Syyskuun jumalat ilmestyy elokuussa 2017

Tämä päivitys on viivästynyt, koska olen lukenut ohjattavieni tekstejä eri koulutusohjelmista. Mutta nyt oikein kuvien kanssa: kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyy kuin ilmestyykin elokuussa Into-kustantamolta. Syksyn katalogia voi selata täällä, paljon muutakin kiinnostavaa kaunoa ja tietokirjallisuutta on tulossa.

Kansikuva, ei lopullinen

Kävin Helsingissä allekirjoittamassa kustannussopimuksen jo viime kuussa, mutta en ole kauheasti huudellut kirjan prosessista täällä tai muuallakaan. Vielä on nimittäin yksi hiomiskierros, joskin aika nopea. Kässäri palautunee minulle ensi viikolla kustannustoimittajalta

Tämä on se vaikea kolmas kirja, jota olen kirjoittanut kohta viisi vuotta ja jonka kirjoittaminen oli välillä yhtä vittua ja perkelettä. Mutta pikku hiljaa alan uskoa sen valmistumiseen. Inton hienossa katalogitekstissä sanotaan näin:

Amerikkalainen Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston opettajapestin vuoksi. Pikkuhiljaa Paulille valkenee, että kaupungissa on jotain hämärää: kadun nimet vaihtuvat yön aikana, kotitalon kerroksien määrä vaihtelee päivästä toiseen. Tuttu raitiovaunureitti päättyy seinään.

Paul tutustuu yläkerran naapuriin, kansannousun kokeneeseen Ishmael Gáboriin, joka vie Paulin kaupungin ulkopuolelle Tonavan saarelle kokoontuvan Syyskuun jumalat -nimisen ryhmän iltamiin. Syyskuun jumalien kautta Paul tutustuu kaupunkiin, jossa unohdetut historiat jäävät elämään uusien rinnalla. Kun Paulille tuttu todellisuus murenee, jää jäljelle kysymys, kuinka toimia oikein.

Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Romaani pohtii muistin ja identiteetin kysymyksiä maailmassa, jossa historia kirjoitetaan joka päivä uudelleen.

Sellaista. Voin kertoa, että kirjan henkilöitä ovat Paulin lisäksi muun muassa 1800-luvulla elänyt kurtisaani Marie Duplessis sekä salaperäinen Stella-rouva, joka asuttaa huvilaa vihreällä Tonavan saarella. Romaanissa esiintyvä historian kieputtaminen on saanut alkunsa poliittisen historian opinnoistani sekä tietysti matkoista Unkariin yli kymmenen vuoden ajalta. 

Keskeisiä teemoja ovat Keski-Euroopan nationalismin nousu, toisen ja kolmannen polven siirtolaiset Amerikassa, kuvataide ja arkkitehtuuri kansallisuuden kuvastajina, vaietut historiat, kommunismin perintö, rakkaus vanhaan ja säilyttäminen.

Tarkoitukseni on avata teoksen taustatyövaiheita mahdollisille kiinnostuneille, samoin julkaista katkelmia, mutta enpäs teekään sitä täällä blogissa vaan uusilla sivuillani saarahenriksson.com. Kerron sitten, kun aika tulee.

Sitä ennen blogissa on kuitenkin luvassa uusi kolmiosainen kirjoitussarja kirjoittajille nimeltä ”Pöydän toisella puolella”. Siinä kerron kokemuksistani osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, eli kirjaimellisesti siitä, millaista on istua sillä puolen pöytää jonka vastakkaisella puolella kirjailija yleensä istuu. Mitä olen oppinut ja mitä ihmettelen yhä. Ihan pian…

Tässä vielä otos niistä kirjailijakuvista, joita otimme lievekuvaa varten. Tämä kuva ei valikoitunut katalogiin, mutta on taitavan Nauskan kuvista oma suosikkini.

Erilainen kirjasyksy 5/10: Kurganin varjot

Tiedetään, on tammikuu, mutta kun viime syksynä ilmestyneitä kirjoja on edelleen lukematta. Mikäpä sen parempi syy jatkaa kirjasyksyä tammikuulle!

"Rokotteet, antibiootit, dieselmoottorit. Polttomoottoriautot, lentokoneet, aurinkokengot ja avaruusluotaimet. Ilman sitä kaikkea maailma olisi ollut kovin toisenlainen, ajatteli Alex. Entä jos kaikki oli aikoinaan alkanut, kun yksinäinen orihevonen oli eksynyt Venäjän lumisiin metsiin?"

Näin pohtii indoeurooppalaisten kansojen leviämistä Kurganin varjojen miespäähenkilö Alex. Jos Risto Isomäkeä ei olisi, hänet pitäis keksiä. Kuka muu johtaisi yhtä pitkälle meneviä päättelyketjuja ja päätyisi yhtä huimiin lopputuloksiin kuin Isomäki?

Kurganin varjot jatkaa Isomäen edellisistä teoksista tuttua kaavaa, jossa tutkimukselle omistautuneet ihmiset seuraavat jotakin johtolankaa ja jossa esitellyt tieteeseen ja ekologiaan liittyvät ideat kehitellään äärimmilleen. Myös päähenkilöt ovat kovin samanoloisia kuin Isomäen edellisessä teoksessa Con rit. Rinnakkaisissa tarinalinjoissa seikkailevat Mustallamerellä meribiologi Irina sekä kaivauksilla sisämaassa arkeologi Alex.

Tarinan juonesta ei voi kovin paljon kertoa pilaamatta yllätystä, mutta kielitieteen ja meriekologian (valaita!) kanssa ollaan tekemisissä. Tarina käynnistyy keskeisten ideoiden esittelyllä ja toiminta sekä jännitys tihenevät loppua kohti. Matkan varrella saadaan oppia indoeurooppalaisten kansojen leviämisestä, Mustanmeren virtauksista, Välimeren historiasta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista, Krimin poliittisesta tilanteesta kautta aikojen sekä toki myös aurinkokennoista. Kun kerran aurinkoisessa Ukrainassa ollaan.

Joku voisi nyt kysyä, että mitä järin kirjallista kaiken tämän tiedon dumppaamisessa on. Ehkä siinä ei olekaan, mutta se ei ole homman pointti. Risto Isomäen kirjoihin ei tartuta henkilökuvauksen tai suomen kielen rajoja venyttävän kerronnan vuoksi, vaan visioiden, ideoiden ja ekstrapolaation vuoksi. Lisäksi tarinat onnistuvat usemmiten viihdyttämään. Con rit oli mielestäni Kurganin varjoja jännittävämpi, mutta tämäkin piti otteessaan riittävän kauan.

Syksyllä ilmestyi monta vahvaa spekulatiivista teosta. Kevään listoilla scifi ei sitten liiemmin juhlikaan. Näyttääkin siltä, että erilainen kirjasyksy jatkuu vielä hetken aikaa.

Risto Isomäki: Kurganin varjot. Tammi 2014. 347 sivua.

Runojen materialismista. Ehdotus hyllyjärjestykseksi.

Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?

Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.

Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.

Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.

Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.

Werner & Söderström, suurin ja kaunein

Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.

WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson

Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:

1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.

Otavan seitsemän tähteä

Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.

2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.

Tammi, Teos ja Sammakko

Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.

Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).

3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.

Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.

4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.

Ruohonjuuritaso

Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.

Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson

Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.

Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?

Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?

Runojen lukemisesta

Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.

Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.

Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?

PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.

Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.

Erilainen kirjasyksy 3/10: Kirjoittamisen taide & taito

Taito- ja taideaineiden opetus yliopistossa on aihe, joka herättää monia kysymyksiä. Mikä on luovan kirjoittamisen tehtävä tiedeyliopistossa ja miten sen opettamista voidaan perustella akateemisessa ympäristössä?

Eräs vastaus kysymykseen on tämä kirja. Elina Karjulan toimittama artikkelikokoelma Kirjoittamisen taide & taito (Atena 2014) käsittelee niin käytännönläheisesti kuin teoreettisestikin luovan kirjoittajan työtä ja työmaata, yliopistossa ja sen ulkopuolella.

Toisin kuin professori Liisa Steinby avauksessaan pohtii, luovan kirjoittamisen opetus yliopistossa ei kokemukseni mukaan merkittävästi eroa kirjoittajakoulutuksesta vaikkapa opistossa tai taidekoulussa, eikä sen tarvitsekaan. Kirjoittamisen opinnoista on hyötyä melkeinpä minkä tahansa tiedekunnan opiskeilijoille, koska nykypäivänä alalla kuin alalla voidaan tarvita hyviä kirjallisen viestinnän taitoja. Eikä ole mitään syytä, miksi humanisti kirjoittaisi parempia runoja kuin matemaatikko.

Erään kirjailijan työmaa. Kuva: Saara Henriksson

Kirjoittamisen kursseja on tarjottu osana perustutkintoa Turun yliopistossa jo kymmenisen vuotta. Turun luovan kirjoittamisen oppiaine on tuottanut myös tämän kirjan, mistä iso hurraa. Olen itse käynyt myös aikanani näitä opintoja! Monet artikkelien kirjoittajista ovat koulutusohjelman opettajia tai entisiä opiskelijoita.

Käytännöllisintä antia kirjassa ovat Jenni Linturin ja Iida Rauman artikkelit aineiston käytöstä, tarinan rakenteesta sekä proosan kertojaratkaisuista. Mielelläni kurkistin myös runon puhujan (Timo Harjun artikkeli) sekä omaeläkerrallisen kirjoittamisen (Päivi Kosonen) maailmaan.

Teoreettisemmin aihettaan eli taiteen muusia käsittelee toimittaja Karjula itse. Viehätyin erityisesti artikkeliin sisältyvistä harjoituksista. Psykoanalyytikoille, surralisteille ja muille akateemisille höhöille on helppo hymähdellä, mutta kyllä kirjallisuuden historia olisi tylsempi ja köyhempi ilman heitä.

Kirjailijan työtä käsittelevät artikkeleissaan Taina Kuuskorpi, Kari Levola ja Niina Repo. Kuuskorpi on haastatellut kirjailijoita yhteiskirjoittamisesta ja huomauttaa, että yhteisen luomisen taitoon ei ole opastettu esimerkiksi kotimaisissa kirjoittajaoppaissa. Nyt aukkoa on hieman paikattu, nimittäin kesällä ilmestyneessä Kummallisen kirjoittajat -artikkelikokoelmassa. Levolan artikkeli on leppoisa, perinteinen johdatus kirjailijan uran alkutaipaleelle, mutta liekö sukupuolvikysymys, kun Levola unohtaa mahdollisista julkaisuareenoista internetin ja sähkökirjat kokonaan.

Luovan kirjoittamisen opiskelu ei missään nimessä ole pakollista kenellekään kirjoittamisesta kiinnostuneelle, alkuun pääsee hyvin yksinkin. Eikä taiteilijan tarvitse osata kuvata omaa luovaa prosessiaan. Akateemiselta kirjoittajalta sen sijaan on lupa odottaa, että hän osaa käsitteellistää ja analysoida omaa työskentelyään myös yliopistokoulutuksen antamin välinein, täsmällisesti ja tarkasti. Nämä analyysit ovat parhaimmillaan kommunikoitavissa ja antavat myös lukijalle paljon.

Erilainen kirjasyksy 1/10: Paholaisen siivet

Tämä teos ilmestyi oikeastaan jo loppukesästä, mutta luetaan se siitä huolimatta kirjasyksyyn mukaan. James Reasoner on yhdysvaltalainen kioskikirjailija, joka on kirjoittanut yli 150 kirjaa. Paholaisen siivet -kokoelman tarinat Punaista riuttaa lukuunottamatta ovat ilmestyneet aiemmin suomeksi Juri Nummelinin toimittamissa retrohenkisissä lukemistolehdissä. Lajityypiltään tarinat edustavat kauhua ja rikostarinoita.

Lyhyissä tarinoissa seikkailevat muun muassa hyörylaivan epäonninen kapteeni, ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankari sekä joukko pikkurikollisia. Tarinoiden miehet ovat karskeja ja heillä on yksitavuiset nimet, kuten Hal, Rye ja Ron. Pulp-tarinoiden kliseet ja ilmaisut ovat vahvasti läsnä. Colt tukevasti vyöllä ja Winchester kädessä palkkionmetsästäjä voi lähteä vaikka kohtaamaan arkkivihollisensa apassien kiroamassa kanjonissa!

Miksi genrekirjoittajan on hyvä lukea seikkailukertomuksia?

Oppiakseen rytmiä, ilmaisun iskevyyttä ja toiminnan kuvausta. Reasonerin tarinoissa ei jahkalla vaan mennään suoraan asiaan. Tämän pienen kirjan lukee yhdellä istumalla ja sen seuraksi sopii ottaa vaikka paukku.

Kuoriaiskirjat on pienkustantamo, joka on erikoistunut julkaisemaan scifiä, kauhua ja pulp-tarinoita. Juri Nummelinin, Tapani Baggen ja Minna K. Haapion suomennokset ovat sujuvaa kieltä ja tekstin toimitus moitteetonta, muutamaa pikku kömmähdystä lukuunottamatta.

Erityismaininnan ansaitsee Pertti Jarlan piirtämä kaunis kansikuva.

James Reasoner:
Paholaisen siivet
toimittanut Juri Nummelin
suomentanut Juri Nummelin, Tapani Bagge ja Minna K. Haapio
Kuoriaiskirjat
96 s.
6 euroa

Erilainen kirjasyksy 2014

Kaveri linkkasi vastikään tutkimukseen, jossa suomalaiset olivat maininneet lempikirjailijoitaan. Artikkeli Suomalaiset luottavat klassikoihin on julkaistu Tilastokeskuksen sivuilla vuonna 2007, mutta kuten linkin takaa voi lukea, suosikit vaihtuvat hitaasti. Lista antaa varmaankin oikean kuvan keskimääräisen suomalaisen lukutottumuksista. Ainakin lista on kovin, kovin, kovin ennalta-arvattava. Naislukijoiden listan kärjestä löytyvät Laila Hietamies ja Kaari Utrio. Miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Päätalo, Paasilinna, Waltari ja Tolkien löytyvät sentään molemmilta listoilta.

Syksyisin ilmestyy paljon kirjoja. Usein lehdistössä, myyntilistoilla ja kirjastojen bestseller- ja VIP-lainojen hyllystä löytyvät samat kirjat, "tavalliset epäillyt" sekä ne yleensä pari esikoista (mutta ei missään nimessä enempää kuin kolme), jotka sinä vuonna päätyvät valokeilaan. Mutta kirjoja ilmestyy paljon muitakin! Genrelukijan katse tarjoaa jo erilaisen näkökulman kirjasyksyyn.

Genrelukijan kirjasyksy on erilainen

Seuraavien viikkojen aikana olen päättänyt kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirjaan omasta, erilaisesta kirjasyksystäni. Kirjoitan uutuuskirjoista, jotka ovat ilmestyneet kotimaisilta kustantajilta. Jokainen lukija on erilainen ja jokaisella on omat tapansa valita luettavaa. Omaa kirjasyksyäni ja täten kirjoituksia määrittävät seuraavat tekijät:

- Olen mukana osuustoimintamuotoisen kustantamon toiminnassa
- Seuraan läheltä myös parin muun pienen genrekustantamon toimintaa
- Saan säännöllisesti arvostelukappaleita omalta kustantajaltani Intolta
- En ole kriitikko. Olen bloggari ja kirjoitan omasta, subjektiivisesta lukijan näkökulmastani
- Sen sijaan puolisoni on kriitikko ja moni teos ilmestyy tämän vuoksi lukupinoon suoraan postiluukusta
- Jääviyssääntöni ovat äärimmäisen hövelit. Puolison kirjoja tai sellaisia jotka olen itse kustannustoimittanut (tai joihin olen kirjoittanut!) en täällä repostele, kaikkia muita kyllä.

Hyppää erilaiseen kyytiin. Tästä kirjoitussarjasta et Juha Itkosen kirjoja löydä! Ensimmäisenä lukuvuorossa on James Reasonerin Paholaisen siivet.