Itsekuri uskontona

Aamun ratoksi olen lueskellut kaverin vinkkaamaa Medium-sivustoa. Siellä yrittäjät, bisnesoppaiden kirjoittajat ja valmentajat jakavat oppejaan tyydyttävämmän elämän saavuttamiseksi ja paremman maailman rakentamiseksi.

Tarjolla on esimerkiksi David Heinemeier Hanssonin kannustuspuhe. Hansson on 35-vuotias ohjelmistoyrittäjä ja suositun Ruby on Rails -palvelun kehittäjä. Hän on myös bestseller-kirjailija ja Endurance-ralliautoilija. Hänellä on homma hanskassa, hän kantaa vastuun itsestään ja elämästään ja kehottaa sinua tekemään samoin. Aina on aikaa toteuttaa oma unelmansa. Loppujen lopuksi, kuka muu unelmasi toteuttaisi kuin sinä itse?

David Heinemeier Hanssonin ja hänen kaltaistensa kantamaa soihtua aloittelevat yrittäjät tavoittelevat päivästä toiseen: pystyt siihen, kun uskot unelmaasi, aikuiset ovat ihan tyhmiä ja teet itse oman tiesi anyway.

”The high-achievers, the men of action” ovat uuden ihanne-elämäntavan mallioppilaita. Bisnesgurujen mekka ja kehto on Piilaakso ja paras seuraaja nuori tai nuorehko innostunut mies. Gurujen jäljissä lukuisat start up -yrittäjät ja bisnesvalmentajat hakevat todellisen menestyksen salaisuutta, ilman substanssia.

Leikitäänpä hetken, että itsekuri ja itsensä ylittäminen ovat ”menestyksen” tärkeimmät tekijät. Esimerkiksi verkkojulkaisu Growthzerin perustajan Oskar Nowikin mukaan 80 prosenttia lukijoista haluaisi kirjoittaa kirjan, mutta vain yksi prosentti onnistuu toteuttamaan haaveensa. Itsekurin puutetta! Ei tarvita sanomaa, lahjakkuutta tai taitoa, vain itsekuria. Omia tapoja muuttamalla ja pieniä askelia noudattamalla jokainen pystyy tuottamaan pienen ihmeen Amazoniin julkaistavaksi. Näin kävi nimittäin myös Oskar Nowikille. Hän on muun muassa julkaissut kirjan ”In Control: 5 Weeks To Stronger Self-Discipline”.

Eihän tuollaisessa maskuliinisuuden mallissa ole sinänsä mitään uutta, mutta jotenkin se tulee puhtaaksiviljellyksi näissä bisnesihmeissä. Loppu ihmiskuntaa sitten ihmettelee ylipainoisena, velkaantuneena ja surkeana, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kirjoittajan hybristä en tämän osuvammin osaa kuvata.

Uusi uljas mieskuva huipentuu Andy Weirin Yksin Marsissa -kirjan päähenkilöön. Watney käy yksinäistä, seksitöntä olemassaolokamppailuaan vihamielisessä ympäristössä, apunaan vain omat lihaksensa, nokkeluutensa ja tonnikaupalla huippukallista, aurinkosähköllä käyvää teknologiaa. Yksin Marsissa on viihdyttävä ja jännittävä kirja, mutta elämänohjeita en siitä ottaisi.

Verkottuneessa etätyöskentelyssä myös työkaveri ovat menettäneet entisen merkityksensä. Kävin puolison kanssa katsomassa elokuvan Everest. Siinä oli kyse vähän samasta asiasta, tarinan viehätys perustuu ihmisen selviytymiseen uskomattomissa olosuhteissa. Vuorikiipeilijälle tiimi on kuitenkin tärkeä ja he toimivat ryhmässä. Watneylla tai Internet-ajan yrittäjäsankarilla ei ole ketään.

Pelkkään itsekuriin perustuvasta työskentelystä puolestaan sanoisin, että se ei toimi. Jos itsekuri olisi ratkaisu, kaikki laihduttajat saavuttaisivat tavoitteensa ja tupakoitsijat lopettaisivat noin vain. Joillekin itsensä kanssa kilvoittelu on hauskaa peliä ja paras työskentelymetodi. Toisille tehokkaampaa on keksiä hyvä palkitsemisjärjestelmä, tai mikä tahansa suostuttelukeino. Mikä hyvänsä toimii, se toimii. Esimerkiksi minulla itsekuria ei ole juuri lainkaan. Ainoa tapa saada tehtyä vähänkin vastustusta aiheuttavia asioita (kuten lähteä salille) on onnistua tekemään se jotenkin vahingossa, ajattelematta. Huijata itsensä työhön.

David Heinemeier Hanssonin kirjat myyvät, joten bisnesvalmennukselle on oletettavasti markkinoita. Tuskin näitä elämänohjeita pursuaisi joka paikasta, jos näköpiirissä ei siintäisi jonkinlainen ansaintalogiikka. Joten kun näette minun kirjoittavan inspiroivilla kuvapankkikuvilla koristettua, englanninkielistä kannustuspuhetta itsensä huijaamisen merkityksestä Medium-sivustolle, tiedätte, minkä vuoksi. Siihen saakka hukkaan aikaani lukemalla kaunokirjallisuutta - ja naureskelemalla ajanhallintakirjoituksille.

Pieni kenttätutkimus jatkamisesta

Vedin viikonloppuna lyhyen koulutuspäivän Kirjoituskone käyntiin. Siellä ei startattu sähkökirjoituskoneita vaan käynnisteltiin kirjoittamislihaksia noin muuten, tekemällä harjoituksia ja virittäytymällä. Koulutuspäivä innosti muistelemaan omia kokemuksia aloittamisen ja jatkamisen vaikeudesta. Olen istunut monilla kirjoituskursseilla Viita-akatemiassa, Oriveden opistolla ja yliopistossa viime vuosikymmenen puolella. Suuri osa kurssitovereista on sittemmin lopettanut kirjoittamisen ja löytänyt tilalle jotakin muuta, mutta aloin pohtia, millaiset ihmiset sitten ovat jatkaneet.

Joillain intohimoisesti kirjoittamiseen suhtautuvilla intohimon kohde on vaihtunut esimerkiksi teatteriin, tai politiikkaan. Jollakin on elämä vienyt mennessään, on työtä ja perhettä. Jonkun puoliso ei ole tukenut harrastusta ja kirjoittaja on luopunut siitä toistaiseksi.

Tuntuu itsestään selvältä, että lahjakas kirjoittaja, jolla on sanottavaa, kirjoittaa. Kuitenkin kursseilla on ollut minua lahjakkaampia kirjoittajia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta tai ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan. He pelkäävät tyhjää paperia, eivät saa tekstiä syntymään, heillä on terveysongelmia, he löytäneet jotain muuta. Merkittävä syy siihen, miksi itse olen jatkanut, on se että edellinen ala oli yhtä epävarma. Olin toki töissä, vähän aikaa, mutta lyhyitä pätkiä kerrallaan. Yhtään työsopimusta minulla ei ole ollut, joka olisi ollut pidempi kuin jokin saamani apurahapätkä.

Katsoin eilen Whiplash-elokuvan, joka kertoo jazz-rumpalista konservatoriossa. Nuorella miehellä oli lempeä isä, jolle kelpasi kaikki, ja sitten oli stereotyyppisen julma musiikinopettaja, jolle ei kelvannut mikään. Mietin, että onko tässä todella meidän taideopetuksemme kuva? Onko välimuotoa, ja voiko rakenteita muuttaa? Kun elokuva oli ensi-illassa, sitä kritisoitiin siitä, että siinä käsiteltiin enemmän kilpailua ja voittamista, ei varsinaista taiteellista kunnianhimoa. Pelkkä itsensä ruoskiminen ei kanna tarpeeksi pitkälle. Tai sitten se oli amerikkalaiselle yleisölle tehty elokuva, ja tietyt mutkat oli elokuvakerronnan takia vedetty suoriksi.

Kuten kollega totesi, tasapaino on lopulta sitä, että tekee. Jatkaa kirjoittamista, ei kuuntele "kaikki käy" -vanhempaa eikä anna natsiopettajan lannistaa, ja pitää huolta, että elämässä on muutakin. Samalla sisäinen pakko ei lopulta tarkoita mitään, jos se ei johda kehitykseen, sen miettimiseen, miten tehdä paremmin. Ilman harjoitusta sisäinen pakko laimenee, ja lakkaa.

Ketkä sitten eivät lakanneet kirjoittamasta?
He, joita rohkaistiin. Hyvä äidinkielenopettaja voi olla kirjoittajan uralla kullanarvoinen.
He, jotka saivat vahvistusta. Ensimmäinen julkaistu novelli on kannustanut kirjoittamaan lisää.
He, joita luettiin. Joskus paras ystävä, jonka kanssa pallotella ideoita, saa jatkamaan.
He, joilla on kirjoittavia ystäviä. Yhteisö tukee kirjoitusharrastusta ja sparraa, potkii tarvittaessa perseelle.
He, joita autettiin. Hyvä haltiatarkummi, kokeneempi kirjoittaja tai kustantaja jeesasi eteenpäin.
He, jotka auttoivat itseään. Perustivat oman kustantamon, kun kustantajaa ei ole löytynyt tai edellisen kanssa meni sukset riskiin.
Ja lopuksi: luonnekysymys. He, jotka olivat itsepäisimpiä.

Onhan myös kirjoittajia, joita on tuettu, sparrattu, kiitetty, potkittu eteenpäin ja joista on odotettu paljon. Kenelläkään kirjoittajalla ei ole mitään velvollisuutta lunastaa yhtään kenenkään odotuksia, paitsi itsensä. On luultavasti myös kirjoittajia, jotka eivät ole saaneet nauttia mistään edellämainituista. Olisi kiinnostavaa kuulla heistä.

Kokenut vs. kokematon kirjoittaja

Olen viime aikoina taas vaihteeksi ollut tekemisissä harrastajakirjoittajien palauterinkien kanssa. Voi sanoa, että sen jälkeen kun olen itse käynyt kursseilla ja osallistunut kirjoittajapiirin tai muun sellaisen toimintaan, minulla on ollut ilo työskennellä ammattilaisten kanssa samalla, kun olen ohjannut harrastajia. Niinpä olenkin listannut muutaman olennaisen eron siinä, millä tavalla ammatti- ja harrastajakirjoittajat tulevat palautetilanteeseen - eli miten he hakevat palautetta esilukijalta tai kustannustoimittajalta.

Jokaisen kirjoittajan on ratkaistava suhteensa palautteeseen jossakin vaiheessa. Vaikka kirjoittaja ei tarvitsisi tekstin valmistumisen tueksi esilukijaa tai ryhmää, hän yleensä toivoo saavansa palautetta viimeistään kustannustoimittajalta siinä vaiheessa, kun hän pyrkii julkaisukynnyksen yli.

1. Kokenut kirjoittaja pystyy arvioimaan tekstin vaiheen. Kokematon kirjoittaja ilmoittaa esilukijalle kirjan olevan jo taitossa, kun vasta pyytää tältä kommentteja. Kokematon kirjoittaja on sitä mieltä, että romaani valmistuu joulumarkkinoille - ja nyt eletään marraskuuta. Toki hätäisyyteen voi langeta ammattilainenkin, mutta tämä tapahtuu yleensä ulkokirjallisista syistä kuten apurahojen tai kustannusohjelmien paineista. Kokenut kirjoittaja ajattelee kuitenkin useimmiten tekstinsä parasta ja ymmärtää antaa sen kypsyä oman aikansa.

2. Kokenut kirjoittaja tietää, että hän yksin vastaa tekstin valmistumisesta. Kokematon kirjoittaja syyttää muita - ilkeää ex-poikaystävää, häiritsevää naapuria tai ala-asteen opettajaa jonka muinoinen epäoikeudenmukainen käytös vain pyörii mielessä - tekstin valmistumattomuudesta. Joku voisi sanoa, että tuo nyt on epäreilua, toisilla ihmisillä on ollut huonoa onnea. Juttu vain on niin, että kokeneella kirjoittajalla on myös ollut ilkeä exä, remontoiva naapuri ja epäoikeudenmukainen opettaja. Hän on valinnut saada tekstinsä - tai version siitä - valmiiksi siitä huolimatta.

3. Palautetuokioon voidaan tuoda suunnitelma tai tekstiä. Useimmiten ammattilaisella on tässä vaiheessa tekstiä. Jos ei, niin kokeneella kirjoittajalla on suunnitelma rakenteesta, kun kokematon listaa yksityiskohtia. Kokeneen prosaistin teksti sisältää kokonaisia kohtauksia tai riittävän määrän dialogia tai kuvausta. Kokemattomalla on tausta-aineistoa, prologi, epilogi ja alaviitteitä.

4. Vastavuoroisesta palautteesta ryhmässä: Kokenut palautteenantaja syventyy huolellisesti tekstiin, josta hänen on määrä antaa kommentteja. Kokematon on lukenut huolimattomasti, viime tipassa tai puutteellisesti koska elämä (joka kokeneellakin kirjoittajalla toki on, hän on vain oppinut ennakoimaan vuosien varrella). Ylipäätään koska ammattilainen suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti, hän odottaa toisenkin suhtautuvan niin.

5. Kokenut kirjoittaja vie palautteen kotiinsa, mietiskelee sitä ja palaa tekstinsä pariin uudelleen nähdäkseen sen uudesta näkökulmasta. Kokematon kirjoittaja ei palaa tekstiinsä, tai hän kuulee sen minkä haluaa kuulla. Palautteen vaikutus ei siirry tekstiin saakka.

6. Ammattilaisen tekstissä on tekijän nimi ja sivunumerot, kun taas aloittelijalla yleensä ei. En osaa selittää miksi, mutta näin vain on.

Romaani - tai mikä tahansa oma teos - on vaaka jossa veri punnitaan. Siinä eivät paina selitykset tai anteeksipyynnöt. Vain kirjoitettu teksti painaa. Kirjoittamisintoa kaikille ja erityisesti nanowrimoon marraskuussa osallistuville!

Syitä kirjoittaa

J.S.Meresmaa pohtii toisaalla kirjailijan motiiveja. Miksi Jeppe juo, miksi kirjailija kirjoittaa? (Tai kustantaja kustantaa, voisi hyvin kysyä jatkoksi, mutta se on toinen tarina.) Helppo vastaus olisi, että kirjoitan, koska jotain on vielä sanomatta. Mutta entä jos kirjoittaja huomaa puhuvansa kuuroille korville?

Suomessa on monta kirjailijaa, joiden taidoilla ja julkaisutahdilla pitäisi elellä kirjailijana jo varsin mukavasti. Valitettavasti me kirjailijat joudumme kuitenkin usein toteamaan, että yleisöä (ostajia kirjoille) ei riitä, kutsuja aamutelevisioon ei tule, agentit eivät kiinnostu ja kirjallisuuspalkinnot jaetaan jossakin kaukana omasta horisontista, toisille kirjailijoille.

Vuotavassa veneessä syntyy tietty näköharha. Ulappaa on lähdetty ylittämään, koska rannalle jääminen ei ole syystä tai toisesta ollut käypä vaihtoehto. Edellinen urapolku on saattanut jäädä nousuveden alle, näin käy yhä useammin, taloudellisesti epävarmoina aikoina. Itselläni on ollut vain lyhyitä apurahapätkiä, mutta ne eivät ole olleet sen lyhyempiä kuin työpätkäni olivat toimittajana.

Kun vesi pulppuaa veneeseen, on paha katsella maisemia. Jos veneestä katsoo kuitenkin ympärilleen, voi huomata läheisillä luodoilla seisovan lukuisia rantaan pelastautuneita, jotka katselevat jo aivan muita horisontteja. Moni suomalainen kirjailija julkaisee vain yhden kirjan, ja monet julkaisevat vain kaksi. Joskus tarkoituskaan ei ollut julkaista enempää. Kaikki on tullut sanotuksi jo esikoisteoksessa.

Ja kun oikein asiaa ajattelee, niin kirjoittaminen ei muistuta järven ylittämistä vuotavassa veneessä ollenkaan. Vesi on kylmää ja märkää ja siihen voi upota eikä sitten voi hengittää. Kirjailija jää korkeintaan sohvalle katselemaan televisiosarjoja, tai lukemaan työpaikkailmoituksia. Sekin voi olla hyvä muistaa.

Kun kolmekymppisestä tuntuu, että kaikki muut huitelevat kaukana edellä, voi olla kysymys myös tästä.*

Monen kirjoittajan suurin haave on julkaista oma teos. Kaikkien kohdalla tämä ei toteudu milloinkaan. Julkaiseville kirjailijoille ehdotan seuraavaa ajatusleikkiä: kaikki ne, jotka muistavat ensimmäisen teoksensa ilmestymisen ja lähtisivät leikkiin uudestaan, vaikka heillä olisi nykyinen tieto kylmien vesien karikoista, voisivat nostaa kätensä ylös. Sitten he voisivat laskea kätensä ja mennä takaisin kirjoittamaan. Jupista vaikka mennessään, että Margaret Penny käskee.

---

Aika hyviä syitä kirjoittaa antavat myös toisten kirjoittamat loistavat kirjat (on mahdollista, että vähemmän loistavat kirjat antavat vielä parempia syitä kirjoittaa, mutta ei siitä sen enempää). Luin eilen loppuun Hannele Mikaela Taivassalon Nälän. Kuulasta, viimeisteltyä lausetta niin kuin Taivassalolta aina ja pitkästä aikaa oikeasti häijy vampyyrihahmo. Tämän kirjan olisin halunnut itse kirjoittaa.

Luin myös loppuun David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää. Huomaan yhä useammin lukevani mieluummin hyvää esseistiikkaa tai journalismia kuin parastakaan fiktiota. Tätä kirjaa en olisi halunnut kirjoittaa, koska en olisi halunnut olla siellä Mainen hummerijuhlilla tai valtameriristeilijällä kaikkien niiden amerikkalaisten turistien keskellä. No, ei Wallacekaan halunnut.

****

Hyvä tapa palauttaa usko omaan kirjoittamiseensa (tai ihmiskuntaan) on sulkea internet aina silloin tällöin. Koska kirjailijan työ on kuitenkin enimmäkseen yksinäistä kyyhöttämistä neljän seinän sisällä nyyh niin tätäpä en useinkaan halua tehdä. Margaret Pennyn muistikirja, rakas ikkunani ulkomaailmaan löytyy nykyään myös Facebookista. Jos harrastat ko. sosiaalista mediaa, käy tykkäämässä saadaksesi päivitykset ja muuta kiinnostavaa asiaan (kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja musikaalisiin merinisäkkäisiin) liittyen omalle etusivullesi.

---
*(31-vuotiaana en väitä puhuvani neljä- tai viisikymppisten saati vanhempien kollegojen puolesta. Katsotaan sitten kymmenen vuoden päästä.