Kuudes virhe

Lueskelin tässä uudelleen pari vuotta sitten laatimaani listaa harrastajakirjoittajan viidestä virheestä. Nämä viisi yleisintä virhettä olivat kärsimättömyys, idean hämäräksi jättäminen, palautteen torjuminen, oheistoimintoihin hukuttautuminen ja ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Luin listan nyt vähän toisesta näkökulmasta. Listan asioista varsinainen virhe kirjoittajalta on oikeastaan vain idean hämäräksi jättäminen. Muut kohdat koskevat vain kirjoittajia, joiden pyrkimyksenä on kehittyä kirjoittajina, ryhtyä ehkä jossakin vaiheessa ammattilaisiksi ja ylittää julkaisukynnys. Kirjoittamista voi harrastaa ilman sen kummempia päämääriä eikä siinä ole mitään vikaa, se ei siis ole mikään virhe.

Haluan myös jatkaa hieman viidennestä virheestä: ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Ajattelen sitä kohtaa, jossa ensimmäinen teos on kirjoitettu. Se on ehkä pyöräytetty useammassakin työpajassa ja kirjoittaja on saanut palautetta useilta esilukijoilta, niin ammattilaisilta kuin perheenjäseniltä ja kavereiltakin.

Parhaillaan käsikirjoitus on kustantajakierroksella. Hyvässä tapauksessa kirjoittaja kerää hylsyjä ovimatolta posteljoonin käynnin jälkeen, saattaapa niissä olla standardiliuskan lisäksi palautettakin. Huonommassa tapauksessa mitään ei kuulu. Kirjoittaja uskoo tekstiinsä haluaa julkaista teoksensa kaupallisella kustantajalla, saada teokselleen näkyvyyttä ja ehkä sen ansiosta rahaakin. Kaiken tämän vaivannäön jälkeen hän haluaa osua napakymppiin.

Minulla on uutisia tälle kirjoittajalle: Ani harva kirjoittaja tekee läpimurron kerralla. Tämä koskee myös julkaisseita kirjailijoita. Heidän tapauksessaan kohta viisi kuuluu näin: kirjoittaja jää odottamaan kotiin läpimurtoa, jota ei koskaan tule.

Kirjoittajaa tai hänen teoksiaan ei löydetä kotoa ilman todella hyvää tuuria ja sellainen lankeaa vain harvojen osaksi. Suomessa on aika monta kirjailijaa, josta kukaan ei ole kuullut. Suuren yleisön tietoisuuteen voi päästä olemalla juuri "se" kirjasyksyn esikoiskirjailija johon lehdistön huomio ja palkintoehdokkuudet osuvat.

Loput joutuvat rakentamaan oman uransa pienin askelin, jos sellaisen haluavat. Osallistumaan paikallisen kirjoittajayhdistyksen lausuntailtaan, tarjoamaan tekstiään pienkustantajalle. Yrittämään sisään keittiön ovesta.

Mutta askelten täytyisi kuitenkin viedä johonkin, eteenpäin tai uuteen suuntaan. Konkarikirjailija sanoi viime kesänä jotakin, jota jäin miettimään: kirjoittaja ei saa ajatella liian pienesti. Jos oma teos on jo plakkarissa, kirjoittajan kehittymistä ei edistä se, että hän osallistuu kaupunginosayhdistyksen kirjoituskilpailuun, jossa voi voittaa kaksi litraa kotimehua. Askelten täytyy olla sellaisia, että niistä on joko a) jotakin mitattavaa hyötyä tai b) kirjoittaja kokeilee niiden kautta jotain uutta.

Olkoon tämä listan viimeinen, kirjoittajan kuudes virhe: samoilla, tutuilla poluilla talsiminen vuodesta toiseen. Yritän myös itse välttää tätä virhettä.

Proosaa: Sammakko

Kun tulin kotiin koulusta, sisko seisoi keittiön hellan edessä kädet selän takana ja näytti omituiselta. Perunakattila kiehui liedellä. Nostin kantta, vaikka sisko yritti estää ja roikkui käsivarressa kiinni. "Mitä vittua, täällä kiehuu vittu sammakko!" Sisko tuhersi itkua. Se oli työntänyt kädet syvälle hupparintaskuihin. "Mistä vitusta sä olet edes saanut ton? Ällöttävää."
Liesi oli varattu, joten otin jääkaapista valmishampurilaisen ja laitoin sen mikroon. Sisko ei vieläkään sanonut mitään ja ajattelin, että nyt se on lopullisesti menettänyt järkensä, ei ihmekään kun hengasi niiden ääliömäisten pikkumimmien kanssa, lukitsi oven ja supatti tuntikausia jotain noitajuttuja sen huoneessa. "Ton on parasta olla häipynyt kun mutsi tulee kotiin", sanoin ja marssin omaan huoneeseeni.
Olin just saanut kuulokkeet päähän ja käynnistänyt GTA:n, kun sisko koputti olkapäähän. Mitä vittua?
"Mä tarviin apua", se sanoi. Sitten se sönkötti koko jutun. Sammakko oli metsän keijujen vihollinen, jonka sisko oli pyydystänyt liikuntatunnilla. Keijujen kuningas oli luvannut palkinnon sille joka tuhosi vihollisen. "Minun pitää viedä se takaisin urheilukentän takaiseen ojaan, mutta toiset sammakot on siellä vahtimassa. Sun täytyy ihan totta tulla mukaan." No olkoon.
Lähdin saattamaan siskoa, joka kantoi keitettyä sammakoa vanhassa Siwan muovikassissa. Naapurin kyylä mulkoili alaovella. Näytin sille keskisormea. Tämä on meinaan getto. Käveltiin siinä kohti urheilukentän laitaa, onneksi kaverit ei sentään nähneet.
"Toimiko se juttu?" mun oli pakko kysyä.
"Ai mikä?" sisko kysyi.
"Että jos sammakon laittaa kylmään veteen ja kiehuttaa hitaasti, se ei tajua hypätä pois."
"Ai se. Ei toiminut. Minun piti laittaa kannen päälle paino."
Oltiin perillä. Sisko heitti sammakon pusseineen ojaan ja huusi metsään, että oli täyttänyt kuninkaan antaman tehtävän.
Se siitä. Kuningas täytti oman lupauksensa ja kaikki oli tyytyväisiä. Kun vaan koulupäivän jälkeen astuttiin kotiovesta, keittiön pöytä notkui keijukakkuja, banaaneja ja lesejugurttia. Naapurin kyylä sai sairaskohtauksen ja vietiin paareilla pois. Sitä mutsi kyllä ihmetteli, mistä me saatiin kaikki ne välipalat, mutta me selitettiin siskon kanssa että me oltiin katsottu Jamie Oliveria.
Nyt mutsi on ilmoittanut meikäläisen johonkin junior master cheffiin. Ja mä hytisen taas täällä urheilukentän kuuraisella nurmikolla. Keijujen kuningas, tule apuun!

Kirjailija paljastaa syvimmän traumansa

Palaan vanhaan keskustelunaiheeseen, koska olen hitaasti syttyvä näin pimeimpään aikaan vuodesta. Luinhan minäkin sen Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -artikkelin. Kyseinen lehti on kuitenkin meille tilattu. Otin tekstin talteen ja luin nyt, kun eräs kuolonlinja on jälleen selätetty. Otan kantaa vielä muutamaan keskustelussa esitettyyn väitteeseen.

On totta, että olen lukenut tänä vuonna enemmän esseitä ja vähemmän romaaneja kuin aiempina vuosina. Se johtuu siitä, että kirjoittamalla itse romaania pääsee melko perusteellisesti (vähän kirjoittamisen vaiheesta riippuen) kyllästymään perusteellisesti koko romaanimuotoon. Luotan, että kiinnostus sieltä vielä nousee kun vähän aikaa kuluu.

Kriitikko Putte Wilhelmson sanoo jutussa, että hänestä tuntuu kuin monen nykyromaanin kirjoittaminen olisi jäänyt kesken. Myös minulla on pelko, että kirjoittaminen jää kesken. Että kyllästyn aiheeseen ja haluan päästä siitä yli ja eteenpäin. Että pupu menee pöksyyn ja yritän saada kirjan julkaistua liian hätäisesti, jotta näyttäisin julkaisuluettelon perusteella tuotteliaammalta. Kirjallisuuden julkaisutahdin kiihtyminen on todellinen ongelma laadun kannalta. Pitäisi pystyä pitämään päänsä kylmänä.

Kirjoittajakoulutuksesta

Monesti kuulee väitettävän, eikä vain Suomen Kuvalehden jutussa, että suomalainen kirjallisuus on liiankin siistiä ja keskiluokkaista. Tommi Melender valittaa, että koulutuksen tuottamista romaaneista "puuttuu esteettinen ja emotionaalinen riskinotto".

Olen itse käynyt useita kirjoittajakoulutuksia ja olen tästä valinnasta onnellinen. Kirjoittajakoulutus on tapa päästä tekemään sitä mitä haluaa, tilaisuus keskittyä kirjoittamiseen töiden, perheen ja muun elämän keskellä. Antti Majander totesikin Hesarissa hienosti, että jos kirjoittajakoulutukseen osallistuneiden tekstit tuntuvat puisevilta, kannattaa tutustua niihin teksteihin joissa kaikki on keksitty ihan itse. Näitä teoksia pääsee lukemaan vaikkapa arvostelupalveluissa tai palvelukustantamoiden kustantamina.

Kirjat syntyvät kirjoittamalla. Lahjat eivät jakaudu tasan, mutta ei myöskään kyky kestää vastoinkäymisiä - tai onnenpotkuja. Tunnen monia lahjakkaita kirjoittajia, jotka eivät ole pystyneet tekemään työtä esimerkiksi mielenterveysongelmien vuoksi ja ovat siksi vaienneet. Terveys, etenkin mielenterveys on kirjoittajankin työkyvyn edellytys numero yksi. Tukeva joukko, yhteisö taustalla ylläpitää tätä työkykyä.

Kipupisteistä

Helsingin Sanomien tyhjänpäiväisessä HS Raati -kyselyssä Osmo Soininvaara totesi, että kirjailijat ovat keskiluokkaistuneet siinä missä yleisönsäkin. Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Pikkujättiläinen-blogissa huomautettiin aiheellisesti, että erityisesti nuorten tai huonosti toimeentulevien kirjoittajien on vaikea päästä isoille kustantajille, koska kustantamot eivät tue kirjailijoitaan enää samalla tavalla kuin ennen. Onneksi kuitenkin pikkukustantamot paikkaavat tätä aukkoa. Paras viimeaikainen osoitus tästä on 20-vuotiaan Erkko Filanderin palkitseminen HS-esikoiskirjapalkinnolla. Filander on osuuskuntamuotoisen kustantamon Poesian kirjailija.

Mitä vaikeisiin aiheisiin tulee, niitä on todella käsitelty tämänkin vuoden kotimaisissa romaaneissa lestadiolaisäidin väsymyksestä pikkulasten pahoinpitelyyn.

Sitä paitsi emotionaalinen riskinotto ei tarkoita samaa kuin raflaava aihe. Kirjoittaminen on aina emotionaalinen riskinotto. Ainoa tapa mennä vaikeaa asiaa kuten masennusta kohti ei ole se, että (Peter Hoegin sanoin) lätkäistään ruho pöydälle ja tutkitaan sitä mikroskoopilla. Jos näin kuvittelee, kannattaa tehdä pieni koe. Se menee näin: ajattele aihetta, joka on sinulle niin kipeä ja traumaattinen, ettet halua kirjoittaa ainakaan siitä. Sitten kirjoita jotakin, mitä tahansa, kirja tai pari. Palaa tekstien pariin muutaman vuoden kuluttua. Kipu ja kaiherrus ovat siellä, kaikkien luettavissa. Kirjoittaja itse ei ole kirjoittamishetkellä paras henkilö sitä huomaamaan.

Paradoksaalisesti kipeän aiheen tietoinen lähestyminen voi joskus olla se kaikkein huonoin tapa. En kantaisi huolta siitä, ettei kirjallisuus rohkene tutkia kipeimpiä kohtia yhteiskunnassamme. Se tekee sen väistämättä, mutta samalla tavalla kuin kirjoittaja kiertää omaa traumaansa, yhteisö kiertää omaansa. Siksi aikalaiset eivät ole trauman käsittelytavan parhaita kriitikoita.

Näkemyksen syntymiseen tarvitaan aikaa, sitä tarvitsevat niin kirjailijat kuin kriitikot ja kulttuurikeskustelijatkin. Ei menestyksen kintereillä sinnittely vaadi rohkeutta, vaan pysähtyminen.

Enpäs kirjoitakaan itselleni

Tänään kirjoitin aamupäivän lyhytproosaa ja mietin lausetta, jota olen itsekin käyttänyt: kirjoitan ensisijaisesti itselleni, tai vaihtoehtoisesti: kirjoitan sellaista, mitä itse haluaisin lukea. Itselleen kirjoittaminen tuntuu luontevalta vastaukselta siihen, miksi joku kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa luentoa, jossa kokenut kirjailija kertoi palaavansa toisinaan uudelleen vanhojen teostensa pariin. Tunnustus sai minut mietteliääksi. En ole tosiaan lukenut omia kirjojani niiden ilmestyttyä, hädin tuskin edes yksittäisiä novelleja, jotka ovat ilmestyneet lehdissä tai osana jotakin kokoelmaa.

Ja niinhän se on, että eivätpä tosiaan olekaan teokseni minua itseäni varten tarkoitettuja. Minähän tiedän jo, mitä niissä tapahtuu, tunnen niiden maailman läpikotaisin. Taitaa olla niin, että itse kirjoittaminen, kirjoittamisen tapahtuma on minua varten ja lopputulos muita varten.

Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Pyrin lukemaan mahdollisimman monipuolisesti sekä uutuusproosaa että vanhempia teoksia, kotimaisia ja ulkomaisia. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin ajassa tai paikassa kauempana olevan kirjan kohdalla koen harvoin.

Epäilen, että kyse on maailmasta, ajasta jossa itse kirjoitan: olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, aseman spurgut. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan.

Ehkä tämä on myös fantasian vahvuus: maailma, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Toisaalta täysin kuvitteellisista maailmoista on vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin todellisuudesta, jonka kirjailija on itse kokenut.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

***

Tänään ja huomenna aherran vielä proosan parissa, loppuviikosta suuntaan Helsinkiin ja kirjamessuille. Haastattelen kirjailijoita Osuuskumman toteuttamassa ohjelmakokonaisuudessa ja päivystän osastolla torstaista perjantaihin. Saa tulla moikkaamaan!

Reipas tyttö

- Laita se takaisin, kulta. Se on pienemmille lapsille.

- Mutta minä tykkään pinkkiponista.

- Se on kolmevuotiaille, katso. Viisitoista palaa. Se on ihan liian helppo sinulle. Sinun pitäisi tehdä palapelejä, joissa on vähintään kolmekymmentäkuusi palaa.

- Minä haluan pinkkiponin.

- Katsopas mitä täällä on, tehtäväkirja. Prinsessa Rohkea. Tämä on sinulle sopiva. Katsopas, reipas prinsessa heittää noin tarkasti kivellä. Ja sillä on äiti. Tämä on hyvä. Yleensä prinsessoilla on vain äitipuoli.

- En minä tykkää tästä.

- Ota se nyt. Entäs kyniä? Tarvitsetko uusia tusseja?

- En minä halua mitään. 

- Tai askarteluhelmiä? Haluatko tehdä koruja?

- Ei mitään.

- Tiedän, kulta. Alennusmyynnit eivät ole kovin kivoja paikkoja. Mutta kun kun kuitenkin tarvitaan kaikenlaista niin ostetaan samantien varastoon.

- Mennään pois.

- Älä nyt, ollaan kerrankin ostoksilla, voit saada mitä haluat. Yhden jutun. Tai kaksi.

- Sitten minä haluan pinkkiponin.

- Kuules nyt. Pinkkiponi on vauvoille. Tässä tehtäväkirjassa opetellaan kirjoittamaan kirjaimia ja laskemaan. Etkö halua oppia lukemaan ja laskemaan?

- ...

- Haluatko olla vauva? Sitten et pääse sirkuskouluunkaan.

- Minä haluan sirkuskouluun.

- No niin, sitten otetaan Prinsessa Rohkea. Ja pinkkiponi jää hyllyyn.

- Minä en tykkää Prinsessa Rohkeasta.

- Mutta katso nyt kun sillä on noin kivan oranssinpunainen tukka. Ja se on noin hyvä heittämään kiviä. Nytkin se on osunut suoraan kosijan ikkunaan. Eikö olisi kiva osua noin hyvin?

- ...

- No hyvä on sitten. Viedään tämä kassalle. Ensin pitää maksaa, vasta sitten voidaan tehdä tehtäviä.

- Okei.

- Odotas, nyt tulee kuulutus. Mennäänkin toisen kassan kautta, niin äiti hakee samalla sukkahousuja. Haluatko auttaa äitiä valitsemaan? Nyt äiti saa kymmenen minuutin ajan valita kolmet sukkahousut kahden hinnalla. Katso, kultaa!

- ...

- Onpa pitkä jono. Nyt vaan odotellaan kaikessa rauhassa.

- Äiti.

- Älä nyt marise, iso tyttö. Tämä on kymmenen minuutin shokkitarjous, se tarkoittaa että otetaan nyt tai jäädään ilman.

- Jäädään ilman.

- Jaksa nyt vielä. Reipas tyttö. 

- Rumia sukkahousuja.

- Heh no eipäs ole, katso nyt miten kiiltäviä, tässäkin on perhossomiste, katso katso. No, liiku nyt, tyhmä jono. Mikä ihme siellä kassalla kestää, ei kai se rupea paketoimaan tuota? No voi helvetti. Anteeksi.

- Äiti.

- No mitä nyt taas? Eikö riitä, että saat uuden tehtäväkirjan? Etkö halua, että minä ja isä ostamme sinulle uusia tavaroita? Heitetään tavarat roskiin, niinkö?

- Niin.

- Heitetään kaikki vauvojen palapelit roskiin, sinun pitäisi jo tuossa iässä opetella uimaan ja lukemaan ja katsomaan kelloa.

- ...

- Ne ponit vain leipovat muffinseja ja puhaltavat ilmapalloja, ne ovat mainosmiesten juoni tyttöjen vanhemmille, jotta vanhemmat saadaan ostamaan lisää tavaraa. Kuule mainosmiehet pitävät tyttöjä tyhminä, eivät hevoset syö muffinseja, siis todellakaan, eikä tytöt pidä vain vaaleanpunaisesta väristä, tytöt voivat pitää mistä vain, jousella ampumisesta ja pallon heittämisestä ja uimisesta ja lukemisesta...

- ...

- Minäkin olen ollut pieni tyttö eikä maailmassa tosiaankaan pärjää pelkällä söpöydellä, pitää opiskella, tehdä kovasti töitä. Ei ole helppoa eikä mitään ilmapallojuhlia koko ajan, ei tosiaan.

-...

- Älä itke, kulta. Ihan kohta on meidän vuoro. Hieno tehtäväkirja, hienoja sukkahousuja. Eikö olekin kauniit?

- On.

- Molemmat saavat mitä tarvitaan. Ymmärrätkö?

- Joo.

- ... voi ressukkaa. Tule, viedään ne takaisin. Anteeksi, rouva.

- Viedäänkö Rohkea takaisin?

- Viedään. Sukkahousut kanssa.

- Jee.

- Ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne. Äidin vika. Haluatko vielä pinkkiponin?

- Ei kun mennään vaan pois.

- Anteeksi.

- Ei se mitään.

- Haluatko kivittää tavaratalon ikkunaa kun päästään ulos?

- En.

- Hyvä on, mennään kotiin.

Ilmestyneitä novelleja

Kuten blogissa on aiemmin kerrottu, olen osallistunut tänä vuonna novellistina muutamaankin kokoelmateokseen. Teoksista viimeisin eli Kuun pimeä puoli (toim. Juri Nummelin) ilmestyi Finnconin aikaan heinäkuun alussa. Mukana on monta taitavaa kertojaa. Hienoa olla mukana näin hyvässä seurassa!

Novellini Tehtaanpuiston hirviö sijoittuu 1800-luvun lopun Helsinkiin, fennomaanisen liikeen sekä toisaalta nousevan työväenyhdistyksen ympyröihin. Naisliikkeessäkin piipahdetaan. Idean sain gradustani, joka käsitteli porvarillisten ja työläisnaisten yhteistyötä yhdistyksissä 1900-luvun vaihteessa. Novellin päähenkilö Adelaide kohtaa iltamyöhällä petomaisen olennon matkallaan pahamaineisen Punavuoren halki... Tätä novellia oli hauska kirjoittaa ja sen varjolla tulin käyneeksi kävelyretkellä myös Kaivopuiston vanhoissa kortteleissa fiilistelemässä mennyttä aikaa.

Heinäkuussa ilmestyi myös peräti kaksi numeroa verkkolehti Usvaa. Novellini Merikuningas on luettavissa ilmaiseksi Usvan numerosta 3/2013. Merikuningas sijoittuu Veiksel-joen mutkaan nykyisen Puolan alueelle, noin vuoden 1000 tienoille. Eräänä hyvin kylmänä keväänä vierailin kukkulalla joen varrella, katedraalin varjossa, ja väistelin muiden turistien kanssa rakennustöitä. Keski-Euroopan katedraalit ja linnoitukset muistuttavat kristinuskon voittokulusta ja mahtimiesten teoista, mutta ympäröivät maisemat ovat kerran kuuluneet valloitetuille kansoille ja heimoille. Mahtavinkaan rakennus ei säily ilman ihmisen jatkuvaa kunnostustyötä, ja kun katedraalin viimeinen peruskivi on murtunut, joki on yhä jäljellä.

Käykäähän lukemassa!