Kuudes virhe

Lueskelin tässä uudelleen pari vuotta sitten laatimaani listaa harrastajakirjoittajan viidestä virheestä. Nämä viisi yleisintä virhettä olivat kärsimättömyys, idean hämäräksi jättäminen, palautteen torjuminen, oheistoimintoihin hukuttautuminen ja ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Luin listan nyt vähän toisesta näkökulmasta. Listan asioista varsinainen virhe kirjoittajalta on oikeastaan vain idean hämäräksi jättäminen. Muut kohdat koskevat vain kirjoittajia, joiden pyrkimyksenä on kehittyä kirjoittajina, ryhtyä ehkä jossakin vaiheessa ammattilaisiksi ja ylittää julkaisukynnys. Kirjoittamista voi harrastaa ilman sen kummempia päämääriä eikä siinä ole mitään vikaa, se ei siis ole mikään virhe.

Haluan myös jatkaa hieman viidennestä virheestä: ylhäiseen yksinäisyyteen jääminen.

Ajattelen sitä kohtaa, jossa ensimmäinen teos on kirjoitettu. Se on ehkä pyöräytetty useammassakin työpajassa ja kirjoittaja on saanut palautetta useilta esilukijoilta, niin ammattilaisilta kuin perheenjäseniltä ja kavereiltakin.

Parhaillaan käsikirjoitus on kustantajakierroksella. Hyvässä tapauksessa kirjoittaja kerää hylsyjä ovimatolta posteljoonin käynnin jälkeen, saattaapa niissä olla standardiliuskan lisäksi palautettakin. Huonommassa tapauksessa mitään ei kuulu. Kirjoittaja uskoo tekstiinsä haluaa julkaista teoksensa kaupallisella kustantajalla, saada teokselleen näkyvyyttä ja ehkä sen ansiosta rahaakin. Kaiken tämän vaivannäön jälkeen hän haluaa osua napakymppiin.

Minulla on uutisia tälle kirjoittajalle: Ani harva kirjoittaja tekee läpimurron kerralla. Tämä koskee myös julkaisseita kirjailijoita. Heidän tapauksessaan kohta viisi kuuluu näin: kirjoittaja jää odottamaan kotiin läpimurtoa, jota ei koskaan tule.

Kirjoittajaa tai hänen teoksiaan ei löydetä kotoa ilman todella hyvää tuuria ja sellainen lankeaa vain harvojen osaksi. Suomessa on aika monta kirjailijaa, josta kukaan ei ole kuullut. Suuren yleisön tietoisuuteen voi päästä olemalla juuri "se" kirjasyksyn esikoiskirjailija johon lehdistön huomio ja palkintoehdokkuudet osuvat.

Loput joutuvat rakentamaan oman uransa pienin askelin, jos sellaisen haluavat. Osallistumaan paikallisen kirjoittajayhdistyksen lausuntailtaan, tarjoamaan tekstiään pienkustantajalle. Yrittämään sisään keittiön ovesta.

Mutta askelten täytyisi kuitenkin viedä johonkin, eteenpäin tai uuteen suuntaan. Konkarikirjailija sanoi viime kesänä jotakin, jota jäin miettimään: kirjoittaja ei saa ajatella liian pienesti. Jos oma teos on jo plakkarissa, kirjoittajan kehittymistä ei edistä se, että hän osallistuu kaupunginosayhdistyksen kirjoituskilpailuun, jossa voi voittaa kaksi litraa kotimehua. Askelten täytyy olla sellaisia, että niistä on joko a) jotakin mitattavaa hyötyä tai b) kirjoittaja kokeilee niiden kautta jotain uutta.

Olkoon tämä listan viimeinen, kirjoittajan kuudes virhe: samoilla, tutuilla poluilla talsiminen vuodesta toiseen. Yritän myös itse välttää tätä virhettä.

Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.

Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Uuden vuoden toivotukset

Vuosi 2013 ei tuonut ihmeempiä muutoksia verrattuna edellisiin. Työskentelin edelleen apurahalla, lyhyitä pätkiä mutta kuitenkin. Työstin seuraavaa romaania ja joskus tulevaisuudessa valmistuvaa lyhytproosakokoelmaa sekä ystävän kanssa tehtävää ekologisen kodinhoidon opasta, jonka pitäisi ilmestyä syksyllä 2014.

Uutta kaunokirjallisuutta minulta julkaistiin kolmen novellin verran: novelli Tehtaanpuiston hirviö kokoelmassa Kuun pimeä puoli (toim. Juri Nummelin), novelli Siivet äänikirjassa Kun kansilaudoille liukui lohikäärme (toim. Anne Leinonen ja Tapio Ranta-aho) sekä novelli Merikuningas Usva-verkkolehdessä. Viime vuonna kuulin myös ensimmäisen kerran tekstiäni esitettävän toisen lukemana näyttämöllä, novellin Painovoiman sieppaamat Osuuskumma-kustannuksen ja tamperelaisen Tukkateatterin järjestämässä reading-tilaisuudessa. Kokemus oli hieno, teksti ei enää ollutkaan omaani vaan se muuttui ohjaajan ja näyttelijän käsissä joksikin muuksi.

Olin mukana toimittajana Huomenna tuulet voimistuvat -ekoscifiantologiassa Erkka Leppäsen kanssa sekä muutamassa muussa kirjahankkeessa. Ekoscifiantologian markkinoimiseksi Osuuskumma järjesti Keski-Suomen ELY-keskuksen tuella Kuvittele tulevaisuus -kiertueen, jonka puitteissa kävimme Jyväskylän ja Lappeenrannan kaupunginkirjastoissa sekä Turun ja Helsingin kirjamessuilla puhumassa aiheesta. Hankkeella oli myös oma blogi.

Pääsin esiintymään Jyväskylän kirjamessuilla, Korjaamon kirjamarkkinoilla Helsingissä, Finncon-tapahtumassa Helsingin kaapelitehtaalla sekä ainakin Suomalaissa Kirjakaupassa ja Pienessä kirjakaupassa Tampereella. Lisäksi kirjoitin muutaman lehtijutun (Maailman Kuvalehti, Kirjailija, Kosmoskynä), opetin scifin ja fantasian kirjoittamista Tampereen seudun työväenopistossa ja Nuoren Voiman Liiton Sulkasato -sanataidekoulussa, kävin matkoilla (kaksi kertaa Unkarissa, johon seuraava romaanini sijoittuu, kaksi kertaa Ruotsissa ja kerran Ranskassa), tanssin balettia ja mökkeilin perheen kanssa niin paljon kuin mahdollista (en kovinkaan paljon).

Vuonna 2014 pyrin saamaan keskeneräiset kirjahankkeet valmiiksi, kirjoittamaan entistä monipuolisemmin eri medioihin, matkustamaan vähemmän (mieluummin yksi pidempi oleskelu ulkomailla kuin monta lyhyttä!) ja oleskelemaan enemmän maalla, jos mahdollista. Olen lisäksi mukana toimittamassa uutta scifiin ja fantasiaan keskittyvää kirjoittamisen opasta, joka ilmestyy Finncon-tapahtumassa Jyväskylässä heinäkuussa.

Kiitän Jenny & Antti Wihurin säätiötä, Pirkanmaan kulttuurirahastoa ja Taiteen edistämiskeskusta saamastani tuesta.

Lopuksi toivotan hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille. Toivotan myös menestyksekästä kirjoittamisvuotta kaikille kirjoittajille.

Kannustusta kirjailijalle

Mainio kirjailijatoverini otti esille kirjailijan kannustuksen. Pohdin asiaa ja tunsin piston sydämessäni. Harrastajakirjoittajalle on tarjolla monenlaista hengennostatusta ja kannustusta. Julkaisseella kirjailijalla on vain Kirjailija-lehti ja lukuisia blogeja, joissa enimmäkseen maristaan (kuten tässä).

Koska olisihan se väärin sanoa, etteikö kirjailijan ammattiin liittyisi unelmia ja niiden toteuttamista. Harvassa toimistotyössäkään nykypäivänä olisi aikaa tällaisen blogin pitämiseen. Kirjailijan ammatti hakkaa esimerkiksi toimittajan ammatin 6-0 siinä, että kirjailijalla on aikaa ja tilaa kypsytellä ajatuksiaan.

Moni ammattikirjoittaja on nöyrä kirjallisuuden edessä. Koska kirjoittaja on etuoikeutettuna saanut osallistua tämän suurenmoisen asian tekemiseen, ei ajatella, että on sen vuoksi vielä oikeutettu saamaan päänsilityksiä tai taputuksia. Vaikka jokainen kirjoittaja on todellisuudessa ansainnut laakerinsa. Seppeleen, joka muodostuu hänen punomistaan sanoista. Se on hänen oikeutensa ja vastuunsa eikä kukaan voi ottaa sitä häneltä pois.

Ystäväni kritisoi myös sitä, että niin monessa kirjoittajakoulutuksessa pidetään tärkeimpänä tavoitteena, että teksti (runo, romaani, näytelmä) olisi mahdollista julkaista. Tekstin julkaisukelpoisuus kertoo tekstistä kuitenkin vain yhden asian: sen, että se on julkaisukelpoinen. Se ei ole tekstin koko arvo, ei edes esteettinen arvo, sisällöstä puhumattakaan. Julkaisukelpoisuus edellyttää tiettyjen konventioiden noudattamista ja tekstin julkaisu kertoo siitä, että kirjoittaja hallitsee nämä konventiot.

On mahdollista kirjoittaa. On jopa mahdollista elää kirjoittajana, ei sitä muuten moni tekisi, en minäkään. Jotkut solahtavat kirjoittajan elämään helposti ja nopeasti, joillakin menee kauemmin, että he löytävät oman paikkansa. Löytävät lukijoita, saavat kannustusta kriitikoilta (tai kollegoilta, tai kustantajalta, tai lähipiiriltä. Kuka mitäkin on vailla). Mutta kun paikan on kerran löytänyt, se on todellakin oma, ainutlaatuinen. Meidän kirjoittajien tulee antaa sille arvoa.

Teen siis harjoituksen ja kokeilen arvostaa juuri sitä, mitä teen tänään. Vaikka se olisi sitä tylsempää kirjoittajaelämään liittyvää, laskutusta, kirjeenvaihtoa, opetuksen suunnittelua. Koska se on minun elämääni ja minä nyt joka tapauksessa sitä elän, ja olen ihan tyytyväinen kuitenkin. Ehkä niistä huippuhetkistäkin (käsikirjoituksen version valmistumista, siitä tunteesta, kun teksti soljuu) voisi yrittää nauttia vähän pidempään eikä olla heti muistuttamassa itselleen, miten pitkä tie on vielä kuljettavana, ennen kuin lopussa kiitos seisoo. Ei seiso, jos ei muista antaa itselle sitä kiitosta.

Kirjoittajat, annetaan itsellemme se kiitos nyt.