Syyskuun jumalat -kilpailu!

Syyskuu on parhaimmillaan, ja Margaret Pennyn muistikirja julkistaa sen kunniaksi Syyskuun jumalat -kilpailun. Osallistu ja voita Syyskuun jumalat -teos ikiomaksi!

Syyskuun jumalat ovat salaperäisiä, mutta kirjan lukemalla pääset tutustumaan osaan heistä. Tähän salonkiseuraan ei voi lähettää hakemusta, mutta tunnistat, kun sinut kutsutaan. Margaret Pennyn muistikirjan lukijat ovat kutsuttuja seuraan!

Kilpailun säännöt: Kerro vastauksesi kommenttilaatikossa. Kilpailu jatkuu syyskuun loppuun. Paras perustelu palkitaan Syyskuun jumalat -teoksella. Signeerauksella! Lisäksi kaikkien vastanneiden kesken arvotaan vielä kaksi teosta.

KILPAILU: MINKÄ HENKILÖHAHMON KANSSA HALUAISIT VIETTÄÄ ILTAPÄIVÄN BUDAPESTISSA?

Stella: Sivistynyt rouvashenkilö on oivallista keskusteluseuraa taidehistoriasta, muodista ja puutarhanhoidosta kiinnostuneelle. Puhuu erinomaista englantia, mutta hänen aksenttiaan on vaikea paikantaa. Tämä ylhäinen henkilö esiintyy parhaimmillaan, jos hänen asemaansa ei haasteta. Motto: ”Elämme ottaaksemme omamme pois.”

Viktor: Turha ulkokultaisuus pois! Tämä hiomaton boheemi viihtyy niin olutkapakoissa kuin puiston penkillä pálinka-pullon kanssa. Tuntee erittäin hyvin eurooppalaisten vallankumousten historiaa yli sadan vuoden ajalta, aivan kuin hän itse olisi ollut paikalla. Laskuhumalavaiheessa saattaa äityä siteeraamaan runoutta. Motto: ”Historiassa kaikkein vähiten kannattaa ihmetellä hirmuvaltaa.”

Roland: Ei pidä meteliä itsestään, antaa sinun puhua ja itse mieluummin kuuntelee. Jos hän onkin sinusta kaunis kasvoiltaan, monet taiteilijat ovat olleet samaa mieltä. Kun katsot tarkemmin, hänessä on jotain tuttua, mutta et osaa sanoa, mitä. Motto: ”Taikuus on arkipäiväistä, rakkaus harvinaista.”

Marie: Nokkela ja sanavalmis neiti on mieltynyt luksukseen. Tuntee monet läntisen Euroopan taiteen vaikuttajahahmot ja säveltäjät intiimisti. Marie kääntää katseet kaikkialla mihin meneekin, mutta saatat joutua pinnistelemään pysyäksesi hänen kintereillään. Motto: ”Plus ça change, plus c'est la même chose.”

János: Tämän henkilön kanssa kannattaa pyrkiä väleihin, jos haluaa edistää uraansa! Jánosilla on tärkeimpien vaikuttajien yhteystiedot puhelimessaan ja hän pystyy nopeuttamaan monenlaisten asioiden käsittelyä. Tuntee kaikki, on hämmästyttävän selvillä kaupunkinsa asioista. Hänen intohimonaan on teatterimaailma. Motto: ”Aina askeleen edellä.”

KENET HALUAISIT ILTAPÄIVÄSEURAKSI JA MIKSI?

Vastaa kyselyyn kommentoimalla alla ja jaa kavereille! Voittajat julkistetaan blogissa lokakuun 2. päivä.

Kansallinen sivistys populistien romukopassa

Olin jossain vaiheessa aikeissa ottaa tämän blogin alas, kun sitä tulee päivitettyä niin epäsäännöllisesti. Hyvä, etten kuitenkaan tehnyt sitä. Näköjään varaventtiilille on aina tarvetta.

Parhaillaan käydään hallitusneuvotteluja perusporvaripuolueiden kesken, ja kansa jännittää, millaiset leikkaukset julkiseen sektoriin kohdistuvat. Esimerkiksi perussuomalaisten Juho Eerola oli valmis lakkauttamaan valtion maksamat kirjailijoiden, kääntäjien ja taiteilijoiden apurahat. Siis ne, joihin kiinni päästäkseen pitää olla aikaisempia näyttöjä, vakuuttava työsuunnitelma ja joiden suuruus on korkeintaan 1 670 euroa kuukaudessa.

Satumme elämään yhteiskunnassa, johon aikaisemmat sukupolvet ovat työllä ja vaivalla luoneet kansallisen sivistyksen. Suomessa jokaisella on mahdollisuus marssia kirjastoon lainaamaan kirjoja. Ehkä siinä samalla voi helposti unohtua, että kulttuuria ei voi kuitenkaan tuottaa ilmaiseksi. Myös kirjailijan - ja hänen lapsensa - on syötävä. Itse en olisi heittämässä ensimmäisenä romukoppaan 1920- ja 30-luvuilla eläneiden luomaa perintöä tai sitä, että kulttuurista voivat nauttia muutkin kuin varakkaat. Kansallinen kulttuuri on ihan perusteltua rinnastaa julkishyödykkeisiin ja siksi sitä kannattaa myös julkisen sektorin tukea.

Nettikeskustelussa joku kaipasi rahoja vanhustenhoitoon, pois taiteilijoilta ja runoilijoilta. Ajattelin 89-vuotiasta isotätiäni, joka yhä lukee romaaneja sekä suomeksi että ruotsiksi. Mietin, mitä nyt varttuvat sukupolvet lukevat sen ikäisinä, jos mitään. Onneksi molemmat isoisäni (toinen pakinoitsija ja kirjailija, toinen kuvataiteilija) ovat haudassa. Heidän ei tarvitse nähdä tätä aikaa, jossa he eivät ole niitä "oikeita" ihmisiä. Runoilijat ja taiteilijat ovat rakentaneet tämän maan siinä missä maatalonemännät ja putkimiehetkin.

Isoisäni eivät jättäneet rikkauksia, mutta jättivätpähän kirjat ja taulut, pakinat ja shakkipelin, sodanaikaisen iskelmän päähän soimaan. Ja tietynlaisen avoimen asenteen, jota ehkä sivistykseksikin kutsutaan.

Kun nyt kerran on niin muodikasta kantaa niitä KIITOS-paitoja, niin sanon minäkin että kiitos veteraani Olavi Henriksson, jonka perintönä lapsenlapsesi ovat saaneet terveen, kriittisen mielenlaadun ja välineet torjua populistisimmat heitot. Kiitos 1920- ja 30-luvuilla syntyneet, Suomen Kulttuurirahastoon markkoja keränneet koululaiset, kiitos kiitos. Taiteelliset ammatit ovat suvussamme tavanneet hypätä sukupolven yli, mutta huolimatta siitä, minkä ammatin oma penskani valitsee, tulen pitämään huolta, että hän saa laajan humanistisen sivistyksen hinnalla millä hyvänsä. Kun pidetään huolta kansallisesta sivistyksestä, tähän on mahdollisuus myös muilla kuin kulttuurisukujen kakaroilla.

Ja on sinänsä hyvä, että takavuosikymmeninä kulttuuria enemmänkin vaivanneesta elitismistä ollaan päästy aika lailla eroon, kun populaarikulttuurikin nykyään enimmäkseen tunnustetaan kulttuuriksi. Mutta niin muodikkaalta junttiudelta ei ole kulttuuriväkikään suojassa. Kustannustoimittajaksi aikova kollega julistaa, ettei ymmärrä nykytanssia, eikä aio katsoa sitä sekuntiakaan. Kustantajat raportoivat, että nuoret runoilijat kyllä vuodattavat sielunsa paperille, mutta eivät itse lue lainkaan tämänhetkistä runoutta. Näytelmäkirjailija ei käy teatterissa. Pahimmillaan häpeillään sitä, että ollaan lukeneita, kartetaan sivistyssanoja.

Haistattaisin persuille ja heidän kannattajilleen pitkät paskat, mutta minun ei tarvitse. Riittää, että saavat mitä tilaavat. Tästä eteenpäin voimme "suomalaisena kulttuurina" nauttia Putouksesta, lähibaarin karaokesta ja kissavideoiden kommenteista somessa. Ehkä joskus katsoa nettipalvelusta elokuvan, jonka tekstitykset ovat Googlen kääntämiä. Kansa on edustajansa valinnut.

No, saapa nähdä miten julkista sektoria todella leikataan, kun puolueilla on äänestäjänsäkin huomioitavana. Julkisessa sektorissa on se jännä puoli, että talousoikeistolaisen ajattelun mukaan julkisen sektorin työntekijöiden palkat ovat pelkkä menoerä, eli ne eivät palautuisi takaisin paikalliseen kulutukseen. Mene ja tiedä.

En nyt edes aloittanut työväen sivistysliikkeestä ja sen merkityksestä kansansivistykselle, siitä ehkä toisen kerran.

Kun nyt perintöä mietin, niin on sieltä saattanut tulla vähän omanarvontuntoakin. Se ei ole suomalaiselle huono asia. Kuten kustantaja Ville Hytönen on sanonut, jos haluamme tukea sitä mikä on suomalaista, tuemme kulttuuria. Viinaa osataan juoda muuallakin.

Huolehditaan siitä, että omaa arvoa riittää tulevillekin sukupolville.

Väärässä järjestyksessä

Kevät on jo pitkällä ja koulujen päättäjäisten lähestymisen tuntee, sen melkein haistaa ilmassa.Kupliva vapaus, kun voi vaihtaa talvitakin huppariin ja kengät lenkkareihin, ilman nuoruuteen liittynyttä epävarmuutta jota en haluaisi elää enää läpi edes huikeiden onnenhetkien vuoksi. Olin nuorena usein, enimmäkseen, suurimman osan aikaa hyvin Huolestunut. Paitsi maailman tilasta, myös omasta tulevaisuudestani. Välittömästä lähitulevaisuudesta, rahatilanteestani sekä siitä, rakastaako kukaan minua koskaan.

Nykyään yksi lempipäiväunistani on suunnitella, mistä aiheesta pitäisin TED-puheen, jos minut joskus pyydettäisiin sellaista pitämään. TEDin ideana on nähdäkseni se, että sinne pyydetään ihminen puhumaan asiasta, joka on ollut hänen vaikein läksynsä, tai josta hän on innostunut eniten maailmassa, tai joka on tarjonnut hänelle suurimman oivalluksen.

Toukokuun 1. Pohjois-Savossa.

Vietimme vappuviikon mökillä. Joka aamu satoi lunta, juuri sitä mitä keskellä talvea kaivattiin. Tämä kevät on tullut poukkoillen, aloittanut varhain ja päättänyt välillä kääntyä takatalveksi. Minun paras oivallukseni on ollut, että asioita ei tarvitse tehdä "oikeassa" järjestyksessä.

Nuorena tätä on kaikkein vaikein ymmärtää, toisaalta nuorena on helppo tehdä myös oikeita päätöksiä: fiiliksen, intuition varassa. Opetushallinnon ja vanhempien taholta meille tolkutetaan nuoresta pitäen, että tulevaisuus on hyvä olla huolellisesti mietittynä, paperit vetämässä koulutukseen mielellään työllistävälle alalle ja CV:ssä ei kannata pitää turhanpäiväisiä aukkoja. Moni läheinen ihminen hakee tällä hetkellä töitä ja viesti työvoimaviranomaisilta ja koulutuksista on samankaltainen.

Mutta kaikkien polut eivät kulje ulkoaohjatun loogisesti, määrättyjen etappien kautta: yksi, opiskelupaikka, kaksi, ammatti, kolme, uralla eteneminen. Kirjailijan ei ainakaan. Kirjailijan "ura" ei etene vaan se on maisema joka kasvaa ja muokkautuu, vihertää ja kukkii, hiipuu syksyyn ja hiljaisuuteen vain kokeakseen uuden kukoistuksen hiljaisuuden jälkeen. Se kokee mullistuksia, rankasateita ja pakkasta. Se on, no, elämä. On varhain alkuun ponnistaneita taimia ja versoja. On vakaasti kohoavia runkoja, niitä, jotka puhkeavat kukkaan myöhään.

Kauan sitten pidin välivuoden kesken lukion, Kelan maksamassa työharjoittelupaikassa, koska lukio-opiskelu ei sujunut ja koska löysin harrastukseen liittyvän paikan. Harjoittelin "työelämää" varten Hämeen luontopiirin sihteerinä 17-vuotiaana. Työelämään valmistautuminen ei todellakaan ollut tuolloin lukiosta pudottautumisen pointtina, vaan se, että halusin keskittyä tekemään sitä mikä minua tuolloin kiinnosti eniten, eli toimimaan luonto- ja ympäristöaiheiden parissa. Tämä ei lukio-opetussuunnitelman mukaan ollut todellakaan mahdollista (tulee mieleen näin jälkeenpäin: miksi ei ollut?), siksi hyppäsin pois.

Kirjailija nuorena, "maailman rumin ja kamalin teini"

Ei muuten ollut helppoa aloittaa lukiota uudelleen kahta vuotta nuorempien kanssa. Mutta ei se ollut kamalan vaikeaakaan. Olin kypsynyt "hukattuna" aikana juuri sen verran että pystyin suorittamaan lukion kurssit kahdessa ja puolessa vuodessa ja kirjoitin ihan hyvät ylioppilasarvosanatkin. Ei tarvinne edes sanoa, että olin kaksikymmentä ennen kuin lopulta sain ylioppilaslakin.

Episodi ei ollut kovin kummoinen, mutta opetti minulle yhden asian: asioita ei tarvitse tehdä samassa tahdissa kuin muut. "Väärän järjestyksen" vuoksi en ole osallistunut juuri mihinkään ikäkausirituaaleihin: en vanhojen tansseihin, en penkkareihin, en maisteripromootioon. Arvatkaa kuinka paljon harmittaa? Ei sitten yhtään.

Yliopistosta valmistuin yksitoista vuotta myöhemmin ja kuvio oli vähän samanlainen. Asuin uudessa kaupungissa, oli perhettä ja esikoisromaani ilmestynyt. Väliin olin tehnyt ammattikorkeakoulussa medianomitutkinnon. Alkuvaiheessa olin opiskellut yliopistossa myös kesät, se vaati jälleen pientä kikkailua Kelan kanssa, mutta kannatti. Proseminaarin jälkeen olin aloittanut jo ensimmäisessä oman alani työpaikassa, tuolloin journalismin parissa. Promootio jäi väliin. Opiskelu jatkuu koko ajan lukemalla ja kirjoittamalla.

Kirjailijana olen myös huomannut, että tarvitsen kaikkea hankkimaani kokemusta, koko ajan. Kokemusta moottoriveneellä ajamisesta ja pannukahvin keittämisestä, järjestöasioista ja ihmissuhteista, lehden tai radiokanavan toimituksessa työskentelystä, myyjäntyöstä, anarkisteista ja baletinopettajista, päiväkotilapsista sekä verkkosivujen näpertelystä. Sekä journalistien että kirjailijan työkenttänä on maailma ja sen ilmiöt. Siksi olisi mahdoton ajatuskin, että vaikkapa journalistina työkokemus voisi olla jotenkin poukkoilevaa tai että se ei olisi johdonmukaista.

Sama päätee kutsumukseen tai itselle "sopivimpaan" työhön. On virhe ajatella, että pitäisi oppia tuntemaan se ihminen, joka sisimmässään on. Kirjailija on aina monta, hänellä on monen monta ihmisistä sisällään. Kun tämän hyväksyy, ei tarvitse kuluttaa turhauttavia tunteja itsetutkiskeluun ja navankaiveluun.

Pari viikkoa sitten tapasin nuoren ihmisen, joka hakee viidettä kertaa teatterikorkeakouluun. Kysyin häneltä, mikä on hänen motivaationsa hakea vuosi toisensa perään samaan koulutukseen. Hän vastasi, että vakiintunut näyttelijäkoulutus on käytännössä ainoa väylä ammattimaiseen teatterityöhön Suomessa. Monet lahjakkuudet noukitaan jo suoraan lukiosta. Tähän verrattuna kirjailijan ammatti tuntuu armolliselta. Voi olla vaikka kotiäitinä kymmenen vuotta ja kirjoittaa sitten kirjan, ja jos se menee läpi kustantajalla, on kirjailija.

Useinkaan asiat eivät mene toivotulla tavalla. Kustantamosta tulee hylsy tai opiskelupaikasta kieltävä päätös. En puhu nyt muiden puolesta, mutta taiteellisella alalla pettymykset ovat osa kasvamista. Niitä ei voi pitää pelkkänä takaiskuna. Olisi hauska kuulla joskus muiden alan taiteilijoiden kokemuksia, ovatko ne samankaltaisia.

Eikä kenenkään polku ole lopulta suora. Elämä yllättää ja runnoo, jopa sen ensimmäistä vuotta kauppakorkeakoulun penkkiä kuluttavan isänmaan toivonkin. Varsinkin taantuman aikana ihmiset valitsevat opiskelun tai hoitovapaan epävarman työnhaun sijaan. Johdonmukaisuus on sitä paitsi aina mahdollista nähdä jälkeenpäin.

Siksi luovuuskonsulttien tai uraorientoituneiden kirjoittamisen ohjaajien neuvoja viisivuotissuunnitelman tekemisestä, osatavoitteista ja strategiasta ei kannata ottaa liian vakavasti. Kirjailijan viisivuotissuunnitelma sisältää kuitenkin saman toimintaohjeen jokaiselle työpäivälle: luen ja kirjoitan.

Ja unelmoimista ei pidä hylätä. Pitää päiväuneksia, vaikka puheen pitämisestä. Jos ei omissa valmistujaisissaan niin joidenkin toisten.

Taikatemppu

Sopivasti marraskuun ja National Novel Writing Month -tempauksen aluksi ajattelin kirjoittaa aikaansaamisesta. Tulin nimittäin eilen muotoilleeksi, että romaania ei ole mahdollista kirjoittaa kohtuullisella vaivannäöllä. Uskon tähän täydestä sydämestäni: romaani on hanke, joka on aina kohtuuton, myös ja etenkin työmäärältään. Jokainen, joka on joutunut toteuttamaan jonkin laajan kirjallisen hankkeen, kuten opinnäytetyön, ymmärtää mistä puhun. Romaanin kirjoittamisessa on kuitenkin vielä muutama erityispiirre. Romaani on pitkäjänteinen työ, jonka ainakin minunkaltaiseni kirjoittajan on tehtävä lyhytjänteisesti.

Romaani kuten muu taiteellinen työ tehdään usein ansiotyön, perhe-elämän ja muiden velvollisuuksien tai harrastusten lomassa. Jotkut kirjailijat kykenevät yhdistämään nämä suht kivuttomasti: he kirjoittavat myöhään illalla tai aikaisin aamulla, nukkuvat lyhyitä yöunia tai käyttävät tehokkaasti väliajat, esimerkiksi työmatkat kirjoittamiseen. Toiset meistä, veikkaan että suurin osa, eivät pysty tähän. Kertakaikkiaan. Meidän muiden, ei-niin-tehokkaiden kirjoittajien on vain taiottava aika, energia ja aivokapasiteetti jostakin. Englannin kielessä on mainio sanonta "pull out a miracle". Suomennan sen tässä taikatempuksi.

Ensin keppiä...

Mieleni on ruuhkainen ja ahdas ja tehtävälistalla liian monta asiaa. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Joskus nostan katseeni työpöydästä kirjahyllyyn ja mietin katsellessani kahta romaania ja puolta tusinaa antologioita, miten ikinä olen onnistunut kirjoittamaan nämä tekstit kaikelta siltä sälältä, joka täyttää päiväni. Ei se millään helpolla keinolla ole onnistunutkaan. Jos romaanin aikoo kirjoittaa, eikä vain kirjoittaa vaan saada myös valmiiksi ja julkaista, on opeteltava sietämään jonkin verran stressiä, rasitusta ja kipua.

Pitkän proosan kirjoittaminen käy työstä, ja kun usein vielä sitä edeltää normipäivä töissä tai opiskelupaikassa, se tarkoittaa käytännössä kahden työpäivän tekemistä. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Jopa vapaana kirjoittajana joutuu yleensä tekemään romaanin kirjoittamisen lisäksi päivän mittaan kaikenlaista muuta kuten toimittamaan, kirjoittamaan lehtijuttuja ja käymään opetus- tms. keikoilla tai valmistelemaan niitä.

Ja aina on Syitä. Tietokone menee rikki, lapset ovat nuhassa, syksy painaa päälle ja mieli on murheellinen. Kaikki Syyt ovat hyviä, niiden ei tarvitse olla tekosyitä. Lopputulos on kuitenkin sama: teos ei etene. Joku voi jäädä odottelemaan otollisempaa aikaa, apurahaa tai eläkettä. Lopputulos on sama, romaani ei etene. Ja niin edelleen. Vähän niin kuin balettitunneilla tai missä tahansa lajissa, romaanin edistyminen on kovan työn takana. Jos luovuttaa tai perääntyy ensimmäisestä rasituksesta, heittää tossut nurkkaan kun varpaat ovat verillä, työ valuu hukkaan eikä teos valmistu.

Kirjoittamisessa ei myönnetä tasoituksia. Vain lopputulos ratkaisee. Ei ole mahdollista julkaista romaania sairauslomatodistuksella, jossa kerrotaan että kirjoittaja kyllä yritti parhaansa, mutta nämä ja nämä syyt estivät teoksen työstämisen ja lukija on hyvä ja ymmärtää. Taputukset pään päälle. Tällaista romaania ei ole koskaan julkaistu eikä tulla julkaisemaan. Jos henkiset paineet estävät kirjoittamisen, ne estävät kirjoittamisen. Romaanin julkaistakseen on punnerrettava uhrin asemasta ylös ja kirjoitettava.

...sitten porkkanaa

Mutta. Nyt tulee se mutta. Yllättävää kyllä, itseruoskinta ei kannata. Kokemus on osoittanut, että se vain ei ole tehokasta. Kirjoittaja-parka vain masentuu eikä kirjoita enää sitäkään vähää.

Sain eilen kurssilaiselta mainion vinkin, jonka hän oli kuullut jostakin: ravaavaa hevosta ei ruokita samoin kuin makaavaa ei piiskata. Kun kirjoittaminen takkuaa, siihen on suhtauduttava kuin haluttoman lapsen syöttämiseen: harhauttamalla, palkitsemalla, tekemällä epämiellyttävältä vaikuttava osa houkuttelevaksi. Uskon vakaasti itseni huijaamiseen. Se on myös vastaus kysymykseen, kun pohdin, miten minä ennen olen selvinnyt näistä tilanteista: olen huijannut itseni työhön.

Ja se on todellinen taikatemppu, joka myös toimii. Kun kaiken muun päivän aikana tehtävän päälle alkaa kirjoittaa, aivot heräävät uudelleen: oma aika-avaruus, maailma joka aukeaa edellisen lisäksi, luo tilan ja ajan kirjoittamiselle. Kirjoittaminen luo energian kirjoittamiselle. Jos se ei ole taikaa niin ei sitten mikään.

Lyhyesti sanottuna, jos haluat kirjoittaa romaanin: 1) hyväksy vaivannäkö. 2) unohda vaivannäkö. Tekisi mieli lisätä vielä 3) eli lopeta ruikuttaminen. Se ei auta ensimmäistä asiaa eikä edistä toista.

Hyvää marraskuuta, kirjoittamiskuukautta kaikille!