Reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä, osa 3: Viimeinen sammuttaa valot

Ruotsalainen lehdistö oli kokoontunut Tukholman vanhankaupungin pörssitalon eli nykyisen Nobel-museon eteen eilen torstai-iltana, joten uutinen saatiin tuoreeltaan: Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri Sara Danius äänestettiin pois tehtävästään. Danius ilmoitti samalla "jättävänsä tuolinsa", siis tyhjäksi, sillä sääntöjen mukaan Akatemiasta ei voi vieläkään erota.

Puoli tuntia myöhemmin kerrottiin, että myös kiistelty Akatemian jäsen Katarina Frostenson jättäytyy pois toiminnasta. Asiasta kertoo tänään verkkosivuillaan suomeksi Hesari.

Kun molemmat kuningattaret on lyöty laudalta, peli voi jatkua, mutta kovin kiinnostavaa se ei enää ole. Jäljellä on enää mölisevä musta torni Horace Engdahl, joka eilisillan Twitter-feedissä sai kunnian esiintyä eräänä Ruotsin vihatuimmista kulttuuripersoonista. Sara Danius oli hyvin suosittu, kun taas entinen vakituinen sihteeri Engdahl oli hänen näkyvä vastustajansa. Torstai-iltana Engdahl saapui "määrätietoisena" kokoukseen ja tyrkki toimittajia tieltään. Neroutta ja makua!

Daniuksen erottaminen on iso sääli. Mutta näin se on, että kun naiset ja muut uudet tulokkaat pääsevät vanhan vallan linnakkeisiin, he joutuvat huomaamaan, että vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi on tosiaankin vanhanaikainen ja epädemokraattinen systeemi. Kullatut ovet ja kuninkaalliset illalliset kyllä naisille ja feministeillekin kelpaavat, mutta monarkistisissa instituutioissa on juttu, että ne eivät ole, eivätkä voi koskaan olla, tasa-arvoisia.

Ironista kyllä, Ruotsin akatemian halvaantuminen ei ole voitto kenellekään, vähiten vanhan vallan dinosauruksille. Nimittäin nyt 18:sta jäsenestä aktiivisia on enää 11, ja uusien jäsenien hyväksymiseen tarvitaan 12. Kuningas Carl XVI Gustav on jo ilmoittanut, että sääntöjä tullaan rukkaamaan. Elinikäiset jäsenyydet taitavat pian olla muisto vain.

Ruotsi on iso maa, ja siellä riittää kyllä lukeneistoa ja oppineita ihmisiä jakamaan Nobelin kirjallisuuspalkintoa jatkossakin. Akatemian työ jatkunee ylimenokauden jälkeen uudella pohjalla, mutta ison lommon skandaali on sen kiiltävään kilpeen lyönyt.

Ruotsalaista tasa-arvoa

Parin viime vuorokauden aikana olemme nähneet ruotsalaista tasa-arvoa käytännössä. Se menee näin: naisia kyllä nostetaan näkyville paikoille ja korkeisiin virkoihin, mutta kun paska alkaa lentää, he vaikenevat ja miehet ryntäävät esitaistelijoiksi.

Sara Danius julkistaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan vuonna 2016.

Näin ne hanskat lentävät:

Ensin Ruotsin akatemian jäsen ja entinen vakituinen sihteeri Horace Engdahl (s. 1948) kirjoitti iltapäivälehti Expressenissä nykyisestä sihteeristä Sara Daniuksesta, että tämä on Ruotsin akatemian sihteereistä huonoimmin onnistunut tehtävässään sitten vuoden 1786. Hän puolustaa ”rouva Frostensonia”, jonka joukko ”huonoja häviäjiä” halusi erottaa Akatemiasta. DN:n sivuilta voi videolla nähdä, miten laatulehti Dagens Nyheterin toimittajat naureskelevat sille, että sofistikoitunut Horace Engdahl meni avautumaan juuri matalaotsaisena pidetylle Expressenille.

Kjell Espmark (s. 1930) puolestaan toteaa toisen iltapäivälehden Aftonbladetin haastattelussa Engdahlista: ”Hänellä ei ole kunniaa. Tämä on alhaisinta mitä olen koskaan lukenut.” Hän on kuitenkin entisenä kirjallisuuden professorina lukenut paljon. Kohun kannalta jokseenkin noloa on, että 88-vuotias Espmark itse asuu Akatemian myöntämässä arvoasunnossa hienostokaupunginosa Djurgårdenissa. Sara Daniuksen näkyviin puolustajiin kuuluu Espmarkin tavoin työskentelyn akatemiassa jättänyt historioitsija Peter Englund.

Tilannetta selittävät osin Ruotsin akatemian säännöt, jotka noudattavat vanhoja ritarihyveitä, mutta sopivat huonosti yhteen läpinäkyvyyttä vaativan nykymaailman kanssa. Daniuksen virka velvoittaa häntä toimimaan Akatemian äänitorvena, jolloin hänen on vaikeaa ottaa kantaa omasta puolestaan. Akatemian työskentely on myös vaitiolovelvollisuuden alaista, ja aikaisemmin jäseniä on sitonut myös lojaalius toisiaan kohtaan.

Myös kulttuuritoimittajat ovat osallistuneet aktiivisesti keskusteluun, jossa lehdistö on ollut voimakkaasti osapuolena siitä saakka, kun DN nosti (linkki HS:n artikkeliin) Katarina Frostensonin puolison väärinkäytökset päivänvaloon.

DN:n Stina Otterberg kirjoittaa Katarina Frostensonista, että tämä on kuin venäläisen kansansadun Lumityttö, jonka kansantribunaali haluaa uhrata, jotta kevät pääsisi alkamaan pimeyden jälkeen. Otterberg sivuuttaa sen seikan, että Frostenson (s. 1953) ei ole mikään tyttönen, vaan palkittu runoilija ja istunut Ruotsin akatemiassa vuodesta 1992 jakamassa rahoja muun muassa itselleen ja aviomiehelleen. Vaikka olen kyllä samaa mieltä, että julkisuus tuomitsee runoilijaparan liian ankarasti. Niin kuin meillä Kontulassa oltaisiin sanottu, syytön se muija on aviomiehensä seikkailuihin.

DN:n Kristina Lindquist puolestaan kirjoittaa kiinnostavasti (valitettavasti maksumuurin takana) Akatamian jäsenen Sara Stridbergin asemasta. Feministikirjailija Stridberg edustaa tänään keskiviikkona Akatemiaa eräässä palkintogaalassa, minkä jälkeen hän on sanonut ottavansa aikalisän ja pohtivansa jatkoaan. Lindquist muistuttaa Stridbergiä siitä, miten tämän piti murskata patriarkaatti. Miten se onnistuu, kun on tottunut istumaan vallan kultaisissa huoneissa?

Ruotsin akatemiaa ravistelevan skandaalin ehkä surkuhupaisin lausunto ovat Akatemian entisen sihteerin Sture Allénin sanat (s. 1928) Daniuksesta (s. 1962): ”Hänen ongelmansa on, että hän ei ollut jäsen tarpeeksi kauan ennen kuin hänestä tuli sihteeri. Hänellä ei ole tarpeeksi kokemusta.” Sture Allénin puolustukseksi voi sanoa, että hän itse tuli valituksi aikanaan sihteeriksi vasta 58-vuotiaana. Mutta silti. On se kumma, jos naisen ongelma on vielä 55-vuotiaana hänen kokemattomuutensa.

Ja lopuksi: DN:n kulttuuritoimittajalle Björn Wimanille valkeni jo eilen se synkkä tosiseikka, että realistisin vaihtoehto Ruotsin akatemian kriisin ratkeamiseen on kuningas Karl Gustav XVI väliintulo. Tänään kuningas antoikin sitten tiedotteen, jonka mukaan Ruotsin akatemian sääntöjä harkitaan rukattavaksi. Sääntömuutoksen kohteena olisi vanhojen jäsenien eroamismahdollisuus, eli jäsenyys ei olisi enää elinikäinen, vaan työskentelystä pois jättäytyneen tilalle voitaisiin valita uusi jäsen. Myös määräenemmistösääntöä harkitaan muutettavaksi, jotta uusien jäsenten valitseminen olisi helpompaa. Akatemian shakkipelissä kuningas on siis valkoinen, no, kuningas.

Toivotamme tasa-arvoista kevättä Itämeren tuolle puolelle.

Kuvat: Wikimedia Commons.

Ruotsin akatemia: Kuka on suurin lörppäsuu?

Koska ihmisellä pitää olla älyllisiä harrastuksia, ja koska Ruotsin akatemian skandaali tarjoaa sikäläiselle yleisölle huomattavaa viihdearvoa, olen laatinut tähän suomenkielisten lukijoiden huviksi selkeän ja havainnollistavan shakkipelin. Voidaan lukea myös ruotsalaisen kirjallisuuseliitin ”kuka kukin on” -pelinä.

Valkoinen kuningatar: Sara Danius. Kirjallisuuden ja estetiikan tutkija. Akatemian nykyinen vakituinen sihteeri ja ensimmäinen nainen, joka toimii tässä tehtävässä. On luotsannut Ruotsin akatemiaa läpi kriisin. Kärsi erävoiton, kun suurin osa akatemian jäsenistä ei halunnut erottaa Katarina Frostensonia toiminnasta. Istuu Akatemian tuolilla nro 7. Danius on suomalaisille tutun kirjailija Anna Wahlgrenin (Lapsikirja) vanhin tytär.

Musta kuningatar: Katarina Frostenson. Ruotsalainen runoilija ja mm. pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saaja. Kriitikoiden mukaan suuruuden päivät olivat 80-luvulla. Kriisi puhkesi, kun selvisi, että akatemian jäsen Katarina Frostenson oli luultavasti vuotanut tietoa Nobel-kirjallisuuspalkinnon saajista etukäteen puolisolleen, pahamaineiselle ”Kulttuuriprofiilille”, joka oli sitten lörpötellyt tietojaan eteenpäin. Frostensson puolisoineen omistaa myös kulttuuriklubin, jonka toimintaa Akatemia on rahoittanut ja jonka piirissä tapahtuneista väärinkäytöksistä Dagens Nyheter uutisoi viime vuoden puolella. On aiemmin puolustanut voimakkaasti puolisoaan, sittemmin ollut hiljaa julkisuudessa. Istuu Akatemian tuolilla nro 18.

Valkoinen lähetti: Peter Englund. Kirjailija ja historioitsija, tunnetaan erityisesti Ruotsin suurvalta-aikaa koskevista teoksistaan. Suomeksi mm. Suuren sodan vuodet (1996), Kirjeitä nollapisteestä (1998) ja Voittamaton (2001). Oli ennen Daniusta Akatemian vakituinen sihteeri. Kriisissä Englund on toiminut Daniuksen puolustuksena ja sanonut, että Daniukseen kohdistuva arvostelu on ollut perusteetonta ja epäreilua. ”Se paskiainen”, Englund totesi ”Kulttuuriprofiilista”, kun epäillyt Nobel-vuodot vahvistuivat tosiksi. Istuu virallisesti Ruotsin akatemian tuolilla nro 10, mutta ilmoitti perjantaina, ettei osallistu enää aktiivisesti sen toimintaan.

Musta torni: Horace Engdahl. Kirjallisuudentutkija ja kriitikko. Ruotsin kulttuurielämän näkyvimpiä hahmoja. Akatemian sihteeri ennen Englundia 1999-2009. Oli ennen naimisissa Helsingin yliopistossakin professorina toimivan Ebba Witt-Brattströmin kanssa. Witt-Brattström kirjoitti heidän avioeronsa jälkeen runoelman Vuosisadan rakkaussota, joka ilmestyi suomeksi helmikuussa 2018. Enhdahl puolestaan kirjoitti eron jälkeen mietelmäkokoelman Den sista grisen (suom. Viimeinen sika). Engdahl tunnetaan monarkistisista lausunnoistaan ja konservatiivisesta maustaan. Hänet on mainittu lehtitiedoissa ”Kultuuriprofiilin” hyväksi ystäväksi. Syytti Sara Daniusta kampanjan masinoimisesta Frostenssonia vastaan. Horace Engdahl istuu tuolilla nro 17.

Valkoinen hevonen 1 & 2: kirjailija Klas Östergren & kirjailija Kjell Espmark. Jättivät työskentelyn Akatemiassa perjantaina. Expressenin kulttuuritoimittaja Karin Olsson on huomauttanut, että Kulttuuriprofiili-kytkentöjä kritisoinut 88-vuotias Espmark itse asuu Akatemian myöntämässä arvoasunnossa hienostokaupunginosa Djurgårdenissa. Östergren ja Espmark istuvat virallisesti tuoleilla nro 11 & 16.

Musta lähetti: Sture Allén. Hän ja muut Frostensonin erottamista vastaan äänestäneet jäsenet eivät pitäneet asianajotoimiston riippumatonta selvitystä tarpeeksi todistusvoimaisena. Allén oli Ruotsin akatemian vakituinen sihteeri edellisen kriisin aikaan, kun Akatemia kieltäytyi tuomitsemasta Iranin uskonoppineiden Salman Rushdielle langetettamaa fatvaa. Istuu tuolilla nro 3.

Sellainen asetelma. Surkuhupaisaa on, että kiistaa käydään nyt siitä, kuka oli pahin lörppä ja kuka on vahingoittanut Ruotsin akatemian mainetta eniten. Entä kuka vuoti asianajotoimisto Hammarskiöld & Co:n selvityksen sisällön Dagens Nyheterille?

Jos kaikkien Akatemian myöntämien avustusten käyttöä aletaan tutkia tarkemmin, sieltä löytyy varmasti yhtä sun toista. Siitä voidaan toki kiistellä, mihin Akatemian vastuun pitäisi ulottua.

Reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä, osa 2

Margaret Pennyn ura juorutoimittajana jatkuu!

Viimeisen viikon aikana Ruotsin kulttuurielämästä kiinnostuneet ovat saaneet seurata, miten keskenään riitainen Ruotsin akatemia vuotaa kuin seula, ja miten jäsenet yksi toisensa ovat katsoneet parhaaksi jäädä pois instituution työskentelystä. Akatemian kahdeksantoista jäsentä nimitetään eliniäksi, eikä jäsenyydestä voi erota.

Horace Engdahl julkistaa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan vuonna 2008. Palkinto myönnettiin Jean-Marie Gustave Le Cléziolle, mikä asianajotoimiston selvityksen mukaan oli vuodettu ulkopuolisille etukäteen. Kuva: Wikimedia Commons.

Akatemian entinen sihteeri, nykyinen jäsen ja kirjallisuudentutkija Horace Engdahl on kutsunut loikkareita ”huonojen häviäjien klikiksi”. Meille muille lienee selvää, että nykymaailmassa organisaatio, jonka suojelijana toimii Ruotsin kuningas ja jonka tunnuslauseena on Neroutta ja makua (Snille och smak), vain kerjää verta nenästään.

Tapahtui viime jaksossa: #metoo-kampanja nostatti Tukholmassa kohun "Kulttuuriprofiiliksi" lehdistössä nimetyn henkilön ympärille. Kahdeksantoista naista syytti tätä seksuaalisesta ahdistelusta ja häirinnästä. "Kultturiprofiililla" oli läheiset siteet Ruotsin akatemiaan, tuohon arvovaltaiseen instituutioon, joka vastaa muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon jaosta. Ahdistelusta syytetty henkilö on nimittäin naimisissa Akatemia jäsenen kanssa, ja Akatemia on rahoittanut myrskyn silmään joutuneen, henkilön johtaman kulttuuriklubin toimintaa.

Homma lähti lapasesta, kun alkoi käydä ilmi, että henkilö oli vuotanut usean Nobel-palkinnon saajan nimen etukäteen. (”Tietääkös tytöt, kuka saa seuraavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon?”) Ruotsin akatemia värväsi tukholmalaisen asianajotoimiston selvittämään väärinkäytöksiä. Selvitys on nyt valmistunut, ja sen mukaan tietoja vuodettiin seitsemänä vuonna. Lisäksi kulttuuriklubin rahankäytössä oli epäselvyyksiä.

Mitä tästä seurasi, on toistaiseksi hämärän peitossa. Periaatteessa Akatemian työskentelyä suojaa vaitiolovelvollisuus. Viime viikolla kolme jäsentä jättäytyi kuitenkin pois toiminnasta, tunnetuimpana heistä Ruotsin akatemian edellinen vakituinen sihteeri Peter Englund. Virallisesti vain nykyisellä vakituisella sihteerillä Sara Daniuksella on puheoikeus Akatemian asioista, mutta viimeistään nyt tämäkin korttitalo näkyy sortuneen.

Sara Daniuksen kamala talvi

Mikä repi kuilun Ruotsin akatemian sisälle? Tämän ”tietävät” kertoa ruotsalaiset iltapäivälehdet. Ruotsissa, tuossa kuninkaallisten ja aatelisten maassa, on mahtimiesten vastapainoksi myös tehokas bulevardilehdistö. Aftonbladetin tietojen mukaan jäsenet olivat erimielisiä siitä, julkistetaanko asianajotoimiston selvitys vai ei, sekä ”Kulttuuriprofiilin” puolison jatkomahdollisuuksista Akatemiassa.

Lehden mukaan jäsenet äänestivät siitä, voiko puoliso jatkaa Ruotsin akatemiassa. Äänestys (joka lehden mukaan käytiin ikiaikaisen menettelytavan mukaisesti asettamalla mustia ja valkoisia palloja kulhoon) ratkesi selvällä enemmistöllä puolison hyväksi.

Asianajotoimisto oli suositellut Akatemialle tutkintapyynnön tekemistä kulttuuriklubin raha-asioihin liittyen. Akatemia päätti aiemmin keväällä olla tekemättä tutkintapyyntöä, mutta sunnuntaina Ruotsin poliisi kertoi, että tutkintapyyntö on jätetty. Sen voi nimittäin jättää kuka vain, Akatemian jäsen tai ei.

Akatemian vakituisen sihteerin Sara Daniuksen toimet ovat herättäneet voimakasta kritiikkiä Akatemian sisällä. Juuri Danius tilasi ulkopuolisen selvityksen ”Kulttuuriprofiilin” yhteyksistä Akatemiaan. Merkillepantavaa on, että kolme nyt työskentelystä vetäytynyttä jäsentä ovat osoittaneet tukensa Daniukselle. Peter Englund (historioitsija, kirjoittanut mm. Ruotsin suurvalta-ajasta) paheksui blogissaan, että Daniukseen kohdistunut kritiikki on sekä perusteetonta että epäreilua.

Myös kirjailija Sara Stridberg sanoi perjantaina ottavansa aikalisän ja pohtivansa, osallistuuko enää Akatemian toimintaan vai ei. Toisin kuin HS:n lyhyessä jutussa (9.4.) kerrotaan, uutistoimisto TT:lle antamansa lausunnon mukaan Sara Stridberg (jonka teos Unelmatiedekunta ilmestyi suomeksi maaliskuussa 2018) kertoo toivoneensa ja toivoo edelleen, että kaimansa Danius pystyisi tuomaan läpinäkyvyyttä Akatemian toimintaan.

Sara Danius joutui myös sunnuntaina Drottningholmin selvittelemään Akatemian suojelijalle eli kuninkaalle riitaisan järjestönsä toimintaa.

Mitä tekee valkoinen kuningatar, kun upseerit ovat kaatuneet ympäriltä?

Kuka vei viimeisen punaisen hiekkalapion?

Ruotsalaiset kulttuuritoimittajat ovat kuvanneet Akatemian rakoilemista "Baabelin tornin sortumiseksi" ja "avoimeksi sodaksi".

Ruotsin akatemian jäseniä ovat sitoneet vaitiolovelvollisuuden lisäksi lojaalius perinteikkäälle instituutiolle – ja toisilleen. Horace Engdahl kutsui mielipidekirjoituksessaan Expressen-lehdessä Sara Daniusta ”surkeimmaksi vakituiseksi sihteeriksi sitten vuoden 1786”. Akatemiasta perjantaina eronnut kirjailija Kjell Espmark puolestaan sanoo, että Engdahlin kirjoitus on falskeinta ja alhaisinta, mitä hän on eläessään lukenut.

Ymmärtäväiset ruotsalaiset ovat myös sitä mieltä, että instituutio, jonka jäsenet nimetään eliniäksi, ei ole enää tätä päivää. Sara Danius onkin sanonut, että Akatemia joutuu nyt harkitsemaan sääntömuutosta, jonka mukaan jäsenet voisivat erota ja heidän tilalleen voitaisiin nimittää uusia.

Ruotsin akatemia ei ole mikään pikkutekijä, se hallinnoi kahden miljardin kruunun arvoista omaisuutta. On myös vaikea kuvitella arvovaltaisempaa kirjallisuusinstituutiota. Magdalena Hain kuolemattomia sanoja lainaten, kirjallisuuden hiekkalaatikossa pahimmat tappelut viimeisestä punaisesta lapiosta käydään aina aikuisten puolella. Tässä tapauksessa niiden aikuisten, jotka viime kädessä päättävät sellaisen arvostetun palkinnon kuin Nobelin saajista.

Jäämme odottamaan, mitä uusia solvauksia Ruotsin kulttuurin nerokkaimmat ja arvostetuimmat henkilöt keksivät toisilleen.

Kulttuuripiireistä ja vallasta: reilukerho kokoontuu Ruotsin akatemian ympärillä

Kas niin, muruset, tänään Margaret Penny testaa kynäänsä juorutoimittajana. Mietin myös valtaa, etenkin sosiaalista valtaa ja sen ilmenemismuotoja.

Ruotsalainen päivälehti Dagens Nyheter kertoi eilen verkkosivuillaan, että syyttäjä on käynnistänyt tutkinnan niin sanotun Kulttuuriprofiili-henkilön toiminnasta Tukholmassa. Lyhyt summaus tapahtumista on suomeksi HS:n jutussa tänään, mutta kertauksen vuoksi: tukholmalaisen kulttuuriklubin taiteellinen johtaja sikaili, häiritsi ja kouri naisia, vuoti eteenpäin muun muassa kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajia ja yleisesti käytti puolisonsa kanssa valtaa väärin vuosien, jopa vuosikymmenten ajan. Kahdeksantoista naisen kertomukset DN:lle ovat karua luettavaa (ruotsinkielinen artikkeli on maksumuurin takana). Ahdistelu ja seksuaalinen väkivalta nousivat esille #metoo-kampanjan ansiosta.

Merkillepantavaa on, että sikailija ei ole itse kirjailija, ei kuuluisuus. Itse asiassa hänen nimensä on suurelle yleisölle niin tuntematon, että Dagens Nyheter on jo sillä perusteella jättänyt sen julkaisematta. Asialla ei olisi yleistä merkitystä, ellei veijarin puoliso olisi Ruotsin akatemian jäsen. Ruotsin akatemia tunnetaan Suomessa parhaiten siitä, että se valitsee kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan.

Jalustat järkkyvät

Kirjailijana olen kateellinen ruotsalaisille siitä, että ne pääsevät syksyn kirjamessuhömpötyksestä eroon aikaisemmin kuin me Suomessa. Ruotsalaisilla on käytännössä vain yhdet kirjamessut, Göteborgin kirjamessut syyskuun lopulla, kun Suomessa on lokakuussa messut sekä Turussa että Helsingissä.

Sen sijaan en ole kateellinen ruotsalaisesta palkintohössötyksestä. Jos Suomessa tuntuu, että Finlandia-palkinto ehdokkaineen ja voittajineen syö kaiken kirjallisuuden mediatilan loppuvuodesta, Ruotsissa jaetaan sekä August-palkinnot että Nobel-palkinnot. Jälkimmäiset jaettiin juhlallisessa seremoniassa Tukholmassa sunnuntaina. Palkinnot näkyvät isosti lehdistössä ja kirjakaupoissa. Tänä vuonna kirjallisuuden Nobel myönnettiin kirjailija Kazuo Ishigurolle.

Suomenkielisessä mediassa kulttuuriprofiili-kalabaliikista ei ole ollut kauheasti juttua, Hesarin niukkaa raportointia lukuunottamatta. En ole sen yläpuolella, ettenkö olisi lukenut kiinnostuksella ruotsalaisen iltapäivälehden Expressenin artikkelia, jossa toisin kuin suomalaisessa mediassa paljastetaan Kulttuuriprofiilin nimi, kytkökset ja kaikki. Vaikka ruotsi ei taittuisi, Ruotsin akatemian vakinaisen sihteerin Sara Daniuksen ja edeltäjänsä historioitsija Peter Englundin ilmeet videolla ovat klikkauksen arvoiset.

Tulevia Nobel-voittajia puolestaan vuodettiin eteenpäin ilmeisesti siksi, että Kulttuuriprofiili halusi tuntea itsensä tärkeäksi (DN:n englanninkielinen artikkeli täällä). Tyyliin tietääkös tytöt, kuka saa seuraavan Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Peter Englund on kertonut puhutelleensa sekä Kulttuuriprofiilia että tämän puolisoa aiheesta jo pari vuotta sitten. Ensiksimainittu kielsi kaiken, jälkimmäinen puolusti raivokkaasti puolisoaan.

Sanomattakin on selvää, että koko tapaus on koko Akatemialle äärimmäisen nolo. Sara Danius sanoi Svenska Dagbladetin haastattelussa, että Akatemia on tehnyt vakavan virheen toimiessaan yhteistyössä Kulttuuriprofiilin kanssa. Akatemia on muun muassa rahoittanut miehen ja puolisonsa vetämää kulttuuriklubia, jossa on paitsi esiintynyt tunnettuja kirjailijoita, myös väitetysti ahdisteltu naisia, maksettu palkkioita pimeästi ja anniskeltu laittomasti alkoholia. Expressenin mukaan yhteistyöhaluisen kirjailijan ura saattoi klubin ansiosta nousta uusiin korkeuksiin, mutta yhtä hyvin se saattoi myös tuhoutua.

Akatemiaa on syytetty kaverikorruptiosta ja vaadittu Peter Englundin ja niinikään entisen sihteerin Horace Engdahlin eroa. En voi olla tuntematta myötätuntoa kirjallisuudentutkija Daniusta kohtaan. Ensimmäinen naissihteeri Akatemiassa pääsee siivoamaan edeltäjiensä jälkiä. Sateenvarjoa Daniuksen yllä pitelevä, Suomessakin 30-vuotista sotaa käsittelevistä teoksistaan tunnettu Englund puolestaan totesi Nobel-vuotojen vahvistumisesta: ”Se paskiainen”.

Ruotsin kirjallisuuden suurten ja mahtavien asemat ovat järkkyneet viime viikkoina. Pienemmät ovat saaneet nauttia siitä äänestä, joka syntyy, kun ylimykset sortuvat jalustoiltaan. Melkein kuulen vahingoniloisen naurun Itämeren tälle puolelle saakka. Ihmiset eivät ole siistejä, vaikka seurustelisivatkin kuninkaallisten kanssa.

Suomen ja Ruotsin eroista

Ruotsin akatemialla on maan kulttuurielämässä varsin virallinen asema. Akatemian perusti Kustaa III ja se toimii nykyään Tukholman vanhankaupungin pörssitalossa, Suurtorin varrella siinä komeassa rakennuksessa, jonka alakerrassa on Nobel-museo. Akatemiassa on kahdeksantoista ”tuolia”, joille nimitetään vaikuttajat eliniäksi. Akatemian sihteeriä sanotaan vakinaiseksi sihteeriksi, kun taas puheenjohtajavuoro kiertää.

Ruotsin akatemiaa vastaavaa kirjallista instituutiota ei Suomesta oikein löydy. Onhan meillä totta kai Suomen Kirjasäätiö, Kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto, mutta niiden valtaapitävät eivät ole samoja henkilöitä, jotka kirjoittavat kirjoja, paistattelevat haastatteluissa ja tv-ohjelmissa ja tuottavat yleisesti ottaen kulttuurin sisältöä työllään ja lahjakkuudellaan. Ruotsin akatemialla on arvovaltaa, varoja, kiinteistöjä. Suomessa nämäkin esiintyvät vähän pienemmässä mittakaavassa, kauniisti sanottuna. On maamme köyhä ja siksi jää, ehkä ihan hyvä niin.

Ruotsalainen media on käsitellyt #metoo-kampanjaa myös vähän eri tavalla kuin suomalainen media. Toki koko ruotsalainen yhteiskunta on vähän enemmän hereillä tasa-arvon suhteen, mutta Suomessa tullaan perässä. Ahdistelijoiden nimien mainitseminen lehdistössä on yksi eroavaisuus. Uhreilla on loogiset syyt olla syyttämättä tekijöitä nimeltä, samoin lehdistöllä olla paljastamatta niitä. Ymmärrettävistä syistä myöskään ahdistelijat eivät ole astuneet esiin.

Tilanne on johtanut erikoiseen piiloleikkiin, jossa esimerkiksi elokuva-alalla väärinkäytöksiä paljastaneet eivät kerro nimiä, mutta todennäköiset epäillyt ovat Suomen kaltaisessa pienessä maassa selvitettävissä kohtuullisen pienellä vaivalla. Keskusteluissa mainitut ovat turvautuneet asianajajiin, joiden lähettämiä kirjeitä sitten puidaan mediassa sen sijaan, että asianomaiset sanoisivat, että loppuu se paskanpuhuminen.

Isot edellä, pienet perässä

Kulttuuriprofiilin tapaus on oiva esimerkki siitä, miten pitkälle maailmassa voi päästä olemalla niin sanottu hyvä tyyppi. Herrasmies, joka jaksaa debatoida ja ryypätä ja esiintyä ja järjestää vähän kaikenlaista, ennen kaikkea mahdollisuuksia omille suosikeilleen, kunhan ovat yhteistyöhalusia. Tässä tapauksessa myös elättelee liian suuria luuloja omasta sex appealistaan. Vaikka kulttuurivaikuttaja ei istuisikaan kustannusjohtajan tai päätoimittajan pallilla, hänellä voi olla erilaista valtaa: tietoa, sosiaalisia suhteita, karismaa, verkostoja, seuraajia ja niin edelleen. Ei tarvitse olla se rahakkain kustantaja tai teräväkynäisin kriitikko.

Totta kai valtaa saa olla, ja sitä pitää käyttää – mitään kirjallisuutta ei olisi, jos ihmiset eivät perustaisi kustantamoita, käyttäisi varojaan kirjojen tunnetuksi tekemiseen lukijoille tai ylipäätään laskisi kynäänsä paperille. Sitä ei vain saisi käyttää väärin.

Mielihyvällä olen pannut merkille, että seksuaalinen ahdistelu ja häirintä on nostettu tapetille sosiaalisen median lisäksi sanomalehdistössä, ammattiliitoissa ja eduskunnassa. Kollegani kuolemattomin sanoin: jos olisin oman asemani suojaan tuudittautunut kusipää, niin nyt voisi olla hyvä hetki alkaa pelätä vähän helvetisti.

Mitä tästä opimme

Seksuaalinen ahdistelu ja häirintä ovat vallankäytön kieroutunut ja korruptoitunut muoto. Tapoja on muitakin. Pienen piirin valta on väärin käytettynä yhtä viheliäistä kuin suurten ja mahtavien piirien valta, ja uhrille samoin kuin koko yhteisölle yhtä tuhoisaa. Valtaa käyttävät väärin niin miehet kuin naiset, kuten Ruotsin tapauksessakin.

Tarkkana pitää olla myös silloin, kun tehdään ilmais- tai talkootyötä, niin kuin kulttuurin alalla usein tehdään. Työpaikoilla on luottamusmiehet, lainsäädäntö ja työturvallisuustoimet, kulttuurialalla on monesti vain löyhästi järjestäytyneitä pieniä ja suurempia sosiaalisia piirejä. Vallan väärinkäyttö voi olla vaikka luottamuksellisten keskustelujen kertomista eteenpäin, esiintymismahdollisuuksien järjestämistä tai torppaamista tai ihan sitä samaa pienessä piirissä kuin tuolla rikkaiden ja maineikkaidenkin piireissä.

Lopuksi kaikkein vaikeimmin käsitettävä valta on se joka meillä itsellämme on. Myös meillä, jotka kulttuurin kentällä koemme itsemme altavastaajiksi ja valitamme, miten epäkiitollista, köyhää ja epäoikeudenmukaista kaikki on. Sosiaalinen valta eli tieto, verkostot ja vaikutusmahdollisuudet ovat valtaa, ja alalla pidempään olleilla on sitä enemmän kuin vasta tulleilla. Ollaan siis tietoisia tästä ja ollaan ihmisiksi.

Kuvat: Wikimedia Commons

Vailla henkilökohtaista vastuuta

”Tämä oli neljäs uusivuosi Olofin kanssa ilman Olofia.”

Lena Andersonin teoksen Vailla henkilökohtaista vastuuta voisi tiivistää ylläolevaan lauseeseen. Tämä harvinaisen hyvin kirjoitettu teos kertoo oivaltavasti itseään isommasta aiheesta: ihmisen vapaasta tahdosta valita, vaikka sitten valitsisi itseään vastaan, tai vahingollisen vaihtoehdon.

Päähenkilö Ester on tarinan alussa 37-vuotias filosofi ja runoilija. Hän tutustuu lukuharjoituksissa näyttelijään, Olofiin, ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Heti alusta alkaen Ester tekee selväksi, että haluaa jakaa elämänsä Olofin kanssa, vain hänen kanssaan. Samoin alusta saakka Olof tekee selväksi, ettei aio jättää vaimoaan. Tässä ristiriitaisessa tilanteessa kaksi ihmistä elää seuraavat vuodet. Kirjan nimi viittaa Olofiin: on viitteitä siitä, että hän ei pidä itseään aktiivisena toimijana omassa elämässään, vaan asiat vain tapahtuvat hänelle.

Ester havainnoi äärimmäisen tarkasti miestä ja analysoi hänen pienetkin eleensä. Hän syyttää miestä ambivalentiksi, mies kunnioittaa muka avioliittoaan, mutta pettää kuitenkin. Omaa ambivalenssiaan, miksi Ester ei halua olla toinen nainen mutta on kuitenkin, hän ei osaa käsitellä. Kysymys, jonka teos taitavasti jättää kysymättä on: miksi Ester tekee näin? Se jää lukijan oivallettavaksi. Mitä rakkaus tekee meille? Ester uskoo ja toivoo viimeiseen saakka, että Olof jättää vaimonsa. ”Rakastuminen ei ole hienostunutta vaan alkukantaista”, ja rakastunut ihminen uskoo ja toivoo. Kunnes ei enää usko, ja sitten hän ei ole enää rakastunut.

Juonta kirjassa ei varsinaisesti ole. Esterin ja Olofin romanssi noudattaa vuoden kiertoa: syksyllä pohjustaminen ja rakentaminen, keväällä lähentyminen, kesällä ero. Vaimon kanssa lähdetään kesällä maalle, kun taas rakastajatar kuuluu kaupunkiin, normaaliin elämään. Ratkaisun arvaa jo ensimmäisillä sivuilla. Kuten Ester toteaa, rakastajatar ei ole oire avioliiton loppumisesta, vaan osa avioliittoa. Loppu onnistuu kuitenkin tarjoamaan pienen yllätyksen lukijalle.

Vailla henkilökohtaista vastuuta rikkoo myös avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin liittyviä stereotypioita. Seksiä ei kuvata juurikaan, ja on pitkiä aikoja, että sitä ei edes ole. Esterin ja Olofin syömiä aterioita sekä Tukholman kadunkulmauksia, joissa romanssi näytellään, kuvataan sen sijaan tarkasti. Välillä käydään maakunnassa. Kiinnitin huomiota siihen, että kirjassa nainen päättää ostaa auton, jotta voisi paremmin tavoitella miestä. Myös tämä oli epätavallinen yksityiskohta.

Ester käy myös puhelinkeskusteluita ystäviensä kanssa. Nämä enimmäkseen varoittavat häntä, mutta joskus myös neuvovat, mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Eräs ystävätär sanoo, että kannattaa ottaa ihmiset kirjaimellisesti, heitä ei kannata yrittää tulkita. Silloin tosin useimmista orastavista suhteista ei tulisi yhtään mitään.

Suosittelen teosta kaikille, joita kiinnostaa pohtia, millaista kieltä ihmiset käyttävät solmiessaan suhteita ja ylläpitäessään niitä. Olen kiinnostunut lukemaan myös aikaisemman, August-palkinnon voittaneen Omavaltaista menettelyä -kirjan, jossa siinäkin Ester on päähenkilönä.

Lena Anderson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2017), suomentanut Sanna Manninen

Jörn Donner haastattelee Lena Anderssonia Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2015 (ruotsiksi)

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).

Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.

Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

Pöydän siivousta ja listoja

Kaverin päivityksen ansiosta heräsin siihen, että monet tässäkin blogissa esitetyt tiedot olisi syytä saattaa ajan tasalle ennen syksyä. Olen lähdössä Ruotsiin vierailulle, ja huomasin, että englanninkielinen esittelyni oli päivittämättä. Samoin julkaisuluettelo Sanaston sivuilla. Ja ansioluettelo uusia hankkeita varten. Ja niin edelleen. Olen aloittanut joskus kirjoitettujen artikkelien ja pidettyjen puhetilaisuuksien listauksen ja sen jälkeen unohtanut onnellisesti koko asian.

Olen viettänyt päivän arkistoja penkomalla. Netin uumenista löytyi muun muassa kaikkien aikojen ensimmäisen julkaistun kaunokirjallisen tekstini arvio. Teksti (arvio, ei varsinainen novelli, jota en tähän todellakaan liitä) on todellinen helmi! "En rupea arvailemaan, onko novelli kirjoitettu tosissaan." Kuka olisi uskonut...! Ja niin edelleen.

Löytyi myös vanhoja kuvia ja merkintöjä kauan sitten unohtuneista tilaisuuksista. Olen kaikissa esiintymisistäni otetuissa kuvissa huolestuneen näköinen. Enkö minä hymyile, en kai sitten.

No yksi kuva löytyi, jossa melkein hymyilen, Elävän kirjallisuuden festivaalilta viime keväänä. Kuva: Hannu Peltonen.

Samalla muokkasin blogia hieman uuteen uskoon. Kirjailija-osion listauksesta löytyvät nyt myös salanimellä Monique N. kirjoittamani Ursula-novellit. Käykääpä lukemassa, se on ilmaista!

Yritys ajankohtaiseksi "hymyilen kuvassa" -kuvaksi.

****

Ensi viikonloppuna siis Pirkkalaiskirjailijoiden opintomatkalla Tukholmassa. Alla tiedote, jonka raapustelimme tapahtumaa koskien. Keikalle ja keskustelutilaisuuteen vapaa pääsy, tulkaa moikkaamaan, jos blogillani on tukholmalaisia lukijoita!

Viisi pirkanmaalaista kirjailijaa vierailee Tukholmassa 28.-29.8.

Kirjailijat Kirsti Kuronen, J.K.Ihalainen, Rauni Anita Martikainen ja Rosa Meriläinen esiiintyvät Södra Sällskapet -ravintolassa 28.8. osoitteessa Åsögatan 111. Kirjailijat lukevat runoja ja proosaa ruotsiksi ja suomeksi kello 18-19.

Pirkkalaiskirjailijat vierailevat myös Kirja-Kulttuurin kahvilassa 29.8. klo 14.30 osoitteessa Birkagatan 19. Kirjailijat kertovat teoksistaan ja kirjailijantyöstään. Luvassa myös keskustelua itsenäisten kirjakauppojen asemasta Suomessa ja Ruotsissa.

Kirjailijat:

Saara Henriksson on tamperelainen kirjailija, joka on julkaissut kaksi romaania ja tietokirjan. Hän on toimittanut myös novelli- ja artikkelikokoelmia science fiction -kirjallisuudesta.
J.K.Ihalainen on monipuolinen runoilija, kustantaja ja kirjanpainaja. Hän on julkaissut 34 runokokoelmaa, joista Eurooppalainen kuolemankirja on ilmestynyt myös ruotsiksi.
Kirsti Kuronen on tuottelias kirjailija, jonka kynästä on viime vuosina syntynyt varsinkin lasten- ja nuortenkirjoja.
Rauni Anita Martikainen on tamperelainen esikoiskirjailija. Hän kirjoittaa runoja ja aforismeja ja on kiinnostunut kalevalaisesta runokielestä.
Rosa Meriläinen on kirjailija ja entinen parlamentaarikko.

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Hyvät isät: relatkaa

Helsingin Sanomien mielipideosastolla nähtiin tänään melko säälittävä esitys, kun niin sanottujen vähemmistöuskontojen päämiehet (tosiaan, yhtään naista ei allekirjoittaneiden joukossa ole) tarttuivat kynään vastustaakseen liian myönteistä lehtikirjoittelua, jota HS on harjoittanut parin helsinkiläisen yläkoulun katsomusaineopetuksesta. Pelko on ilmeisesi se, että katsomusaineita ryhdytään yhdistämään peruskouluissa laajemminkin, eli maailmanuskontoja opetetaan yhdessä, ei-tunnustuksellisessa oppiaineessa.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon päämiehet kirjoittivat omassa viestissään uskonnonopetuksen olevan rauhan työtä ja panostusta tulevaisuuteen. Juutalaisen ja islamilaisen seurakunnan edustajat puolestaan pitävät uskonnonopetusta myönteisenä vähemmistöpolitiikan välineenä. Herää kysymys, onko rauhan- tai suvaitsevaisuuskasvatus todella tehokkaimmillaan juuri uskonnonopetuksen yhteydessä. Itse muistan peruskoulun uskonnontunneilla lähinnä nuokkuneeni.

Arvoisat isä, abbe, rabbi, gubbe ja muut: seurakuntiinne kuuluvien lasten uskonnollinen kasvatus on kodin ja teidän, juuri teidän, ei peruskoulun tehtävä. Jos puolestaan on vaarana, että opetukset sulautetaan "värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi liemeksi", niin miten se on teidän ongelmanne? Jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, niin ei hän herra paratkoon tarvitse peruskoulua totuuttansa julistamaan.

(Suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä koulun tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen. Istuin vähän aikaa sitten vanhempainillassa, jossa opettaja kaksi kertaa alkoi puhua uskonnossa ja korjasi heti sanomalla etiikka. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vakuutti, että uskontoa ei heidän esikoulussaan opeteta.)

Vähän asiaan liittyen: ehdin tässä vasta vähän aikaa sitten ihmetellä, missä todellinen konservativismi piilee Suomessa. Jotenkin ajattelen, että pohjoisen lestadiolaisvyöhyke ei kelpaa esimerkiksi konservativistisesta kulttuurista, koska silläkin seudulla esimerkiksi talousajattelu on tyypillisen liberaalia. Mietin, onko uskonnollisten vähemmistöjen ulkopuolella enää ryhmiä, joita voisi sanoa varsinaisesti patakonservatiiveiksi.

Minusta todelliseen konservativismiin pitäisi kuulua kuningasvallan jumalalliseen oikeutukseen tai jonkinlaiseen säätysysteemiin uskominen demokratian sijaan, kaikenlaisten seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden torjuminen tai ainakin käsitys miehen ja naisen työnjakoon julkisen ja yksityisen sfäärin mukaan. Eikä mitään uusliberalistisia käsityksiä, joiden mukaan pääomien ja työvoiman liikkuvuuden tulisi olla vapaata. Vaikea nähdä, kuka aivan näin ajattelisi nykypäivänä, mutta jo joku löytyy pienten uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olisi mielenkiintoista kuulla.

Mutta vielä uskonnonopetuksesta. En ymmärrä, miksi koulun pitäisi hoitaa kirkon tehtävää lasten uskonnollisessa kasvatuksessa. Olin siis uskonnonopetuksessa suurimman osan peruskoulua ja vaihdoin elämänkatsomustietoon vasta yhdeksännellä luokalla, kun kerran en jaksanut lukea kokeeseen. (Uskonnon kohdallahan luki koko lapsuuteni ajan krypinen "väestörekisteri".) Uskonnonopetus oli tuolloin vielä hyvin tunnustuksellista, opettaja jakoi rukousvinkkejä, miten polvillaan ystävän kanssa rukoileminen auttaa keskittymään paremmin.

Elämänkatsomustieto ei näyttänyt lukiossakaan todellisena vaihtoehtona. Pienessä tamperelaisessa lukiossani sitä ei opetettu, joten kävin tunneilla isommassa lukiossa. Kun kysyin ryhmänohjaajalta, saanko olla poissa kirkollisista aamunavauksista torstaisin, hän sanoi ettei niistä ole sielulle vahinkoa vaikka niitä kuuntelisikin. Olkoonkin, että tunnustukseton uskonnonopetus on tullut voimaan 2003, samat opettajat siellä on kuitenkin kouluissa opettamassa.

Tämä on asia, joka ei suurinta osaa ihmisistä tunnu häiritsevän, mutta jota en vain ymmärrä. Liityin kirkkoon omasta vapaasta tahdostani vuonna 2002 (ja erosin vuonna 2007). Uskonnon pitäisi olla aito valinta, myös uskonnon harjoittamiseen osallistuminen koulun juhlissa ja aamunavauksissa.

Rinnastan vielä uskontokysymyksen ruotsin kielen pakolliseen opetukseen. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan, niin kuin ei ruotsin kieltäkään vastaan. Ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Luin suurella työllä ja vaivalla pitkän ruotsin, kirjoitin ylioppilaskokeesta magnan ja sain siitä saman verran lähtöpisteitä yliopistoon kuin olisin saanut lyhyen ruotsin laudaturista. Virkamiesruotsin sain heittämällä läpi, kun kävin pari kertaa yliopiston ruotsinopettajan haastattelussa ja tein pari tehtävää. Muuten sain kurssit kielitaidon ja aiemmin suoritetun ammattikorkeakoulun kurssin perusteella hyväksiluettua.

Omaa lastani aion rohkaista tutustumaan ennakkoluulottomasti eri uskontoihin sekä lukemaan mitä tahansa kieliä. Toivon, että hänen tai kenenkään muun lapsen luontaista intoa ja uteliaisuutta ei sammuteta minkään kulttuurisen, edes vähemmistökulttuurisen pakkopullan nimissä. Jos islamilainen seurakunta on huolissaan valvomattomien opettajien radikalismista, heillä on mahdollisesti keinot puuttua siihen.

Myös monet konservatiiviset ihanteet tarjoaisivat hyvän vaihtoehdon nykyiselle uudistus- ja tuhoamisvimmalle. Nyt ne eivät vain pääse vaikuttamaan luonnollisessa ympäristössä, vaan joutuvat kiistelemään samoista yhtenäiskulttuurin palasista kuin muutkin virtaukset. Niin kuin ruotsin kielen pakollinen opetus, jota laajoissa kansalaispiireissä vastustetaan, ne kukoistaisivat paremmin erillään. Kun viimeisetkin militaristiset, ruotsinvaltaiset ja uskonnolliset rakenteet saadaan heitettyä opetussuunnitelmasta historian roskakoriin, voidaan puhua vapaasta ja avoimesta yhteiskunnasta.

Lyhyt maakuntamatka ja ammattipohdintaa

Kirjoitan tätä eteläsavolaisen kirjailijan sohvalla. Isäntäväki kera lasten ja koiran hävisi jonnekin kuutamoiseen metsään paistamaan makkaraa. Jyväskylän keikka Lokaconissa oli lyhyt mutta antoisa. Vietin kaupungissa kaikkiaan reilun tunnin - junia kulki sikäli harmillisen harvakseltaan, että ehdin tapahtumaan vasta vähän ennen oman osuuteni alkua, ja sitten lähtikin jo autokyyti seuraavaan paikkaan. Lokaconissa Huomenna tuulet voimistuvat -esitystä oli kuuntelemassa väkeä salin täydeltä ja ehdimme virittää keskustelua mm. suomalaisen kirjallisuuden sisäänrakennetusta luonnonläheisyydestä, kovan scifin kaunokirjallisista tavoitteista (tai niiden puutteesta) sekä dystopiasta sukupolvikuvauksena.

Matkalukemisena junassa minulla oli marraskuun Olivia. Kirjallisuuteen keskittyvässä numerossa haastatellaan Stilton-toimiston agenttia Tiina Kristoffersonia. Hänen mukaansa Suomessa kirja-alalla kaikkien pitäisi nostaa kunnianhimon ja ammattimaisuuden tasoa, jotta pärjäisimme kansainvälisesti. Tulkitsen, että tämä koskee niin kirjailijoita, kustantamoita kuin foreign rights -osastojakin.

Kristoffersonin haastattelua on kiinnostavaa lukea spekulatiivisen fiktion lukijan - ja kirjoittajan - näkökulmasta. Suomessahan on kukoistava spekulatiivisen fiktion - tai Suomi-kumman - kirjoittajakenttä tälläkin hetkellä. Monet "kumman" kirjallisuuden kirjoittajat, kuten Johanna Sinisalo, Leena Krohn ja Emmi Itäranta, ovat menestyneet myös ulkomailla. Tähtien alla vihertää kuitenkin myös laaja ruohonjuuritaso, on monenlaista kirjoittajaa, osa heistä pitkän linjan kirjailijoita, osa vastikään oman teoksen julkaisseita ja osa lehdissä tai antologioissa julkaisevia novellisteja.

Olen aikaisemmin todennut, että verrattuna esimerkiksi ruotsalaisiin kollegoihin kotimaista kenttää leimaa tietty kotikutoisuus. Kun suomalaiset kirjailijat menevät sauna- tai kerhoiltaan, ruotsalaiset menevät kirjailijavierailuille tapaamaan lukijoita tai "faneja". Suomessa ainakaan spekulatiivisen fiktion lukijat eivät kirjailijan näkökulmasta ole kovin helposti faneja - piirit ovat pienet ja lähes kaikki tekevät kaikkea, järjestävät tapahtumia tai osallistuvat niihin. Kun on käynyt toisten scififanien kanssa saunailloissa kymmenen vuotta, olisi scifikirjailijalta kummallista ehdottaa ykskaks, että ryhtykääpä te minun faneikseni.

En tiedä, onko tilanne sama muissa genre- tai kirjallisuusympyröissä, ehkä on.

Suurin osa genrekirjoittajista on ensin genren lukijoita ja sitä kautta moni on aikanaan siirtynyt luontevasti osaksi fandomia, tai mafiaa (jos näin halutaan), tai "perhettä". Perhe suojelee ja tukee, mutta jokaisessa perheyhteisössä on myös omat huonot puolensa. Tiiviissä ryhmässä vaikuttaa aina tietty ryhmäkoheesio tai konformismi, joka voi vaikuttaa siihen, että tehdään vähän samanlaisia juttuja tai keksitään samat asiat. Uusi näkökulma tai lähestymistapa voi jäädä löytymättä, jos kirjoittaja ei ota tarpeeksi etäisyyttä harrastajapiireihin.

Eri asia sitten, kannattaako muuttaa omaa toimintaansa sen vuoksi, minkä arvelee toimivan väylänä suuren yleisön tietoisuuteen. Reilu viikko sitten kun olin sairaana, vannoin sängyn pohjalta, että kunhan tästä tokenen ja pääsen töihin käsiksi niin vähintään mullistan sähköisen pienjulkaisemisen, valloitan englanninkieliset markkinat ja kirjoitan 12-osaisen fantasiasarjan siinä sivussa. Nyt kun olen toipunut, olen palannut tutulle paikalleni sohvalle juoruamaan Facebookissa ja katsomaan Kirjavaa joukkoa.

Kustantamisen murros on aiheuttanut sen, että meikäläisetkin kirjailijat joutuvat miettimään uusia ansaitsemisen tapoja, mikäli mielivät jatkaa edes osa-aikaisina kirjoittajina. Itselläni on ihan sama tilanne. Aivokapasiteettia kuluu jatkuvaan kelaamiseen, mitä kannattaisi tehdä - kehittää osuuskunnan myyntiä tai markkinointia, tai ehkä sittenkin satsata luovan kirjoittamisen opettamiseen, pääsisin kuuntelemaan entistä enemmän omaa ääntäni.

Vaihtoehtojen vatvominen on sikäli turhaa, että loppujen lopuksi mikään ei "kannata". Totuus on, että sekä viestinnän että kulttuurin alalla rahakkaat työtilaisuudet ovat kiven alla, sitä ei muuta oman asenteen korjaaminen sen enempää kuin murehtiminenkaan. Viisainta on tässä tilanteessa vain keskittyä tekemään työnsä, ja tehdä se hyvin. Olla koko ajan vilkuilematta, mitä vieruskaveri tekee.

Maanantaina palaan arkeen ja romaanin pariin, ja rehellisesti voin sanoa ettei ole mitään, mitä tekisin mieluummin.

Kirjaston aulassa ekologisesta aiheesta kauniisti muistutti Essi Seppälän taideteos. Kuva: Saara Henriksson

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa II

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkaraportti Ruotsista

Kuten sanottua, eteläisen Ruotsin todellinen kaupunkikeskus on Malmö. Se on myös eräs scifin ja fantasian keskuksista Ruotsissa. Siitä pitävät huolen paitsi paikalliset kirjailijat, myös scifiin ja fantasiaan erikoistunut kirjakauppa. Entisen teollisuuskaupungin romanttinen keskusta kanaaleineen ja vanhoine liikerakennuksineen tarjoaa inspiraatiota erityisesti steampunkiin kallellaan oleville kirjailijoille.

Tieteiskirjoittajan Ruotsi ja Suomi

Epäilemättä Ruotsissa on paljon genrelukijoita, koskapa Science Fiction Bokhandelnin liikkeitä on kolmessa kaupungissa (Tukholmassa, Malmössa ja Göteborgissa). Esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään vastaavaa liikettä. Malmön SF-Bokhandelnista mukaamme tarttuivat Connie Willisin All Clear -romaani minulle, Hugh Howeyn Shift miehelle ja kapteeni Haddock -figuuri lapselle. Connie Willisin romaaniparia Blackout-All Clear on haukuttu sen disneymäisestä asenteesta wanhaa Englantia kohtaan, mutta olen lukenut kaikki Willisin kirjat tähän saakka joten uskollisesti aion lukea nämäkin. Tunnustan, että Blackout on minulla vielä kesken.

Illalla joimme teetä kirjailijatarten N ja K kanssa, ensiksimainitun kotona. Paikalla oli myös miellyttävä nuori mies, eräs islantilainen fantasiakirjailija. Juonimme yhteispohjoismaisia kirjallisia hankkeita, joista toivottavasti kuullaan vielä! Ruotsi-kirjailijat tekivät minuun toisaalta vaikutuksen ammattimaisella asenteellaan, toisaalta tunsin itseni siinä nojatuolissa istuessani hieman harrastelijamaiseksi, kun en heti päässyt mukaan keskusteluun agenteista ja kustantamoiden foreign rights -osastoista.

Tuntuu myös, että Ruotsissa sf/f-kirjailijoilla ei ole yhtä tiivistä kosketusta fandomiin kuin Suomessa. Myöskin fandom-aktiviteetit ovat vähäisempiä. Tämä johtuu kuulemma siitä, että vaikka Ruotsissakin on perinteisesti vilkas yhdistyselämä, kaikenlaiset seurat ovat suuntautuneet enemmän tervehenkisiin harrastuksiin kuten urheiluun ja liikuntaan, sellaisiin, joissa saa raitista ilmaa. Ei siinä ole ollut nörteillä pahemmin saumaa perustaa omia yhteenliittymiään, joissa mökötetään sisällä nenä kirjassa.

Eroja siis on huomattavissa. Minulle esimerkiksi esitettiin kysymys, tulevatko lukijat Suomessa juttelemaan signeeraustilaisuuksissa, kun esitelmätilanteessa suomalainen yleisö on niin hiljaa. No, Finnconin tms. signeeraustilaisuuksissa eivät kotimaiset kirjailijat yleensä kerää nimikirjoituksen metsästäjiä jonoksi saakka. Tilanne olisi vähän sama kuin se, että kolme kaveria olisi vuosia katsellut kerhohuoneella Star Trekkiä, kunnes sitten yksi heistä julkaisisi kirjan ja ehdottaisi kahdelle muulle, että ruvetkaa te minun faneikseni. Lukijan ja kirjailijan välinen suhde on fandomin verkostoissa vähän erilainen.

Ruotsin kirjallinen elämä tuntuu myös olevan kansainvälisempää kuin Suomessa. Vaikka on eteläinen Ruotsi muutenkin kansainvälisempi paikka. Saman huomion teki myös tapaamamme islantilainen kirjailija, joka sanoi, että Ruotsissa hän elää paitsi ruotsalaisessa, myös luontevan monikulttuurisessa ympäristössä. Malmössä (ja Lundissa myös) on näkyvillä eri kulttuurien ja kansallisuuksien kirjo. Näköalan avartuminen eri kulttuurien suuntaan ei ole kirjailijalle huono asia.

Pikku pikku viiriäinen on liian söpö

Takaisin Lundiin. Historiallisten rakennusten lisäksi Lundin ykkösmatkailukohde ovat erilaiset puistot ja puutarhat aivan kaupungin keskustassa. Ainakin lapsen tärkein motivaatio matkustaa Lundiin oli nähdä viiriäisiä(!) kasvitieteellisessä puutarhassa. Lundin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa on täysin biologinen tuholaistorjunta, eli hyönteisiä napsivat suloiset pikku viiriäiset. Viiriäinen on untuvapallo, joka tutisee liikkuessaan ja olisi varmaan hyvin kevyt, jos sen nostaisi kädelle. Itse pidin vielä enemmän kauniista vanhoista viherhuoneista akaasioineen ja appelsiinipuineen.

Kuva: Markku Soikkeli

Puutarhoista kannattaa mainita myös kaupunginpuisto sekä Kulturen-ulkoilmamuseon keittiöpuutarhat monisatavuotisine puksipuineen. Kulturenissa kävimme kirjapainotaidon museossa, tutustuimme maalaisinteriööreihin (lyömällä päämme mataliin oviaukkoihin) ja ihmettelimme yliopistomuseota. Lapsen ja tätini kanssa kävimme myös Lundin historiallisessa museossa, jonka kokoelmat käsittävät mm. tuomiokirkkomuseon esineistön sekä yliopistolle kerättyjä obskuureja esineitä ja näytteitä kaukomailta. Tässä museossa oli lapsen riemuksi myös paljon luurankoja. Sen sijaan Ystadiin Ales Stenar -kivikehää katsomaan sain lähteä ilman miestä ja lasta. Spektaakkelimainen maisema jyrkkien merenrantojen äärellä oli ihan näkemisen arvoinen.

Ja mitäs muuta. Onnistuimme tekemään kävelyretken lehtevien pyökkien alla Lundagårdenissa miehen kanssa kahdestaan ja poikkeamaan Paradis-kadun Inferno-ravintolassa, jossa maistoimme mm. paikallisen panimon hedelmäistä real ale -olutta. Olisimme voineet viettää Lundissa päivän-pari enemmän, mutta aika loppui tällä kertaa kesken ja palasimme Tukholmaan.

Myöntäisikö meille joku Nobel-palkinnon?

Lähtöaamuna satoi kaatamalla, joten tätini herätti miehensä ajamaan meidät asemalle. Olimme kymmenen minuuttia etuajassa ja seisoimme laiturilla katsomassa, miten valtiollisen junayhtiön SJ:n juna liukui raiteille juuri ajoissa. Veolian junan piti lähteä viisi minuuttia sen jälkeen. SJ:n junan mentyä ilmoille kajahti kuitenkin kuulutus, jonka mukaan juna myöhästyy puoli tuntia. Kuulutus toistettiin vielä pari kertaa niin, että myöhästymisajaksi laskettiin ensi 50 minuuttia, sitten tunti ja kaksikymmentä minuuttia. Lopulta juna oli juuri sen verran myöhässä. Kaiken aamukiirehtimisen jälkeen istuimme tunnin verran aseman Espresso Housen edessä, mikä ei sinänsä haitannut, koska santsasimme sinä aikana lisää maitokahvia ja suklaapalloja, joihin olin onnistunut kehittämään lyhyen vierailumme aikana suoranaisen riippuvuuden.

Kun lopulta pääsimme Tukholmaan, siellä satoi. Kuten sanottua, vierailemme Tukholmassa aika usein, mutta teemme aina samat asiat. Käymme paikallisessa SF/F-Bokhandelnissa, josta meidän ei euron huonon kurssin vuoksi edes pahemmin kannata ostaa mitään, sitten haemme isot maitokahvit ja juomme ne Vanhankaupungin suurtorilla luoden haikeita katseita Ruotsin akatemian rakennuksen suuntaan, minkä jälkeen maleksimme keskikaupungille syömään jossakin paikallisessa kasvisbuffetissa ja ostelemassa ruotsalaisia lastenvaatteita (minun huvitukseni, ei niinkään muiden perheenjäsenten). Tällä kertaa vahvin motivaatio vierailla yhtään missään oli lapsella, joka vaati päästä katsomaan Skanssen-akvaarion lemureita, joten menin hänen kanssaan katsomaan juuri niitä.

Paluumatkan Suomen-junaliput olimme hukanneet jo ensimmäisenä päivänä Lundissa, joten kömmimme aamuvarhaisella (ei koskaan enää yölauttaa Turusta, se saapuu jumalattomaan aikaan molempiin satamiin) bussiin. Ovelta ovelle -kuljetus, suoraan Turun satamasta Kalevan kirkolle. Katselin bussin ikkunasta, miten siirtolaisperheen teini-ikäinen poika lastasi sukulaisensa kanssa bussin tavaratilaan kookkaita nyssyköitä, mukaanlukien pinnasängyn kappaleet ja vauvan kävelytuolin, ja jätettiin sitten saattamaan tavarat Tampereelle. Poika yritti juosta vielä hakemaan omat tavaransa, mutta ei ehtinyt ennen bussin lähtöä, kaiken lisäksi ystävällinen bussikuski vielä huomautti pojan olevan väärässä bussissa mutta sanoi vain, että pyydä kavereitasi hakemaan sinut periltä.

Edes jonkun matkanteko oli vielä vaivalloisempaa kuin meidän.

Se varmaankin oli kerrottavana Ruotsin-matkasta elokuussa 2013. Ensi kerralla otan mukaan paremmat kävelykengät ja korvatulpat autolauttaan. Älyttömän kokoisen Viking Gracen koneet ovat hiljaisemmat kuin vanhemmilla lautoilla, joten ihmisten äänet sisällä laivassa erottuvat sitä selvemmin. Olen kuluneen vuoden aikana matkustanut aika paljon enemmän kuin minua oikeastaan edes olisi huvittanut, joten saattaa olla että nyt kun olen saanut tämän älyttömän matkaraportin kirjoitettua niin bloggaan takautuvasti vielä niistä edellisistäkin matkoista, kuten kevään kahdesta Unkarin-matkasta.

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa I

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkakertomus Ruotsista

Kävin eteläisessä Ruotsissa, koska olin luvannut jo jonkin aikaa kyläillä Lundissa sukulaisteni luona. Ensimmäisenä yönä perillä näin katastrofiunia. Tulva, pyörremyrsky ja lentokoneen putoaminen, ja ennen sitä oma kannettava, valkoinen muovikuorinen tietokoneeni oli murentunut kahtia ja jättänyt minut ilman kaikkia tiedostojani. Siinä sitten oltiin. Puhelinkin oli hajalla. Ehkä uni heijasteli pelkojani tulevaa syksyä ajatellen, tai sitten olin syönyt vain liikaa herkkuja ennen nukkumaanmenoa. Ruotsissa syödään aina herkkuja. Mutta ensi pari sanaa itse matkasta.

Junailemme perheen Skåneen

Olin vuosikymmenen verran vakaumuksellinen ympäristöaktivisti enkä astunut jalallani lentokoneeseen. Nykyään kun lennän vihaan katkerasti joka sekuntia nousun ja laskun aikana. Väliajat ovat siedettäviä. Lentokentät ovat kauheita eikä niillä ole mitään tekemistä. Meidän piti lähteä tällekin reissulle lentäen, vaikka joka kerta kun mies tai minä lennämme vannomme, ettemme tee sitä enää. Katselimme lentoja Kööpenhaminaan (koska se on Lundia verrattoman lähellä), mutta sopivat lennot olisivat olleet kalliit ja halpalento olisi lähtenyt jumalattomaan aikaan varhain aamulla.

Inhoan joka tapauksessa halpalehtoyhtiötä, joten valitsimme sen sijaan astetta pienemmän pahan, halpajunayhtiön eli Veolian. Matkustimme ensin Itämeren yli perinteisesti autolautalla. Kun minä olin pieni, Ruotsiin eli Lundiin mentiin aina autolautalla. Ei meillä ollut autoa, mutta jatkoimme junalla Tukholmasta, niin kuin teimme nytkin. Nuorempana kun reilasin Euroopassa vihasin autolauttaetappia, se oli pitkä ja tylsä ja kaikki laivalla oli kallista, puhumattakaan tympeistä eläkeläisistä jotka katsoivat nuorta reppumatkalaista nenänvartta pitkin.

Nykyään pidän taas Ruotsin-laivoista, koska pedeissä on jonkun muun kuin minun vaihtamat lakanat ja kahvilasta saa (kallista) katkarapuvoileipää. Lapsi pitää Ruotsin-laivoista, koska niissä on pallomeri. Vain mies vihaa käytävältä öisin kuuluvaa humalaisten mölinää, mutta koska tilanne on pahimmillaankin win-win-lose, valitsemme aika usein autolautan. Normivuonna rehellisesti sanottuna kolme kertaa vuodessa, koska olemme nyt parina vuonna käyneet syys- ja hiihtolomaviikonloppujen lisäksi suomalaisten ja ruotsalaisten fanien yhteisessä scifikonferenssissa Maarianhaminassa helatorstaiviikonloppuna.

Kuva: Markku Soikkeli

Halpajunayhtiön liput ovat huomattavan halpoja. Istumapaikkamme paluumatkalla Lundista Tukholmaan maksoivat meiltä kolmelta vain 300 kruunua. Menomatkalla hinta oli kaksinkertainen, koska oli viikonloppu, mutta halusimme matkustaa juuri sinä päivänä koska meidän piti osallistua Tapahtumien yöhön Tampereella ensin. Loppujen lopuksi vain mies osallistui lukemalla runoja kirjakaupassa, mutta joka tapauksessa. Veolian kalusto on monta vuosikymmentä vanhaa, puupaneelein sisustettuja vaunuja jonka kaltaisia olen nähnyt Suomessa joskus pari vuosikymmentä sitten jos silloinkaan, jos en sotke johonkin Euroopan maahan. Penkit olivat vanhanaikaisia, pehmustettuja ja mukavia, toisin kuin nykyaikaisissa, nopeammissa junissa. Suosittelen Veoliaa paluumatkan puolentoista tunnin myöhästymisestä huolimatta. Paluumatkasta lisää myöhemmin.

Toiset lukevat junassa

Matkalukemiseksi olin pakannut mukaan tavallaan chick litiä, Gyles Brandrethin Oscar Wilde and the Candlelight Murders -romaanin, trade paperpack -kokoisen laitoksen. Yhtä hyvin olisin voinut pakata minkä tahansa ei-liian-painavan kirjan, sillä en koskaan matkalla lue sitä kirjaa, jonka olen pakannut. Ostan viime hetkellä pokkarin tai lehden aseman kioskista ja luen sitten sitä, keskittymiseni ei matkalla riitä lukemaan niitä kirjoja joita luen kotona, ei ole koskaan riittänyt. Tällä kertaa mies antoi minulle lahjaksi ostamansa Shopaholic Abroad -pokkarin, jonka olin itse asiassa lukenut jo aiemmin ja jota luin uudelleen tyytyväisenä koko matkan ajan, silloin kun en syönyt eväitä tai syöttänyt lapselle eväitä tai riidellyt lapsen kanssa tabletin käytöstä, tai nukkunut.

Rakastan Sophien Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa, vaikka en itse juuri shoppaile (muuten kuin juuri mainitsemillani sietämättömillä lentokentillä tai autolautoilla, kun mitään muutakaan tekemistä ei ole) enkä omista ainuttakaan merkkivaatetta, laukuista tai kengistä puhumattakaan. Niissä on englantilaisen huumorin ja nokkeloinnin lisäksi kaksi piirrettä, joista pidän. Ensimmäinen on kirjailijan kyky kehitellä juonta niin, että päähenkilö Becky joutuu mitä piinallisimpiin tilanteisiin. Sydämettömimmänkin lukijan myötätunto taipuu höpsön Beckyn puolelle, kun hän joutuu valkoisen valheen vuoksi yhä pahempaan liemeen. Kaikkiin näihin tilanteisiin Becky joutuu, koska hän haluaa miellyttää ihmisiä ympärillään. Kaikki tilanteet ratkaistaan jokseenkin onnenkantamoisen kautta, todellisessa elämässä himoshoppaaja-Becky ei pystyisi ratkaisemaan kroonista ulosottokierrettään sen paremmin kuin velkaantuneet euromaatkaan eivät pysty.

Toinen piirre, josta kirjoissa pidän, onkin juuri niihin sisältyvä salaviisas finanssitalouden kritiikki. Sarjan ensimmäisessä osassa Himoshoppaajan salaiset unelmat Becky on töissä yksityistalouksien säästämistä käsittelevässä aikakauslehdessä, vaikka hän ei ymmärrä taloudesta mitään. Kirjassa vinoillaan taloustoimittajille, jotka kopioivat vain sellaisenaan rahoitusyhtiöiden tiedotteita ja käyvät välillä lounailla. Sarjan toisessa osassa, siinä, joka minulla oli mukana matkalla, Becky antaa säästäjille vinkkejä televisiossa, vaikka ei ole itse elämässään säästänyt lanttiakaan. Becky mieluummin uskottelee itselleen, että kalliit laukut ja kengät ovat sijoitus. En tiedä, mikä olisi osuvampi kuva naistenlehtien markkinoimasta talouskäyttäytymisestä kuin Beckyn harjoittama itseensä "sijoittaminen".

Se matkalukemisesta. Junassa oli joka tapauksessa liian kuuma ja olin huonosti nukutun yön jälkeen liian väsynyt, että olisin pystynyt kunnolla lukemaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, neljän hengen pöytäpaikkamme jakanut nuori ruotsalaisnainen luki koko matkan keskittyneesti joko kovakantista, muovitettua Historia av litteratur -teosta, muistiinpanojaan tai jonkin runoilijan elämäkertaa, en saanut kirjan nimestä selville kenen. Enkä kysynyt naiselta, oliko hän kirjallisuuden opiskelija, olisi ehkä pitänyt. Hänen matkatavaransa, joihin kuuluivat kalastussaappaat, virveleitä ja samanlainen rinkka kuin minullakin on kotona, hämäsivät. Hänellä oli Ruotsin ratsastusjoukkueen reppu ja purjehduseuran college-paita. Nuori nainen oli niin vaalea, että hänen kasvonsa olivat kesän jäljiltä täynnä pisamia, epäilemättä hän oli viettänyt aikaa enemmän ulkona kuin kirjojen ääressä. Kadehdin nuorten opiskelijoiden keskittymiskykyä. En enää muista, pystyinkö itse lukemaan parikymppisenä keskittyneesti tuntikausia, ehkä en. Hän istui rauhallisesti paikoillaan ja naurahti vain silloin kun lapsi tunki hänen syliinsä nähdäkseen, miten mies ratkaisi tablettitietokoneen possupelin tehtävän.

Älä usko keskiaikakulissia

Aurinko paistoi vaunuun koko viisituntisen junamatkan ajan Ruotsin halki. Vasta perillä Lundin asemalla alkoi sataa, kun piti astua junasta pois, tietysti. Liukastelimme märillä mukulakivillä Lundin keskustan halki. Olen käynyt Lundissa muutaman vuoden välein sen jälkeen kun olin ensimmäisellä luokalla peruskoulussa enkä kyllästy keskustaan koskaan. Ensinnäkin Lund näyttää enemmän Tanskalta kuin Ruotsilta. Itse asiassa Suomi on ollut osa Ruotsia pidempään kuin Skånen maakunta. Lundin keskustassa on tuomiokirkko, keskiaikainen asemakaava ja puistoissa valtavia lehteviä puita, siitä saa käsityksen millainen paikka Turku voisi olla jos keskustaa ei olisi pilattu autoilla. Yliopiston kampus levittäytyy keskustasta pohjoiseen alkaen keskustan puiston eli Lundagårdin 1700-luvun tiilirakennuksista ja jatkuen seuraavien vuosisadan rakennuksiin entisellä sairaala-alueella. Yhtään rumaa tai modernia taloa ei ole vahingossakaan rakennettu joukkoon.

Kuva: Markku Soikkeli

Lundin yliopistossa on periaatteessa 48 000 opiskelijaa, käytännössä kuulemma 30 000. Kun koko kaupungissa on vähän alle satatuhatta asukasta, voi päätellä, että Lund on opiskelijakaupunki. Todellisuudessa Lund on yksi Ruotsin kalleimpia kaupunkeja asua eikä todellisuudessa edes oikea kaupunki, urbaani sellainen, oikea kaupunki alueella on 300 000 tuhannen asukkaan Malmö kymmenen minuutin junamatkan päässä. Mutta Lund on soma ja pittoreski ja tuomiokirkossa on kahden kerroksen korkuinen astronominen kello, joka on rakennettu 1400-luvulla. Suosittelen vierailua Lundissa historiafriikeille ja niille, jotka pitävät opiskelijaromantiikasta.

Kaverini, jota tapasin Lundissa sanoi hänkin, että Lund muistuttaa enemmän Tanskaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Kaverini mielestä Ruotsin eteläkärjessä on parasta se, että sieltä pääsee nopeasti pois. Toisaalta sieltä pääsee nopeasti Tanskaan, joka ei välttämättä ole parannus. Mutta tätini mukaan Tanskan läpi ajaa kahdessa tunnissa ja sen jälkeen on Eurooppa avoinna... tai ainakin Saksa.

Sama luonnontieteilijäkaverini on mukana hankkeessa, joka tekee neutroneita ja aikoo rakentaa suuren neutronisuihkun Lundin pellolle. Sillä voi kuulemma mitata kaikenlaista. Kaverini on rakentamassa mittalaitetta hankkeelle. Ne kaivavat sita varten hyvin syvän kuopan savimaalle. Keskustan yliopistokampus sen sijaan näyttää siltä, että siellä pitäisi tutkia arkeologiaa tai kuolleita kieliä tai jotakin obskuuria keskiaikaista skolastiikkaa. Mutta ei, Lundin yliopisto taitaa ylpeillä nykyään lähinnä nanoteknologialla ja lääketieteellä. Hyvä, ettei avaruustutkimuksella.

Matkaraportin seuraavassa osassa: Painokoneita ja steampunkia. Paljon puutarhoja. Tapaamme kaksi ruotsalaista ja yhden islantilaisen kirjailijan. Mies kieltäytyy astumasta enää yhteenkään museoon. Ja mitä tehdä sadepäivänä Tukholmassa?

Paluu arkeen

Loppukesän ilmastoa ja säätä Tampereella. Lehmusten reunustamat kadut ovat kirvoista tahmeat, siemenet poksahtelevat polkupyörän renkaan alla. Lapsen päiväkoti alkaa ja aikuisten työt sen myötä. Viereisen uimahallin remonttityömaa jyrisee ja rekat ryskyvät aamuseitsemästä, kaupungin äänet hiljaisten mökkiviikkojen jälkeen, sairaalan helikopteri ja hälytysajoneuvot.

Romaanin editointia, tiedättehän: aikaa siihen saa kulumaan, mutta vaikutus ei tunnu eikä näy missään ennen kuin pitkän ajan päästä. Päälle tulevat vielä omat ääripäästä toiseen heilahtelevat tunteet tekstiä kohtaan. Välillä tuntuu, että tässä on jotakin kiinnostavaa, että tämä todella voisi toimia. Välillä taas koko homma tuntuu bluffilta, jota olen vain onnistunut jotenkin venyttämään 164 liuskan verran.

Sen verran jatkamme vielä kesänviettoa, että käymme ensi viikolla eteläisessä Ruotsissa. Tapaamme sukulaisteni lisäksi malmölaisia kirjailijoita, joiden kanssa olemme suunnitelleet toteutettavaksi scifinovelleihin liittyvää yhteistyöprojektia. Tänään on Tampereella Tapahtumien yö ja Osuuskumman kirjailijoita nähtävissä ja kuultavissa Maailmankauppa Tasajaolla (Ilmarinkatu 8) klo 17 alkaen. Syksy käynnistyy vähitellen.