Tarvitaan enemmän lehtiä

Se on vappu juhlittu ja vaalit tulossa vuoden päästä, minkä juhlapuheistakin huomasi. Musiikkiesitysten, marssien ja poliittisten puheiden lisäksi sitä kaipaa vapputoriltaan kirjallisuutta, tässä tapauksessa lehtiä. Toukokuun puiden vihertäessä kiinnostaa perehtyä siihenkin, mitä siellä lehdistössä oikein kirjoitellaan.

Kun olisi niitä puolueiden lehtiä.

Vapputorilta poimin mukaan Kansan Uutiset. Sen pääkirjoituksessa entinen STT-kollegani Jussi Virkkunen tykkää, että velkajarru on huono juttu, veronkorotukset hyvä juttu. Kansijutussa viisi asiantuntijaa mietiskelee, mistä säästäisivät 10 miljardia. Lisäksi ostin torilta 2 eurolla yhden pienlehden.

Keväällä 2026 lehtiharavaan osunutta.

Onko puolueen tehtävä julkaista lehteä? Riippuu siitä, haluaako se edistää riippumatonta journalismia ja sananvapautta. Valtamedian toimittajia moititaan maakunnissa punavihreäksi sakiksi, mutta jos katsoo tämän porukan omia julkaisuja, niin ne ovat huvenneet viimeisen 15 vuoden aikana. Vihreä Lanka ilmestyi vuosina 1983–2019, parhaimmillaan sanomalehtenä noin 50 kertaa vuodessa. Olen itsekin ollut siellä kuukauden verran harjoittelijana opiskeluaikoinani, päätoimittaja Anna Tommolan vahtivuorolla.

Toisin kuin esimerkiksi SDP:n Demokraatti, Vihreä Lanka ei ollut puolueen pää-äänenkannattaja vaan itsenäinen julkaisu. Vihreän Langan tilalle perustettiin viestintätoimistomainen verkkomedia Verde. Kuinka moni on käynyt lukemassa?

Miksi puolueella pitäisi olla oma lehti

Tuskin kukaan valitsee äänestämäänsä puoluetta sen julkaiseman lehden perusteella. Mutta puolueen lehti nostaa asioita keskusteluun. Kun Lanka lopetettiin, vihreiden piti panostaa monikanavaiseen viestintään. Nyt esimerkiksi Meta, eli Facebook ja Instagram, pyrkii estämään poliittisen julkaisemisen. Verkkokeskustelut katoavat hyperlinkityksestä ja muistista, foorumit haipuvat bittiavaruuteen. Instagram on toiminnallisuuksiltaan mahdoton kanava paneutuneiden avausten julkaisemiseen ja keskustelun käymiseen.

Puolueen lehti kehystää isoja aiheita, ja sen pääkirjoituksia siteerataan muissa lehdissä. Vihreille se olisi erityisen tärkeää, koska vihreän puolueen omat aloitteet eivät pääse esiin oikein missään. Seuraan kyllä yksittäisiä poliitikkoja sosiaalisessa mediassa, ja vihreät poliitikot vastustavat voimakkaasti Orpo-Purran hallituksen tekemiä leikkauksia. Mutta Vihreiden omat ideat eivät pääse puskemaan algoritmin läpi.

Oma lehti tukee myös liikkeen sisäistä keskustelukulttuuria. Koska sitä Vihreät lopulta on, niin kuin Perussuomalaisetkin, yhden asian liike. Se ei estä sitä nousemasta isoksi puolueeksi, paitsi että ihan lähiaikoina se ei näytä tapahtuvan. Vihreät on vaihtoehtopuolue, joka ei ole katoamassa mihinkään, mutta ei myöskään nouse 10 prosentin kannatuksen tuntumasta. Erityisesti omat aktiivit harmittelevat, että puolueen sen suunta ja identiteetti ovat säännöllisesti haussa.

Oma lehti ei auta voittamaan vaaleja. Puolue – tai liike – tarvitsee lehteä omaa historiankirjoitustaan varten. Identiteetin muodostamiseen tarvitaan muistia, ja se pitäisi päästä tekemään itse, ei luottaa muiden määritelmiin. Kuten vasemmistoliiton historiasta kirjoittanut Sirpa Puhakka toteaa, asiakirjat eivät kerro ajatuksista ja tunteista. Oikeat puolueet ovat pitkän ajan kehityksen tulos, ja tätä kehitystä dokumentoivat puoluelehdet. SDP:n Demokraatti on perustettu Työmies-nimellä vuonna 1895. Vihreiden lehdelle tällaista historiaa ei synny, koska se on lakkautettu 36-vuotiaana.

Juha Honkonen muistuttaa ”muistokirjoituksessaan” Langassa, että vuonna 2011 Demokraatti ja Suomenmaa ilmestyivät joka arkipäivä. Sama väheneminen tai lakkauttaminen on koskenut koko lehtikenttää, maakuntalehdistä järjestölehtiin. Kannattaa muistaa, että vähän joka kerholla oli aikanaan ensisijaisen tiedotuksen välineenä oma pienlehti. Jopa omalla kuorollani, Kanerva-kuorolla, oli muinoin jäsenlehti Kontti.

Tietenkään painetut lehdet eivät ole, eivätkä tule olemaan, sitä mitä ennen. Painetun lehden kustantaminen on tosi kallista. Painokulujen lisäksi postikulut ovat taivaissa. Silti Kansan Uutiset ilmestyy painettuna kerran kuussa. Vertailun vuoksi, kokoomuksen Nykypäivä ilmestyy painettuna neljä kertaa vuodessa. SDP:n Demokraatti ja Arbetarbladet ilmestyvät digitaalisena, samoin keskustan Suomenmaa. Kansan Uutisissa julkaistaan jopa kirja-arvosteluita, keskustelua tuosta toisesta painetusta mediasta, josta oman maakuntani valtalehden päätoimittajan mukaan lukijat eivät ole kiinnostuneita.

Kannattaa muistaa, että virallisesti Vihreät ja Vasemmistoliitto on perustettu vain kahden vuoden päässä toisistaan.

Miksi puolueen kulttuurihistorialla on väliä

Eräs vihreiden paikallisaktiivi torui taannoin kirjafestareilla, kun totesin Kanerva-kuoron käyvän säännöllisesti demariyhdistysten tilaisuuksissa esiintymässä. Että SDP on kurja puolue. Mutta ohjelmallisten iltojen järjestäminen on happotesti siitä, onko puolueella ymmärrystä omasta historiasta, puhumattakaan siitä, että heillä on talkooväkeä tilaisuuksia järjestämään. SDP on puolue, jolla on yhdistyksiä, jotka tilaavat ohjelmaa.

Ja tietysti työväenliikkeellä on työväentalot, urheiluseurat, musiikin harrastajien yhdistykset, näyttämöt, työväenopistot, arkistot. Samoin ammattiyhdistysliike järjestää isot vapputapahtumat ainakin Helsingissä ja Tampereella. Myös vihreän liikkeen pitää miettiä, mikä tuo väen yhteen 30 vuoden päästä. Jos viestintää ajatellaan vain seuraaviin vaaleihin saakka, perinnettä ei synny.

Olen viime aikoina kamppaillut motivaation kanssa vähän kaikenlaisiin asioihin liittyen, esimerkiksi suhteessani työhön, harrastuksiin, aatteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Samalla olen miettinyt aikoinaan itselleni todella tärkeitä, mutta nyt jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten arjestani poistuneita asioita. Olen muun muassa todennut, että journalismin, aktivismin tai tanssiharrastuksen pariin tuskin palaan enää koskaan.

Mutta identiteettini vanhin ja pysyvin osa on ”toimittaja”. Koko aikuisen ikäni olen ollut painetun sanan palveluksessa. Sanan- ja painovapaus ei ole minulle vain sössötystä vaan kivijalka, keskeinen ihmisoikeus, joka mahdollistaa elannon hankkimisen itselleni ja perheelleni ylipäätään. Oma liittoni (kustannustoimittajat kuuluvat Journalistiliittoon) on viime vuosina ponnistellut itsensätyöllistävien neuvotteluaseman parantamiseksi.

Eikä lehden tarvitse välttämättä olla painettu. Oman taiteilijajärjestöni Kirjailijaliiton lehti Kirjailija muuttui pari vuotta sitten kaikille avoimeksi verkkolehdeksi, ja on sitä kautta saanut paljon lisää lukijoita.

Jos puoluepolitiikkaan ei enää usko, niin uskotaan sitten edunvalvontaan.

Ja luetaan niitä lehtiä.

Novelleista vielä kerran

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on perustanut uuden kirjallisuuspalkinnon Suomeen Koneen Säätiön tuella, Maria Jotuni -novellipalkinnon. Kilpailussa on tarkoitus palkita paras vuosina 2024-2025 ilmestynyt novelli. Ehdotukset pitää tehdä kesäkuun 2026 puoliväliin mennessä, palkinto on 25 000 euroa. Kultakin tekijältä voidaan ehdottaa vain yksi novelli. Maria Jotuni -palkinnosta, ehdokasasettelusta ja tuomaristosta voi lukea lisää täältä.

Näen tässä pelkästään mahdollisuuksia, ja kannustan jokaista kynnelle kykenevää tarjoamaan mielestään parasta julkaisemaansa novellia kilpailuajalta. Jos ei muuta niin tuleepahan raatilaisten tietoon, ja parhaassa tapauksessa johonkin näkyville, miten monipuolista novellistiikka Suomessa kirjoitetaan. Uhosin jo toisaalla, että jos jokainen 2024-2025 julkaissut spekulatiivisen fiktion kirjoittaja lähettää parhaan novellinsa, jo on kumma, jos ei ala löytyä jotain joka päihittää Harry Salmenniemen. Tai sitten ei löydy, ja Harry Salmenniemi pesee meidät, ja kuivaa.

Noudatin omaa neuvoani ja menin minäkin tutkimaan käypänä ajanjaksona ilmestynyttä tuotantoani, tarkemmin sanoen Valaanpyytäjän vaimo -novellikokoelmaa (Osuuskumma 2024). Tämä kirvoitti kaksi ajatusta novellien kirjoittamisesta ylipäätään, ja omasta novellikirjoittamisesta erityisesti:

- Novellin pitää toimia myös itsenäisenä teoksena.
- Olisinpa hionut vielä.

Valitsin lähetettäväksi kilpailuun kokoelmassa ilmestyneen uuden novellin Cinemateekin. Se on kokoelman toiseksi paras novelli, paras on Valaanpyytäjän vaimo, mutta niminovelli on ilmestynyt aiemmin eräässä antologiassa. Kun luin Cinemateekin läpi Word-tiedostona, sitä teki mieli sormeilla, mutta se on myöhäistä. Novellin kertojaratkaisu tuntuu nyt kömpelöltä, se on ollut varmaan nopein kirjoittaa. Itsestä tuntuu että kertoja kuin polottaa novellin tapahtumat läpi.

Mutta edelleen rakastan alkuperäistä ideaa: ystävykset tekevät aikamatkoja elokuva-arkiston näytäntökalenterin avulla. Toivottavasti muutkin pitävät novellista kuin minä.

Novelli tekstimuotona vaatii siis paljon hiomista. Valaanpyytäjän vaimo -kokoelmaa varten kirjoitin käytännössä uusiksi monta aiemmin jo lehdissä tai kokoelmissa ilmestynyttä novellia. Ei riitä, että novelli on ilmestynyt jossain yksittäin julkaistuna aiemmin. Pienjulkaisujen toimitusresurssit kauniisti sanottuna vaihtelevat, eikä kukaan kirjoittaja voi nähdä omaa tekstiään lukijan silmin, kas se on meidän aivoistamme tullut emmekä sitä ulkopuolelta näe.

Mitä tulee novellin toimimiseen itsenäisenä tekstinä, niin missä tahansa kilpailussa menestyminen edellyttää sitä. Ihmiset myös lukevat novellikokoelmia siinä järjestyksessä kuin haluavat. Minä luen kannesta kanteen, mutta moni muu ei tee niin.

Kuvateksti: Kansitaiteilija Anu Korpinen lahjoitti minulle osana kannen suunnittelua käyttämänsä paperipainon.

Hyvää kirjan ja ruusun päivää tänään 23.4. kaikille, ja muistakaa lukea hyvää novellistiikkaa!

Viisi muuta hyvää novellia viime vuosilta:

Elina Loisa: Lemmen voima. Antologiassa Lemmen voima. Helmivyö 2025.
Jyrki Pitkä: Seitsemäs huone. Antologiassa Vieraslaji. Nysalor-kustannus 2025.
Anne Leinonen: On suuri sun rantojen autius ja ikäväkin on täällä tosiasia. Antologiassa Pahoittelut rikinkatkun johdosta. Osuuskumma 2025.
Toni Saarinen: Muodonmuutos I-15:n varrella. Usvazine 19.10.2025.
Anssi Vartiainen: Patinamorsian. Portti 4/2024.

Tervetuloa Kirjailijaliittoon, Henna Helmi Heinonen!

Kustantamoiden kevään 2026 katalogeissa ja äänikirjapalveluissa hyvän mielen kirjallisuus kukoistaa. Kirjojen niminä on usein sanapari kuten Pioneja ja peitetarinoita tai Proosaa ja piparkakkuja. Dekkareissa noirin paikalle on astunut cozy, tyyliin Teetä ja teräaseita.

Helsingin Sanomat puolestaan kirjoitti viikonloppuna romanssikirjallisuuden voittokulusta Ranskassa. Maahan on perustettu lukuisia kirjakauppoja, jotka erikoistuvat myymään koukuttavia tarinoita viehättävässä paketissa eli kauniilla kansilla. Myös Suomessa kirjoista käytävässä keskustelussa vilisee sanoja kuten troopit, ”spicy” ja romanssi, ja sitä käydään paljon Instagram-tarinoiden kautta.

Kirjallinen maisema on muuttunut – naisten kuluttama viihdekirjallisuus hallitsee kirjakauppojen esittelypöytiä ja sosiaalisen median maisemaa, etenkin englannin kielestä käännetty kirjallisuus. Ja mitä isot edellä, sitä pieni suomalainen kirjallisuus perässä.

Kirjailijasta tuli brändi

Kun nuorena aikuisena aloittelin kirjoittamisharrastusta vuosituhannen alusta, viihdekirjallisuutta julkaisivat omat kustantamonsa. Näitä olivat esimerkiksi pokkareita kustantanut Book Studio ja Kolmiokirja. Lukemistolehti Regina oli monelle kirjoittajalle ensimmäinen julkaisuareena, joka maksoi teksteistä. Nämä tarinat kirjoitettiin usein salanimellä. (Tämä ei ole muuttunut, äänikirjapalveluissa käytetään myös paljon kirjailijanimiä!) Varsinkin naisten romanttista viihdettä isot yleiskustantamot karsastivat, ellei se sitten ollut paketoitu häveliäästi ”lukuromaanin” muotoon.

Viimeistään 2010-luvun taitteessa vanhat asetelmat alkoivat murtua. Printtimedia oli kriisissä kautta mediamaiseman, ennen kaikkea sanomalehdet, mutta vähitellen myös aikakauslehdet. Kirjallisuus muun painetun median tavoin joutui löytämään uusia tapoja selviytyä digitaalisessa vallankumouksessa.

Samalla kirjailijan julkinen ammatti muuttui. Yksi esimerkki uudenlaisesta kirjallisesta julkisuudesta oli Henna Helmi Heinonen, joka bloggasi aktiivisesti esikoiskirjansa prosessista ja julisti kirjallista ohjelmaansa jo ennen esikoisromaanin (Veljen vaimo, Arktinen Banaani 2011) ilmestymistä. Sosiaalisen median alustat eivät olleet vielä yhtä hallitsevia kuin nykyään, joten kirjallinen verkkokeskustelu tapahtui usein blogien kommenttilaatikoissa. Sinne Henna Helmi Heinosen blogin lukijat sitten pullahtivat hämmästelemään, miten joku kehtaa.

Vaikka tästä on 15 vuotta, muistan sen hyvin, koska se oli myös oma esikoiskevääni. Sain hauskan tilaisuuden (joka kerrotaan myöhemmin) pysähtyä tarkastelemaan, miten paljon kustannusmaisema ja kirjallinen julkisuus ovat muuttuneet 15 vuodessa. Nykyään kirjailijalle Instagram-tilin pitäminen ja sinne itseä kiinnostavien aiheiden nostaminen sekä oman tuotannon markkinointi ovat peruskauraa. Myös sosiaalisen median tilin perustaminen kirjoittamisharrastukselle ennen julkaisua on ihan tavallista. Parhaimmassa tapauksessa kirjoittaja toivoo saavansa seuraajia, jotka aikanaan sitten ostavat kirjan.

Henna Helmi Heinosen esikoisromaania kuvattiin arvosteluissa kevyeksi ihmissuhderomaaniksi. Hänen ohjelmassaan oli myös ehkä nykypäivän amerikkalaiseen Amazon Kindle -indiekirjailijaan verrattava asenne, jossa tavoitteena oli pystyä toimimaan kirjailijana nimenomaan kirjojen myynnillä, mielellään ei apurahoilla. Kirjailijaliitosta Helminen tuumi, että ei ole koskaan haikaillut eliittikerhojen jäsenyyksiä, eikä kuunaan ole aikeissa hakea. Taustalla oli kritiikki sitä kohtaan, että kaikki kirjan julkaisseet eivät päässeet vapaasti mukaan.

En nosta tätä esiin sen vuoksi, että kirjailijan pitäisi seistä joidenkin 15 vuotta sitten kirjoittamiensa sanojen takana, itse en ainakaan seiso. Vaan muistutukseksi tulevaisuuden itselle, että minkä kerran nettiin julkaisee, se on siellä ikuisesti.

Instagram-kirjallisuus

Vuosia ja vuosikymmeniä viihteen kirjoittajat valittelivat arvostuksen puutetta. Eivät valita enää, niin paljon enemmän ja monipuolisemmin viihteellisiä kirjallisuudenlajeja nykyään julkaistaan, kun monen muun kirjallisuudenlajin tila on kutistunut.

Viihdekirjallisuuden nousulle on tietysti monia syitä. Noin vuosikymmenen jatkunut dystopiabuumi haudattiin lopultakin korona-aikana, ihmiset vähemmän yllättäen eivät halunneet vapaa-ajallaan lukea synkistä tulevaisuudenkuvista. Yleinen epävarmuus ja elinkustannusten nousu näkyy siinä, että kustantamoiden voittomarginaalit pienenevät, jolloin helposti luettava ja hyvin kauppansa tekevä viihde on entistä tärkeämpi osa yrityksen tulonmuodostusta. Kirjat ovat lopulta aika halpoja.

Hesarin jutussa esiintynyt dark romance puolestaan on käytännössä fanifiktiomaailmasta tuttua pornoa, joka on onnistuttu paketoimaan niin, että nuoret ja keski-ikäiset naiset kehtaavat mennä sitä ostamaan. Kansi on kaunis, mutta sisällä ilkeä haltijakuningas harrastaa rajua ja suostumuksen puolesta kyseenalaista seksiä jonkun hentoisen rimpulan kanssa, naisen tai miehen. Pornografialle on tyypillistä, että lajityyppi on vapaa, se oli sitä itse asiassa myös Reginan Naisen unelmien aikakaudella: harvinainen kaupallinen julkaisupaikka, johon sai kirjoittaa spekulatiivista fiktiota, kunhan seksi noudatti tiettyä kaavaa.

En nyt mene syvemmin siihen, miksi myrkylliset suhteet ja hyväksikäyttö kiinnostavat eroottisessa kirjallisuudessa. Epstein-hyväksikäyttörinkien täyttäessä lehtien palstat on kuitenkin pakko vetää se johtopäätös, että kielletty kiinnostaa.

Seuraamieni kirjailijatilien perusteella näyttää myös, että tietyn sukupolven YA-kirjailijoiden lukijat on kasvaneet ulos nuortenkirjallisuudesta, ja samalla kirjailijat ovat siirtyneet kirjoittamaan heille spicy-kirjallisuutta. 10 vuotta sitten Annukka Salama kirjoitti Faunoidit-sarjaa. Hänen tulevan uutuuskirjansa titteli näkyy olevan Villinä viety.

Näen kosolti hyviä puolia esimerkiksi näkyvyyden tietynlaisessa demokratisoitumisessa verrattuna wanhaan, viidentoista vuoden takaiseen aikaan, jossa piti odottaa, että naistenlehdet kiinnostuvat ennen kuin tulee näkyvyyttä. ”Kirjagram” on myös parhaimmillaan kiva yhteisö. Yhteisöllisyys ja toisten kirjoittajien tsemppaaminen näkyvät postausten kommenteissa. Vähemmistöidentiteetit ovat näyttävämmin esillä kuin naistenlehtijulkisuudessa, joka oli kuitenkin pohjimmiltaan aika konservatiivista. Instagramissa glamouria tihkuvissa kuvissa esiintyvät myös piirteiltään arkisen näköiset kirjailijat, kun kiiltäväsivuisten lehtien aikakaudella tuntui, että ulkonäölle oli tiukempia vaatimuksia.

Instagram-julkisuuteen perustuvalla kirjallisella julkisuudella on tietysti myös negatiivisia puolia. En nyt edes tarkoita ylikansallisten alustojen tietojenkalastelua ja muita ongelmia. Visuaalisuuteen painottuva media on kulutuskeskeinen, kuvissa meikit ovat huoliteltuja ja sisustukset mietittyjä ja vaaleansävyisiä. Vähemmän näyttävien postausten tekijät eivät sitten kuitenkaan saa samalla tavalla suosiota ja seuraajia. Koskee myös kirjailijan ulkonäköä.

IG-julkisuus on myös voittopuolisesti naisten ja ei-miesten hallitsemaa aluetta, jossa väistämättä tietyt näkökulmat korostuvat, mikä ei ole omiaan edistämään yhteiskunnallista vuoropuhelua. Vaarana on, että jäädään jumiin käsitykseen, joissa valkoihoinen heteromies edustaa kirjallisuuden näkökulmien valtavirtaa. Ei edusta enää. Miehet lukijasegmenttinä eivät ole kaupallisesti niin kiinnostava. Kun kaikki paha ulkoistetaan ”toiseen”, oma valta-asema ja somen sisäinen nokkimisjärjestys jäävät havaitsematta.

Ja sitten on vielä ihan kuormittavuus, joka aiheutuu runsaasta sosiaalisen median käytöstä, ja joka vaikuttaa kirjailijan työtapoihin ja ajatusprosesseihin.

Vuotava paatti, yhteiset airot

Viihdekirjallisuuden voittokulku jatkuu, eikä loppua näy. Viihde ei ole enää väheksyttyä kioskikirjallisuutta, vaan valtavirtaa. Parhaimmillaan se kaataa raja-aitoja, pahimmillaan luo uusia. Suurin uhka on tietysti kirjallisuuden monimuotoisuuden köyhtyminen, kun kansainväliset suosikit valtaavat kirjakauppojen esittelypöydät ja kirjasomen.

Etenkin lasten- ja nuortenkirjailijoilta kuuluu viestiä, että käsikirjoituksia on vaikea saada läpi etenkään isoilta kustantamoilta. Ei ole toivottava kehitys, että pysyäkseen mukana kelkassa tai ajan hermoilla vakiintuneen kirjailijan pitäisi ryhtyä kirjoittamaan kaavaromanssia, kentaurierotiikasta puhumattakaan.

Jos tuntuu, että Satu Rämö Hildur-sarjoineen vie kaiken mediatilan, voi muistella (tai kuvitella, jos ei ole kyllin vanha muistaakseen) aikoja, jolloin dekkareita ei pidetty salonkikelpoisena kirjallisuutena lainkaan. Nykyisessä kirjallisessa keskustelussa ankealle elitismille on entistä vähemmän tilaa, pikemminkin kaikki miettivät, miten vuotavan paatin saisi pysymään pinnalla.

Paradoksaalisesti myös kirja esineenä, painotuotteena, voi kokea uuden nousun: kauniit kirjaesineet näyttävät hyvältä IG-postauksissa erilaisia taustoja vasten.

Eikä tämä ala ole helppo kenellekään. Pomppuisen alkutaipaleen jälkeen Henna Helmi Heinosesta tuli tuottelias lasten- ja nuortenkirjailija. Sataprosenttinen kirjailijuus ei ehkä auennut, mutta ei monelle muullekaan meille samaan aikaan aloittaneelle, kirjallisuuden lajista riippumatta. Ahtaina aikoina kirjailijoiden oma rooli kirjallisuuden monimuotoisuuden vaaliminen korostuu. Samoin sen ymmärtäminen, että alustatalouteen kuten äänikirjapalveluihin perustuva julkaiseminen heikentää kaikkien tulonmuodostusta, jos se on ainoa kanava.

Kaipaan myös suhteellisuudentajua: kriittistä esseistiä ei kannata syytellä siitä, että ei innostu YA-romantiikasta tai arvostele sitä Parnassossa, ja vastaavasti älykkään ja taiteellisesti kunnianhimoisen helsinkiläiskirjailijan pitäisi kyetä näkemään, että hänen sektorinsa edustaa sekin vain kapeaa alaa kaikesta kirjallisesta mielikuvituksesta.

Yhteisen asian edistäminen vaatii vuoropuhelua molemmin puolin, ei vastakkainasettelua. Hyvä, jos siihen pystyvät osallistumaan toisiaan moittimatta niin viihdekirjailijat kuin taideprosaistit, nais- ja mieskirjailijat ja kaikki muut. Olikin hauska huomata tuoreesta jäsentiedotteesta, että Henna Helmi Heinonen on liittynyt Kirjailijaliiton jäseneksi. Ympyrä on sulkeutunut, myös minulle. Tervetuloa samaan veneeseen tänne muiden kanssa, täällä on tilaa, joskin vähän pieni järvi!