Kuka raotti kiveä osa 2

Olen vastikään kirjautunut Twitteriin. Synkronoin palvelun blogiin jahka ymmärrän, miten se tapahtuu. Sillä välin olen päässyt seuraamaan lehdistössä niin paljon puhuttuja super-twiittaajia, kuten Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerimme Alexander Stubb. Jätin seuraamisen kuitenkin sikseen melkein saman tien. Into-kirjailijakollegani Brunila ja Andersson olivat Jyväskylän kaupunginkirjastossa kertomassa kirjastaan Äärioikeisto Suomessa, kun kolme miestä yritti tunkeutua saliin sisään. Heidät pysäyttänyt järjestysmies sai puukosta.

Tuomitsiko Stubb väkivallan? Kokiko hän asiakseen huolestua itseään kansallissosialistiseksi kutsuvan ryhmän toiminnasta Suomessa? Näin Stubb kirjoitti:

@alexstubb Voisiko joku kertoa mikä on Euroopan äärioikeiston ja -vasemmiston ero nykyään? En oikeasti tiedä. Kertokaa please. #ideologia #ääri #keino.

Äärioikeisto on rasistinen vihaideologia, äärivasemmisto puolestaan itsehallinnollinen, vallankumouksellinen antifasistinen liike. Molemmat saattavat näyttää "tavallisten" ihmisten näkökulmasta samalta mellakoidessaan aitojen eri puolilla, mutta todellisuudessa näillä kahdella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Eikä muuten myöskään "oikeiston" tai "vasemmiston" kanssa sikäli kuin nämä käsitteet parlamentaarisesti ymmärretään.

Molemmat liikkeet epäilemättä huojuttavat kansalaisen turvallisuudentunnetta. Turvallisuudentunnettani ei kuitenkaan lisää se, jos valtiojohdon jäsen vähättelee poliittista väkivaltaa tai reaktio rasistiseen puukotukseen, että äärivasemmistö öllöllöö. Kirjan kirjoittaminen ei myöskään ole samanlainen hyökkäys kuin väkivaltainen hyökkäys puukon kanssa. Sen Stubbkin varmasti ymmärtää. Valtiojohdon sekä kaikkien avointa ja demokraattista yhteiskuntaa haluavien kansalaisten pitäisi kaikin keinoin vastustaa tällaisten rasististen ideologioiden leviämistä Suomessa.

Ks. myös blogipäivitykseni samasta aiheesta pari viikkoa sitten.

Itseilmaisun vai kirjallisuuden vuoksi

Liikun nyt liukkaalla maastolla, mutta olen pohtinut viime päivinä sitä, miten kirjailija puhuu työstään ulkopuolisille ja mitä lauseiden takana todella piilee. Samalla palaan aina saman asiaan, kirjoittamisen tarkoitukseen.

Haastattelujen todellisuus

Kuulostaako tämä lause tutulta: Kirjailija elää hahmojensa parissa, ei vastaa tuttavien huhuiluihin kadulla, uppoutuu työhönsä ympärivuorokautisesti. Pitääkö paikkansa sinun kohdallasi, kirjoittaja? Itse voin vastata suoraan ainakin sen, että ei pidä, minun kohdallani, ei pidä lainkaan paikkaansa. Lause sen sijaan kuulostaa tutulta, koska se toistuu niin usein kirjailijahaastatteluissa.

Haastattelussa moni kirjailija kertoo, että kirjoittaminen on hänelle koko elämä, tai melkein, kirjoittaminen on intohimo, henkilöt ja tapahtumat ovat koko ajan mielessä. Kirjoittaminen on intohimo ja jotakin, joka ei koskaan jätä kirjoittajaa rauhaan. Oma epäilykseni kuitenkin on, että lause on tyypillisesti sellainen, joka haastattelijalle sanotaan ja joka näyttää hyvältä lehden sivulle painettuna. Tai lause, jonka toimittaja poimii ja jättää monet muut lauseet jutun ulkopuolelle: sen, miten miten ammatikseen kirjoittava joutuu usein repimään itsensä työn ääreen niin kuin missä tahansa muussa ammatissa. Miten rutiini ei ole kirosana vaan helpottaa tämän kynnyksen yli.

Tietysti on niin, että tuntuma omaan tekemiseen riippuu työn alla olevan tekstin vaiheesta. Tällä hetkellä vaihe on, niin, vaihe. Ei siitä sen enempää. Minun kohdallani voi vaikuttaa myös toimittajatausta. Tarina elää, mutta se on niin kauas takaraivoon sysätty, että en todella ajattele sitä kuin työskennellessäni. Silloin, kun annan luvan. Olen hajamielinen, mutta muista syistä. Tarina muhii hiljalleen takimmaisella liedellä.

Vielä: monta kertaa olen saanut kuulla, miten kirjailija se-ja-se ei kirjoittaessaan lue muiden teoksia, jottei jotain lainattua tarttuisi kieleen. Hän on arka puhumaan tulevista töistään, koska joku voi siepata oraallaan olevan idean ja runnoa sen. Tunnistaisiko kirjailija tällaisen "varastetun" idean, vaikka näin joskus kävisikin? Epäilenpä. Ideat eivät leiju valmiina, itsenäisinä olentoina missään siepattavina, keitaalla joka kuivuu jos siitä liian moni ammentaa. Ei kuivu. Harva idea on niin omaperäinen, etteikö se toisissa käsissä muuttuisi tunnistamattomaksi, toisen omaksi. Omaa on vain paperille kirjoitettu.

Ystäväni epäili, että tämä puhe kirjoittamisesta elämäntapana on samaa sarjaa sen naistenlehtijutuissa joskus esiintyvän lauseen kanssa, että "kirjoitin nopeasti tämän teoksen ja heti tuli kustannussopimus". Jokaista tällaista helppoa läpimurtoa kohden on kymmenittäin ellei sadoittain hylkykirjeitä, raja-aitoja, joiden ylitse kirjoittaja on joutunut kiipeämään, kynnyksiä, joiden yli hän on joutunut sitkeästi punnertamaan.

Identiteettiproosa

Mutta ei minun tästä pitänyt puhua vaan siitä, minkä vuoksi kirjoittaa. Olin viime viikolla haastateltavana kirjailijan motivaatiosta ja keksin vain sen, että kun lukee jotain valtavan hienoa, haluaa itse tehdä perässä. Minä myös! Jälkeenpäin tuli mieleen vielä tämä: kun löytää jotain omasta mielestään valtavan hienoa, kuvan tai tilanteen tai ajatuksen, ja kirjoittaa romaanin sen ympärille että se välittyisi muillekin.

Suomalainen esikoiskirjailija on tyypillisesti jo lähempänä keski-ikää. Kirjailijaksi tuleminen on kuitenkin ollut haave, joka hänellä on ollut nuoresta, lapsesta saakka. Hän on ehkä ollut töissä jossakin kirjoittamista lähellä olevassa ammatissa, haaveillut kirjoittamisesta, osallistunut kirjoituskilpailuihin ja julkaissut sitä kautta ensimmäiset novellit ja runot. Moni osallistuu kirjoituskursseille ja pääsee tätä kautta toteuttamaan intohimoaan.

Mutta. Nyt tuleekin se kysymys. Jos kirjoittaminen on koko elämän täyttävä asia jollaisena se kuvaillaan, miksi nämä kirjoittajat eivät ole tarttuneet aiemmin toimeen, kirjoittaneet parempia teoksia, kirjoittaneet enemmän teoksia? Mitä he ovat tehneet ne kaikki vuodet siinä välissä? Mikä uhraus on riittävä, mikä liian suuri? Onko kulttuurimme sellainen, että omien haaveiden toteuttamiseen ei rohkaista? Kysyn vielä kerran: oi kotimainen kirjailija, miksi aloitat julkaisemisen niin vanhana? Kyse ei ole lahjoista tai kirjallisista kyvyistä, sen voi jokainen todeta, joka näitä valmiiksi saatettuja kirjoja lopulta, vuosien jälkeen, pääsee lukemaan. Onko kyse samasta ilmiöstä, josta vuosikausia Amerikassa ja Euroopassa asuneet ekspatriootit kapellimestarit palaavat kesämökkireissunsa ohessa aamutelevisioon jurnuttamaan: suomalainen ei pyri tarpeeksi sitkeästi huipulle? Puhe huipulle pyrkimisestä tai kilpailunhalusta tai -haluttomuudesta on tietenkin paskanjauhantaa, koska taiteessa ei ole samanlaisia mittareita kuin vaikkapa urheilussa, mutta jokin näiden klassisen musiikin koulutuksen ja tuhansien harjoitustuntien läpi ponnistelleiden taiteilijoiden sanoissa kalskahtaa todelta.

Kliseen mukaan esikoisromaaniin usein vuodatetaan siihenastinen eletty elämä, sen jälkeen liikutaan sitten muihin aiheisiin. Ja vielä: tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi helvetin hyvää ja tärkeää omaelämänkerrallista- ja identiteettiproosaa, sellaista, joka on kirjoitettu mahdollisimaan läheltä kirjailijaa itseään. Kukaan, joka on lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa, ei voi väittää muuta. Tällaisen proosan kirjoittaminen on vain vielä kaksi kertaa vaikeampaa, jos ei muusta syystä niin siksi, että kirjoittajan on vaikeampi olla rehellinen, kun hän on lähellä itseään.

Kustantaminen on monimuotoistunut ja sen myötä kirjoja julkaistaan yhä enemmän. Monesta julkaistuksi päätyneestä pöytälaatikkokäsikirjoituksesta näkee, että niissä kirjoittaminen toimii pelkkänä itseilmaisuna ja oman egon silityksenä. Kauniita lauseita, ei mitään kunnianhimoa. Mielestäni hyvä kirjallisuus tai proosa ole tai sen ei pitäisi olla pelkkää itseilmaisua. Itseään voi ilmaista niin monella tavalla, muutenkin kuin kirjoittamalla.

Kirjailijakutsumus

"Halu olla kirjailija" ei riitä kunnianhimoisen proosan tavoitteeksi. Minun puolestani viihde- tai jännityskirjailijan tavoite olla mahdollisimman luettu tai myyvä kirjailija on sekin parempi kuin tavoite "olla kirjailija". Myyvän proosan tavoittelu on edes jotain muuta kuin loputon oman identiteetin etsintä tai rakentaminen kirjoittamalla. Kirjallisuus on kommunikaatiota. Siksi "kirjailijakutsumus" on minusta kyseenalainen käsite. Emme me itseämme rakenna vaan siltoja ihmisten välille. Jos sisältö tai sanoma on, että ”katsokaa minua”, ei siinä ole mitään kunnianhimoista tai kiinnostavaa. Lukijat voivat mieluummin kääntää päälle television kykykilpailun, siellä on ihmisiä, joista loistaa jo kaukaa sama halu: katsokaa minua.

Eikä sanoman tarvitse olla mikään ylevä. Jos ylipäätään haluaa jotain sanoa tekstillään, siinä on sanoma. Yleensä tekstillä on haluttu sanoa jotain, kun se kerran on kirjoitettu. Eikä näitä asioita ole mikään pakko märehtiä, jos haluaa vain kirjoittaa. Kirjoittaminen tekee ihmiselle enimmäkseen hyvää, antaa mennä vain. Sen sijaan uskon ja epäilen, että viimeistään ammattikirjailija joutuu miettimään: miksi teen tätä, miksi kirjoitan, miksi sanon näin ja mitä oikeastaan yritän sanoa. Ammattikirjailijaksi aikovalle, kuten minulle, tämä pohdinta ei ole varmaan ainakaan pahaksi. Sitä paitsi pieni itsensä piiskaus tulee välillä tarpeeseen. Muulloin sitten poksautellaan kuoharipullojen korkkeja ja hillutaan.

Veto

Taloudessa asuva kriitikko valitti tänään, että suomalaisten spefikirjoittajien uusi polvi ei lue tarpeeksi monipuolisesti scifiä ja fantasiaa, saati kirjoita sitä. Moitteensa hän perusti mm. siihen, että kun hän piti viime Finnconissa kahden tutkijan kanssa paneelikeskustelun utopioista ja dystopioista, paikalle tullut yleisö ei tuntenut puheen alla olevia kirjoja. Tämä siitä huolimatta, että kyse oli scifi- ja fantasiatapahtumasta. Mies kritisoi myös sitä, miksi "minun sukupolveni" scifi- ja fantasiakirjoittajien touhuissa pyörii niin paljon kirjoittajia, jotka eivät kirjoita scifiä tai fantasiaa.

Valituksen aihe on tietenkin vanha ja usein kuultu, muidenkin kuin mieheni toistama. Epämääräinen "spefi" on tämän teiniproosan kirjoittajille vain yksi väylä, jota pitkin päästä kirjoittamaan omista ihmissuhdeongelmista ja kasvusta (joidenkin kriitikoiden mukaan myös naiseudesta). Kun genrerajat on kerran kaadettu, ei ole tarvetta perinteen tai klassikoiden tuntemiselle. Kiistelimme myös siitä, voiko sanoa, että kotimaassa on kunnon scifi- tai fantasiakirjailijoita. Miehen mielestä heitä on viidessäkymmenessä vuodessa ollut 1-2, Hannu Rajaniemi nyt ainakin. Loput spefikirjailijoiksi laskettavat voivat olla proosana laadukkaita, mutta scifiin tai fantasiaan genreinä ne eivät tuo mitään uutta tai kiinnostavaa. Eivätkä kaikki näistä kirjailijoista, kuten Leena Krohn, edes lue itseään spefi-kirjailijoiksi.

Tässä kohdassa huomautin, että määrittely voi tulla joko sisältä tai ulkoa. Krohn on esimerkiksi amerikkalaisten sf/f-fanien parissa hyvin arvostettu ja häntä voi varmasti yhdysvaltalaisesta näkökulmasta pitää "new weird" -liikkeen piiriin kuuluvana kirjailijana. Samoin monien, varsinkin suomalaisten lukijoiden näkökulmasta, kaikki vähänkin "kummallista" sisältävä teksti on scifiä tai fantasiaa ja sitä kautta liian vaikeaa tai epäkiinnostavaa. Jos tätä kautta asiaa katsoo, kaikenkarvaiset pulpin, uuskumman, reaalifantasian ja muun kirjoittajat voivat katsoa Suomessa kuuluvansa sf/f-kirjoittajien piiriin.

Joitakin vuosia sitten Pasi Ilmari Jääskeläinen lanseerasi "reaalifantasian" käsitteen, joka oli tarkoitettu kuvaamaan sitä spekulatiivista kirjallisuutta, jota ei ole kirjoitettu perinteisten genrerajojen sisälle. Käsitteen omaksui useampi kirjoittaja, joiden proosa sisältää spefiä enemmän tai vähemmän. Myöhemmin Tuomas Saloranta perusti URS-liikkeen edistämään perinteisempää seikkailuviihdettä, mutta kirjallisia uudistuspyrkimyksiä tällä "rahvaanomaisella" kirjallisuudella ei määritelmällisesti ole. Varsinaista scifiä tai kovaa scifiä kirjoitetaan molemmissa ryhmissä suhteellisen vähän. Kuka sitten kirjoittaisi vakavissaan ja kunnianhimoisesti juuri scifiä?

Ei ole realistista ajatella, että Suomen kokoisessa maassa olisi niin monta kirjoittajaa, jotka sekä kirjoittaisivat erinomaista proosaa että uudistaisivat tai käyttäisivät genreä erityisen kiinnostavalla tavalla. Meitä ei ylipäätään ole niin paljon. Sama pätee lukijoihin. Ei voi mielestäni sanoa, että Suomessa ei ole yleisöä tai ystäviä hyvälle spefille, niin kauan kuin heitä on edes joitakin. Åconin kunniavierasvalinnat ovat mielestäni osoitus siitä, että uusia, kiinnostavia nimiä luetaan ja arvostetaa. Spefi-yleisön pienuutta valitetaan myös usein, mutta sekään ei määritelmällisesti mielestäni pidä paikkaansa. Mieleen tulee Magdalena Hain huomio tässäkin blogissa (kommenttilaatikossa) kesällä: bulkkifantasian ja teinivampyyriromanssin lukijoita riittää Suomessakin pilvin pimein. OK, onhan se teinihömppää se vampyyriromanssi, mutta on siinä silti vampyyri.

Tämä on varmaan miehenkin kritiikin ydin. Esimerkiksi hän nosti sen, että edes vampyyrin kaltaista yksinkertaista tai kulunutta hahmoa ei osata Suomessa tehdä tarpeeksi hyvin niin, että se kiinnostaisi. Teos-kustantamon taannoinen Verenhimo-antologia ei tiettävästi poikinut uusintapainosta, saati jatko-osaa. Hyviä scifiteoksia ei julkaista, jos niitä ei kirjoteta. Ja tästä olimme lopulta samaa mieltä. Laatu on kirjoittajien ongelma. Jos ajatellaan, että tarpeeksi hyvä kirja löytää paikkansa, täytyy vain kirjoittaa sellainen. Toisaalta mikäpä sen mieluisampi haaste kirjoittajalle kuin pyrkimys kirjoittaa yhä paremmin.

Koko kiistasta jäi käteen konkreettinen lupaus: löimme vetoa, että jos päätoimitan vielä yhdenkin Kosmoskynän numeron, luen Simon Ingsin Kuuma linja ja Kuuma pää -romaanikaksikon. Jos en päätoimita, mies lukee Peter Hoegin Lumen tajun. Kävi niin tai näin, kaikki voittavat. Minä voin vähän paremmalla syyllä katsoa olevani kykenevä toimittamaan lehteä scifi- ja fantasiakirjoittajille. Mies puolestaan joutuu lukemaan kirjan, joka on aikoinaan vaikuttanut minut juuri sen ansiosta, että siinä mystisyys tihkuu valtavirtaproosan läpi kuitenkaan määrittämättä tai tyhjentämättä sitä.

Viikonlopun varrelta olisi muitakin kirjallisia huomioita, mutta käsittelen niitä seuraavassa postauksessa.

Ekolifestylen sokea piste

Riittääkö köyhyyden kokemukseksi se, että on ollut opiskelijana varaton? Tätä pohdin kuumeisesti, liittyen keskusteluun tuloeroista ja mm. siitä, millaista terveydenhoitoa kannattaa kehittää. Samalla mietin, miksi ekologiset valinnat liitetään kaupunkilaiseen, keskiluokkaiseen elämäntapaan. En ole varma, onko se järkevää. Kannattaako rakentaa yhteiskuntaa toimimaan keskiluokan ehdoilla?

Hyvien perheiden aktivistit

Minun on hyvä huudella, koska kuulun itse tukevasti keskiluokkaan. Turvallisessa, kotoisassa ympäristössä unohtaa nopeasti, millaisia kamppailuja suuri osa kanssaihmisistä joutuu käymään. Erityisesti pohdin tätä oman sukupolveni kohdalla. Olin teini-ikäinen 1990-luvulla, kun yhteiskunnallinen osallistuminen oli nuorten keskuudessa käsittääkseni suositumpaa kuin nykyään. Globalisaatiokritiikki ja toiminta köyhien maiden puolesta liittyivät laajempaan aktivismin alakulttuuriin, joka oli toki alakulttuuri, mutta näkyvä. Tavallista oli, että samat ihmiset vastustivat niin ylikansallisten yhtiöiden ylivaltaa kuin turkistarhaustakin. Samalla otettiin aktiivisesti kantaa oman yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen. Puolustettiin heikoimpia.

Teini-ikäisenä osallistuin aktiiviisesti näiden ryhmien toimintaan, mikä tarjosi kurkistuksen paremmin toimeentulevien perheiden lasten elämään. Moni aktivistilukiolainen opiskeli jossakin keskustan "paremmassa" koulussa ja heidän vanhempansa omistivat perheen asunnon. Minun perheeni asui kaupungin vuokra-asunnossa Kontulassa ja myöhemmin asumisoikeusasunnossa Malminkartanossa. Yhteiskunnallisesti aktiivisille nuorille oli tyypillistä varhainen itsenäistyminen, niin myös minulle. Muutin kotoa lukiolaisena, niin kuin moni kaverinikin. Kela ja työvoimatoimisto tulivat tutuiksi, kun nuoret harjoittelivat aikuista elämää kommuuneissa ja soluasunnoissa. Suurimmalla osalla vuokra-asuminen jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Pari vuotta sitten eli aikuisena eräs kaverini katsoi minua oudosti, kun kerroin muuttavani rivitaloyhtiöön, jossa on myös kaupungin tukiasuntoja. "Kaupungin vuokra-asuntoja, se kuulostaa pahalta", hän sanoi.

Kaikilla aktivistinuorilla vaikkapa alueellisen eriarvoisuuden käsite ei ollut ainakaan vielä kovin jäsentynyt. 1990-luvulla Kontula oli monietninen romani- ja somalivähemmistöineen, mutta varsinkin laman jälkeen monet olivat köyhiä. Turkismielenosoituksen jälkeen nuori nainen tiuskaisi minulle, että Eirassa ei ole köyhiä, koska juopottelijat tai rettelöitsijät joutuvat muuttamaan sieltä pois. Romaneja hän sanoi yhteiskunnan pohjasakaksi. Tämä siitä huolimatta, että odottelimme kiinniotettuina samassa poliisiputkassa. Vanhassa Herttoniemessä asuva miespuolinen kaverini kertoi, että hänen ei tarvitse tehdä kotitöitä, hänen äitinsä ja siskonsa tekevät ne, eikä asiassa ollut hänen puolestaan mitään vikaa.

Keskiluokkainen ekolifestyle

Riittääkö köyhyyden kokemukseksi, että on joutunut laskemaan pennosia omilleen muutettuaan? Nykyään olemme siis aikuisia, suurin osa meistä keskiluokkaisia. Lainasin kirjastosta Ekopop-teoksen, jonka on kirjoittanut nuori Tom Henriksson (ei sukua) sekä Leo Stranius. Kirja kertoo enimmäkseen minä-muodossa nuoren miehen hyvän elämän etsimisestä. Kirjan uteliaassa ja kyselevässä suhtautumisessa on paljon hyvää. Silti en voi olla kiinnittämättä huomiota samaan seikkaan kuin ylempänäkin. Henriksson on kotosin Munkkivuoresta, perheellä on auto, kesäpaikka ja varaa ulkomaanmatkoihin. Nuori Tom "ei ole oikein tottunut" kirpputoreihin, muistot junamatkailusta tiivistyvät Interrail-matkan jälkeiseen viinilasilliseen isoveljen kanssa Ateenan lähetystön kattoterassilla. Lentomatkailu on hänelle arkipäivää. Vertailun vuoksi, hyvä kaverini, joka ei sattumoisin ole kotoisin pääkaupunkilaisesta, keskiluokkaisesta perheestä, teki ensimmäisen lentomatkansa pitkälle yli 30-vuotiaana. Se ei vain ollut tapana.

Kun Ekopop-kirjassa siirrytään puhumaan johtamisopeista, on viimeistään selvää, että se ei vastoin lupaustaan toimi "innostavana ja helppona ratkaisuna ekologiseen elämään ihan jokaiselle". Kirjoittajan kaltaisia nuoria, valistuneita kansalaisia odottaa edelläkulkeminen ja toisten johtaminen. Ei "laskeutuminen" tavallisten ihmisten joukkoon, politikoimaan paikallisyhteisöissä tai tekemään työtä ja elämään ihan tavallista elämää ekologisemmin, solidaarisemmin ja yksinkertaisemmin. Samalla lifestylen kuvauksessa unohdetaan, miten ekologisesti voi elää myös vaikkapa kehyskunnan lapsiperhe, jolla on kyllä omakotitalo ja auto, mutta joka ei lennä loma- saati työmatkoille, ei osta uusia vaatteita, tavaroita, huonekaluja tai sisustusremontteja, ei harrasta kalliita liikuntalajeja lämmitetyissä tiloissa vaan kävelee koirien kanssa lähimaastossa, ei syö sushia saati pakastemarjoja kun marjat saa metsästä.

"Hoitovapaalla oli niukkaa"

Lapsiluku ja yleensä perheen perustaminen on vaihe, jossa (liian) moni saa kokea suhteellista köyhyyttä. Tarkoitan nyt sitä vaihetta, kun lapset ovat pieniä. Minun kotonani oli neljä lasta ja vuosien ajan vain yksi vanhempi kävi töissä, joten ymmärrän, että keskiluokkainenkin perhe voi joutua kamppailemaan (meillä nuorin lapsi jouduttiin kaiken lisäksi laittamaan poikakotiin). Lapsia ei ole tietenkään pakko hankkia. Entiset nuoret aktivistit kyllä tiedostivat tämän ja kyselivät tai vaativat minultakin perusteluja, miksi hankin lapsen tällaiseen maailmaan. Olin siinä vaiheessa suht nuori, 26-vuotias äiti. Kaverini puolestaan olivat päälle kolmekymppisiä, akateemisia, pitkään opiskelleita ja lapsen tekoa lykänneitä järjestötyöntekijöitä tai -aktiiveja. Nyt heilläkin on itsellään lapsia, ja saan Facebookin kautta lukea heidän muskareistaan, vauvauinneistaan ja retropotkupukuharrastuksistaan.

Lukija arvannee, että en pidä edes tätä pikkulapsivaihetta riittävänä kokemuksena, jonka keskiluokkainen maailmanparantaja saa köyhyydestä. Jos on tiukilla perhevapaiden aikana ja onnistuu pitämään sitä downshiftaus-kokemuksena, vielä vähemmän.

Miksi jankutan Vihreistä

Köyhyys on toivottomuutta, välinpitämättömyyttä, sitä, että kadehtii yhteiskunnan tukiropoja naapurin maahanmuuttaja- tai romaniperheeltä. Köyhyys on sitä, että jos käy köpelösti ja vaikka perheen toinen elättäjä lähtee lätkimään, ei riitä aikaa yhteiskunnalliselle keskustelulle kun kaikki voimavarat menevät selviytymiseen päivästä toiseen. Köyhyys on päihde- ja mielenterveysongelmia. Kokemukseni mukaan vasemmistolaisille nämä asiat ovat yleensä selviä, vaikka en olekaan aina samaa mieltä vasemmiston kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä ja kuka maksaa. Vihreille, entisille aktivistilukiolaisille, tuottaa kuitenkin äänestäjinä ja päättäjinä joskus vaikeuksia muistaa, keitä kuntapalvelujen kilpailuttaminen, alueiden eriarvoistaminen ja vaikkapa koulushoppailu (myös montessori- ja steinerkoulut) hyödyttää. Aivan, keskiluokkaa.

Miksi köyhyyttä sitten pitäisi ymmärtää? Ekolifestylen sokea piste on, että hyviä valintoja tehdessä helposti unohtaa ne suomalaiset, jotka eivät pysty valitsemaan. Ekologisten, maailmanlaajuisten uhkien aikakaudella köyhyys ja eriarvoisuus tulevat lisääntymään myös Suomessa, jos eivät muuten niin siirtolaisuuden myötä. Keskiluokka tuskin pystyy pitämään asemiaan, vaan kaikki voi muuttua lähisukupolvien aikana, ja moneen kertaan. Tulevaisuudessakaan kaikki eivät ole yhtä vapaita valitsemaan palveluitaan, luomuelintarvikkeitaan, työpaikkojaan. Entistä niukemmasta jaetaan yhä useammalle.

Siksi toivon, että etenkin Tampereella Vihreät muistaisivat kuntapolitiikassa pienituloisten olemassaolon. Toivon, että he eivät hairahtuisi esimerkiksi Apusen argumentein kannattamaan palvelusetelijärjestelmää. Maksan veroja (ja kirjoittamieni kirjojen jokaisesta kappaleesta pulitetaan arvonlisäveroa) siksi, että voitaisiin tarjota riittävät palvelut jokaiselle. Ja sitä järjestelmää kannattaa kehittää.

Kirjalauantai Tampereella 26.1.2013

Lauantaina 26.1. kannattaa kaikkien tamperelaisten kirjallisuudesta kiinnostuneiden vierailla keskustan Suomalaisessa Kirjakaupassa (Hämeenkatu 18). Esittelyssä on nimittäin useita paikallisia kirjailijoita ja heidän kirjojaan. Tilaisuus on osa Pirkkalaiskirjailijoiden 70. toimintavuoden juhlintaa.

Ohjelma:

klo 13 Merja-Liisa Mikkola toivottaa Kirjakaupan puolesta kirjailijat tervetulleeksi

kustantaja Lassi Junkkarinen, Myllylahti oy esittelee kirjailija Ata Hautamäen teoksen KADONNEET MUISTOT.

klo 13.30 kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen esiintyy

klo 14 kirjailija Saara Henrikssonin ja hänen teoksensa LINNUNPAINO esittelee kirjailija Päivi Lukkarila

klo 14.30 kirjailija Katja Kaukosen ja hänen teoksensa VIHKIVEDET esittelee kirjailija Saara Henriksson.

Tervetuloa kaikki paikalle!

Kuka raotti kiveä?

Luen Lisa Bjurwaldin kirjaa Euroopan häpeä. Kirja käsittelee äärioikeiston nousua Euroopassa. Rasististen murhien kuvaukset ovat karmeaa luettavaa, mutta liberaalin ja avoimen yhteiskunnan vastaiset liikkeet saavat ymmälle. Vaikka eihän siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Kaverini ihmetteli eilen vilpittömästi, miten voi olla, että Unkarissa demokratia menee taaksepäin. Mutta ei demokratia ole mikään eteenpäin kulkeva voima, eikä edes ratkaise ongelmaa. Saksan natsipuoluekin nousi valtaan demokraattisissa vaaleissa.

Äärioikeisto ammentaa kannatuksensa rasismista ja mietinkin kirjaa suhteessa netissä vellovaan rasismikeskusteluun. Kirjasin itselleni muutamia toimintaohjeita, jotka yritän muistaa käytännössä.

- Älä lankea perussuomalaisten ansaan tai argumenttiin, jonka mukaan ongelmat johtuvat "huonosta maahanmuuttopolitiikasta". Todellisuudessa perussuomalaisilla ei ole siirtolaispolitiikkaan mitään annettavaa.
- Harjoittele siirtolaistaustaisten tai kotimaisten etnisten vähemmistöjen edustajien kohtaamista avoimin mielin päiväkodissa, lasten harrastuksissa tai työpaikalla. Tai oikeastaan ihan kaikkien ihmisten kohtaamista. Vieraiden ihmisten kohtaaminen on suomalaisille vaikeaa, ihan perustervehtiminenkin.
- Suunsoittajille tai uhkaavasti käyttäytyville rasisteille kampoihin paneminen julkisella paikalla kysyy luonnetta, mutta kannattaa. "Mene kotiisi kasvamaan" on provosoiva (mutta houkutteleva) lause, ytimekäs "lopeta, ole hyvä" ehkä parempi.
- Älä pelkää netin leimakirvestä. Kuten Bjurwaldin kirjasta käy ilmi, antifasistit eivät erota toimittajaa uusnatsista sen paremmin kuin äärioikeistolaisetkaan. Jos keskustelun tuoksinassa tulet tuomituksi rasistiksi tai ennakkoluuloiseksi, niin mitä sitten. Suuri osa Umayya Abu-Hannan uuden vuoden HS-kirjoituksesta aiheuttamaa meteliä oli ihan turhaa mielensäpahoittamista valkoisen kantaväestön puolelta.
- Varaudu rasismin nousuun Suomessa.

Mitä Unkariin tulee, naapurille voi tosiaan toivoa eri asioita kuin itselle. Suomeen ottaisin mielelläni mallia unkarilaisesta leppoisasta elämänmenosta ja arjen anarkismista. Unkariin lähettäisin meiltä keskiluokkaista liberalismia, konsensusta ja liennytystä.

Hajahuomioita II

Tekstien toimittamisesta: Toimitan ensimmäistä kertaa novelleja osuuskunnan julkaisemaan antologiaan. Novelleja läpi käydessä olen pannut merkille, miten suuri merkitys sana- ja lausejärjestyksellä on tekstin ymmärrettävyyden kannalta. Kirjoittajana tiedän, että nämä ovat asioita, joita kirjoittaja itse ei niin helposti huomaa. Hän itse tietää, mitä lauseella tarkoittaa. Usein vasta toinen lukija huomaa, jos lause on viksallaan.

Kyse ei välttämättä ole varsinaisesta virheestä. Esimerkki taannoin lukemastani tekstistä: "Joka-aamuisella yrttienkeruumatkallaan hän saapui vuoriniitylle, jolla lojuin puolitiedottomana." Virkkeessä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ensilukemalla tulee mielikuva, että minä-kertoja makaa niityllä puolitiedottomana joka aamu.

Eräälle kirjoittajalle annoin tänään asiaan liittyen nyrkkisäännön: Ensin mieti, mikä on lauseen tarkoitus, mitä haluat lukijalle kertoa. Sano se ensin. Älä lastaa virkkeen alkuosaa määritteillä. Jätä turhat kokonaan pois. Niin. Aina välillä kuulee väitettävän, että kirjoittamisen opettaminen on puppua eikä hyvälle kirjoittamiselle voi asettaa sääntöjä. Tämähän on täyttä potaskaa, koska MINÄ tiedän, mikä on hyvää, kysykää kaikki minulta muahaha.

Kirjallisuusjournalismista: Samassa taloudessa asuva kirjallisuudentutkija kertoi, että hänelle oli tullut jo kolmas haastattelupyyntö 50 Shades of Gray -kirjasta, jota hän ei ole lukenut eikä aio lukea. Hän valitti, että kaikki mediat tekevät juttua samasta aiheesta. Minusta eräs viime syksyn hienoista yllätyksistä oli Imagen juttu naisten kirjoittamasta erotiikasta. Lehti ei toistanut muiden mukana 50 Shades of Gray -ilmiötä, vaan esitteli sen sijaan kahdeksan muuta erotiikkaa kirjoittavaa (britti)naista. Kaikki olivat todennäköisesti suomalaisille ennestään täysin tuntemattomia. Imagessa esiteltyjen kirjoittajien genrejä olivat mm. mies/mies, menage ja zombie-romanssit.

Toimittajiahan kutsuttiin vanhaan maailmanaikaan sopuleiksi. Monesti tuntuu, että toimituksissa ei saada muuta tietoa maailmasta kuin se, mitä luetaan muista lehdistä. Aihe tai ilmiö näyttää tärkeältä, kun muutkin kirjoittavat siitä. Siksi Imagen veto oli minusta hieno, oli kirjallinen genre sitten mikä tahansa.

Elämäntaidon oppaista: Avaudun tästä aiheesta säännöllisesti. Telegraph-lehdessä julkaistussa jutussa referoidaan tutkimusta, jonka mukaan kirjallisuus todella tekee hyvää aivoille. Erityisesti runous aktivoi aivoja. Kirjallisuus uurtaa mieleen uusia polkuja sekä herättää ajatuksia ja auttaa muodostamaan uusia yhteyksiä niin nuorilla kuin vanhoillakin lukijoilla.

Positiivisesta psykologiasta ja onnellisuuteen pyrkimisestä on näinä päivinä ollut paljon puhetta. Onnellisuus ja merkityksellisyys eivät kuitenkaan ole sama asia. Positiivisen psykologian apostolit markkinoivat onnellisuutta meille helppoutena, mutta helppouteen pyrkimisen ei tarvitse olla mikään päämäärä. Esimerkiksi klassikoiden lukeminen vaatii enemmän vaivaa ja perehtymistä kuin "Näin ratkaiset ongelmasi viidellä yksinkertaisella periaatteella" -tyyliin kirjoitetut, kevyet opukset. Ihmiselle itselleen "vakavan" kirjallisuuden lukemisesta on kuitenkin enemmän hyötyä.

Kirjatraileri: Linnunpaino

Ensiesittelyssä Linnunpainon kirjatraileri. Kiitos Minttu!

Tärkeät asiat

Näin vuoden aluksi on blogeissa kirjoitettu liikunnasta ja siitä, miten löytää aikaa tärkeille asioille arjessa. Ajattelin kirjoittaa samasta näkökulmasta mutta toisesta aiheesta, eli lukemisesta.

Jopa moni kirjailija valittaa, että heillä ei ole aikaa lukea. Työpäivä silppuuntuu ja pirstaloituu eikä keskittymiskyky riitä. Muissa ammattiryhmissä kaunokirjallisuuden lukemista ei välttämättä edes pidetä tarpeellisena. Leena Krohn on voihkaissut, että Suomessa sivistyneenä itseään pitävä ihminen voi julistaa tyytyväisenä, ettei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Näin ei ole joka puolella, esimerkiksi angloamerikkalaisessa korkeakoulujärjestelmässä opiskellaan collegessa neljä vuotta humanistisia aineita ennen erikoistumista jollekin alalle. Kautta koko Venäjän maan kirjallisuutta arvostetaan enemmän kuin Suomessa. Insinöörin tai lääkärinkin voi siellä odottaa pystyvän keskustelemaan kirjallisuudesta. Suomessa lapset ovat onneksi edelleen poikkeus ja lapsille lukemista pidetään tärkeänä.

Kaunokirjallisuuden lukeminen on kuitenkin tärkeää myös aikuisille. Tässä jälleen monesti kertomani esimerkki. Kirjailija Michael Swanwick kertoi Suomen vierailullaan kymmenen vuotta sitten, että hänelle oli kerran esitetty seuraava kysymys: jos kehitettäisiin tekoäly, joka pystyisi tekemään meistä parempia ihmisiä, pitäisikö se ottaa käyttöön? Vai pitäisikö meidän sittenkin pähkäillä ratkaisut itse nykyisillä aivoillamme? Swanwick kertoi pohtineensa kysymystä ja keksineensä vastauksen liian myöhään. Hän kertoi sen kuitenkin meille. Tekoäly on jo olemassa ja käytössä: niitä sanotaan kirjoiksi.

Kaunokirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään ihmisen elämää. Se tarjoaa näkökulmia sekä ratkaisuja, jotka eivät ole helppoja, elämäntapa- tai valmennusoppaiden valmiiksi pureskeltuja ohjeita. Kirjat lohduttavat ja näyttävät meille uusia maailmoja.

Mutta mistä sitten aikaa lukemiselle, kun työt rasittavat mieltä, lapset pitää hoitaa ja liikuntaakin harrastaa? Lainaan Stephen Kingiä:

"Minä otan kirjan mukaani kaikkialle ja olen huomannut, että lukemiseen tarjoutuu tilaisuuksia tämän tästä. Pitää vain opetella lukemaan sekä pienin siemauksin että pitkin hörppäyksin. Odotushuoneet on totta kai kuin tehty lukemiseen. Mutta niin ovat myös teatterin aulat ennen näytäntöä, pitkät ja pitkäveteiset kassajonot ja kaikkien yhteinen suosikki, vessa. Autoillessakin voi lukea, nimittäin äänikirjoja." (King: Kirjoittamisesta.)

Perinteinen paperille painettu kirja on käyttöliittymänä kätevä ja kulkee helposti mukana. Sähkökirjoja voi lukea nykyään myös älypuhelimella. Pyöräillessä voi kuunnella äänikirjaa mp3-soittimelta... tilaisuuksia lukemiseen siis löytyy, kun ne vain käyttää. En väheksy liikunnan merkitystä hyvinvoinnin kasvattajana. Mieluummin kuin pohjelihaksen tuunaamiiseen kannattaa mielestäni kuitenkin käyttää aikaa oman ajattelunsa ja empatiakykynsä syventämiseen. Kirjailija puolestaan ei voi tehdä työtään hyvin, jos hän ei lue.

Hyvää uutta vuotta!

Uusi vuosi käynnistyy kirjoittamisen merkeissä. Keskityn seuraavaan kirjaan ja edelleen työpöydällä olevan yhteisprojektin eli siivouskirjan kirjoittamiseen. Yritän myös blogata 1-2 kertaa viikossa.

Joululomalla luin hyviä kirjoja, mutta en niitä, jotka olin lukulistalle varannut. Geoff Dyerin Paris Trance löytyi pukinkontista. Viehättävä ja kertojaratkaisultaan poikkeuksellinen kirja kertoo vähän päälle parikymppisten ystävysten elämästä Pariisissa. Kirjassa lähinnä puhutaan elokuvista, rakastutaan ja harrastetaan paheita. Luin loppuun myös Rebecca Stottin Korallivarkaan, jonka sain palkinnoksi viime kesänä osallistuttuani Finnconin naamiaiskilpailuun (se on taas toinen tarina). Sekin sijoittuu Pariisiin, juuri Napoleonin sotien jälkeen. Luonnontieteilijät valmistelevat evoluution vallankumousta ja varastavat koralleja. Kirja oli romanttinen ja hyvin jännittävä, mutta ei niin mukaansa tempaava, että olisin saanut luettua sen loppuun aikaisemmin.

Ostin itselleni lahjaksi (ja luinkin jo hyvissä ajoin ennen joulua) Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé. Vanhemmuus Pariisin malliin. Kirjassa verrataan amerikkalaista ja ranskalaista lastenkasvatuskulttuuria. Viihdyttävää ja opettavaista luettavaa, joskaan kumpaakaan tyyliä ei voi ihan suoraan soveltaa meikäläisiin oloihin. Kirjan ohjeista tuli käyttöön ainakin jogurttikakun resepti, leivoimme lapsen kanssa sellaisen yhdessä. Pidin aikanaan kovasti myös Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulusta, jossa puolestaan verrattiin amerikkalaista ja kiinalaista kasvatusta. (Chuasta puheen ollen, luin hänen globalisaatiota käsittelevän teoksensa Maailma liekeissä kesällä. Sitä suosittelen lämpimästi kaikille maailmanselityksistä kiinnostuneille.)

Olen tehnyt myös uuden vuoden lupauksia. Olen vähän suunnitellut, etten tänäkään vuonna osta kosketusnäytöllistä puhelinta tai älypuhelinta, tablettitietokonetta, pelikonsolia, lukulaitetta, Wiitä, Mac Book Prota tai muutakaan laitetta, johon minulla ei ole varaa ja jota en tarvitse. Helppo lupaus. Käytän sen sijaan rahat omiin ja lapsen tanssitunteihin.

Sen lisäksi oli vähän suunnitelmissa neuloa joululahjoiksi aiotut käsityöt valmiiksi.

Mies osti minulle ja lapselle yhteiseksi joululahjaksi myös Dr Whon puhelinkopin ja kaksi legonukkea. Dalekit ovat vanhempaa perua ja niiden pienimmät osat ovat suurimmaksi osaksi jo kadonneet leikeissä. Katselin sarjan viidennen kauden Netflixistä ja pidin näkemästäni. Käsikirjoittamisen taso nousee huimasti, kun Steven Moffat pääsee ohjaksiin. Kuvassa taustalla keskeneräinen joululahja miehelle.