täältä kotoisin, tarkemmin sanottuna Torniosta. Täällä on sitä kaunista luontoa ja se on riittävän kaukana Etelä-Suomesta. Läntisin osa Peräpohjolaa oli historiallisesti osa Ruotsin Länsipohjaa ja siis Suomea vasta autonomian ajalla. Luonnonmaantieteellisesti Muonio, jossa käyn vuosittain, on tietysti Lappia.

5. Finnmark. Ei ole maakunta eikä sijaitse edes Suomessa. Mutta siellä puhutaan suomea eli kveeniä ja siellä on valaita. En yhtään ihmettele, miksi Suomen isänmaalliset piirit sekosivat Jäämerestä. Ei ole toista samanlaista sinistä tai avaruuden tuntua. On kaukana Etelä-Suomesta. Lähden heti uudestaan, kun saan jonkun kuskiksi. Kansallisvaltioiden rajat – ne ovat sellaisia jälkeenpäin piirrettyjä.

Varanginvuono.

Mainittakoon lopuksi, että taloudessa asuva teini-ikäinen, joka on ollut useimmilla reissuilla mukana, ei näe eroja Suomen eri osien välillä. Kaikkialla kasvaa metsää, ihan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta, ja jokaisella vähänkin isommalla paikkakunnalla on samanlainen S-Market. Mikä tahansa maakunta näistä tai jokin muu voi olla Suomen paras maakunta.

Pienkustantajien kirjoja äänikirjapalveluissa?

Mökkilaiturilla laine liplattaa, pihakeinu kutsuu kiireetöntä lukijaa ... lomakirjat hupenevat nopeasti, mutta saisiko sinitaivaan alle luettavaa tai kävelylenkille kuunneltavaa digitaalisesti?

Pienkustantajien kirjoja joskus kysellään äänikirjoina. Usein niitä ei kuitenkaan ole saatavilla. Syitä tähän on monia:

-Äänikirjan tekeminen on kallista. Olen nähnyt erilaisia arvioita, jotka liikkuvat noin tuhannesta eurosta kahteen ja puoleen tuhanteen. Äänikirjan tekemisessä maksavat studioaika ja lukija, joka on usein näyttelijä, ei aina. Prosessiin kuuluvat äänitys, koekuuntelu, virheiden korjaaminen ja masterointi. Myös kirjojen syöttämiseen eri palveluihin menee työaikaa.

-Äänikirjan voi tehdä itse kotistudiossa, mutta laadun pitää olla hyvä – pitää olla paitsi hyvä mikrofoni, myös lopputuloksen on oltava hyvin editoitu ja masteroitu. Harva äänikirjapalvelu haluaa itsetehtyjä äänikirjoja, vaan niiden pitäisi olla Silencion ym. ison studion toteuttamia.

-Joissakin palveluissa kynnyksenä on esim. viisi teosta ennen kuin pääsee levitykseen, palvelut eivät ota yksittäisiä kirjoja, koska asiakastilien luomiseen ym. menee aikaa.

-Pienet tuotot kustantajalle, pienet palkkiot kirjailijalle – äänikirjojen tulonmuodostuksessa on vielä paljon kysymyksiä ratkaistavana. Kun painetusta uutuuskirjasta kirjailijan tuotto on noin 2–3 euroa kappale, äänikirjasta se on keskimäärin 70 senttiä/kuuntelu. Se voi kannattaa kustantajalle, jolla on iso katalogi, pienille ei.

Tästä huolimatta joitakin pienkustantajien spefikirjoja löytyy myös äänikirjapalveluista. Ehkä eniten niitä on vaasalaisella Haamulla, joka myös tuottaa äänikirjansa itse. Jos sinulla on lukuaikapalvelu tilattuna, ja haluat tutustua pienkustantajien julkaisemaan spekulatiiviseen fiktioon, aloita vaikka näistä:

Palveluissa (esim. Storytel, Bookbeat)

Katri Alatalo: Bah Ghawanin ennustaja (Tajunta Media)
Ilkka Auer: Anastasia (Haamu)
Mervi Heikkilä: Louhen liitto -sarja (Haamu)
Liliana Lento: Kissanaisia (SAGA Egmont, alunperin Nysalor-kustannus)
Laura Luotola: Kelmien kuningas ja nuori kapinallinen
Hanna Morre: Vastatuulen lohikäärme (SAGA Egmont, alunperin Nysalor-kustannus)
Jyrki Pitkä: Ilmari Rautapää-sarja (Tajunta Media)
Kari Välimäki: Naavakuusikon tarinoita (BoD)

Osuuskumman alunperin julkaisemia äänikirjoja palveluissa:

Maria Carole: Tulen tyttäriä (Bookbeatissa)
Anne Leinonen: Katve
J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit -sarja
Hanna Morre: Tuonen tahto
Minna Roininen: Pimeänkutojat

E-kirjoja palveluissa, joitakin esimerkkejä:

Artemis Kelosaari: Kannibaalikirja (tietokirja)
Antologia: Tämä jalka ei ole minun
Antologia: Kirotun kirjan vartija
Antologia: Sadan vuoden unet
Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat
MG Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

Kaikki Osuuskumman julkaisut löytyvät myös sähkökirjana Nextory-palvelusta.

Lisäksi podcastina voi kuunnella esim. Aavetaajuus-podcastin tuottamana novelleja mm. Samuli Antilalta ja Tarja Sipiläiseltä

Omista kirjoistani on kuunneltavana äänikirjapalveluissa Syyskuun jumalat, Railakas rahakirja ja Laiskan vanhemman opas. Lisäksi romaanit Moby Doll ja Linnunpaino ovat luettavissa e-kirjoina.

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Historiallisia ja fantastisia novelleja heinäkuussa

Valaanpyytäjän vaimo -kokoelma on painossa ja ilmestyy 5.7. Osa novelleista on ilmestynyt aiemmin lehdissä tai antologioissa, osa on aivain uusia. Aiemmin ilmestyneet tarinat tuodaan nyt yksiin kansiin, sillä pienilevikkiset antologiat, joissa ne ovat ilmestyneet, on kauan sitten myyty loppuun. Tarinat sijoittuvat menneisyyteen, mutta niissä historia on vähän erilaista kuin koulukirjoista tunnemme. Kannen on tehnyt taitava Anu Korpinen, sisällyksen ulkoasu on Linda Haumen käsialaa. Toimituksesta kiitos Samuli Antilalle ja Anne Leinoselle, sekä Minna Miaolle oikoluvusta!

Kirjan ilmestymisen alla kävin läpi arkistokuvia paikoista, joissa olen käynyt ja joihin novellit sijoittuvat. Novelleista kaksi sijoittuu Budapestiin. ”Arkistonhoitajan salaisuudessa” ihmetellään merkillistä höyryvoimalla toimivaa matematiikkakonetta 1880-luvulla ja muun muassa yövytään kuuluisassa Gellért-hotellissa.
”Unkarilaisessa veljeskunnassa” puolestaan vältellään työtä ja etsitään muinaisia salaisuuksia Kádárin ajan Unkarissa 1970-luvulla.

Yksi kokoelman uusista novelleista sijoittuu puolestaan Oxfordiin, jossa olen käynyt vuosina 2003 ja 2016. Kummallakaan kerralla en ole voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi asua ja opiskella keskiajalta peräisin olevalla kampuksella. Onhan siellä romanttista ja tunnelmallista, mutta ehkä talvella joutuisi palelemaan vetoisissa rakennuksissa. Novelli ”Mitä ihmiset tekevät” on aiemmin julkaisematon.

Julkaisen tässä pätkän kokoelman jälkisanoista:

”Kun omaa novellituotantoaan kokoaa kansien väliin, joutuu väistämättä tekemään valintoja. Mitkä tarinat sopivat yhteen, mikä puolestaan ei kuulu joukkoon? Mitä puuttuu? Milloin jokin tarina niin vanha, että se ei ole enää tekijälleen ajankohtainen?

Uuden novellikokoelman teema löytyi luontevasti, sillä olen tarinoissani usein käsitellyt tapoja muistaa mennyttä ja historiaa. Edellinen kokoelmani (Avaruusajan unelmia, Osuuskumma 2018) sisälsi tieteiskertomuksia, joita yhdisti vieraan kohtaamisen tematiikka. Tähän kokoelmaan valikoitui sen sijaan ensisijaisesti fantasiaa. Korkean fantasian maailmoissa omissa tarinoissani ei kuitenkaan yleensä liikuta, vaan sen sijaan pysyttelemme oman maailmamme historiassa. Kokoelman alaotsikko Historiallisia fantasioita onkin mielestäni oikeutettu.

Historia on aina ollut lempiaiheitani ja -aineitani. Turkulaisena opiskelijana en voinut välttyä keskiajan historialta, joka muistutti itsestään kaupungin maisemanmuodoissa ja rakennuksissa, katujen nimissä, jokakesäisillä keskiaikapäivillä ja museoissa. Jos olen ihan rehellinen, en ollut kummoinen opiskelija tai historioitsija. Mieleni askarteli jo tuohon aikaan enimmäkseen kuvitteellisen historian parissa. Muodollisen maisterin koulutuksen onnistuin kuitenkin pakertamaan, minkä lisäksi olen lukenut historiaa mielelläni myös vapaa-ajallani. Myös matkustaessani Pohjoismaissa ja Keski-Euroopassa olen mieluiten tutustunut historiallisiin kohteisiin. Moni novelleista on saanut innoituksensa matkoilla, kuten Budapestissa, Krakovassa, Oxfordissa, Skånessa. Toisaalta myös syntymäkaupunkini Helsinki on tarinoissa vahvasti mukana.

Eikä kokoelma olisi Saara Henrikssonin novellikokoelma, jos siinä ei olisi mukana yhtä valasnovellia.

Kirjoittajana minulle on tyypillistä, että taustatyö tekstiä varten jatkuu vielä editointivaiheessa. Tarina ja henkilöt pulpahtavat mielikuvituksesta esiin ensin, yksityiskohdat tarkentuvat sitten kirjoitettaessa. Käytän lähdeaineistoa kuitenkin enemmän mielikuvituksen lähtöpisteenä kuin toteuttaakseni perinteisen historiallisen fiktion keinoja, aikakauden yksityiskohtien uskollista raportoimista. Spekulatiivisuus antaa tilaa taiteelliselle vapaudelle.”

Tässä vielä sisällysluettelo.

Valaanpyytäjän vaimo (ilmestynyt alunperin antologiassa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita, 2016)
Cinemateekki (aiemmin julkaisematon)
Vihreän oksan kuningas (julkaistu alunperin nimellä Merikuningas Usvazinessä 3/2013)
Ruokaruotsi, syömäsaksa (aiemmin julkaisematon)
Kristallikarahvi (alunperin antologiassa Kristallimeri, 2015)
Arkistonhoitajan salaisuus (alunperin antologiassa Steampunk! Koneita ja korsetteja, 2013)
Tehtaanpuiston hirviö (alunperin antologiassa Kuun pimeä puoli, 2013)
Epäkiinnostava elämäni (aiemmin julkaisematon)
Unkarilainen veljeskunta (aiemmin antologiassa Teräskoura, 2016)
Mitä kaikkea ihmiset tekevät (aiemmin julkaisematon)
Margaret II (aiemmin ääninovelliantologiassa Kun kansilaudoille liukui lohikäärme, 2013)

Valaanpyytäjän vaimon voi ennakkotilata Osuuskummalta 20 euron tarjoushintaan. Kannattaa tilata, koska OVH on selvästi kalliimpi! Ennakkotilaajat saavat tilauksen yhteydessä myös bonusnovellin "Uppsalan mestari” PDF-muodossa. Tarinassa restauroidaan Uppsalan yliopiston vanhoja rakennuksia kyseenalaisin keinoin. Novelli tulee heti, kokoelmaa joutuu vielä vähän odottamaan. Kirjat voi vaihtoehtona postitukselle noutaa signeerattuina Jyväskylän Finnconissa 5.-7.7. https://holvi.com/shop/osuuskumma/

Kevään 2024 töitä ja muuta

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tähän blogiin, mitä oikeastaan teen. Vuodesta 2018 olen yhdistellyt arjessani kustannustoimittajan, luovan kirjoittamisen ohjaajan sekä vapaan kirjailijan töitä. Viime aikoina olen opettanut paljon vähemmän, sillä kustannustoimittaminen vie niin paljon aikaa.

Kuva: Outi Puhakka

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että työskentely kirjailijana ja kustannustoimittajana on minulle paras mahdollinen työ. Siinä yhdistyvät kirjallisen työskentelyn parhaat puolet, nimittäin itsenäisyys ja toisaalta ryhmätyö. Käsikirjoituksen saattaminen valmiiksi teokseksi kirjakaupan hyllylle on yllättävän monen ammattilaisen yhteistyötä. Kun on istunut molemmilla puolilla pöytää, ymmärrys on ehkä suurempi. Kirjailija on aina haavoittuvainen oman tekstinsä kanssa. Toisaalta kustannustoimittajan kommentit tähtäävät aina tekstin parantamiseen. Viime kädessä kustannustoimittaja on lukijalla töissä.

Tätä minä teen keväällä 2024:
-viimeistelen omaa novellikokoelmaani, jonka pitäisi ilmestyä heinäkuun 2024 alussa Osuuskummalta. Kokoelma on varsin hyvässä vaiheessa ja sen olisi tarkoitus mennä taittoon helmikuun loppuun mennessä.
-jonossa seuraavana historiallisen romaanin käsikirjoitus on etenemässä toiselle kustannustoimituskierrokselle. Se ilmestyy vuoden päästä eli 2025 keväällä.
-teen Proosakuiskaajan asiakkaille kustannustoimitusta, mikä tarkoittaa, että minulla on yleensä työn alla eri vaiheissa olevia käsikirjoituksia. Toisille tehdään ensimmäistä tai toista toimituskierrosta, toisista luetaan taittovedosta eli ne ovat lähes valmiita painoon.
-kirjoitan esseitä elokuvasta, televisiosta ja kirjallisuudesta. Olen suunnitellut esseekokoelmaa, jossa on mukana vahva naisnäkökulma. Pitkien draamaelokuvien ohjaaminen on syystä tai toisesta edelleen hyvin miehinen linnake kulttuurissamme.
-kirjoitan kollegan kanssa yhdessä julkaistavaa tietokirjaa, joka ensimmäinen versio on tarkoitus jättää kustantajalle vuoden päästä eli tammikuussa 2025.
-olen mukana Osuuskummassa, spekulatiivista fiktiota julkaisevassa osuuskunnassa. Osuuskumman kustannustoiminta perustuu vertaispalautteeseen, eli käytännössä kirjailijat lukevat ja kommentoivat toistensa tekstejä sekä tekevät kirjan eri työvaiheet toimittamisesta oikolukuun. Myös graafiseen suunnitteluun ja kansitaiteeseen löytyy lahjakkaita tekijöitä osuuskunnan sisältä. Keväällä 2024 toimitan yhden Osuuskumman kirjailijan tulevaa romaania.
-haen apurahoja, koska ne mahdollistavat oman proosan luomisen.
-omalla yrityksellämme on myös pienimuotoista julkaisutoimintaa aputoiminimen Penelope-kustannuksen kautta. Vuonna 2024 julkaisemme kaksi kirjaa, joita varmaankin käymme myymässä eri tapahtumissa samalla, kun esittelemme Proosakuiskaajan toimintaa.
-opetan parilla lyhyellä verkkokurssilla, mutta enemmänkin kustantamiseen ja kirjailijana työskentelyyn liittyvää asiaa kuin varsinaista proosan kirjoittamista.

Sellaista. Puuhaa riittää! Tarkoitus on, että aikaa on myös harrastuksille, kuten kuorolaululle, lautapelaamiselle ja kuntosalille. Tosiasiassa kirjallisuus ja pienkustantaminen ovat kuitenkin elämäntapa, työ ja harrastus, jossa kaikki kietoutuu yhteen. Harvoin kirjailija tai kustannustoimittaja on todella vapaalla.