Syyskuun jumalat ilmestyy elokuussa 2017

Tämä päivitys on viivästynyt, koska olen lukenut ohjattavieni tekstejä eri koulutusohjelmista. Mutta nyt oikein kuvien kanssa: kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyy kuin ilmestyykin elokuussa Into-kustantamolta. Syksyn katalogia voi selata täällä, paljon muutakin kiinnostavaa kaunoa ja tietokirjallisuutta on tulossa.

Kansikuva, ei lopullinen

Kävin Helsingissä allekirjoittamassa kustannussopimuksen jo viime kuussa, mutta en ole kauheasti huudellut kirjan prosessista täällä tai muuallakaan. Vielä on nimittäin yksi hiomiskierros, joskin aika nopea. Kässäri palautunee minulle ensi viikolla kustannustoimittajalta

Tämä on se vaikea kolmas kirja, jota olen kirjoittanut kohta viisi vuotta ja jonka kirjoittaminen oli välillä yhtä vittua ja perkelettä. Mutta pikku hiljaa alan uskoa sen valmistumiseen. Inton hienossa katalogitekstissä sanotaan näin:

Amerikkalainen Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston opettajapestin vuoksi. Pikkuhiljaa Paulille valkenee, että kaupungissa on jotain hämärää: kadun nimet vaihtuvat yön aikana, kotitalon kerroksien määrä vaihtelee päivästä toiseen. Tuttu raitiovaunureitti päättyy seinään.

Paul tutustuu yläkerran naapuriin, kansannousun kokeneeseen Ishmael Gáboriin, joka vie Paulin kaupungin ulkopuolelle Tonavan saarelle kokoontuvan Syyskuun jumalat -nimisen ryhmän iltamiin. Syyskuun jumalien kautta Paul tutustuu kaupunkiin, jossa unohdetut historiat jäävät elämään uusien rinnalla. Kun Paulille tuttu todellisuus murenee, jää jäljelle kysymys, kuinka toimia oikein.

Syyskuun jumalat on romaani sivustakatsojista, taustallaan suuntansa kadottanut nyky-Unkari. Romaani pohtii muistin ja identiteetin kysymyksiä maailmassa, jossa historia kirjoitetaan joka päivä uudelleen.

Sellaista. Voin kertoa, että kirjan henkilöitä ovat Paulin lisäksi muun muassa 1800-luvulla elänyt kurtisaani Marie Duplessis sekä salaperäinen Stella-rouva, joka asuttaa huvilaa vihreällä Tonavan saarella. Romaanissa esiintyvä historian kieputtaminen on saanut alkunsa poliittisen historian opinnoistani sekä tietysti matkoista Unkariin yli kymmenen vuoden ajalta. 

Keskeisiä teemoja ovat Keski-Euroopan nationalismin nousu, toisen ja kolmannen polven siirtolaiset Amerikassa, kuvataide ja arkkitehtuuri kansallisuuden kuvastajina, vaietut historiat, kommunismin perintö, rakkaus vanhaan ja säilyttäminen.

Tarkoitukseni on avata teoksen taustatyövaiheita mahdollisille kiinnostuneille, samoin julkaista katkelmia, mutta enpäs teekään sitä täällä blogissa vaan uusilla sivuillani saarahenriksson.com. Kerron sitten, kun aika tulee.

Sitä ennen blogissa on kuitenkin luvassa uusi kolmiosainen kirjoitussarja kirjoittajille nimeltä ”Pöydän toisella puolella”. Siinä kerron kokemuksistani osuuskuntamuotoisessa kustantamossa, eli kirjaimellisesti siitä, millaista on istua sillä puolen pöytää jonka vastakkaisella puolella kirjailija yleensä istuu. Mitä olen oppinut ja mitä ihmettelen yhä. Ihan pian…

Tässä vielä otos niistä kirjailijakuvista, joita otimme lievekuvaa varten. Tämä kuva ei valikoitunut katalogiin, mutta on taitavan Nauskan kuvista oma suosikkini.

Harrastuksesta ja motivaatiosta

En ymmärrä. En pysty ymmärtämään.

Mutta yritän.

Aloitin lapsen harrastuksen myötä itsekin uudelleen balettiharrastuksen. Käyn tunnilla, joka on minulle vähän liian vaikea. En koskaan saa suoritusta nappiin. Kaadun jokaisen fouettén. Ihan jok’ikisen. Opettaja varmaan toivoo, että painuisin muualle.

Mutta viidentoista vuoden aikana olen huomannut, että vain ponnistelu sellaisessa lajissa, jossa juuri ja juuri pysyn mukana, pitää motivaatiotani yllä.

Ja tämä asia on askarruttanut minua viime viikkoina. Milloin on hyvä olla ankara itseään kohtaan, ja milloin armottomuus alkaa syödä tekemisen perusteita niin, ettei koko tekeminen ole enää mielekästä?

Pidin opiskeluaikaisen baletinopettajani tyylistä opettaa. Hän oli omistautunut, hauska ja kohtuuton. Teki liikaa töitä. Minua hän korjasi harvoin, koska hän keskittyi niiden ohjaamiseen, joiden kohdalla siitä oli hyötyä. Olin surkea, mutta palasin tunnille aina uudestaan. Parempien taakse, koska minulle se oli hyvä paikka olla. Vaikka tanssi on harrastus, katson, miten ammattilaiset toimivat. Eivät kirjoittajaopiskelijatkaan lue vapaa-ajallaan harrastajakirjoittajien tekstejä vaan kirjailijoiden, kansien välistä.

Unelmat. Kuva: English National Ballet

Monet lähtivät tunneilta pois, koska eivät jaksaneet kipakkaa ja autoritaarista opettajaa. Minä ihailin kuitenkin opettajan suhtautumista työhön. Hänelle tärkeää oli lopputulos, aivan sama, millä hinnalla siihen päästäisiin. Hän ei koskaan säästellyt vaivojaan meidän eteemme. Ei koskaan kehunut ilman syytä, ja harvoin oli.

Harrastajien ohjaajana opettaja oli usein kohtuuton. Mutta pidän vain asioista, jotka ovat vaativia ja kohtuuttomia. Kuten tämän kolmannen romaanin työstäminen, se on vaikeaa ja mahdotonta, mutta jatkan sitä silti.

Olen kautta aikojen myös valinnut samanlaisia työtovereita ja mentoreita. Törmään samaan ihmistyyppiin uudelleen ja uudelleen. Suorapuheisiin, tinkimättömiin, itseään ja muita kohtaan vaativiin.

Jokainen kirjoittaja tarvitsee rohkaisua, ihan jok’ikinen. Minulla on ollut se onni, että minua ovat rohkaisseet työtoverit ja kollegat, aiemmin kirjoittamisen opettajat kursseilla. Mutta kaiken rohkaisun ja kannustuksen jälkeen aloin kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä vasta, kun joku sanoi suoraan: noin et voi jatkaa. Pitää tehdä parempi.

Vielä nykyäänkin tottelen paremmin keppiä kuin porkkanaa. Tiedän, että saan tämän kohdilleen, kun yritän kovemmin. Se on kohtuutonta ja on myös kuluttavaa. Haluaisin olla se kirjoittaja, joka oppii paremmin myönteisen kautta. Mutta kun en ole niin näillä mennään.

Eikö maailmassa olekin upeita asioita? Ja vaikeita! Tehdään ne kaikki ja hakataan päätä seinään!

Todellisuus. Kuva: Saara Henriksson

Kirjallisuuden äärellä kaikki ovat aloitteilijoita alalla, jossa kukaan ei pääse mestariksi. Kirjoittajakursseilla opetetaan yksinkertaisia asioita, jotka ovat vaikeita toteuttaa ja joita harjoitellaan koko loppuelämä. Tiedän, että useimmat kirjoittajat haluavat vain harrastaa. Ohjaajana ymmärrän paremmin opiskelijoita, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti, saavuttivat he sitten tavoitteensa tai eivät. Ohjaajan on tietysti helpompi huomioida samalla motivaatiolla tai oppimistyylillä varustetut kirjoittajat. Muitakin on, ja se on pakko muistaa.

Minä olen hakannut viisitoista vuotta päätäni seinään balettitunneilla. Ikinä, milloinkaan ei ole tullut mieleen pyytää opettajaa hidastamaan ja näyttämään uudelleen, laskea rimaa, mennä tunnille jossa olisin aloittelijoiden joukossa muita parempi.

En ole kehittynyt hyväksi tanssijaksi, koska minulla ei ole siihen edellytyksiä, kerta kaikkiaan. Sen sijaan olen saanut elämänmittaisen rakkauden tanssilajiin, elämään sisältöä, inspiraatiota ja tanssimisen sivutuotteena hyvän kunnon ja suoran ryhdin. Onhan sekin jotain.

Ehkä myös jonkinlaisen oivalluksen hetken itsestäni, että tällainen minä olen.

Mieleen tulee kuitenkin kaksi kysymystä:

1) Eikö harrastaminen kuin se olisi ammatti ole seurausta siitä ajattelutavasta, että työnteko ilman tavoitteita on turhaa? Eikö koko urheiluseuratoiminta, musiikkioppilaitosten verkosto, se asenne jolla lasten harrastuksiin suhtaudutaan perustu Suomessa juuri tällaiseen ajatteluun?

Jos näin on, totta kai se näkyy myös omissa asenteissa. Mutta onko siinä oikeastaan järkeä?

2) Baletissa on lopulta nähdä se piste, josta ei lopulta voi kehittyä pidemmälle. Minulla eivät riitä fysiikka eikä varsinkaan pää. Mutta mistä tiedän, etten pysty kehittymään kirjoittajana pidemmälle? Kuka muu sen näkee kuin kirjoittaja itse? Millainen ohjaaja rohkenee sanoa näin ohjattavalleen?

Vastauksiahan minulla ei ole, enkä täysin ymmärrä kysymystäkään. Mutta pohdin.

Voinko muuttua?