Kirjoitan sen tähän, niin tulevilla sukupolvilla on mistä ottaa opiksi, ja varoituksen sanaksi. Olkoon se testamenttini paitsi epäonnisen kirjahankkeen vaiheista, myös kirjallisista tavoitteistani eli hienommin sanottuna poetiikastani ja siitä, miten se on kehittynyt ja kompastellut vuosikymmenten(!) varrella. Jos satun kuolla kupsahtamaan covid-19-tautiin tai muuhun, tarinan voi tulostaa ja ripustaa Ristiinan metsään joutomaalle Usvaleirin kirjailijoiden pyhäkköön, kunhan joku sen joskus rakentaa.
Esiajat
Ensimmäiset lauseet ja muistiinpanot tähän projektiin kirjoitin päiväkirjaani lukiolaisena noin vuonna 2001. Asun kimppakämpässä (silloin kommuunissa) Tampereen Kaupinkadulla ja osallistuin innokkaasti eri luonto- ja ympäristöjärjestöjen toimintaan. Kesällä oltiin luontoleireillä, talvisin istuttiin kokouksissa milloin järjestöjen toimistoilla, milloin jonkun aktivistin kotona. Välillä käytiin koulussa ja mielenosoituksissa.
Ensimmäiset muistiinpanot eivät sisältäneet juonta, vain sanailua kaverusten kesken. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa eikä käsitystä siitä, millaisen kirjan haluaisin kirjoittaa. En ajatellut kirjoittamista ylipäätään. Noihin aikoihin tulevaisuudensuunnitelmani oli tulla toimittajaksi, tai mahdollisesti tulkiksi. Enkä tulevaisuudella muutenkaan liikaa vaivannut päätäni, keskityin maailmanparantamiseen hyvässä seurassa.
Ensimmäinen yritys
Vuonna 2002 menin opiskelemaan ammattikorkeakouluun ja luin Julia Cameronin kirjan The Artist’s Way. Siinä kehotettiin määräämään oma tila ja aika arjessa omalle luovalle työlle. Kirja on minulla vieläkin, suomenkielisenä versiona, ja se sisältää paljon silloin muodikasta new age -ajattelua, mutta ensimmäistä kertaa minulle ylipäätään valkeni horisontti, jossa kirjoittaa tavoitteellisesti. Tein uudenvuodenlupauksen: kirjoitan romaanin!
Toukokuuhun 2003 mennessä minulla oli kahdeksan lyhyttä lukua. Käsikirjoituksen lyhyestä mitasta huolimatta teksti oli jaettu kahteen osioon, ja muutenkin se oli vähän sekava, esimerkiksi kronologiaa oli rikottu loogiikalla, jota en enää pysty tavoittamaan. Romaanin nimi oli Metsänhaltija, koska siinä oltiin metsässä, ja koska siinä oli haltija.
Päähenkilö oli tässä versiossa nimeltään Tara. Tarina tapahtui vuoroin ”kaukana pohjoisessa” ja vuoroin nimettömässä kaupungissa, jossa päähenkilöt Tara ja hänen veljensä Markus asuivat. Jo tässä versiossa alku oli suunnilleen kohdillaan: Tara oli joutunut auto-onnettomuuteen, jossa hän oli pudonnut sortuvalta sillata tulvajokeen, ja jonka aikana hän uskoi nähneensä haltijan. Ja onnettomuus liittyi epämääräisellä tavalla ilmastonmuutokseen. Myös Markuksen kämppis Tuomas, johon molemmat sisarukset olivat ihastuneet, oli jo tässä vaiheessa kuvioissa mukana.
”Pohjoisessa” puolestaan asui kyseinen haltija, joka tarkkaili Taraa, tämän päivän näkökulmasta vähän hyypiömäisellä tavalla. Kaupungissa ainoa fantastinen elementti olivat aarnikotkat, jotka jostain syystä asuivat pihalla ja olivat oikeita tai sitten eivät. Luonnossa puolestaan oli Suomen luontoon kuulumattomia elementtejä, kuten karibuja. Ideana oli, että Taran veli Markus oli hänen tietämättään haltijoiden vaihdokas, ja tämä oli syynä sisaruksia erottavaan juopaan.
Ennen kaikkea ensimmäisissä versioissa oli jo mukana käsikirjoituksen keskeinen idea: niin sanotulta atlanttiselta lämpökaudelta 4 800–3 500 eaa. oli jäänyt Kainuun korkeudelle syrjäiseen metsään mikroilmasto, ekologinen tasku, jossa kasvoi samanlainen tammilehto kuin tuolloin aikojen alussa. Ja tuolla lehdossa tapahtui kaikenlaista jännää.
Esikuvia kerronnalle on ollut ainakin itselleni tunnistettavasti Martin Scorsesen Kundun-elokuva ja visuaalisesti John Bauerin satumaailmat sekä Taru sormusten herrasta -elokuvat, jotka tuolloin olivat ensi-illassa. Kirjoittajan kannukset eivät kuitenkaan selvästi riittäneet kokonaisen käsikirjoituksen kirjoittamiseen…vielä!
Toinen yritys
Vuoden 2003 syksyllä tutustuin National Novel Writing Month- eli Nanowrimo -konseptiin. Turussa, jossa tuolloin asuin, kokoontui Nanowrimo-miitti Terrakodilla eli paikallisten scifiseurojen toimistolla YO-talo A:ssa. Ongelmani oli tuolloin, että onnistuin kirjoittamaan lyhyitä proosapätkiä sekä tuon käsikirjoituksen raakileen, mutta pitkään proosaan en venynyt. Päätin yrittää nakutella romaanimittaisen Metsänhaltijan Nanowrimo-tyylillä, eli 1700 sanaa päivässä, surutta eteenpäin välittämättä laadusta. Sen voisi editoida myöhemmin kuntoon.
Rakenne oli osapuilleen sellainen, että kirjan ensimmäisessä osassa liikuttiin kaupungissa Maarun, Markuksen ja kämppis-Tuomaksen kanssa, mutta Tuomas heivattiin tarinasta ko. osan lopussa ja tarinan jälkipuoliskolla metsässä kuvioon astui metsänhaltija, josta otsikko jo vihjasikin. Kirjan lajityyppi siis oikeastaan muuttui kesken tarinan, sillä vaikka haltijan olemassaolosta vihjattiin jo alussa, tarinassa ei ollut ennen viimeistä kolmannesta mitään fantasiaa muistuttavaa. Metsään mentiin etsimään haltijaa ja estämään vanhaa lehtoa uhkaavat hakkuut.
Hakkasin koneelle romaanin ensimmäistä versiota, nimeltään tässä vaiheessa Sademetsä, kevään 2004 aikana. Samana kesänä sain hyviä uutisia: ensimmäinen novellini julkaistaisiin antologiassa, nimittäin Gummeruksen ja Nuoren Voiman Liiton Novellit 2005 -antologiassa! Näin sain kirjoittamiseen uutta pontta, olihan minulla jo jalka miltei kustantamon ovenraossa.
Alkuvuodesta 2005 kävin pokkaamassa tekijänkappaleet, join kustantajan tarjoaman skumpan ja vastasin Turun Sanomien toimittajan kysymyksiin tulevaisuudensuunnitelmistani. Tuo oli sitä aikaa, kun isot kustantamot vielä etsivät uusia ääniä novellikilpailuiden myötä. Jatkoin tekstin työstämistä. Tässä vaiheessa päähenkilön nimi oli muuttunut Maaruksi ja käsikirjoituksen nimi Metsänvartijaksi. Haltijan olin palautteen perusteella heivannut mäkeen, ja korvannut salaperäisellä metsässä asuvalla Aarni-miekkosella. Mainittakoon, että tarinan huipennus sijoittui talviaikaan, ja päähenkilöt liikkuivat metsässä suksilla.
Lähetin käsikirjoituksen luettavaksi kustannustoimittaja Tero Liukkoselle myöhemmin samana vuonna. Hän vastasi nätisti, että sillä on ansionsa, mutta ympäristöteema on liian kahlitseva. En tuosta lannistunut vaan päätin, että käsikirjoituksen aika koittaisi myöhemmin. Minulla oli jo uusi aihe, ja uusi kässäri tulilla. Tuosta uudesta kässäristä tulisi myöhemmin 2. romaanini Linnunpaino.
Kolmas yritys
Käsikirjoitus jäi siis hautumaan taka-alalle. Tein muutamia visiittejä sen pariin ja mm. pyrin jäsentämään rakennetta uudelleen ns. lumihiutalemenetelmän avulla. Moneen vuoteen käsikirjoitukselle ei tapahtunut oikeastaan mitään. Valmistuin, menin töihin, sain vauvan, menin opiskelemaan yliopistoon ylempää korkeakoulututkintoa ja valmistelin julkaistavaksi esikoisromaaniani Moby Doll.
Tein joitakin muistiinpanoja ja leikittelin ajatuksella, että ottaisin käsikirjoituksen uudelleen käsittelyyn. Joskus noihin aikoihin hahmottui, miten tarinan pitäisi oikeasti mennä, eli metsässä ei asunut ketään ylimääräistä henkilöhahmoa vaan se olisi ollut se sama Tuomas koko ajan.
Pikakelaus kevääseen 2014, kun vihdoin kaivoin käsikirjoituksen pöytälaatikosta miltei kymmenen vuoden jälkeen. Totesin sen kieliasultaan niin alkeelliseksi, että koko homma olisi kirjoitettava ns. pinkasta uudelleen. Jätin henkilöt ja tarinan, mutta kirjoitin siitä osapuilleen sellaisen nuortenromaanin kuin silloisilla taidoillani osasin. Olin saanut Taiteen edistämiskeskukselta kohdeapurahan 2000 euroa, joka motivoi työhön.
Vaan käsikirjoituksessa oli vakava ongelma, nimittäin oma nuoruuteni oli jäänyt sinne 90-luvulle, jota käsikirjoitus tuossa vaiheessa enimmäkseen kuvasi. Kenelle suuntaisin romaanin? 2010-luvun nuoret eivät tunteneet niitä bändejä, keskusteluja tai muotia, joita romaanissa esiintyi. Lisäksi asenteet olivat vanhentuneet. Päähenkilöiden ulkopuolisuus, jota he tunsivat 1990-luvun yhtenäiskulttuurissa, ei ollut enää sellaista, johon nykyiset nuoret samastuisivat. Tähän viittasi myös käsikirjoituksesta saamani vertaispalaute.
Lyhyesti: romaanini oli saanut alkunsa tilanteessa, jossa ”terroristi” tarkoitti kettutyttöä, ilmastonmuutos oli kasvihuoneilmiö ja homot olivat kaapissa.
Ymmärsin tämän ongelman itse ennen kuin edes tarjosin sitä mihinkään kustantamoon uudelleen. Jokin tarinassa kuitenkin yhä veti puoleensa. Sen ydin ei ollut muuttunut miksikään, lisäksi päähenkilöiden välinen dynamiikka kiinnosti minua. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: kirjoittaa nuorisokuvaus kokonaan uudelleen vastaamaan tätä päivää, tai jakaa kirja kahteen aikatasoon. Päähenkilöt olisivat varttuneet aikuisiksi, ja ensimmäisten versioiden tapahtumista olisi kulunut jo parikymmentä vuotta.
Päätin valita jälkimmäisen vaihtoehdon.
Neljäs yritys
Kirjoitin kirjaan uuden aikatason, jossa aikuistuneet Maaru ja Markus palasivat nuoruutensa kesien metsämaisemiin etsimään jälkiä kauan sitten kadonneesta Tuomaksesta - sekä estämään metsän kaatamisen. Nuoruuteni leppoisa metsänhaltija oli muuttunut painajaismaiseksi kauhuelementiksi: metsässä oli jotakin uhkaavaa. Mukaan tuli metsureita, poliitikkoja, paikallisia ihmisiä ja muuta väkeä.
Hain ja sain apurahaa. Uusin versio valmistui kesäkuussa 2018. Sain siihen edelleen palautetta useilta kollegoilta ja lähetin sen vihdoinkin Intoon, joka oli kustantanut siihen mennessä kolme romaaniani. Sain kustannuspäälliköltä palautteen lokakuussa 2018 ja ulkopuolisen kustannustoimittajan kirjoittaman lausunnon, jossa käytiin läpi käsikirjoituksen heikkouksia ja vahvuuksia. Luontokuvauksesta pidettiin, mutta tällaisenaan kustantamo ei ollut halukas käsikirjoitusta julkaisemaan.
Olin tuossa vaiheessa aika väsynyt kirjallisuuteen. Minulta oli ilmestynyt kolme kirjaa puolentoista vuoden sisällä, näiden joukossa niin ikään vuosia vienyt Syyskuun jumalat, joten päätin sulatella palautetta kaikessa rauhassa ja palauttaa uuden version sitten, kun voimani olisivat palautuneet. Palautteen suuntaisesti tein käsikirjoitukseen korjauksia ja lähetin uuden version. Tällä välillä kustannuspäällikkö oli jäänyt äitiyslomalle, ja hänellä oli sijainen, jolle lähetin käsikirjoituksen uudelleen tarjolle elokuussa 2019.
Sain käsikirjoituksesta hylsyn helmikuussa 2020. Kustannuspäällikön sijainen tykkäsi kerronnasta, mutta itse tapahtumat eivät temmanneet tarpeeksi mukaansa.
Hetken verran surin, mutta sitten päätin nostaa housut ja niistää nenän, muokata käsikirjoituksesta vielä yhden version ja tarjota sitä muualle.
Viides yritys
Palautteen perusteella Metsänvartija oli selvästi nuorisoromaani. Ajattelin itse, että päähenkilöt eivät olleet vanhentuneet uskottavasti. Päätin siis heittää hyvästit 90-luvulle ja tuoda tarinan kokonaisuudessaan tähän päivään niin, että tapahtumien (Tuomaksen katoamisen ja uusimman hakkuu-uhkan) välillä olisi kulunut vain viisi vuotta. Tämän käsikirjoituksen lähetin uudelleen yhteensä kymmeneen kustantamoon huhtikuun ja elokuun 2020 välillä.
Ja sillä tiellään se on edelleen. Joitakin hylkyjä tuli keväällä, mutta syksyllä on ollut hiljaista. En tiedä enkä uskalla edes kuvitella, mitä koronakriisi kustantamoiden arjelle tekee. Ehkä joku vielä jossakin ehtii lukea kässärin ja näkee siinä sen, minkä minä siinä näen: sisarusten hedelmällisen viha-rakkaussuhteen ja tuhoisan riitelyn Tuomaksesta, metsän seinän hiljaisen voiman, Maarun kasvukivut ja epätavalliset valinnat.
Jos nyt joku luki vuodatuksen tänne asti, niin Metsänvartijan saagasta on ehkä löydettävissä kaksi opetusta.
1. Käsikirjoitukset kasvavat kirjoittajansa myötä. Realismin ja fantasian välillä hapuilevasta nuoruudentyöstä on vuosi(kymment)en välillä kehittynyt ensin nostalginen nuoruuskuvaus, sen jälkeen napakka jännitystarina. Samalla niistä tulee osa kirjoittajansa henkilöhistoriaa. Käsikirjoituksen laajuus on myös tiivistynyt 50 000 sanasta noin 32 000 sanaan.
2. Jotkut käsikirjoitukset saavat peräänsä tällaisen laahuksen. Se on kaikkea sitä tauhkaa, joka kerääntyy oppitunneista, pettymyksistä, harha-askelista, oivalluksista, palautteista ja ties mistä. Joskus käsikirjoitus vain vanhenee eikä suostu enää virkoamaan. Jotkut menettävät ajankohtaisuutensa kirjoittajalle. Toiset nousevat tuhkasta kuin feenix-lintu.
Yleensä tällaisia tarinoita kirjoitetaan siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on jo julki ja palkinto saatu. Kirjailija hymyilee haastattelussa, että pitkä tie on kuljettu ja lopussa kiitos seisoo. Samalla vaietaan lukuisista niistä kirjoista, joista ei vuosien yrittämisen jälkeenkään tullut totta. Tosiasiassa näitä pöytälaatikkoon jääneitä käsikirjoituksia kertyy jokaisen sellaisen kirjailijan uralle, joka vain jaksaa jatkaa riittävän pitkään. Oikea maailma on täynnä keskeneräisiä väitöskirjoja, pöytälaatikkoon jääneitä romaaneja, toteutumattomia unelmia. Varo kertomusta! Sillä ne johtavat harhaan.
Ja jos nyt joku tämän luettuaan toteaa, että siinä se Henriksson nyt paljastaa romaaninsa yksityiskohdat ja pilaa viimeisetkin mahdollisuutensa, niin sille minä sanon: elämä on lyhyt, ja sitten me kuolemme. Hankkikaa elämä.
Minä ainakin aion.
Kirjoittaja on kirjailija, joka on julkaissut kuusi teosta, mutta ei tätä yhtä.
Hieno ja tärkeä kirjoitus!
ReplyDelete