Kotimainen spefiteos etsii lukijaa

Olen pitkästä aikaa seurannut Risingshadow -foorumin keskustelua scifi- ja fantasiakirjoista, eli tuttavallisemmin spefikirjallisuudesta (=spekulatiivinen fiktio, realistisesta kerronnasta poikkeava fiktio). Kirjoittajan kannalta näiden keskustelujen seuraaminen on opettavasta: mitkä teokset nousevat keskustelunaiheiksi?

Grant Wood: American gothic. Löytyisikö Pohjanmaalle sijoittuvista tarinoista kotimainen spefivastine amerikkalaiselle genrelle?

Kysymys palautuu mielenkiintoisella tavalla siihen, miten teos yleensä löytää lukijansa. Kotimaisen scifin, fantasian tai kauhun tapauksessa mahdollisia yleisöjä on hahmotettavissa neljä, jotka luettelen seuraavassa pienimmästä suurimpaan.

Ensin tulee kirjoittajan luonnollinen yleisö, eli toiset kirjoittajat tai spefiharrastajat eli fandom. Tämä on pieni porukka, joka toisaalta ostaa paljon kirjoja, mutta ei nykypäivänä välttämättä ehdi lukea kaikkea mitä julkaistaan, vaikka sen kuuliaisesti ostaisikin. Fandom-yleisö on maultaan kehittynyttä ja vaativaa. Lukijat etsivät uusia ideoita, eivät välttämättä niinkään hyviä tarinoita, koska niitähän kerrotaan muissakin genreissä. Tämä yleisö lukee usein paljon, myös muuta kaunokirjallisuutta kuin spefiä. Pienet kustantajat kuten Kuoriaiskirjat tai Vaskikirjat julkaisevat periaatteessa tälle yleisölle, toki välillä joukossa voi olla laajempaa yleisöä kiinnostavia hittejäkin.

Seuraava laajempi piiri ovat spefin lukijat ylipäätään: vampyyrisarjojen ystävät, nuortendystopian suurkuluttajat, Alistair Reynoldsinsa pokkareina lentokentiltä ostavat insinöörit. Ja niin edelleen. Joukkoon mahtuu myös perinteisestä roolipelifantasiasta innostunutta nuorta ja vanhempaakin väkeä.

Näitä yleisöjä hätyyttelevät kotimaiset sarjat kuten J.S.Meresmaan Mifonki-sarja sekä Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja. Viimeksimainitut edustavat YA-fantasiaa ja steampunkia ja toisin kuin kotimaisissa sarjoissa usein aiemmin, niissä ei ole leimallisesti suomalaiskansallisia piirteitä. Tällaisen spefin kirjoittajan kannalta ongelma on, miten erottua käännöskirjallisuuden joukossa. Lukijalle, joka on kiinnostunut nimenomaan vampyyreista tai nuorista sankareista synkässä tulevaisuudessa ei kotimaisuus ole kovin tärkeä suositusperuste siinä kohdassa, kun hän valitsee luettavaa.

Joskus kirjoittajat nurisevat, että nuoremmat lukijat voivat jopa suhtautua ennakkoluuloisesti kotimaiseen kirjaan. Ongelma lienee kuitenkin ennemmin se, että nuortenkirjallisuus ylipäätään ei menesty, jos sen kyljessä ei ole elokuvaa tai muuta herättämässä huomiota. Ainakin tällaista viestiä kerrotaan kaupallisten kustantajien taholta toukokuun Image-lehdessä.

Jos kirjoittaja haluaa omalta osaltaan kehittää spefiä genrenä, tällaiselle yleisölle kirjoittaminen ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Houkutus-genren tai Nälkäpelin lukijat ehkä etsivät yleensä romanssia tai seikkailua eivätkä spefiä spefin vuoksi. Lisäksi vaikka tämä lukijaporukka on paljon laajempi, se ei ostovoimallaan pysty pitämään kovin monta kirjailijaa leivässä Suomen kokoisessa maassa.

Sitten on valtavirtayleisö. Satunnaisia kotimaisia viihdehittejä lukuunottamatta lukeva yleisö suosii kaunokirjallisesti korkeatasoisia teoksia, jotka ovat pääsääntöisesti ison kustantajan julkaisemia ja Helsingin Sanomien kriitikoiden kiittämiä. Tänään Hesarissa oli pieni uutinen Kirjakauppaliiton huhtikuun myydyimmistä kirjoista. Myydyin teos, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys voi olla vaikka miten hieno kirja, mutta spefikirjoittajan kannalta on lohdutonta, että hittikirjaksi nousee aina vain hienovarainen kertomus sodan polttaman pohjoisen pienistä ihmisistä, tai kertomus lestadiolaisäidin raskaasta elämästä, tai muu vastaava perusrealistinen teos.

Toki spefiteoskin voi nousta suuren yleisön suosikiksi, ilman muuta. Esimerkiksi Mikael NiemenPopulaarimusiikkia Vittulajänkältä on käännösstatuksestaan huolimatta nimenomaan suomalainen teos, jossa (kotikriitikon mukaan) yliluonnolliset tapahtumat sopivat hyvin yhteen persoonallisen kertojanäänen kanssa. Tällaisen teoksen pitää kuitenkin todella, no, erottua. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä sisältää myös ajankuvaa sekä eksoottisen ympäristön.

Sitten ovat vielä ulkomaat. En edes aloita siitä, miten vaikeaa spefikirjoittajan (niin kuin kenen tahansa muunkin kirjoittajan) on lyödä itsensä läpi käännösmarkkinoilla. Ulkomaisten lukijoiden kannalta suomalaiskansallinen eksotiikka voi olla bonusta, kun taas täällä spefilujat ovat saaneet lukea sitä jo sen verran kauan, että siihen voidaan viitata värttinä- tai tuohifantasiana.

Miten sitten erottautua, löytää teokselle uusia lukijoita pienen piirin ulkopuolelta?

Lukijoiden löytäminen kotimaiselle proosalle voi olla valtavirtapuolellla ihan yhtä vaikeaa kuin spefipuolellakin. Uusia, erilaisia ilmiöitä nousee pintaan harvakseltaan. Tässä mielessä steampunk voi olla pieni pelastus spefikirjallisuudelle. Uuskumma ja sen jälkeläinen Suomi-kumma ehkä lopulta kiinnostivat jälleen vain liian pientä yleisöä.

Eri mediat myös kierrättävät ideoita ja tarinoita keskenään entistä nopeammalla tahdilla. Yhdysvalloissa hyvin suosituksi nousseessa tv-sarjassa True Detective mysteeri ja selittämätön ovat kiinteä osa kerrontaa. Amerikassa tälle genrelle on nimikin, "southern gothic". Ehkä tulevaisuudessa parhaiten menestyvät teokset, jotka pystyvät hyödyntämään arvoituksellista elementtiä tunnelman kautta, tätä arvoituksellisuutta tai sen mahdollisia tulkintoja mitenkään selittämättä.

Yllättävä käänne fantasiasarjassa

Mitä Suomessa sitten on enää kannattavaa kustantaa jos ei sarjamuotoista fantasiaa?

Kollega J.S.Meresmaa kirjoittaa blogissaan Mifonki-kirjasarjan kohtalosta. Satsaus esikoiskirjailijaan on kustantamolle aina riski. Kustantamon päätös katkaista sarja kahden kirjan jälkeen eli ennen kuin edes saadaan todellisuudessa selville, oliko riski kannattava, tuntuu hätäiseltä. Mifongin ajan ilmestymisestä on ehtinyt kulua vasta viisi kuukautta, se on melko lyhyt aika tehdä päätelmiä sen suhteen, mikä on kokonaisen kirjasarjan menestys.

Fantasialla on Suomessa maine hieman "matalana" genrenä ja lähinnä nuorten suosimana kirjallisuutena. Junnut lukevatkin fantasiaa, suorastaan ahmimalla, ei se asia ole muuttunut vuosien varrella. Mutta nuoret lukevat ennestään suosittuja, käännettyjä, vahvasti brändättyjä sarjoja kuten K.A.Applegaten Animorphs-sarjaa, Eoin Colferin Artemis Fowl-sarjaa ja Mary Hoffmanin Stravaganza-sarjaa, vähän vanhemmat sitten vaikka näitä romanttisia vampyyrisarjoja (tytöt) tai Forgotten Realmsia (pojat). Ei ole varsinaista syytä siihen, miksi nuorille suunnattu kotimainen fantasia ei voisi menestyä. Ongelma on markkinoinnissa ja siinä, että suomalainen sarjakirjoittaja joutuu kilpailemaan käännöskirjojen kanssa.

Aikuinen fantasiayleisö on Suomessa paljon pienempi. Ne aikuiset, jotka haluaisivat lukea fantasiaa, joutuvat lukemaan englanniksi tai turvautumaan pienkustantajien teoksiin. Jopa George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu -sarja on suomeksi pienkustantajan julkaisema. Isot kustantajat julkaisevat satunnaisesti aikuisten fantasiaa, mutta myynnin jäädessä pieneksi käännökset tyssäävät usein yhden-kahden kirjan jälkeen.

Olen siinä mielessä epätyypillinen fantasianlukija, etten sinänsä kaipaa sarjoja, riittää kun pääsen piipahtamaan kirjailijan luomassa maailmassa yhden kirjan verran. En kaipaa fantasiakirjalta eeppisiä taisteluita tai edes erotiikkaa, haluan ihmeen tuntua ja tunnetta siitä, että elämää suuremmat voimat ovat liikkeellä.

Mifonki-sarjan kohtaama käänne pani pohtimaan kirjailijan ja kustantamon suhdetta yleensä. Kirjailija on Suomessa yrittäjän asemassa siinä mielessä, että kirjat kirjoitetaan enimmäkseen omalla riskillä. Käytännössä kirjailija joutuu löytämään jostakin rahat siihen, että ylipäätään saa tehdä työtä. Kirjailijat valittavat - aiheesta - pitkiä viestikatkoja kustantajan kanssa, epävarmuutta ja pieniä tai olemattomia palkkioita. Kirjailijan on omasta näkökulmastaan nyrkkipajassa mitättömällä tuntipalkalla ahkeroiva alihankkija, josta valmiden käsikirjoitusten lisäksi mielellään ei kuulu kustantamon suuntaan mitään ja jota kustantaja muistaa lähinnä silloin kun olisi tarvetta saada messuille ilmaisia esiintyjiä.

Kustantajan näkökulma puolestaan on, että hän ei voi julkaista kirjoja eli tarjota kirjailijalle mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan, jos toiminta ei ole kannattavaa. Jos toiminta on tappiollista, kustantamo ei pysy pystyssä eikä kirjoja voida julkaista. Kirjailijan kannalta kustantamon tärkein ominaisuus on, että kustantaja kustantaa, mahdollistaa kirjan ilmestymisen. Ei ole kirjailijaa ilman kustantajaa. Kaikki muu, palkkiot, markkinointi tai jatko-oikeudet ovat sopimusasioita, eli niistä voidaan sopia. Kaiken perusta on, että kirja tulee julki ammattitaitoisesti toimitettuna ja siinä graafisessa muodossa, että se on lukukokemuksen kannalta paras mahdollinen.

Kirjailijat valittavat pienkustantamoiden palkkiokäytäntöjä tai sekavia kustannussopimuksia. Kuitenkin pienkustantajatkin ansaitsevat olla olemassa. Jos kysytään, että miksi kustannatte, jos ei ole varaa maksaa lehtimainoksia tai taattuja ennakoita, voidaan kysymys asettaa myös toisinpäin: miksi kirjoitatte, jos kirjan läpimeno suurella kustantajalla ei ole taattu. Ymmärrän pienkustantajaa, tiedän millaista on kustantaa kirjoja siinä tilanteessa, jossa kannessa ei voida käyttää sinistä väriä sen vuoksi, että niissä painoissa joihin on varaa ei pystytä sinistä väriä toistamaan kunnolla.

Surullisinta on kuitenkin, jos ihminen unohtuu kirjan ja kustantamon välistä: käsikirjoitukset, joita makuutetaan pinoissa, sydämen sopukoissa varjellut ajatukset ja ideat, joita ei haluta kuunnella. Suomessa kirjoitetaan paljon, ja se on hyvä asia suomalaisen kirjallisuuden monimuotoisuutta ajatellen. Kirjoja tehdään lukijoita varten, ja heitä varten olisi tärkeää edes kustantaa aloitettu kirjasarja loppuun. Nostan kirjailijalle hattua siitä, että hän on valinnut seurata sydäntään.