Tuesday, May 29, 2012

Muistoja Aleksanterin teatterista

Linnunpaino sijoittuu suurelta osin Aleksanterin teatteriin, jonnekin 2000-luvun puoliväliin. Bulevarsin teatteri on hyvä ympäristö, johon sijoittaa vapaa tanssiryhmä harjoittelemaan ja esiintymään. Talo on minulle tuttu paikka kolmelta vuosikymmeneltä.

Ekaluokkalaisena pyrin lastenoopperan kuoroon. Muistan pienen salin, jossa oli piano. Pääsykokeessa katsottiin, miten lapset liikkuvat ja laulavat. Minut valittiin, mutta ehdin olla vain yksissä harjoituksissa mukana, koska olin kuusivuotiaana kuitenkin liian pieni (periaatteessa ikäraja oli 7, mutta olin loppuvuodesta syntyneenä jo aloittanut koulun). Ehdin kuitenkin käväistä puvustamossa ihmettelemässä, sekä näyttämöllä. Se oli valtavaa! Ja hyvin hauskaa. Teatteri on lapselle taianomainen paikka.

Ehdin nähdä myös ainakin yhden esityksen vanhan oopperan aikana (siis ennen uutta Oopperataloa), äitini serkun oppilasnäytöksen. Hän oli oopperan balettikoulussa ja esiintyi Seitsemässä veljeksessä. Muistan senkin, että esitys oli ihan mahtava, pojat (tai aikuiset miehet minun silmissäni) olivat tosi hyviä.

Teini-ikäisenä kävin Aleksanterin teatterissa pianotunneilla. Olin yksityisoppilaana Sibelius-Akatemian opettajalla, ja akatemia vuokrasi tuolloin pianoluokkia Aleksanterista. Tunneille mentiin näyttämön ovesta teatterin sivusta, siellä soitettiin ovikelloa ja vahtimestari avasi oven niin kuin kai nykyäänkin. Teatteri oli sokkeloinen, ahdas ja vähän nuhjuinen. Käytävässä ei ollut mitään paikkaa odottaa, muuten kuin seistä ja yrittää olla mahdollisimman vähän tiellä (opettajani oli usein vähän myöhässä).

2000-luvulla olen käynyt katsomassa ainakin Tero Saarinen Companyn esityksiä. Voi, miten pieneltä teatteri näyttää nykyään! Katsomossa tuntuu, että kaikki ovat aivan lähellä, samoin näyttämö tuntuu olevan ihan siinä nenän alla, jos parvelta katsoo. Silti siellä on kaikki, mitä tarvitaan. Kerran piipahdin uteliaisuudesta myös treenaustunnilla. Olin Helsingissä töissä (itse asiassa Albertinkadulla, siinä ihan vieressä). Yhden salin ovessa oli lappu, jossa pyydettiin, että harrastajat eivät tulisi ammattitanssijoiden aamutunnille.

Monenlaiset yhteisöt elävät tai yrittävät mahtua elämään rinnakkain Aleksanterin teatterilla. Nyt sinne sijoittuu myös minun romaanini, mutta onneksi vain paperilla. Todellisuudessa se kaikki ylimääräinen elämä ei teatteriin enää mahtuisikaan!

Monday, May 21, 2012

Tuotteliaisuudesta

Palasimme tässä Åconista, jossa kunniavieraana oli mahtava yhdysvaltalainen kirjailija Catherynne M. Valente. Aloitin viikonloppuna "The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making" -teosta ja mietiskelin tuotteliaisuutta.

Cat Valente aloitti runoilijana ja kirjoittaa nyt aikuisten ja lasten fantasiaromaaneja, jotka hän naputtelee koneelle 4-6 intensiivisen viikon aikana. Hän julkaisi viime vuonna viisi kirjaa. Ei siinä mitään, mutta kun tasokin pysyy hyvänä. Hän on joka vuosi ollut ehdolla tai palkinnoilla merkittävissä sf/f-palkinnoissa, mukaanlukien Hugo ja World Fantasy Award. Kirjat ovat upean näköisiä ja kauniisti kuvitettuja. Valente on kokeillut myös eri julkaisutapoja perinteisen kustantamisen rinnalla. "The Girl Who Circumnavigated..." oli alunperin omakustanne, ennen kuin iso kustantamo nappasi sen ja siitä tuli maanlaajuinen bestseller.

Itse olen hinkannut nyt kohta seitsemän vuotta 150-sivuista käsikirjoitusta, joka ei ole vieläkään ihan valmis. Mielessä romaani-ideoita ja paperilla aihioita moninkertainen määrä. Mistäpä voimat niiden kirjoittamiseen, vaikka tahtoa olisikin? Minullahan on nyt hyvät mahdollisuudet vähän erikoisempienkin projektien julkaisemiseen, oman erinomaisen kustantamoni ohella, syystä jonka paljastan täällä kunhan aika on kypsä. Pitäisi vain kirjoittaa ne teokset. Lapset eivät käy tekosyyksi pienelle tuotannolle, epäilemättä jos Cat Valentella olisi lapsia hän julkaisisi "vain" kaksi teosta vuodessa.

Huomaan, että coneissa ja vastaavissa tapahtumissa vierailu tuottaa positiivista kateutta, halua tehdä perässä mitä muuta ovat menestyksellisesti tehneet. Conien välillä tarvitaan kuitenkin aikaa, ja rauhaa, kirjallisuuden tekemiseen...

Tuesday, May 15, 2012

Kohti Åconia ja kirjahaaste

Lähdemme huomenna koko perhe Turkuun ja sieltä helatorstaiaamuna laivalla Maarianhaminaan Åconiin. Kyseinen con on pääasiassa suomalaisten ja ruotsalaisten scifiharrastajien yhteinen kokoontuminen. Kunniavieraana on yhdysvaltalainen fantasiakirjailija Katherynne Valente. Kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta on luvassa asiaa muutenkin.

Breikki tuntuu tässä vaiheessa hyvältä, sopivaa vaihtelua kämpillä jumittamiseen ja kirjoittamiseen. Samalla pääsemme muiden tamperelaisten kanssa vaihtamaan ajatuksia heinäkuun Finnconista sekä mahdollisesti kalastelemaan lisää esiintyjiä. Finnconiin on tulossa kiinnostava ohjelma ja kunniavieraiden Liz Williamsin ja Lois M. Bujoldin lisäksi liuta eturivin kotimaisia kirjailijoita: Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Tiina Raevaara, Miina Supinen... Olen siis toteuttamassa Finnconiin kirjallisuusohjelmaa, paljastan siitä lisää, kun ohjelmia on lyöty tarpeeksi lukkoon.

Viikonloppuna oli kirjailijatoveri Meresmaan julkkarit, siellä myös mukavan kirjallista meininkiä, plussana monta uutta kirjoittajatuttavuutta. Hyvä kirjakevät kaiken kaikkiaan. Inventoin juuri omat kirjahyllymme ja tein päätöksen, että en osta uusia kirjoja, ennen kuin olen lukenut sata sellaista kirjaa jotka jo omistamme. Kevään uutuuksiakin on lukematta melkoinen pino. Haastetta hieman helpottaa se, että olen jättänyt kesken monta sellaista kirjaa, jotka aion lukea loppuun. Kevään (ja vähän viime keväänkin...) kirjailijat saanevat jossakin vaiheessa odottaa muutamaa sanaa kirjoistaan täällä blogissa.

Tuesday, May 8, 2012

Innon syksyn 2012 listoilta

Innon syksyn 2012 katalogi on ilmestynyt.

"Linnunpaino kertoo tanssijan valinnoista, miehen ja naisen rooleista, rakkaudesta ja vähän pakkomielteestäkin. Romaanissa kuvataan myös tanssijan ruumiillista kokemusta ja kehon totuutta, sitä mikä vaatii ja on painavampi mitään muuta."

Katalogissa on hieman eri kansikuvaversio kuin yllä. Kannen lukkoon lyömiselle en itse tunne kiirettä, sillä tekstikään ei ole vielä kokonaan valmis. Tänään tapasin kustannustoimittajaa. Hyvältä tuntuu.

Friday, May 4, 2012

Tietokirjaprojektia ja tavarakaaosta

Istuin eilen mainion Aino-Maija Leinosen toimistolla tietokirjapalaverissa. Meillähän on yhteinen tietokirjaprojekti ekologisesta kodinhoidosta. A-M on kotisiivousyrittäjä ja ekoyrittäjä, todellinen uranuurtaja täällä Tampereella. Kokoamme kirjaa niin, että tapaamme säännöllisin väliajoin ja kirjaan keskustelumme muistiin. Ideana on tehdä ekologinen siivousopas, jossa neuvotaan, miten käytetään myrkyttömiä pesuaineita ja miten yleensä voi vähentää omaa kulutustaan ja jätteen syntymistä.

Toistaiseksi nimetön tietokirja on ollut hauskimpia ja lepposimpia projekteja, joihin olen osallistunut. Eilen pohdimme jälleen sisustamista, sisustuslehtien yhdenmukaisuutta vastaan ihmisten yksilölliset tarpeet. Omassa kodissa voi tehdä mitä haluaa. Saunassa voi säilyttää kirjoja, jos ei sauno ja jos kirjahyllyistä on pulaa. Kotisiivoojan havaintojen mukaan alle puolet perheistä käyttää asunnon sähkösaunaa saunomiseen. Saunat toimivat urheiluvälinevarastoina tai vauvanhoitohuoneina. Suomalaisissa kerrostaloasunnoissa yleensä ei ole muuten niin paljon tilaa, että sähkösaunaa kannattaisi niihin edes rakentaa neliöitä viemään. A-M:n yhdellä kaverilla oli taidekirjat uunissa. Hän ei valmistanut uuniruokia, mutta hänellä oli paljon kirjoja.

Tavoitteenamme olisi luoda positiivinen "elämäntaidon opas", jossa ei pyritä muuttamaan ihmistä itseään. Tyyliin "Tee fiksumin, älä muutu. Sinä riität". Kaupungin puistosuunnittelussakin pyritään vetämään hiekkatiet niitä reittejä pitkin, joita ihmiset jo käyttävät ja joihin on tallautunut polku. Muutos vähällä vaivalla, tyyliin roska-astia siihen polun viereen, on tuloksekkain. Elämäntaidon oppaat, joissa "vallankumouksellisella tavalla" uudistetaan koko elämä, jäävät alkuinnostuksen jälkeen nurkkaan pölyttymään. Pätee dieetteihin, organisointioppaisiin ja kaikkeen muuhunkin.

(Omassa kodissani A-M:n opit eivät vielä näy, valitettavasti.)

Aino-Maijalla on myös blogi, joskaan hän ei ole päivittänyt sitä vähään aikaan: Yksinkertaistaen.

Kerään myös hyviä vinkkejä lasten aiheuttaman tavarakaaoksen taltuttamiseen. Lasten vaatteiden kierrätys toimii näppärästi kirppareiden ja lahjoitusten kautta, mutta lelut ovat meidän perheessämme vielä kysymysmerkki. Niitä on tosi paljon ja yleensä ne ovat hujan hajan. Miten te lukijat saatte pidettyä lastenhuoneen tai olohuoneen (jos ja kun lapset leikkivät siellä) järjestyksen yllä?

Wednesday, May 2, 2012

Uskallanko kirjoittaa?

Valvotun yön jälkeen ideat tippuvat käsistä ennen kuin ehtivät paperille. Minun piti kirjoittaa hyväosaisuudesta ja siitä, mitä voi tehdä, jos ei toisaalta taas ole jaettu voittokortteja heti kättelyssä. Sitten minun piti kirjoittaa taas toisen kirjan kirjoittamisesta, siitä miten tekee mieli välillä sanoa, että ihminen ei tiedä kärsimyksestä mitään ennen kuin on yrittänyt kirjoittaa romaanin. Ja sitten minun piti kirjoittaa molempien kirjojeni teemasta, taiteilijaksi kasvamisesta, miten mietin pitkään uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta. Varsinkaan tanssista. Koska tanssi on aina näyttäytynyt minulle asiana, joka ei ole minun ulottuvillani, jota en tunne tarpeeksi hyvin. Tämä siitä huolimatta, että olen tanssinut 15 vuotta. Välillä mieleen nousee epäilys, että koska en ole tanssin ammattilainen, en voi kirjoittaa asiantuntevasti tanssin maailmasta. Ajatus on naurettava sikälikin, että kirjoitin juuri valaanpyynnistä ja säveltämisestä, enkä epäröinyt hetkeäkään. Tanssi aiheena on minulle henkilökohtaisempi ja kipeämpi.

Tanssijoiden kohdalla usein korostetaan niitä kovista uhrauksia, joita he joutuvat taiteensa eteen tekemään. Tanssijan tekemät uhraukset näkyvät hänen kehossaan, siksi se on niin ilmeistä. Niitä uhrauksia joutuu kuitenkin tekemään ihan jokainen taiteilija. Jokaisella taiteen alalla joutuu tekemään valinnan, että työskentelee tämän yhden asian parissa muiden kustannuksella. Siitä kiinni pitäminen ei ole helppoa. Kirjoittajia opastetaan tekemään lujasti töitä ja hankimaan kova nahka ja sitkeyttä, mutta uhrauksista ei puhuta, ennemmin siitä, miten kirjoittamisaikaa voi tiristää kaiken muun ohellakin. Kirjoittaja voi kokea huonoa omaatuntoa siitä, että puuhastelee oman proosan parissa, eikä viestintä- tai uutistoimistossa hankkimassa rahaa. Tai kokea huonoa omaatuntoa perheen ja ystävien kanssa vietetyn ajan puutteesta. Jos kirjoittaja ei tingi työstä, opiskeluista, perheestä tai rahasta, hän joutuu tinkimään viimeistään yöunista.

Mutta siitä tanssista. Linnunpaino on kasvanut seitsemän vuotta sitten pitämistäni harjoituspäiväkirjoista vinksahtaneeksi rakkaustarinaksi. Välillä en ole varma, onko päähenkilön Liljan rakkaus Siniparta vai hänen ammattinsa, tanssi. Tai molemmat tietysti, mutta kumpi suhde on vinksahtaneempi, en tiedä.

Tanssijaksi (tai kirjoittajaksi) kasvamisessa on hyötyä, jos on saanut varhain rohkaisua. Kirjassa Liljan äiti on ollut niin innoissaan balettikouluun päässeen tyttären menestyksestä, että Lilja on tuntenut lähinnä vaivaantuneisuutta. Kun Lilja on vaihtanut nykytanssiin ja päätynyt pieneen itsenäiseen ryhmään töihin, on äiti lähinnä huolissaan, miten tämä tulee taloudellisesti toimeen. Lapsiaan taiteellisille aloille kannustaneet vanhemmat joutuvat myöhemmin koville, kun seuraavat vierestä pettymyksiä, epäoikeudenmukaisuutta ja kipua, joka taiteen tekemiseen väistämättä kuuluu. Asioiden välillä on kuitenkin looginen jatkumo. Tanssia (tai kirjoittamista) pitää jatkaa sittenkin, kun se lakkaa olemasta keskiluokkaisen perheen tytön söpö harrastus tai sittenkin, kun se ajat sitten olisi pitänyt vaihtaa johonkin järkevään.

Mireille Guiliano sanoo minusta hienosti samppanjasta: "Äiti oli opettanut meille monien asioiden arvon, mutta valitettavasti ei niiden hintaa. Se piti oppia aikuisena."

Minulle on ollut pelkästään hyötyä niistä harrastuksista, joita minulla oli lapsena, vaikka lopetinkin kaikki muutaman vuoden jälkeen ja vaikka minusta ei tullut ammattitanssijaa/pianistia/kuvataiteilijaa. Jos ei muuta, niin opin kärsivällisyyttä ja sietämään pettymyksiä (ainakin jotenkin). Se oli ehkä se ajatus mikä minulla oli hyväosaisuudesta, kirjoitan siitä joskus toiste, että hyvän koulutuksen saanut lapsi todennäköisesti ei totu päästämään itseään niin vähällä. Minä kävin tavallista lähiökoulua Kontulassa, mutta voin aikuisena ajatella, että olen päästämättä itseäni niin vähällä nyt kun kerran voin itse valita. Ajattelen, että sen voi oppia.

Viime viikolla tapahtui hienoja asioita, jätin graduni tarkastukseen ja sain kirjastoapurahan. Se on siis kolmannen romaanin kirjoittamista varten, aloitan kun saan edellisen painoon ja lapsi saa lomansa pidettyä. Tai oikeammin: aloitan heti, annan tarinan hautua takaraivossa. Tai vielä: olen aloittanut jo kaksi vuotta sitten, kun naputtelin ensimmäiset muistiinpanot koneelle. Limittäisiä ovat nämä prosessit, eivät yksittäisiä älynväläyksiä. Tärkeitä, että ne saavat olla, annan niille luvan ja itselleni oikeuden tehdä tätä työtä. Yritän ainakin antaa.