Wednesday, December 30, 2020

Kohti vuotta 2021

Kuten tarkkanäköiset edellisestä kirjoituksesta huomasivat, olen valmistellut pitkästä aikaa tietokirjaa.

Sinä julkaiset kirjan ilmestyy maaliskuussa 2021 Penelope-kustannuksen julkaisemana. Oppaassa käsitellään kirjan julkaisemista niin perinteisen kustantamon kautta kuin pien- tai omakustanteena. Siinä annetaan käytännön neuvoja kustantajan lähestymiseen, kirjan markkinointiin tai vaikkapa painotarjouksen pyytämiseen. Miten löydän kustannustoimittajan? Mikä on markkinointisuunnitelma? Kannattaisiko perustaa kirjailijablogi?

Kansikuva on taitavan Raine Rysän käsialaa.

Kirjan innoittajina ovat toimineet luovan kirjoittamisen opiskelijat sekä kurssilaiset eri koulutuksista vuosien varrelta. Kirjoittajilla on usein kirjan julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä, joita ei ehditä käsitellä opetuksen puitteissa. Moni haluaisi nähdä kirjan kansien välissä, mutta ei tavoittele suuria lukijajoukkoja. Toisaalta perinteiset kustantamot ovat supistaneet kustannusohjelmiaan, ja yhä useammin ammattilainenkin jää ilman kustantajaa. Oma lukunsa ovat pienkirjailijat, oman tiensä kulkijat, joiden teoksia ei välttämättä ole tarkoitettukaan suuren kirjoja ostavan yleisön makuun. 

Nämä kaikki – harrastajakirjoittajat, kokeilunhaluiset ammattilaiset, aloittelevat pienkustantajat – hyötyvät tämän kirjan opeista. 

Niin sanottu täyskustanne on eri asia kuin omakustanne, mikä puolestaan eroaa pienkustantamisesta monin tavoin. Eri kustannusmuodoissa on kuitenkin kirjailijan kannalta paljon yhteistä. Paljon jää kirjailijan omille harteille etenkin markkinoinnin näkökulmasta, sillä perinteiset kustantamot eivät kaikissa tapauksissa tee isoja ponnistuksia markkinoinnin eteen.

Omat kokemukseni kustantajana ovat etenkin pienkustannuspuolelta, kirjailijana toki perinteiseltä puolelta. Osuuskumma-kustannuksen matkassa olen päässyt niin kansainvälisille kirjamessuille kuin kotoisiin fandomtapahtumiin. Haluan rohkaista oma- ja pienkustantajia löytämään uusia tekemisen tapoja: minä olen tehnyt näin, näinkin voi tehdä. Opasta varten olen myös haastatellut pien- ja omakustantajia eri puolilta Suomea. Haastateltavina ovat muun muassa kirjailijat Laura Luotola, Katri Sisko ja Juha Mäntylä.

Lopuksi mainos tamperelaisille: pidän omakustanteisiin johdattavan kurssipäivän Tampereen seudun työväenopistossa tammikuussa. Tervetuloa mukaan! Kurssi löytyy täältä.

Hyvää (parempaa) uutta vuotta Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

Saara Henriksson: Sinä julkaiset kirjan. Penelope-kustannus. Ilmestyy maaliskuussa 2021.

PS: Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2021.

Tuesday, December 8, 2020

Pienkustantajan vuosi 2020

Vuosi 2020 ei mennyt niin kuin kuvittelin sen menevän. Meitä varoitettiin kyllä. Tammikuussa minä ja puoliskoni kävimme lounaalla Hämeenkadun nepalilaisessa ravintolassa tiedetoimittaja Mikko Suomisen kanssa. Kiinan Wuhanista oli kantautunut huonoja uutisia ja kaupunki oli juuri tuolloin lockdownissa, niin kuin muutkin Hubein maakunnan kaupungit. Mikko arvioi luonnontieteilijän rauhallisella varmuudella, että epidemia on leviämässä Suomeenkin, kehotti ostamaan kuivamuonaa pariksi-kolmeksi viikoksi ja välttämään matkustusta hiihtolomalla.

Samainen Mikko muutti myöhemmin tänä vuonna puolisonsa kanssa Lappiin.

Kuten blogin lukijat ehkä tietävät, minulla on kirjailijakollegan kanssa puoliksi omistamani yritys Proosakuiskaaja Oy, minkä lisäksi olen ollut jäsenenä Osuuskumma-kustannuksessa vuodesta 2012. Karkauspäivänä vietin yhtiökumppanini kanssa firman virkistyspäivää Helsingissä ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni metallibändin keikalla. Jäähallissa Till Lindemann ja Peter Tägtgren mekastivat ja heittelivät yleisöön kakkua ja kalaa. Jäähallin keikka oli kiertueen Euroopan-osuuden viimeinen, ja koko viikon olimme yhtiökumppani kanssa jännittäneet, ehditäänkö keikka järjestää vai perutaanko se. Kiertue jatkoi siitä Venäjälle, mutta loppui ennenaikaisesti.

Maaliskuu

Ensimmäinen iso tapahtuma, joka kirja-alalla peruttiin keväällä, oli Lontoon kirjamessut 10.–12.3. Minä en ollut menossa, vaan olin silloin niin ikään yhtiökumppanini kanssa vetäytyneenä Valamon luostariin. Tuolloin kirjoitin ensimmäiset luvut keväällä 2021 ilmestyvään oppaaseen Sinä julkaiset kirjan. Luostarissa on rakennettu kauniille paikalle, siellä oli hyvää ruokaa ja rauhaa, mutta tunnelmat alkoivat olla kolkot. Osallistuin turistina ortodoksiseen messuun, jossa osallistujat jälkeenpäin kiersivät kirkon ja suutelivat ikoneita. Minä jätin suutelemisen väliin. Muutama viikko tämän jälkeen luostari sulkeutui vierailta ensimmäistä kertaa 50 vuoteen.

Alkuvuodesta en seurannut pahemmin sosiaalista mediaa. Facebookin avasin uudelleen vasta sitten kun lockdown todella iski päälle Tampereella ja muuallakin 18.3. Eräs kirjailijakollega julkaisi blogissaan tekstin, jossa mainittiin niin monta kertaa sana ”hysteria”, että aloin huolestua hänen puolestaan. Me muut painoimme leuan rintaan ja valmistauduimme pahimpaan. Lapsi jäi etäopetukseen, minä ja puoliso kotiin töihin. Ravintolat ja kahvilat sulkeutuivat ja kaikki harrastuspaikat menivät kiinni. Tampereella messukeskuksen A-halli muuttui koronanäytteiden ottopaikaksi. Minä ja puolisoni olimme ilmoittautuneet Tukholmassa järjestettävään tieteiskulttuuritapahtuma Sweconiin 20.-22.3. Onneksi hotelli ja matkat oli maksettu luottokortilla, joten ne sai helpommin perua.

Sananen ruotsalaisista, jotka tosiaan siirsivät tapahtumansa ensin syksylle 2020, sitten keväälle 2021 tilavuokraajan Dieselverkstadin rajoitusten vuoksi: Olen sen verran jo alankin puolesta Ruotsissa oleskellut ja ruotsalaisten kanssa ollut tekemisissä, että arvioin nimenomaan kriisitietoisuuden erottavan suomalaisen yhteiskunnan ruotsalaisesta. Myös Ruotsissa ajatellaan, että koronavirus on vakava asia, ja että toimiin on ryhdyttävä. Mutta he eivät samalla tavalla koe kriisin koskettavan heitä henkilökohtaisesti. ”Kyllähän minä voin halata rakasta ystävääni Matsia!” ”Kyllä minä voin käydä after workilla työkavereiden kanssa!" Rakkaan ruotsinsuomalaisen tätini sanoja lainatakseni: suomalaiset ryntäävät tällä välin innolla kärsimään ja virkkaamaan maitopusseista kynnysmattoja.

Huhtikuu

Koronan uhka oli pitkin kevättä luonut varjon Osuuskumman toiminnan suunnittelun ylle. Nämä vaihtoehtoiset tulevaisuudet ovat olleet yksi vuoden 2020 piirre: yritykset ovat tehneet suunnitelmia ja konkreettisia valmisteluja, jotka on sitten pitänyt laittaa hyllylle peruuntumisten vuoksi. Meidän piti osallistua muun muassa KauhuConiin Helsingissä Richardinkadun kirjastossa 4.–5.4. Kunniavieraiksi piti saapuman Ruotsista kirjailija Mats Strandbergin ja Suomesta kirjailija Tiina Raevaaran. Samaten huhtikuussa meidän piti osallistua Tampereella pääkirjasto Metson messuille ja samalla viettää Annen ja Mian kirjojen julkkareita. Suunnitelmia oli jatkettu niin kauan kuin järjestäjät eivät vielä ilmoittaneet perumisista, vaikka mielessä oli käynyt, kannattaako uhrata kauheasti paukkuja.

Kevään edetessä kävi selväksi, että kesän suurimmat myyntitapahtumamme Finncon, Ropecon ja Popcult eivät myöskään tulisi toteutumaan.

Osuuskumma-kustannus kuitenkin jatkoi toimintaansa. Vuosikokouksessa minusta tuli Osuuskumman kustannusjohtaja. Julkaisimme keväällä kolme teosta. Kiima-antologialle pidettiin Facebookissa virtuaalijulkkarit ja Yle julkaisi siitä perehtyneen jutun (Eroottinen kirjallisuus saa uusia muotoja, Jussi Mankkinen). Facebook-julkkarit järjestettiin myös Mia Myllymäen romaanille Tuulten amiraali (arvosteltu mm. Keskipohjanmaa-lehdessä täällä). Myöhemmin ilmestyi vielä Anne Leinosen Katve (arvostelu Hämeen Sanomissa täällä). Videopuheluohjelma Zoom tuli tutuksi, siellä näki kollegojen päitä mosaiikkinäkymässä.

Osuuskumman onneksi ehkä osui se, että olimme edellisenä vuonna irtisanoneet varastomme hoidon ja sopeuttaneet muutenkin toimintaamme. Ensimmäisten lockdown-viikkojen aikana, kun mihinkään muuhunkaan en pystynyt keskittymään, opettelin tekemään postipaketteja voimapaperista. Käärin, teippasin, tulostin osoitelappuja, postitin. Postina toimiva R-Kioski oli ainoita paikkoja Kalevassa, joka oli auki. Usein lapsi tuli mukaan, ja ansaitsi kävelyretkestä hodarin.

Osallistuin Jani Saxellin kokoamaan esseeantologiaan Parasta katseluaikaa (WSOY 2020) kirjoituksella ”Viimeiset juhlat ennen romahdusta”. Teksti ei tietenkään käsittele koronavirusta, vaan tv-sarjaa ”Billions” ja lempiaihettani eli vuoden 2008 talouskriisiä. Viimeistelin esseetä juuri ennen vappua ja siihen jäi hassu virhe, luonteeltaan sellainen, jota kustannustoimittaja tai kustantaja ei olisi voinut bongata. Tarjoan suklaakeksin lukijalle, joka löytää sen ensimmäisenä. Vinkki: sen voi huomata vain, jos tuntee minut hyvin. Jääköön se kirjaan tämän sekavan ajan monumentiksi.

Toukokuu

Olin asettanut itselleni uutenavuotena tavoitteeksi, että hoitaisin omat keskeneräiset kaunokirjahankkeeni pois roikkumasta. Ihan näin ei ole tapahtunut, vaan sen sijaan olen aloittanut uusia tietokirjahankkeita, joihin olen saanut nopeasti rahoitusta. Olen saanut romaania hitaasti eteenpäin, mutta ylipäätään kaunokirjallisuuden kirjoittaminen takuaa. Ilmaisen tässä nöyrän kiitokseni apurahoittajille, jotka tulivat avuksi, kun loppukeväästä hain apurahoja kirjalliselle toiminnalleni: Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö, Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kirjailijaliitto.

Toukokuun kuluessa lockdown alkoi helpottaa. Lapsikin palasi koulun penkille lukukauden viimeisiksi viikoiksi 14.5. Tuli lämmintä, tuli kesä. Kevätjuhlia vietettiin puistossa koulurakennuksen ulkopuolella. Lapsi esitti ukulelella luokkatovereistaan tekemänsä laulun, eikä siinä mainittu sanallakaan koronaa.

Kesäkuu–heinäkuu

Palasin hetkellisesti lähiopettamaan, kun vedin muutaman päivän kurssin Tampereen Kesäyliopistolla luovan kirjoittamisen perusopintoihin. Tuntui oudolta palata luokkaan. Opiskelijat (5–6 kappaletta / kokoontuminen) istuivat puolikaaressa isossa luokassa noin puolentoista metrin turvaväleillä. Maskeja ei siinä vaiheessa kenelläkään ollut. Myös kuoroni eli Kanerva-kuoro pääsi harjoittelemaan kerran Tampereen Tallipihan lavalla.

Loppukesän vietimmekin enimmäkseen mökillä, laskin, että meidän perheestämme oli siellä vähintään joku yhteensä 52 kesäpäivän ajan. Edistin mökillä rantasaunan työhuoneessa Sinä julkaiset kirjan -opusta, kaunokirjallisuutta vähemmän. Haastattelin kirjaa varten myös kollegoja, osan onnistuin bongaamaan elävässä elämässä Tampereella heinäkuussa, osan tavoitin sähköpostilla. Virtuaalinen Finncon ja Ropecon toivat Osuuskumman verkkokauppaan jonkin verran liikennettä, mutta kuitenkin ratkaisevasti vähemmän myyntiä kuin varsinaiset tapahtumat olisivat tuoneet.

Myös Worldcon Uudessa-Seelannissa siirrettiin kokonaan virtuaaliseksi tapahtumaksi. Eurooppalaisten osallistumishaluja heikensi se, että tapahtuman ohjelma-ajat noudattivat tietenkin edelleen Uuden-Seelannin aikavyöhykettä, eli puheohjelmaa tuli meidän kannaltamme keskellä yötä. Osuuskumma Internationalilta ilmestyi Worldconiin englanninkielinen e-kirja, My Finnish Taniwha. Kirjailija Taru-Kumara Moisio osallistui urheasti paneeliin ja luentaan conissa virtuaalisesti. My Finnish Taniwhan voi hankkia Amazonista tai iTunesista.

Elokuu

Loppukesästä tuntui hyvältä. Kevään kriisitietoisuus oli miltei unohtunut, ja syksyn kirjamessuja Turussa, Helsingissä ja Tampereella suunniteltiin täyttä häkää. Osuuskumman piti osallistua näytteilleasettajana ja ohjelmaan kahdessa jälkimmäisessä. Koulut alkoivat, harrastukset alkoivat. Kuoroani eli Kanerva-kuoroa edusti Finlaysonin Niittyjuhlilla tuplakvartetti, jossa pääsinkin laulamaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa tänä vuonna yleisön edessä.

Kävin julkkareissa, joita kollegat järjestivät puistoissa piknik-tyyliin. Elokuussa aloitin myös pienen historiikkiprojektin, josta kuulemme toivottavasti lisää alkuvuodesta 2021. Oli hauskaa muistella sitä miten minä ja samoihin aikoihin uraansa aloitelleet kollegani toissavuosikymmenellä kolistelimme kustannuskynnyksellä ja maksoimme oppirahoja.

Osuuskumma julkaisi loppukesästä ja syksyllä vielä kolme romaania: Mia Myllymäen Kirosielu, rajanhaltija (kirjailijan haastattelu kuunneltavissa vielä kolmen päivän ajan Areenassa), Vesa Sisätön Valot Näsineulan yllä (Nörttitytöt arvostelivat blogissaan täällä) ja viimeisenä Samuli Antilan Rojuhauta (kirjailijan haastattelu täällä). Lisäksi julkaisimme neljän kirjoittajan yhteisen raapalevihkosen Rikoksen lyhyet jäljet (arvosteltu Nörttityttöjen blogissa täällä). Odottelimme siis innoissamme mutta myös jo valmiiksi skeptisinä uutisia syksyn kirjallisuustapahtumista, järjestetäänkö niitä vai ei.

Syyskuu

Ja peruttiinhan ne sitten, yksi toisensa jälkeen, tai siirrettiin virtuaalisiksi tapahtumiksi. Tämä merkitsi sitä, että Osuuskumman kirjailijat jäivät vaille esiintymistilaisuuksia myös syksyllä. Ennen kaikkea menetimme tilaisuuden esitellä ja myydä kirjoja tiskistä. Myös pitkäaikainen kirjoittajaryhmäni Tampereen työväenopistossa jäi toteutumatta oppilaiden peruutusten vuoksi. Opetin sen sijaan pari lyhyempää kurssia ja mm. vietin kaverin synttärijuhlia Helsingissä. Italialaisessa ravintolassa sönkötin kuohuviinipäissäni toiselle kaverille, että yrityksen perustaminen oli paras päätös, jonka olen elämässäni tehnyt.

Noin muuten syyskuu oli kaunis ja sujui päällisin puolin entiseen tapaan. Opetin kesäyliopistossa turvavälien ja käsidesin turvin, kuoro harjoitteli visiirein, lyhennetyllä treeniajalla ja niin ikään turvavälein, kävin jopa baletti- ja laulutunneilla. Äänitin ja editoin myös pitkästä aikaa pienen videon kuorolle. Syyskuun alussa pääsimme käymään mökillä ja nostimme viimeiset perunat maasta. Ne olin kylvänyt varmuuden vuoksi.

Lokakuu

Tässä vaiheessa oli selvää, että panisin oman kaunokirjallisen työni hetkeksi tauolle. Sain mahdollisuuden tehdä firman kautta tilaustyön tietokirjallisuuden puolella ja tartuin siihen. Myös yhtiökumppanini veti tarvittavat johtopäätökset omasta tilanteestaan ja loikkasi puoleksi vuodeksi vieraan palvelukseen, edistämään oman alueensa kulttuuriasioita. Vietimme syysloman Lapissa Jerisjärvellä liiton mökillä, mistä kiitokset liitolle. Nousimme tunturille ja säätkin suosivat. Yllättäen tunturilla oli muutama muukin.

Osuuskumma sai koronatukea opetus- ja kulttuuriministeriöltä ja järjestimme rahalla syksyllä mm. äänikirjakoulutuksen jäsenille. Mutta uusia tuotteita ja käytäntöjä ei luoda hetkessä, ei pandemiassa ja paniikissa. Pieni askel eteenpäin oli, kun Osuuskumman e-kirjat tulivat lukuaikapalvelu Nextoryyn tarjolle. Pääsimme myös pääkaupunkiin Pasilan kirjastoon yhdeksi päiväksi Spefistisille kirjamessuille esiintymään ja myymään, mistä iso kiitos Matti Järviselle ja Nysalor-kustannukselle. Pasilan kirjaston auditoriossa oli parikymmentä ihmistä maskit päällä seuraamassa ohjelmaa, ja se ei ollut melkein lainkaan outoa enää siinä vaiheessa.

Marraskuu

Kun Yhdysvalloissa pidettiin presidentinvaalit, tätä vuotta tuntui jatkuneen jo ainakin kolmen normaalivuoden verran. Yhden illan jaksoimme puolison kanssa katsoa loputtomiin venyvää ääntenlaskentaa CNN:ltä ennen kuin kyllästyimme. Moni muu yhteiskunta on kokenut vuoden mittaan niin isoja mullistuksia, että Suomi tuntuu kaikesta huolimatta lintukodolta. Yhdysvalloissa Black Lives Matter -liike muutti kulttuuria ennen kokemattomalla tavalla, ja Valko-Venäjällä kansa nousi diktaattoriaan vastaan.

Syksyn tapahtumista Tampereen Kirjafestarit peruttiin viimeisenä, ja niiden sijasta Tampere-talossa nähtiin marraskuussa Kirjaviikko, jonka ohjelman Aamulehti streamasi suoraan nettiin. Kirjaviikolla esiintyi paljon Pirkkalaiskirjailijoiden jäseniä ja siellä jaettiin AL:n Tulenkantaja-palkinto, joka tällä kertaa meni Marisha Rasi-Koskiselle. Kuuntelin yleisössä tarinoita kirjaviennin maailmasta ja unelmoin ajasta, jolloin pystyisimme taas tapaamaan ihmisiä yli rajojen. Minun piti myös haastatella Juha-Pekka Koskista lasten- ja nuortenkirjallisuuden proosaklubilla Metsossa, mutta tapahtuma siirrettiin odottamaan parempia aikoja.

Joulukuu

Tullaan joulukuuhun, jolloin "kaikki" meni taas kiinni Tampereellakin. Jo toista kertaa tänä syksynä kalenterini meni uusiksi.

En voi sanoa, että vuosi olisi ollut minulle henkilökohtaisesti kurja. Kun vanhat tilaisuudet ovat menneet alta, olen saanut uusia. Voin työskennellä etänä, kirjailijana teen niin muutenkin, vuoden ympäri myös normaalina aikana. Perheemme lentomatkustus on vähentynyt 100 prosenttia ja kertakäyttöisten take away -annosten kulutus vastaavasti lisääntynyt melkein 100 prosenttia. Onneksi taloyhtiöön tuli edes muovinkeräysastia.

En siis ole huolissani itsestäni. Enemmän olen huolissani sairaanhoitajista, bussinkuljettajista, vähittäiskaupan työntekijöistä ja muista aloista, joilla ihmisiä palvellaan tai heitä hoidetaan kasvokkain. Puhumattakaan tapahtuma-alasta, teattereista, muusikoista… Elvytyksen vastapallo talouskuri odottaa nurkan takana. Kauhistuttaa muukalaisvihamielisten, autoritaaristen ja demokratiavastaisten voimien nousu yhteiskunnassa.

Huomaan, että olen kuormittunut, ja tämä tilanteessa, jossa melkein kaikki menot on peruttu. Jaksoinko aiemmin sen vuoksi, ettei ollut koko tätä kognitiivista kuormaa ja jäytävää huolta koronasta? Työmuistini on kuormittunut, unohdan asioita, jotka olen juuri sanonut, tai joita on sanottu minulle. Puhun tietokoneen kameralle, enkä enää tajua, mitä sanon. Edelleen pystyn ajattelemaan ja ilmaisemaan itseäni kirjallisesti, mutta kun avaan suuni, aivotoiminta lakkaa.

Pienkustannustoiminnassa on oltava realisti resurssien suhteen. Osuuskummassa teemme kustannustoimintaa oman rahatyömme, taiteellisen toimintamme ja muun elämän ohessa. Kirjojamme ei tapaa Suomalaisen Kirjakaupan hyllystä tai marketeista, eikä meillä yleisesti ole mahdollisuutta kaupitella niitä yksittäisiin kivijalkakauppoihin. Muuten meille ei jää aikaa kirjoittaa. Homman on oltava hauskaa, muuten siitä ei hyödy kukaan. Siinä täytyy säilyä flow, eikä se saa olla ikävää raadantaa.

Kaikista vaikeuksista huolimatta uskoni pienkustannuskenttään on tänä vuonna vahvistunut. Uusia kustantamoita on perustettu tai perusteilla, ja ihmiset löytävät kirjalliselle toiminnalleen uusia muotoja. Vuonna 2020 Osuuskumman markkinointitiimi on panostanut erityisesti nettikampanjoihin ja saanut sitä kautta asiakkaita kustantamon omaan verkkokauppaan, josta saatu kate on meille parempi kuin vähittäismyynnistä. (Mutta tapahtumissa se on paras, koska ei tule postikuluja.) Pienkustantaminen on ”minun juttuni” ja ollut jo melkein kymmenen vuotta. Mistään muusta en innostu yhtä paljon, enkä ole uhrannut niin paljon työtunteja minkään muun yhteisen asian vuoksi.

Osuuskumman kirjoja ei ole julkaistu rahankiilto silmissä. Nämä kirjat on julkaistu siksi, että joku voisi löytää niistä iloa, jännitystä tai ajattelemisen aihetta vuonna 2020 ja paljon sen jälkeenkin. Tarvitsemme vahvaa yhteistyötä alan muiden toimijoiden kanssa, yhteisiä ponnistuksia ja visiota. Sitä kohti toivottavasti parempana vuonna 2021.

Osuuskumman nettisivut: osuuskumma.fi
Osuuskumman verkkokauppa Holvissa
E-kirjat saatavilla mm. Elisa Kirjasta, iTunesista ja Nextorysta
Kirjat myytävänä myös Aavetaajuus-kirjakaupassa (Fleminginkatu 20, Helsinki)

Friday, November 13, 2020

Erään käsikirjoituksen hyvin pitkä tarina

Silmiini osui kollegan pienelle piirille kirjoittama selostus oman ikuisuusprojektinsa eli romaanisarjan vaiheista. Huomasin, että minullakin on tällainen kertomus, nimittäin tarinasta nimeltä Metsänvartija. Ja tarinaa riittää saagaksi asti.

Kirjoitan sen tähän, niin tulevilla sukupolvilla on mistä ottaa opiksi, ja varoituksen sanaksi. Olkoon se testamenttini paitsi epäonnisen kirjahankkeen vaiheista, myös kirjallisista tavoitteistani eli hienommin sanottuna poetiikastani ja siitä, miten se on kehittynyt ja kompastellut vuosikymmenten(!) varrella. Jos satun kuolla kupsahtamaan covid-19-tautiin tai muuhun, tarinan voi tulostaa ja ripustaa Ristiinan metsään joutomaalle Usvaleirin kirjailijoiden pyhäkköön, kunhan joku sen joskus rakentaa.

Esiajat

Ensimmäiset lauseet ja muistiinpanot tähän projektiin kirjoitin päiväkirjaani lukiolaisena noin vuonna 2001. Asun kimppakämpässä (silloin kommuunissa) Tampereen Kaupinkadulla ja osallistuin innokkaasti eri luonto- ja ympäristöjärjestöjen toimintaan. Kesällä oltiin luontoleireillä, talvisin istuttiin kokouksissa milloin järjestöjen toimistoilla, milloin jonkun aktivistin kotona. Välillä käytiin koulussa ja mielenosoituksissa.

Ensimmäiset muistiinpanot eivät sisältäneet juonta, vain sanailua kaverusten kesken. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa eikä käsitystä siitä, millaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. En ajatellut kirjoittamista ylipäätään. Noihin aikoihin tulevaisuudensuunnitelmani oli tulla toimittajaksi, tai mahdollisesti tulkiksi. Enkä tulevaisuudella muutenkaan liikaa vaivannut päätäni, keskityin maailmanparantamiseen hyvässä seurassa.

Ensimmäinen yritys

Vuonna 2002 menin opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja luin Julia Cameronin kirjan The Artist’s Way. Siinä kehotettiin määräämään oma tila ja aika arjessa omalle luovalle työlle. Kirja on minulla vieläkin, suomenkielisenä versiona, ja se sisältää paljon silloin muodikasta new age -ajattelua, mutta ensimmäistä kertaa minulle ylipäätään valkeni horisontti, jossa kirjoittaa tavoitteellisesti. Tein uudenvuodenlupauksen: kirjoitan romaanin!

Toukokuuhun 2003 mennessä minulla oli kahdeksan lyhyttä lukua. Käsikirjoituksen lyhyestä mitasta huolimatta teksti oli jaettu kahteen osioon, ja muutenkin se oli vähän sekava, esimerkiksi kronologiaa oli rikottu loogiikalla, jota en enää pysty tavoittamaan. Romaanin nimi oli Metsänhaltija, koska siinä oltiin metsässä, ja koska siinä oli haltija.

Päähenkilö oli tässä versiossa nimeltään Tara. Tarina tapahtui vuoroin ”kaukana pohjoisessa” ja vuoroin nimettömässä kaupungissa, jossa päähenkilöt Tara ja hänen veljensä Markus asuivat. Jo tässä versiossa alku oli suunnilleen kohdillaan: Tara oli joutunut auto-onnettomuuteen, jossa hän oli pudonnut sortuvalta sillata tulvajokeen, ja jonka aikana hän uskoi nähneensä haltijan. Ja onnettomuus liittyi epämääräisellä tavalla ilmastonmuutokseen. Myös Markuksen kämppis Tuomas, johon molemmat sisarukset olivat ihastuneet, oli jo tässä vaiheessa kuvioissa mukana.

”Pohjoisessa” puolestaan asui kyseinen haltija, joka tarkkaili Taraa, tämän päivän näkökulmasta vähän hyypiömäisellä tavalla. Kaupungissa ainoa fantastinen elementti olivat aarnikotkat, jotka jostain syystä asuivat pihalla ja olivat oikeita tai sitten eivät. Luonnossa puolestaan oli Suomen luontoon kuulumattomia elementtejä, kuten karibuja. Ideana oli, että Taran veli Markus oli hänen tietämättään haltijoiden vaihdokas, ja tämä oli syynä sisaruksia erottavaan juopaan.

Ennen kaikkea ensimmäisissä versioissa oli jo mukana käsikirjoituksen keskeinen idea: niin sanotulta atlanttiselta lämpökaudelta 4 800–3 500 eaa. oli jäänyt Kainuun korkeudelle syrjäiseen metsään mikroilmasto, ekologinen tasku, jossa kasvoi samanlainen tammilehto kuin tuolloin aikojen alussa. Ja tuolla lehdossa tapahtui kaikenlaista jännää.

Esikuvia kerronnalle on ollut ainakin itselleni tunnistettavasti Martin Scorsesen Kundun-elokuva ja visuaalisesti John Bauerin satumaailmat sekä Taru sormusten herrasta -elokuvat, jotka tuolloin olivat ensi-illassa. Kirjoittajan kannukset eivät kuitenkaan selvästi riittäneet kokonaisen käsikirjoituksen kirjoittamiseen…vielä!

Toinen yritys

Vuoden 2003 syksyllä tutustuin National Novel Writing Month- eli Nanowrimo -konseptiin. Turussa, jossa tuolloin asuin, kokoontui Nanowrimo-miitti Terrakodilla eli paikallisten scifiseurojen toimistolla YO-talo A:ssa. Ongelmani oli tuolloin, että onnistuin kirjoittamaan lyhyitä proosapätkiä sekä tuon käsikirjoituksen raakileen, mutta pitkään proosaan en venynyt. Päätin yrittää nakutella romaanimittaisen Metsänhaltijan Nanowrimo-tyylillä, eli 1700 sanaa päivässä, surutta eteenpäin välittämättä laadusta. Sen voisi editoida myöhemmin kuntoon.

Rakenne oli osapuilleen sellainen, että kirjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kaupungissa Maarun, Markuksen ja kämppis-Tuomaksen kanssa, mutta Tuomas heivattiin tarinasta ko. osan lopussa ja tarinan jälkipuoliskolla metsässä kuvioon astui metsänhaltija, josta otsikko jo vihjasikin. Kirjan lajityyppi siis oikeastaan muuttui kesken tarinan, sillä vaikka haltijan olemassaolosta vihjattiin jo alussa, tarinassa ei ollut ennen viimeistä kolmannesta mitään fantasiaa muistuttavaa. Metsään mentiin etsimään haltijaa ja estämään vanhaa lehtoa uhkaavat hakkuut.

Hakkasin koneelle romaanin ensimmäistä versiota, nimeltään tässä vaiheessa Sademetsä, kevään 2004 aikana. Samana kesänä sain hyviä uutisia: ensimmäinen novellini julkaistaisiin antologiassa, nimittäin Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa! Näin sain kirjoittamiseen uutta pontta, olihan minulla jo jalka miltei kustantamon ovenraossa.

Alkuvuodesta 2005 kävin pokkaamassa tekijänkappaleet, join kustantajan tarjoaman skumpan ja vastasin Turun Sanomien toimittajan kysymyksiin tulevaisuudensuunnitelmistani. Tuo oli sitä aikaa, kun isot kustantamot vielä etsivät uusia ääniä novellikilpailuiden myötä. Jatkoin tekstin työstämistä. Tässä vaiheessa päähenkilön nimi oli muuttunut Maaruksi ja käsikirjoituksen nimi Metsänvartijaksi. Haltijan olin palautteen perusteella heivannut mäkeen, ja korvannut salaperäisellä metsässä asuvalla Aarni-miekkosella. Mainittakoon, että tarinan huipennus sijoittui talviaikaan, ja päähenkilöt liikkuivat metsässä suksilla.

Lähetin käsikirjoituksen luettavaksi kustannustoimittaja Tero Liukkoselle myöhemmin samana vuonna. Hän vastasi nätisti, että sillä on ansionsa, mutta ympäristöteema on liian kahlitseva. En tuosta lannistunut vaan päätin, että käsikirjoituksen aika koittaisi myöhemmin. Minulla oli jo uusi aihe, ja uusi kässäri tulilla. Tuosta uudesta kässäristä tulisi myöhemmin 2. romaanini Linnunpaino.

Kolmas yritys

Käsikirjoitus jäi siis hautumaan taka-alalle. Tein muutamia visiittejä sen pariin ja mm. pyrin jäsentämään rakennetta uudelleen ns. lumihiutalemenetelmän avulla. Moneen vuoteen käsikirjoitukselle ei tapahtunut oikeastaan mitään. Valmistuin, menin töihin, sain vauvan, menin opiskelemaan yliopistoon ylempää korkeakoulututkintoa ja valmistelin julkaistavaksi esikoisromaaniani Moby Doll.

Tein joitakin muistiinpanoja ja leikittelin ajatuksella, että ottaisin käsikirjoituksen uudelleen käsittelyyn. Joskus noihin aikoihin hahmottui, miten tarinan pitäisi oikeasti mennä, eli metsässä ei asunut ketään ylimääräistä henkilöhahmoa vaan se olisi ollut se sama Tuomas koko ajan.

Pikakelaus kevääseen 2014, kun vihdoin kaivoin käsikirjoituksen pöytälaatikosta miltei kymmenen vuoden jälkeen. Totesin sen kieliasultaan niin alkeelliseksi, että koko homma olisi kirjoitettava ns. pinkasta uudelleen. Jätin henkilöt ja tarinan, mutta kirjoitin siitä osapuilleen sellaisen nuortenromaanin kuin silloisilla taidoillani osasin. Olin saanut Taiteen edistämiskeskukselta kohdeapurahan 2000 euroa, joka motivoi työhön.

Vaan käsikirjoituksessa oli vakava ongelma, nimittäin oma nuoruuteni oli jäänyt sinne 90-luvulle, jota käsikirjoitus tuossa vaiheessa enimmäkseen kuvasi. Kenelle suuntaisin romaanin? 2010-luvun nuoret eivät tunteneet niitä bändejä, keskusteluja tai muotia, joita romaanissa esiintyi. Lisäksi asenteet olivat vanhentuneet. Päähenkilöiden ulkopuolisuus, jota he tunsivat 1990-luvun yhtenäiskulttuurissa, ei ollut enää sellaista, johon nykyiset nuoret samastuisivat. Tähän viittasi myös käsikirjoituksesta saamani vertaispalaute.

Lyhyesti: romaanini oli saanut alkunsa tilanteessa, jossa ”terroristi” tarkoitti kettutyttöä, ilmastonmuutos oli kasvihuoneilmiö ja homot olivat kaapissa.

Ymmärsin tämän ongelman itse ennen kuin edes tarjosin sitä mihinkään kustantamoon uudelleen. Jokin tarinassa kuitenkin yhä veti puoleensa. Sen ydin ei ollut muuttunut miksikään, lisäksi päähenkilöiden välinen dynamiikka kiinnosti minua. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: kirjoittaa nuorisokuvaus kokonaan uudelleen vastaamaan tätä päivää, tai jakaa kirja kahteen aikatasoon. Päähenkilöt olisivat varttuneet aikuisiksi, ja ensimmäisten versioiden tapahtumista olisi kulunut jo parikymmentä vuotta.

Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon.

Neljäs yritys

Kirjoitin kirjaan uuden aikatason, jossa aikuistuneet Maaru ja Markus palasivat nuoruutensa kesien metsämaisemiin etsimään jälkiä kauan sitten kadonneesta Tuomaksesta - sekä estämään metsän kaatamisen. Nuoruuteni leppoisa metsänhaltija oli muuttunut painajaismaiseksi kauhuelementiksi: metsässä oli jotakin uhkaavaa. Mukaan tuli metsureita, poliitikkoja, paikallisia ihmisiä ja muuta väkeä.

Hain ja sain apurahaa. Uusin versio valmistui kesäkuussa 2018. Sain siihen edelleen palautetta useilta kollegoilta ja lähetin sen vihdoinkin Intoon, joka oli kustantanut siihen mennessä kolme romaaniani. Sain kustannuspäälliköltä palautteen lokakuussa 2018 ja ulkopuolisen kustannustoimittajan kirjoittaman lausunnon, jossa käytiin läpi käsikirjoituksen heikkouksia ja vahvuuksia. Luontokuvauksesta pidettiin, mutta tällaisenaan kustantamo ei ollut halukas käsikirjoitusta julkaisemaan.

Olin tuossa vaiheessa aika väsynyt kirjallisuuteen. Minulta oli ilmestynyt kolme kirjaa puolentoista vuoden sisällä, näiden joukossa niin ikään vuosia vienyt Syyskuun jumalat, joten päätin sulatella palautetta kaikessa rauhassa ja palauttaa uuden version sitten, kun voimani olisivat palautuneet. Palautteen suuntaisesti tein käsikirjoitukseen korjauksia ja lähetin uuden version. Tällä välillä kustannuspäällikkö oli jäänyt äitiyslomalle, ja hänellä oli sijainen, jolle lähetin käsikirjoituksen uudelleen tarjolle elokuussa 2019.

Sain käsikirjoituksesta hylsyn helmikuussa 2020. Kustannuspäällikön sijainen tykkäsi kerronnasta, mutta itse tapahtumat eivät temmanneet tarpeeksi mukaansa.

Hetken verran surin, mutta sitten päätin nostaa housut ja niistää nenän, muokata käsikirjoituksesta vielä yhden version ja tarjota sitä muualle.

Viides yritys

Palautteen perusteella Metsänvartija oli selvästi nuorisoromaani. Ajattelin itse, että päähenkilöt eivät olleet vanhentuneet uskottavasti. Päätin siis heittää hyvästit 90-luvulle ja tuoda tarinan kokonaisuudessaan tähän päivään niin, että tapahtumien (Tuomaksen katoamisen ja uusimman hakkuu-uhkan) välillä olisi kulunut vain viisi vuotta. Tämän käsikirjoituksen lähetin uudelleen yhteensä kymmeneen kustantamoon huhtikuun ja elokuun 2020 välillä.

Ja sillä tiellään se on edelleen. Joitakin hylkyjä tuli keväällä, mutta syksyllä on ollut hiljaista. En tiedä enkä uskalla edes kuvitella, mitä koronakriisi kustantamoiden arjelle tekee. Ehkä joku vielä jossakin ehtii lukea kässärin ja näkee siinä sen, minkä minä siinä näen: sisarusten hedelmällisen viha-rakkaussuhteen ja tuhoisan riitelyn Tuomaksesta, metsän seinän hiljaisen voiman, Maarun kasvukivut ja epätavalliset valinnat.

Jos nyt joku luki vuodatuksen tänne asti, niin Metsänvartijan saagasta on ehkä löydettävissä kaksi opetusta.

1. Käsikirjoitukset kasvavat kirjoittajansa myötä. Realismin ja fantasian välillä hapuilevasta nuoruudentyöstä on vuosi(kymment)en välillä kehittynyt ensin nostalginen nuoruuskuvaus, sen jälkeen napakka jännitystarina. Samalla niistä tulee osa kirjoittajansa henkilöhistoriaa. Käsikirjoituksen laajuus on myös tiivistynyt 50 000 sanasta noin 32 000 sanaan.
2. Jotkut käsikirjoitukset saavat peräänsä tällaisen laahuksen. Se on kaikkea sitä tauhkaa, joka kerääntyy oppitunneista, pettymyksistä, harha-askelista, oivalluksista, palautteista ja ties mistä. Joskus käsikirjoitus vain vanhenee eikä suostu enää virkoamaan. Jotkut menettävät ajankohtaisuutensa kirjoittajalle. Toiset nousevat tuhkasta kuin feenix-lintu.

Yleensä tällaisia tarinoita kirjoitetaan siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on jo julki ja palkinto saatu. Kirjailija hymyilee haastattelussa, että pitkä tie on kuljettu ja lopussa kiitos seisoo. Samalla vaietaan lukuisista niistä kirjoista, joista ei vuosien yrittämisen jälkeenkään tullut totta. Tosiasiassa näitä pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kertyy jokaisen sellaisen kirjailijan uralle, joka vain jaksaa jatkaa riittävän pitkään. Oikea maailma on täynnä keskeneräisiä väitöskirjoja, pöytälaatikkoon jääneitä romaaneja, toteutumattomia unelmia. Varo kertomusta! Sillä ne johtavat harhaan.

Ja jos nyt joku tämän luettuaan toteaa, että siinä se Henriksson nyt paljastaa romaaninsa yksityiskohdat ja pilaa viimeisetkin mahdollisuutensa, niin sille minä sanon: elämä on lyhyt, ja sitten me kuolemme. Hankkikaa elämä.

Minä ainakin aion.

Kirjoittaja on kirjailija, joka on julkaissut kuusi teosta, mutta ei tätä yhtä.

Thursday, May 14, 2020

Korona-ajan ilmaistyö ja napisevat stadilaiset

Koronaeristys hellittää, lapsoset ovat palanneet kouluun opettelemaan turvavälien pitämistä ja myös kirjallisuuskeskustelu pyrkii palaamaan vanhoihin uomiinsa.

Jo aiemmin sanaisen arkkunsa avasi esseisti Antti Hurskainen, joka turhautui korona-aikaan liittyvään kirjailijoiden ja taiteilijoiden sijaistoimintaan: teksti-tv-runoihin, virtuaalisiin kirjailijavierailuihin sun muihin.


Pakollinen kuvituskuva: kevään kirjoja ja hortensia.

Karkeasti ottaen kirjailijoita on kolmenlaisia: aikuistenkirjailijoita, lasten- ja nuortenkirjailijoita sekä tietokirjailijoita. Aikuisten kertomakirjailija kutsutaan esiintymään esimerkiksi kirjastoon, jos hän on kirjallisuusagenttien kielellä ilmaisuna ”upmarket”-tekijä: taiteellisesti korkeatasoinen, mutta tarpeeksi suurta lukijajoukkoa kiinnostava. Silloin hänellä on omasta takaa yleisö, joka myös korona-aikana klikkaa itsensä kuuntelemaan.

Lasten- ja nuortenkirjailijoiden teoksista tehdään kouluesitelmiä, heidän kirjojaan lainataan kasapäin kirjastoista ja niitä ostetaan lahjaksi. Yleisö näille kirjoille syntyy osaksi aikuisten opastamana. Tietokirjailijan varsinainen tienesti saattaa puolestaan tulla juuri esiintymisistä, esimerkiksi koulutuksista. Usein kirja on vain tekosyy, jonka ympärille on kääräisty jonkinlainen konsepti, joka sitten myydään palveluna.

Kirjailijan ammatti tosiaankin on monta asiaa.

Lasten- ja nuortenkirjailijoille virtuaaliesiintymiset ovat koulusulun aikana olleet ainoa tapa olla vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa suoraan, jos emme laske nyt itse kirjan lukemista vuorovaikutukseksi. Suurempilevikkisten kirjailijoiden tilipussiin koronaviruksella on jonkin verran vaikutusta, samoin niiden kirjallisuuden sekatyöläisten, joiden yhtenä tulonlähteenä on haastatella kirjailijoita yleisön edessä.

Vähälevikkisten aikuistenkirjailijoiden tienesti esiintymisistä on sama ilman koronaa tai koronan kanssa, satunnaisia pennosia, jos sitäkään. Pienilevikkinen kertomakirjailija (tai esseisti, tai runoilija) voi harrastaa hauskaa kollegojen kanssa, mutta ei siitä hänelle kukaan maksa, eikä pelkkä näkyvyys tai mahdollisuus näkyvyydeksi vaikuta merkittävästi kirjamyynnin kasvattamiseenkaan. Tai harvoin vaikuttaa, sanotaan niin päin.

Mutta hän on sikäli hyvässä asemassa, että hän voi valita. Silloin haasteeksi nousee keskittymiskyvyn rippeiden kerääminen kirjallisia koitoksia varten, ja siitä kiinni pitäminen. Kun lukijoille kuitenkin kirjoitetaan, kuka haluaa huutaa tyhjyyteen? Argumentiksi ei käy, että ilmaiseksi esiintyvä polkee muiden palkkoja. Kansanopistokirjailija Makkonen kulmakuppilassa ei korvaa Sirpa Kähköstä Metsossa.

En soimaisi kirjailijoita siitä, että he haluavat näkyvyyttä näinä vaikeina aikoinakin. Se on vähän niin kuin syyttäisi työläistä kapitalismista. Antti Hurskainen on aivan oikeassa kysyessään, miksi kirjailijan toimeentulon pitäisi olla esiintymisestä kiinni. Mutta jos se on sitä koronakeväänäkin, se vain on niin. Lasten- ja nuortenkirjailijoille koulukeikat ovat tärkeitä. Esseistille puolestaan tärkeitä ovat apurahat, esimerkiksi Suomen kulttuurirahaston apuraha.

Mikä on helsinkiläisten ammatti, se on maakuntien harrastus. Tällä viikolla ilmestyneessä Nuoren Voiman blogissa Vesa Rantama on huolissaan siitä, miten maakunnissa harrastellaan sitä kulttuurikritiikkiä, jonka tasoa niukkuutta jakavat nuorivoimalaiset pyyteettömästi yrittävät pitää yllä.

Ohitan nyt kysymyksen siitä, onko toimeentulotuesta vähennettävä kirjoituspalkkio 200 euroa kynnyskysymys todella ahtaassa asemassa olevalle vai ei. Kirjoittaessaan ilmaiseksi (vaikkapa blogiin) ihminen ajautuu luontaisesti kirjoittamaan siitä, mistä hän innostuu, rahvaanomaisemmin ilmaisuna, mitä hän ”fanittaa”.

Fanikulttuuri on matalalle arvostettua, kritiikki on korkeaa. Matalalta syntyy juttuja kauhukirjallisuudesta, metallimusiikista ja muista keskiluokkaisista diggailun aiheista, kun Nuoren Voiman esseisti kuuntelee Bruce Springsteenin tuotantoa queer-feministien, korkeakoulutettujen prekaarien ja ideologisesti työttömien hengessä. Mikä näiden aiheiden laadullinen ero on, en tiedä. Kirjoitustapa on erilainen, mutta erilaisia on myös tekstien yleisöjä.

En tiedä Kulttuuritoimituksesta tai kyseisen aviisin taloudesta mitään, mitä nyt olen satunnaisesti juttuja lukenut. On selvä epäkohta, jos palkkioita on lupailtu, mutta niitä ei ole näköpiirissä. Mutta aikuinen ihminen ymmärtää ottavansa riskin lähettäessään jutun toimitukseen ilman selvää sopimusta palkkiosta. Kulttuuritoimituksen kirjoittajat ovat nähdäkseni arvioineet lähettämisen riskin arvoiseksi. Sopimusoikeudessa kun on se luovuttamaton osa, että nimen alle voi kirjoittaa vain asianomainen, ei kukaan muu.

Kulttuuritoimituksella on yksi valuvika: se on syntynyt Tampereella. Voi olla, että ”muunsuomalaisille” juttujen tarjoaminen Nuoreen Voimaan on kynnyksen takana. Minäkin tässä naureskelen kirjailijaskenelle, jonka pääsyvaatimuksena näyttää olevan helsinkiläisyys, kehotietoisuus ja avustajasuhde Imageen. Monimuotoisuudesta huolehtii Kosmos-kustannus, jonka kirjailijat eivät asu vain Kalliossa, vaan jotkut myös itäisemmissä kaupunginosissa.

Nuori Voima on maakuntien satraapeille (kuten Jouni Tossavaiselle ja minulle) liiankin helppo maali.

Minustakin Kulttuuritoimitus ansaitsee hyvän rahoituksen. Verkostot syntyvät sosiaalisissa tilanteissa, ja maakunnissa ne ovat toisenlaisia kuin Helsingissä. Samoin mahdollisuudet ovat erilaisia. Kun prestiisiä apurahoituksen saamiseksi ei ole, sitten tuotetaan ilmaiseksi sisältöä vaikkapa verkkoon.

Ilmainen työ on tosiaankin ongelmallinen asia, ja se koskee koko kirjallista kenttää, sen kaikkia osa-alueita. Omakustanteet ovat matalalle arvostettuja, vaan entäpä jos palkitun runoilijan kokoelmaa ei julkaise kukaan muu kuin runoilija itse. Se on silloin erilainen, parempi ilmaistyö. Ei nuortenkirjailijan pitämä livetuokio instassa.

Ei niin, että minun itseni muutenkaan tulisi käytyä instagramissa. En voi edes julkaista siellä mitään, koska minulla ei ole älypuhelinta. En ole kirjoittanut edes siihen Kulttuuritoimitukseen. Suuren Pekka Markkulan sanoin: minä maksan viulut ja teen mitä tykkään.

Ihmiset: tehkää ilmaiseksi, jos perse kestää ja jos huvittaa. Kukaan ei teitä siihen pakota.

Kirjoittaja on syntynyt Helsingissä.

Monday, March 9, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Haaste jatkuu

#7 Lana Wilson: Miss Americana (2020)

Lauantain tyttöelokuva, jonka katsoin Netflixistä 12-vuotiaan kanssa. Taylor Swift on amerikkalainen country-laulaja, joka kertoo dokumentissa urastaan, levyn tekemisestä ja poliittisesta heräämisestään. Swift on kotoisin Nashvillesta Tennesseestä ja on pyrkinyt kolmeakymppiä lähestyessään karistamaan naispuoliselle pop- ja kantritähdelle asetettuja rooliodotuksia. Nuoremmille katsojille puhuttelevia ovat kohdat, joissa laulaja kertoo kamppailustaan julkisuuden ja sosiaalisen median ylilyöntien kanssa.

#8 Alma Har’el: Hunajapoika (2019)

Esikoispitkä! Nuori filmitähti Otis törttöilee humalassa auton ratissa ja joutuu laitoshoitoon. Siellä hän joutuu tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Takaumajaksoissa lapsinäyttelijä Otis elää kahden valmentaja-isän Jamesin (Shia Labeouf), joka sparraa häntä motellihuoneessa kohti menestystä. Elokuva on Shia Labeoufin käsikirjoittama ja perustuu hänen omiin nuoruudenkokemuksiinsa. Ohjaaja Alma Har’el työryhmineen sai Directors Guild of American parhaan ohjaustulokkaan palkinnon.

#9 Vuokko ja Virva Kunttu: Star shaped scar (lyhyt, 2018)

Kuvaus Ylen sivuilla: ”Vuosaaren prinsessa Jasmin Britney rakastaa meikkejä, koruja ja kauniita juhlamekkoja sekä kaikkea kiiltävää ja vaaleanpunaisesta. Hän ei käy töissä, ei opiskele ja poistuu talvella vain harvoin kotoaan.” Voimakas, puhutteleva elokuva, johon ei päähenkilön oman äänen lisäksi ole juuri lisättävää. Kuvat vaihtuvat rauhallisesti ja toimivat hyvin, kerronta imaisee välittömästi mukaansa. Elokuva voi katsoa Yle Areenassa. Haastan katsomaan itkemättä!

Siinäpä nämä! Olen lähdössä työmatkalle ja olen poissa perjantaihin saakka, joten uusia elokuvapäivityksiä tulee luultavasti vasta viikonloppuna.

Friday, March 6, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Palkinnoista vielä

Viimeksi kirjoitin elokuvapalkinnoista. The New York Times -lehden artikkelin mukaan vuosina 2007–2019 neljän tärkeimmän ohjaajapalkinnon 273 ehdokkuudesta naisohjaajille meni 14 ehdokkuutta, toisin sanoen 5,1 prosenttia.

Saman artikkelin mukaan miesten ja naisten ohjaamien elokuvien vastaanotto oli yhtäläistä sekä yleisön että kriitikoiden keskuudessa. Yleisö ei tiedä eikä välitä, mitä sukupuolta elokuvan ohjaaja edustaa. Kuinka moni muistaa, olivatko Amerikan Psykon tai Wayne’s Worldin ohjaajat miehiä tai naisia? (Molemmat olivat naisen ohjaamia.)

Saman artikkelin mukaan kysyntä genre-elokuville näyttää olevan loputonta. Fandago-sivuston mukaan vuoden 2020 odotetuimmat elokuvat ovat naisten ohjaamia: Patty Jenkinsin ”Wonder Woman 1984”, Cate Shortlandin ”Black Widow” (pääosassa Scarlett Johansson) ja ”Birds of Prey”, ohjaaja Cathy Yan, pääosassa Margot Robbie. Kriitikoiden tai juryjen arvostukset sikseen, elokuvissa käyvä yleisö on valmis käymään lompakollaan.

Löydän viisi syytä sille, miksi naisia ei ole palkittu elokuva-alan kemmakoissa ohjaajapalkinnoilla tämän enempää.

1) Nainen ei ryhtynyt tekemään elokuvia. Tämä koskee esimerkiksi minua. En ole koskaan käsikirjoittanut mitään, vaikka olen opiskellut käsikirjoittamista sekä ammattikorkeakoulussa että yliopistossa. Kaiken lisäksi asun Tampereella, jossa järjestetään kerran vuodessa filkkareiden yhteydessä ammattilaistapahtumia, keskusteluja, neuvontaa ja työpajoja lähes kaikesta mahdollisesta elokuvantekoon liittyvästä. Ei ole mitään tekosyytä. Elämässä on valintoja rajallinen määrä, ja jostain syystä olen valinnut tehdä jotain muuta. Edes massojen suosioon ei tarvitsisi pyrkiä, naiset tekevät myös trash- ja underground -elokuvaa, mutta miehet kuitenkin enemmän.

2) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta luovutti alkumetreillä. Suomessa elokuvakoulujen opiskelijoista ja valmistuneista miesten ja naisten osuus on noin puolet ja puolet. Helsingin Sanomien mukaan naisia elokuva-alalla on paljon, mutta he eivät saa elokuviaan tehdyksi. Naiset hakevat vähemmän Suomen Elokuvasäätiön tukea, ja saavat sitä näin ollen myös vähemmän. Ylellä pitkistä dokumenteista vain kolmannes on naisten ohjaamia, vaikka alan opiskelijoista yli 70 prosenttia on naisia. (Tutkimus julkisen rahoituksen jakautumisesta täällä.

3) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta teki niitä vain yhden tai kaksi. Nyt lähden rohkeasti spekuloimaan asialla, josta en tiedä muuten kuin huutelemalla tekijänä täällä naapuritaiteenalan puolelta aitaa. Työ elokuva-alalla näyttää olevan ahterista. Asta Viertola on kertonut Ylellä, miten kuormittavaa esimerkiksi apulaisohjaajan työ on. Työn rankkuus ikään kuin kuuluu asiaan alalla, jota tehdään kutsumuksesta. Samanlaisia kokemuksia olen kuullut myös teatteripuolelta. Tv-sarjapuolella töitä olisi paiskittavaksi enemmän kuin on koulutettuja tekijöitä, mutta aikataulut ovat järjettömän tiukkoja. Ei jaksa uhrata itseään taiteen alttarilla, siinä ei ole edes mitään järkeä. Miten uupunut tai loppuunpalanut tekijä jaksaisi tehdä hyviä elokuvia?

4) Nainen ryhtyi tekemään elokuvia, mutta ei saanut rahoitusta, tai studiot eivät palkanneet häntä ohjaajaksi. Nyt siirryn ulkomaille, kun kansainvälisistä palkinnoista kuitenkin on puhe. Naisohjaajia Hollywoodissa kartoittaneen Annenberg-tutkimuksen mukaan esimerkiksi Paramount-studio ei ole palkannut yhtään naisohjaajaa viiteen vuoteen, naisohjaajien osuus sen riveissä on siis 0 prosenttia. Parhaiten naisia palkkasi Universal Pictures, vähän yli neljänneksen ohjaajista. (Tiivistelmä PDF-muodossa täällä.)

5) Nainen teki enemmän kuin kolme elokuvaa, pääsi ehdolle, mutta jäi ilman palkintoa. Tuskin kukaan kuvittelee, että kun palkitaan taidetta, tuomaristot nostavat sen objektiivisesti parhaan teoksen voittajaksi. Kuten kirjallisuuden Nobel-palkinnosta kirjoittanut tutkija Sanna Nyqvist on todennut, palkinnot eivät perustu puhtaasti meriitteihin, vaan niiden taustalle kätkeytyy paljon julkilausumattomia painotuksia, arvovalintoja ja vaikutuspyrkimyksiä. Aina löytyy perusteluja, miksi miesohjaajan elokuva on kelpoisempi kuin naisen.

Lauantaina muuten puhutaan naisista elokuva-alalla Womarts Masterclass -tilaisuudessa Tampereen Werstaalla klo 16-17.30. Tilaisuus myös livestreamataan Women in Television and Film Finlandin YouTube-kanavalle.

Sitten päivän blogimerkintöjen pariin. Näin se pohjavesi kovertaa peruskalliota.

#5 Anna-Karin Grönroos: Orkesterin edessä

Sattuneesta syystä olen viime aikoina ollut kiinnostunut muusikoiden johtamisesta. Kävinkin katsomassa Sibelius-akatemian kapellimestarikoulutuksesta kertovan dokumentin ensi-illassa Finnkinolla. Siba on elokuvan mukaan ainoa taidekorkeakoulu Euroopassa, jossa kapellimestarikoulutettavilla on mahdollisuus työskennellä säännöllisesti oikean orkesterin edessä.

Itse en soita mitään orkesterisoitinta, mutta jo tuollaisessa yli neljänkymmenen hengen sekakuorossa saa autenttisen kokemuksen siitä, miten tärkeä on se henkilö, joka siellä edessä heiluu. Nimittäin muusikko ei kuule itseään kaikkien ympäriltä tulevien äänien keskellä, ja silloin tempo, äänenvoimakkuudet ym. pitää saada sieltä edestä.

Dokumentissa Atso Almila, Hannu Lintu ja Susanna Mälkki ohjaavat kärsivällisesti kolmea nuorta kapellimestarinalkua. Elokuva ei mene kovin syvälle aiheeseensa, ja sillä on kestoakin vain tunnin ja vartin verran. Siitä käy kuitenkin hyvin ilmi, mistä on kyse. Tärkeää on läsnäolo ja suora kontakti muusikoiden kanssa. Kuten oma kuoronjohtajamme lainasi kouluttajaansa: ”What they see is what you get.”

Orkesterin edessä IMDB:ssä

#6 Céline Sciamma: Nuoren naisen muotokuva

Suosittelen katsomaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen tämän Céline Sciamman neljännen pitkän elokuvan. Nuoren naisen muotokuva oli yksi viime vuoden parhaita elokuvia. Yleensä en jaksa katsoa pitkää elokuvaa siitä, miten naisrakastavaiset katsovat tyrskyävälle merelle ja kokevat voimakkaita sisäisiä kokemuksia, mutta tässä elokuvassa oli ehkä ankaran ympäristönkin ansiosta hyvä jännite. Ennen kaikkea elokuva on upeasti kuvattu, ja kuvaaja Claire Mathon voittikin elokuvan valmistusmaassa Ranskassa parhaan kuvauksen César-palkinnon. Muista palkinnoista mainittakoon Cannesin elokuvajuhlien palkinto parhaasta käsikirjoituksesta (Sciammalle itselleen). Näyttelijät tekevät laatutyötä kaikin puolin. Pidin myös siitä, miten elokuvassa oli käytetty musiikkia.

Nuoren naisen muotokuva IMDB:ssä

Lue myös: Mark Cousinsin Women Make Film Yle Teemalla

Wednesday, March 4, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Ohjaaja, aktiivinen 60-luvulta

Viimeksi lupasin puhua palkittujen ohjaajien iästä. Elokuvan tekemisessä on mukana valtava määrä ammattilaisia eikä ohjaaja ole suinkaan ainoa, jonka harteilla sen onnistuminen lepää. Jos katsoo tämän Directors Guild Award -ehdokkaiden 2 tuntia 40 minuuttia pitkän paneelikeskustelun, niin huomaa, että ohjaajien tekemät valinnat muistuttavat enemmän ison työpaikan tai yrityksen johtamista kuin hienovaraisten taiteellisten nyanssien säätelyä.

DGA-videolla veteraaniohjaaja Jeremy Kagan (s. 1945) haastattelee Martin Scorsesea (s. 1942), Quentin Tarantinoa (s. 1963), Sam Mendesia (s. 1965), Bong Joon Ho:ta (s. 1969) ja porukan nuorimmaista Taika Waititia (s. 1975). Melkein samat henkilöt olivat ehdolla parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon saajaksi (miinus Waititi, plus Joker-elokuvan ohjannut Todd Phillips (s. 1970). Täsmälleen samat nimet kuin Oscareissa olivat puolestaan ehdolla Golden Globes -ohjaajapalkinnon saajiksi.

Paljon on kirjoitettu siitä, miten naistekijät eivät päässeet ohjaajina esille arvostetuimpien elokuvapalkintojen ehdokaslistoilla. Vähemmän olen nähnyt keskustelua siitä, miten ylipäätään alle viisikymppisten ohjaajien osalta on sama juttu. César-palkintoehdokkaana Ranskassa oli sentään Céline Sciamma (s. 1979). César-palkinto parhaasta ohjauksesta puolestaan myönnettiin Roman Polanskille (s. 1933). Paikalla olleita naisia otti niin paljon päähän, että osa poistui tilaisuudesta, Sciamma etunenässä.

Meillä Suomessa kirjailijakuntaa pidetään ”vanhana” johtuen Kirjailijaliiton jäsenten sekä Taiteen edistämiskeskuksen apurahanhakijoiden korkeasta keski-iästä (molemmissa 58 vuotta). Mutta kun katsoo palkittavia elokuvaohjaajia, veteraanit nostavat keski-iän vielä korkeammalle. En nyt missään tapauksessa väitä, etteikö kahdeksankymppinen elokuvaohjaaja olisi luomisvoimainen siinä missä kahdeksankymppinen kirjailijakin. Mutta jos lähdetään etsimään syitä alalla vallitseville painotuksille, niin se milloin ohjaaja on aloittanut työnsä on relevantti kysymys.

Nyt jos katsoo vallitsevaa eli viisikymppisten kohorttia, niin meillä on lukuisia naisohjaajia, jotka ovat julkaisseet ensimmäiset isot elokuvansa samoihin aikoihin nyt ehdolla olleiden miesten kanssa, eli 1990-luvulla. Sen sijaan vuoden 2019 elokuvien ohjaajia ja potentiaalisia ehdokkaita olisivat olleet Deadline-lehden mukaan mm. Pikku naisia -ohjaaja Greta Gerwig (s. 1982), Hustlersin ohjaaja ja käsikirjoittaja Lorene Scafaria (s. 1978), Shia LaBeoufin kanssa Hunajapojassa työskennellyt Alma Har’El (s. 1976) sekä Queen & Slim -elokuvan ohjaaja Melina Matsoukas (s. 1981).

Hyviä ohjaajia kaikki, epäilemättä, mutta heistä ei ole vastusta kokeneemmille kollegoilleen. Fiktioelokuvia on vaikeaa ellei mahdotonta vertailla järkevästi keskenään, mutta todella vaikeaa on naisohjaajan päästä ehdokkaaksi ensimmäisellä tai toisella pitkällä elokuvallaan, kun vastassa on esimerkiksi Sam Mendesin mykistävän upea maailmansotaeepos 1917.

Kysymys kuuluukin: missä olivat viisi-kuusikymppiset naisohjaajat vuonna 2019? Viimeistelemässä uusia pitkiä elokuviaan? Toivottavasti. Jane Campion ei ole julkaissut pitkää elokuvaa vuoden 2009 Yön kirkas tähti -elokuvan jälkeen. Kathryn Bigelow ei ole ilmoittanut uudesta elokuvasta, Sofia Coppola piti välivuoden.

Voisiko olla - herra nähköön - että naisohjaajat tekevät urallaan vähemmän pitkiä elokuvia kuin miesohjaajat?

Eli ei riitä, että ehdokaslistoille tai paneeleihin nostetaan koristeeksi yksi tai kaksi naisnimeä. Vaan naisohjaajien pitäisi ensinnäkin aloittaa ajoissa ja sen jälkeen jatkaa elokuvien tekemistä parhaimmillaan vuosikymmeniä. Tätä menoa jos jatketaan, niin muutos etenee… hitaasti…

Sitten päivän elokuvabloggauksiin.

#3 Barbra Streisand: Yentl (1983)

Kun nyt palkintoehdokkaista puhuttiin, niin ainoa naisohjaaja, joka on voittanut Golden Globes -palkinnon työstään, on Barbra Streisand. Nimittäin elokuvallaan Yentl, vuonna 1984. Katsoin elokuvan uudelleen DVD:ltä tammikuussa siskovieraiden kanssa.

Musikaalielokuva Yentl perustuu Isaac Singerin romaaniin ja kertoo liettuanjuutalaisesta nuoresta naisesta, jolla on voimakas rabbinkutsumus ja joka sniikkaa pojan valepuvussa toora-kouluun. Seuraa romanssia, sukupuolihämmennystä ja musiikkinumeroita. Elokuvan musiikki on ainoaa laulajaesiintyjää eli Streisandia itseään ajatellen kirjoitettu. Streisand toimi myös elokuvan käsikirjoittajana ja tuottajana.

Itse asiassa Streisand kamppaili vuosia saadakseen tehdä elokuvan, niin monta vuotta, että oli pääosan esittäjäksi loppupeleissä teknisesti liian vanha. Mutta niin se on, että vasta kun olet tarpeeksi suuri tähti, saat vapaat kädet tehdä suunnilleen mitä haluat. Elokuva voitti Oscar-palkinnon parhaasta musiikista. Suositellaan sentimentaalisten tarinoiden ystäville.

Yentl IMDB:ssä

#4 Useita tekijöitä: Tottumiskysymys (2019)

Tottumiskysymys on lomittain etenevistä episodeista koostuva elokuva ajankohtaisesta aiheesta eli seksuaalisesta ahdistelusta ja väkivallasta. Elokuvan käsikirjoittajat ja ohjaajat ovat kaikki naisia, mm. Kirsikka Saari, Anna Paavilainen ja Miia Tervo. Tilanteet ovat arkisia, samastuttavia ja karmivia. Raskas elokuva ei ole, vaan paikoin jopa hilpeä.

Elokuva perustuu Yksittäistapaus-elokuvasarjaan, joka kuvaa naisten arkisia kokemuksia vallankäytöstä. Episodimainen rakenne toimii hyvin ja helpottaa myös aiheensa puolesta raskasta katsomiskokemusta. Tottumiskysymys on maaliskuun ajan tarjolla Yle Areenassa. Kiitos Jeesus ja Yle alateksteistä, joiden avulla kotimaisen elokuvan dialogin seuraaminen on helpompaa. Suosittelen elokuvaa etenkin teini-ikäisten lasten kanssa katsottavaksi.

Tottumiskysymys Tuffi Filmsin sivuilla

Tuesday, March 3, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa 2020: Mykkäelokuvaa ja strippareita

#1 Lorene Scafaria: Hustlers

Kuten viime postauksessani mainitsin, katsoin Youtubesta hiihtolomalla THR-lehden Roundtable-keskusteluja tammikuulta, ajalta ennen Venetsian ja Oscareiden palkintojuhlia. Ensimmäisessä videossa käsikirjoittajat istuivat pöydän ympärillä mukavasti omissa vaatteissaan, myös Lorene Scafaria, joka on kirjoittanut ohjaamansa elokuvan Hustlers (2019). Sitten katsoin seuraavan Roundtable -keskustelun, jossa huone oli täynnä näyttelijättäriä (otsikossa ”actresses”).

Hustlers-elokuvaa tähdittänyt Jennifer Lopez kertoi, miten oli jännittänyt esiintymistään stripparina, ja miten hän tilanteesta selvisi. Näyttelijättäret istuivat pöydän ympärillä design-luomuksissaan, enkä vaihteeksi tajunnut yhtään mitään. Höyheniä, röyhelöitä, helmiä, paljetteja. Vertailun vuoksi: Stephen Gallowayn haastattelemat miesnäytteijät (actors) istuivat omassa pyöreän pöydän keskustelussaan ilman puvuntakkia (Tom Hanks) tai solmiota (kaikki muut).

Mutta sitten näyttelijättäret alkoivat puhua metoo-liikkeestä ja miten se on parantanut ilmapiiriä, ja miten nuoremmat näyttelijät ovat tottuneet siihen, että elokuvantekijät tulevat moninaisista taustoista, joten ehkä asiat ovat tosiaan muuttumassa.

Sen sijaan mikään muutoksen airut Scafarian elokuva Hustlers ei tosiaankaan ole. Edes pätevä pääosanesittäjä Constance Wu tai Julia Stiles tai lukuisat ei-diegeettiset musiikkinumerot eivät pelasta tätä kyhäelmää, joka perustuu toimittaja Jessica Presslerin artikkeliin rikkaita miehiä huumanneesta ja huijanneesta stripparijengistä. Elokuva jäi vaille merkittäviä palkintoja, mutta se tuotti paljon rahaa. Naisten vapautumisen symboleiksi tarjotaan treenattuja hoikkia vartaloita, käsilaukkuja, manikyyrejä, hiustenpidennyksiä, koruja, dildoja ja chinchillaturkki(!). Vittu että vituttaa tämä elokuva, ja ne höyhenet.

Hustlers IMDB:ssä
Actresses Roundtable YouTubessa

#2 Pauline B. Green: Ensimmäinen nainen - Alice Guy-Blaché

Ensimmäinen nainen - Alice Guy-Blaché on hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata hävittää kaikkea vanhaa roinaa. Siinä häviää muutakin, historioita. Esimerkiksi sellainen pikkujuttu, että naiset ovat olleet mukana elokuvantekijöinä alusta saakka. Mykkäkauden ohjaaja Guy-Blaché teki pitkän uran sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa ohjaajana, tuottajana ja kuvaajana. Elokuvien ohjaaminen ei ollut erityisesti miesten ammatti, koska se oli tuolloin ylipäätään kokonaan uusi ammatti.

Historia on unohtanut Alice Guy-Blachén. 1900-luvun vaihteessa tekijänoikeutta ei tunnettu samassa mielessä kuin nykyään, ohjaaja oli yhtiön palkollinen siinä missä muutkin työntekijät eikä tekijöiden nimiä pantu filmeihin. Ranskassa Guy-Blachén nimi jätettiin pois Gaumont-yhtiön historiasta, eivätkä historioitsijat myöhemmin haastatelleet häntä, koska halusivat käyttää vain kirjallisia lähteitä. Elokuvat pantiin toisten, miestekijöiden nimiin. Yhdysvaltalaiset puolestaan pitivät esillä omia nimiään, kuten Lois Weber ja Dorothy Arzner. Guy-Blachén muistelmiakaan ei julkaistu hänen elinaikanaan.

Elokuvassa päähenkilön rinnalla kulkee dokumentin tekijän luoma tarinakaari Guy-Blachén jäljelle jääneiden elokuvien, papereiden ja sukulaisten etsimisestä. Sukututkimus ynnä muu on nykyään suosittua, mutta draamallinen yhteys Guy-Blachén elämään jää olemattomaksi ja dokumentin tekijän ”oman prosessin” kuvaaminen epäkiinnostavaksi. Kunpa dokumenttien tekijät, myös naistekijät malttaisivat olla työntämättä taustatutkimustaan mukaan elokuvaan. Ei se ”oma prosessi” kiinnosta ketään muuta kuin elokuvantekijää itseään.

Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa vuoden 2021 loppuun.

Lue myös: Tuomas Karemon artikkeli Alice Guy-Blachésta Ylen sivuilla

***

Elokuvamaratoni jatkuu tänään, ja huomenna alkavat Tampereen lyhytelokuvajuhlat, joten katsottavaa riittää! Seuraavaksi kirjoitan siitä, miten sukupuoli ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa ohjaajan työn arvostukseen ja näkyvyyteen. Ohjaajat ovat muun muassa yhä vanhempia. Kun 86-vuotias Roman Polanski palkitaan parhaan ohjauksen César-palkinnolla Ranskassa, se osoittaa vain, että nuoremmilla tekijöillä ei ole jakoa elokuvaeliitin keskuudessa.

Monday, March 2, 2020

30 päivää, 30 naisohjaajaa: Kaksi vuotta myöhemmin

Maaliskuu on naistekijöiden kuukausi Yle Teemalla. Jee! Ei vain kolmeakymmentä, vaan lähes sata naisohjaajaa. Elokuvat ja esitysajat on lueteltu Ylen sivuilla täällä ja kattauksessa riittää takuuvarmasti jokaiselle jotakin.

Pidin itselleni vähän samanlaisen haasteen kaksi vuotta sitten metoo-liikkeen innoittamana. Haaste alkoi siitä, kun turhauduin keskusteluun, jossa ihmiset keskittyivät peruuttamaan epätoivottujen ihmisten ohjaamia teoksia. Niin kuin jonkun pitäisi ponnistella erikseen ollakseen katsomatta Woody Allenin Manhattania, vaikka maailmassa on vaikka mitä elokuvia. Siitä syntyi elokuvahaaste "30 päivää, 30 naisohjaajaa".

Kaiken sääntö numero yksi on: kaikkea on. Jos sanotaan, että naiselokuvantekijöitä ei ole, se ei ole totta, koska heitä on. Arthouse-ohjaajia, Hollywood-käsikirjoittajia, tuottajia. Katsoin hiihtolomalla YouTubesta The Hollywood Reporter -lehden Writers Roundtable -keskustelun, jossa käsikirjoittajat totesivat, että ala on muuttunut myös Amerikassa 80–90-luvuilta: huoneessa on nyt naisia.

Entä mikä on muuttunut meetoo-kampanjan aallonharjan jälkeen? Itse asiassa paljonkin, mutta ei tietenkään yhden liikkeen ansiosta, vaan pitkään jatkunut kehityskulku on havaittavissa entistä selvemmin. Marvel on tehnyt oman elokuvan naissupersankarista, Anna Bodenin ohjaama Captain Marvel (2019, Ryan Fleckin kanssa). Greta Gerwigin kaksi elokuvaa on ollut Oscar-ehdokkaana (Lady Bird, Pikku naisia). Melkein puolet brittiläisessä Sight & Sound -lehdessä esitellyistä uusista ohjaajista on naisia.

Myös Hollywoodissa naisohjaajien prosenttiosuus on noussut, viidestä prosentista huikeaan kahteentoista (!) prosenttiin.* En tiedä, miten tämän voisi sanoa muuten kuin sarkastisesti. Vika ei ole Hollywoodin, siellä tehdään mitä ihmiset haluavat katsoa, esimerkiksi toimintaelokuvaa. Aina voi kääntää kanavaa.

Mutta tosiasia on, että elokuvantekijöiden moninaisuus lisää erilaisten yleisöjen kiinnostusta elokuvaan ylipäätään. Ei se ole niin, että ”naiset” tai ”aasialaiset” ovat muotia elokuvassa, vaan ihan tosimaailman ilmiö on, että maailmassa on naisia ja aasialaisia. Ja he katsovat elokuvia. Ja kun tarjolla on muiden kuin valkoihoisten miesohjaajien elokuvia, ei enää tunnu, että koko elokuva taidemuotona on pohjimmiltaan tarkoitettu jollekin toiselle, jollekin, jonka näkökulma on toinen kuin katsojalla itsellään. Naiset kautta historian ovat taiteen kokijoina sopeutuneet katsomaan, lukemaan ja kokemaan miestekijän näkökulman kautta, mutta ei se haittaa, että tarjolla on myös muita näkökulmia.

Niinpä uusin haasteeni ja pyrin maaliskuun aikana bloggaamaan 30 naiselokuvantekijästä. Oma näkökulmani ei ole elokuva- tai tv-tutkimuksen vaan ihan vain fanin. Pidän myös vahvasti mukana tuotannon ja taloudellisten reunaehtojen näkökulmaa. Koulussa meille medianomeille opetettiin, että elokuva on aina ensisijaisesti teollisuutta, vasta sen jälkeen jotain muuta. Ei ole sattuma, jos jossain tehdään ison budjetin elokuvia tai kuka niitä tekee, tai käänteisesti, missä niitä ei tehdä tai kuka niitä ei tee.

Korjattu 3.3. luku 8:sta 12:een. Lähde NYT

Friday, February 21, 2020

Pimeän huumorin Taika

Puolisoni pilkkasi, että ihailen uusiseelantilaista elokuvaohjaajaa Taika Waititia pinnallisista syistä. Tässä siis Taika Waititi Berliinin elokuvajuhlilla ”Boy”-elokuvan jälkeen (kuvassa lapsinäyttelijä James Rollestonin kanssa), niin saadaan se pois alta, sitten voimme siirtyä itse asiaan!

Katselin Waititin uusimman filmin Jojo Rabbitin viime viikonloppuna, viikko sen jälkeen kun Waititi oli pokannut parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon elokuvastaan. Jäin miettimään, miksi juuri tämä filmi on saanut niin paljon palkintoja, ja miksi juuri käsikirjoituksestaan.

Niinpä katsoin Taika Waititin neljä aikaisempaa elokuvaa sekä hänen tv-töitään toissavuosikymmeneltä. Olen kirjoittanut Marvel-elokuvista aiemmin enkä snubbaa niitä nytkään, mutta en jaksanut katsoa Thor: Ragnarök -elokuvaa uudestaan. Bloggauksessa esitellyistä Taika Waititin ohjaustöistä ensimmäinen on hänen vain osittain, mutta huomaan palaavani siihen säännöllisin väliajoin. Näiden lisäksi suosittelen elokuvaa Hunt for the Wilderpeople (2016), jos en muuten niin ainakin upeiden maisemiensa vuoksi.

Flight of the Conchords (2002-2009)

Uudesta-Seelannista tulee paljon tunnettuja elokuvantekijöitä. Sam Neill, Lee Tamahori, Jane Campion ja Peter Jackson ovat kansainvälisesti niin tunnettuja, että heitä ei edes välttämättä mainita uusiseelantilaisina ohjaajina tai näyttelijöinä. Muistelen, että olisimme katsoneet Kerran sotureita jopa peruskoulussa 90-luvulla. Mutta sen verran pieni maa Uusi-Seelanti on, että tekijät suurella todennäköisyydellä tuntevat toisensa aika hyvin.

En tiedä, kuinka moni muistaa toissavuosikymmeneltä HBO:n musiikkisketsisarja Flight of the Conchordsin. Joka tapauksessa se on yksi kaikkien aikojen televisiosuosikkejani, musiikillisten ideoidensa vuoksi, mutta ennen kaikkea apean huumorinsa ansiosta. Sarja kertoi ”Uuden-Seelannin 4. suosituimman folk-parodiaduon” Flight of the Conchordsin haparoivista ensiaskeleista kohti Amerikan musiikkimarkkinoita. Taika Waititi oli yksin sen kirjoittajista ja ohjaajista. Sarjan alussa kaksikko Bret ja Jemaine on muuttanut New Yorkiin tehdäkseen uraa siellä.

Minä en asu Manhattanilla. Asun tamperelaisessa 60-luvun lähiössä kantakaupungin tuntumassa. Olen ammatiltani kirjailija, mutta minulla ei ole ollut palkintoja, bestselleriä, televisiohaastatteluja tai oikein mitään niistä asioista, mitä pidetään menestyksen mittareina. Suurin osa julkaisemistani kirjoista on ollut pienilevikkistä kirjallisuutta. Flight of the Conchordsin keikalla on puolestaan yleensä yksi ihminen, joka on tullut paikalle vartavasten.

Arkisin liikun kävellen tai pyörällä saman kaupunginosan kauppaan, kirjastoon, työväenopistolle tanssitreeneihin tai vapaa-ajankeskukseen kuoroharjoituksiin. Keskiviikkoisin heittäydyn hurjaksi ja käyn elokuvakerhon leffavisassa keskustassa! Mutta kylämäinen on myös Bretin ja Jemainen ympäristö. He liikkuvat pyörällä, tapaavat muutamaa kaveriaan, niin kuin minäkin. Heidän managerinsa on Uuden-Seelannin hallinnon edustaja ja he pitävät kokouksensa pikkuruisessa toimistossa, jossa on lastulevyhuonekaluja. Heitä tekisi mieli ravistella, niin kuin minuakin.

Brett ja Jemaine ovat sivussa, mutta keskipisteessä mellastamalla syntyy harvoin hyvää komediaa.

Muusikko-näyttelijät Bret McKenzie ja Jemaine Clement olivat aiemmin kiertäneet maailmaa FOTC:n liveversion kanssa. McKenzien ja Clementin huumoriakti ei ehkä edes parhaalla tavalla toiminut HBO-sarjamuotoon muutettuna, mutta ”struggling singer-songwriter” Jemaine tuntui sielunkumppanilta. Arkiset ja pienet kuviot, paikallaan polkevat palaverit ja herttaisen naiivi suhtautuminen omaan merkitykseen ja paikkaan maailmassa, kuka taiteentekijä ei samastuisi tähän sarjaan?


Taika Waititi ohjaa Jemaine Clemenziä ja Bret McKenzietä Flight of the Conchordissa.

Clement, McKenzie ja Waititi opiskelivat samaan aikaan Victorian yliopistossa Wellingtonissa ja heillä oli yhteinen komediaryhmä So You’re a Man. Waititi myös näytteli FOTC:ssa vuonna 2002, tuottaja ”Larryna”, ennen kuin keskittyi ohjaamaan. HBO:n versiota hän ohjasi neljän jakson verran (kuvassa yllä). Eikä Waititi edes esiinny televisiosarjassa kameran edessä, paitsi kerran, televisiomainoksen Gypsy Kings -fanina. Se siitä pinnallisuudesta, niin!

Joka tapauksessa Clementin ja Waititin tuotannon tunnusmerkilliset peruspalikat olivat tässä: uusiseelantilaisen rutikuiva huumori, nuhju ja kotikutoisuus, rentous ja vilpittömyys. Suomalainen katsoja tunnistaa nämä elementit hyvin, mutta Uusi-Seelanti on toisaalta myös niin kaukana, että ne eivät ala ärsyttää. Tätä samaa olisi tekijöiltä lisää luvassa myöhemmin.

Two Cars, One Night (lyhyt, 2004)

Taika Waititi kertoo lyhytelokuvansa taustatarinasta näin: hän näytteli tv-sarjassa stripparia (The Strip, 2002–2003). Se oli hauskaa mutta raskasta, piti vahata ihokarvoja ja syödä purkkitonnikalaa. Taukohuoneessa hän mietti, miksi toteuttaa muiden ihmisten unelmia, kun voisi toteuttaa omiaan. Kuvaustauoilla hän kirjoitti lyhytelokuvan Two Cars, One Night -käsikirjoituksen. (Haastattelu Toronton elokuvajuhlilta 2018 striimattu kokonaan tänne.)


Two Cars, One Night (2004).

Etniset vähemmistöt eivät olleet muotia Uudessa-Seelannissa, kun Waititi oli lapsi. Hänen isänsä kuului maori-vähemmistöön ja oli kotoisin puolirikollisesta maanviljelijäperheestä. Waititi kasvoi 600 ihmisen kylässä, jossa ”kaikki” olivat hänelle sukua. Waititin äiti oli valkoihoinen, juutalaistaustainen ja keskiluokkainen, mutta jos oli ruskea lapsi Uudessa-Seelannissa, samastui enimmäkseen maori-vähemmistöön, niin yksinkertaista se oli.

Uusi-Seelanti ei ole monikulttuurinen maa samalla tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvallat. Vähemmistöt ovat esillä turismissa ja kulttuuria lainataan monella tavalla (tatuoinnit, initaatioriitit, kansanmusiikki jne.), mutta entisenä siirtomaana Uuden-Seelannin valtakulttuuri on kuitenkin valkoinen. Kuten Jemaine Clement, Taika Waititi kasvoi jossakin siinä välissä. ”Ruskeat” lapset syntyivät kahden kulttuurin puristuksessa, eikä sekoittumista nähty mitenkään hyvänä juttuna. Silti hyviäkin puolia maan politiikassa oli, esimerkiksi koulutusmahdollisuudet toteutuivat ilmeisen hyvin. (Ks. sama haastattelu yllä.)

Elokuva kertoo lapsista, jotka odottavat autossa baarin ulkopuolella sillä aikaa kun aikuiset hankkiutuvat sisällä känniin. Lapsen näkökulma on johdonmukaisesti kuvattu eikä aikuisia nähdä kuin ohimennen. Taika Waititi on filmannut vähän samasta aiheesta eli vähemmistötaustaisista, laiminlyödyistä lapsista myös pitkän elokuvan Boy sekä Suomessakin ainakin DVD-levityksessä olleen Hunt for the Wilderpeople. Kyseiset elokuvat ovat sivumennen sanoen myös Uuden-Seelannin kaikkien aikojen menestyneimmät elokuvat lipputuloilla mitattuna.

Two Cars, One Night oli parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkintoehdokkaana vuonna 2005. Tekijä on todennut, että pienen maan elokuvantekijänä kannusten hankkimisesta palkitaan: pääministeri onnittelee, ja elokuvasäätiöltä voi hakea tukea seuraaville hankkeille. Elokuvan voi katsoa vaikkapa tällä lyhytelokuviin keskittyvällä sivustolla: https://www.shortoftheweek.com/2019/05/06/two-cars-one-night/

What We Do in the Shadows (2014)

Jemaine Clement palasi tekemään Taika Waititin kanssa yhteistyötä kauhukomediassa What We Do in the Shadows. Muka-dokumentti kertoo neljästä vampyyrista, jotka asuvat kämppiksinä Wellingtonissa. Eletään aikaa vuotuisen ”Unholy Masquerade” -karnevaalin alla, ja kuvausryhmä on päässyt seuraamaan erään kaveriporukan elämää ja heidän valmistautumistaan juhlaan. Clement ja Waititi ovat ohjanneet elokuvan yhdessä ja näyttelevät sen pääosissa.


What We Do in the Shadows (2014)

Elokuvan viehätys syntyy myyttisen aiheen ja arkisen todellisuuden yhdistämisestä, visuaalisesta kotikutoisuudesta ja siitä, että kuten Helsinki, Wellington ei ole mikään maailman metropoli, näin kauniisti sanottuna. Elokuvan dialogi on enimmäkseen improvisoitua. Vampyyrit ovat pikkumaisia, nukkavieruja, hölmöjä ja naiiveja. Silti verta riittää elokuvassa tynnyrikaupalla. Oman koomisen lisänsä tarinaan tuovat vampyyrien kuolevaiset ”palvelijat” ja paikallinen ihmissusijengi. Ihan lopussa tarinaan tulee surullisiakin sävyjä.

En tiedä, voiko tästä sanoa sen enempää. Suosittelen katsomaan omalla vastuulla. What We Do in the Shadows keräsi kulttisuosion, ja amerikkalaiset ovat tehneet siitä oman tv-sarjaversionsa. Etenkin 90-luvun vampyyrielokuvien ystävät nauravat tälle elokuvalle vedet silmissä. Mitään järkeä siinä ei ole, mutta kuten totesin edellisessä bloggauksessani, jos haluan katsoa jotain järkevää niin en valitse vampyyrifilmiä.

Jojo Rabbit (2019)

Yksi Waititin elokuvien tavaramerkeistä on, että ohjaaja itse näyttelee jotakin hassua hahmoa. Esimerkiksi kiviolento Korg, pappi, tai pienen pojan mielikuvituskaveri Adolf Hitler.

Jojo Rabbit perustuu Christine Leunensin kirjaan Caging Skies ja se sijoittuu II maailmansodan loppumetreille. Tarinassa 10-vuotiaalle Johannekselle (Roman Griffin Davis) selviää, että hänen äitinsä (Scarlett Johansson) piilottelee nuorta Elsaa (Thomasin McKenzie) talon yläkerrassa. Johannes pelkää tyttöä, koska hän on kuullut juutalaisista niin paljon pahaa. Johanneksen mielikuvituskaveri Adolfkin vain vääntelee käsiään eikä osaa auttaa asiaa.


Jojo Rabbit (2019).

Jojo Rabbitia ei oikeastaan voi pitää historiallisena elokuvana. Siinä on täysin oma maailmansa, joka on visuaalisuutta ja musiikkia myöten saanut vaikutteita muun muassa 60-luvun pop-kulttuurista. Stephen Merchant, Sam Rockwell ja Rebel Wilson tekevät hauskat sivuosat. Omaperäinen maailma ja näyttelijävalinnat auttavat katsojaa erottelemaan satiirin kerroksia, ja ilman niitä meno olisikin aika sakeaa. Hauskuudesta ja viattomuudesta vaihdetaan lennossa todella synkkiin ja karuihin aiheisiin. Ihan tällaisia vitsejä kuten esimerkiksi lopun taistelukohtauksessa en ole valtavirtaelokuvassa nähnyt.

Tavallaan elokuva on loogista jatkoa edellisille. Pokerinaamalla esitetty hillitön dialogi lasten suusta ja ylipäätään lapsen näkökulman käyttäminen ilman, että sodan kauheuksia mitenkään häivytetään, toimivat tehokkaasti. Lapsinäyttelijät ovat poikkeuksellisen karismaattisia ja sympaattisia. Taika Waititin koomikonlahjat tulevat Adolfin roolissa hyvin esiin, vaikka valkokangasaikaa hänellä onkin vain vähän, eikä yhtään enempää tarvitakaan, jotta Hitlerin hahmo ei veisi liikaa huomiota tarinalta.

Yksi selitys elokuvan menestykselle on tietysti ajankohta. Eteläkorealainen ohjaaja Bong Joon-ho pyyhki pöydän Oscar-gaalassa 2020 elokuvallaan Parasite ja nappasi muun muassa parhaan elokuvan palkinnon The Jokerin nenän edestä. Kuten Waititi sanoo yllä lainatussa TIFF-haastattelussa, Hollywoodilla ovat ideat lopussa. Nyt on hyvä hetki muista kulttuureista tulevilla tekijöillä lyödä läpi…

Etnisyys, sarjakuvaelokuvat, ja mitä väliä tällä kaikella ylipäätään on

…joten lopetan sitten kuitenkin Marveliin. Aiemmin historiassa siirtomaiden kulttuureista saatettiin poimia pikantteja yksityiskohtia länsimaisiin kulttuurintuotteisiin. Nykyään elokuvantekijät ympäri maailman ovat lukeneet samoja supersankarisarjakuvia ja inspiroituneet samoista arthouse-ohjaajista kuin heidän kollegansa Euroopassa ja Amerikassa. Miksipä uusiseelantilainen ohjaaja ei tekisi elokuvaa, joka pohjautuu sarjakuvaan, joka pohjautuu germaaniseen mytologiaan?

Neljä vuotta sitten 2016 Disney pyrki palkkaamaan Tyynenmeren maista kotoisin olevia näyttelijöitä Vaiana-elokuvan äänirooleihin (Auli’i Cravalho, Dwayne Johnson, Jemaine Clement). Se oli kuitenkin, no, Disney-elokuva, ja siinä oli aikamoinen kasa alkuperäiskansa-kliseitä: viisas isoäiti, henkiopas, sitä rataa. Taika Waititi on sanonut, että jos hänen maori-isoäidiltään olisi mennyt kyselemään elämänviisauksia, tämä olisi käskenyt hakkaamaan polttopuita.

Ei nytkään kyse ole siitä, että tehtäisiin etnisistä lähtökohdista jotenkin erilaista elokuvaa. Vaan siitä, että tehdään muuta kuin vain yhdestä kulttuurista tulevaa elokuvaa. Otetaan yhteisiä tarinoita ja kerrotaan niitä omista lähtökohdista. Kerran sotureita on hieno elokuva, mutta ei ole mitää syytä tehdä samaa elokuvaa uudestaan.

Supersankarielokuvat ovat merkittävä vetovoimatekijä, joka ylipäätään tuo ihmisiä elokuvasaleihin. Tältä kannalta katsottuna ei ole niin kauheasti väliä, ovatko Marvel-elokuvat oikeasti elokuvataidetta, kuten Martin Scorsese valitteli taannoin NY Timesissa. Ne ovat tarinankerrontaa ja jaettuja kokemuksia tarinoiden äärellä, ei sitä pidä väheksyä. Arthouse-elokuvassa eri kulttuureista tulevat tekijät ja naistekijät ovat olleet voimakkaita vaikuttajia jo pitkään, Marvel- ja Tähtien sota -elokuvien ja tv-sarjojen kautta he saavat entistä suurempia yleisöjä (ja rahaa).

Taika Waititin seuraava varmistunut ensi-iltaelokuva on Thor: Love and Thunder (2021). Hyvin suurella todennäköisyydellä menen sen katsomaan.

Taika Waititi IMDB:ssa

Jojo Rabbit (2019) pyörii elokuvateattereissa parhaillaan. Thor: Ragnarökin (2017) lisäksi Waititin elokuvista Hunt for the Wilderpeople (2016) on julkaistu Suomessa, ja sen voi vuokrata tai lainata kirjastosta.

Opi kirjoittamaan kuin Taika Waititi (BAFTA Guru Youtubessa)

Tuesday, January 7, 2020

Uusi Dracula - spoilerivapaa arvio

BBC:n uutenavuotena ensi-iltansa saanut ja nyt Netflixissä esitettävä minisarja Dracula yrittää tuoda ikivanhaan legendaan jotain uutta. Tehtävä on äärimmäisen vaikea, olkoonkin, että aiheeseen ovat tarttuneet vankat ammattilaiset: Uusi Sherlock -sarjasta tutut Steven Moffat, Mark Gatiss ja Sue Vertue.

Dracula-sarjassa on hyödynnetty Bram Stokerin klassikkokirjan lisäksi valakialaisen Vlad Tepesin, Draculan esikuvan tarinaa. Aihe on tuttu paitsi alan harrastajille myös niille, jotka sattuivat näkemään Draculaa käsittelevän näyttelyn viime vuonna Vapriikissa Tampereella.

Tekijäkaartin tuntien minisarjaan on lupa odottaa vinkeää kierrettä. Onnistuuko yritys? Osittain, mutta tunkkaisen kauhujutun pelastava käänne tapahtuu aika myöhään. En paljasta enempää, vaan kirjaan tähän päällimmäisiä vaikutelmiani yrityksestä.

Sarjassa on paljon hyvää. Sen päähenkilöt ovat selvästi keski-ikäisiä, vampyyri näyttää enemmän klassiselta Klaus Kinskin versiolta (eikä lainkaan Edward Cullenilta). Vampyyri romanttisena ensirakastajana on ehkä ärsyttävin trooppi ikinä, ja tästä se on maltettu jättää pois. Pääosassa kreivi Draculana on tanskalainen näyttelijä Claes Bang, joka on esittänyt mm. turhautunutta museonjohtajaa mainiossa elokuvassa The Square. Van Helsing (Dolly Wells) on ärsyttävän omahyväinen, niin kuin alkuteoksessakin, ja kemia pääosanesittäjien välillä toimii hyvin.

Vampyyrin verenjuonti on tässä tulkinnassa näytetty ällöttävänä kauhuefektinä. Muutenkaan vampyyrit tai ”epäkuolleet” eivät ole sarjassa kovinkaan eroottisia, päätähteä lukuunottamatta. Kuvaus, leikkaus ym. ovat jälleen laatutyötä. Verta sarjassa riittää tynnyrikaupalla, mutta toisaalta, jos päättää katsoa vampyyritarinaa niin sitä saa mitä tilaa.

Sitten moitteita. Kerronta on hidasta ja ensimmäisessä jaksossa suorastaan raahautuu eteenpäin. Sekään ei haittaisi, jos tarina ei olisi niin läpikotaisin tuttu, mutta meillä katsojaseuralainen luovutti puolen tunnin jälkeen. Myös dialogit ovat liian pitkiä ja osoittelevia. Toivoin, että käsikirjoitus olisi mennyt tarinan ”häiritsemisessä” modernista näkökulmasta vielä pidemmälle – kaikki ainekset olisivat olleet koossa. Lopun moraalinen opetus on kyseenalainen, mutta huipennus on tyydyttävä, romanttinenkin. Jos jatkoa tehdään, annan sille mahdollisuuden.

Kauhufilmihän tämä on ja ansaitsee ikärajaluokituksensa. Jos ei muuta, niin Moffatin ja Gatissin Dracula kutsuu verestämään muistoja vanhan kunnon klassikkokirjan parissa.

Dracula Netflixissä 4.1.2010 alkaen.
Guardianin arvostelu: *****