Monday, October 29, 2012

Hajahuomioita

Ensimmäinen arvio Linnunpainosta ehti ilmestyä Sinisen linnan kirjastossa jo reilu viikko sitten, mutta huomasin sen vasta nyt. Olen ilahtunut siitä, että bloggarit ovat panneet merkille kirjani. L.M.Montgomeryn Sininen linna oli muuten yksi niistä teoksista, jotka luin referenssinä Linnunpainoa varten.

Mietin vielä Knausgårdia. Miten hänen kirjoissaan ihmiset tekevät asioita, tapaavat toisiaan ja laittavat ruokaa ja keskustelevat sen sijaan että katsovat televisiota tai lätkyttävät nettiä. Taisteluni-kaltaista kirjaa ei pystyisi kirjoittamaan, jos istuisi vain tietokoneen ääressä. Ei Kanusgård kirjoita juuri siitä, mitä päähenkilön mielessä liikkuu, vaan hän kirjoittaa päähenkilön ympäristöstä, havainnoista, kokemuksista ja aistimuksista, oman mielen ulkopuolelta. Ehkä myös sen vuoksi kirjat ovat niin virkistävää luettavaa. Vaikka ne kertovat suunnilleen yhdestä henkilöstä, tuo henkilö on häivytetty lukijan ja tapahtumien välistä, hänellä ei ikään kuin ole väliä. Silti hän piirtyy yhtä tarkasti kuin kuvaamansa läheiset ihmiset, vaimo, ystävä Geir ja vanhemmat.

Puin lapsen päiväkotiin suunnilleen ydintalvea varten, vaikka ei tuolla ole nyt niin kylmä, asteet nollassa. Ulkona on kirkasta. Luin uudelleen alkua siitä mitä olen kirjoittanut ja ihmettelin, miksi lukujen alussa ja lopussa mainitsen, miten hiljainen talo päähenkilön ympärillä on. Hän on hereillä sellaiseen vuorokaudenaikaan, että liikenteen melu on vaimentunut, kukaan ei laske vettä putkista, remonttireiskojen vasarat ovat vaienneet eikä kukaan nouse portaita ja läimäytä roskalaatikon kantta kiinni. Miten kaikki alkaa hiljaisuudesta ja palaa hiljaisuuteen, vaikka sitä ei tavallisesti koskaan huomaisi.

Mietin, pitäisinkö National Novel Writing Monthin kunniaksi autobiografisen marraskuun, eli kirjoittaisin nettipäiväkirjaa tänne blogiin kuukauden ajan. NaNoWriMon idea on, että se kirjoitetaan työn ja muun elämän ohessa, joten pääprojekti ei kelpaa. Marraskuu on joka tapauksessa kirjoituskuukausi.

Sunday, October 28, 2012

Knausgårdin lukemisesta

Mainitsin Annelle lukevani Karl Ove Knausgårdia. Kuulostaa tyhmältä, kun sanoo lukevansa jotain kirjailijaa, niin kuin Hoegia tai Sandemosea. Koska kirjojahan niitä luetaan, ei kirjailijaa. Anne sanoo, ettei niinkään lue kirjoja kirjailijan perusteella, vaan teoksina, lajinsa tai aiheensa perusteella. Minä sanon kuitenkin lukevani Knausgårdia, jos en muuten niin siksi, että hänen omaelämäkerrallinen romaanisarjansa on nimeltään Taisteluni I, Taisteluni II ja niin edelleen eikä kukaan nuija sano lukevansa Taisteluni-nimistä kirjaa. Ensinnäkään nimi ei kerro kirjojen sisällöstä mitään ja toisekseen siitä tulee mieleen lähinnä Hitlerin Mein Kampf.

Tästä puhui ihana Helen Moster ravintolassa perjantaina, hän kääntää saksasta suomeksi ja kertoi, että Knausgårdin sarjan ensimmäinen kirja on ilmestynyt Saksassa mutta ihan muulla nimellä. Koska ikipäivänä ei saksalainen kustantaja julkaisisi Taisteluni-nimistä kirjaa. Saksassa Hitlerin teos on kuulemma kielletty, sitä ei saa omistaa. Jussi puolestaan kertoi myöhemmin baarissa, että Mein Kampfin oikeudet omistaa Baijerin osavaltio, mutta että oikeudet ovat lähivuosina raukeamassa.

Luetaan sitten Knausgårdia. Hänen kielensä ja suoruutensa tekevät minuun suuren vaikutuksen. Samoin hänen työmoraalinsa, jonka täytyy olla valtava, koska hän kerran on julkaissut kuusi romaania kolmessa vuodessa. Ensinnäkään en hetkeäkään usko, että Knausgård kuvaisi sen hetken subjektiivista todellisuuttaan sellaisenaan, koska kenelläkään ei voi olla noin hyvä muisti. Hän kirjoittaa siis kaunokirjallisuutta. Eikä kirjoissa ole niinkään kiinnostavaa mitä hän kertoo, vaan miten hän sen tekee.

Knausgård kirjoittaa tavattoman taitavasti, niin, että se tuntuu paljaalta ja konstailettomalta. Kirjojen (I ja II) tapahtumat hyppivät ajallisesti sinne tänne, silti kokonaisuus on ehjä ja harkittu. Eikä kirja ole tietenkään vielä valmis, tai siis lopussa minun osaltani, koska olen lukenut vasta kaksi osaa. Päähenkilö ja hänen ystävänsä keskustelevat kirjallisuudesta älykkäästi eivätkä keskustelut muutenkaan muistuta tosielämän keskusteluja, koska ne ovat kiinnostavia. Tai siis yleisesti kiinnostavia, kirjailijan kotimaassa Norjassa kirjan paljastukset yhä elävistä ihmisistä ovat nostattaneet debattia mutta Suomessa näitä henkilöitä ei tunne kukaan, joten se ja sama.

Universaalia voi lähestyä kirjoittamalla rehellisesti ja peittelemättä äärettömän yksityisestä, jopa triviaalista. Siltä se näyttää, kun Taisteluni-sarjaa lukee. Mutta romaanisarjan eetoksessa on muutakin, ehkä vaatimus merkittävyydestä tai merkitsevyydestä. Että kirjallisuus ei saa olla turhaa tai tyhjänpäiväistä. Että sitä pitää tehdä tosissaan, koska vähempi on itsensä huijaamista. Ja siinä valossa omat sepitelmätkin alkavat näyttää mitättömiltä tai ainakin siltä, että kannattaisi aloittaa alusta.Yrittää tehdä vähän paremmin seuraavalla kerralla. Ei totuuteen pyrkimisessä ole mitään vikaa, kun kirjailija pystyy pysymään uskollisena omalle totuudelleen.

Thursday, October 25, 2012

Helsingissä 26.-27.10.

Huomenna suuntaan Helsinkiin, sekä Kirja- että Varjo-messuille. Tässäpä lehdistötiedote Linnunpainosta, joka ilmestyy virallisesti huomenna!

Saara Henrikssonin toinen romaani Linnunpaino on vinksahtanut rakkaustarina, jossa nuori tanssija kohtaa ritari Siniparran. Kunnianhimoinen Lilja tavoittelee isompia tehtäviä tanssiryhmässä. Kiikarissa on rooli Siniparta-teoksen tuoreena vaimona, joka paljastaa aviomiehen lukittuihin huoneisiin kätkemät salaisuudet. Lilja kuitenkin loukkaantuu harjoituksissa ja tulee sivuutetuksi roolijaossa. Sairauslomalla hän kohtaa Tommin, lintumiehen.

Lilja tietää, mitä haluaa, mutta Tommi pyristelee. Lilja ottaa tehtäväkseen avata Tommin kaikki ovet ja lukot. Arvoituksen ydin ei ole se, miksi Siniparta murhasi edelliset vaimonsa. Miksi nuori vaimo yhä kysyy, vaikka jo tietää mitä viimeisen oven takana on? Onko kukaan rakkaimmalleen velkaa menneisyyttään?

ISBN: 978-952-264-146-5, Into-kauno, nid. 246 s.

Saara Henriksson (s. 1981) on tamperelainen kirjailija. Hänen esikoisromaaninsa Moby Doll (2011) keräsi kiitosta kunnianhimoisella teemojen yhdistelyllä sekä taitavalla kerronnalla. Henriksson on valmistunut Turun yliopistosta valtiotieteiden maisteriksi pääaineena poliittinen historia. Hän on käynyt Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulun. Henriksson asuu Tampereella miehen ja lapsen kanssa. Hän on mukana usean vapaan kulttuuriryhmän toiminnassa sekä harrastaa muun muassa tanssia, science fiction -kulttuuria ja pianonsoittoa.

Lisätiedot ja haastattelupyynnöt
Timo.forss (a) intokustannus.fi
040-533 2961

Perjantaina 26.10. esiinnyn Rosebudin spektaakkelissa osastolla 6b 99 Helsingin kirjamessuilla klo 15.20. Haastattelun jälkeen signeeraan Inton tiskillä kirjoja nopeille. Heti sen jälkeen olen puhumassa Sergei Lukjanenkon Yöpartiosta scifi-paneelissa Louhi-lavalla klo 16.00

Lauantaina 27.10. Varjokirjamessuilla klo 12.30 puhun aiheesta Aktivisti fiktiohahmona. Tulkaa moikkaamaan!

Inton kirjamessuohjelma täällä.
Varjokirjamessujen ohjelma täällä.

Monday, October 22, 2012

Harrastajakirjoittajan viisi virhettä

Päivän epistolan aiheena viisi virheliikettä, joita kaikki kirjoittajat tekevät jossakin vaiheessa. Eniten niitä tekevät harrastajakirjoittajat, ehkä siksi, että toimittajan ja kustantajan myllyn läpi käyneet kirjailijat ovat yleensä pakotettuja luopumaan niistä. Suurin osa virheistä on omiani.

Kärsimättömyys. "Kokeilen lähettää tämän tällaisenaan, jos joku vaikka haluaisi kustantaa." Käsikirjoituksen lähettäminen puolivalmiina tai täysin keskeneräisenä kustantamoon tai kilpailuun. Tämä on oma helmasyntini vieläkin ja virhe numero yksi. Kirjoittaja saa hyvän takarajan kiinni menevästä kilpailusta tai motivaatiota kustantajalle lähtevän paketin ajattelemisesta, mutta mitään muuta hyötyä kiirehtimisestä ei sitten olekaan. Vaatii taitoa malttaa pysähtyä oman tekstin äärelle ja kirjoittaa se valmiiksi. Jokainen teksti ottaa oman aikansa ja maltti kasvaa ajan myötä. Raakileella ei tee mitään.

Idean hämäräksi jättäminen. Jokainen kirjoittaja rakastuu joskus omaan ideaansa niin, että pitää sitä ensimmäisestä lauseesta lähtien myös lukijalle kirkkaana. Ei se ole. Idean täytyy piirtyä paperille kaikissa yksityiskohdissaan ja monipuolisuudessaan. Tämä vaatii sen miettimistä, millä keinoin saa ajatuksensa parhaiten välittymään lukijalle. Ei riitä, että kertoo, miten päähenkilö liikuttuu Sibeliuksen viulukonserttoa kuunnellessaan, pitää kertoa miten yksinäinen viulu ensimmäisen osan alussa lähettää hänet autiolle suolle, lokakuun pimeys ympärillään, tuntemaan kylmyyden joka työntyy villatakin alle ja viiltää syvältä vatsanpohjasta...

Myös: oman tarinan uskominen niin ainutlaatuisen kiinnostavaksi, ettei lukijalle tarvitse sen kummemmin selittää, miksi tämän kannattaa seurata päähenkilön kipuilua 200 sivun verran.

Palautteen torjuminen. Kirjoittaminen on monille niin yhteisöllistä toimintaa, että palaute osataan yleensä ottaa kiitollisena vastaan. Kyky sisäistää palaute ja sisällyttää se tekstiinsä on kuitenkin taito, joka kehittyy hitaasti. On helppoa nyökytellä, vaikeampaa integroida muutokset tekstiin niin, että se todella parantuu. Palautteesta on edelleen myös helppo suuttua, jos se tuntuu sohaisevan arkaan paikkaan.

Myös positiivisen palautteen vastaanottaminen on taito. Kehaisin eräälle kirjoittajalle, että hänen verkkolehdessä ilmestynyt novellinsa oli hyvä. Kirjoittaja huokaisi, miksi positiivinen palaute tulee aina hänen kannaltaan liian myöhään, jotta siitä osaisi auttia. Lienee selvää, että en ole hänen tekstejään kommentoinut sittemmin. Oman teksin ongelmista ei voi syyttää palautteen antajaa. Jos et muuta keksi, voit kiittää häntä tekstisi parissa viettämästään ajasta.

Oheistoimintoihin hukuttautuminen. Kirjoitusoppaiden, kirjoittajablogien ja foorumien loputon lukeminen, jämähtäminen yhdentekeviin keskusteluihin, Facebook. Tästä ei tarvitse sanoa enempää. Nuoremman kirjoittajasukupolven riesa.

Ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen. Kurkistus aidan toiselle puolelle ei kiinnosta, kirjoittaja viljelee omaa tyyliään jonka on uskonut ainutlaatuiseksi lukiosta saakka, vaikka tähän päivään mennessä kukaan kustantaja ei ole kiinnostunut. Huono itsetunto estää toisten kirjoittajien seuraan hakeutumisen tai suunsa aukaisemisen kirjoittajapiirin tapaamisessa. Sen vastapainoksi julkaissutta, lahjattomaksi tuomittua oman lajin kirjailijaa moititaan sumeilematta ja todetaan, että kyllä minä osaisin tuon paremmin. Vanhemman polven riesa.

Thursday, October 18, 2012

Normipäivä

"Täytetään tämä korttihakemus Luottokunnalle."
"Niin minullahan ei ole säännöllistä kuukausituloa."
"Siihen tulevat vuositulot. Voiko sinulle määritellä vuosituloa?"
"No tuota noin, nämä tulot ovat vähän sellaiset epävarmat, apurahoista tulee suurin osa mutta sitten on rojalteja, opetus- ja kirjoituspalkkioita ja joitain esiintymispalkkioita voi joskus saada..."
"OK, laitetaan noin. Sitten työnantaja?"
"Freelancer, onko se yrittäjä?"
"Onko toiminimeä?"
"Ei, mutta jäsenyys osuuskunnassa on."
"Ja ammatti siis kirjailija. Onko kolme vuotta työkokemusta alalta?"
"Siis vapaana kirjoittajanahan mä olen ollut monta vuotta, mutta tällä alalla varsinaisesti vasta viime vuodesta."
"Entä sitä aikaisempaa toimittajan työtä? Milloin olet ollut viimeksi vakitöissä?"
"Niin siis ei minulla vakituista työsuhdetta ole ollut, toimittajan työt olivat sellaisia pätkätöitä, sijaisuuksia."
"Laitetaan vuodesta 2006. Asumismuoto?"
"Omistus. Tai puolison se on, en minä sitä omista."
"Ja siviilisääty avoliitto. No niitä kiinnostaa se, että et asu vuokralla."
"Ei minä närkästy siitä, jos ei ne myönnä sitä luottokorttia, ei minulla sellaista ennenkään ollut."
"No katsotaan. Oletko sinä tai puolisosi merkittävässä asemassa oleva henkilö tai poliittinen päättäjä ulkomailla?"

---

"Perheneuvola."
"Onko tämä se paikka johon voi soittaa jos ei osaa kasvattaa lasta? Minä en osaa kasvattaa lasta. (Kertoo lapsen omapäisyydestä ja karkailusta.) Se karkasi minulta viime viikonloppuna ja piiloutui metsään, ja seuraavana päivänä rautatieasemalla..."
"No tuo on aika tyypillistä tuon ikäisillä lapsilla."
"Se myös vie minua ihan kuusi-nolla, välillä osaa perustella ja artikuloida niin vakuuttavasti että menen lankaan, kun se haluaa tehdä jotain. Vaikka todellisuudessa suuri osa sen bingopalloista leijuu vielä sekoitussäiliössä."
(Saa kasvatusvinkkejä.)
(Piipittävällä äänellä)"Kun se on välillä niin taitava, ja olen miettinyt pitäisikö löysätä liekaa. Onko siitä haittaa, jos rajoittaa liikaa?"
"Ei neljä- ja puolivuotiasta voi rajoittaa liikaa, haloo. Et sinä pysty sitä lasta enää pilaamaan, sillä on selvästi hyvä itsetunto ja aloitekykyä."
"No hyvä sitten."
"Teillä on tomera tyttö, nyt vain ette anna sen napata valtaa perheessä. Päiväkodissa voi myös jutella tai omaan neuvolaan soittaa, jos tulee jotain."
"Niin me oltiin siellä nelivuotisneuvolassa, mutta se ei mennyt niin hyvin se kasvatuskeskustelu, kun tuntui että ei tullut oikein konkreettisia eväitä, kun pää punaisenakaan ei saa lapselle huutaa eikä siitä ole mitään hyötyä...

---

"Minusta tulee isona vaari."
"Eipäs tule. Isistä tulee isona vaareja ja äideistä mummoja."
"Sinusta tulee isona mummo."
"Niin jos sinä saat lapsia, ei muuten.
"Minä en ikinä ikinä mene naimisiin enkä ikinä hanki lapsia. Kun minä en halua, että minun vatsa halkaistaan."
"Minäkään en menen naimisiin."
"Kyllä menet! Sinun pitää tehdä niin kuin minä sanon."
"Sano se isälle."
"Minä menen naimisiin kaverin kanssa ja sinä menet prinssin kanssa. Isä voi mennä naimisiin pienten porsaiden kanssa."

Monday, October 15, 2012

Sähköinen kirja sähköistää

Osuuskumma-kustannuksen tiimoilta olen joutunut perehtymään sähkökirjoihin tässä viimeaikoina. Olen varsinainen noviisi e-kirjoihin liittyvissä asioissa. Moby Dollista on e-kirjaversio myytävänä, mutta en ole tätä ennen käynyt edes katsomassa, miltä se näyttää. Nyt vasta loin myös itselleni tunnukset Elisa Kirjaan ja huomasin, että siellähän on monta klassikkoa ilmaiseksi luettavissa. Lukulaitetta tai älypuhelinta minulla ei ole, luen kannettavan ruudulta.

Opettelin lukemaan ruudulta jo pari vuotta sitten. Kirjoittajapiireissä sekä luovan kirjoittamisen ohjaajana luettavaa tulee niin paljon, ettei printtaminen ole mielekästä. Samoin vedosten määrä nousee niin isoksi, kun ammattimaisesti työstetään pitkiä tekstejä. Asento kannettavan ääressä vain on sellainen, ettei se pidemmän päälle ole hyväksi.

Mutta asiaan. Huomasin, että amerikkalainen kollega Bruce Holland Rogers on perustanut uuden, e-kirja-aihetta kirjoittajan kannalta käsittelevän blogin. BHR kysyy kiinnostavan kysymyksen: onko kirjoittajan mahdollista tienata sähköisellä julkaisemisella? Bruce Holland Rogersinn näkökulma on vähälevikkisen, pienkustantamon kirjailijan teoksissa, joita ei levitetä isojen kirjakauppaketjujen kautta.

Yhdysvalloissa kustantamoiden keskittäessä varoja bestsellereiden markkinoimiseen taviskirjailijat jäävät nuolemaan näppejään. E-julkaiseminen tarjoaa monelle tällaiselle kirjailijalle mielenkiintoisen vaihtoehdon. Esimerkiksi Catherynne M. Valente julkaisi loistavan lastenkirjansa The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making omilla kotisivuillaan jatkokertomuksena ennen, kuin se napattiin ison kustantamon listoille. (Vaatii kirjoittajalta huomattavaa aktiivisuutta. Cat Valente on pitkään ollut ahkera bloggaaja. Ja ehkä myös isompaa kielialuetta ja yleisöä.)

Bruce Holland Rogers pohtii myös muita tulonhankkimiskeinoja isojen kustannustalojen ulkopuolelle jääville kirjailijoille. Mitä "myytävää" kirjoittajalla sitten on? Omien tekstien oikeudet (mm. opetusmateriaaleihin, käännöksiin, pienkustantajille), e-kirjat (lukijoille suoraan tai ilmaisten jakelijoiden kautta), uniikkikappaleet (signeeratut, kuvitetut ensimmäiset vedokset tms.), uskollisille lukijoille ensiosto-oikeus tai tilaisuus lukea teksti ennen muita, esiintymiset tms. Lista ei ole kovin pitkä, mutta mielikuvitusta voi käyttää. Suomen oloissa markkinointiponnistukset voivat tuntua epätoivoisilta, mutta ymmärtääkseni Yhdysvalloissa on jo pitkään ollut se tilanne, että kirjailijat (sekä kuuluisat että tuntemattomat) joutuvat käyttämään ison osan ajastaan kirjojensa markkinointiin. Onneksi on apurahat, jotta aikansa voi käyttää siihen mihin kirjoittajan kuuluisikin eli kirjoittamiseen.

Bruce Holland Rogers on myös huolissaan nettikirjojen piratismista, sillä sähkökirjoja välittävät verkkokaupat eivät ota kirjoja myyntiin, jos niitä jaellaan ilmaiseksi jossain muualla. Piratismiin en osaa ottaa kantaa, mutta sähkökirjan käyttäjiltä on tullut selvää palautetta, että DRM-suojaus vaikeuttaa tuotteen käyttämistä - siis tuo lisähankaluutta lukijalle, joka haluaisi kirjan lukea. Ei hyvä.

Näin siis Yhdysvalloissa, Suomessa tullaan perässä. Osuuskumma-kustannus aikoo joka tapauksessa tehdä joka teoksesta myös e-kirjaversion. Itse julkaisisin tulevaisuudessa mielelläni esimerkiksi novellejani sähköisesti. Kirjailijan kannalta perinteinen kustantaminen on edelleen turvallisin vaihtoehto, mutta e-julkaiseminen voi tarjota kiinnostavia mahdollisuuksia siihen sivuun.

Wednesday, October 10, 2012

Uudistuksia ja arvonta

Kirja tuli painosta ja pieni pino kiiltäviä tekijänkappaleita odottelee laatikossa työpöydän alla. Uuden kirjan kunniaksi muutin blogin ulkoasua. Vanha ehtikin olla paikoillaan puolitoista vuotta, Moby Dollin julkaisusta lähtien.

Linnunpaino julkaistaan virallisesti 26.10. eli Helsingin kirjamessujen aikaan. Julkaisun kunniaksi järjestänkin blogissani kilpailun jossa voi voittaa, minkäpäs muun kuin oman Linnunpainon! Vastausaikaa on lokakuun loppuun saakka ja kysymys kuuluu: mikä klassinen satu kuvaa parisuhdetta parhaiten ja miksi? Perustele!

Vastaukset blogin kommenttilaatikkoon. Paras vastaus palkitaan. Lisäksi arvon toisen kappaleen osallistujien kesken. Kysymyksen taustaa valaisen sen verran, että Linnunpaino-kirjassa Lilja pohtii paljon Siniparta-sadun merkityksiä rakastetun menneisyyteen ja salaisuuksiin liittyen. Onko kukaan rakkaalleen velkaa menneisyyttään?

Onnea kilpailuun!

Friday, October 5, 2012

Feministin tytär balettitunnilla

Olen joskus saanut naisilta ja feministeiltä huonoa palautetta siitä, että olen laittanut tyttäreni balettikouluun. Kyllä, nimenomaan laittanut, koska tuon ikäisen harrastukset riippuvat vanhempien kiinnostuksesta ja viitseliäisyydestä.

Ystävä sanoi asian niin hyvin, että lainaan sitä tässä suoraan: "Taidetanssi on siksi näitä musiikkivideovetkutuksia ja lattareita tai sambaa vapauttavampaa, koska siinä saa ilmaista itseään sen sijaan, että täytyisi ilmaista kuvaa sellaisesta naisellisuudesta ja sukupuolisuudesta, joka on itselle vieras."

Luin nämä sanat ja tunsin syvää kiitollisuutta. Koska tanssiessa voi olla mikä vain. Tanssilla voi ilmaista tunnetilaa, esittää ihmistä tai eläintä tai limsapulloa. Mahdollisuudet ovat rajattomat eivätkä tosiaankaan jää pepun ketkutukseen tai seksikkääseen vääntelehtimiseen, vaikka kuinka kunnonkohotusmielessä ja tanssistudion lattialla.

Eikö baletti sitten toteuta vain pikkutyttöjen prinsessaunelmia? Baletissa noudatetaan 1700-luvun estetiikkaa, joka ei ole sukupuolisidonnaista. Tuolloin korkokengät ja pitsit olivat miesten juttu. Balettia voi pitää länsimaisen taidetanssin lähtöpisteenä, mutta tanssitaide ei jää siihen. Balettitunneilla opitaan tekniikkaa, josta voi jatkaa moneen lajiin. Oppia ja opittuaan murtautua säännöistä, niin kuin taideopetuksessa usein tehdään. Vaaleanpunainen balettihamonen ei ole pakollinen. Tunneille voisi tuona myös enemmän poikia, vinkki vanhemmille!

Balettikoulussa opitaan ryhmässä toimimista, kaunista käytöstä ja ennen kaikkea ilmaisua, esittävää taidetta. Opettaja pitää kuria, jolloin myös ujommat lapset uskaltavat tulla tunneille. Koulu ja henkilökunta ovat tuttuja, koska käyn siellä tunneilla itsekin. Tanssikoulu pitäisi valita huolella. Tanssinopettajan ja oppilaan henkilökemian pitää toimia ja opetusmenetelmän pitää olla sellainen, että se sopii oppilaalle. Tampereella salsakoulun opettajiin kohdistunut seksirikostutkinta on äärimmäinen esimerkki, mutta itse vanhempana en laittaisi lasta tuntemattoman opettajan tunnille ylipäätään. Vanhempien pitää seurata lastensa harrastuksia, myös teini-ikäisten.

Minua kritisoineet fiksutkin feministit tuntuvat pitävän balettia lähinnä ruumiinkuvaa vääristävänä anoreksiahautomona. Nuoren tytön ruumiinkuvan kehittyminen kaipaakin itsekritiittistä asennetta, nimittäin vanhemmilta, eritoten äidiltä. Terve järki vanhemmilla päässä on hyvä ase vertaisryhmän pöljyyksiä vastaan. Se, ja muotilehtien piilottaminen. Edistyksellisissä piireissä sirkuskoulua pidetään usein balettia jotenkin "oikeampana" vaihtoehtona. Ilmeisesti trapetsilla uikkareissa pyllisteleminen ei ole seksististä, mutta tutu-hamonen päällä hyppeleminen on. Ainakin molemmat ovat yhtä armottomia lajeja treenata, jos niitä tekee tosissaan.

Nutturapäinen naiskuva joutaa ehkä nurkkaan, mutta sen mukana ei kannata nakata naisliikkeen ehkä olennaisinta saavutusta eli sitä, että meitä ei enää arvoteta pelkästään ulkonäkömme vuoksi. Saa olla sellainen kuin haluaa, vaikka seksitön, jos siltä tuntuu. En halua "vapautua" tankotanssitunnilla tai burleskiteatterissa. En haluaisi, että naisliike redusoituu pelkkään seksuaalisen ilmaisunvapauden korostamiseen tai tissitasseleiden pyörittelyyn peilin edessä. Ylipäätään sieltä peilin äärestä voisi välillä vilkaista muuallekin.

Baletti ei sovi kaikille. Ei sovi romaanin kirjoittaminenkaan. Molemmat vaativat kärsivällisyyttä, koska tulokset eivät tule heti. Tämä tuntuu kärsimättömän ja nopeita tuloksia vaativan nykykulttuurin puristuksessa hyvältä vaihtelulta. Baletissa ja missä tahansa tavoitteellisessa harrastuksessa lapsi oppii pitkäjänteisyyttä sekä kokee iloa, joka syntyy siitä, että vaikea asia muuttuu harjoituksen myötä helpommaksi.

Tanssi on hieno harrastus. Suosittelen kaikille, ja toivon mukavia hetkiä tanssitaiteen parissa!

Monday, October 1, 2012

Sankarikirjailijoita eli päivähoito kunniaan

Luin Sampolan scifi- ja fantasiakirjoittamisen kurssiani varten J.K.Rowlingin epävirallisen elämäkerran, siltä varalta, että siinä olisi ollut opiskeilijoita kiinnostavia anekdootteja kirjoittamisesta. Itse kirjaa en tässä edes siteeraa, se oli kirjoitettu noin 12-vuotiaille (niin kuin sopivaa onkin) mutta aikuislukijaa ajatellen sisältö oli köykäistä.

Kirjoittaja Sean Smith kommentoi, miten Joanne Rowlingin elämäntilannetta ja vähävaraisuutta ennen Harry Potter ja viisasten kivi - teoksen julkaisemista käytettiin onnistuneesti hyväksi kirjan markkinoinnissa. Yleisö rakastaa ryysyistä rikkauksiin -tarinoita sekä tarinoita siitä, miten kova työ palkitaan. Näin onkin Rowlingin tapauksessa varmasti käynyt. Pidän itseäni kovana mimminä kun kirjoitin gradun samaan aikaan kuin toisen romaanin, mutta se ei ole mitään verrattuna Rowlingin ensimmäiseen vuoteen Edinburgissa.

Sen sijaan huomioni kiinnitti New Yorker -lehden Ian Parkerin väite, jonka hän teki laajassa artikkelissaan Rowlingin ensimmäisen aikuistenkirjan julkistamisesta. Hänen mukaansa Rowlingin tilanteesta (sosiaaliavun varassa elävä yksinhuoltajaäiti, joka kirjoittaa kahvilassa vauvan nukkuessa vaunuissa) ei voi puhua objektiivisena köyhyytenä, koska Britanniassa on sentään jotakin taloudellista apua tarjolla työttömille vastavalmistuneille. Yhdysvalloissa kirjailija olisi joutunut muuttamaan takaisin vanhempiensa luokse.

Tietenkään Skotlannissa elävä yksinhuoltaja ei ole köyhä samassa mielessä kuin vaikka jossain Intian slummissa, mutta eri maiden tilanteita ei voikaan suoraan verrata toisiinsa. Yhdysvalloissa on keskimäärin alhaisemmat elinkustannukset sekä matalampi verotus kuin Iso-Britanniassa, puhumattakaan siitä, miten erilaiset työmarkkinat ovat. Muodollisesti keskiluokkaan kuuluvakin voi pudota köyhyysloukkuun, jos kunnallista päivähoitoa ei ole (kirjoittamisaikaa on vain lapsen nukkuessa) tai asumistukea ei saa (joutuu elämään jossain surkeassa murjussa). Näin Britanniassa. Suomessa asiat ovat paremmin.

Siksi en lakkaa olemasta päivittäin kiitollinen kunnalliselle päivähoitolaitokselle. Minua ärsyttävät julkisessa keskustelussa vanhemmat, jotka vain valittavat päivähoidon palvelutasosta tai siitä, että lapselle ei järjestetä jos jonkinlaista erikoiskohtelua. Koska yhtä vähän kuin minä he haluaisivat tai pystyisivät järjestämään lapsen hoidon oman työnsä tai kirjoittamisensa ohessa. Korkeammasta palvelutasosta ei olla kuitenkaan valmiita maksamaan. Sitä paitsi korkeinkin hoitomaksuluokka on naurettavan pieni verrattuna siihen, mitä nykyinenkin hoito oikeasti maksaisi jos se pitäisi ilman kunnan subventiota maksaa.

Vielä valituksen kuuntelemista ankeampaa olisi kuitenkin elää äärilibertaristisessa yhteiskunnassa, jossa julkisia palveluita ei tuettaisi. Koska silloin ei olisi varaa, minulla sen paremmin kuin näillä julkisessa keskustelussa esiintyvillä liberalistisilla "talousajattelijoilla", hankkia ensimmäistäkään lasta. Ainakaan ilman, että toinen vanhempi jää kotiin lasta hoitamaan. Näin monet naiset joutuvat Britanniassa käytännössä tekemään, koska osa-aikainenkin hoito (5 tuntia päivässä) maksaa 100 puntaa viikossa.

Ettei menisi mankumiseksi tälläkään puolella aitaa, on lapsen saamisessa kirjoittajalle hyviäkin puolia. Todelta kalskahtaa Rowlingin suora lainaus jutussa: "Lapsen saaminen pakotti minut tekemään sen helkkarin kirjan valmiiksi. Ei siksi, että ajattelin sen pelastavan meidät taloudellisesti, vaan siksi että ajattelin, että tämä on viimeinen tilaisuuteni saada se valmiiksi." Elämä on rajallinen ja se pitää käyttää asioihin, jotka ovat itselle tärkeitä.