Thursday, November 19, 2015

Vailla henkilökohtaista vastuuta

”Tämä oli neljäs uusivuosi Olofin kanssa ilman Olofia.”

Lena Andersonin teoksen Vailla henkilökohtaista vastuuta voisi tiivistää ylläolevaan lauseeseen. Tämä harvinaisen hyvin kirjoitettu teos kertoo oivaltavasti itseään isommasta aiheesta: ihmisen vapaasta tahdosta valita, vaikka sitten valitsisi itseään vastaan, tai vahingollisen vaihtoehdon.

Päähenkilö Ester on tarinan alussa 37-vuotias filosofi ja runoilija. Hän tutustuu lukuharjoituksissa näyttelijään, Olofiin, ja aloittaa tämän kanssa suhteen. Heti alusta alkaen Ester tekee selväksi, että haluaa jakaa elämänsä Olofin kanssa, vain hänen kanssaan. Samoin alusta saakka Olof tekee selväksi, ettei aio jättää vaimoaan. Tässä ristiriitaisessa tilanteessa kaksi ihmistä elää seuraavat vuodet. Kirjan nimi viittaa Olofiin: on viitteitä siitä, että hän ei pidä itseään aktiivisena toimijana omassa elämässään, vaan asiat vain tapahtuvat hänelle.

Ester havainnoi äärimmäisen tarkasti miestä ja analysoi hänen pienetkin eleensä. Hän syyttää miestä ambivalentiksi, mies kunnioittaa muka avioliittoaan, mutta pettää kuitenkin. Omaa ambivalenssiaan, miksi Ester ei halua olla toinen nainen mutta on kuitenkin, hän ei osaa käsitellä. Kysymys, jonka teos taitavasti jättää kysymättä on: miksi Ester tekee näin? Se jää lukijan oivallettavaksi. Mitä rakkaus tekee meille? Ester uskoo ja toivoo viimeiseen saakka, että Olof jättää vaimonsa. ”Rakastuminen ei ole hienostunutta vaan alkukantaista”, ja rakastunut ihminen uskoo ja toivoo. Kunnes ei enää usko, ja sitten hän ei ole enää rakastunut.

Juonta kirjassa ei varsinaisesti ole. Esterin ja Olofin romanssi noudattaa vuoden kiertoa: syksyllä pohjustaminen ja rakentaminen, keväällä lähentyminen, kesällä ero. Vaimon kanssa lähdetään kesällä maalle, kun taas rakastajatar kuuluu kaupunkiin, normaaliin elämään. Ratkaisun arvaa jo ensimmäisillä sivuilla. Kuten Ester toteaa, rakastajatar ei ole oire avioliiton loppumisesta, vaan osa avioliittoa. Loppu onnistuu kuitenkin tarjoamaan pienen yllätyksen lukijalle.

Vailla henkilökohtaista vastuuta rikkoo myös avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin liittyviä stereotypioita. Seksiä ei kuvata juurikaan, ja on pitkiä aikoja, että sitä ei edes ole. Esterin ja Olofin syömiä aterioita sekä Tukholman kadunkulmauksia, joissa romanssi näytellään, kuvataan sen sijaan tarkasti. Välillä käydään maakunnassa. Kiinnitin huomiota siihen, että kirjassa nainen päättää ostaa auton, jotta voisi paremmin tavoitella miestä. Myös tämä oli epätavallinen yksityiskohta.

Ester käy myös puhelinkeskusteluita ystäviensä kanssa. Nämä enimmäkseen varoittavat häntä, mutta joskus myös neuvovat, mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Eräs ystävätär sanoo, että kannattaa ottaa ihmiset kirjaimellisesti, heitä ei kannata yrittää tulkita. Silloin tosin useimmista orastavista suhteista ei tulisi yhtään mitään.

Suosittelen teosta kaikille, joita kiinnostaa pohtia, millaista kieltä ihmiset käyttävät solmiessaan suhteita ja ylläpitäessään niitä. Olen kiinnostunut lukemaan myös aikaisemman, August-palkinnon voittaneen Omavaltaista menettelyä -kirjan, jossa siinäkin Ester on päähenkilönä.

Lena Anderson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2017), suomentanut Sanna Manninen

Jörn Donner haastattelee Lena Anderssonia Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa 2015 (ruotsiksi)

Tuesday, November 17, 2015

Inventaario

Vietin tässä vähän aikaa sitten syntymäpäivääni. Ikääntymisen kunniaksi listasin keskeneräisiä kirjoitusprojekteja. Projektien inventoiminen on eräs masokismin muoto, kun huomaa, mitä kaikkea on vielä tekemättä. En kerää keskeneräisiä hankkeita taktikoidakseni, vaan niillä vain on taipumus kerääntyä. Tässä ne ovat:

Kolmas romaani, työnimi Syyskuun jumalat. Päähenkilö on amerikkalainen yliopisto-opettaja, joka muuttaa asumaan Budapestin historialliseen keskustaan. Siinä on remontti, joka ei valmistu koskaan, kadonnut naapuri ja seinään päättyvä raitiolinja. Myös tulva, kurtisaani ja kivienkeli. Vaihe: Tällä hetkellä kolmannella(?) editointikierroksella minulla, seuraavaksi jälleen kustannustoimittajan vuoro. Toistetaan niin monta kertaa kuin tarpeen. Laajuus: noin 53 000 sanaa.

Salainen projekti 1: Nuorista ja aikuistuneista aktivisteista kertova tarina. Vaihe: ensimmäinen versio kirjoitettuna. Laajuus tällä hetkellä: 35 873 sanaa.

Salainen projekti 2: Tarina, joka voisi olla chick litiä, mutta miehen sijaan päähenkilöt (naiset) etsivät työtä. Vaihe: Vuosia muotoaan hakenut hanke on nyt tekeytymässä romaaniksi. Laajuus tällä hetkellä: 28 388 sanaa.

Ei-niin-salainen projekti 1: kirjoitan Aino-Maijan kanssa jatko-osaa siivouskirjalle Leppoisa opas huusholliin, aiheena oma talous. Tietokirjan kirjoittaminen on hyvää vaihtelua kaunokirjallisuudelle, varsinkin, kun sitä tekee parityönä. Syksyn valopilkku. Vaihe: alkutekijöissään, mutta edistyy. Laajuudesta ei kannata vielä puhua.

Erittäin salainen projekti 1: fantasiaromaani, jonka joskus vielä kirjoitan! Niin!

Minulla on myös haaveena joskus koota kirjoittamistani scifi- ja fantasianovelleista kokoelma. Novelleja minulla on kovalevyllä ja julkaistuna itse asiassa aika monta, mutta parhaatkin vaativat hiomista. Lisäksi haaveilen ihan realistisen novellikokoelman julkaisemisesta, mutta tätä varten novelleja pitäisi kirjoittaa vielä paljon lisää, eikä niitä synny kovin nopeasti. Eli todellisia tulevaisuuden hankkeita ovat nämä, vähän niin kuin Mars-lento.

Olen myös luvannut olla mukana kahdessa antologiassa ensi vuonna, näistä lisää myöhemmin.

Sellaista. En liitäkään postaukseen mukaan tällä kertaa kuvaa työpöydän tai kirjahyllyn pinoista, vaan saatte katsoa tätä rauhoittavaa luontokuvaa.


Kuva: Saara Henriksson

Monday, November 16, 2015

Pähkinänsärkijä - saksalainen kauhusatu

Lainasin kirjastosta hiukkasen uudistetun version Peter Wrightin koreografioimasta Pjotr Tsaikovskin Pähkinänsärkijä-baletista. Näin saman tuotannon jo lapsena 80-luvulla. Olin hämmästynyt ja vähän pettynyt, kun lapsuuteni synkkä ja etäinen, silmälapulla varustettu tohtori Drosselmeyer oli uudessa versiossa korvattu turkoosiviittaisella komeljanttarilla, joka puhalsi hileitä käsistään ja elehti suureellisesti käsillään. Vähän niin kuin Dumbledore homodiskoefektillä, mutta ilman partaa.

Pähkinänsärkijä perustuu saksalaisen romantiikan ajan kirjailijan E.T.A.Hoffmanin (1776-1822) satuun. Oikea tohtori Drosselmeyer on nürembergiläinen porvarismies, nukentekijä ja kelloseppä, joka kertoo pelottavia satuja lapsille. Harva satu on yhtä pelottava kuin tarinan sisäiskertomus Satu kovasta pähkinästä. En kerro sitä tässä mutta paljastan, että siinä esiintyvät ainakin mekaaniseksi nukeksi muutettu prinsessa, murhanhimoinen kuningas ja seitsemän kamarineitoa, jotka silittävät sylissään seitsemää kissaa. Hiirikuninkaalla on seitsemän päätä ja jokaisessa päässä terävähampainen, ahnas suu. Pähkinänsärkijä-satu kannattaa katsastaa, ainakin isomman maakuntakirjaston lastenosastolta luulisi löytyvän, tai sitten sen voi lukea englanniksi täältä.

Tarinan sankari on siis herra Drosselmeyer, jonka täytyy kummityttärensä Marien avulla ratkaista muodonmuutosten arvoitus. Hän kuvataan näin: ”Tohtori Drosselmeyer ei ollut komea mies; hän oli pieni ja laiha, kasvot olivat ryppyiset, oikean silmän päällä oli musta silmälappu eikä hänellä ollut tukkaa, mutta senpä vuoksi hänellä olikin hieno valkoinen peruukkki; se oli valmistettu lasista, ja oli hyvin hienoa työtä.” Ei siis mikään diskokuningas!

Hoffmanin alkuperäisessä versiossa Clara on päähenkilön Marien nukke, mutta Royal Balletin versiossa Clara-nimi on vaihtunut tytölle. Myös muutama juonenkäänne on yksinkertaisuuden vuoksi muutettu, kun satu on sovitettu näyttämölle. Husaarit punaisissa asepuvuissaan, hiiret ja joulukuusi ovat kuitenkin samat. Baletissa hiiret hyökkäävät Pähkinänsärkijän ja tinasotamiesten kimppuun, mutta taustatarinaa ei kerrota: hiirikuningattaren pojat, serkut ja tädit ovat kaikki menehtyneet herra Drosselmeyerin loukkuihin, ja kuningatar on vaatinut kostoa. Sadussa Marie joutuu uhraamaan kaikki makeisensa ja lelunsa saadakseen pitää sulhasensa, joka lopulta päihittää hiirikuninkaan.

Kannattaa, koska sillä tavalla saa omakseen nuoren miehen, joka kohteliaasti särkee neidolle ruokapöydässä pähkinän.

Pjotr Tsaikovski sävelsi Pähkinänsärkijä-baletin 1892. Yli sata vuotta ja noin kuusi miljoonaa sokerikuorrutekerrosta myöhemmin se on maailman suosituimpia baletteja, jota esitetään varsinkin joulun aikaan. Kaikkien makeishaltiattarien, sokeriluumukeijujen ja lumihiutaleiden alla sadun vetovoima on kuitenkin jännityksessä: keskiyön kellojen soitossa, kahden todellisuuden ristivalaistuksessa, lapsuuden ja aikuisuuden rajankäynnissä.

Henkilökohtaisesti olen oikeastaan aina pitänyt saksalaisen kauhuromantiikan perinteestä, Keijujen kuninkaasta ja Noidan oppipojasta enemmän kuin vaikkapa englantilaisesta gotiikasta. Tohtori Drosselmeyerin vetovoima tenhoaa edelleen.

Friday, November 13, 2015

Kirjoituksen tila ja suunta

Vaikeimpia asioita kirjoittamisessa on se, että elämä, jota kuvaamme tapahtuu aina (vähintään) kolmiulotteisessa maailmassa. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta asettaa haasteita sellaisille, joiden on vaikea hahmottaa tiloja. Päähenkilö nousee portaita. Kuinka monta kerrosta ylös, entä alas? Kääntyykö hän oikealle, vasemmalle? Eteisen takana on halli, ja olohuone, ja makuuhuone. Montako huonetta, montako käännöstä ennen kuin henkilö on palannut lähtöpisteeseen?

Ehkä nämä eivät olisi vaikeita, jos osaisin nämä oikeassa elämässä. Todellisuudessa en kuitenkaan ole pystynyt opettelemaan edes Euroopan karttaa. Saati Afrikan, tai Pohjois-Amerikan. Muistan kyllä, mikä maa tulee rajan jälkeen seuraavaksi, mutta kun maat eivät ole viivoja janalla, penteleet. Rannikot ovat helpompia. Olen yrittänyt opetella Yhdysvaltojen osavaltioita ulkoa: Maine, Massachusetts, Connecticut, New York, New Jersey, noin suurin piirtein, plus miinus yksi tai kaksi. Mutta mitä osavaltioita niiden vieressä on, ei aavistustakaan, ellen katso kartasta. Minun puolestani maat voisivat kaikki kellua valtameressä erillisillä saarilla, joiden välinen etäisyys ylitetään silmät ummessa.

Sotken myös helposti oikean ja vasemman. Turha varmaan sanoakaan, etten ole koskaan opetellut ajamaan autoa.

Eivätkä vaikeudet lopu siihen. Monilla muillakin kirjoittajilla menee sormi suuhun kun pitäisi kuvailla kehon, ruumiin asentoja ja suhteita sekä vuorovaikusta toisten kehojen kanssa. Kun nojaan poskeeni ja katson maisemaa junan ikkunasta, nojaanko todella poskeni kämmeneen, vai kämmenen poskeen, vai kyynärpään ikkunalautaan, vai… Osa tutuimmissa kuvauksista on sitä paitsi vakiintunut epäintuitiivisiksi. Eikö kuitenkin ole niin, että jalka menee kenkään, eikä kenkä jalkaan?

Tänään aloin piirtää tulevan romaanin päähenkilön kotitaloa. Mielikuvituksessani se on toki ollut olemassa jo noin viisi vuotta, mutta tähän saakka huoneet ja asunnot ovat vaihtaneet vahingossa paikkaa. No nyt se ei enää käy, vaan joudun naulaamaan ne paikoilleen. Ainakin hetkeksi, kunnes niiden aika on tarinassa tarkotuksella muuttua.

Sitten ovat vielä liikuteltavat asiat, esineet ja huonekalut, jotka sijaitsevat siinä mihin ne on mielikuvituksessaan sattunut sijoittamaan, mutta joiden olisi syytä olla samassa paikassa myöhemminkin, elleivät sitten ole itsekseen hypänneet toiseen paikkaan. Jos näin käy, lukija hämmentyy. Eikös tikittävä kello roikkunut äsken olohuoneen seinällä, ja nyt se on makuuhuoneen kaapissa? Vielä tarkempana saa olla siinä tapauksessa, kun kysymyksessä on tarina, jossa kerrosten lukumäärän tai oviaukkojen on tarkoituskin muuttua tahallaan. Tahallaan, mutta ei vahingossa.

Opiskeluaikana Turussa asuin pari vuotta kolmikerroksisessa puutalossa (tai oikeastaan kaksikerroksisessa: kivijalka ja kaksi kerrosta), jossa minun rappuuni kuljettiin sisäpihan puolelta. Seinän takana oli asunto, josta kuului ääniä mutta josta en tajunnut, mistä sinne kuljettiin. Samoin puisissa portaissa kuului kopistelevia askelia, vaikka ketään ei näkynyt. Kesti monta kuukautta ennen kuin hoksasin, että julkisivun puolen rappu kulki limittäin sisäpihan puoleisen rapun kanssa: seinän takana portaat kulkivat ylös, toisella puolen alas. Tai siis molempiin suuntiin, mutta ymmärtänette. Minä en ymmärrä.

Kun muutin edelliseen asuintaloomme Kalevassa, suunnittelin mielessäni kauhukertomusta, jossa äiti lähtee vinttiin ripustamaan pyykkiä ja kun hän palaa, hän kuulee vauvan itkun rappuun saakka. Mutta vaikka hän miten juoksee portaita ylös alas ja ajaa hissillä, hän ei löydä oikeaa kerrosta, ei ovea, jonka takaa vauvan itku kuuluu. Tilan ja suunnan hahmotusvaikeudet, unen logiikka samoin kuin väärinkuulemiset ja väärinkäsitykset tarjoavat hyviä aineksia tarinoille.

Jos kirjoittavat ihmiset lukevat tämän postauksen, olisi mukavaa kuulla, millaisia apukeinoja käytätte tilan ja suunnan hahmottamiseen. Vai tarvitsetteko sellaisia?

Hyvää viikonloppua kaikille tarinoiden kirjoittajille ja lukijoille!

Thursday, November 12, 2015

Julkaise säännöllisesti, juhli harvoin

Ja kylläpäs sattuikin heti eilisen bloggauksen perään, että taiteilijan tienestit ovat tapetilla. Nimittäin kirjailijan tienuu. Kultakuume-ohjelmassa vierailivat Juha-Pekka Koskinen, Virpi Hämeen-Anttila, Johanna Venho ja Maaria Ylikangas (ohjelma on kuultavissa Areenassa).

Kirja-alan vaikeuksista sekä kirjailijan työstä ja toimeentulosta on puhuttu viime aikoina niin paljon (esimerkiksi palkkioista ja kirjamyynnistä), että ohjelmassa ei varsinaisesti ilmennyt mitään uutta, mutta hyviä näkökulmia siinä oli. JP Koskinen havainnollisti omalta osaltaan kirjailijan tulojen sirpalemaisuutta ja kausiluonteisuutta. Hän piti vuoden ajan blogia, johon päivitti joka kuukausi tavoitteen ja kertyneen summan. Itsekin seurasin hänen kirjoituksiaan viime vuonna. Kirjailijan työssä ongelmallista on se, että varsinaisen työn aikana, siis silloin kun kirja ei ole vielä ilmestynyt, rahaa ei tule välttämättä mistään.


Kirjailijan talous on lippulappuja ja silppua.

Lainauskorvauksista, kirjastoapurahoista ja kirjamyynnistä käytävä keskustelu paljastaa, että parhaiten pärjää säännöllisesti julkaiseva kirjailija. Itseänikin on alkanut hirvittää, miten kauan on vierähtänyt edellisen romaanin ilmestymisesta (Linnunpaino 2012). Tuleva, tai pitäisikö sanoa uusi romaani Syyskuun jumalat on hyvässä vaiheessa, mutta ei se vielä valmis ole. Sen olisi tarkoitus ilmestyä ensi vuoden syyskuussa (yllätys), mutta aina on (onneksi koko ajan pienenevä) riski, että teos ei valmistu ennen sitä tai tulee muita mutkia matkaan.

Kirjastoapurahalautakunnan puheenjohtajana Johanna Venho korosti apurahojen merkitystä ja ihmetteli vähän sitäkin, miksi ne JP:n seurantablogista oli jätetty pois. Apurahat ovat itsellenikin olleet merkittävä tulonlähde, mutta vasta jälkeenpäin tarkasteltuna. Tämä johtuu siitä, että apuraha on aina harkinnanvarainen eli sen varaan ei voi laskea, toisin kuin opetuskeikkojen tai juttupalkkioiden. Ymmärrän JP:n ratkaisun: jos tavoitteena on suunnitella omaa taloutta, ei siihen voi laskea mukaan arpajaisvoittoja.

Lainauskorvauksiin on tänä vuonna saatu korotus, mikä on hieno saavutus Sanastolle ja kaikille, jotka ovat kampanjoineet sen puolesta. Lasten- ja nuortenkirjallisuus sekä lastenkirjallisuuden kääntäminen voittavat, mikä on hieno asia, koska nämä lajit ovat monesti muutoin aliarvostettuja. Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas huomautti ansiokkaasti, että runoilijat eivät kuitenkaan hyödy tästä kehityksestä, koska runouden yleisö on Suomessa niin pieni. Hänen mukaansa kannattaisikin parantaa taiteilijoiden ja itsensä työllistävien sosiaaliturvaa ja siirtyä perustulomalliin.

Virpi Hämeen-Anttila muistutti, miten tärkeää pienellä kielialueella on huolehtia kansallisesta kielestä ja kulttuurista ja toivoikin, että valtiovalta suhtautuisi suopeammin kirjallisuuteen. Hän väläytti kirjallisuuden arvonlisäveron poistamista. Monessa maassa näin onkin. Miellyttävää ja sivistynyttä Hämeen-Anttilaa on aina mukava kuunnella.

Suomalaiset kirjailijat ovat vaatimattomia. Valitettavasti niin on myös suomalainen markkinointi. JP Koskinen toivoi erityisesti, että kirjakaupat pitäisivät hyllyssään laajempaa valikoimaa. Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen kirjoitti samasta asiasta viikolla, kun hänen syksyllä ilmestynyttä Yksin-romaaniaan ei löytynyt kirjakauppojen valikoimista. Kaikki keskustelijat olivat sitä mieltä, että näistä asioista pitäisi puhua enemmän, muistuttaa apurahojen merkityksestä kirjailijalle, olla ylpeitä ja suomalaisia. En tiedä, sulkevatko nämä kaksi asiaa toisensa pois. Tuntuu, että parempi omanarvontunto auttaisi olemaan vihaamatta kaikkea ulkopuolelta tulevaa, mutta tämä on eri keskustelu.

Suomalainen kirjallisuus on erikoinen lumihiutale siinä, että pienen kielialueen pienillä painoksilla kirjailijan on vaikea elää pelkillä myyntituloilla. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa keskimääräinen rojaltiennakko on 30 000 dollaria, joskaan kuusinumeroiset ennakot eivät ole tavattomia.* Kuitenkin keskustelijat muistuttivat, että monilla muilla taiteenaloilla tulot ovat vielä huonompia. Kirjailijana voi kohtuullisen varmasti elää Suomenmaassa, kun muistaa täydentää tienestiään muilla kirjallisilla töillä. Omasta puolestani iloitsen, että olen tullut uskaltautuneeksi myös tietokirjoittamisen puolelle.

(* Mihin muuten kuusinumeroinenkin ennakko valuu? Se voi olla alimmillaan 100 000 dollaria. Siitä menee agentin palkkio, esimerkiksi 15 prosenttia. Sitten verot. Sitten sairausvakuutus. Kirjan kirjoittaminen kestää vaikkapa kaksi vuotta ja kolme vuotta menee, että sen saa julkaistua. Eli viidelle vuodelle jaettuna summa ei välttämättä riitä edes yhden aikuisen elämiseen Yhdysvalloissa. Apurahoja ei ole. Terveisiä ja selkääntaputukset jenkkikollegoille.)

Tuesday, November 10, 2015

Pyytämisen taito

Talousoppaita kirjoittavat usein ekonomistit tai taloustoimittajat. Joskus parempia näkemyksiä esittävät kuitenkin ne, joilla ei arvaisi olevan ymmärrystä rahasta: kiertuemuusikot, kotiäidit, taiteilijat. Aihe onkin aivan liian tärkeä jätettäväksi taloustoimittajien harteille.



Amanda Palmer kysyy epämukavia kysymyksiä lukijan puolesta kirjassaan Art of Asking. Teos on hyvin kirjoitettu, mitä ei arvaisi Amanda Palmerin ärsyvästä tavasta blogata ilman isoja kirjaimia. Amanda Palmer on yhdysvaltalainen muusikko ja yksityisyrittäjä, joka hankkiuduttuaan eroon levy-yhtiöstään alkoi toteuttaa uudenlaista bisnesmallia: hän laittoi musiikin nettiin ilmeiseksi ladattavaksi, mutta pyysi kuuntelijoilta maksun lahjoituksena. Kukin sai maksaa sen verran kuin halusi.

Palmer kirjoittaa pitkät pätkät kokemuksistaan katutaiteilijana ("elävänä patsaana") ja tuolloin hankkimistaan opetuksista: luottamuksesta, kiitollisuudesta ja yhteyden hakemisesta muihin ihmisiin. Hänen mukaansa taiteilija tekee taidetta rakkaudesta, ja samasta rakkaudesta taiteeseen katsojat, lukijat ja kuulijat myös maksavat siitä. Tästä huolimatta taiteilijat tuntevat usein olonsa epämukavaksi myyntipöydän takana. Kukaan ei huuda lipunmyyjälle "mene töihin", mutta jos taiteilija myy lippuja omaan tilaisuuteensa, sitä pidetään epäsopivana. Pitäisi olla välittäjä, agentti, joka ikään kuin sirottelee keijupölyä "likaisen" transaktion päälle.

Idea on, että taiteilija pyytää, ja joku ehkä antaa. Palmerin kokemuksen mukaan on olemassa tietty osa yleisöstä, joka on valmis maksamaan hänen taiteestaan. Eivät kaikki, mutta ne jotka maksavat, ovat juuri hänen yleisönsä. Eikä Palmer ole mikään massojen taiteilija, vaan pikemmin punk- ja underground-muusikko.

Keskeinen huomio Amanda Palmerin Art of Asking -kirjassa on se, että antaminen on helppoa, mutta vastaanottaminen on mutkikkaampi juttu. Palmer kertoo anekdootin Henry Thoreausta, joka kirjoitti teoksen Elämää metsässä kuvauksena yhteiskunnan ulkopuolelle asettumisesta, mutta jonka äiti toi hänelle metsämökkiin sunnuntaisin ruokaa - mukaanlukien donitseja. Palmer kehottaakin kaikkia taiteilijoita (ja startup -yrittäjiä, ja järjestöjen toiminnanjohtajia) pyytämään ja ottamaan ne donitsit, ja olemaan kiitollinen. Kukaan meistä ei selviä täällä yksin, vaan jokainen on riippuvainen muista ihmisistä. 

Hän on huomannut, että naisten on usein helpompi neuvotella "lahjoja" yhteisön kuin omasta puolestaan. Palmer viittaa 2010 tutkimukseen, jossa naiset esittivät järjestään korkeamman palkkiopyynnön, jos heidän piti neuvotella se ystävälleen. Kirjoittajan mukaan ei ole sattuma, että naispuoliset sooloartistit ottavat usein käyttöön taiteilijanimen, joka viittaa kuvitteellisen taustabändin olemassaoloon: Marina and the Diamonds noin esimerkiksi.

Mielenkiintoisena huomiona Palmer tiedostaa, että samat pyytämisen mekanismit toimivat myös parisuhteessa. Palmer käyttää useita sivuja sen pohtimiseen, miten vaikea hänen oli lainata tiukassa paikassa rahaa aviomieheltään - joka olisi omasta puolestaan voinut vaikka antaa rahat hänelle. Asia on pysähtymisen arvoinen. Laulaja/lauluntekijä oli vuosien ajan elättänyt itsensä ja maksanut työntekijöille ja muusikoille palkat omasta pussistaan olematta riippuvainen ihmisestä, jonka kanssa sattui olemaan sängyssä. On helpompi pyytää tuntemattomalta, jolta odottaa vähän tai ei mitään, kuin elämänsä tärkeimmältä ihmiseltä.

Kirjan loppupuolella kuvio monimutkaistuu. Vuonna 2012 Amanda Palmer sai lunta tupaan, kun hän oli kerännyt Kickstarter-rahoituksella yli miljoona dollaria kiertuetta varten, mutta kutsui silti vapaaehtoisia muusikoita lavalle. Kritiikin mukaan hänellä oli nyt varaa maksaa, ja lopulta hän joutui sen tekemäänkin. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Toiminta-ajatuksena oli koko ajan ollut musiikin esittäminen ilmaiseksi "ninja-keikoilla", majoitus- ja ruokalahjoitusten pyytäminen, fanien osallistaminen ja levyjen jakaminen ilmaiseksi netissä, mahdollistamalla maksu "Donate" nappulalla tai panemalla hattu kiertämään. Jos olen rikas, onko minulla oikeus pyytää tai saada vaikka lapsenvahtiapua ilmaiseksi ystäviltäni, vai pitääkö palkata hoitaja Care.comista? 

Art of Asking -kirja liittyy isompaan keskusteluun musiikkiteollisuudesta ja piratismista, luovien alojen ansaintamalleista, työn ja vapaa-ajan sekoittumisesta sekä ilmaistyöstä. Keskustelun ääripäät ovat kaukana toisistaan. Luovien alojen tulevaisuus riippunee pitkälti siitä, miten perinteisiä, niukkenevia ansaintamalleja onnistutaan yhdistämään uusiin ratkaisuihin. Kirjallisuuden tapauksessa avainasemassa lienevät sähkökirjojen jakelu ja tekijöiden uudet yhteenliittymät - vielä on mahdollista välttää musiikkiteollisuuden virheet.

Ärsyttävää kirjassa oli "luota universumiin" -tyylisen ajatuksen toistaminen ja toisintaminen. Tosiasiassa ilman lakisääteisiä tukiverkkoja ja vaihtosuhteeseen perustuvia työpaikkoja pärjäävät parhaiten ihmiset, jotka, no, pärjäävät ilman. Nuoret, kauniit, terveet ja lapsettomat, noin esimerkiksi. Mutta tämä ei tarkoita sitä, etteikö juuri heidän kannattaisi yrittää.

Lopuksi tunnistan ajatuksen yleisön kanssa kommunikoinnista. Ihan sama, onko yleisön koko kolme vai kolmetuhatta. Kukaan kirjailija ei halua kirjoittaa vain pöytälaatikkoon, ja kun teksti julkaistaan, se julkaistaan aina lukijoille. Taiteilijalle tärkeintä on kuitenkin yhteys, syntyi se sitten maksavien katsojien tai ohikulkijoiden kanssa.

Amanda Palmerin TED-esityksen voi katsoa täältä: https://m.youtube.com/watch?v=xMj_P_6H69g

Fantasian kielellä

Luin Anja Snellmanin uusimman kirjan Antautuminen. Mitään uutta siinä ei ollut verrattuna aikaisempiin kirjoihin, samat aiheet ja aistimukset. Realismiin uppoaa helposti, näitä tuttuja kirjoja kulutan yhtä helposti kuin hengitän ilmaa sisään ja ulos. Kirjan maailman tuttuus on mietityttänyt minua laajemminkin kotimaisen nykyproosan kohdalla. Tartun helposti suomalaiseen uutuuskirjaan, mutta samanlaista kirjan maailmaan uppoutumisen, uuden avautumisen elämystä kuin toisessa ajassa tai paikassa tapahtuvan kirjan kohdalla koen harvoin.

Mietin tätä varsinkin siihen nähden, että tieteis- tai fantasiateokseen tarttuminen on usein toisaalta vaikeampaa, toisaalta palkitsevampaa. Lukemisen aloittaminen on aina hitaampaa, jokin hankaa vastaan, aiheuttaa kitkaa. Se on uuteen maailman tottuminen, joka haraa vastaan. Tämä on myös fantastisen, mielikuvitusta viljelevän kirjallisuuden vahvuus. Se tapahtuu maailmassa, joka on olemassa vain mielikuvituksessa, kertomuksessa ja käytetyssä kielessä. Kuvitteellisista maailmoista on toisaalta vaikea kertoa yhtä vivahteikkaasti kuin arkitodellisuudesta, toisaalta lukija hämmästyy ja ihmettyy, kun tässä onnistutaan hyvin.

Realismin vahvuus on, että tunnistamme lähiöäidin uupumuksen hänen työntäessään kaksosrattaita ostoskeskuksessa, ruuhkabussin bussin märän koiranhajun, laitapuolen kulkijat asemalla. Realismin heikkous on, että tunnistamme nämä samat asiat ilman, että tunnistaisimme itse teosta omana maailmanaan, omana todellisuutenaan. Jos olen liian lähellä teoksen kuvaamaa maailmaa, luen kirjaan enemmän omia aikaisempia kokemuksiani ja mielikuviani kuin kirjailijan tarkoittamia tekstimaailmoja. Tästä seuraa ilmiö, joka on melko yleinen suomalaisten lukijoiden keskuudessa: ei kai se tollai oikeasti sanonut.

Luen Catherynne M. Valenten lastenkirjoja, joissa Sibylla on tytön muotoinen ovi ja maailmojen välissä sijaitsee komero, johon elämämme aikana hukkaamamme pikkutavarat kasaantuvat. Tutkija Farah Mendelsohn on sanonut, että fantasia on metaforan konkretiaa. Kirjallisuus olisi melko tylsää, jos sen lukeminen ei aiheuttaisi aivojen kääntymistä hieman toiseen asentoon.

Niinpä lukukokemus jää valjuksi, jos suomalaista nykytodellisuutta käsittelevässä proosassa ei ole todella vahvaa omaa näkökulmaa, kirjailijan luomaa suodatinta, jonka läpi kuvatut tapahtumat ja henkilöt näyttäytyisivät lukijalle uudella tavalla. Aina uuden näkökulman luominen on kova vaatimus ja kovimpia, joita kirjailijalle asetetaan.

Tuttu nuortenkirjailija totesi olleensa onnekas valinnassaan, että hän kirjoittaa fantasiaa - hän käsittelee ikuisia kysymyksiä rakkaudesta ja moraalista ilman, että teos vanhenee yhtä nopeasti kuin viimeisin aikalaiskuvaus älypuhelimineen. Näin se on: ajan pinnallisia ilmiöitä kuvaava teos on parin vuoden päästä kourallinen rypistyneitä, kellastuneita koivunlehtiä. Ilman inhimillistä kokemusta, perustarinaa ja myyttejä, fantasiasta vahvaa todellisuutta, teos on puiseva.

Lopuksi: kokoelma Leena Krohnin lyhyitä proosateoksia ilmestyy 800-sivuisena laitoksena Yhdysvalloissa, julkaisijana spekulatiiviseen fiktioon keskittyvä kustantaja. Teosta ylistetään tuoreeltaan esimerkiksi Kirkus Reviews -julkaisussa. Kirjallisuuden rakastaminen ei katso genrerajoja, rajat ylittämällä ja ennakkoluulottomalla asenteella voi saada parhaat puolet molemmista maailmoista.