Spefin julkaiseminen Suomessa – 10 vuotta myöhemmin

Syksyn myötä alkanut kirjoittamisen opetus sai minut palaamaan uudelleen joidenkin vanhojen kirjailijan työtä koskevien kirjoitusteni pariin. Olen kymmenen vuotta sitten julkaissut blogissani kaksiosaisen kirjoituksen, joka käsitteli spekulatiivisen fiktion – scifin, fantasian, yliluonnollisen kauhun – julkaisemista Suomessa. Päätin, että olisi hauskaa kirjoittaa uusi versio, joka toivottavasti palvelisi alalle aikovia, tai vaikka jo julkaisseita kollegoja, jotka haluavat kokeilla uutta lajia. Tai kenties palata vanhan rakkautensa pariin!

Tämä kirjoitukseni käsittelee aikuistenkirjallisuutta, seuraavat osat lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja novellien julkaisemista. Rajaan kauhun tarkastelun ulkopuolelle, kauhua saa nimittäin aikaan ilman spekulatiivista elementtiäkin, mutta lupaan palata kauhukirjallisuuteen jossakin tulevassa kirjoituksessa, sillä kuva ei ole täydellinen ilman sitä.

Fantasia ja scifi Suomessa – mitä kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa?

Pirkanmaan Piki-kirjastot löytää haulla 205 fantasiakirjallisuudeksi luokilteltua kotimaista teosta vuosilta 2020–2024. Kirjojen nimet lupaavat taruja, seikkailuja, miekkoja ja lohikäärmeitä, mutta myös omaan maailmaamme tai historiaan sijoittuvia fantastisia kertomuksia. Suomenkielinen fantasia on siis elinvoimainen kirjallisuudenlaji, ja sitä julkaistaan paljon. Ei tietenkään niin paljon kuin esimerkiksi rikoskirjallisuutta eli dekkaria, jota samalla aikavälillä julkaistiin 547 teosta.

Piki-kirjastot ei luokittele tekijää sukupuolen mukaan, mutta nopeasti etunimen perustella laskettuna miespuolisten tekijöiden kirjoja oli joukossa 45. Laskin miesten osuuden, koska se oli helpompaa, sillä heitä on vähemmän. Sekin kannattaa huomata, että moni kirjailija ilmoittaa lajin perinteiden mukaan vain etunimien alkukirjaimet, vrt. J. R. R. Tolkien. Tuotteliain fantasiakirjailija oli Elina Rouhiainen, jolta haku löysi tältä vuosikymmeneltä yhdeksän teosta, antologiat ja kuvakirjat mukaan luettuina.

Tieteiskirjallisuutta haku löytää vuosilta 2020–2024 nimikkeitä 101. Miestekijöiden kirjoiksi arvaan 40 teosta. Moni tieteiskirja on luokiteltu samaan aikaan myös fantasiakirjallisuudeksi. Kirjojen nimistä päätellen lajityyppi sisältää ainakin dystooppisia tulevaisuudenkuvia, avaruudenlaajuisia mittakaavoja ja yhteiskunnallista otetta. Haun perusteella voidaan päätellä, että scifikirjallisuuden harrastus Suomessa on fantasiaa pienempää, mutta kyllä tälläkin puolella kirjoittajia löytyy. Eniten julkaistu tieteiskirjailija tällä vuosikymmenellä oli Risto Isomäki viidellä teoksella, uusintapainosten ansiosta.

Miksi sitten kirjoittaa spefiä suomeksi? Eikö kaikki ole tehty jo moneen kertaan, ja aikapäiviä sitten? Tieteis- ja fantasiakirjallisuus eivät ole kuitenkaan vain vanhojen kliseiden kierrättämistä, vaan ne ammentavat uusista aiheista ja yhdistelevät uutta ja vanhaa yllättävillä tavoilla. Esimerkiksi Osuuskumma-kustannuksen – osuuskuntamuotoisen kustantamon, jossa myös itse olen jäsenenä – ohjelmassa erilaiset lajihybridit (kumma historia, steampunk, queer-kirjallisuus ym.) ovat jo ”lajipuhtaita” esimerkkejä yleisempiä.

Tarjonta on lisääntynyt ja monipuolistunut kymmenen vuoden aikana. Monet 2000-luvun alkupuolella aloittaneita ”reaalifantastikoista” (kuten Juha-Pekka Koskinen, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Jani Saxell ja Anne Leinonen) julkaisevat aktiivisesti, minkä lisäksi kentälle on vakiintunut useita ikäisiäni ja nuorempia tekijöitä, kuten J. S. Meresmaa (mm. Mifonki-sarja), Anni Kuu Nupponen, Mia Myllymäki ja Mikko Kamula (Metsän kansa -sarja). Nuoremmasta polvesta mainittakoon esimerkiksi monipuolinen Artemis Kelosaari, ”vanhemmista” aktiivisesti julkaisevista Johanna Sinisalo, J. Pekka Mäkelä ja M. G. Soikkeli. (Sori, kaverit, mutta olette yli kuusikymppisiä.)

Suomalaiset kustantamot: mytologiaa, historian uudelleenkuvittelua ja tekoälyä

Kuten kaikkien kirjallisuudenlajien kohdalla, kirjailijan on etsiessään käsikirjoitukselle kotia tehtävä taustatutkimusta siitä, mitä mikäkin kustantamo julkaisee ja keneltä. Käännetään siis seuraavaksi katse kirjaston tietojärjestelmistä kustantamoiden värikkäisiin katalogeihin.

Syksyn kirjaluetteloiden perusteella kaksi suurta kustantamoamme, WSOY ja Otava, eivät juuri julkaise aikuisten spekulatiivista fiktiota. Otavan aikuisten uutuuksissa 1800-luvun Sortavalaan sijoittuva Miina Supisen Kultainen peura lupaa spefin ystäville itäistä tarustoa ja pimeyden voimia. S. K. Rostedtin esikoisromaani Kahden veren tytär edustaa kotimaista romantasiaa. Nuortenkirjallisuuden kohdalta spefiä löytyy enemmän. Aikuisten tieteis- tai fantasiakäsikirjoitukselle kustantamoa etsivän kannattaakin kääntyä pois isojen kustantamoiden kivitalojen ovilta ja etsiytyä keskisuurten kynnyksille. (Romantisoin tässä hieman. WSOY luopui yrityskaupan seurauksena Helsingin Bulevardin-kiinteistöstään aikapäiviä sitten.)

Gummerus on viime vuosina kunnostautunut spekulatiivisen fiktion keskisuurena kärkikustantamona. Kesän ja syksyn ohjelmasta löytyy Siiri Enorannan Keuhkopuiden unet (palkittu tuoreeltaan Anni Swan -mitalilla). Tammen nuorten aikuisten julkaisuohjelmassa ilmestyy Siri Kolun maailmanloppua käsittelevä Hohtavat.

Menneinä vuosikymmeninä vahvasti spefin saralla edustanut Karisto on julkaissut Anu Holopaisen Salomen, joka käsittelee ihmisen ja tekoälyrobotin suhdetta. Into (joka on myös omien kirjojeni kustantaja) puolestaan julkaisee Risto Isomäen Pimeää jäätä -avaruusromaanin. Maailmanloppua käsittelee myös S&S:n julkaisema Annastiina Stormin Kymmenen ja yksi Maddasia, Aula&Co:lta puolestaan ilmestyy Niklas Ahnbergin Daniel Dark -trilogin päättävä Poika joka nousi kuolleista.

Kymmenen vuotta sitten kirjoitin, että Suomessa toimii monenkirjava ruohonjuuritaso pienkustantajia. Tämä pitää paikkansa edelleen, joskin kustantamot ovat osin toiset. Piki-haku ei aina löydä kirjaa kustantamon perusteella, mutta puutteellisenkin listauksen perusteella yleisimmät kustantajat ovat Nysalor-kustannus ja Books on Demand. Suuri osa suomenkielisestä spefistä julkaistaan siis omakustanteena tai pienkustantajan toimesta.

Syksyn pienkustantamoiden uutuuksia ovat muun muassa Satu Piispa-Hakalan Debytantti, Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta ja Maria Carolen Öidenvartijan kirja (Osuuskumma); Tiina Raevaaran Tulevaisuuden aaveet (Haamu) sekä Rimma Joonatan Erkon esikoisromaani Teräsjää (Nysalor-kustannus). Myös Vaskikirjat on julkaissut uuden Praedor-antologian.

Näkyvyys, eli näin saat suosiota ja seuraajia

Kaikkea siis on, ja paljon. Miten oma kirja pääsisi siis nousemaan esiin joukosta, kun kaikkea ei millään ihminen ehdi lukea, ei edes yhdessä syksyssä?

Kotimainen spefikirja voi saada näkyvyyttä pääasiassa kolmella tavalla. Nämä ovat tapahtumat ja esiintymiset, kirjallisuuspalkinnot ja sosiaalinen media. (En edes puhu tässä kirjamyynneistä. Kotimaista spefiä myydään aika vähän, ihan sama, onko kustantamo iso vai pieni.)

Arvokkaimmat palkinnot, kuten Finlandia-palkinto, ovat avoinna käytännössä isojen tai keskisuurten kustantamoiden kirjailijoille. Aikuisten spefillä on vähän määritelmästä riippuen voitettu Finlandia-palkinto vuosina 2014 ja 2015, nimittäin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanilla ja Laura Lindstedtin Oneironilla. Science fiction- ja fantasiaharrastajien yhteisö eli ”fandom” jakaa myös omia palkintojaan. Kotimainen spefiteos voi päästä Tähtivaeltaja- tai Tähtifantasia -ehdokkaaksi, mutta kilpailu suomennettuja kirjoja vastaan on kovaa. Toisaalta jo ehdokkuus on kovaa valuuttaa kirjailijan ansioluettelossa. Kuvastaja-palkinto parhaalle suomalaiselle, edellisenä vuonna ilmestyneelle fantasiakirjalle on puolestaan usein mennyt nuortenkirjalle.

Jos kirjailija pystyy tekemään jalkatyötä ja kiertämään kertomassa omasta kirjastaan, se lisää selvästi kirjan näkyvyyttä ja myyntiä. Lukijat pitävät siitä, että he saavat jonkin henkilökohtaisen kosketuksen kirjailijaan. Aikuistenkirjailijat eivät yleensä pääse kouluvierailuille, joten heidän esiintymisareenojaan ovat kirjakaupat, kirjastot ja erilaiset tapahtumat. Sekä tietenkin messut.

Turun Kirjamessut ovat ovella (4.–6.10.), mutta oikaisin ja tartuin Helsingin Kirjamessujen (24.–27.10.) ohjelmalehteen, joka tipahti postiluukusta parahiksi tätä kirjoittaessani. Laskin 35 spekulatiivista fiktiota käsittelevää tai sitä sisältävää suomenkielistä kirjallisuusohjelmaa, niistä 12 nuortenkirjaohjelmaa. (Suomenkielisestä nuortenkirjallisuudesta ohjelmannumeroja laskin kaikkiaan 30.) Tästä saa jo melko täyden ohjelmakattauksen neljälle päivälle – pelkkää spefiä! Mukana on myös Hannu Rajaniemi, joka on kyllä suomalainen tieteiskirjailija, mutta jonka uusi teos Varjomi on ilmestynyt alunperin englanniksi.

On kuitenkin niin, että kaikki kiinnostava kirjallisuus ei näy Helsingin kirjamessuilla. Kesän isot tapahtumat Finncon ja Ropecon esittelevät monipuolisesti kotimaista spekulatiivista fiktiota, roolipelejä ja sarjakuvaa. Nämä ovatkin ne parhaat tapahtumat spefikirjailijalle tavata lukijoita ja mukavia kollegoja.

Näkyvyys sosiaalisessa mediassa keskittyy usein Facebookiin tai Instagramiin, miksei myös Youtubeen, jos harrastuneisuutta riittää videoiden tekoon. Harvempi aikuisten spefikirjailija pärjää TikTokin nopeatempoisella areenalla. Aikuisten spefikirjailijalle sosiaalinen media ei välttämättä ole pakollinen rasti ollenkaan. Kuten somessa aina, samanhenkiset ja samoista asioista pitävät ihmiset tuppaavat joutua omiin kupliinsa, ja markkinoinnin kannalta siinä on se haittapuoli, että postauksen kirjasta näkevät aina samat ihmiset eli postaajan kaverit.

Johtopäätöksiä

Sellaista on aikuisten spefin julkaiseminen ja kirjailijana oleminen Suomessa nykyään! Spekulatiivisen fiktion kirjoittajien piirissä on ollut tapana marista, että aikuisten spefiä ei Suomessa julkaista eikä se näy missään. Kuitenkin aikuisten spefistä puhutaan, ja se näkyy. Se ei vain välttämättä ole juuri se genrepiirteisin kirja, josta puhutaan. Eikä se ole välttämättä yksikään näistä, joita olen tässä kirjoituksessa luetellut. Nimittäin Jari Tervon uuden romaanin voi senkin halutessaan laskea spefiksi, sijoittuuhan se lähitulevaisuuteen.

Jos katsotaan vielä kauemmas kuin kymmenen vuoden taakse, suomalaisen spekulatiivisen fiktion tilanne on kohentunut huomattavasti viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Spefin kirjoittajat saavat apurahoja ja heitä otetaan Suomen Kirjailijaliiton jäseniksi, tulee palkintoja ja käännöksiä. Toisaalta sanomalehtikritiikki on vähentynyt miltei olemattomiin, vähän kaikissa kirjallisuudenlajeissa.

Vaikeinta Suomessa on saada julki aikuisille suunnattua high fantasya. Harrastajat kirjoittavat sitä, mutta se ei mene läpi kaupallisilla kustantajilla. Kaikki muu menee: Finnish weird, niin sanottu romantasia, jopa kauhu. Kustantamot sen sijaan valittelevat, että ”perinteisiä” fantasiaromaaneja lähetetään tolkuttomasti tarjolle.

Kymmenen vuoden aikana meille on muodostunut pienkustantamokenttä, toisaalta seuratoiminta on kärsinyt. Kuitenkin seuratoiminta oli se, joka on viime kädessä mahdollistanut nykyisen monipuolisuuden. Kirjoittajaporukka on nykyään iso, mutta heillä ei ole paljon julkaisukanavavia harrastajapuolella. Tästä puhutaan enemmän sarjan viimeisessä osassa.

Suomalaisen spekulatiivisen kirjoittamisen taso on erittäin korkea, ja siitä pitää olla ylpeä. On tehty uusia aluevaltauksia, kuten kymmenen vuoden aikana kasvanut Praedor -miekka&magia -julkaisujen kerho. Esikoisromaaneja ilmestyy, kuten aiemmin tänä vuonna Gummerukselta Niilo Seväsen Ikitalven polku 1 ja Linnea Kuuluvaisen Metsänpeitto. On tehty jopa kokoillan näytelmäelokuva, joka perustuu suomalaiseen scifikirjaan, Saara Saarelan Veden vartija (2022)! Tällaisesta vielä kymmenen vuotta sitten vasta unelmoitiin. Omakustannepuolella vain taivas on rajana, voi vaikka julkaista 27-osaisen avaruusoopperasarjan suoraan netissä!

Vaikka kirja-ala on suuressa murroksessa, ja vaikeuksia riittää, on myös rutkasti ilon aiheita. Osuuskummassa saan olla mukana julkaisemassa juuri sellaista kirjallisuutta kuin haluan lukea, minkä lisäksi omistan itse tai yrityksen kautta siivun myös kahdesta muusta kotimaisesta kustantamosta, Innosta ja Kulttuurivihkoista. Yhteistyöni Innon kanssa on jatkunut jo kohta 14 vuotta. Suurempaa etuoikeutta kuin tällainen näköalapaikka ei olekaan.

Jatkuu seuraavassa postauksessa!

Kevään 2024 töitä ja muuta

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tähän blogiin, mitä oikeastaan teen. Vuodesta 2018 olen yhdistellyt arjessani kustannustoimittajan, luovan kirjoittamisen ohjaajan sekä vapaan kirjailijan töitä. Viime aikoina olen opettanut paljon vähemmän, sillä kustannustoimittaminen vie niin paljon aikaa.

Kuva: Outi Puhakka

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että työskentely kirjailijana ja kustannustoimittajana on minulle paras mahdollinen työ. Siinä yhdistyvät kirjallisen työskentelyn parhaat puolet, nimittäin itsenäisyys ja toisaalta ryhmätyö. Käsikirjoituksen saattaminen valmiiksi teokseksi kirjakaupan hyllylle on yllättävän monen ammattilaisen yhteistyötä. Kun on istunut molemmilla puolilla pöytää, ymmärrys on ehkä suurempi. Kirjailija on aina haavoittuvainen oman tekstinsä kanssa. Toisaalta kustannustoimittajan kommentit tähtäävät aina tekstin parantamiseen. Viime kädessä kustannustoimittaja on lukijalla töissä.

Tätä minä teen keväällä 2024:
-viimeistelen omaa novellikokoelmaani, jonka pitäisi ilmestyä heinäkuun 2024 alussa Osuuskummalta. Kokoelma on varsin hyvässä vaiheessa ja sen olisi tarkoitus mennä taittoon helmikuun loppuun mennessä.
-jonossa seuraavana historiallisen romaanin käsikirjoitus on etenemässä toiselle kustannustoimituskierrokselle. Se ilmestyy vuoden päästä eli 2025 keväällä.
-teen Proosakuiskaajan asiakkaille kustannustoimitusta, mikä tarkoittaa, että minulla on yleensä työn alla eri vaiheissa olevia käsikirjoituksia. Toisille tehdään ensimmäistä tai toista toimituskierrosta, toisista luetaan taittovedosta eli ne ovat lähes valmiita painoon.
-kirjoitan esseitä elokuvasta, televisiosta ja kirjallisuudesta. Olen suunnitellut esseekokoelmaa, jossa on mukana vahva naisnäkökulma. Pitkien draamaelokuvien ohjaaminen on syystä tai toisesta edelleen hyvin miehinen linnake kulttuurissamme.
-kirjoitan kollegan kanssa yhdessä julkaistavaa tietokirjaa, joka ensimmäinen versio on tarkoitus jättää kustantajalle vuoden päästä eli tammikuussa 2025.
-olen mukana Osuuskummassa, spekulatiivista fiktiota julkaisevassa osuuskunnassa. Osuuskumman kustannustoiminta perustuu vertaispalautteeseen, eli käytännössä kirjailijat lukevat ja kommentoivat toistensa tekstejä sekä tekevät kirjan eri työvaiheet toimittamisesta oikolukuun. Myös graafiseen suunnitteluun ja kansitaiteeseen löytyy lahjakkaita tekijöitä osuuskunnan sisältä. Keväällä 2024 toimitan yhden Osuuskumman kirjailijan tulevaa romaania.
-haen apurahoja, koska ne mahdollistavat oman proosan luomisen.
-omalla yrityksellämme on myös pienimuotoista julkaisutoimintaa aputoiminimen Penelope-kustannuksen kautta. Vuonna 2024 julkaisemme kaksi kirjaa, joita varmaankin käymme myymässä eri tapahtumissa samalla, kun esittelemme Proosakuiskaajan toimintaa.
-opetan parilla lyhyellä verkkokurssilla, mutta enemmänkin kustantamiseen ja kirjailijana työskentelyyn liittyvää asiaa kuin varsinaista proosan kirjoittamista.

Sellaista. Puuhaa riittää! Tarkoitus on, että aikaa on myös harrastuksille, kuten kuorolaululle, lautapelaamiselle ja kuntosalille. Tosiasiassa kirjallisuus ja pienkustantaminen ovat kuitenkin elämäntapa, työ ja harrastus, jossa kaikki kietoutuu yhteen. Harvoin kirjailija tai kustannustoimittaja on todella vapaalla.

Kohti vuotta 2021

Kuten tarkkanäköiset edellisestä kirjoituksesta huomasivat, olen valmistellut pitkästä aikaa tietokirjaa.

Sinä julkaiset kirjan ilmestyy maaliskuussa 2021 Penelope-kustannuksen julkaisemana. Oppaassa käsitellään kirjan julkaisemista niin perinteisen kustantamon kautta kuin pien- tai omakustanteena. Siinä annetaan käytännön neuvoja kustantajan lähestymiseen, kirjan markkinointiin tai vaikkapa painotarjouksen pyytämiseen. Miten löydän kustannustoimittajan? Mikä on markkinointisuunnitelma? Kannattaisiko perustaa kirjailijablogi?

Kansikuva on taitavan Raine Rysän käsialaa.

Kirjan innoittajina ovat toimineet luovan kirjoittamisen opiskelijat sekä kurssilaiset eri koulutuksista vuosien varrelta. Kirjoittajilla on usein kirjan julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä, joita ei ehditä käsitellä opetuksen puitteissa. Moni haluaisi nähdä kirjan kansien välissä, mutta ei tavoittele suuria lukijajoukkoja. Toisaalta perinteiset kustantamot ovat supistaneet kustannusohjelmiaan, ja yhä useammin ammattilainenkin jää ilman kustantajaa. Oma lukunsa ovat pienkirjailijat, oman tiensä kulkijat, joiden teoksia ei välttämättä ole tarkoitettukaan suuren kirjoja ostavan yleisön makuun. 

Nämä kaikki – harrastajakirjoittajat, kokeilunhaluiset ammattilaiset, aloittelevat pienkustantajat – hyötyvät tämän kirjan opeista. 

Niin sanottu täyskustanne on eri asia kuin omakustanne, mikä puolestaan eroaa pienkustantamisesta monin tavoin. Eri kustannusmuodoissa on kuitenkin kirjailijan kannalta paljon yhteistä. Paljon jää kirjailijan omille harteille etenkin markkinoinnin näkökulmasta, sillä perinteiset kustantamot eivät kaikissa tapauksissa tee isoja ponnistuksia markkinoinnin eteen.

Omat kokemukseni kustantajana ovat etenkin pienkustannuspuolelta, kirjailijana toki perinteiseltä puolelta. Osuuskumma-kustannuksen matkassa olen päässyt niin kansainvälisille kirjamessuille kuin kotoisiin fandomtapahtumiin. Haluan rohkaista oma- ja pienkustantajia löytämään uusia tekemisen tapoja: minä olen tehnyt näin, näinkin voi tehdä. Opasta varten olen myös haastatellut pien- ja omakustantajia eri puolilta Suomea. Haastateltavina ovat muun muassa kirjailijat Laura Luotola, Katri Sisko ja Juha Mäntylä.

Lopuksi mainos tamperelaisille: pidän omakustanteisiin johdattavan kurssipäivän Tampereen seudun työväenopistossa tammikuussa. Tervetuloa mukaan! Kurssi löytyy täältä.

Hyvää (parempaa) uutta vuotta Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

Saara Henriksson: Sinä julkaiset kirjan. Penelope-kustannus. Ilmestyy maaliskuussa 2021.

PS: Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2021.

Spefikirjailijana Suomessa: Mitä on kotimainen tieteiskirjallisuus?

Miksei Suomessa julkaista samanlaista scifiä kuin Yhdysvalloissa?

Tämän kysymyksen olen kuullut usein. Lyhyt vastaus on, että täällä ei kirjoiteta samanlaista scifiä kuin Yhdysvalloissa, joten sitä ei voida myöskään julkaista. Pidempi vastaus vaatii vähän pohdintaa.

Kotimainen tieteiskirjallisuus on kansitaiteeltaan tummanpuhuvaa.

Olen oikeastaan vasta viime aikoina tajunnut, että se, mitä pidämme valtavirran tieteiskirjallisuutena, on enimmäkseen anglosaksista tieteiskirjallisutta. Se on oma kirjallinen sf-traditionsa, johon suomalaiset kirjailijat eivät voi noin vain liittyä yhtään sen enempää kuin johonkin ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Anglosaksinen scifi on kirjoitettu eri kielellä, eri yleisölle, eri kirjallisesta perinteestä ammentaen. Se ehkä harhauttaa, että kirjan tapahtumat sijoittuvat avaruuteen, mutta on se silti yhdysvaltalaista tai brittiläistä kirjallisuutta. Viime aikoina esimerkiksi rotuasioiden esilletuonti (amerikkalaisessa kontekstissa), tasa-arvokysymykset sekä poliittinen vääntö demokraattien ja republikaanien välillä ovat näkyneet voimakkaasti myös tieteiskirjallisuudessa.

Yhdysvaltalainen scifi on ihan oma sfäärinsä. Ison teollisuudenalan hyviin puoliin kuuluu, että lukijamäärät ovat isoja. Kirjailija voi tulla taloudellisesti toimeen kirjoittamalla pelkkää science fictionia. Mutta kaupallisuudella on myös huonot puolensa, sillä menestyäkseen kirjailijan pitää sopia ns. muottiin. Esimerkiksi Jeff Vandermeer kirjoitti melkein parikymmentä vuotta omaperäisiä fantasiakirjojaan (esim. Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki) ennen varsinaista läpimurtoaan Hävitys-kirjalla, joka on puolestaan ekologisista elementeistään huolimatta lähempänä perinteisempää tieteisseikkailua.

Vanha vs. nuori perinne

Suomessa on hyviä scifi-kirjailijoita, mutta aika vähän. Traditio on meillä nuori. Ei ihme, jos kotimaisessa scifissä ei noin vain yllä niin isoihin saavutuksiin kuin yhdysvaltalaisessa. Ei ole perinnettä eikä tilaa. Jokainen suomalainen scifi-kirjoittaja saa tai joutuu itse päättämään, mitä on suomalainen science fiction. Eivätkä kustantajat vieläkään kilju riemusta scifikäsikirjoituksen saadessaan, scifin yleisö on meillä kuitenkin pienempi kuin realistisen kaunokirjallisuuden yleisö.

Suomessa ”kovaa” scifiä ovat kirjoittaneet ainakin Johanna Sinisalo, Risto Isomäki varhaisemmassa tuotannossaan sekä J. Pekka Mäkelä ja M.G.Soikkeli. Uudempia tulokkaista ovat esim. Jaakko Markus Seppälä ja syksyn esikoiskirjailija Kimmo Tuominen. Hannu Rajaniemeä voi pitää sikäli ulkomaisena kirjailijana, sillä hänen romaaninsa on julkaistu alunperin englanniksi ja kirjailija itsekin asuu ulkomailla. Veikkaan, että Kesämaan kaltainen romaani ei olisi syntynyt Suomessa asuvalta kirjailijalta. Myös Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Kudottujien kujien kaupunki sekä Leena Likitalon The Waning Moon -kirjapari ovat ilmestyneet englanninkielisinä alkuperäisteoksina.

Osittain scifin vähäisyys meillä voi johtua kustannuspoliittisista syistä. Jos spefiromaania ei saa kaupallisella kustantajalla läpi, kunnianhimoinen kirjailija saattaa leipoa spefielementit yleisen kaunokirjallisuuden (Pasi Ilmari Jääskeläinen), kauhun (Tiina Raevaara) tai ylipäätään kokeilevan kirjallisuuden (Jukka Laajarinne) sekaan. Moni kirjoittaa lapsille ja nuorille. Sillä puolella genresuvaitsevaisuus näyttäisi olevan laajempaa kuin aikuisten kirjallisuudessa.

Toinen vaihtoehto on julkaista pienkustantajalta. Esimerkiksi Turbatorilta, Osuuskummalta, Kuoriaiskirjoilta ja muilta vastaavilta on ilmestynyt edellisen kymmenen vuoden aikana scifiromaaneja ja -kokoelmia. Kustannusohjelmat ovat kuitenkin rajallisia ja kustantajien resurssit pieniä.

Maaperää ei siis ole tarpeeksi, jotta Suomesta pystyisi nousemaan jokin N.K.Jemisinin kaltainen ilmiö. Sen sijaan meillä on muuta annettavaa. Väistämättä käännöskirjoissamme on jokin ihan oma tulokulmansa. Meillä on oma mytologinen perinteemme, vahvat naispäähenkilömme, erityinen suhde pohjoiseen luontoon ja muuta leimallista ja omaa.

Lopuksi

Todettakoon, että olen yksinkertaistanut tässä kirjoituksessa yhdysvaltalaisen spekulatiivisen fiktion moninaisuutta. On toki paljon kaikkea, esimerkiksi Suomessakin vieraillut Catherynne M. Valente on taas jotain ihan muuta, mutta häntä voidaankin pitää fantasiakirjailijana. Samoin Kelly Linkiä, jonka tuotanto lähestyy jo yleistä kaunokirjallisuutta ja jonka teos Get In Trouble olikin Pulizer-lyhytlistalla pari vuotta sitten.

(Kelly Linkiltä on muuten suomennettu novelli "Taikuutta vasta-alkajille" (kokoelmassa Uuskummaa? Toim. Jukka Halme), joka on ehkä paras yksittäinen lukemani käännösnovelli ikinä.)

Kaiken kaikkiaan taitaa olla kuitenkin turha haikalla meille samaa kamaa kuin Yhdysvalloissa. Nautitaan me yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta, ja kirjoitetaan omaamme.

Spefikirjailijana Suomessa: Pienkustantamojen renessanssi

Eräs unelmani toteutui, kun Avaruusajan unelmia julkaistiin tällä viikolla. Aloitin nimittäin aktiivisen kirjoittamiseni aikanaan kirjoittamalla juuri science fiction- ja fantasianovelleja (lue: spefinovelleja). Kirja tuntuu henkilökohtaisemmalta kuin aiemmat teokseni, jotka ovat romaaneja tai yhdessä toisen kirjoittajan kanssa kirjoittamiani tietokirjoja.

Kokoelma sisältää kahdeksan lyhyttä spefi-tarinaa tähän astisen urani varrelta. Niissä on valaita, tähtiä, merta, ihmisiä, muukalaisia ja muita vieraita. Novellit ”Myrsky”, ”Siniset”, ”Avaruusajan unelmia”, ”Heijastus” ja ”Tarha” ovat aiemmin julkaisemattomia, ”Painovoiman sieppaamat”, ”Taivaallista musiikkia” ja ”Meritähdet” ovat ilmestyneet aiemmin eri lehdissä ja antologioissa.

Hyvä viikko siis. Vietän syyslomaa, luen Neil Gaimanin kirjoituskokoelmaa The View From the Cheap Seats ja valmistelen seuraavia töitä.

Suurimman osan spekulatiivisesta fiktiosta Suomessa julkaisevat pienet kustantamot. En sano, että spefinovellikokoelmaa on Suomessa vaikea saada ”läpi”, koska mitä tahansa kaunokirjallista teosta on vaikea saada kustantamon seulan läpi. Pienkustanteen näkyvyys on myös pieni. Toisaalta niin on myös monen ison kustantajan kirjan, jos kirjailija ei ole valmiiksi tunnettu. Tätä kirjailijat välillä yksityisesti ja julkisestikin surevat.

Olen miettinyt paljon sitä, miten kirjan markkinointi jakautuu tekijän ja kustantajan välillä. On nimittäin niin, että monetkaan kirjailijat eivät hoksaa, mistä kaikesta kirjan matka tekijältä lukijoille koostuu. Mistäpä he voisivat sen tietää, ei se ole mitään yleistä tietoa. Alla seuraa muutamia pohdintoja pienkustantajan ja kirjailijan työnjaosta.

Kirjan tekeminen on ryhmätyötä

Kaupallisen kustantamisen perinne on koko kirjapainotaitoon nähden nuori. Ennen kaupallisia kustantamoitahan kirjailija kiikutti käsikirjoituksensa kirjanpainajalle itse. Näin oli renessanssiajoista eli 1400-luvulta saakka. Kun kaupalliset kustantamot vakiinnuttivat toimintansa 1800-luvulla, opittiin ajattelemaan, että kustantaminen on ammattimaisen kustantajan hommaa ja kirjoittaminen on kirjailijan hommaa.

Pienkustannushommissa pääsee istumaan pöydän molemmilla puolilla. Avaruusajan unelmien prosessin aikana olen päässyt osallistumaan jokaiseen osa-alueeseen minkä suinkin osaan keksiä alkaen tukkumyynnistä kirjastoille päättyen painon lähettämien vedosten tarkistamiseen ja julkistamistilaisuuden järjestämiseen. Teen tätä, koska tykkään oikeastaan kaikesta kirjan tekemiseen liittyvästä, en vain kirjoittamisesta. Paitsi että kansitaidetta en osaa piirtää, enkä taittaa kirjoja.

Arvostan kaikkia osa-alueita. Kustantajan, toimittajan, graafikon, kirjanpainajan, kirjakauppiaan työtä. Sitä on niin paljon, että yksi ihminen ei pystykään hallitsemaan kaikkea. Avaruusajan unelmien kustannustoimittamisesta vastasivat osuustoimintakollegani Tommi Vänni ja Anne Leinonen. Heidän avullaan novellit saivat kauniin uuden asun. Kansitaide on taitavan Anu Korpisen käsialaa. Sisuksen taiton laati Jani Laatikainen. Kaikille heille olen kiitoksen velkaa, kuten myös Osuuskumman taitaville toimitusneuvoston, markkinointitiimin sekä yleisen toiminnan pyörityksen väelle.

Mutta aina pienkustanteen tekemiseen ei tarvita isoa joukkoa ihmisiä. Yksikin ihminen, joka uskoo kirjailijan teokseen, saattaa riittää.

Kirjan matka tekijöiltä lukijoille

Kirjojen toimittaminen kirjakauppiaalle ei vielä riitä vaan kirjalla pitäisi olla myös näkyvyyttä, että lukijat löytäisivät sen. Tässä kirjailijat ovat keskenään kovin eri asemassa riippuen kustantamon koosta ja resursseista, kirjailijan persoonallisuudesta (onko hän ulospäinsuuntautunut vai sisäänpäinkääntynyt), verkostoista, ujouden asteesta, yhteistyötaidoista, maantieteestä (asuuko kirjailija esim. Lapissa) ja niin edelleen. Tähän markkinoinnin epätasa-arvoon ei ole lääkettä isoillakaan kustantamoilla. Eri kirjailijat ”myyvät” eri tavoin sanan joka merkityksessä.

Noin yleisesti olen sitä mieltä, että marginaalisten lajien kuten suomalaisen spefinovellin kustantamisessa olemme palaamassa takaisin sinne kirjapainotaidon aamunkoittoon, vähän irtokirjasimien keksimisen jälkeen 1400-luvun Saksassa. Kun kirjailija laati itse teoksen ilman ammattimaisen kustannustoimittajan apua ja kiikutti sen kirjanpainajalle. Ja tämä laati siitä teoksen, joka levisi parillekymmenelle kirjailijan kaverille, eli sille porukalle joka osasi lukea.

(Paitsi sitten kirjakauppiaat alkoivat keksiä omia metkujaan käsikirjoitusten myymiseksi. Ensimmäiset Frankfurtin kirjamessutkin järjestettiin jo 1454.)

Kirjallisuus muuttaa muotoaan, mutta tarina pysyy. Pitkällä aikavälillä ennustan massatuotettujen paperille painettujen kirjojen vähittäistä katoamista ja kirjallisuuden siirtymistä kokonaan takaisin pienpainatteiden aikaan. Eri asia sitten, mitä ääni- ja e-kirjamarkkinoilla tapahtuu.

Sillä aikaa Avaruusajan unelmiin sekä muihin pienkustantajien spefikirjoihin voi tutustua esimerkiksi kustantajan verkkokaupassa, Aavetaajuus-kaupassa (Kustaankatu 1, Helsinki) sekä Teos&Tulenkantajat-kaupassa (Hämeenpuisto 25, Tampere). E-kirja on saatavilla Elisa Kirjassa, iTunesissa sekä Amazonissa.

Tai tule poikkeamaan Helsingin kirjamessuilla Fantastisen kirjallisuuden kustantajien osastolla 6b68! Kuten aiemmin luvattu, 40 ensimmäistä Avaruusajan unelmien minulta hankkinutta saa kaupan mukana novellivihkoni Merkityt. Kokeita ja muistiinpanoja. Myös E-kirjan hankkineiden sopii olla allekirjoittaneeseen yhteydessä, novelli on nimittäin saatavana myös PDF-versiona.

PS. Kirjamessuilla muun muassa jaetaan perjantaina 26.10. parhaan viime vuonna ilmestyneen fantasiaromaanin Kuvastaja-palkinto. Ilahduin huomatessani, että viime vuonna ilmestynyt romaanini Syyskuun jumalat on mukana lyhytlistalla.

Lue myös: Ville-Juhani Sutinen: Marginaalimerkintoja-pienkustantamisesta

Pienkustantamisen hyvät, pahat ja rumat

Nuori Voima kirjoittaa ansiokkaasti runouden alalla yleistyneestä palvelukustannemallista artikkelissaan Rahalla kynnyksen yli. Keskustelua on herättänyt jutussa mainittu tamperelaisen Sanasato-kustantamon malli, jossa osallistumalla 500 € panostuksella pääsisi heidän kirjailijakseen. Myös artikkelissa puhutaan rahastuksesta.

Omarahoituksen ja turhamaisuuskustantamisen välille ei voida enää nykymaailmassa piirtää yhtäläisyysmerkkejä. Tai voi, mutta ei kannata. Seuraavassa kerron, miksi ei. (Blogin pitkäaikaisille lukijoille, olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta aiemminkin runopalkintojen yhteydessä, täällä)

Kuva: Pienkustantajan syysuutuuksia aistikkaana asetelmana

Hyvät

Olen itse kirjailija, minkä lisäksi kuulun Osuuskummaan eli kustannusosuuskuntaan. Siihen liittyminen maksoi viimeksi kun jäseniä otettiin tuon saman 500 €. Tällä summalla pääsee itse kustantajaksi eli tekemään myös itse kaikki kustantajalle kuuluvat työt. Osuuskuntamme ei tällä hetkellä ota uusia jäseniä, mutta tulevaisuudessa asia voi toki muuttua.

Kustantamomme julkaisee kuitenkin laadukasta kirjallisuutta. Jos ei muuten niin tästä kertovat julkaisemiemme novellien saamat Atorox-palkinnot (2013, 2014, 2016), kasvavat ostotukitilaukset, osuuskuntamme kirjailijoiden saamat apurahat sekä kirjojemme kritiikit muun muassa Helsingin Sanomissa ja Kiiltomadossa.

Runoudesta en pysty puhumaan asiantuntijana, vain satunnaisena lukijana. Mutta Osuuskumma julkaisee kotimaista scifi- ja fantasianovellia, joiden tila kaupallisten kustantamoiden ohjelmassa on olematon. Lukijoita on, ja meille he ovat arvokkaita! Mutta heitä ei ole tarpeeksi, jotta kaupallisen kustantamisen edellytykset täyttyisivät.

En usko kirjallisuuden huippuajatteluun (en tiedä millainen huippu pitää olla, että saisi runokokoelman kaupallisen kustantamon ohjelmaan). Kauneimpia kukkia ei voi olla, jos ei ole sitä ruohonjuuritasoa saati maaperää.

Ratkaisevaa ei olekaan omarahoitus sinänsä tai mikään tietty rahasumma, vaan se, minkä verran ammattimaista työtä, kustannustoimitusta ja asiantuntevaa paneutumista teoksen julkaisuun käytetään.

Nuoren Voiman jutussa nostetaan esimerkiksi yksi toimija, mikä on mielestäni himpun verran epäreilua. Samanlaisia sopimuksia tehdään alalla muuallakin, tosin reilumpaa on ilmoittaa tämä vaikka kustantantajan verkkosivuilla ja puhua suoraan. Esimerkiksi Kustannus Aarni kertoo verkkosivuillaan, että kaunokirjailijan kanssa sovitaan tietty määrä kirjoja ostettavaksi suositushinnalla. Tällaisen julkaisun rojalti on parempi kuin alan yleinen prosentti.

Lisäksi artikkelissa oli pieni epätarkkuus runokokoelman kustannuksista. Nuoren Voiman jutusta saa kuvan, että kirjan valmistuskulut olisivat kokonaisuudessaan tuon noin 500 €. Tuntuu ihmeen pieneltä hinnalta, vaikka sivumäärä olisi pienikin. Toisaalla tarkennettiin, että tämä noin 500 € kattaisi vasta taiton ja kansikuvan, ei painokuluja.

Pahat

Ongelmiakin riittää. Libristeillä ja kriitikoilla on edellytyksiä tunnistaa helmet joukosta, tavan lukijalle se on vaikeampaa. Myös apurahakysymys on vaikea: kirjailijan on julkaistava, jotta hän voi apurahan myöntäjille osoittaa toimivansa aktiivisesti. Kirjallisuuspalkintojen ja apurahalautakuntien raadit oppivat nopeasti tuntemaan kustantamot, joiden laatu jättää toivomisen varaa.

Artikkelissa haastateltu Anna-Riikka Carlson on varmasti oikeassa, että kirjallisuus ei kärsi isoista julkaisumääristä. Muuten Amazon Kindle olisi varmaan tuhonnut englanninkielisen kirjallisuuden jo kauan sitten. Mutta kirjailijat siitä aivan varmasti kärsivät kukkaroissaan. Toisaalta taiteellinen kehitys teosten välillä edellyttää sitä julkaisua.

Artikkelissa haastateltu Salomaa ei kaivannut Mediapinnalta kustannustoimitusta, koska hän on kierrättänyt tekstejään kirjailijavetoisissa palautepiireissa. Mutta vertaispalaute ei riitä korvaamaan kustannustoimittajaa. Perinteinen kustantaminen on muodin, kaupallisuuden ja politiikan talutushihnoistaan huolimatta (tai niiden ansiosta) pystynyt tarjoamaan kirjailijalle hänen tarvitsemansa kustannustoimittajan tuen, jota ilman harva teos kasvaa täyttämään koko potentiaalinsa. Kukaan meistä ammattilaisistakaan ei voi olla oma lukijansa, eivätkä kavereiden (anteeksi vain) mielipiteet toimi vääristämättömänä heijastuspintana.

Usein parjatusta pienkustantamoiden markkinoinnista on sanottava, että suuret tai keskisuuret kustantamotkaan eivät markkinoi kaikkia kirjailijoitaan. Eli markkinoinnin määrää ei voi pitää laatukriteerinä pienen ja suuren välillä.

Rumat

"Kirja-alan ammattilaisena" on pakko sanoa Mediapinnasta vielä, että en sinänsä paheksu, loistava markkinointitempaus. Vain vauhtisokeus (tai ahneus) lienee iskenyt. Olisin pysäyttänyt painokoneen siinä kahden- tai kolmensadan kohdalla. Tunnen myötätuntoa jutussa mainittua tietopalvelupäällikköä kohtaan. Kun Mediapinta julkaisee satoja nimikkeitä niin se on valtava määrä.

Toisaalta yrittäjän olisi tyhmää vetää liinat kiinni, kun kysyntää kerran on. Runous tuntuu olevan laji, jota moni haluaisi kirjoittaa – lukematta sitä ollenkaan, tuntematta perinnettä tai pystymättä kehittämään sitä pidemmälle.

Palvelukustantajien paketit markkinointiin tai levitykseen eivät yleensä ole sen kummempia kuin että kirjan saa esimerkiksi Kirjavälityksen tietokantaan, ja sen ilmestymisestä voidaan lähettää lehdistötiedote. Näkyvyyttä saati tilauksia kirjakauppoihin nämä eivät takaa, neuvokkaampi tekee itse.

Lopuksi: Vaikka kirjailijoita pidetään taiteellisina tyyppeinä ja oman tiensä kulkijoina, niin usein olemme porvarillisia virkamiehiä verrattuna pienkustantajiin!

Ja kerta kiellon päälle: Pidän syys-lokakuun vaihteessa Tampereen työväenopistossa viikonloppukurssin juurikin näistä samoista aiheista, eli kirjan julkaisijan eri vaihtoehdoista. Kurssi on täällä: https://www.opistopalvelut.fi/tampere/course.php?l=fi&t=22957

Pöydän toisella puolella III: Kirjojen myynnistä

Kirjailijana hommani on kirjoittaa mahdollisimman hyvää proosaa. Se on selvä juttu. On kuitenkin paljon muuta, mikä vaikuttaa mahdollisuuksiini kirjoittaa myös tulevaisuudessa. Tässä seuraa kirjailijan ja osuuskustantajan (itse keksitty nimitys) mielipiteitä kirjamyynnistä. Näitä asioitahan minulta ei kysytä, mutta avaan suuni kuitenkin.

Kirja-alalla tuntuu joskus siltä, että tässä saa itse kannatella koko markkinatelttaa. Kirjoittaa kirjat, houkutella ihmiset paikalle, seistä tiskin takana ja sitten vielä asioida toisten kojuilla vuorotellen. Osuustoiminta ja yhteistyö auttavat tähän. Yksinään myyntipöydän takana tulisi sekä nälkä että jano. Samoin kukaan ei jaksa toitottaa omaa nimeään tai teoksensa nimeen megafoniin yhtenään. Eikä sitä viitsisi kukaan kuunnellakaan.

Ensin tarvitaan teos. Teoksen on oltava laadukas. (Oikeastaan ihan ensin tarvitaan kirjoittaja, mutta ei mennä siihen nyt, koska pöydän toisella puolella jne.) Kirjojen kaiken muunkin myyminen tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että tavoitellaan lisämyyntiä. Haluamme, että asiakas palaa hakemaan lisää. Jos kirja ei ole laadukas, lukija ei palaa saman kirjailijan teoksen äärelle toista kertaa.

Teoksen jälkeen tarvitaan lukija. Kollega sanoi viikonloppuna hienosti, että lukijan löytäminen on se ensimmäinen ja vaikein tavoite. Jos joku ei lue kirjaasi ja innostu siitä, sana ei milloinkaan pääse leviämään.

Miten teoksen saa lukijan käsiin?

On selvää, että markkinointiin tarvitaan uusia keinoja. Ihmisten aika jakaantuu mitä erilaisimpien huvitusten kesken. Kuitenkin kirja pitää pintansa. Pitää löytää uusia keinoja saattaa kirja lukijalle, joko perinteisessä paperisessa tai digitaalisessa muodossa.

Lukuaikapalvelut ovat kasvattaneet suosiotaan muun muassa Ruotsissa. Uusi kiho kaupungissa on Storytel, joka viime vuonna hankki omistukseensa perinteisen ruotsalaiskustantamo Norstedtin. Lukuaikapalvelut, kuten Storytel ja Bonnier-omisteinen Bookbeat, ovat rantautuneet myös Suomeen. Niihin kirjautumalla lukija saa kuukausimaksua vastaan kännykkäänsä koko valikoiman palvelun digitaalisia- ja äänikirjoja, suoraan kännykkäänsä.

Kritiikkiä tarvitaan, ankaraakin. Joskus kuulee huokauksia, että nuivia kritiikkejä ei pitäisi julkaista, koska kirja-ala on niin syvällä kuopassa että kirjapuheen pitäisi olla positiivista. Monipuolinen kirjallisuuskritiikki on kuitenkin lukijan palvelua ja kirja-alalle elinehto. Viikonloppuna Helsingin Sanomissa muisteltiin edesmennyttä musiikkikriitikkoa Seppo Heikinheimoa. Hänen vuoroin ylistävät, vuoroin lyttäävät kritiikkinsä eivät vähentäneet suuren yleisön kiinnostusta klassista musiikkia kohtaan, vaan lisäsivät sitä.

Ankarasta kritiikistä vetää kirjailija herneen nenään, ja niin kuuluukin. Tekstiä ei voi erottaa kirjoittajastaan. Kritiikki kuitenkin palvelee suurempaa kokonaisuutta.

Kirja-alan pitää vetää yhtä köyttä. Kirjallisuuspalkinnot ja kaiken maailman kissanristiäiset ottavat kirjailijoita päähän, mutta lisäävät yleisön kiinnostusta kirjallisuutta kohtaan ylipäätään. Kirjallisuuspalkintojen jakautumisesta tai vaikkapa paikallisen kirjakaupan valikoimasta voidaan motkottaa ”perhepiirissä”, kirjailijoiden kesken. Ulospäin kirjailijoiden, kirjakauppiaiden ja kustantajien on hyvä työskennellä yhdessä.

Kirjastojen asemaa on vahvistettava ja huolehdittava hankintojen riittävistä määrärahoista. Kirjastot ovat varsinkin pienkustantajan paras asiakas.

Lopuksi: kirjoja pitää mainostaa enemmän, ja levittää sanaa. Lukija ei voi ihastua kirjaan, jos hän ei koskaan kuulekaan siitä. Kun en paremmin osaa rautalangasta vääntää, turvaan meemikuvaan. Tue ystäväsi luovia pyrkimyksiä niin kuin tuet isoja kaupallisia suosikkejasikin. Pätee koko taiteen alalle. Jos jaat mielipiteitäsi HBO:n Game of Thrones -sarjasta sosiaalisessa mediassa, mikset kirjoittaisi pari sanaa tuttavasi taidenäyttelystä? Jos ostat Sophie Kinsellan pokkarin telineestä, mikset kokeilisi laadukasta kotimaista viihdettä seuraavaksi?

Jos et itse jaksa pitää blogia, jaa kirjoituksia, joissa muut ovat arvioineet sinua kiinnostavia kirjoja. Ja niin edelleen.

Näin se käy!

Kirjoitan tätä innostuneena, koska viime päivinä eetteriin on tippunut useita blogipostauksia Osuuskumman kirjoista (mm. Hanna Morren Tuonen tahto, Jussi Katajalan Nollameridiaani ja raapaleantologia Ajantakojat).

Mitä muuta… jos paikallinen kirjakauppasi ei pidä yllä tarpeeksi isoa valikoimaa, kannustan tilaamaan kirjat suosiolla netistä. Verkkokirjakaupat ovat nopeita ja luotettavia. Erityisesti kannustan tilaamaan kirjat suoraan kustantajan verkkokaupoista, koska niistä kustantaja saa parhaan katteen ja kirjailija sitä myötä suuremman osuuden hinnasta.

Kivijalkakaupat nurisevat, että Google ja Amazon yhdessä syövät heidät. Amazonista lukija saa kuitenkin kirjan helposti muutamalla klikkauksella. Kivijalkakauppa ei voi kilpailla hinnalla tai valikoimalla Amazonin kanssa. Sen sijaan he voivat tarjota sitä, mitä verkkokirjakaupat eivät, eli henkilökohtaista palvelua, tapahtumia kirjailijavieraineen, kirjoja näytille ja hypisteltäväksi. (Lisäksi on niin, että kaikilla ei ole luottokorttia, jolla ostaa kätevästi netistä.)

Siinäpä nämä. Kommenttilaatikossa saa ehdottaa lisää keinoja kirja-alan piristykseksi.

Pöydän toisella puolella II: Osuustoiminnasta

Palasin tänään kolmipäiväisestä kirjallisuustapahtumasta Uppsalasta. Väsynyt maanantai-ilta tuntuu hyvältä hetkeltä julkaista ajat sitten lupaamani kakkososa kirjoitussarjasta, jossa kirjailija istuu toisella puolella pöytää kuin on totuttu.

Kumma joukko

Kuva yksinään mökissä istuvasta kirjailijasta, joka vain naputtelee kannettavansa näppäimistöä keskittyneesti ja kuuntelee sateen ropinaa peltikattoon, mitä nyt välillä lisää halkoja Porin Mattiin, ei voisi olla kauempana arjestani. Enkä laske tähän nyt edes normaalia perhearkea kodinhoitoineen, koululaisen asioista huolehtimisineen ja muine velvollisuuksineen. Kieltämättä sitä joskus miettii, mitähän sitä tekisi, jos olisi vapaa — vapaa sitoumuksista, aiemmin tekemistään lupauksista, yhteisesti sovituista jutuista.

Luulen, että lopputulos olisi kuitenkin sama. Tarvitsen yhteisön ympärilleni.

Nythän on niin, että kirjoittaja ei välttämättä tarvitse ketään ympärilleen kirjoittaakseen. Julkaistakseen hän tarvitsee kuitenkin muiden tukea. Ehtiväisinkin omakustantaja tarvitsee vähintään kustannustoimittajan, jos hän aikoo julkaista minkäänlaista laatua, koska kirjoittaja ei koskaan voi olla oma lukijansa – emme pysty lukemaan omaa tekstiämme ulkopuolisen silmin.

Perinteinen tapa hankkia tämä ”ensimmäinen lukija” on kolkutella kaupallisen kustantamon ovia. Minullakin on tällainen kustantaja, helsinkiläinen Into. Pienkustantamo, osuuskuntamuotoinen tai muuten yhteisöllinen kustantaja, on kolmas tie. Jos kaupallinen kustantamo on keino tavoitella laajempia lukijajoukkoja, osuuskunta on hiekkalaatikko ja villien ideoiden kasvatusalusta.

Osuuskumma

Olen ollut alusta asti mukana osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, viisivuotiaassa Osuuskummassa. Katsokaa vaikka video, jonka tekemisessä olin mukana. Urani Youtube-tähtenä alkaa ja päättyy tähän videoon!

Osuuskumma on keskittynyt julkaisemaan kotimaista scifiä, fantasiaa ja muuta kummaa kirjallisuutta. Viime vuonna Osuuskumma julkaisi kaksitoista teosta, joista yksi oli espanjankielinen antologia ja yksi raapaleita, tasan sadan sanan tarinoita sisältävä vihkonen. Erilaiset kirjalliset kokeilut kuuluvat myös pienkustantamisen maailmaan. Tämän jutun kuvituksena on käytetty Osuuskumman piirissä syntyneen valokuvaussession tuloksia, kuvaajana taitava Outi Puhakka. Tällaistakin voi tehdä Osuuskummassa, kummallisessa osuuskunnassa.

Osa kirjoittajan ammattitaitoa on, että hän löytää kestävän tavan työskennellä. Tämä koskee myös taloudellisia seikkoja. Kirjoittaminen ei ole palkkatyötä, jossa työnantajan velvollisuutena on huolehtia työntekijän säällisistä olosuhteista. Kirjailija järjestää ne itse itselleen, olosuhteiden järjestäminen ei ole kenenkään muun vastuulla. Osuuskunta on yksi vaihtoehto näiden mahdollisuuksien järjestämiseen. Osuuskunnan jäsenet voivat olla työttömiä, opiskelijoita, itsensä työllistäviä ammattilaisia tai työskennellä kokoaikaisesti jollakin aivan muulla alalla.

Kun perustimme osuuskuntaa, ideana oli taata tulo työstä tekijänoikeuksien haltijoille eli kirjailijoille ja kääntäjille. Kustannustoiminnan teemme käytännössä talkootyönä. Mitä viivan alle jää, se jaetaan vuoden lopuksi. Yleensä jää aika vähän.

Syy miksi olen mukana osuustoiminnassa on myös syy siihen, miksi en toimi yksityisyrittäjänä kirjallisuuden alalla. Tai oikeastaan syitä on kolme: väärä ala, väärä aika, väärä ihminen. Yhdistämällä voimat saamme paremman lopputuloksen. Yhdessä saamme yksinkertaisesti enemmän: isompia painoksia, kauniimpia kansia, paksumpia kirjoja.

Osuustoiminta on myös vastakulttuuria. Tänä vuonna olen mukana toimittamassa englanninkielistä suomalaisten novellien antologiaa ja ensi vuonna tavoitteenani on julkaista omien novellieni kokoelma. Luomme vaihtoehtoista tarjontaa valtavirran rinnalle. Näitä kirjoja ei olisi ilman meitä.

Arki

Osuustoiminnassa antoisinta on kirjan prosessin seuraaminen alusta loppuun. Kirjoittaminen on kivaa, mutta niin on myös porukalla ideoiminen, palautteen saaminen, toimittajan tai toimittajien kanssa työskentely. Ulkoasun rakentumisen eri vaiheiden ihastelu. Kirjapainon, kirjavälityksen ja vähittäismyynnin ammattilaisten kanssa toimiminen. Ja ennen kaikkea tapahtumissa käyminen, lukijoiden, kirjoittavien ihmisten ja ammattilaisten tapaaminen.

Osuustoiminta on myös ennen kaikkea lihas- ja jalkatyötä. Se on pahvilaatikoita, kuittien tulostamista, kirjoitusviikonloppuja, yhdessä tekemistä.

Normipäivä 1:

8:22-8:58 kollegan esikoisromaanin taiton korjaus
9:12-9:29 palkanmaksu
9:36-10.01 taiton korjaus
10:34-10.45 toisen kollegan teoksen esittelytekstin kokoaminen
10.45-11.20 taiton korjaus
11.28-11.34 toisen teoksen esittelytekstin lähetys
11.39-11.50 taiton korjaus
- pitkä lounas kolmannen kollegan kanssa
14.46-16.05 taiton korjaus ja lähetys

Normipäivä Osuuskummassa. Kuva: Outi Puhakka

Esimerkki on peräisin työaikaseurannasta, jonka kollegan kehotuksesta aloitin, mutta jaksoin tasan yhden päivän. Esimerkkipäivänä tarkistin osuuskuntakollegan esikoisromaanin taiton. Kahta samanlaista päivää ei tietenkään ole. Osuuskunnassa työ on vastavuoroista, sinä luet minun tekstini ja minä luen sinun.

Osuuskunnan kirjailijalta katoaa väistämättä tietty viattomuus omaan alaansa nähden. Kultaiset suomut putoavat taiteilijan silmiltä, kun hän pääsee laskemaan katteita kirjoille ja pähkäilemään, mihin nämäkin myydään.

Osuuskuntakustantamon kirjailijana saa tehdä juuri sitä mitä on aina halunnut. Lisäksi pääsee tekemään sitä, mitä ei halunnut. Pääsee tutustumaan arvonlisäverokantojen, varastopoistojen ja laskutuksen kiehtovaan maailmaan! Monena saa olla, ja se on parasta. Kirjailija saa lopulta vain istua koneen ääressä naputtelemassa. Se on pidemmän päälle tylsää.

Sosiaalisuus

Eikö meille tule riitaa, kun on monta kukkoa tunkiolla? No tulee, mutta vähemmän kuin luulisi. Nimittäin kun on kerran käärinyt hihat, on vaikeaa olla suuri taiteilija tai hemmoteltu prinsessa. Tällä on myös huonot puolensa, kirjailijan on tunnettava oma arvonsa. Mutta kirjallisuuden kentällä on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta (ja tästä valittavia kirjailijoita), että pyrin keskittymään asioihin, joihin voin vaikuttaa. En halua olla kuningatar. Kuningattaren kanssa kuvaan ei mahdu ketään muuta.

Nykyaikainen osuustoiminta ei edellytä, että toimijat sijaitsisivat maantieteellisesti samassa paikassa. Osuuskummalla on jäseniä joka puolella Suomea ja muutama myös ulkomailla. Käytännön asiat hoidetaan verkon ylitse. Kaikkia aktiivejamme en ole edes tavannut elävässä elämässä.

Siinä missä yhdistystoiminta myös osuustoiminta nousee yhteisön tarpeista palvelemaan niitä. Osuuskuntalainen ei työskentele vain itselleen vaan yhteiseksi hyväksi. Kehitymme ja kasvamme yhdessä. Mikä sen hedelmällisempi kasvualusta taiteen tekemiselle?

Yhdessä. Kuva: Outi Puhakka

Sellaista. Seuraava osa käsitteleekin sitten kirjamyyntiä.

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pettymys (#bonusajatus)

On vain kahdenlaisia kirjailijoita: niitä, jotka ovat pettyneet ja lopettaneet, ja niitä, jotka ovat pettyneet ja jatkaneet kirjoittamista. Ei ole olemassa yhtäkään kirjailijaa, joka ei olisi joutunut kokemaan karvasta pettymystä uransa aikana.

Postauksen kuvituksena on kooste hylsykirjeistä, joita olen aikoinaan saanut eri kustantamoilta. Kuvatulkkaus: ”Käsikirjoitus. Olemme nyt tutustuneet tarjoamaanne käsikirjoitukseen. Ikävä kyllä on todettava, ettemme voi tarjoutua sitä julkaisemaan. Hyvä Saara Henriksson, kiitos käsikirjoituksesta, jota olet ystävällisesti… oheisen lausunnon ja arvioitsijan kanssa… valitettavasti… ystävällisin terveisin. Arvoisa Saara Henriksson, pahoittelemme, että olette joutuneet odottamaan… Ikävä kyllä se ei sovellut kustannusohjelmaamme. Hei, kiitos osallistumisestasi… Jne. jne.”

Pettymysten sietokyky on osin perinnöllinen ominaisuus, jokainen kestää henkistä turpaanottoa vähän omien rajojensa mukaan. Millä tahansa taiteellisella alalla iskunsietokyky voi kuitenkin olla olennaisempi asia kuin jopa lahjakkuus. Se on kykyä unohtaa, kerätä palaset ja jatkaa.

Mieli myös suojelee pettymyksiltä monella tavalla. Eräs yleinen muoto tästä on ”valmiiksi pilalla kaikki.” Lainaan säettä tästä PMMP:n laulusta. Kun kaikki on kerran jo valmiiksi pilalla, ei kannata edes yrittää. Päätoimittajalla on poliittisesti erilaiset näkemykset kuin minulla – valmiiksi pilalla kaikki. Kustantajat eivät kuitenkaan vastaa – valmiiksi pilalla kaikki. Suomalainen yleisö ei ymmärrä – valmiiksi pilalla kaikki.

”Oikeutus” on vahingollinen ajatus, joka Y-sukupolven kasvatille, pienestä saakka omaan erityisyyteensä uskomaan oppineelle kirjoittajalle on ehkä väistämättä iskostunut mieleen. Kollegallani on aivan loistava sanonta: the world isn’t obliged to care. Kannattaa ajatella niin, ettei milloinkaan pidä luovuttaa vastuuta oman taiteellisen työn etenemisestä kenellekään muulle: kustannustoimittajalle, opettajalle, mentorille. Omasta kehityksestään on vastuussa kirjoittaja itse, ei kustantaja, jolta hän odottaa sähköpostia kolmatta kuukautta.

Internetin ansiosta kirjoittajalla on nykyään paljon mahdollisuuksia myös itsenäiseen julkaisemiseen. Indie-julkaiseminen voi tuntua houkuttelevalta kustantamorumban välttämiseksi. Joissakin tapauksissa tarinan yleisö on jo valmiina ja mikäs sen mukavampaa. Monille kirjoittajille pettymys on kuitenkin luvassa vain toisessa muodossa, eli itsenäisesti julkaistu teos tuntemattomalta kirjailijalta ei löydä lukijoita.

Jokainen tajuaa, että huiput (ja muutkin) ovat joutuneet tekemään kovasti töitä, oikoteitä ei ole. Silti jokainen julkaissut kirjailija kuulee jossain vaiheessa huokauksen, että hyvähän sinun on puhua, kun olet julkaissut/sinulla on apuraha/sinulla on suhteet kustantamoon/olet julkkis. Missään tapauksessa ei kannata pitää itseään oikeutettuna julkisuuteen, kehuihin tai ilmaiskyyteihin, vaikka muut näyttävät niitä saavan (uutisväläys: eivät saa).

Pettymyksen jälkeen mieli lääkitsee egoa syyttämällä muita. Muiden vika. Kustannuspäällikön huonon kirjallisen maun vika (minun bravuurini, saa käyttää). Lausuntopalvelun palautteen antajan, joka ei ottanut mallia varhaisesta vuorovaikutuksesta (maksavan asiakkaan asenne, ymmärrettävä, joskaan ei varsinaisesti hyödyllinen). Jos ei muuta niin kirjoittaja voi syyttää olosuhteita. Kirjailija Juha-Pekka Koskinen on sanonut suunnilleen näin, että kirjailijan etuoikeus on syyttää kirjan huonosta menekistä kaikkia muita tekijöitä paitsi kirjoittajaa itseään. Tässä on myös jotakin hyvin lohdullista.

Ymmärtämättömien ihmisten ja armottomien markkinoiden manaaminen tekee hyvää sielulle. Kannustan siis tuntemaan näitä tunteita ja ärhentelemään hetken aikaa joko itsekseen tai kavereille (päätoimittajalle ärhenteleminen sen sijaan voi torpata avustajasuhteen lopullisesti). Lopulta kukaan ei ole pyytänyt meiltä näitä kirjoja, kukaan tuolla ei ole houkutellut tai maanitellut meitä kirjailijan uralle eikä heitä voi siksi syyttää.

On hyvin vaikeaa tehdä taiteellista työtä ja teeskennellä samalla, ettei muka kaipaisi aplodeja. Selviytyäkseen pettymyksistä kirjailijan kannattaa kuitenkin opetella kiittämään itseään eikä hakea kiitosta muilta. Vinkki: taiteilijajärjestöt kampanjoivat jatkuvasti sen puolesta, että kuvittajat, kirjailijat ym. saisivat työnsä palkaksi käteistä, eivät mainetta ja kunniaa. Sovella tätä ajatusta: niin kauan kuin teet taidetta omaan laskuusi, teet sitä itsellesi. Kissa (muiden) kiitoksella elää. Muilta voi pyytää sitten rahaa.

Tähän päättyy kirjoitussarja ”3+1 ajatusta kirjoittamisesta”. Blogin lukijoiden ajatuksia otetaan mielellään vastaan kommenttilaatikossa.

3+1 ajatusta kirjoittamisesta: Pikkuasiat (#2)

Tässä kirjoitettu perustuu havaintoihin, joita olen tehnyt neljäntoista vuoden aikana kirjoittajana, toimittajana ja ryhmien ohjaajana. Ennen kaikkea nämä eivät ole asioita jotka hallitsisin erityisen hyvin, vaan sellaisia, joissa yritän skarpata.

Kun siirryin harrastaja-antologioista ja -lehdistä ammattilaisjulkaisuihin, lähinnä proosaa kirjoittamaan ja toimittamaan, panin merkille erään seikan: isoina staroina pitämäni kokeneet ammattilaiset eivät osoittaneet ison staran elkeitä silloin, kun piti hoitaa pikkuasioita. He olivat yleensä huolellisia aikataulujen, yhteydenpidon, laskutuksen tai ihan yksinkertaisten kuittausten kaltaisissa asioissa, sellaisissa, joista huolehtimisen voisi kuvitella olevan boheemin taiteilijan kiinnostusten alapuolella.

Oli kysymys kirjailijahaastatteluista, niiden tarkistamisesta, tekstin korjauksista tai yksinkertaisesti deadlineista, ammattilaiset hoitivat homman kotiin. Menestyneet kirjailijat hoitavat kirjailijantyötään kuin pientä yritystä, oli se sitten sivu- tai päätyö. Lopputulos on, että näiden ihmisten kanssa on miellyttävää työskennellä. Pienet asiat ovat isoja asioita.

Aikataulut

Ammattilaiset palauttavat tekstin määräaikaan mennessä tai jos eivät, ovat hyvissä ajoin yhteydessä ja pyytävät lisäaikaa. Osa harrastajista palauttaa tekstin ajoissa, mutta merkittävä osa myöhässä tai ei ollenkaan. (Muunnelma tästä: kirjoittajakurssilaiset, josta ei ilmoittautumisen jälkeen enää koskaan kuulla.)

Kirjoittamiseen vakavasti suhtautuvan harrastajan kannattaa pyrkiä pois opiskelijan ajankäytöstä. Nimittäin opiskelijalla duunit kasautuvat deadlinen alle, ymmärrettävästi, koska kursseja ja tenttejä on paljon. Mutta tuolla oikeassa maailmassa kirjoittajien on työskenneltävä silloin kun he voivat, ei silloin kun aika on otollisin. Kirjailija ja kouluttaja Anneli Kanto puhuu ”etukenosta”, neuvo on hyvä ja sitä kannattaa ehdottomasti noudattaa.

Myös (ja etenkin): ammattilainen joutuu kustantamossa tilanteisiin, jossa heidän on yksinkertaisesti sovitettava aikataulunsa muiden ammattilaisten aikatauluihin. Ammattilaisena hän joutuu myös tilanteisiin, jossa hän joutuu odottamaan kaikkia muita. Kirjailija ei saa joustoa, vaan pikemmin joutuu nipistämään omasta aikataulustaan.

Järjestelmällisyys

Katselin syksyllä MasterChef Australia-ohjelmaa. Hesarin TV-sivuilla joku julkkiskokeistamme kommentoi, että oli ensin arvellut taitavien kilpailijoiden olevan todellisuudessa ammattilaisia. Osallistujien sotkuiset työtavat olivat kuitenkin paljastaneet heidät aidoiksi kotikokeiksi.

Ammattilaisen työtapa voi ulkopuolisesta näyttää kaoottiselta, mutta todellisuudessa kaikki on harkittua. Aikafaktori on jälleen ratkaiseva asia. Kotikokki voi käyttää annoksen tekemiseen miten kauan aikaa tahansa (tai no, ainakin niin kauan kuin perhe ei ole vielä kuollut nälkään). Ammattilaisen erottavat harrastajasta itseluottamus, nopeat ideat ja niiden hyödyntäminen, harjaantunut käsityötaito ja systemaattinen lähestymistapa työhön.

Sama pätee huolellisuuteen. Kun kirjoitin tästä aiheesta muutama vuosi sitten, joku huokaisi, että kokeneet kirjoittajat mahtavat olla superihmisiä. Mutta eivät he ole. Ihan tavallisella arkijärjellä pystyy merkitsemään liuskoihin sivunumerot. Ohjattaville puhun ”kirjoittajan viitasta”, joka puetaan päälle. Kirjoittajan roolissa hutiluskin on itsevarma ammattilainen.

Valmistautuminen

Harrastajan tietokone feilaa, poikaystävä jättää tai koira kuolee. Myös ammattilaisen tietokone feilaa, poikaystävä jättää ja koira kuolee, mutta hän on varautunut siihen, että pahin tapahtuu ja yleensä juuri deadlinen alla. Tuttu käsikirjoittaja kirjoitti romaania ja hoiti muun muassa kolumnivelvoitteensa tabletilla, jonka lasiruudun lapset olivat iskeneet särölle. Erityisesti työvälineet pettävät ja silloin pitää olla varasuunnitelma. Kun kirjoittaja pääsee tietyn kynnyksen yli, vastaan ottavat tahot olettavat, että saat työn tehdyksi keinolla millä hyvänsä. Jos kirjailija ei ole Ilkka Remes tai Jari Tervo, kustantajat eivät yleensä maanittele häntä pitämään kiirettä käsikirjoituksen seuraavan version kanssa. He viivaavat kirjan yli kauden listalta.

Sosiaalisuus

Kirjoittajana pärjääminen ei edellytä sosiaalisuutta, mutta siitä on helkkaristi apua. Sosiaalisuudella tarkoitan tässä toisten auttamista, hyviä käytöstapoja ja huomaavaisuutta työtovereita kohtaan.

Huolimatta laajalle levinneestä uskomuksesta, jonka mukaan kirjailija luo kirjan yksin ja se maagisesti ilmestyy kirjakauppojen hyllyihin, kirjan julkaiseminen on ryhmätyötä kirjailijan, toimittajan, kustantajan ja graafikon välillä. Kirjallinen kenttä laajemmin sisältää yhteistyötä kollegoiden, kirjallisuuslehtien päätoimittajien, tapahtumajärjestäjien ja kirjakauppiaiden kanssa.

Parhaiten verkostoituvat ne, jotka auttavat muita. Osallistuvat tapahtumien järjestämiseen, antavat teksteistä palautetta vertaisryhmissä, ottavat vastaan luottamustoimia, julkaisevat tovereiden tekstejä lehdissä tai kustantavat niitä kirjoina, opettavat. Verkostoituminen ei ole sama asia kuin uralla eteneminen, mutta siitä on uralla todella paljon hyötyä. Kirjoittajat, jotka vain ottavat muiden tarjoamat palvelut vastaan, jäävät ulkoreunalle ikuisiksi ajoiksi ihmettelemään, miten tässä kävi näin.

Hyvältä tyypiltä siedetään jopa huomattava määrä vittumaista käytöstä.

Jos et olekaan skenen (näitä voi muodostua esimerkiksi lehtien, tapahtumien tai kirjallisuudenlajien ympärille) sosiaalinen keskipiste, kannattaa omaksua vähintään ammattimaisen kunnioittava suhtautumistapa toisiin ihmisiin. Älä snobbaile. Älä tylytä. Älä viskele piikkejä tovereittesi niskaan, tapaamissa tai sosiaalisessa mediassa, vaikka sinua kuinka harmittaisi.

Varsinkin, jos koet olevasi puolustuskannalla, kannattaa noudattaa varovaisuutta. Muistan vieläkin, kun osallistuin ihka ensimmäiseen antologian julkistamistilaisuuteeni. Seistiin siinä toisen novellistin kanssa kustantajan toimitilojen käytävällä ja mätettiin lautaselle tuulihattuja tai mitä nyt viime vuosikymmenellä tällaisilla kokkareilla tarjottiinkaan. Kokeneempi kirjoittaja, antologiaan osallistunut novellisti hänkin, tuli ilmoittamaan, että hän ei aio syödä. Hän oli juuri käynyt kustannustoimittaja sen-ja-sen kanssa lounaalla, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa nyt syöminen.

Älä missään tapauksessa nosta itseäsi toisten kustannuksella. Älä ainakaan tee sitä tökerösti.

Kirjallisuuspiirit Suomessa ovat pienet ja kaikki tietävät pian, ketä kannattaa varoa: kuka viskelee piikkejä, kuka ottaa rähinäviinaa, kuka tulee esiintymislavalle myöhässä (tai humalassa, tai ei ollenkaan), kuka vyöryttää henkilökohtaista tai taiteellista ahdistustaan kuulijoiden niskaan, kuka pilaa aina bileet. Suomalainen käyttäytymiskoodisto ei salli asioiden selvittämistä suoraan puhumalla ennen kuin vasta viimeisessä hädässä. Sosiaalisesti kömpelömmät tapaukset vain huomaavat vähitellen jääneensä sivuun kutsuista, tilaisuuksista, keikoista, apurahoista.

Lopuksi:

Pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, koska onnistuminen vähäisessä yksityiskohdassa voi luoda uran. Hyvä kello kauas kaikaa, ja luotettavan kirjoittajan kanssa on helppoa työskennellä jatkossakin.

Globalisaatiosta ja Trumpista

Minun piti kirjoittaa pienkustantamisesta ja globalisaatiosta. Sitten luin, että Donald Trump on voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tämä ei muuttanut suunnitelmaani vaan pikemmin rohkaisi.

Nuorena, nättinä ja anarkistina olin kiivas globalisaation eli kansainvälisen kapitalismin vastustaja. Nyt, kun suomalaiset kirjoittajat yhä useammin miettivät, miten omat hengentuotokset pääsisivät parhaiten lukijoiden käsiin, olen miettinyt seuraavaa:

Globalisaatiota voi toteuttaa kahdella tavalla. Toinen on isot yritykset edellä, ympäristöä ja ihmisoikeuksia polkien. Toinen on noudattaa teknologian kehityksestä ja sen kautta informaation kulun vapautumisesta johtuvaa melko luontaista kehitystä. Voimme synnyttää uusia mahdollisuuksia, vaikkapa pienyrityksiä reuna-alueille, joilla ne aikaisemmin eivät ole olleet mahdollisia.

Kuten blogin lukijat tietävät, olen mukana osuuskunnassa, joka julkaisee suomalaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta. Pari vuotta sitten luovuimme raskain sydämin painattamisesta Suomessa. Toimintamme on pientä, eikä siinä liiku paljon rahaa. Ajatus on kuitenkin, että kirjoittaja saisi kerrankin reilun osuuden tulosta. Usein meitä pyydetään luovuttamaan tekstejämme käyttöön ilman korvausta, palkkiona mainetta ja kunniaa. Suomalaisten offset-painotalojen laskut ovat hyvin kalliita verrattuna etelänaapuriin. Tai voisimme maksaa suomalaiselle painolle, mutta sitten meille, suomalaisille kirjoittajille, ei taaskaan jäisi mitään. Kävisi niin kuin kirjallisuustapahtumissa: tilavuokrat maksetaan, laitteet ja tekniikka maksetaan, artisti nuolee näppejään.

Tänä syksynä olin mukana hankkeessa, jossa julkistettiin suomalaisen tieteiskirjallisuuden antologia Luces del norte Eurocon-tapahtumassa Barcelonassa. Kirjoittajat olivat suomalaisia, kääntäjät muun muassa latinalaisesta Amerikasta. Kirja painettiin Virossa ja sitä myytiin Espanjassa. Painettujen kirjojen myyminen EU-maasta toiseen on älyttömän helppoa, kiitos yhteisömyynnin, pankkien IBAN-tunnusten ja yleisen kaupankäynnin ja verotuksen helppouden. Palvelu tallinnalaisessa painossa on ensiluokkaista, kuljetusfirmat ovat luotettavia ja nopeita.

Mikään ei olisi näin helppoa ilman globalisaatiota.

Itse tarinat edustavat maagista, retrofuturistista, ekologista ja vaikka minkälaista fiktiota, mutta (kääntäjämme mukaan) ulkomaalaisesta näkökulmasta myös jotenkin vinkeästi suomalaista mielenmaisemaa. Barcelonan conissa julkaisua kiiteltiin ja se olikin yksi tapahtuman bestsellereistä. Kiitos kirjailijoidemme J.S.Meresmaan ja Magdalena Hain, jotka matkustivat paikan päälle edustamaan. Suomalainen on Etelä-Euroopassa eksoottinen.

Kuulun globalisaation hyötyjiin. Kirjoittajana toimin alalla, joka ei ole sidottu fyysiseen työympäristöön tai tiettyhin raaka-aineisiin. Olen koulutettu, terve, elänyt vakaissa oloissa koko ikäni. Ainakin toistaiseksi. Pystyn matkustamaan. Minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pyrkiä markkinoille, joissa kaikki on yhtä ja samaa vapaata ajatusten ja tarinoiden virtaa.

Ja siitä juontuukin seuraava ajatukseni: hyötyjät ovat lopulta aina samoja, järjestelmästä riippumatta. Oli vallalla sitten protektionismi tai vapaakauppadoktriini, fasismi, EU, NAFTA tai Kalmarin unioni, aivan yhdentekevää. Niille, joiden ei tarvitse tuntea äärimmäistä stressiä ja hätää jokapäiväisen leivän saamisesta pöytään, jää aikaa tutkailla omia mahdollisuuksiaan.

Kansainvälisen kapitalismin eli globalisaation lasku on massiivinen. Seuraavat neljä vuotta sitä maksavat yhdysvaltalaiset Donald Trumpin johtamassa Amerikassa. Trump on luvannut äänestäjilleen palauttaa jotakin, joka ei ole koskaan ollut olemassa. Uskoisin, että vaikka osa hänen kannattajistaan on rasisteja ja demagogeja, suuri osa on vain rahaeliittiin kyllästyneitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka pelkäävät omien työpaikkojensa puolesta. Jos kahdeksan vuotta demokraattipresidentin hallinnossa ei muuttanut asioita, kokeillaan sitten vaikka tätä.

Trumpin valinta on osa jatkumoa, johon kuuluvat nationalismin nousu Euroopassa (myös Suomessa), Britannian irtoaminen Euroopan unionista ja seuraavaksi varmaan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna (anteeksi!). Valistunut eliitti saattaa olla kauhuissaan, mutta he eivät ole pystyneet kääntämään kehitystä toiseen suuntaan. Häviäjiä on liian paljon, ja he äänestävät takapajuisuuden puolesta. (Valistumaton eliitti paskat nakkaa.) Lisäksi eliitti saattaa puheissa puolustaa ympäristöä, kuten ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, mutta käytäntö on toinen. Pelissä on liikaa rahaa. Vähemmistöt puolustavat itseään, mutta demokratiassa he ovat heikoilla, koska vähemmistöt ovat, no, vähemmistöä.

Sivuhuomiona tulee mieleen, miten valistuneissa Twitter-piireissä vallalla oleva call out -kulttuuri on osoittautunut epäonnistuneeksi strategiaksi, niin epäonnistuneeksi, että siihen on vaikea löytää sanoja. Ei ole pätkänkään väliä, syytetäänkö valkoista heteromiestä misogyniasta, ahdistelusta tai vilpistä. Jos jotain, se lisää hänen suosiotaan. Röyhkeimmät hyötyvät, kun taas toiset itkien pyytävät anteeksi seksistä paitaa yllään. Hyöty sataa vastustajan laariin.

Mitä sitten mietin globalisaatiosta jatkossa? Poliittinen korrektius tai edes hyvät tavat ovat menneen talven lumia, äärimmäinen röyhkeys palkitsee. Pitäisikö nakata roskikseen koko idea ja opetella tulemaan toimeen nationalismin kanssa, kun se kerran ei näytä mihinkään häviävän?

En näe syytä, miksi hyvien ideoiden ja tarinoiden ei pitäisi voida ylittää vapaasti rajoja. Huonot ideat kuten nationalismi ja patriotismi tekevät sen joka tapauksessa. Niinpä opettelen käyttämään iTunesia ja Amazonin kirjakauppaa. Opettelen verotuskäytäntöjä ja laskutusta. Haluan liikkua ja tuoda hyviä tuotteita markkinakojuun tarjolle, tekijöiltä lukijoille, ja sallia muillekin saman. Tuskin me täällä olisimme yksin keksineet koko tieteiskirjallisuutta.

Kuulun globalisaation hyötyjiin ja otan siitä kaiken irti. En pane päätäni pensaaseen, vaikka se eurooppalaisten konservatiivien keskuudessa olisi tällä hetkellä miten suosittu strategia. Jatkan ideoiden, tarinoiden ja kriittisen yhteiskunnallisen näkemyksen levittämistä.

Maailma muuttuu kirjapaketti kerrallaan.

Oman teoksen julkaiseminen

eli Mitä tehdä tekstille, kun se on valmis?

Kirjoittaminen on kommunikaatiota. Vakiintunut tapa löytää lukijoita on julkaista kirja kaupallisen kustamon kautta. Kustantamo sitten saattaa kirjan lukijoiden pariin. Nykyään myös muita tapoja julkaista oma teos, kiitos digipainojen ja internetin tulemisen.

Pidin eilen alustuksen julkaisemista kirjoittajakurssilla ja julkaisen sen myös täällä. Se pohjautuu osin pari vuotta vanhaan kirjoitukseeni Scifin ja fantasian julkaiseminen Suomessa, mutta sen voi lukea minkä tahansa kaunokirjallisuuden lajin kannalta. Käsittelen aihetta ammattimaisen kustantamisen sekä niin sanotun itsenäisen julkaisemisen näkökulmasta. Asia koskee etenkin niitä, jotka haluavat joskus julkaista oman teoksen, mutta voi olla kiinnostavaa myös kotimaisen kirjallisuuden lukijoille. Kustantamisesta on saatavilla mainiota tietoa myös suomeksi, esim. Kustannustoimittajan käsikirja (Vastapaino 2004). Kustantajien muistelmat (Hannu Tarmio, Jarl Helleman, Hannu Mäkelän teos Otavan aika) ovat myös antoisaa luettavaa.

Ammattimaiseen kirjoittamiseen tarvitaan luovuuden (innostus) ja taidon (keinot, rutiini) lisäksi kunnianhimoa eli halua tuottaa laatua. Laatu on lukijan ajattelemista ja huomioon ottamista.

Kustantamossa työskentelee kustantaja. Hänen nimikkeensä voi olla myös kustannusjohtaja tai kustannuspäällikkö. Olennaista on, että hän on ihminen, jonka ammattitaitona on kirjan julkaiseminen eli sen saattaminen lukijoille. Huomatkaa, että tämä on oma ammattinsa. Kun lukija poimii teoksen kirjakaupasta tai kirjastosta, hän voi ajatella, että se on kirjailijan tekemä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija on tehnyt vain käsikirjoituksen. Kustantaja on tuottanut siitä kirjan, jota kädessäsi pitelet.

Kuten Jarl Hellemann sanoo: kirjailija tulee ensin, kustantaja vasta sitten. Mutta kirjaa ei ole ilman kustantajaa.

Kustantaja on ihminen, persoona. Hänellä on valta toteuttaa tai murskata kirjailijoiden unelmia, mutta hän ei ole työssään sitä varten. Hänen työnsä on palvella lukijaa.

Kustantajalla on ammattitaito, mutta kuten kenelläkään ammatti-ihmisellä, hänellä ei ole hallussaan viimeistä totuutta. Jarl Hellmann toistaa usein kuullun kustannusalan viisauden: kukaan ei voi kutsua itseään kustantajaksi ennen kuin on hylännyt kymmenen sellaista teosta, jotka ovat ilmestyneet myöhemmin muualta bestsellereinä.

Käsikirjoituksen lähettämisestä: kustantajat ilmoittavat lähetysosoitteen uusille käsikirjoituksille nettisivuillaan. Yleensä ne lähetetään sähköisesti, joissakin tapauksissa yhä paperina. Tarkista kustantajan toive nettivuilta. Jos sattuu tuntemaan hyvin jonkun kustannustoimittajan, tai kirjailijan joka voi tyrkyttää kässäriä omalle toimittajalleen, niin miksei voisi yrittää sitäkin kautta. Vastausajat ovat noin kuukauden verran pienillä kustantajilla, kolmesta kuuteen isoilla. Aina tämäkään ei riitä. Ennen lähettämistä on hyvä tutustua kustantajan linjaan eli siihen, millaista kirjallisuutta se ylipäätään julkaisee.

Kustantaja (herra tai rouva Iso Pomo) ei missään tapauksessa lue tai edes näe kaikkia kustantamoon tulevia käsikirjoituksia. He eivät välttämättä ehdi lukea edes kaikkea, mikä ilmestyy. Tämä on toki kustantamokohtaista.

Käsikirjoitukset vastaanottaa ja lukee kustannustoimittaja. Hänen ammattinimikkeensä oli ennen vanhaan kustannusvirkailija. Kustannustoimittaja on ammattimainen lukija. Hänen ammattitaitoaan on löytää kirjoittajan visio: se, millaiseksi teokseksi hän pyrkii käsikirjoituksen muodostuvan. Se ei juuri koskaan ilmesty maailmaan valmiina vaan kustannustoimittaja on kätilö. Kustannustoimittaja on peili, jonka kautta omalle käsialalleen sokeutunut kirjoittaja oppii kirjoittamaan käsikirjoituksen uudelleen niin, että nyt myös lukija ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa. Kirjailijat totta kai kehittyvät tässä teosten myötä, mutta varsinkin ensimmäisten teosten tapauksessa kustannustoimittaja on korvaamaton. Myös myöhemmin, ettei pitkän linjan ammattikirjailija päästä hommaa lipsumaan.

Kustannustoimittajan ensisijainen homma on lukea ja kommentoida talossa jo olevien kirjailijoiden käsikirjoituksia. Puskista saapuvien käsikirjoitusten lukeminen hoidetaan yleensä kaiken muun ohella, kaiken kiireellisemmän jälkeen, iltapuhteina. Ei ihme, jos odotusajat ovat pitkiä, kun kirjoittaja on lähettänyt käsikirjoituksen. Usein ”omatkin” kirjailijat joutuvat odottamaan aika pitkään.

Kustantaja palkkaa myös graafikon tekemään kirjan kannen. Kustannussopimuksessa yleensä määritellään, että kustantamo päättää kirjan markkinointiin liittyvistä seikoista. Näihin kuuluu myös kansi. Jos haluat ammattilaisen vinkin, älä lähetä kansiluonnosta tai ehdotusta saatekirjeen mukana, kun lähetät käsikirjoituksen. Todennäköinen reaktio on kustannusvirkailijan irvistys.

Isoon kustantamoon voi saapua jopa tuhat käsikirjoitusta vuodessa. Näistä julkaistavaksi valikoituu yksi tai kaksi. Laskennallinen todennäköisuus saada käsikirjoitus läpi on pieni, mutta lohdutukseksi voi sanoa, että 90 prosenttia näistä on sellaisia jotka eivät missään tilanteessa tulisi julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta. Uskon, että hyvä tarina ja tekijä löytävät lopulta aina paikkansa. Hylkääminen maistuu kasvaalta, mutta siitä selviää ja siitä oppii.

Sopimuksista ja rahasta olen kirjoittanut muualla, ks. esim. artikkeli ”Isona minusta tulee kirjailija” teoksessa Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Toim. Henriksson, Hirsjärvi, Leinonen) Kirjailijaliiton sivuilta saa tietoa näistä asioista sekä tekijänoikeuksista. Tärkein ero kaupallisen ja itsenäisen kustantamisen välillä on, että kaupallisessa kustantamisessa raha liikkuu kustantajalta kirjailijalle, itsenäisessä toisin päin (kirjailija maksaa kustannukset).

Itsenäinen julkaiseminen

Indie-kirja, omakustanne ja palvelukustanne ovat kirjava ja suurelta osin uusi julkaisemisen tapa. Sen piiriin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensisijainen ongelma itsenäiselle julkaisijalle on lukijoiden löytäminen, niin kuin se on perinteisissä kustantamoissakin.

Perinteisen kustantamon kirjailija saapuu juhliin kutsuttuna. Hän juhlii illan tähtenä tai sitten etsii epätoivoisesti puhekumppania, kirjailijasta riippuen. Sen sijaan itsenäinen julkaisija vuokraa tilan ja järjestää juhlat itse. Hänen pitää työntää päänsä ikkunasta ja huudella ohikulkijoille, että tulkaa bileisiin. Voi olla, että heitä tulee yksi tai kaksi. Voi olla, että heitä alkaa tulla ensin tipoittain, sitten ryöppynä.

Tässä piilee myös mahdollisuus: perinteisten kustantamoiden juhliin saapuvat uusien yhdet ja samat ihmiset. Itsenäisten kustantajien on ainakin teoriassa mahdollista löytää uusia lukijakuntia.

Itsenäiseen julkaisemiseen on tarjolla useita vaihtoehtoja. Tässä on joitakin niistä lueteltuna helpoimmasta työläimpään.

- E-kirjan julkaiseminen alustalla kuten Wattpadilla. Valmiita alustat ovat todella matalan kynnyksen internepalveluja. Kuka tahansa rahaton lukiolainen voi julkaista täällä.

- E-kirjan julkaiseminen ja sen toimittaminen Amazoniin tai iTunesiin myyntiin. Myös Smashwordiin voi ladata kirjan myytäväksi.

- Omakustanteen julkaiseminen Print On Demand -periaatteella. Kun joku tilaa kirjan, palvelu painaa sen ja toimittaa lukijalle. Palvelu pidättää osan hinnasta ja maksaa rojaltin kirjoittajalle. Esimerkkejä näistä ovat CreateSpace tai Lulu.com. Huomionarvoista on, että internetpalvelut vaativat vain hyvin pienen taloudellisen alkupanostuksen tai ei ollenkaan rahallista panostusta.

- Omakustanteen julkaiseminen ”perinteisellä” tavalla eli kirjoittaja tilaa toimituksen, oikoluvun (tai hoitaa jotenkin muuten, tai jättää hoitamatta), taiton ja kannen ja vie kirjan painoon. Kirjapaino tekee ainoastaan painotyön, eli ei ole kustantaja. Kirjoittaja huolehtii kirjan levityksestä ja markkinoimisesta. Huomaamme, että tämän toteuttaminen vaatii paitsi rahaa, myös monenlaista taitoa, joka on kaikki toki opittavissa. Digipainaminen on mullistanut kirjanpainamisen niin, että teoksen hinta ei enää välttämättä ole sidoksissa kappalemäärään. Myös todella pieniä määriä on mahdollista painaa. Useimmiten omakustanteet ovatkin pienipainoksisia. Painotaloja ovat mm. Juvenes, Kopio-Niini, Grano.

- Palvelukustanteen tilaaminen. Muuten kuin omakustanne, mutta asiakkaalle eli kirjottajalle tarjotaan maksua vastaan kustannustoimittajan ja graafikon palveluja. Ongelma on, että pahimmillaan kirjan hinta kappaletta kohden nousee huomattavan kalliiksi. Lisäksi kirjan joutuu edelleen enimmäkseen levittämään itse, koska palvelukustantaja huolehtii vain tietojen toimittamisesta tukkurille, ei mistään muusta. Ehkä lehdistötiedote tehdään. Palvelukustanteen tekeminen on yleensä nuorten kirjottajien ulottumattomissa taloudellisesti. Kustannepalveluja tarjoaa esimerkiksi Mediapinta (entinen Pilot-kustannus).

Jos omakustanteet ovat huonoa laatua, se johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää kirjan julkaisemista, toimittamista tai graafista suunnittelua asioiksi, joista kukin vaatii oman osaamisensa. Omakustantajan tapauksessa myös myynti ja markkinointi ovat hankalia.

Kaikkea omakustantamista koskee se, että kirjailija ei voi olla oma esilukijansa. Emme pääse omien aivojemme ulkopuolelle, se ei vain ole mahdollista. Esilukijan tai kustannustoimittajan hankkiminen on vähimmäisvaatimus, jos haluaa tehdä hyvää jälkeä. Kiitos taloustilanteen, lukuisia ammatti-ihmisiä Suomessa toimii tällä hetkellä freelancerina ja he ovat palkattavissa.

Ryhtyisinkö kustantajaksi?

Työmäärältään vaivalloisin tapa julkaista oma teos on ryhtyä itse kustantajaksi. Tämän voi tehdä yksinyrittäjänä tai vaikka kavereiden kanssa osuustoimintana. Mainitsen kaksi kotimaista esimerkkiä.

Osuuskumma-kustannus perustettiin neljä vuotta sitten julkaisemaan spekulatiivista fiktiota, etenkin novellistiikkaa. Mukana oli ammattilaisia sekä alalle vakavasti aikovia. Kustantamo perustettiin, koska suomalaiset kaupalliset kustantajat julkaisivat kyseistä lajia vain harvoin. Kotimaisen spefinovellin lukijat eivät ole kaupallisen kustantamon kannalta mielekäs kohderyhmä. Osuuskumma on tähän mennessä julkaissut kaksitoista novelliantologiaa sekä neljätoista romaania ja novellikokoelmaa, joista neljä on esikoisteoksia.

Kuoriaiskirjat on toiminimi, joka julkaisee pokkareita. Genrejä ovat kauhu, fantasia, scifi ja jännitys. Kuoriaiskirjat jatkaa viihdepokkarikustantajien jalanjäljissä aikana, jolloin seikkailukertomukset ovat enimmäkseen kadonneet lehtipisteistä. Nykyisin genrepokkarien julkaiseminen on marginaalista toimintaa. Kustantaja Tuomas Saloranta on myös itse kirjailija, joka julkaisee oman kustantamonsa kautta. Kuoriaiskirjoilta on ilmestynyt yhdeksäntoista teosta.

Perinteisen ja ”uuden” kustantamisen hyvät puolet

Perinteisessä kustantamisessa hyvä puoli on, että ainakin periaatteessa kirjailija voi keskittyä kirjoittamaan kustantamon hoitaessa kaiken muun. Käytännössä kirjan markkinoinnista iso osa voi langeta kirjailijan itsensä harteille. Kirjailija ei myöskään pysty hallitsemaan prosessin eri vaiheita. Parhaassa tapauksessa ammattitaitoinen kustantaja toimittaa lukijoille parhaan mahdollisen kirjan. Toki ammattikustantajillekin sattuu huteja ja mokia, lepsua toimitusta tai puutteellista oikolukua. Lukijoita tuntemattomalla täyskustannekirjailijalla ei välttämättä ole sen enempää kuin mitä aktiivinen omakustantaja saa hankittua omalla myyntityöllään.

Jotkut omakustantajat pitävät suomalaista kustannusalaa sisäänpäinlämpiävänä ja yrittävät ennemmin itse. Itsenäinä julkaisijana olet vapaa seuraamaan omia ideoitasi. Voit julkaista yllättäviä, poliittisia tai kiistanalaisia genrejä. Voit julkaista lukijaryhmille, jotka eivät kaupallisen kustantajan näkökulmasta ole houkuttelevia. Tai sitten voit pyrkiä isoille rahoille julkaisemalla itsenäisesti englanniksi ja hankkimalla lukijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Todennäköisyys tähän on lottovoiton luokkaa, mutta kuka tietää.

Varmin tapa suomalaiselle kirjailijalle tulla käännetyksi muualle on toistaiseksi ollut menestyä ensin kotimaassa, minkä jälkeen kustantamon foreign rights -osastot, agentit ja kääntäjät ovat astuneet kuvioon ja tuoneet siihen mukaan oman ammattitaitonsa. Julkaistaksesi teoksen ”perinteisellä tavalla” englanninkielisellä alueella tarvitset joka tapauksessa agentin. Jos haluat kokeilla siipiäsi maailmalla, kannattaa lukea kirjailija Anna Hallavan erinomainen johdatus englanniksi julkaisemiseen.

Lopuksi

Olen toimittanut kolmelle eri kustantajalle yhteensä seitsemän teosta: kaksi romaania, yhden kotimaisen novellikokoelman, kaksi käännösnovellikokoelmaa, artikkelikokoelman ja antologian. Osuuskumma-kustannuksen hallituksessa olen istunut yhteensä kolme vuotta. Kustannustoimittajana ja kustantajana olen aloittelija, mutta kehtaan sanoa istuneeni molemmilla puolilla pöytää.

Kirjailijalle on äärettömän hyödyllistä astua joskus myös kustantajan saappaisiin. Se lisää ymmärrystä puolin ja toisin. Kirjailijan on hyvä tiedostaa, että kustantaja ei tahallaan pidä häntä piinassa. Tämän pöydällä kun on usean kirjailijapolon tekstit. Kustantajan taas on hyvä muistaa, että kirjailija on uhrannut teokselle parhaimmillaan vuosien edestä hikeä ja sydänverta. Sitä ei pidä käsitellä rutiinilla tai kyllästyneesti. Emme tee makkaraa.

Fantasia - naisten valtakunta?

Tänään taas tuli kaverin kanssa puhetta asiasta, josta minun on pitänyt blogata jo pitkään. Miespuolinen kaverini oli sitä mieltä, että fantasia Suomessa on naisistunut ja muuttunut poliittisesti korrektin romanssin areenaksi. Vahvoja naisfantastikkoja nousee esiin sieltä ja täältä ja steampunk-henkiset korsetit ja näyttävät asut luovat karnevalismia ennen niin hillittyihin kirjallisiin lukutilaisuuksiin.

Olen osittain samaa ja osittain eri mieltä. Käännösfantasiaa (tai ihan vain englanninkielistä fantasiaa) seuraava lukija ei ole varmasti huomannut tällaista ilmiötä. George R.R.Martin, Neil Gaiman ja Stephen King hallitsevat myyntilistoja J.K.Rowlingin ohella siinä kuin jo kymmenen vuotta sitten. (Poikkeuksena Amazonin Kindle-editiona myytävät vampyyriromanssit, mutta ei niistä sen enempää.)

Muutenkin havaintoni tukisivat sitä, että miehet kirjoittavat spekulatiivista fiktiota niin kuin ennenkin. Esimerkiksi omista kurssilaisistani scifin ja fantasian pajassa miehiä on ollut noin puolet. Kun alan lehtiä ja antologioita katsotaan, niin novelleja julkaisevat miehet siinä missä kuin naisetkin. Samoin kaupallisten kustantajien viime vuoden (harvojen) esikoiskirjailijoiden sukupuolijakauma oli noin puolet ja puolet.

Jos Jehrem ja Falac taistelis, kumpi voittais?

Helsingin Sanomien kriitikko Suvi Ahola innostui alkuvuodesta kirjoittamaan jokseenkin monitulkintaisesti, että superfeminismi saattaa olla nousussa kirjallisuudessa (kursivointi minun). Suvi Ahola poimii väitteensä tueksi ulkomailla kiitosta keränneitä suomalaisia spefikirjailijoita, kuten Johanna Sinisalo, Emmi Itäranta sekä Maria Turtschaninoff. Itse olisin lisännyt listaan Hannu Rajaniemen, Pasi Ilmari Jääskeläisen ja Ilkka Auerin. Mutta silloin alkuperäinen pointti olisi vesittynyt.

Aholan väitteessä on samoja ongelmia kuin siinä ajatuksessa, että Suomessa lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat vain naiset. Eivät kirjoita. Kyllä sitä kirjoittavat myös miehet.

Tällaisessa kirjallisessa journalismissa on se vika, että kun otannat ovat liian pieniä, luotettavia yleistyksiä eri ilmiöistä ei voi tehdä. Ja spekulatiivisen fiktion, erityisesti fantasian julkaiseminen on niin pieni liiketoiminnan ala, että tilastollista analyysia siitä ei oikein saa aikaan. Joudumme pelaamaan mielikuvilla, ja tässä on ongelma.

Yleistykset nimittäin pyyhkivät näkymättömiin kirjoja, joita kirjoitetaan koko ajan, työtä, jota tehdään. Karo Hämäläinen, Tapani Bagge, Markku Karpio, Jyri Paretskoi ja muut lapsille ja nuorille kirjoittaneet miehet voivat vahvistaa tämän.

Mistä mielikuva sitten johtuu?

Kirjallisuus, se, mitä kirjoitetaan ja kustannetaan on eri asia kuin kirjallinen julkisuus. Kiinnostavaa olisikin pohtia, miksi kirjallinen julkisuus fantasian osalta on Suomessa melkein kokonaan naispuolista. Kun julkisuudessa puhutaan fantasiasta, joutuu miehiä etsimään täikammalla. Niin kuin nyt tuosta Hesarin jutusta.

Kaverini ja Suvi Ahola arvelevat, että feminismi on heilauttanut ennen niin miehisen kirjallisen norsunluutornin jalustaltaan. Minun teoriani on, että asetelman kääntymiselle on kaupalliset, eivät poliittiset syyt.

Avainsana on mielestäni viihde. Kun kritiikin tila on vähentynyt sanomalehdissä ja kulttuurilehtien elintila on kaventunut, kirjallinen julkisuus nykypäivänä on paljolti kirjallista viihdettä. Kirjallinen julkisuus on blogeja, naistenlehtihaastatteluja, kirjallisia neule- ja rupattelutuokioita. Myös kirjamessut ovat kirjallista viihdettä. Helsingin kirjamessut ovat naisten valtakunta siinä missä tavaratalot. Miehetkin ostavat päivittäistavaroita ja vaatteita, mutta Stockmannin aula tehdään houkuttelevaksi kosmetiikalla ja parfyymeilla. Siinä, missä perheenäidit tekevät useimmiten perheiden kulutuspäätökset, naiset myös ostavat miehiä enemmän kirjoja.

Ei feminismiä, vaan kapitalismia.

Mitä isommissa ja kaupallisemmissa ympäröissä edellä, sitä fantasian pienemmissä piireissä perässä. Ammattikirjailija ei kirjoita pöytälaatikkoon tai netin mustaan aukkoon. Hän kirjoittaa lukijoille. Parhaimmillaan, kauniina pakettina ja sopivalle (lue: nuorten aikuisten) kohderyhmälle julkaistuna fantasiakirja sopii naiskirjallisuuden muottiin paremmin kuin hyvin. Mikä voisi mennä pieleen?

Liian suurista odotuksista voi koitua myös ongelmia, nimittäin niille naisfantastikoille, jotka eivät ole menestyneet Hesarin kuvaamalla tavalla. Kultaisinta valokeilaa riittää vain kovin harvoille. Tällaisen aikana, kun kirjoja markkinoidaan paljon sosiaalisessa mediassa, vertailu muihin korostuu. Viime syksynä Helsingin kirjamessujen aikaan Facebook-syötteeni feedi täyttyi päivityksistä, joissa ihmiset kertoivat, mitä mekkoja olivat laittamassa päälleen, millaisia korkokenkiä ja mitä ihania ystävättäriä he aikoivat tavata ja tapasivat. Jos fantasiakirjailija muuten sopisi kuvaan, mutta kirja ei pääsekään kiiltäväsivuisten lehtien palstoille, hän voi kokea jäävänsä muiden, menestyvämpien varjoon.

Jopa minä koen itseni ulkopuoliseksi mekkojutuissa. En koskaan keksinyt mitään sanottavaa niihin mekkopäivityksiin, enkä ole edes mies.

On vielä yksi huomio, jonka olen tehnyt fantasian sukupuolijaosta. Perjantaina kävin Kirotun maan ritari -teoksen (Erkka Leppänen ja Petri Hiltunen) julkistamistilaisuudessa Tulenkantajien kirjakaupassa. Viimeistään Petrin kertoessa Jaconian saagasta tajusin, että kyllähän miehet kirjoittavat ja julkaisevat fantasiaa, jopa miekka & magiaa, koko ajan. Ville Vuorela ja Erkka Leppänen, muiden muassa, ovat kirjoittaneet novelleja Hiltusen kehittämään Jaconia-maailmaan. Petri Hiltunen itse tekee praedoreista uutta sarjakuva-albumia. Mike Pohjola, Vuorela ja Miska Fredman julkaisevat roolipelejä. Fantasia on fantasiaa, vaikka se ei ilmestyisikään romaanimuodossa vaan sarjakuvana tai roolipelinä.

Veikkaan, että kortti- ja pöytäroolipelaajien, tietokonepelien sekä figuuripelien harrastajista edelleen suuri osa on miehiä. Hekin harrastavat fantasiaa, vaikka eivät lukisi niin paljon kirjoja.

Mitä väliä on sillä, kuka fantasiaa kirjoittaa? Minulle henkilökohtaisesti on sama, onko lukemani fantasiakirjan kirjoittanut mies, nainen vai örkki. Fantasiaa lukevat hyvin erilaiset lukijat ikään ja ulkomuotoon katsomatta. Jos jokin ryhmä aliedustettuna tekijöiden keskuudessa, herää kysymys, miksi.

Kaikkea kuitenkin löytyy, kun vain osaa katsoa.

Joskus menneinä vuosikymmeninä korkeakirjallinen norsunluutorni oli suhteellisen miehinen linnake. Nyt linnake on huonosti vartioitu, kun ihmiset lukevat yhä vähemmän ja ovat siirtyneet muiden viihteen muotojen pariin. Tv-sarjojen katsomisesta on tullut salonkikelpoista. Game of Thrones -sarjaa voivat seurata sellaisetkin, jotka omien sanojensa mukaan eivät ikinä koskisi fantasiakirjaan. Fantasiaan vaadittiin pitkään toiminnallisia naispäähenkilöitä, ja nyt heitä on saatu. Scifin ja fantasian kirjoittaminen ja julkaiseminen on monimuotoista ja vireää. On kaupallisia- ja pienkustantamoja, mies- ja naistekijöitä. Jos haluaa välttämättä nähdä epätasa-arvoisen taiteenalan, kannattaa vilkaista vaikka elokuvapuolelle.

Ehkä kaikki palautuu lopulta siihen, että toisille annetaan kauhalla, toisille lusikalla: huomiota, lehtiarvosteluja, kuvaustilaisuuksia. Niin se vaan on: toiset juovat sampanjaa VIP-alueella, toiset kaljaa festarialueen ulkopuolella. Pääasia, että on alkoholia hyvä meininki.