Pöydän toisella puolella III: Kirjojen myynnistä

Kirjailijana hommani on kirjoittaa mahdollisimman hyvää proosaa. Se on selvä juttu. On kuitenkin paljon muuta, mikä vaikuttaa mahdollisuuksiini kirjoittaa myös tulevaisuudessa. Tässä seuraa kirjailijan ja osuuskustantajan (itse keksitty nimitys) mielipiteitä kirjamyynnistä. Näitä asioitahan minulta ei kysytä, mutta avaan suuni kuitenkin.

Kirja-alalla tuntuu joskus siltä, että tässä saa itse kannatella koko markkinatelttaa. Kirjoittaa kirjat, houkutella ihmiset paikalle, seistä tiskin takana ja sitten vielä asioida toisten kojuilla vuorotellen. Osuustoiminta ja yhteistyö auttavat tähän. Yksinään myyntipöydän takana tulisi sekä nälkä että jano. Samoin kukaan ei jaksa toitottaa omaa nimeään tai teoksensa nimeen megafoniin yhtenään. Eikä sitä viitsisi kukaan kuunnellakaan.

Ensin tarvitaan teos. Teoksen on oltava laadukas. (Oikeastaan ihan ensin tarvitaan kirjoittaja, mutta ei mennä siihen nyt, koska pöydän toisella puolella jne.) Kirjojen kaiken muunkin myyminen tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että tavoitellaan lisämyyntiä. Haluamme, että asiakas palaa hakemaan lisää. Jos kirja ei ole laadukas, lukija ei palaa saman kirjailijan teoksen äärelle toista kertaa.

Teoksen jälkeen tarvitaan lukija. Kollega sanoi viikonloppuna hienosti, että lukijan löytäminen on se ensimmäinen ja vaikein tavoite. Jos joku ei lue kirjaasi ja innostu siitä, sana ei milloinkaan pääse leviämään.

Miten teoksen saa lukijan käsiin?

On selvää, että markkinointiin tarvitaan uusia keinoja. Ihmisten aika jakaantuu mitä erilaisimpien huvitusten kesken. Kuitenkin kirja pitää pintansa. Pitää löytää uusia keinoja saattaa kirja lukijalle, joko perinteisessä paperisessa tai digitaalisessa muodossa.

Lukuaikapalvelut ovat kasvattaneet suosiotaan muun muassa Ruotsissa. Uusi kiho kaupungissa on Storytel, joka viime vuonna hankki omistukseensa perinteisen ruotsalaiskustantamo Norstedtin. Lukuaikapalvelut, kuten Storytel ja Bonnier-omisteinen Bookbeat, ovat rantautuneet myös Suomeen. Niihin kirjautumalla lukija saa kuukausimaksua vastaan kännykkäänsä koko valikoiman palvelun digitaalisia- ja äänikirjoja, suoraan kännykkäänsä.

Kritiikkiä tarvitaan, ankaraakin. Joskus kuulee huokauksia, että nuivia kritiikkejä ei pitäisi julkaista, koska kirja-ala on niin syvällä kuopassa että kirjapuheen pitäisi olla positiivista. Monipuolinen kirjallisuuskritiikki on kuitenkin lukijan palvelua ja kirja-alalle elinehto. Viikonloppuna Helsingin Sanomissa muisteltiin edesmennyttä musiikkikriitikkoa Seppo Heikinheimoa. Hänen vuoroin ylistävät, vuoroin lyttäävät kritiikkinsä eivät vähentäneet suuren yleisön kiinnostusta klassista musiikkia kohtaan, vaan lisäsivät sitä.

Ankarasta kritiikistä vetää kirjailija herneen nenään, ja niin kuuluukin. Tekstiä ei voi erottaa kirjoittajastaan. Kritiikki kuitenkin palvelee suurempaa kokonaisuutta.

Kirja-alan pitää vetää yhtä köyttä. Kirjallisuuspalkinnot ja kaiken maailman kissanristiäiset ottavat kirjailijoita päähän, mutta lisäävät yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan ylipäätään. Kirjallisuuspalkintojen jakautumisesta tai vaikkapa paikallisen kirjakaupan valikoimasta voidaan motkottaa ”perhepiirissä”, kirjailijoiden kesken. Ulospäin kirjailijoiden, kirjakauppiaiden ja kustantajien on hyvä työskennellä yhdessä.

Kirjastojen asemaa on vahvistettava ja huolehdittava hankintojen riittävistä määrärahoista. Kirjastot ovat varsinkin pienkustantajan paras asiakas.

Lopuksi: kirjoja pitää mainostaa enemmän, ja levittää sanaa. Lukija ei voi ihastua kirjaan, jos hän ei koskaan kuulekaan siitä. Kun en paremmin osaa rautalangasta vääntää, turvaan meemikuvaan. Tue ystäväsi luovia pyrkimyksiä niin kuin tuet isoja kaupallisia suosikkejasikin. Pätee koko taiteen alalle. Jos jaat mielipiteitäsi HBO:n Game of Thrones -sarjasta sosiaalisessa mediassa, mikset kirjoittaisi pari sanaa tuttavasi taidenäyttelystä? Jos ostat Sophie Kinsellan pokkarin telineestä, mikset kokeilisi laadukasta kotimaista viihdettä seuraavaksi?

Jos et itse jaksa pitää blogia, jaa kirjoituksia, joissa muut ovat arvioineet sinua kiinnostavia kirjoja. Ja niin edelleen.

Näin se käy!

Kirjoitan tätä innostuneena, koska viime päivinä eetteriin on tippunut useita blogipostauksia Osuuskumman kirjoista (mm. Hanna Morren Tuonen tahto, Jussi Katajalan Nollameridiaani ja raapaleantologia Ajantakojat).

Mitä muuta… jos paikallinen kirjakauppasi ei pidä yllä tarpeeksi isoa valikoimaa, kannustan tilaamaan kirjat suosiolla netistä. Verkkokirjakaupat ovat nopeita ja luotettavia. Erityisesti kannustan tilaamaan kirjat suoraan kustantajan verkkokaupoista, koska niistä kustantaja saa parhaan katteen ja kirjailija sitä myötä suuremman osuuden hinnasta.

Kivijalkakaupat nurisevat, että Google ja Amazon yhdessä syövät heidät. Amazonista lukija saa kuitenkin kirjan helposti muutamalla klikkauksella. Kivijalkakauppa ei voi kilpailla hinnalla tai valikoimalla Amazonin kanssa. Sen sijaan he voivat tarjota sitä, mitä verkkokirjakaupat eivät, eli henkilökohtaista palvelua, tapahtumia kirjailijavieraineen, kirjoja näytille ja hypisteltäväksi. (Lisäksi on niin, että kaikilla ei ole luottokorttia, jolla ostaa kätevästi netistä.)

Siinäpä nämä. Kommenttilaatikossa saa ehdottaa lisää keinoja kirja-alan piristykseksi.

Höyrykoneita ja kellopelejä suuriruhtinaskunnassa

”Kotini on täynnä juonenpätkiä: pilettejä jo unohtuneilta matkoilta, postikortteja kaukaisista kaupungeista, journaaleja ja vanhentuneita merikarttoja, joita kukaan ei tarvitse. Tulitikkuaskien kansia, murentuneita suitsukkeita pahvipakkauksissaan. Välillä mieltäni jää vaivaamaan jokin sävelmä, jonka olen kuullut viimeksi kansakoulussa, kauan sitten. Säästän kaiken: valtameren hiekalta poimitun taskuravun kuoren, ajopuunkappaleen, pajupillin.”

Minun on pitänyt kirjoittaa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita -kokoelmasta jo monta kertaa, ehkä nyt on hyvä sauma, kun vastaanottoakin on saanut seurata jo jonkin aikaa. Osuuskumma julkaisi puolisen vuotta sitten kolmannen steampunk-antologiansa. Eli minkä?

Steampunkilla tarkoitetaan kirjallisuutta sekä esimerkiksi muotia, joka leikittelee 1800-luvun kuvastolla ja keksinnöillä. Usein se on vaihtoehtoista historiaa, jossa sotia käydään ilmalaivoilla ja kuumailmapalloilla ja ihmeelliset vimpaimet toimivat höyryvoimalla. Siitä genren nimi, steampunk. Usein tarinoilla on yhteiskunnallinen ulottuvuus, seikkailua on mukana melkein aina.

Helpoimmin steampunk yhdistetään sumuiseen Lontooseen. Antologiassa Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita tarinat on kuitenkin tuotu Suomeen, tai niissä ovat päähenkilöinä suomalaiset. Kirjoittajia on kolmetoista, osa steampunk-genren konkareita, toiset vierailevia tähtiä.

Osuuskummalliset kirjoittajat steampunk-tunnelmissa

Halusin osallistua kokoelmaan, koska minulla oli mielessä tarina, joka sijoittui arktisen valaanpyynnin kultakauteen. Pidän kovasti vanhoista kartoista, pohjoisten löytöretkien kuvauksista ja merestä ylipäätään. Tarjosin kokoelmaan novellia ”Valaanpyytäjän vaimo”. Päähenkilön nimi on lainattu tämän blogin nimikkohenkilöltä Margaret Pennyltä, ensimmäiseltä eurooppalaiselta naiselta, joka vietti talven arktisella Baffininlahdella.

”Valaanpyynti keskiössä on myös steampunkissa varsin vähän käytetty aihe, johon kuitenkin ihastuu välittömästi. Novellissa on vanhojen seikkailukertomusten henkeä. ” – Risingshadow

Steampunk on muutakin kuin koneita ja vempeleitä. Viktoriaaninen aika mullisti käsityksiä myös luonnontieteestä, maapallon siihen asti kartoittamattomista alueista ja eläimistä. Kaikkina aikoina suositut astrologia ja esoteeriset harrastukset sopivat mukaan mausteeksi. Lisäksi valaanrasva oli tärkeä osanen teollisen vallankumouksen voitelemisessa, kirjaimellisesti.

Teollinen vallankumous oli uskomaton voima, joka pyyhki yli mantereen ja koko maailman. Myös uhrit olivat valtavia. Tästä murroksesta ja vallankumouksesta, riistosta ja toisaalta tulevaisuudenuskosta halusin kertoa tarinan näyttelyesineiden kautta: "Olen jäljittänyt esineitä Helsingin osto- ja myyntiliikkeistä, Margaretin keräämiä muistoja, näytteitä ja käsikirjoituksia. Olen seurannut häntä ajatuksissani maailman ääriin. Minä elän kuvitelmasta, enkä tarvitse mitään. Margaretin arveltiin hukkuneen rakastajineen Scoresbysundin jäihin. Minä uskon, että jäihin upposi hänen puolisonsa.”

Olin ilahtunut, kun lukijat pitivät kokoelmasta ja novellistani. Kokoelma on arvosteltu muun muassa Risingshadow-palvelussa, Tähtivaeltajassa sekä useissa blogeissa (Ja kaikkea muuta, Kirjavinkit ja Pähkinäkukkula).

”Historia, löytöretket ja vähän mystiset tapahtumat yhdistyvät mahtavaan luontoon salaperäisen isoäidin tarinan myötä.” - Ja kaikkea muuta -blogi

Pienten kustantamoiden obskuureja antologioita on joskus vaikea saada käsiinsä. Silintereitä ja siipirattaita -teosta on myynnissä paitsi kustantamon omassa verkkokaupassa, myös esimerkiksi Aavetaajuudella Helsingissä, Puolenkuun Peleissä Tampereella ja Keljon Prismassa Jyväskylässä. Rohkaisen tutustumaan ja kiitän omasta puolestani kaikkia kokoelman jo lukeneita ja sen arvostelleita.

Lue lisää:
Steampunk! Silintereitä ja siipirattaita -toimittajien Anne Leinosen ja Mia Myllymäen haastattelu Suomi lukee -palvelussa
Steampunk! Tampereen todistusaineisto kirjailija Magdalena Hain blogissa

Väriä, rikkaita ja köyhiä

Kävin syyslomailemassa sukulaisissa Skånessa. Aurinkoa ei sumuisella ja sateisella rannikolla paljon pilkahtanut, muita väripilkkuja kyllä. Teimme päiväretken yliopistokaupunki Lundiin, joka oli yhtä kaunis ja pittoreski kuin aina ennenkin. Mutta kuten malmölaiset sanovat, Lund on postikortti ja akateeminen kupla, todellinen elämä on kolmen ja puolensadantuhannen ihmisen Malmössa. Kaupungissa on kaikkea, sateenkaarikirjallisuuden messut kaupunginkirjastossa ja paikallinen pieni scifi-con samaan aikaan. Viimeisenä päivänä kävimme myös Kööpenhaminassa, jonne on Malmösta puolen tunnin matka siltaa pitkin.

Asuimme Möllevågnstorgetin ympäristössä, joka on kuin pieni lähi-itä. Tarkemmin sanottuna kuin kylmä ja märkä lähi-itä. Kauppojen mainostekstit ovat ruotsiksi ja arabiaksi, pieniä etnisiä ravintoloita ja elintarvikekauppoja on ihan joka paikassa ja torilla raikuu reipas kansainvälinen meininki. ”Möllan” on parhaillaan keskellä gentrifioitumisprosessia: entiset vuokratalot, vuosisadan alun jugend-tyyliset kaupunkitalot on vastikään muutettu osakeyhtiöiksi ja entiset asukkaat ovat ostaneet asuntonsa suhteellisen edullisesti (tai muuttaneet pois).

Svensk pumpa.

Malmössa pakolaisia on niin paljon, että suomalaiset iltapäivälehtien lööpit "pakolaistulvasta" alkavat naurattaa. Pakolaisia jeesataan monelle tavalla, virallisesti ja epävirallisesti. Suuri osa ei halua jäädä Ruotsin etelärajalle hakemaan turvapaikkaa, vaan jatkaa eteenpäin muihin kaupunkeihin ja muihin Pohjoismaihin. Paikallisten ruotsalaisten meininki tuntui olevan, että olkoon sota ja Euroopan unionin laajuinen ongelma, mutta ihmisistä on pidettävä huolta.

Myös romanikerjäläisiä on paljon. En huomannut, että kerjäläisille olisi annettu rahaa sen useammin kuin Tampereellakaan, mutta kerjäläiset tervehtivät ohikulkijoita ja ohikulkijat tervehtivät takaisin. Miksi ruotsalainen uskaltaa katsoa kerjäläistä silmiin, mutta suomalainen ei? Ajattelen, että kyse on siitä, että on myös henkisesti varaa, resursseja olla kokematta toisia uhkana.

Ruotsin talous kasvaa, toisin kuin Suomen. Sukulaiseni sanoivat, että Ruotsinkin televisiossa aina jauhetaan siitä että on kriisi, mutta sitten ruotsalaiset kyllästyvät ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan. Ruotsalaiset ovat hyviä kuluttamaan. Ostovoimaa on enemmän, ehkä kokonaisvarallisuuskin on suurempi, mutta ainakin Malmössa huomasin myös, että asunnot ovat halvempia. Kun keskiluokan varallisuus ei ole kiinni asunnoissa, jää rahaa paikalliseen kulutukseen, mikä tekee hyvää työllisyydelle. Ruotsalaiset ovat myös aina huolehtineet siitä, että maassa on riittävästi vierastyövoimaa.

Matkalukemisena oli Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita villistä lännestä (Kuoriaiskirjat 2014) sekä Rivka Galchenin esikoisromaani Atmospheric Disturbances. Paikan päältä ostin Bernt Hermelen paljastuskirjan Firman Bonnier - Sveriges maktigaste mediesläkt pokkarina. Niin, tasa-arvon mallimaassa on mahtisukuja, kuten Bonnierit ja Wallenbergit, joiden jäsenet ovat saaneet varallisuutensa ja valtansa syntymällä oikeaan perheeseen. Voisi muistaa, että Bonnierit omistavat tätä nykyä Suomessa muun muassa WSOYn ja Tammen sekä Akateemisen Kirjakaupan. Aika ison siivun koko suomalaista kirja-alaa, siis. Perheyrityksenä Bonnier ei ole listautunut pörssiin, vaan omistus pidetään tiukasti oman suvun käsissä.

Salmen eteläpuolella Kööpenhaminassa, Christianborgin linnaa katsomassa.

Edistyksellinen keskustelukulttuuri, tasa-arvovaatimukset ja yleinen humanismi hämärtävätkin Itämeren tältä puolelta katsottuna sitä tosiseikkaa, että Ruotsi on luokkayhteiskunta, vielä paljon syvemmin kuin suomalainen yhteiskunta. Toisaalta sosiaalisen liikkuvuuden eteen on tehty paljon, toisaalta vanha raha ja valta ovat voimissaan. Esimerkiksi perintöveroa Ruotsissa ei ole.

Ruotsiin muutto tuntuu näinä aikoina monella tavalla houkuttelevalta vaihtoehdolta. Unelmaelämässä en olisi paljon mitään muuta mieluummin kuin suomalainen kirjailija, paitsi ruotsalainen kirjailija. Muutto vieraaseen maahan on kuitenkin iso riski, kaikki pitäisi aloittaa alusta ja eteenpäin on vaikeampi päästä, koska kieli muodostaa uuden esteen entisten rinnalle. Toisin sanoen: maahanmuuttaja joutuu aina varautumaan sosiaaliseen laskuun. Taidan kuitenkin jäädä nököttämään siihen, missä olen, ja vastaisuudessakin vain vierailla Ruotsin puolella.

Luettuja kesältä ja syksyn alkua

Kriitikon puolisolta ei lukeminen lopu. Niin sanottu kirjasyksy eli kirjojen sesonki on vissiin aikaistunut, koska tuntuu, että elokuun ensimmäisellä viikolla ilmestyi valtavasti kirjallisuutta.

Viime viikolla postiluukusta putosivat Karo Hämäläisen Yksin ja Riikka Ala-Harjan Kevyt liha. Jälkimmäinen oli muuten aika tavanomainen kirja eronneesta naisesta ja uudesta suhteesta, mutta ihan kiinnostavasti se kysyi, miksi nainen sanoo OK vaikka tarkoittaisikin, että mene pois. Oli sattumaa, että luin kirjat peräkkäin, mutta sopivaa, sillä molemmissa kuvattiin ruumiinharjoitusta - Yksin-kirjassa tietysti vielä paljon enemmän. Hämäläisen kirjan luin nopeasti, mutta sen juro päähenkilö Paavo Nurmi jäi mieleen, soimaan. Ajankuva oli kiehtovaa.

Seuraavaksi luin uteliaisuudesta Tuomo Jäntin esikoisen Talven hallava hevonen. Sisäkannessa teosta nimitetään maagiseksi realismiksi ja psykologiseksi kauhuksi, mutta se ollut minusta kumpaakaan, vaan aika perinteistä kansanperinnekauhua minusta. Alussa oli jopa vähän sellaista Salaiset kansiot Suomessa -meininkiä, ilman agentteja. Esikoisromaanista kielii ehkä se, että ideoista ja henkilöhahmoja on tungettu kaikki samaan keitokseen, henkilöitä on niin paljon ettei tahdo kestää perässä. Mutta kansanperinnejuttu siinä oli ihan vinkeä ja kieltämättä vähän keljua teki mennä nukkumaan, kun oli illalla tuota lukenut, että oli se vissiin jännäkin. Eiköhän Tuomo Jäntti kirjoita jotain lukemisen arvoista vastaisuudessakin.

Luin loppuun myös jo keväällä aloittamani Tony Ballantynen teoksen Dream London. Se oli ihan viihdyttävä ja kummallinenkin urbaani fantasia kieroutuneesta Lontoon kaupungista pseudo-viktoriaanisessa maailmassa. Jossain määrin lapasesta lähtevä absurdius toisaalta ärtsytti, toisaalta kannatteli tarinaa aukkojen yli. Kirja oli siitä jännä, että sen yhteiskuntakuvausta alkoi välillä väkisin lukea finanssikapitalismin kritiikkinä, johtuuko siitä, että sen tapahtumat sijoittuivat Lontoon Cityyn. Mutta jos tämä on ollut kirjailijan tarkoitus, asia ei ole ainakaan liian päälleliimattua.

Kesällä luin myös hyviä novelleja, nimittäin Rivka Galchenin novellikokoelman American Innovations. Olin todella vaikuttunut ja suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat lukea oivaltavaa novellistiikkaa spekulatiivisella kierteellä. Teksteissä kuvataan todella taitavasti arjen tiivistyneitä hetkiä, mutta myös niksautetaan todellisuutta oikein kunnolla. Eräässä tarinassa naisen huonekalut ottavat hatkat ja muuttavat pois, toiselle naiselle taas kasvaa kolmas rinta, selkäpuolelle. Pidin erityisesti novellista, jossa nainen toteaa aviomiehen lähteneen ja ottaneen mukaansa parmesaaniraastimen, josta nainen erityisesti piti.

Mitäs muuta… mökillä en lukenut oikein mitään erityistä oikoluvun ja editoinnin lisäksi, pari Donna Leonin Venetsia-dekkaria (eivät erityisesti imaisseet mukaansa) ja kuusi Patrick O’Brianin Aubrey/Maturin-merisotakirjaa. Näistä pidin oikein paljon, mutta kirjoitan sarjasta oman päivityksen jahka ehdin. Muutenkin huomaan, että ehkä oman työn vaiheesta johtuen luen nyt enemmän, kun olen kaupungissa.

Sitten pieni huomio uutuuskirjojen esillepanosta eli siitä, miten kirjat tarjoillaan kaupoissa myytäväksi. Puhun nyt tavarataloista. Kävin Kirjojen yössä Tampereen Akateemisessa Kirjakaupassa. Tavaratalon kolmas kerros ammotti puoliksi tyhjillään. Kollega tiesi kertoa, että samaan tilaan tulee Akateemisen kanssa kodinelektroniikkaa myyvä Expertti. Siellä taulutelevisioiden välkkeessä olisi sitten tarkoitus ostaa kirjat jatkossa. Tai sitten ei. Stockmann teki kardinaalivirheen jo siinä, että heivasi kirjat kolmanteen kerrokseen ja katutasossa, Akateemisen perinteisellä paikalla myydään naisten muotia. Siis Robert’s Coffeen vieressä, vaatteita, kun kirjakauppa ja kahvila yhdessä olisivat se looginen ja viihtyisä yhdistelmä.

Vertailun vuoksi: Tampereen Sokoksen kirja-paperi-osasto sijaitsee nykyään katutasossa Caffe Pation vieressä. Kirjojen valikoima on pieni, mutta monipuolinen, teoksia on myös muun muassa sellaisilta pienemmiltä kustantajilta kuin Into, Minerva ja Reuna. Sokoksen lehtipiste on laaja ja siinä vieressä pääovien vieressä (no ei siellä mitään kulttuurilehtiä ole, herra paratkoon, mutta kuitenkin). Sokoksella on myös sellaista, mitä Stockmannilla ja Anttilassa ei ole, nimittäin asiakkaita.

Että sellaista. Kustantajat julkaisevat laajat valikoimat uutta kirjallisuutta, kun kaupat miettivät vielä vähän esillepanoa niin kyllä tästä kirjasyksy kehkeytyy.

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Lukutaidon määritelmä

Jatkan hieman viimeviikkoista postaustani pienkustantamisen iloista ja suruista.

Taannoin vaihdoin ajatuksia erään pienkustantajan kanssa siitä, mitä itse kukin on parin vuoden aikana oppinut. On monia käytäntöjä, joista aikaisemmin on ihmetellyt, miksi kustantamot tekevät näin eikä noin. On syynsä siihen, miksi kaupalliset kustantamot eivät juuri marginaalia julkaise. Koska se ei myy.

Valitettavaa marginaalikirjallisuuden kirjoittajan kannalta, mutta mitä uutta auringon alla, ei mitään. Mikä siis ratkaisuksi kysynnän ja tarjonnan ongelmaan?

Kirjojahan siis ei ole liikaa. Tätä mieltä minä olen, kun olen lukenut kollegojen Pasi Ilmari Jääskeläinen sekä Juha-Pekka Koskinen ulostuloja. Veri punnitaan pitkässä juoksussa. Kirjailijat puskevat vähitellen suuren yleisön tietoisuuteen. Heidän perässään kärkkyy ehkä kymmenen tulokasta, mutta kuka heistä jaksaa koko pitkän matkan, jää nähtäväksi. Ensinnäkään kunnianhimoiset suunnitelmat ei niin vain muutu käsikirjoituksiksi. Jos jotain niin tämän olen Osuuskummassa oppinut: vain ihan muutama kirjoittaja pystyy tuottamaan teoksen vuodessa. Muuten käsikirjoituksista ei ole varsinaisesti ollut ylitarjontaa.

Jokaiselle kirjalle ei riitä huomiota. Merja Virolaisen ihan aiheellinen kysymys oli: pitääkö niitä julkaista? Voisin hahmotella tähän muutamaakin vastausta. Ensinnäkin: ei ole pakko. Toiseksi: ei se ole keneltäkään pois. Eihän kirja-alalta puutu kuin maksava asiakas. Huonompi homma, jos maineesta ja huomiosta lähtee kisaamaan. Tämä ei ole se kilpailu. Pitäisi juosta toisella stadionilla.

Oma lisänsä ovat ne innokkaat kirjoittajat, jotka lähtevät kehittämään kirjan konseptia (yleensä samoilla tavoin) uusiksi. Useat heistä myös arvelevat, etteivät nuo wanhat pierut varmaan ole tulleet ajatelleeksi, että tällaisellakin voisi hankkia rahaa. Sehän on markkinointikysymys! Ei heistä sen enempää.

Onko sitten niin, että kirjoittajia riittää, lukijoita ei? Jonkin määritelmän mukaan lukutaito on myös sitä, että tuottaa itse tekstiä. Itse olen seurannut pari vuotta lapsen luku- ja kirjoitustaidon kehitystä. Nämä kulkevat käsi kädessä. Veikkaan, että maailmanhistoriassa se pieni lukutaitoisten joukko on myös itse kirjoittanut aika lailla. Entisaikojen aatelismies ei ollut mies eikä mikään, jos hän ei osannut laatia taidokkaita kirjeitä tai kirjoittaa sonettia.

Sen sijaan lukija, joka ei itse kirjoita vaan syventyy vain nojatuolissaan uusimpiin luku- ja taideromaaneihin, on tuoreempi ilmiö. Spefiharrastajissa* voi jopa olla enemmän niitä, jotka paitsi lukevat, myös itse kirjoittavat. Spefi on perinteisesti ollut luku- ja kirjoitusharrastukseen kannustava genre.

Vakavissa kirjallisuusympyröissä tekijät usein valittavat, että he eivät saa arvostusta taiteelleen. Todellisuudessa heitä harmittaa, että he eivät saa huomiota mediassa. Tämä koskee niin runoilijoita, esseistejä, romaanikirjailijoita kuin kaikkia muitakin.

Kirjoittaa, lukea, siinä syyt julkaista kirjallisuutta niin kirjoittajalle kuin kustantajallekin. Kaikkein huonoin syy on "olla" kirjailija, tai se, että joku "pääsee" olemaan kirjailija. Kun seisoo pöydän takana myymässä osuuskunnan kirjoja, on ainoastaan vaivaannuttavaa, jos pinoja kohteliaasti selaileva asiakas aloittaa keskustelun: minäkin olen muuten kirjailija. Sitten hän esittelee toimittamatonta numerologian tms. rajatiedon omakustannetta suoraan povarista.

Parempi olisi vain sanoa rehellisesti: osta tästä kirja. Antaa asiakkaan päättää, onko sen tekijä kirjailija vai ei.

*spefi=scifi, fantasia, kauhu, jne.

Kirjakaupoilla Tukholmassa

Seuraa blogin toinen matkailujuttu tänä vuonna. Nimittäin Tamperehan on muuten hyvä paikka, mutta ulkomaisia lehtiä saa huonosti eikä erikoiskirjakaupoissakaan ole kauheasti valinnanvaraa. Onneksi ei tarvitse asua ulkomailla nauttiakseen niiden hyvistä puolista. Lähimpään läntiseen suurkaupunkiin ei ole kauhean pitkä matka ja toisella kotimaisella pärjää sielläkin . (Riippuu ihmisestä, kummalla "toisella".)

Meillä (=minulla ja puolisolla) on vakiokierros, jonka selvittää parissa tunnissa kävellen Slussenilta. Jos siis sattuu matkustamaan Viking Linella. Se menee näin: kävellään Söderille lauttasatamasta ja käännytään Malmtorgetin kohdalta kohti keskustaa Götgatanille. Siinä Wayne's Coffeen vieressä on kansainvälinen lehtikioski josta voi ostaa vaikka Film Internationalin, jos sitä ei kotikaupungin lehtikioskista satu saamaan. (En tiedä, miten on tilaajilla. Ainakin Sight & Soundin saadakseen puolison piti liittyä British Film Instituten jäseneksi.)

Lehtipisteen vieressä on sympaattinen kirjakauppa Söderbokhandeln. Aina vastaavassa kirjakaupassa Euroopassa vieraillessani mietin, miksei Suomessa tehdä tätä näin helposti. Yksi iso huone, seinillä hyllyt kattoon saakka täynnä kirjoja. Pitkä tiski jossa muutama matala pino ns. "helposti myytävää" kirjallisuutta. Ruotsalaiset ovat painattaneet mm. novellisarjan, jota myydään yksittäisinä, noin postikortin kokoisina vihkosina. Ohessa myytäviin, nätteihin pahvirasioihin voi koota haluamansa valikoiman vaikka lahjaksi. Yhteen rasiaan mahtuu ehkä neljä vihkosta.

Södermalmin jälkeen ylitetään Slussenin liittymäkaaos ja tullaan Vanhaankaupunkiin. Siinä Västerlångatanilla on Science Fiction Bokhandeln. Kirjakaupan tunnistaa julkisivussa kiipeilevästä lohikäärmeestä. Kolmessa kerroksessa kirjoja, sarjakuvia, pelejä ja loputtomasti krääsää. Ostin Affront-kustantamon spekulatiivisen fiktion antologian Maskinblod 3:n 159 kruunulla ja englanninkielisen Locus-lehden 85 kruunulla. Mukaan lapselle tuliaiseksi Tintti-figuuri (50 kr).

Västerlånggatanilta on muutama askel ylös Stortorgetille. Siinä tukholmalaisittain caffe lattea pahvimukista siemaillessaan voi luoda kaihoisia silmäyksiä Ruotsin Akatemian taloon ja toivoa, että joku heittäisi ikkunasta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Vanhastakaupungista kävellään ripeästi keskustaan kohti Nordiska Kompanietin tavarataloa. Sen takana, Mäster Samuelsgatanilla on Akademibokhandeln, johon voi jälleen mennä ihailemaan edistynyttä kirjakaupankäymisen taitoa ja kirjojen esillepanoa. On lukupiiriä, kirjavinkkausta, kirjailijavierailua ja mukava kahvila keskellä kauppaa. Lehtihyllystä mukaan tarttui tällä kertaa ruotsalaisten harrastajiakirjoittajien oma aikakauslehti Skriva (65 kr).

Akademibokhandelnia kulmittain vastapäätä on halpakirjakauppa, josta puoliso hamstrasi DVD:itä. Halpakirjakaupassakin erottui esillepano: tämän vuoden Nobel-voittaja Patrick Modianon ruotsinnettuja teoksia vino pino, Augustpriset-palkintoehdokkaat aseteltuna omaan hyllyynsä keskelle liikettä. Enpä ole Runeberg-palkintoehdokkaita Kirjatorilla nähnyt pistetyn esille.

Siinä Tukholman keskustan kirjakierros kokonaisuudessaan. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan kierroksen täydentämiseksi. Loppuhuomiona, että Ruotsia puhuu noin puolet enemmän ihmisiä kuin suomea, eli noin kymmenen miljoonaa ihmistä, ja ruotsinkielinen kirja-alakin on vastaavasti suurempi. En kuitenkaan haluaisi olla kirjailija Ruotsissa, ainakaan Tukholmassa. Jos Suomessa on vaikeaa erottua kaunokirjailijana niin Ruotsissa se lienee vielä vaikeampaa, eikä kirjailijoiden kuvista päätellen edes mahdollista ilman kallista kampausta. Metsäläisyys kunniaan!

Kirjailija vaatimusten ristitulessa

Brändää itsesi! Ole uskollinen itsellesi! Kirjoita myyvä teos! Seuraa sydäntäsi! Valvo oikeuksiasi! Vapauta taiteesi maailmalle!

Nämä ovat vain pintaraapaisu ristiriitaisista viesteistä, joita kirjailijalle on tarjolla monesta suunnasta. Osa viesteistä kertoo, että kirjalijan pitäisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ajatella, millaisena pakettina hänen teostaan myydään. Ajattelen, että kehotukset brändäytymiseen tai brändin vahvistamiseen johtuvat kirja-alan murroksesta. Kun yhä enemmän nimekkeitä ilmestyy, erottuminen on vaikeaa.

Kirjailija Miina Supinen kirjoittaa Alaston kirjailija -blogissa määrittelyistä ja identiteetistä. Määrittely voi olla paikallaan kirjakauppiaan asettaessa teosta hyllyyn, mutta kirjailijaan kohdistettuna se on myös vallankäyttöä. Taija Tuominen sanoo vastailmestyneessä, henkilökohtaisessa kirjoittajaoppaassaan Minusta tulee kirjailija: älkää suostuko luokiteltaviksi, älkää suostuko määriteltäviksi. Kaikenlainen toisen määrittely ja kattaviksi pyrkivät lausunnot haavoittavat, lausuttiin ne hyvällä tai pahalla.

En usko "kultasuoneen", josta taiteilija tai kirjailija voisi tietoisesti ammentaa. Tai voi, mutta uskon, että samaan aiheeseen väsyy aikanaan joko kirjailija tai lukija. Marginaalissa on oikeasti taiteellista vapautta, se ei ole vain vinoilun asia tai vitsi. Marginaalissa on tilaa. Jos olisin itseni vakavasti ottava aikuistenkirjailija niin tuskin kirjoittaisin näin häröä romaania kuin nyt olen kirjoittamassa.

En todellisuudessa myöskään koe niin, että "kirjamaailma" asettaisi minulle jotakin odotuksia. Siinä mielessä tämän kirjoituksen otsikkokin on vähän hassu. Suhtaudun epäillen ajattelukykyisen tai odotuksia luovan kirjamaailman olemassaoloon ylipäätään. Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yleinen kirjallisuuskäsitys. On lukijoita, erilaisia makuja ja erilaisia yleisöjä, jos näin halutaan, suuria ja pieniä. Kirja-ala puolestaan on olemassa, mutta alalla pärjäämiseen ei ole yhtä reseptiä.

Toinen asia, johon suhtaudun skeptisesti, on kirjailijuus ammatinvalintakysymyksenä. Kirjailijan työtä saa tehdä niin täys- tai puolipäiväisesti kuin huvittaa. Suurin osa kirjailijoista tekee fiktion kirjoittamisen ohella muita töitä, osalla on päivätyö muualla.

Kirjoittaminen ei ole jokaiselle kirjailijalle koko elinkaaren ajan pysyvä pakko. Minäkin voin joskus lopettaa, mutta en voi lopettaa juuri nyt. Teen parhaillaan taidekauppaa koskevaa taustatutkimusta romaanini toista päähenkilöä, tai pitäisikö sanoa antagonistia varten. Olen innostunut uudesta aiheesta, kaivan tietoa ja olo on kuin koululaisella jännittävällä luokkaretkellä. Tärkeää on se mikä liikuttaa, kiinnostaa juuri nyt. Asioiden yhtymäkohdat huomaa pidemmällä aikavälillä, jos huomaa. Ennen kirjoittamista harrastin soittamista, lauloin ja tanssin, en yhtä aikaa vaan kutakin vuorollaan. Harrastukset palvelevat samaa tarvetta luoda ja toteuttaa itseään, yhdestä harrastuksesta vain sattui tulemaan ammatti.

***

Vähän samaan asiaan eli kirjallisuuden ansaintalogiikkaan liittyen olen miettinyt, miten kustantamisen murros tuottaa kirjailijalle ristiriitaisia viestejä sopimus- ja jakelukysymyksiin liittyen. Yhtäältä Kirjailijaliitto ja tekijänoikeusjärjestöt muistuttavat vaatimaan kunnon korvauksia omasta työstä ja varoittavat suostumasta ilmaistyöhön. Toisaalta kirjailijablogien, joukkorahoituksen ja sähköisen julkaisemisen pioneerit kannustavat jakamaan tekstejä ilmaiseksi netissä. Tässä mallissa ei niinkään vaadita lukijoilta maksua kuin tarjotaan heille mahdollisuus maksaa teksteistä ja jopa kokonaisista teoksista.

Jälkimmäinen malli tuntuu järkevältä e-kirjojen kohdalla, nykytilanteessa meidän pitäisi keskustella siitä, miten lukijat saisivat ostaa e-kirjoja järkevästi, ei niinkään siitä, kopioiko joku niitä ehkä luvattomasti. Totta kai on tärkeää, että lukijat saavat ylipäätään mahdollisuuden kuulla teoksesta ja tutustua siihen. Onko kuitenkin niin, että samoin kuin "vanhassa" kustannusmallissa ansaitsivat bestsellerit, "uudessa" juhlivat vain valmiiksi kuuluisat internet-ajan tähdet kuten Neil Gaiman? Päteekö internettiin sama markkinoinnin sääntö, jonka mukaan lämpimästä on mainostamalla mahdollista tehdä kuumaa mutta kylmää ei pysty puhaltamaan kuumaksi edes isolla kampanjalla?

Juri Nummelin on todennut, että samalla kun mikrokustantaminen on osalle teoksista ainoa tapa tulla julki, internet- tai pienjulkaisu ei kuitenkaan ratkaise ansaitsemisen kysymyksiä. Pohdinta päättyy samaan lopputulokseen kuin pohdinta mahdollisimman myyvän teoksen luomisesta: ilmiötä ei ole mahdollista synnyttää tahallaan, se syntyy vain vahingossa. Paras on vain kirjoittaa sitä mikä tuntuu itselle läheiseltä, julkaista se tavalla tai toisella ja toivoa parasta.

Sekään ei ole yksinkertaista, miten kirjailijan pitäisi internetissä liikkua. Äänekkäimpien "uuden median" apostolien mukaan minullakaan ei pitäisi olla koko tätä blogia koska en päivitä tätä tarpeeksi aktiivisesti, vähintään kahta kertaa viikossa. Twitter-tili makaa käyttämättömänä, samoin Linkedin (olen unohtanut salasanan ja sähköpostiosoite on vanhentunut, joten en voi tilata uutta). Toisen mukaan kirjailijan olisi puolestaan hyvä rauhoittaa työskentelynsä sosiaalisen median hälyltä.

Paluuta vanhaan ei ole eikä kukaan todellisuudessa tiedä, miten olisi parasta toimia uudessa ympäristössä. Varmaa on vain, että yhden kirjailijan paras ei ole sitä toiselle, eikä yleispäteviä neuvoja muuttuvassa tilanteessa pysty esittämään. Näkemyksiä saa kuitenkin mielellään esittää kommenttilaatikossa.