Tervetuloa Kirjailijaliittoon, Henna Helmi Heinonen!

Kustantamoiden kevään 2026 katalogeissa ja äänikirjapalveluissa hyvän mielen kirjallisuus kukoistaa. Kirjojen niminä on usein sanapari kuten Pioneja ja peitetarinoita tai Proosaa ja piparkakkuja. Dekkareissa noirin paikalle on astunut cozy, tyyliin Teetä ja teräaseita.

Helsingin Sanomat puolestaan kirjoitti viikonloppuna romanssikirjallisuuden voittokulusta Ranskassa. Maahan on perustettu lukuisia kirjakauppoja, jotka erikoistuvat myymään koukuttavia tarinoita viehättävässä paketissa eli kauniilla kansilla. Myös Suomessa kirjoista käytävässä keskustelussa vilisee sanoja kuten troopit, ”spicy” ja romanssi, ja sitä käydään paljon Instagram-tarinoiden kautta.

Kirjallinen maisema on muuttunut – naisten kuluttama viihdekirjallisuus hallitsee kirjakauppojen esittelypöytiä ja sosiaalisen median maisemaa, etenkin englannin kielestä käännetty kirjallisuus. Ja mitä isot edellä, sitä pieni suomalainen kirjallisuus perässä.

Kirjailijasta tuli brändi

Kun nuorena aikuisena aloittelin kirjoittamisharrastusta vuosituhannen alusta, viihdekirjallisuutta julkaisivat omat kustantamonsa. Näitä olivat esimerkiksi pokkareita kustantanut Book Studio ja Kolmiokirja. Lukemistolehti Regina oli monelle kirjoittajalle ensimmäinen julkaisuareena, joka maksoi teksteistä. Nämä tarinat kirjoitettiin usein salanimellä. (Tämä ei ole muuttunut, äänikirjapalveluissa käytetään myös paljon kirjailijanimiä!) Varsinkin naisten romanttista viihdettä isot yleiskustantamot karsastivat, ellei se sitten ollut paketoitu häveliäästi ”lukuromaanin” muotoon.

Viimeistään 2010-luvun taitteessa vanhat asetelmat alkoivat murtua. Printtimedia oli kriisissä kautta mediamaiseman, ennen kaikkea sanomalehdet, mutta vähitellen myös aikakauslehdet. Kirjallisuus muun painetun median tavoin joutui löytämään uusia tapoja selviytyä digitaalisessa vallankumouksessa.

Samalla kirjailijan julkinen ammatti muuttui. Yksi esimerkki uudenlaisesta kirjallisesta julkisuudesta oli Henna Helmi Heinonen, joka bloggasi aktiivisesti esikoiskirjansa prosessista ja julisti kirjallista ohjelmaansa jo ennen esikoisromaanin (Veljen vaimo, Arktinen Banaani 2011) ilmestymistä. Sosiaalisen median alustat eivät olleet vielä yhtä hallitsevia kuin nykyään, joten kirjallinen verkkokeskustelu tapahtui usein blogien kommenttilaatikoissa. Sinne Henna Helmi Heinosen blogin lukijat sitten pullahtivat hämmästelemään, miten joku kehtaa.

Vaikka tästä on 15 vuotta, muistan sen hyvin, koska se oli myös oma esikoiskevääni. Sain hauskan tilaisuuden (joka kerrotaan myöhemmin) pysähtyä tarkastelemaan, miten paljon kustannusmaisema ja kirjallinen julkisuus ovat muuttuneet 15 vuodessa. Nykyään kirjailijalle Instagram-tilin pitäminen ja sinne itseä kiinnostavien aiheiden nostaminen sekä oman tuotannon markkinointi ovat peruskauraa. Myös sosiaalisen median tilin perustaminen kirjoittamisharrastukselle ennen julkaisua on ihan tavallista. Parhaimmassa tapauksessa kirjoittaja toivoo saavansa seuraajia, jotka aikanaan sitten ostavat kirjan.

Henna Helmi Heinosen esikoisromaania kuvattiin arvosteluissa kevyeksi ihmissuhderomaaniksi. Hänen ohjelmassaan oli myös ehkä nykypäivän amerikkalaiseen Amazon Kindle -indiekirjailijaan verrattava asenne, jossa tavoitteena oli pystyä toimimaan kirjailijana nimenomaan kirjojen myynnillä, mielellään ei apurahoilla. Kirjailijaliitosta Helminen tuumi, että ei ole koskaan haikaillut eliittikerhojen jäsenyyksiä, eikä kuunaan ole aikeissa hakea. Taustalla oli kritiikki sitä kohtaan, että kaikki kirjan julkaisseet eivät päässeet vapaasti mukaan.

En nosta tätä esiin sen vuoksi, että kirjailijan pitäisi seistä joidenkin 15 vuotta sitten kirjoittamiensa sanojen takana, itse en ainakaan seiso. Vaan muistutukseksi tulevaisuuden itselle, että minkä kerran nettiin julkaisee, se on siellä ikuisesti.

Instagram-kirjallisuus

Vuosia ja vuosikymmeniä viihteen kirjoittajat valittelivat arvostuksen puutetta. Eivät valita enää, niin paljon enemmän ja monipuolisemmin viihteellisiä kirjallisuudenlajeja nykyään julkaistaan, kun monen muun kirjallisuudenlajin tila on kutistunut.

Viihdekirjallisuuden nousulle on tietysti monia syitä. Noin vuosikymmenen jatkunut dystopiabuumi haudattiin lopultakin korona-aikana, ihmiset vähemmän yllättäen eivät halunneet vapaa-ajallaan lukea synkistä tulevaisuudenkuvista. Yleinen epävarmuus ja elinkustannusten nousu näkyy siinä, että kustantamoiden voittomarginaalit pienenevät, jolloin helposti luettava ja hyvin kauppansa tekevä viihde on entistä tärkeämpi osa yrityksen tulonmuodostusta. Kirjat ovat lopulta aika halpoja.

Hesarin jutussa esiintynyt dark romance puolestaan on käytännössä fanifiktiomaailmasta tuttua pornoa, joka on onnistuttu paketoimaan niin, että nuoret ja keski-ikäiset naiset kehtaavat mennä sitä ostamaan. Kansi on kaunis, mutta sisällä ilkeä haltijakuningas harrastaa rajua ja suostumuksen puolesta kyseenalaista seksiä jonkun hentoisen rimpulan kanssa, naisen tai miehen. Pornografialle on tyypillistä, että lajityyppi on vapaa, se oli sitä itse asiassa myös Reginan Naisen unelmien aikakaudella: harvinainen kaupallinen julkaisupaikka, johon sai kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, kunhan seksi noudatti tiettyä kaavaa.

En nyt mene syvemmin siihen, miksi myrkylliset suhteet ja hyväksikäyttö kiinnostavat eroottisessa kirjallisuudessa. Epstein-hyväksikäyttörinkien täyttäessä lehtien palstat on kuitenkin pakko vetää se johtopäätös, että kielletty kiinnostaa.

Seuraamieni kirjailijatilien perusteella näyttää myös, että tietyn sukupolven YA-kirjailijoiden lukijat on kasvaneet ulos nuortenkirjallisuudesta, ja samalla kirjailijat ovat siirtyneet kirjoittamaan heille spicy-kirjallisuutta. 10 vuotta sitten Annukka Salama kirjoitti Faunoidit-sarjaa. Hänen tulevan uutuuskirjansa titteli näkyy olevan Villinä viety.

Näen kosolti hyviä puolia esimerkiksi näkyvyyden tietynlaisessa demokratisoitumisessa verrattuna wanhaan, viidentoista vuoden takaiseen aikaan, jossa piti odottaa, että naistenlehdet kiinnostuvat ennen kuin tulee näkyvyyttä. ”Kirjagram” on myös parhaimmillaan kiva yhteisö. Yhteisöllisyys ja toisten kirjoittajien tsemppaaminen näkyvät postausten kommenteissa. Vähemmistöidentiteetit ovat näyttävämmin esillä kuin naistenlehtijulkisuudessa, joka oli kuitenkin pohjimmiltaan aika konservatiivista. Instagramissa glamouria tihkuvissa kuvissa esiintyvät myös piirteiltään arkisen näköiset kirjailijat, kun kiiltäväsivuisten lehtien aikakaudella tuntui, että ulkonäölle oli tiukempia vaatimuksia.

Instagram-julkisuuteen perustuvalla kirjallisella julkisuudella on tietysti myös negatiivisia puolia. En nyt edes tarkoita ylikansallisten alustojen tietojenkalastelua ja muita ongelmia. Visuaalisuuteen painottuva media on kulutuskeskeinen, kuvissa meikit ovat huoliteltuja ja sisustukset mietittyjä ja vaaleansävyisiä. Vähemmän näyttävien postausten tekijät eivät sitten kuitenkaan saa samalla tavalla suosiota ja seuraajia. Koskee myös kirjailijan ulkonäköä.

IG-julkisuus on myös voittopuolisesti naisten ja ei-miesten hallitsemaa aluetta, jossa väistämättä tietyt näkökulmat korostuvat, mikä ei ole omiaan edistämään yhteiskunnallista vuoropuhelua. Vaarana on, että jäädään jumiin käsitykseen, joissa valkoihoinen heteromies edustaa kirjallisuuden näkökulmien valtavirtaa. Ei edusta enää. Miehet lukijasegmenttinä eivät ole kaupallisesti niin kiinnostava. Kun kaikki paha ulkoistetaan ”toiseen”, oma valta-asema ja somen sisäinen nokkimisjärjestys jäävät havaitsematta.

Ja sitten on vielä ihan kuormittavuus, joka aiheutuu runsaasta sosiaalisen median käytöstä, ja joka vaikuttaa kirjailijan työtapoihin ja ajatusprosesseihin.

Vuotava paatti, yhteiset airot

Viihdekirjallisuuden voittokulku jatkuu, eikä loppua näy. Viihde ei ole enää väheksyttyä kioskikirjallisuutta, vaan valtavirtaa. Parhaimmillaan se kaataa raja-aitoja, pahimmillaan luo uusia. Suurin uhka on tietysti kirjallisuuden monimuotoisuuden köyhtyminen, kun kansainväliset suosikit valtaavat kirjakauppojen esittelypöydät ja kirjasomen.

Etenkin lasten- ja nuortenkirjailijoilta kuuluu viestiä, että käsikirjoituksia on vaikea saada läpi etenkään isoilta kustantamoilta. Ei ole toivottava kehitys, että pysyäkseen mukana kelkassa tai ajan hermoilla vakiintuneen kirjailijan pitäisi ryhtyä kirjoittamaan kaavaromanssia, kentaurierotiikasta puhumattakaan.

Jos tuntuu, että Satu Rämö Hildur-sarjoineen vie kaiken mediatilan, voi muistella (tai kuvitella, jos ei ole kyllin vanha muistaakseen) aikoja, jolloin dekkareita ei pidetty salonkikelpoisena kirjallisuutena lainkaan. Nykyisessä kirjallisessa keskustelussa ankealle elitismille on entistä vähemmän tilaa, pikemminkin kaikki miettivät, miten vuotavan paatin saisi pysymään pinnalla.

Paradoksaalisesti myös kirja esineenä, painotuotteena, voi kokea uuden nousun: kauniit kirjaesineet näyttävät hyvältä IG-postauksissa erilaisia taustoja vasten.

Eikä tämä ala ole helppo kenellekään. Pomppuisen alkutaipaleen jälkeen Henna Helmi Heinosesta tuli tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija. Sataprosenttinen kirjailijuus ei ehkä auennut, mutta ei monelle muullekaan meille samaan aikaan aloittaneelle, kirjallisuuden lajista riippumatta. Ahtaina aikoina kirjailijoiden oma rooli kirjallisuuden monimuotoisuuden vaaliminen korostuu. Samoin sen ymmärtäminen, että alustatalouteen kuten äänikirjapalveluihin perustuva julkaiseminen heikentää kaikkien tulonmuodostusta, jos se on ainoa kanava.

Kaipaan myös suhteellisuudentajua: kriittistä esseistiä ei kannata syytellä siitä, että ei innostu YA-romantiikasta tai arvostele sitä Parnassossa, ja vastaavasti älykkään ja taiteellisesti kunnianhimoisen helsinkiläiskirjailijan pitäisi kyetä näkemään, että hänen sektorinsa edustaa sekin vain kapeaa alaa kaikesta kirjallisesta mielikuvituksesta.

Yhteisen asian edistäminen vaatii vuoropuhelua molemmin puolin, ei vastakkainasettelua. Hyvä, jos siihen pystyvät osallistumaan toisiaan moittimatta niin viihdekirjailijat kuin taideprosaistit, nais- ja mieskirjailijat ja kaikki muut. Olikin hauska huomata tuoreesta jäsentiedotteesta, että Henna Helmi Heinonen on liittynyt Kirjailijaliiton jäseneksi. Ympyrä on sulkeutunut, myös minulle. Tervetuloa samaan veneeseen tänne muiden kanssa, täällä on tilaa, joskin vähän pieni järvi!

Anteeksi, keskustelija, mutta sananvapautenne näkyy

Sananvapaus on varmasti ollut alkuvuoden 2015 väärinkäytetyin sana. Timo Hännikäisen keväällä ilmestyvän kirjan nostamasta ennakkokeskustelusta päätellen sananvapaus vuonna 2015 näyttää tältä: kirjailija on vapaa sanomaan mitä vain, mutta jos joku kyseenalaistaa, se on sensuuria.

Niiden, joita asia mahdollisesti kiinnostaa, kannattaa tutustua verkkolehti Takku-lehdessä julkastuun alkuperäiseen, anonyymiin mielipidekirjoitukseen "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?", kirjallisuudentutkija Olli Löytyn Fabebook-päivitykseen kustannustoiminnan iloista ja kiroista, kirjailija Timo Hännikäisen tuohtuneeseen vastaukseen sekä tutkija Jussi Ojajärven kommenttiin (täällä). Omalla vastuulla. Kommenteissa menevät usein sekaisin kaksi asiaa, molemmilla osapuolilla: nimittäin sananvapaus ja painovapaus.

Ensinnäkin, Timo Hännikäisen kirjat voivat olla lukukelvottomia, mutta painokelvottomia ne eivät ole. Näihin seikkoihin liittyvät vähän eri oikeudet ja velvollisuudet. Voin pitää Hännikäisen Ilman-teosta hyvin kirjoitettuna, mutta vastustaa sen sanomaa. Sensuurimentaliteettia tämä ei ole.

Nyt on niin, että sanan- ja painovapauden ero ei ole semanttinen, vaan se on lainsäädännössä määritelty. Edellinen mahdollistaa "lukematta paskaa" -kommentoinnin, jälkimmäinen sen, että Suomessa kirjoja ei ennakkosensuroida. Puolustan Savukeitaan päätöstä julkaista Timo Hännikäisen teoksia. Puolustan heidän päätöksiään julkaista ihan mitä vain haluavat, mutta suuresti ihmettelen kyseisen poliittisesti aktiivisen kirjailijan itkua, jos ja kun hänen kustantajaansa asiasta sitten kritisoidaan.

Savukeidas on hieno kustantamo, ehkä siksi monet kommentoijat ottavat asian niin tosissaan. Tunnen myötätuntoa Ville Hytöstä kohtaan. Hännikäisen "julistusta" en sen kummemmin kommentoi, sanonpa vain, että jos Facebookista käy bongailemassa muiden käyttäjien tykkäyksiä ja raportoi nämä sitten sananvapautensa estämisestä niin silloin on kirjailijalla pallo hukassa. Olli Löytyn, Juri Nummelinin ja Jussi Ojajärven nimittäminen vaikutusvaltaiseksi kulttuurieliitiksi on epäilemättä imartelevaa kyseisille herroille, mutta faktisesti heidän mahdollisuutensa vaikuttaa Savukeitaan julkaisupolitiikkaan sen enempää kuin Suomen lainsäädäntöönkään on hyvin vähäinen.

Toiseksi, painostus on toki yritys vaikuttaa kustantamon julkaisupolitiikkaan, mutta liiketoimintaan kohdistuessaan sitä ei voida pitää sananvapauden rajoittamisena sen enempää kuin uhkaus lopettaa Hesarin tilaus on Helsingin Sanomien sananvapauden rajoittamista. Jos minä olisin julkaisemassa kirjaa Savukeitaalta ja sitä kansalaismielipide vastustaisi, Hännikäisen (ja Hytösen) tapaan suuttuisin ja muistuttaisin oikeudestani kirjoittaa mitä haluan. Mutta koska kustannuspäätös on kirjailijan ja kustantajan välinen asia, "kansalaismielipide" ei vaikuttaisi julkaisemiseen. Joten vaikea nähdä, miten oikeuksiani poljettaisiin.

Toisin sanoen: takkuanarkisteilla on oikeus vaatia (=käyttää sanaa), mutta ei kieltää. Kirjailijalla on oikeus kirjoittaa ja kustantajalla julkaista lainsäädännön puitteissa. Anarkisteilla on oikeus nillittää ja nostaa paskamyrsky, kustantajalla on oikeus pahoittaa mielensä ja kieltämättä kirjailijallakin on oikeus itkeä, että nyt on oikeuksia poljettu. Ja minulla on oikeus kirjoittaa, että eipä ole oikeuksia poljettu, kun ei vain ole.

Selvyyden vuoksi, en pidä Hännikäisen tekstien julkaisemista Savukeitaalta äärioikeiston projektin tukemisena. Tärkeää on, että Sarastus-lehden agendaa voidaan kritisoida, tätä Villekin luultavasti ajaa takaa toivoessaan, että keskustelun voisi kääntää koskemaan "pitäisikö Hännikäisen kirjoja julkaista" -kysymyksestä siihen, onko Hännikäinen oikeassa vai väärässä. Mielestäni Savukeidas ei vain saa vaan sen myös pitäisi julkaista Hännikäistä: Sarastuksen porukalle ei ihan hopeatarjottimella pidä tarjota sitä itkupotkumarttyyrin asemaa, jonka tämän keskustelun jälkeen julkaisemattomuudesta seuraisi. Siitäkin huolimatta, että kenelläkään ei ole mitään subjektiivista oikeutta tulla julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta.

Kirjallisuuskeskusteluna (irrotettuna sananvapauskeskustelusta) asian esiin nousu Takku-kirjoituksen kautta on hyvä asia. Itse pidän myös Hesarin tätä pääkirjoitusta merkittävänä. Avoimessa yhteiskunnassa emme voi sietää fasistista tai äärioikeistolaista kirjoittelua, mutta jos kieltäisimme kaikenlaisen levottoman paskan julkaisemisen, seuraukset olisivat mielestäni vakavampia kuin mitä ne nyt ovat. Eli ilmaistaan ensin ja tuomitaan sitten, näin kömpelösti ilmaistuna.

"Kyllä minäkin osaan olla uhri" on suomalaisessa keskustelussa aivan liian tavallinen ulostulo. Ajattelen kirjoittajien käyttävän parhaiten sananvapauttaan silloin kun he, no, kirjoittavat omia teoksiaan. Parasta sananvapauden puolustamista on se kun jokainen huolehtii omastaan. Ainoa subjektiivinen oikeus tässä asiassa taitaa olla kustantajan vapaus julkaista tai olla julkaisematta. Loppu on kiinni kustantajan mausta ja sensibiliteetistä.*

Toisin sanoen, kaikkea kohtuullista ja järkevää vihaavat kirjailijat ja kustantajat varmistavat, että kohtuuttomat ja järjettömät kirjasodat leimahtavat vastedeskin. Onneksi ja onnettomuudeksi.

* Olen käyttänyt hokemana tätä "maku- ja sensibiliteettikysymystä" siitä saakka, kun sain Tammen Hannu Harjulta kerran tällä tavoin perusteltua hylkypostia.** Onkin tullut moneen käyttöön.

** Noin muuten olen vielä sitä mieltä, että kirjailijat arvostavat hylkyjä aivan liian vähän. Hylkyposti se on paras posti, mutta siitä ehkä myöhemmin.

Erilainen kirjasyksy 5/10: Kurganin varjot

Tiedetään, on tammikuu, mutta kun viime syksynä ilmestyneitä kirjoja on edelleen lukematta. Mikäpä sen parempi syy jatkaa kirjasyksyä tammikuulle!

"Rokotteet, antibiootit, dieselmoottorit. Polttomoottoriautot, lentokoneet, aurinkokengot ja avaruusluotaimet. Ilman sitä kaikkea maailma olisi ollut kovin toisenlainen, ajatteli Alex. Entä jos kaikki oli aikoinaan alkanut, kun yksinäinen orihevonen oli eksynyt Venäjän lumisiin metsiin?"

Näin pohtii indoeurooppalaisten kansojen leviämistä Kurganin varjojen miespäähenkilö Alex. Jos Risto Isomäkeä ei olisi, hänet pitäis keksiä. Kuka muu johtaisi yhtä pitkälle meneviä päättelyketjuja ja päätyisi yhtä huimiin lopputuloksiin kuin Isomäki?

Kurganin varjot jatkaa Isomäen edellisistä teoksista tuttua kaavaa, jossa tutkimukselle omistautuneet ihmiset seuraavat jotakin johtolankaa ja jossa esitellyt tieteeseen ja ekologiaan liittyvät ideat kehitellään äärimmilleen. Myös päähenkilöt ovat kovin samanoloisia kuin Isomäen edellisessä teoksessa Con rit. Rinnakkaisissa tarinalinjoissa seikkailevat Mustallamerellä meribiologi Irina sekä kaivauksilla sisämaassa arkeologi Alex.

Tarinan juonesta ei voi kovin paljon kertoa pilaamatta yllätystä, mutta kielitieteen ja meriekologian (valaita!) kanssa ollaan tekemisissä. Tarina käynnistyy keskeisten ideoiden esittelyllä ja toiminta sekä jännitys tihenevät loppua kohti. Matkan varrella saadaan oppia indoeurooppalaisten kansojen leviämisestä, Mustanmeren virtauksista, Välimeren historiasta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, Krimin poliittisesta tilanteesta kautta aikojen sekä toki myös aurinkokennoista. Kun kerran aurinkoisessa Ukrainassa ollaan.

Joku voisi nyt kysyä, että mitä järin kirjallista kaiken tämän tiedon dumppaamisessa on. Ehkä siinä ei olekaan, mutta se ei ole homman pointti. Risto Isomäen kirjoihin ei tartuta henkilökuvauksen tai suomen kielen rajoja venyttävän kerronnan vuoksi, vaan visioiden, ideoiden ja ekstrapolaation vuoksi. Lisäksi tarinat onnistuvat usemmiten viihdyttämään. Con rit oli mielestäni Kurganin varjoja jännittävämpi, mutta tämäkin piti otteessaan riittävän kauan.

Syksyllä ilmestyi monta vahvaa spekulatiivista teosta. Kevään listoilla scifi ei sitten liiemmin juhlikaan. Näyttääkin siltä, että erilainen kirjasyksy jatkuu vielä hetken aikaa.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014. 347 sivua.

Erilainen kirjasyksy 4/10: Esikoiskirjailijan haastattelu

Pyhäinpäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa Margaret Pennyn muistikirjassa tarjoillaan esikoiskirjailijan haastattelu: vieraana Maria Carole! Hauskaa Halloweenia ja mukavia lukuhetkiä.

Esikoisen vauvakirja

Tiedättehän vauvakirjat, nuo laatikossa pölyyntyvät, syyllisyyttä herättävät hempeäkantiset opukset, joiden ensimmäinen sivu on täytetty ja loput ovat jääneet ikuisiksi ajoiksi odottamaan merkintöjä?

Tänään vilkaisemme vauvakirjaa, mutta emme ihmislapsen, vaan esikoisteoksen. Mikä parasta, pääsemme lukemaan tulokkaan vaiheista suoraan maaliviivalla. Maria Carole on ranskalaistunut suomalaiskirjoittaja, jonka esikoisromaani julkaistiin juuri Osuuskumma-kustannukselta. (Disclaimer: tämän blogin kirjoittaja on Osuuskummassa mukana. Ylpeänä esittelen siis myös oman kustantamon tuotantoa.)

Milloin idea Tulen tyttäristä syttyi? Kerro vaiheista, jotka johtivat romaanin ideoinnista sen ilmestymiseen. Aivan ensimmäinen idea päähenkilöön tuli aivan selkeästi unesta, mutta vaikka kehittelinkin tarinaa hiljakseen, minulla ei ollut varsinaista aikomusta kirjoittaa siitä mitään. Sitten eräs ystävä sanoi "Kerro lisää", ja siitä lähti purkautumaan lankakerä. Aluksi kirjoitin novellin Ursulaan, eikä silloinkaan vielä ollut aikomusta kirjoittaa mitään pidempää. Mutta tarina ei jättänyt rauhaan. Varsinainen kirjoittaminen oli suorastaan yhteistyötä ja ideointia tämän samaisen ystävän kanssa, tarina on paljon velkaa hänelle. Nykymuotoinen kirja on myös paljon velkaa kustannustoimittajalleni Christinelle, joka teki sen kanssa huimaavan suuren työn.

Romaanissa kuvataan perusfantasiasta poiketen paljon "tavallista" kansaa. Millä keinoilla olet pyrkinyt tavoittamaan heidän äänensä ja mielenmaisemansa paperille? Jos tarkoitetaan ns. normaaleja ihmisiä, niin joo, ihmisiä on. Enimmäkseen. Oikeastaan ainoastaan. Seurassa ei ole kummallisia fantasiakansoja ja jumalatkin ovat kovin ihmisellisiä. Ehkä tavallisen kansan osalta flirttailin historiallisen kirjoittamisen kanssa. Kyse ei ole missään nimessä romaanista, jossa historialliset elementit pyrkisivät olemaan totuudenmukaisia, koetin vain ammentaa ennemminkin henkeä mukaan.

Nimi. Miten paikkojen ja ihmisten nimet valikoituivat? Ensisijassa, paria poikkeusta lukuun ottamatta niin, että niiden äänneasu soveltui suomeen. Vaikka maailma ei olekaan mikään "muinainen Suomi", niin on siinä kuitenkin niin paljon suomalaisia elementtejä, että äänneasultaan kovin oudot nimet olisivat kalskahtaneet oudoilta. Sitten voisi sanoa, että jokaisella ikäluokalla on omantyyppisensä nimi, kuten usein meilläkin. Jonnat oletetaan toisen ikäisiksi kuin Riitat. Joukkoon valikoitui niin muinaisnimiä, kuin ihan vain maistelemalla etsittyä nimistöä. Oikeastaan jokainen on kuitenkin mietitty, harvemmin tiputin jotakin täysin merkityksetöntä nimeä joukkoon.

Kuvaile päähenkilöä. Miten hänestä tuli tarinan päähenkilö? Naarni on oikeastaan koko tarinan lähtöhahmo, unikuva. Nainen, sotilas, jolla on tulta veressään. Kuvittelin alunperin tarinan olevan enemmän muidenkin naisten tarina, mutta Naarni kasvoi aika selkeästi keskushenkilöksi, johon kaikkien tarinat jollakin tapaa sitoutuvat. Naarnissa minusta oli kiinnostavaa tutkia sitä, mikä on tietynlaisen luonteenomaisen pehmeyden ja elämän tuoman kovuuden suhde. Naarni ei ole välttämättä yksiselitteisesti kiltti tai miellyttävä ihminen, vaikka hänessä varmasti on myös perinteisemmän samastuttavan viihdesankarittaren piirteitä.

Kuvaile yhteistyötä kätilön (kustannustoimittajan) kanssa. Woah, en olisi ikinä kuvitellut kustannustoimittajalla olevan niin paljon työtä ja/tai hermoja. Toimittaja teki aivan uskomattoman työn kässärin kanssa. Lopputulos ei olisi puoleksikaan sitä mitä se on nyt ilman kustannustoimittajaa. Yhteistyö taisi olla enimmäkseen rauhanomaista. Taistelimme vain satunnaisesti punakynät tanassa. Ihan kaikkiin ehdotuksiin en tainnut suostua, mutta oli siellä sellaisiakin kohtia, joita muutin haudottuani ensin lauseita kuukausitolkulla. Keskustelimme aiheesta paljon. Paljon. Sen takia kai homma toimikin, kun uskalsimme puhua.

Leikkitoverit ja sukupuu. Millaisia kirjallisia tai kielellisiä esikuvia Tulen tyttärillä on? En varmaankaan osaa nimetä yhtä tiettyä teosta, mutta ehkä ajattelin kirjoittavani jonkinlaisessa viihdekirjallisuusjatkumossa. Mielessä se, että viihdekirjallisuuskin voi olla mietittyä ja hyvin kirjoitettua, vaikka luvassa olisikin onnellisia loppuja. En tiedä niin paljoa fantasiasta, että osaisin kertoa fantasiaesimerkkejä, joten siltä puolen jouduin kirjoittamaan ns. sokkona, toivoen etten toista pahimpia kliseitä. Kieli taas on ihan omaani, hyvässä ja pahassa itämurteisuudessa.

Vanhemmat. Millainen kirjoittaja olet työskentelytavoiltasi? Kirjoitatko aamulla, illalla? Jos voisin valita työskentelyaikani täysin vapaasti, kirjoittaisin yöllä. Nykyään perhe ja muut velvoitteet pakottavat enimmäkseen olemaan hereillä yhteiskunnallisesti korrekteihin aikoihin, joten kirjoitan pitkälti iltaisin tai joskus vahingossa iltapäivisin. Olen huono aloittamaan, mutta jos saan aloitettua, kykenen keskittymään vaikka varttitunnin pätkissä.

Sisarukset.Mitä muita projekteja sinulla on suunnitteilla tai kesken? Vaikka Tulen tyttäriä onkin itsenäinen teos, olen hiljakseen hahmotellut sille jonkinlaista jatko-osaa. Tosin juuri nyt ajatus aiheesta ei hirveästi innosta, pitää ilmeisesti ottaa lomaa. Toisen projektin piti olla suunniteltu, ja nyt se koettaa levitä kuin Jokisen eväät käsittämättömiin suuntiin. Ehkä vielä joskus syntyy jotain konkreettistakin.

Omistus. Lähetä terveisiä lukijoille! Rohkeasti vain kummallisen kirjallisuuden seuraan!

Fanifiktio köyhdyttää?

Tämä vanha blogipostaus kommentteineen herätti taannoin miettimään (skippasin alun referaatin Joanna Russin teoksesta, se on meillä joka tapauksessa hyllyssä). Luen ajoittain aika paljonkin fanifiktiota, tavallisesti ei-niin-yllättäen jonkin ison supersankari- tai muun Hollywood-elokuvan ensi-illan jälkeen. Fanifiktio laajentaa henkilöhahmojen välisiä suhteita ja leikittelee niillä. Mikäpä sen hauskempaa kuin lukea fanifiktiota rakkaista hahmoista?

Kaikista intersektionaalisten feministien pyrkimyksistä huolimatta suosituimpia elokuvia ja kirjoja ovat edelleen seikkailut, joissa noudatellaan melko perinteisiä juonikaavoja ja sukupuolistereotypioita. Perinteisiä juttuja luetaan ja katsotaan, koska niiden parissa ihmiset viihtyvät vapaa-aikanaan. Itsekään en erityisemmin välitä poliittisesta fiktiosta, luen mieluummin vaikka jotakin hyvää, napakkaa agitaatiota ilman fiktion verhoa.

Varjopuoli valtavirtaviihteessä on, että Hollywood-elokuvien hahmot eivät aina toimi (varsinkaan miehet keskenään) sillä tavalla kuin naiskatsojana haluaisi. En mene tähän syvemmälle. Fanifiktio toteuttaa kaikkea sitä, mitä lukijana tai katsojana jää kaipaamaan: siinä tutut hahmot seikkailevat emotionaalisesti tyydyttävissä tarinoissa.

Heikkoina hetkinä ajattelen B-suunnitelmaa, jonka mukaan lyön hanskat tiskiin vakavan proosan osalta ja alan kirjoittaa vain fanficia nettiin nimimerkillä immortalbeloved666 tai jotain sellaista. Se on ainakin kivaa. Silloin kuulen kuitenkin korvissani vanhemman naiskirjoittajan äänen vuosien takaa. Se sanoo näin: miehet ovat aina oivaltaneet paremmin, että kirjoittamisesta voi saada myös rahaa.

Tutut hahmot uudessa kontekstissa. Kuva: Saara Henriksson

En tiedä, onko fanifiktio todella valtaosin naisten kirjoittamaa. Oletan näin, asiaa lienee tutkittukin. Fanifiktion arvostus on heikkoa, osin mielestäni vääristä syistä. Ajattelen, että fanifiktiota ei pitäisi arvostella kirjallisuutena vaan paperinukkeleikkinä. Tarkoitus on sama, leikkiä rakkailla hahmoilla, ja leikkiminen on tärkeää ja voimauttavaa myös aikuiselle. Se voi olla hyvin kirjoitettua, mutta sen päämäärä on eri kuin kirjallisuuden kirjoittamisessa.

Tähän asti kirjallisuuden ja fanifiktion välinen raja pysyy selvänä. Mutta sitten kuvaan tulevat tie-in-romaanit. Niiden kirjoittamisesta maksetaan ja niitä ovat kirjoittaneet monet kirjailijat. Kaikki Star Wars -pokkarit, Salaiset kansiot -pokkarit ja Star Trek -pokkarit ovat tie-in-romaaneja. Mihin tie-in-sijoittuu hierarkiassa, jossa arvioidaan kirjoittajan oma luovaa panosta? Siinä on kysymys kuitenkin enemmän tuotteen kuin kirjallisuuden luomisesta. Loogisesti ajateltuna sen ei pitäisi olla korkeammalla kuin fanifiktionkaan. Mutta siitä saa rahaa.

Entäpä sitten tiukka formulafiktio, kuten perinteinen romanssi? Romanttisen viihteen kaava on hyvin vakiintunut, eikä hyvän tällaisen teoksen kirjoittaminen ole missään nimessä helppoa. Kannattaa kokeilla, jos näin kuvittelee. Tämän jälkeen tulevat kaavamainen dekkari jne. Pohjimmillaan ero lienee käyttötarkoituksessa: romanttinen fiktio lupailee emotionaalista palkintoa, jännitysromaani, no, jännitystä. "Jännittävää" on, että näistä kahdesta jälkimmäinen on vahvemmin asettunut salonkikelpoisen nykykirjallisuuden konventioksi eikä kukaan dekkaria oikeastaan enää halpagenreksi sanokaan. En tiedä, miten on romanssin laita.

Jäljelle jää kysymys, jota science fictionin ja fantasian kirjoittajien kanssa joskus pohditaan, mutta jonka suhteen ei yleensä päästä mihinkään lopputulokseen: miten pitkälle lajin omat konventiot synnyttävät itse asiassa fanifiktiota, aina uusia Gandalfeja, Raistlineja ja Frodoja?

Jokainen kirjoittaja luultavasti kirjoittaa mieluiten sitä mitä itse haluaisi lukea. Ei ole yllättävää, jos muut saman lajin harrastajat ovat samaa mieltä. Joskus harvoin, kuten George R.R.Martinin Valtaistuinpeli-sarjan tapauksessa tarinoista innostuu myös suuri yleisö. Vähän vaikuttaisi siltä, että myös rahantulo vaikuttaisi lajin arvostukseen. Siinä mielessä fanifiktion kirjoittajien kritiikissä voi olla perää.

Eli: kirjoittaja, kirjoita mitä haluat. Koska jos saisit siitä rahaa, se olisi yhtä arvostettua kuin naapurikirjallisuudenlajikin, mutta jos et niin ei väliä, koska nyt rahan vuoksi harrastaisi. Koko kysymys arvostuksesta muuttuu tällä tavalla yhdentekeväksi. Voilà!