Tarvitaan enemmän lehtiä

Se on vappu juhlittu ja vaalit tulossa vuoden päästä, minkä juhlapuheistakin huomasi. Musiikkiesitysten, marssien ja poliittisten puheiden lisäksi sitä kaipaa vapputoriltaan kirjallisuutta, tässä tapauksessa lehtiä. Toukokuun puiden vihertäessä kiinnostaa perehtyä siihenkin, mitä siellä lehdistössä oikein kirjoitellaan.

Kun olisi niitä puolueiden lehtiä.

Vapputorilta poimin mukaan Kansan Uutiset. Sen pääkirjoituksessa entinen STT-kollegani Jussi Virkkunen tykkää, että velkajarru on huono juttu, veronkorotukset hyvä juttu. Kansijutussa viisi asiantuntijaa mietiskelee, mistä säästäisivät 10 miljardia. Lisäksi ostin torilta 2 eurolla yhden pienlehden.

Keväällä 2026 lehtiharavaan osunutta.

Onko puolueen tehtävä julkaista lehteä? Riippuu siitä, haluaako se edistää riippumatonta journalismia ja sananvapautta. Valtamedian toimittajia moititaan maakunnissa punavihreäksi sakiksi, mutta jos katsoo tämän porukan omia julkaisuja, niin ne ovat huvenneet viimeisen 15 vuoden aikana. Vihreä Lanka ilmestyi vuosina 1983–2019, parhaimmillaan sanomalehtenä noin 50 kertaa vuodessa. Olen itsekin ollut siellä kuukauden verran harjoittelijana opiskeluaikoinani, päätoimittaja Anna Tommolan vahtivuorolla.

Toisin kuin esimerkiksi SDP:n Demokraatti, Vihreä Lanka ei ollut puolueen pää-äänenkannattaja vaan itsenäinen julkaisu. Vihreän Langan tilalle perustettiin viestintätoimistomainen verkkomedia Verde. Kuinka moni on käynyt lukemassa?

Miksi puolueella pitäisi olla oma lehti

Tuskin kukaan valitsee äänestämäänsä puoluetta sen julkaiseman lehden perusteella. Mutta puolueen lehti nostaa asioita keskusteluun. Kun Lanka lopetettiin, vihreiden piti panostaa monikanavaiseen viestintään. Nyt esimerkiksi Meta, eli Facebook ja Instagram, pyrkii estämään poliittisen julkaisemisen. Verkkokeskustelut katoavat hyperlinkityksestä ja muistista, foorumit haipuvat bittiavaruuteen. Instagram on toiminnallisuuksiltaan mahdoton kanava paneutuneiden avausten julkaisemiseen ja keskustelun käymiseen.

Puolueen lehti kehystää isoja aiheita, ja sen pääkirjoituksia siteerataan muissa lehdissä. Vihreille se olisi erityisen tärkeää, koska vihreän puolueen omat aloitteet eivät pääse esiin oikein missään. Seuraan kyllä yksittäisiä poliitikkoja sosiaalisessa mediassa, ja vihreät poliitikot vastustavat voimakkaasti Orpo-Purran hallituksen tekemiä leikkauksia. Mutta Vihreiden omat ideat eivät pääse puskemaan algoritmin läpi.

Oma lehti tukee myös liikkeen sisäistä keskustelukulttuuria. Koska sitä Vihreät lopulta on, niin kuin Perussuomalaisetkin, yhden asian liike. Se ei estä sitä nousemasta isoksi puolueeksi, paitsi että ihan lähiaikoina se ei näytä tapahtuvan. Vihreät on vaihtoehtopuolue, joka ei ole katoamassa mihinkään, mutta ei myöskään nouse 10 prosentin kannatuksen tuntumasta. Erityisesti omat aktiivit harmittelevat, että puolueen sen suunta ja identiteetti ovat säännöllisesti haussa.

Oma lehti ei auta voittamaan vaaleja. Puolue – tai liike – tarvitsee lehteä omaa historiankirjoitustaan varten. Identiteetin muodostamiseen tarvitaan muistia, ja se pitäisi päästä tekemään itse, ei luottaa muiden määritelmiin. Kuten vasemmistoliiton historiasta kirjoittanut Sirpa Puhakka toteaa, asiakirjat eivät kerro ajatuksista ja tunteista. Oikeat puolueet ovat pitkän ajan kehityksen tulos, ja tätä kehitystä dokumentoivat puoluelehdet. SDP:n Demokraatti on perustettu Työmies-nimellä vuonna 1895. Vihreiden lehdelle tällaista historiaa ei synny, koska se on lakkautettu 36-vuotiaana.

Juha Honkonen muistuttaa ”muistokirjoituksessaan” Langassa, että vuonna 2011 Demokraatti ja Suomenmaa ilmestyivät joka arkipäivä. Sama väheneminen tai lakkauttaminen on koskenut koko lehtikenttää, maakuntalehdistä järjestölehtiin. Kannattaa muistaa, että vähän joka kerholla oli aikanaan ensisijaisen tiedotuksen välineenä oma pienlehti. Jopa omalla kuorollani, Kanerva-kuorolla, oli muinoin jäsenlehti Kontti.

Tietenkään painetut lehdet eivät ole, eivätkä tule olemaan, sitä mitä ennen. Painetun lehden kustantaminen on tosi kallista. Painokulujen lisäksi postikulut ovat taivaissa. Silti Kansan Uutiset ilmestyy painettuna kerran kuussa. Vertailun vuoksi, kokoomuksen Nykypäivä ilmestyy painettuna neljä kertaa vuodessa. SDP:n Demokraatti ja Arbetarbladet ilmestyvät digitaalisena, samoin keskustan Suomenmaa. Kansan Uutisissa julkaistaan jopa kirja-arvosteluita, keskustelua tuosta toisesta painetusta mediasta, josta oman maakuntani valtalehden päätoimittajan mukaan lukijat eivät ole kiinnostuneita.

Kannattaa muistaa, että virallisesti Vihreät ja Vasemmistoliitto on perustettu vain kahden vuoden päässä toisistaan.

Miksi puolueen kulttuurihistorialla on väliä

Eräs vihreiden paikallisaktiivi torui taannoin kirjafestareilla, kun totesin Kanerva-kuoron käyvän säännöllisesti demariyhdistysten tilaisuuksissa esiintymässä. Että SDP on kurja puolue. Mutta ohjelmallisten iltojen järjestäminen on happotesti siitä, onko puolueella ymmärrystä omasta historiasta, puhumattakaan siitä, että heillä on talkooväkeä tilaisuuksia järjestämään. SDP on puolue, jolla on yhdistyksiä, jotka tilaavat ohjelmaa.

Ja tietysti työväenliikkeellä on työväentalot, urheiluseurat, musiikin harrastajien yhdistykset, näyttämöt, työväenopistot, arkistot. Samoin ammattiyhdistysliike järjestää isot vapputapahtumat ainakin Helsingissä ja Tampereella. Myös vihreän liikkeen pitää miettiä, mikä tuo väen yhteen 30 vuoden päästä. Jos viestintää ajatellaan vain seuraaviin vaaleihin saakka, perinnettä ei synny.

Olen viime aikoina kamppaillut motivaation kanssa vähän kaikenlaisiin asioihin liittyen, esimerkiksi suhteessani työhön, harrastuksiin, aatteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Samalla olen miettinyt aikoinaan itselleni todella tärkeitä, mutta nyt jo vuosia tai vuosikymmeniä sitten arjestani poistuneita asioita. Olen muun muassa todennut, että journalismin, aktivismin tai tanssiharrastuksen pariin tuskin palaan enää koskaan.

Mutta identiteettini vanhin ja pysyvin osa on ”toimittaja”. Koko aikuisen ikäni olen ollut painetun sanan palveluksessa. Sanan- ja painovapaus ei ole minulle vain sössötystä vaan kivijalka, keskeinen ihmisoikeus, joka mahdollistaa elannon hankkimisen itselleni ja perheelleni ylipäätään. Oma liittoni (kustannustoimittajat kuuluvat Journalistiliittoon) on viime vuosina ponnistellut itsensätyöllistävien neuvotteluaseman parantamiseksi.

Eikä lehden tarvitse välttämättä olla painettu. Oman taiteilijajärjestöni Kirjailijaliiton lehti Kirjailija muuttui pari vuotta sitten kaikille avoimeksi verkkolehdeksi, ja on sitä kautta saanut paljon lisää lukijoita.

Jos puoluepolitiikkaan ei enää usko, niin uskotaan sitten edunvalvontaan.

Ja luetaan niitä lehtiä.

Paluu perinteiseen politiikkaan

Vihreä liitto (tavallisemmin Vihreät) on tuskaillut kannatuksensa laskua kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Päättyneen punavihreän hallituskauden aikana Vihreillä oli kansanedustajia 20, nyt vaalien jälkeen eduskuntaryhmä koostuu 13 edustajasta. On peräänkuulutettu ”itsetutkiskelua”, mikäs siinä, itsetutkiskelu on varmaan aina hyvä juttu. Raadollisemmin nähtynä pandemian ja sodan jäljiltä ympäristökysymykset eivät vain olleet näissä vaaleissa äänestäjillä päällimmäisenä mielessä.

Täältä politiikan kotikatsomosta näyttää, että Vihreiden lähestyminen yleispuoluetta on ollut puolueen historian aikana poikkeus, ei sääntö. Jos puolueen historia lasketaan rekisteröitymisestä 1988, se on ollut olemassa 25 vuotta. Koko tämän ajan se on käytännössä ollut vaihtoehtopuolue – vaihtoehto suurille puolueille. Juuri mikään sen historiassa, nykytilassa tai näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei viittaa, että siitä olisi tulossa pääministeripuolue.

Eikä siinä ole minusta mitään vikaa. Vihreitä on pilkattu ”Kokoomuksen puisto-osastoksi”, mutta minusta on vain hyvä, että eduskunnassa on puolue, jonka ensisijaisena tehtävänä on syöttää palloa vastustajan puolelle kenttää. Sellaistakin puoluetta tarvitaan.

Entinen puolueaktiivi Kaisa Hernberg analysoi puolueen nykytilaa julkisessa Facebook-kirjoituksessaan. Hän muisteli Ville Niinistön puheenjohtajakautta ja intoa, jolla Vihreät toi omia avauksiaan energiapolitiikkaan, sekä kaipasi myönteisempää otetta elinkeinoelämään. Itse muistelen haikeana kansanedustaja Jyrki Kasvia (R.I.P.), joka oli paitsi tieteen ja kulttuurin, myös ”meidän” (scifin ja tulevaisuuskuvitelmien) miehiä. Hernbergin avaus poiki paljon kommentteja puolueaktiiveilta ja puolueen taivalta seuranneita ihmisiltä, jotka useat jakoivat havainnon puolueen identiteetin häilyvyydestä.

Vihreiden edustamat asiat kuten ympäristö ja koulutus* ovat tärkeitä, ympäristö ja ilmasto jopa ensiarvoisen tärkeitä. Mutta elämässä on muutakin. Siksi ympäristökysymyksiin erikoistunut puolue pysyy pienenä ”apupuolueena”. Ympäristö- ja ilmastokysymykset ovat nykyään kaikkien suurten puolueiden agendoilla, olkoonkin, että jotkut puolueet vastustavat ilmasto- ja suojelutoimia. Ilman Vihreiden panosta ne tuskin olisivat siellä.

Entäs sitten vastaleiri, Perussuomalaiset? Miksi he ovat nousseet suureksi puolueeksi? Vaikka Perussuomalaiset yhtäältä on yhden asian liike eli maahanmuuttovastainen puolue, se on myös laajemmin EU-vastainen ja arvokonservatiivinen puolue. Ja tämän sanoman he ovat myös saaneet hyvin läpi. Se tarjoaa oikean laidan konservatiivisen vaihtoehdon perinteisille puolueille.

Jos Vihreät haluaa isoksi yleispuolueeksi, niin se voisi olla korostetusti sosiaaliliberaali, EU-myönteinen, poliittiseen keskustaan asemoituva puolue. Varsinkin, kun keskustassa on nyt tilaa Suomen Keskustan alennustilan vuoksi. Jos Vihreille kaivataan muuta identiteettiä kuin liike, niin tämä voisi olla se. Tai sitten se voisi asemoitua osaksi vasemmistoa, niin kuin Ruotsissa tai Saksassa. Vasemmalla vain ei ole tällä hetkellä kauheasti tilaa, ja askel vasemmalle jättäisi taas paljon fiksuja ympäristö- ja yritysmyönteisiä ihmisiä ilman puoluetta.

Neljännesvuosisata puolueen historiaa näyttää, että Vihreät ei ole luontevasti asettunut oikealle eikä vasemmalle, huolimatta oikean laidan jäärien ”punavihreisiin” tahi vasemman laidan ”puisto-osastoon” kohdistuvasta marinasta – tai ehkä juuri siksi. ”Pioneereille olen fascisti / Ja fascisteille pioneeri”, kuten Eppu Normaali sanoitti.

Konservatiiveille, etenkin Perussuomalaisille, Vihreät on punainen vaate. Vasemmalla laidalla puolestaan hiertää yksityistäminen ja (kaupunkien) infrastruktuurin kehityshankkeet, joissa metsää kaadetaan. Tai yleinen urbanismi, joka on varmaan ihan hyvä juttu, paitsi jos haluaa koko maan puolueeksi niin ei se sitten ole. 24/7-yhteiskunta on kätevä, paitsi jos haluaisi viettää viikonloput perheensä kanssa. Insinöörinlogiikalla pötkii pitkälle, mutta koko kuvan se jättää hieman yksipuoliseksi.

Vaalien alla puhuttiin paljon taktisesta äänestämisestä, joka sataisi sosialidemokraattien laariin, mutta uskon, että sen merkitystä yliarvioitiin. Näissä vaaleissa äänestettiin vasemmisto-oikeisto-akselilla, ei siinä sen kummempaa. Tuskin kukaan äänestää demareita vain taktisista syistä, vaan siksi, että on vasempaan päin kallellaan. Tämä siitä huolimatta, että Vihreät ja varsinkin puheenjohtaja Maria Ohisalo ovat sote-asioissa aika vahvoja.

Lopuksi lainaan vielä suoraan Kaisa Hernbergiä, joka kommentoi talouskysymyksiä: ”puolueessa on niin laidasta laitaan näkemyksiä”. Tämäpä on se ongelman ydin, koska jos ja kun Vihreät haluavat yleispuolueeksi, eihän se tällä tavalla tosiaan onnistu. Vaikka moniäänisyys ja sisäinen keskustelu ovat hienoja tavoitteita, ei äänestäjä voi silloin tietää, mitä saa. Elämässä on muutakin kuin politiikka, moniäänistä keskustelua voi edistää järjestöissä ja ilmastoasioita yrityksissä. Sellaista taitaakin olla ohjelmassa seuraavat neljä vuotta.

Kirjoittaja on VTM ja politiikan penkkiurheilija.

*Enkä minä Vihreistä koulutuspuolueenakaan aina ole ollut niin vakuuttunut. Yliopistolaki 2010, never forget. Uutta yliopistolakia pitäisi nyt reippaasti ryhtyä ajamaan. Ks. Heinonen, Kekkonen, Lehto, Patomäki et al.

Ilmaistyöntekijän koronakorvaus

Lehdistössä ja Ylellä on herätty lopultakin keskustelemaan siitä, miten koronaepidemian aiheuttamat tulonmenetykset korvataan kulttuurialalle. Yli viisikymmentä järjestöä vaatii, että yleisötapahtumat on avattava samaan tahtiin muun yhteiskunnan kanssa. Tämä on koko kulttuurin alan yhteinen etu ja eilinen yhteinen julkilausuma merkittävä voimannäyte toimialalta. Lisää tällaista.

Keskustelun myötä on käynyt ilmi sellainen suurelle yleisölle ehkä uusi asia, että kulttuurin tuki on riittämätön myös normaaliaikana. Keskustelu on sekavaa, sillä samaan aikaan puhutaan arvoista, kulttuuriin sijoittamisesta, kriisiajan korvauksista ja apurahoituksesta. Huomattakoon, että kirjoitan oman alani eli kirjallisuuden näkökulmasta.

Tuet

Yksityisen sektorin tehtävä on investoida kulttuuriin (kustantamot, levy-yhtiöt, galleriat). Opetus- ja kulttuuriministeriön tehtävä on varmistaa, että hedelmät ovat yhdenvertaisesti saatavilla (koulutus, kirjastojen ostotuki, teatterien valtionosuudet). Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken tehtävä on tukea ammattitaiteilijoita (apurahat).

Sitten on laajempi käsite ”luovat alat”, joita muun muassa Business Finland tukee yritystukien kautta. Se on asia erikseen. Vaikka taiteilijat voivatkin kehittää erilaisia tuotteita ja palveluja, se ei ole kuitenkaan varsinaista luomistyötä, ja on siitä aina pois. Elvytys koskee liiketoimintaa ja sen harjoittamisen edellytyksiä.

Apurahat (tai Taike ylipäätään) eivät ole mikään ihanteellinen keino kriisiajan tuen jakamiseen. Apurahat jaetaan työsuunnitelmien ja aikaisempien ansioiden perusteella, ei sosiaalisin perustein. Turva on STM:n alainen asia. Taikella on omat sääntönsä, joita sitoo laki. Mutta kun Taikelle nyt on annettu tämä tehtävä, niin sillä mennään, ja huokaistaan syvään. Taike ei voi jakaa takautuvia tukia.

Kulttuuriala ei ole tasa-arvoinen. Menestyäkseen on tehtävä 99 prosenttia enemmän töitä kuin muut, ja sen lisäksi tarvitaan vielä onnenkantamoinen. Taiken tapauksessa kaikki saavat hakea rahaa, ja kaikkia kannustetaan hakemaan rahaa. Yhdenvertaisuus loppuu siihen. Myös alojen sisällä taiteilijoita on joka junaan. Kulttuurialalla on varakkaita valtaapitäviä ihmisiä, pennittömiä nälkätaiteilijoita ja kaikkea siitä välistä.

Tämä karvaaksi opiksi: Tulonmenetyksiä ei voi vaatia korvattavaksi, jos töitä on tehty ilman palkkiota alunperinkin. Korona-avulla ei korjata alojen sisäistä epätasa-arvoa, vaan sen pitää tapahtua kentän itsensä toimesta, kiinnittämällä huomiota taiteen tekemisen edellytyksiin ja nostamalla esiin taidetta elinkeinona. Hyvä alku olisi tunnistaa ja tunnustaa erilaiset tekemisen tavat ja tarpeet. Osa tekee taidetta kokopäiväisesti, osa opetuksen, tutkimuksen tai aivan muun työn ohella.

”Oikeat” työt

Koronapandemian vuoksi moni on menettänyt varsinaisen työnsä esimerkiksi lentoliikenteessä, matkailu- ja ravitsemusalalla sekä tapahtumatuotannossa. Palkansaajat on lomautettu ja he ovat pystyneet hakemaan ansiosidonnaista, mutta freelancerit ovat jääneet oman onnensa nojaan. Tätä ongelmaa ryhdytään nyt myöhässä ja kiireellä ratkaisemaan.

Tämä ei nyt koske kirjallisuutta sinänsä, koska itse kirjan kirjoittaminen on melko pandemiaturvallista touhua. Sen sijaan pandemia vaikuttaa niihin kaikkiin sivutöihin, kuten esiintymiset ja opetus, joilla kirjailijat ovat rahoittaneet sitä varsinaista työtä.

Pitäisi lakata puhumasta siitä, että kirjan kirjoittamisesta pitäisi maksaa samalla tavalla kuin esimerkiksi putkien korjaamisesta. Kirjan kirjoittaminen on totisesti työtä, sen saa huomata jokainen joka sitä yrittää, mutta se ei ole palkkatyötä, koska kirjailijalla ei ole työnantajaa. Samoin Kirjailijaliitto ei voi koskaan toimia niin kuin palkansaajajärjestö, koska kirjailijat eivät ole palkansaajan asemassa.

Jos kirjailija ei voi tienata tarpeeksi tekijänoikeustuloilla, eivätkä ansioluettelo tai työsuunnitelma vakuuta apurahoittajaa (tai onni ei muuten vain ole myötä), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä päivätyötä ja kirjoittaa siinä ohessa. Tai olla työttömänä.

Monesti tässä yhteydessä vaadittu perustulo on kiinnostava aloite, mutta se ei ole mikään taikakeino, ja taiteilijan köyhyyttä se ei ratkaise millään tavalla. Taannoisessa kokeilussa perustulo oli 560 euroa kuukaudessa, minkä lisäksi sai tienata palkkatuloja tai hakea harkinnanvaraista tukea. Perustulo voi vähentää taiteilijan kuormitusta erilaisten tukimuotojen keskellä, mutta asuntolainoja sillä ei maksella, eikä pelkkä perustulon olemassaolo lisää työtilaisuuksien määrää.

Vaikea kysymys on Taiken johtajan Paula Tuovisenkin esiin nostama priorisointi. Kannattaako jakaa riittävästi muutamalle vai pennosia useammalle? Miten parhaiten tuetaan taiteen monimuotoisuutta?

Edunvalvonta

Jos tästä kaikesta jää opiksi se, että kulttuurialaa ei voi kohdella yhtenä könttänä, niin se on jo positiivinen tulos. Maailmankuvan muutosta on ilmassa. Tässä muutama oma ajatukseni:

Ammattitaiteilijoiden kannattaisi järjestäytyä vanhemmin tekijänoikeusjärjestöjen, ei ainoastaan oman alan liittojensa taakse. Jäsenkriteereitään valvovilla liitoilla ei ole joukkovoimaa takanaan, tekijänoikeusjärjestöt edustavat kaikkia. Liitot ovat tietysti jo valmiiksi tekijänoikeusjärjestöjen jäseniä, esimerkiksi Kirjailijaliitto on Sanaston jäsenjärjestö. Kiinnitetään kulttuuripolitiikassa entistä enemmän huomiota tekijänoikeustuloihin ja ymmärretään myös muun työn ohella taidetta tekevien asemaa. Ymmärretään sellaisen asian kuin sananvapauden ja julkisen sanan merkitys sekä se, että kirjat ja sanoma- ja aikakauslehdet eivät ilmesty ilmaiseksi.

Huomio pitäisi kiinnittää myös isoihin kokonaisuuksiin. Taiken johtajan Paula Tuovisen ehdotus valtion pitkien apurahojen muuttamisesta taiteilijapalkaksi koskee vain hyvin pientä osaa koko kirjailijakunnasta. Toistetaan nyt tässä vielä: Kirjailijaliitto ei innostu taiteilijapalkasta ymmärrettävistä syistä, joita vähäisin ei ole rahan riittävyys. Pelkona on, että apurahasysteemiä alettaisiin ajaa työsuhteiseksi yleisemminkin, jolloin tämä ”taiteilijapalkka” riittää entistä harvemmille. Kuitenkin kokeilussa esimerkiksi kirjailijoiden ja kääntäjien apuraha sekä kohdeapurahat jäisivät ennalleen. Kirjailijoiden on hyvä pitää jatkossakin ääntä sen puolesta, että näitä erilaisia harkinnanvaraisia tukimuotoja tarvitaan edelleen.

Ennen kaikkea alalla kaivataan sitä, että opetellaan puhumaan rahasta. Tai edes kiinnostutaan siitä. Musiikkiala on voimakkain lobbaaja, muiden alojen pitäisi ottaa siitä oppia. Painostusvoimaa etujärjestöihin, lukuja, tutkimusta, ääntä. Ja miksi musiikin tekijöillä saa olla valmiiksi neuvoteltu kustannussopimus, kun kirjailijoilla ei? Taiteilija itse voi tehdä paljon sen eteen, että hänen työstään voi maksaa. Hän voi ensinnäkin opetella laskuttamaan, tai toimittamaan edes verokortin, sekä opetella näiden kahden asian välisen eron. Kulttuuriosuuskunnan talouspuolesta vastanneena aktiivina minulla on kanttia sanoa näin.

Kulttuurin ja politiikan suhteet eivät ole helpoimmalla mahdollisella tolalla. Onnea siis matkaan uudelle tiede- ja kulttuuriministerille Antti Kurviselle, osui varsinainen pääpalkinto kohdalle. Kuntavaalien alla äänestäjien, myös taiteilijoiden kannattaa huomioida, että kuntien tehtävänä on tarjota kulttuuripalveluja kuntalaisille. Kulttuurin ja taiteen ei tarvitse perustella julkiselle vallalle tarpeellisuuttaan. Poliittisen sfäärin tulee vakuuttaa kulttuuri ja taide omasta tarpeellisuudestaan.

Kehrääminen on ohi

Kyllähän kriisin keskellä pärjää, kun on pakko keskittyä vain nykyhetkeen, mutta entä sen jälkeen?

Palasin tämän vuosi sitten julkaistun kirjoituksen äärelle. Kirjailija Sabrina Orah Mark kirjoittaa esseessään Fuck the Bread. The Bread Is Over työnhausta, taiteesta ja äitiydestä. Teksti resonoi minussa nyt vielä vahvemmin kuin viime keväänä.

"What does it mean to be worth something? Or worth enough? Or worthless? What does it mean to earn a living?”

Kirjoittaja kysyy olennaisia kysymyksiä oikeutuksesta. Kuinka paljon suoritamme kummallisia kehitystehtäviä, jotta voimme sanoa onnistuneemme? Myllärin tyttärelle annetaan tehtäväksi kehrätä oljista kultaa, jotta tämä pääsisi naimisiin prinssin kanssa. Koska taiteen arvoa ei voi mitata, poimimme tavoitteita ja tehtäviä siitä ympäriltä. Pienet asiat saavat isot mittasuhteet ja niitä pieniä asioita on loputtomiin. Kuka hänen teoksensa kustantaa, kääntyykö kirjailijan tuotanto äänikirjaksi, kirjoitetaanko siitä sanomalehdissä. Lisää voi lukea Twitterissä, jossa kirjailijat pohtivat omaa arvoaan. Puhumme taiteen ympäriltä, koska siitä itsestään on niin vaikea puhua. Lisäksi pelkäämme taikauskoisesti, että toivo ei toteudu, jos sen sanoo ääneen.

Muistan, kun lapsi oli kaksivuotias ja olimme leikkipuistossa tuulisella rannalla Helsingin Arabiassa. Tuttavani oli samassa puistossa lapsineen. Lapsi oli saanut päivähoitopaikan, johon menisi syksyllä, ja minulle vapautuisi enemmän aikaan työhön ja opiskeluun. Kerroin julkaisevani esikoisromaanin seuraavana vuonna. Lisäsin perään, etten aikonut kokopäiväiseksi kirjailijaksi, vaikka juuri sitä aioin. Koska sehän olisi ihan hullua, jatkoi tuttavani lausetta, ja minua harmitti heti. Miksi en sanonut, että haluan päätoimiseksi kirjailijaksi? Keneltä se olisi ollut pois?

Pikakelaus nykyhetkeen. Ystäväni väitteli tohtoriksi viime viikolla. Nuorempana tuntuu luonnolliselta, että tavoitteet ovat suuria, mutta vaatii erityisiä ponnisteluja keski-ikäiseltä uskaltaa unelmoida isosti. Ei ampua haaveita alas haihatteluna. Nuorena kuilu on fyysisesti leveä, mutta henki on altis. Vuosi vuodelta taas henkinen kuilu tekemisen ja tavoitteiden välillä tuntuu suuremmalta. Samalla kirjailijan tai tutkijan intoa masentaa tylsä realismi.

Suuren yleisön silmissä kirjailija pystyy lunastamaan oikeutuksen työlleen kirjoittamalla "läpimurtoteoksen". Koska kirjailijan nimi on kirjan kannessa, nopeasti voisi tulla ajatelleeksi, että hän yksin on saanut aikaan sen. On kirjailijan omaa ansiota, että suomennettu pokkari seisoo lukijan yöpöydällä. Todellisuudessa kirjan saattaminen lukijoiden käsiin on ryhmätyötä siinä missä elokuva ja teatterikin. Paljon on kiinni siitä, millaisia yhteistyökumppaneita kirjailijan taipaleelle osuu. Ainakin agentti, kustannustoimittaja, kustantaja, kustantamon tiedottajat ja ulkomaanoikeuksien myyjät.

Kun yhden tehtävän on saanut täytettyä, sankarin on suoritettava seuraava. Saduissa muoto on yhtä kuin sisältö. Elämässä sen ei tarvitse olla.

Kirjailijan kannalta seuraava tärkeä askel tai uraliike ei ole kolmiulotteista shakkia kustannusmaailmassa vaan sen päättäminen, jatkaako kirjoittamista ylipäätään. Harva taiteilijan tai tutkijan urapolku näyttää taaksepäin katsoen siltä millaiseksi sen kuvitteli 25-vuotiaana. Kaikki eivät saa tutkijakoulupaikkaa, nostetta laitoksen sisällä, virkoja ja kunniaa.

Kirjoittaminen oli mahdoton tehtävä koko ajan, välillä sen vain huomaa selvemmin, niin kuin nyt pandemian aikana.

Ei tuottavuusloikkaa vaan selviytymistä

Viimeistelen kevään työlohkoa tilanteessa, jossa kirjastot, harrastukset ja museot alkavat vähitellen avautua. Ilmat lämpenevät ja koivut makuuhuoneen ikkunan ulkopuolella ovat hiirenkorvalla ja kukkivat niin että nenä vuotaa, se on paha juttu, ei saisi aivastella. Ei vieläkään kuoroharjoituksia, laulutunteja, tanssitreenejä, opetustilanteita elävässä elämässä. Oma opetukseni on ollut Zoomissa, makuuhuoneen nurkassa. Tietokoneen kameralle puhuessa on vaikea muodostaa kokonaisia lauseita, jos joutuu ajattelemaan samalla. Säälin oppilaitani, mutta hei, minä ainakin yritin. Kun kirjoitan, teen niin paljon kirjoitusvirheitä, että epäilen näköni heikentyneen nopeasti. En tiedä, johtuuko hidastumiseni vanhenemisesta vai korona-ajasta. En ole terävimmilläni, fiksuimmillani, parhaimmillani. Olen suurin piirtein toimintakykyinen. En jaksaisi olla asiallinen.

Kirjailijaliitto selvitti hiljattain kirjailijoiden toimeentuloa ja asemaa koronavuoden aikana. Kyselyyn vastanneista kirjailijoista 42 % kertoi työkykynsä alentuneen. Eikä kirjallisuus ole edes pahimmin kärsinyt taiteenala, lähellekään.

Samalla ajatusmaailma muuttuu, niin kuin maapallon liike, sitä ei huomaa ennen kuin se on tapahtunut. "Our criteria for earning a life, a living, are mutating like a virus that wants badly to stay alive." Ei ole mielekkäitä pätemisen areenoita. Ei messuhumua, ei lukijoiden kohtaamisia, ei kansainvälisyyttä. Vain vähän mahdollisuuksia palautua työstä.

Kulttuurialan järjestöt vaativat elvytystä alalle. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa, että alalla on suuri kasvupotentiaali, jos sitä ei säästetä kuoliaaksi. Muitakin teollisuudenaloja tuetaan ja paljon suuremmilla summilla kuin kulttuuria. Urheilussa tämä nähdään selvemmin. Ymmärretään, miksi ylläpitää kokonaista seuraa, sen sijaan että valmentaisi vain sitä yhtä urheilijaa joka voi voittaa mitalin.

Mutta kirjallisuuden tekeminen ei ole yritystoimintaa eikä urheilua. Se ei ole edes tutkimusta. Paradoksi on tämä: Kirjailijoiden ja taiteilijoiden neuvotteluvoima on olematon, koska me kirjoitamme ja teemme taidetta kaikesta huolimatta. Vain vähän vaikeammin, hitaammin, pienemmällä ajalla ja huonommilla tuloksilla. Teemme lujemmin töitä yltääksemme edes samaan, se on alaan syväkoodattu perusoletus, tekisimme sitä hyvinäkin aikoina, saati nyt. Meidän on vaikea selittää sitä edes itsellemme, saati sitten toisille.

Taiteilijoita ja kirjailijoita sanotaan vihervasemmistolaisiksi. Varmaa on, että yksikään lainsäätäjä tai kuntapoliitikko ei tule avuksi, ei vihreä tai vasemmistolainen tai sen paremmin perussuomalainen. Tarvitsijoita on liikaa. Kun apurahat on leikattu ja arvostus on paljastunut tyhjiksi juhlapuheiksi, taiteilijalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä arvostamaan itseään. Ehdotan myös, että ammattitaiteilijat vetävät vastaavasti tukensa pois poliittiselta sfääriltä kertakaikkiaan.

Ja näin ryömimme hitaasti pandemian toiselle puolelle. Emme hypi enää vanteiden läpi, ne on kiskaistu pois. Kirjailijat pärjäävät ilman typeriä kauneuskilpailujakin. Pärjääkö yhteiskunta ilman kulttuuria ja taidetta?

Lainaukset kirjoituksesta Sabrina Orah Mark: Fuck the Bread. The Bread Is Over.

Alex

Alexander Stubbin elämäkerta hänen itsensä lukemana, uhka vai mahdollisuus?

Testasin tällä viikolla lukuaikapalvelu Storytelliä. Lukuaikapalvelusta löytyy sähkö- ja äänikirjoja, kuten kirjailija Karo Hämäläisen ja kokoomuksen entisen puheenjohtajan ja ex-pääministerin Alexander Stubbin kirja Alex. Pelonsekaisin tuntein aloitin kuuntelun. Yhdeksän tuntia kymmenen minuuttia poliitikon muistelua. Kuinka minulle kävisi? Pääsisinkö loppuun asti?

Finlandia-palkintoehdokkaaksi nostettu Alex on ollut syksyn suosituimpia kirjoja. Äänikirjalle tuo merkittävää lisäarvoa, jos kirjailija pystyy itse lukemaan sen ääneen. Alexander Stubb lukee niin hyvin, että yhtä hyvin hän voisi lukea EU:n perustuslakia, jaksaisin kuunnella senkin. Siispä eteenpäin!

Bloggauksen kuvituksena käytettyjen meemi-kuvamanipulaatioiden lähteenä on aina niin armollinen internet.

Kansainvälisestä sporttiperheestä globaaliin eliittiin

Ensimmäiset pari tuntia olivat väistämättä melko tylsää lapsuus- ja nuoruusmuistelua. Painetusta kirjasta olisin hypännyt nämä yli, mutta toisaalta halusin kokonaiskuvan siitä, millaisista lähtökohdista tulee sellaisia henkilöitä kuin Stubb. Isä oli jääkiekkomies ja NHL:n kykyjenetsijä, äiti oli kotona.

Ihminen on väistämättä taustansa muovaama. Pystyn ymmärtämään, mistä lehtisaarelaisen kaksikielisen perheen penskan energiaa tihkuva optimismi lähtee. Samanlainen tunne tai kuvitelma yhtäläisistä mahdollisuuksista olisi voinut olla kenellä tahansa hyvinvointivaltion kasvatilla, joka on käynyt koulunsa peruskoulu-uudistuksen jälkeen. Oli ymmärtäväinen rehtori, meilläkin Kontulan ala-asteella oli sellainen, oli koulun keittiö ja hammashoitola ja koko setti. Sellaista oli vielä 80-luvullakin, vaikka lomamatkoja ei tehtykään Kale Kummolan perheen kanssa etelä-Eurooppaan.

22:51 "Voimistelusta tuli aina kymppi. En tiedä, mistä epävarmuuteni kumpusi.”

Urheiluharrastukset, lukio vaihto-oppilasvuosineen ja perustutkinto-opinnot yksityisessä muurien ympäröimässä yliopistossa Etelä-Carolinassa Yhdysvalloissa käydään onneksi suht nopeasti läpi, samoin nuoruusvuodet Pariisissa ja Bryggessä. Jälkimmäisessä hän tapaa myös tulevan vaimonsa. Akateemisesti kunnostautunut Stubb lähtee virkamieheksi ja toiveittensa taikamaahan Brysseliin.

1:37:00 "College of Europea kutsutaan myös College of Loveksi, koska tulevat EU-virkamiehet pariutuvat siellä."

Alex Stubbista ja vaimostaan 90-luvulla piirtyy kuva pirteänä kansainvälisenä uraohjusparina, juuri sellaisena globaalina eliittinä jota Donald Trump vaalikampanjassaan pilkkasi.

Ymmärrän liberaaleja ja muita sinisilmäisen hyväosaisia. Eivät he ole sellaisia pahuuttaan. Rauha, vapaus ja vauraus ovat hienoja asioita, mutta ihminen tarvitsisi laajempaa kokemuspohjaa kuin vain oman viiteryhmänsä todella ymmärtääkseen sen, että hyvinvointi ei kapitalismissa jakaudu tasaisesti kaikille. Mutta ei anneta sen haitata vaan mennään eteenpäin!

Nousu

Stubbin virkamiesuran virstanpylväistä muistan EU-huippukokouksen Tampereella vuonna 2000, tosin vähän eri näkökulmasta, olin yksi mielenosoittajista. Tuona sunnuntaina oikeastaan kokous oli jo ohi. Anarkistit muuttivat EU-mielenosoituksen poliisin vastaiseksi mielenosoitukseksi, luultavasti siksi, että huippukokouksen teemat olivat liian vaikeita.

(Nykyäänhän olen samaa mieltä sitä kuin Winston Churchill siitä, että tarvitaan vahva Euroopan yhteisö, jota Saksa ja Ranska johtavat ja josta Britannia on ulkopuolella. Vielä enemmän olen sitä mieltä, että federalismi on hyvästä ja tarpeeksi vahvassa EU:ssa näistä Euroopan Soineista ja Orbáneista, pikkumaiden pikkunationalisteista joiden kansallispukuna on puolikas tyynyliina ja puolikas paljas perse, ei tarvitsisi kuulla enää koskaan mitään.)

Mutta se siitä. Alex Stubbin tarina muuttuu kiinnostavammaksi ulkoministerikaudella, eli siinä vaiheessa kun kirjasta on kuunneltu noin ensimmäinen kolmannes. Ollaan Etelä-Ossetiassa ja vasta virkaan astunut Suomen ulkoministeri tuijottaa Venäjän panssareita.

EU-asiantuntijana ja myöhemmin ulkopolitiikkaan ja EU-asioihin profiloituvana poliitikkona Stubb oli käsittämättömän suosittu, pääministerinä ja valtiovarainministerinä ei niinkään. Alex-kirjaa voi halutessaan lukea niin, että Alex Stubb -parka nousi asemaan, jota hän ei alunperin halunnut, johon hän ei taustansa vuoksi sopinut ja vielä hallitukseen, josta kukaan – hallituspuolueet mukaan luettuna – ei tykännyt.

Tuli huonoa energiaa. Oli sietämätöntä olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka veivät sitä eivätkä antaneet. Kirjassa onkin lukijaa koukuttava draaman kaari: nousu ja tuho.

Tuho

Diplomatia on sitä, että kerrotaan asioita, ja jätetään kertomatta. Vielä kiinnostavampaa kuin se mitä Alex-kirjassa sanotaan on se, mitä siinä ei sanota.

6:47:57 "Annan kaikkeni aamusta iltaan. Saan aikaan tuloksia. Silti kaikki nähdään negatiivisessa valossa."

Kirjassa puhutaan paljon Suomesta, vähän suomalaisista. Suomalaisia edustavat ystäväperheet, joiden kanssa lomaillaan Lapissa tai etelässä uima-altaan äärellä. Pienituloisia, vähävaraisia, köyhiä tai edes eläkeläisiä mainita, heillä ei ole nimiä tai kasvoja, heitä ei ole olemassa globaalin eliitin maailmassa. Tai maata kiertävällä radalla, niin kuin Alex Stubb lähtökohdistaan kotimaan politiikassa kommentoi.

Alex Stubb kertoo, miten häntä kritisoivat eduskunnan kuppilan kyynikot ja media siitä, että hän ei ollut ponnistanut kansallisesta politiikasta. Mutta eivät äänestäjät Stubbia tästä syystä kritisoineet vaan siitä, että hän oli niin totaalisen erillään ja eristäytynyt tavallisten arki-ihmisten elämästä. Jos Stubb on joskus tavannut suomalaisen köyhän, siitä ei kirjassa kerrota. Edes eduskunnan leikkauspäivän ”Good raw porridge. Good energy levels” -twiittiä ja siitä seurannutta kritiikkiä ei mainita.

Kera toisensa jälkeen Alex Stubb lähtee vaaleihin kuin kilpailuun, jossa annetaan kaikkensa. Metafora on kuvaava. Jääkiekkojoukkue lähtee yhtäläisistä mahdollisuuksista käsin pelaamaan tasaisella kentällä vastustajaa vastaan, joka pelaa samassa sarjassa. Yhteiskunnassa ihmiset kuitenkin kamppailevat rakenteellisia ongelmia vastaan, siinä ei yksilön tsemppaaminen riitä. Alexander Stubb oli huono pääministeri, koska kansallista politiikkaa ei voi pelkistää yksilösuoriutumiseksi saati oman tiimin tsemppaamiseksi.

Välillä kuuntelijaakin turhauttaa. Kohta 8:00:00 "Miltä tuntuu, kun kaikki, mitä sanoo ja tekee, on suurennuslasin alla aamusta iltaan?" Entä miltä tuntuu olla leikkausten kohteena? Olet tunneihminen, Alex, eläydy!

Tarina päättyy Kokoomuksen Lappeenrannan puoluekokoukseen 2016. Stubb jättää puheenjohtajuuden ja kansallisen politiikan.

Lopuksi

Onko tämä tietokirja Finlandia-ehdokkuuden arvoinen?

En tiedä, oliko tämä "erilainen" poliitikon elämäkerta, ei minusta. Päällimmäinen tunne on pieni pettymys. Poliitikon muisteluna se oli minusta aika tavanomainen, joskin tavallista vetävämpää proosaa. Ehkä vertailukohta on epäreilu. Edellinen lukemani poliitikon elämäkerta oli Nobel-kirjailija Winston Churchillin Nuoruuteni. Churchilliin viittaa parissa kohdassa myös Alex Stubb, mutta ei toki missään mielessä vertaa itseään suureen valtiomieheen. Paradoksaalista on, että jopa englantilaisen lordin pojan elämännäkemys kosketti syvemmältä kuin Stubbin, ja Churchill oli sentään vielä paljon oikeistolaisempi.

Kirja on kahden ihmisen työn tulos. Karo Hämäläinen on saumattomasti löytänyt Alex Stubbin äänen ja vaikenee itse taustalla. Asetelmassa on myös jotain jännää. Aivan kuin Hämäläinen antaisi Alex Stubbin rauhassa höpöttää Iron Man -kilpailuistaan, triathloneistaan ja maratoneistaan ja vaieta arvostelijoiden ja mielenosoittajien esille nostamista kysymyksistä. Ehkä tämä on kirjan pointti.

Alkusanoissa Alex Stubb toteaa, että "ihmeellinen on tarina, mutta niin on monen mielestä sen kirjoittajakin". Vähintään Alex on arvokas dokumentti siitä, miten eliitti elää elämäänsä huippukokousten lavasteissa, omakotilähiöissä ja hiihtokeskuksissa, joihin tavallisen leikkausten kohteena elävän tallaajan on mahdotonta sitä seurata.

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017

Millenniaalit emoticon-maailmassa

Mainitsin viime kirjoituksessani y-sukupolven ja sille kuuluvan tunteen oikeutuksesta. Samastun vahvasti kuvauksiin y-sukupolvesta, jolle on pienestä pitäen opetettu, että nämä ovat erityislaatuisia. Tämä ennenkin linkkaamani Huffington Postin artikkeli summaa tähänastisen elämänkokemukseni kutakuinkin täydellisesti.

Mikä näyttää hyvältä paperilla ei kuitenkaan välttämättä kestä tarkastelua todellisuutta vasten. On nimittäin niin, että todellisuudessa olen "millenniaaliksi" (määritelmästä riippuen 1977/1983–1995 -syntyneet) vähän liian vanha, ensisijaisesti sen vuoksi, että ehdin työllistyä omalle alalleni ennen vuoden 2008 talouskriisiä. Mutta jos ei muuta, niin Johannes Ekholmin teos Rakkaus niinku todistaa sen.

Suomessa yhdeksänkymmentäluvun alun lamaa on sanottu y-sukupolven määrittäväksi kokemukseksi. Ehdin kuitenkin, seitsemänkymmentäluvun puolella syntyneiden toverieni tavoin, nauttia lapsuuteni ajan hyvinvointivaltion hedelmistä koulukuraattoreihin ja koulun hammashoitolaan. Niukin naukin ehdin työskennellä toimituksessa ennen kuin mediataloja alettiin saneerata entistä raskaammalla kädellä. Työllistyin pätkissä, mutta toimituskulttuuri oli vielä irtisanomisia edeltävältä ajalta.

Minun sukupolvelleni, jos sellaista on, vuoden 2008 talouskriisi oli olennaisempi kuin edellinen lama. Ehdin sisäistää vain y-sukupolven itseriittoisuuden, en sitä epävarmuutta. En elänyt pitkitettyä nuoruutta. Hyvä, kun elin nuoruutta ollenkaan. Minulla ei ole älypuhelinta tai kulutusluottoa, nuoruuteni toiveammatti oli tulkki enkä ole koskaan käyttänyt Whatsappia tai Instagrammia. En kadu yhtäkään tekemääni valintaa.

Tuntuu, että olen saanut kaiken, kun ihan vähän matkaa perässä tulleille ei jäänyt juuri mitään.

Ainakaan paljon ei ole jäänyt työmarkkinoista jäljelle Rakkaus niinku- romaanin päähenkilöille. Kolmekymppinen toimittaja Joona on saanut potkut paljastettuaan työnantajansa rasistiset asenteet lukijoille. Hänellä ei ole luottotietoja, hän asuu isänsä luona ja viettää päivät katsomalla tosi-tv:tä tai juttelemalla chatissa tai baareissa kavereiden kanssa. Joonan isä ei ole sen onnistuneempi tapaus. Hän on eronnut Joonan äidistä ja elää reippaan savolaisnaisen rakentamassa kodissa, jossa hän kirjoittaa ”knausgårdilaista” läheisensä likoon laittavaa sukupolvieeposta.

Joona päättää laatia oman romaanin nauhoittamalla yksityisiä keskusteluaan ja julkaisemalla chattinsa sisällön copy-paste-menetelmällä. Nämä chat-keskustelut ja baarikeskustelut on "litteroitu" romaaniin mahdollisimman autenttisesti. Näin saadaan valtava määrä materiaalia, joka kuitenkin ennen pitkää alkaa puuduttaa.

Romaania on vaikea arvioida kaunokirjallisuutena, siksi hajanaiselta ja editoimattomalta vyörytykseltä se vaikuttaa. Ilmaisu on enemmän dokumentaarista kuin kaunokirjallista proosaa. Romaani on helppolukuinen ja siinä on paljon hauskoja kohtia:

”kuuntelen rihanna work work work
käyn läpi facebokkaverit ja koitan
poistaa kaikki epämääräset
lähtöluku 1005
poistan kaikki vittumaisimmat, jää 743
poistan kaikki jotka koulusta tai baareista
tuttuja joita en pysähtyis moikkaamaan
jos tapaan kadulla, tippuu 650:een…”

Romaanin naiset – chatin toisessa päässä Joonaa terapoiva kuvataiteilija SAD91RL sekä arkkitehdin kanssa naimisiin ehtinyt ex-tyttöystävä, graafinen suunnittelija Caritas (nyökkäys Mika Waltarin Suuren illusionin puoleen) – tuntuvat saaneen nuorta miestä paremmin elämän syrjästä kiinni.

Romaanin heikkoudet ja vahvuudet ovat nerokkaasti samalla myös millenniaalien heikkouksia ja vahvuuksia. Millenniaaleissa on valtavasti hyviä puolia. He ovat yksilöllisempiä ja hauskempia kuin me, jotka parikymppisinä ajattelimme vain omaa uraamme tai sitten maailman pelastamista – aktivismi kansalaisliikkeissä tai puolueissa on lopulta vain yksi muoto karrierismista. He ovat älykkäitä ja ilkeitä, ruusunpunaiset lasit on tempaistu silmiltä ajat sitten. Jopa miehet ovat parempia: he uskaltavat halata ja olla herkkiä.

Raivostuttavana piirteenä on huomion keskittyminen helsinkiläiseen (uus)mediasukupolveen. Suurin osa millenniaalienkin sukupolven työstä tehdään kuitenkin vielä taulukkopalkkojen maailmassa, ei läppärillä etelähelsinkiläisessä kahvilassa. Vähän samasta syystä en ole koskaan syttynyt sukupolveni suosituille yhteiskunnallisille bloggareille. Kirjoitukset eivät tunnu olevan minua varten.

HS (jonka luen paperiversiona, kiitos vain) kertoi tänään, että Kiinassa on 415 miljoonaa nälkäistä, koko suvun sparraamaa ja aiempia sukupolvia koulutetumpaa 16-35-vuotiasta millenniaalia. Sillä aikaa kun meille on kerrottu, että voimme opiskella vaikka performanssitutkimusta jos se tekee meidät onnelliseksi, kiinalaiset nuoret tuntevat perheen ja suvun paineet niskassaan.

Heihin verrattuna Johannes Ekholmin romaanin Rakkaus niinku -henkilöt tuntuvat elinkelvottomilta. Amerikka hiipuu, Trump on sen kuolinkorinaa. Eurooppa on pian uusi Antiikki.

En voi sanoa syttyneeni Johannes Ekholmin kirjasta, mutta olen iloinen, että luin sen. Nyt ymmärrän vähän paremmin, miksi y-sukupolvi on toisaalta niin keskittymiskyvytöntä ja pinnallista ja toisaalta itselleen niin säälimättömän ja kohtuuttoman ankaraa.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (Otava 2016)

Keskiluokassa tuli ahdasta

Luin Anna Kontulan erinomaisen pamfletin Luokkalaki. Teos käsittelee sitä, miten yhteiskunnan käytännöt suosivat keskiluokkaa ja varakkaita. Nimi on ehkä sikäli harhaanjohtava, että useinkaan kyse ei ole lainsäädännöstä vaan ihan vain käytännöistä: mitä liitteitä toimeentulotukihakemukseen vaaditaan, kuka menee opiskelemaan millekin linjalle, kenellä on oikeus liikkua yli valtioiden rajojen ilman, että paperit katsotaan, ja niin edelleen.

Varsinkin alun käsiteanalyysi on hyödyllinen. Luokkarajat voidaan piirtää halutessaan ammatin, palkansaajaluokittelun (ylempi- tai alempi toimihenkilö, työntekijä) tai tulo- ja varallisuuserojen perusteella. Tai sitten jollakin muulla perusteella. Käytännössä varsinkin identiteetit ovat liukuvia, ja luokka-asema voi vaihtua toiseen muutamassa kuukaudessa uuden työpaikan (tai työttömyyden) tai avioliiton ansiosta.

Kontulalla on myös sama havainto kuin itselläni, että ihmisillä on tapana projisoida negatiivisia ryhmäominaisuuksia kuten laiskuutta tai epärehellisyyttä tulojanan toiseen päähän. Ei ole ehkä niin yllättävä havainto, että tuhlareita ja säästäväisiä on suuri- ja pienituloisissa yhtä lailla. Sen sijaan yhteistä tarkkaavaisilla rahankäyttäjillä janan molemmissa päissä tuntuu olevan, että tuhlaaminen on sen toisen päädyn ominaisuus ja vika. Eli räävittömästi syödään ravintolassa ja siivooja siivoaa kotona, tai sitten ei siivota ja rahat kannetaan Siwaan ja vaihdetaan kaljaan ja röökiin.

Mietin sellaistakin, että juuri arjen pärjäämisestä on tullut se normittava mittatikku, jolla heikommin suoriutuvaa saa tökkiä ja nokkia. Koska kaikki kunnon järkevät ihmisethän pystyvät siivoamaan kämppänsä ja pitämään kukkaronsa hallussa. Ja sitten, jos he eivät pysty tähän, niin he ovat joko yläluokkaisia nirppanokkia (rikkaat) tai holtittomia hulttioita (köyhät).

Koska varakkaiden ääni kantaa yhteiskunnassa kauemmas, vikapää jää julkisessa keskustelussa useammin pienituloisille.

Luokkakeskustelija lukee Guardiania Tukholmassa.

Leikittelen myös sellaisella hypoteesilla, että Suomessa kaikki pyrkivät keskiluokkaan, paitsi ylempi keskiluokka, joka pyrkii yläluokkaan. Työväenluokka pyrkii keskiluokkaan, koska keskiluokkaisuus määrittää yhteiskunnan normit esimerkiksi lastenkasvatuksessa, kulutuksessa, koulutuksessa ja muussa sellaisessa. Myös yläluokka pyrkii esittämään itsensä keskiluokkana, koska Suomessa juuri kenenkään ei voi sanoa kuuluvan eliittiin ilman, että hän suuttuu.

Ylempi keskiluokka pyrkii yläluokkaan, koska se on hienoa, ja koska paremmalla paikalla pystyy paremmin toteuttamaan näkemyksiään. Haaveensa keskiluokka pyrkii toteuttamaan etenemällä urallaan, pyrkimällä yhteiskunnan vaikuttajapaikoille, kouluttamalla ja harrastuttamalla lapsiaan sekä kuluttamalla taidetta ja hienoja tavaroita. Välillä korostetaan, että kysymys rahasta, koska sivistykselle ja kulttuurille ei voi laskea hintaa. Tai sille intohimolle, jota ihminen työtään kohtaan tuntee.

Yleensä tämä siirtyminen ei onnistu, ja silloin se on jonkun muun vika. Yrittäjiä vainoavat verot, akateemista väkeä koulutusleikkaukset, taiteilijoita markkinatalous. Heti jos jollekin ryhmälle sanoo, että hei, te olette aika hyvässä asemassa vaikuttamaan itse siihen tai tähän, he itkevät ja puolustautuvat, että emme voi mitään, kun yhteiskunnan rakenteet estävät. Näin ihmiset, jotka ovat olleet paitsi äänestys- ja ehdolleasettumisiässä jo parikymmentä vuotta, myös toimivat omissa ammateissaan ja kasvattavat omia perheitään. Siinä on jo aika paljon valtaa, joka ei ilmeisesti kuulu kenellekään.

Mahtavaa, että Kontulan kirjassa puhuttiin rahasta. En tahdo jaksaa luokkakeskustelussa sitä, että homma menee mausta ja tyylistä kiistelemiseksi. Toivoisin, että ihmiset vilkaisisivat pankkitiliään, siinä sitä on sitä identiteettiä. Tämä ei tietenkään ole erityisesti kenenkään vika, koska luokasta tätä näkyä vähemmän puhutaan taloudellisena kysymyksenä. Muistan lähinnä sen HS:n luokkatestin, joka olikin melko kauhea. Seuranneessa keskustelussa oli kuitenkin se hillittömän hauska puoli, että koulutetut käyttäjät, jotka saivat ”vähäosaisen” yhteiskuntaluokan tulokseksi, olivat todella loukkaantuneita. Hyväosaiset asemoivat itsensä alaspäin ja pienituloiset ylöspäin.

Lopuksi mietin kysymystä, jota Kontulan kirjassa ei niinkään käsitelty, eli nousukkuutta. Keskiluokkaa saattavat pienituloiset pitää sinisilmäisen hyväosaisena ja työväenluokkaa saattavat herrat ja rouvat pitää typeränä rahvaana, mutta väitän, että mikään luokkaominaisuus ei herätä niin paljon inhoa kuin nousukkuus.

Eikä se olekaan helppoa, olla nousukas, nimittäin. Pelkästään yläluokan pinnallisten tuntomerkkien omaksuminen ei riitä. Sivistyneisyys ei ole sitä, että syö jälkiruoan haarukalla, vaan siihen vaaditaan herkkyyttä, tilannetajua ja muiden huomioon ottamista. Nämä puolestaan edellyttävät itseluottamusta, jota ”väärään paikkaan” joutuneella ihmisellä ei yleensä ole.

On jokseenkin luontevampaa ihmiselle olla sitä mitä on, ja pitää niistä asioista joista oikeasti pitää. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tämä ei kysy yhteiskuntaluokkaa, vaan esimerkiksi klassisen musiikin konserttiin pääsee alennuslipuilla (ja muuallakin kuin pääkaupungissa). Yhtä pöljää on maun perusteella hilata luokkaidentiteettiään alaspäin. ”Katukulttuuri” kuulostaa minun korvissani epäilyttävästi samalta kuin ”katuruoka” (juuri se, jossa on korianteria).

Toisin kuin joskus väitetään, kaikki suomalaiset eivät kuulu keskiluokkaan. Keskiluokassa on kuitenkin ahdasta. Paljolti tämän yhteiskuntaluokan poliittisesta tahdosta riippuu, pyritäänkö oloja väljentämään lisäämällä mahdollisuuksia kaikille, vai pyrkimällä vain ylöspäin, muiden ihmisten kustannuksella.

Globalisaatiosta ja Trumpista

Minun piti kirjoittaa pienkustantamisesta ja globalisaatiosta. Sitten luin, että Donald Trump on voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tämä ei muuttanut suunnitelmaani vaan pikemmin rohkaisi.

Nuorena, nättinä ja anarkistina olin kiivas globalisaation eli kansainvälisen kapitalismin vastustaja. Nyt, kun suomalaiset kirjoittajat yhä useammin miettivät, miten omat hengentuotokset pääsisivät parhaiten lukijoiden käsiin, olen miettinyt seuraavaa:

Globalisaatiota voi toteuttaa kahdella tavalla. Toinen on isot yritykset edellä, ympäristöä ja ihmisoikeuksia polkien. Toinen on noudattaa teknologian kehityksestä ja sen kautta informaation kulun vapautumisesta johtuvaa melko luontaista kehitystä. Voimme synnyttää uusia mahdollisuuksia, vaikkapa pienyrityksiä reuna-alueille, joilla ne aikaisemmin eivät ole olleet mahdollisia.

Kuten blogin lukijat tietävät, olen mukana osuuskunnassa, joka julkaisee suomalaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta. Pari vuotta sitten luovuimme raskain sydämin painattamisesta Suomessa. Toimintamme on pientä, eikä siinä liiku paljon rahaa. Ajatus on kuitenkin, että kirjoittaja saisi kerrankin reilun osuuden tulosta. Usein meitä pyydetään luovuttamaan tekstejämme käyttöön ilman korvausta, palkkiona mainetta ja kunniaa. Suomalaisten offset-painotalojen laskut ovat hyvin kalliita verrattuna etelänaapuriin. Tai voisimme maksaa suomalaiselle painolle, mutta sitten meille, suomalaisille kirjoittajille, ei taaskaan jäisi mitään. Kävisi niin kuin kirjallisuustapahtumissa: tilavuokrat maksetaan, laitteet ja tekniikka maksetaan, artisti nuolee näppejään.

Tänä syksynä olin mukana hankkeessa, jossa julkistettiin suomalaisen tieteiskirjallisuuden antologia Luces del norte Eurocon-tapahtumassa Barcelonassa. Kirjoittajat olivat suomalaisia, kääntäjät muun muassa latinalaisesta Amerikasta. Kirja painettiin Virossa ja sitä myytiin Espanjassa. Painettujen kirjojen myyminen EU-maasta toiseen on älyttömän helppoa, kiitos yhteisömyynnin, pankkien IBAN-tunnusten ja yleisen kaupankäynnin ja verotuksen helppouden. Palvelu tallinnalaisessa painossa on ensiluokkaista, kuljetusfirmat ovat luotettavia ja nopeita.

Mikään ei olisi näin helppoa ilman globalisaatiota.

Itse tarinat edustavat maagista, retrofuturistista, ekologista ja vaikka minkälaista fiktiota, mutta (kääntäjämme mukaan) ulkomaalaisesta näkökulmasta myös jotenkin vinkeästi suomalaista mielenmaisemaa. Barcelonan conissa julkaisua kiiteltiin ja se olikin yksi tapahtuman bestsellereistä. Kiitos kirjailijoidemme J.S.Meresmaan ja Magdalena Hain, jotka matkustivat paikan päälle edustamaan. Suomalainen on Etelä-Euroopassa eksoottinen.

Kuulun globalisaation hyötyjiin. Kirjoittajana toimin alalla, joka ei ole sidottu fyysiseen työympäristöön tai tiettyhin raaka-aineisiin. Olen koulutettu, terve, elänyt vakaissa oloissa koko ikäni. Ainakin toistaiseksi. Pystyn matkustamaan. Minulla on edes teoreettinen mahdollisuus pyrkiä markkinoille, joissa kaikki on yhtä ja samaa vapaata ajatusten ja tarinoiden virtaa.

Ja siitä juontuukin seuraava ajatukseni: hyötyjät ovat lopulta aina samoja, järjestelmästä riippumatta. Oli vallalla sitten protektionismi tai vapaakauppadoktriini, fasismi, EU, NAFTA tai Kalmarin unioni, aivan yhdentekevää. Niille, joiden ei tarvitse tuntea äärimmäistä stressiä ja hätää jokapäiväisen leivän saamisesta pöytään, jää aikaa tutkailla omia mahdollisuuksiaan.

Kansainvälisen kapitalismin eli globalisaation lasku on massiivinen. Seuraavat neljä vuotta sitä maksavat yhdysvaltalaiset Donald Trumpin johtamassa Amerikassa. Trump on luvannut äänestäjilleen palauttaa jotakin, joka ei ole koskaan ollut olemassa. Uskoisin, että vaikka osa hänen kannattajistaan on rasisteja ja demagogeja, suuri osa on vain rahaeliittiin kyllästyneitä ihan tavallisia ihmisiä, jotka pelkäävät omien työpaikkojensa puolesta. Jos kahdeksan vuotta demokraattipresidentin hallinnossa ei muuttanut asioita, kokeillaan sitten vaikka tätä.

Trumpin valinta on osa jatkumoa, johon kuuluvat nationalismin nousu Euroopassa (myös Suomessa), Britannian irtoaminen Euroopan unionista ja seuraavaksi varmaan Marine Le Penin valinta Ranskan presidentiksi ensi vuonna (anteeksi!). Valistunut eliitti saattaa olla kauhuissaan, mutta he eivät ole pystyneet kääntämään kehitystä toiseen suuntaan. Häviäjiä on liian paljon, ja he äänestävät takapajuisuuden puolesta. (Valistumaton eliitti paskat nakkaa.) Lisäksi eliitti saattaa puheissa puolustaa ympäristöä, kuten ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, mutta käytäntö on toinen. Pelissä on liikaa rahaa. Vähemmistöt puolustavat itseään, mutta demokratiassa he ovat heikoilla, koska vähemmistöt ovat, no, vähemmistöä.

Sivuhuomiona tulee mieleen, miten valistuneissa Twitter-piireissä vallalla oleva call out -kulttuuri on osoittautunut epäonnistuneeksi strategiaksi, niin epäonnistuneeksi, että siihen on vaikea löytää sanoja. Ei ole pätkänkään väliä, syytetäänkö valkoista heteromiestä misogyniasta, ahdistelusta tai vilpistä. Jos jotain, se lisää hänen suosiotaan. Röyhkeimmät hyötyvät, kun taas toiset itkien pyytävät anteeksi seksistä paitaa yllään. Hyöty sataa vastustajan laariin.

Mitä sitten mietin globalisaatiosta jatkossa? Poliittinen korrektius tai edes hyvät tavat ovat menneen talven lumia, äärimmäinen röyhkeys palkitsee. Pitäisikö nakata roskikseen koko idea ja opetella tulemaan toimeen nationalismin kanssa, kun se kerran ei näytä mihinkään häviävän?

En näe syytä, miksi hyvien ideoiden ja tarinoiden ei pitäisi voida ylittää vapaasti rajoja. Huonot ideat kuten nationalismi ja patriotismi tekevät sen joka tapauksessa. Niinpä opettelen käyttämään iTunesia ja Amazonin kirjakauppaa. Opettelen verotuskäytäntöjä ja laskutusta. Haluan liikkua ja tuoda hyviä tuotteita markkinakojuun tarjolle, tekijöiltä lukijoille, ja sallia muillekin saman. Tuskin me täällä olisimme yksin keksineet koko tieteiskirjallisuutta.

Kuulun globalisaation hyötyjiin ja otan siitä kaiken irti. En pane päätäni pensaaseen, vaikka se eurooppalaisten konservatiivien keskuudessa olisi tällä hetkellä miten suosittu strategia. Jatkan ideoiden, tarinoiden ja kriittisen yhteiskunnallisen näkemyksen levittämistä.

Maailma muuttuu kirjapaketti kerrallaan.

Kansallinen sivistys populistien romukopassa

Olin jossain vaiheessa aikeissa ottaa tämän blogin alas, kun sitä tulee päivitettyä niin epäsäännöllisesti. Hyvä, etten kuitenkaan tehnyt sitä. Näköjään varaventtiilille on aina tarvetta.

Parhaillaan käydään hallitusneuvotteluja perusporvaripuolueiden kesken, ja kansa jännittää, millaiset leikkaukset julkiseen sektoriin kohdistuvat. Esimerkiksi perussuomalaisten Juho Eerola oli valmis lakkauttamaan valtion maksamat kirjailijoiden, kääntäjien ja taiteilijoiden apurahat. Siis ne, joihin kiinni päästäkseen pitää olla aikaisempia näyttöjä, vakuuttava työsuunnitelma ja joiden suuruus on korkeintaan 1 670 euroa kuukaudessa.

Satumme elämään yhteiskunnassa, johon aikaisemmat sukupolvet ovat työllä ja vaivalla luoneet kansallisen sivistyksen. Suomessa jokaisella on mahdollisuus marssia kirjastoon lainaamaan kirjoja. Ehkä siinä samalla voi helposti unohtua, että kulttuuria ei voi kuitenkaan tuottaa ilmaiseksi. Myös kirjailijan - ja hänen lapsensa - on syötävä. Itse en olisi heittämässä ensimmäisenä romukoppaan 1920- ja 30-luvuilla eläneiden luomaa perintöä tai sitä, että kulttuurista voivat nauttia muutkin kuin varakkaat. Kansallinen kulttuuri on ihan perusteltua rinnastaa julkishyödykkeisiin ja siksi sitä kannattaa myös julkisen sektorin tukea.

Nettikeskustelussa joku kaipasi rahoja vanhustenhoitoon, pois taiteilijoilta ja runoilijoilta. Ajattelin 89-vuotiasta isotätiäni, joka yhä lukee romaaneja sekä suomeksi että ruotsiksi. Mietin, mitä nyt varttuvat sukupolvet lukevat sen ikäisinä, jos mitään. Onneksi molemmat isoisäni (toinen pakinoitsija ja kirjailija, toinen kuvataiteilija) ovat haudassa. Heidän ei tarvitse nähdä tätä aikaa, jossa he eivät ole niitä "oikeita" ihmisiä. Runoilijat ja taiteilijat ovat rakentaneet tämän maan siinä missä maatalonemännät ja putkimiehetkin.

Isoisäni eivät jättäneet rikkauksia, mutta jättivätpähän kirjat ja taulut, pakinat ja shakkipelin, sodanaikaisen iskelmän päähän soimaan. Ja tietynlaisen avoimen asenteen, jota ehkä sivistykseksikin kutsutaan.

Kun nyt kerran on niin muodikasta kantaa niitä KIITOS-paitoja, niin sanon minäkin että kiitos veteraani Olavi Henriksson, jonka perintönä lapsenlapsesi ovat saaneet terveen, kriittisen mielenlaadun ja välineet torjua populistisimmat heitot. Kiitos 1920- ja 30-luvuilla syntyneet, Suomen Kulttuurirahastoon markkoja keränneet koululaiset, kiitos kiitos. Taiteelliset ammatit ovat suvussamme tavanneet hypätä sukupolven yli, mutta huolimatta siitä, minkä ammatin oma penskani valitsee, tulen pitämään huolta, että hän saa laajan humanistisen sivistyksen hinnalla millä hyvänsä. Kun pidetään huolta kansallisesta sivistyksestä, tähän on mahdollisuus myös muilla kuin kulttuurisukujen kakaroilla.

Ja on sinänsä hyvä, että takavuosikymmeninä kulttuuria enemmänkin vaivanneesta elitismistä ollaan päästy aika lailla eroon, kun populaarikulttuurikin nykyään enimmäkseen tunnustetaan kulttuuriksi. Mutta niin muodikkaalta junttiudelta ei ole kulttuuriväkikään suojassa. Kustannustoimittajaksi aikova kollega julistaa, ettei ymmärrä nykytanssia, eikä aio katsoa sitä sekuntiakaan. Kustantajat raportoivat, että nuoret runoilijat kyllä vuodattavat sielunsa paperille, mutta eivät itse lue lainkaan tämänhetkistä runoutta. Näytelmäkirjailija ei käy teatterissa. Pahimmillaan häpeillään sitä, että ollaan lukeneita, kartetaan sivistyssanoja.

Haistattaisin persuille ja heidän kannattajilleen pitkät paskat, mutta minun ei tarvitse. Riittää, että saavat mitä tilaavat. Tästä eteenpäin voimme "suomalaisena kulttuurina" nauttia Putouksesta, lähibaarin karaokesta ja kissavideoiden kommenteista somessa. Ehkä joskus katsoa nettipalvelusta elokuvan, jonka tekstitykset ovat Googlen kääntämiä. Kansa on edustajansa valinnut.

No, saapa nähdä miten julkista sektoria todella leikataan, kun puolueilla on äänestäjänsäkin huomioitavana. Julkisessa sektorissa on se jännä puoli, että talousoikeistolaisen ajattelun mukaan julkisen sektorin työntekijöiden palkat ovat pelkkä menoerä, eli ne eivät palautuisi takaisin paikalliseen kulutukseen. Mene ja tiedä.

En nyt edes aloittanut työväen sivistysliikkeestä ja sen merkityksestä kansansivistykselle, siitä ehkä toisen kerran.

Kun nyt perintöä mietin, niin on sieltä saattanut tulla vähän omanarvontuntoakin. Se ei ole suomalaiselle huono asia. Kuten kustantaja Ville Hytönen on sanonut, jos haluamme tukea sitä mikä on suomalaista, tuemme kulttuuria. Viinaa osataan juoda muuallakin.

Huolehditaan siitä, että omaa arvoa riittää tulevillekin sukupolville.

Hyvät isät: relatkaa

Helsingin Sanomien mielipideosastolla nähtiin tänään melko säälittävä esitys, kun niin sanottujen vähemmistöuskontojen päämiehet (tosiaan, yhtään naista ei allekirjoittaneiden joukossa ole) tarttuivat kynään vastustaakseen liian myönteistä lehtikirjoittelua, jota HS on harjoittanut parin helsinkiläisen yläkoulun katsomusaineopetuksesta. Pelko on ilmeisesi se, että katsomusaineita ryhdytään yhdistämään peruskouluissa laajemminkin, eli maailmanuskontoja opetetaan yhdessä, ei-tunnustuksellisessa oppiaineessa.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon päämiehet kirjoittivat omassa viestissään uskonnonopetuksen olevan rauhan työtä ja panostusta tulevaisuuteen. Juutalaisen ja islamilaisen seurakunnan edustajat puolestaan pitävät uskonnonopetusta myönteisenä vähemmistöpolitiikan välineenä. Herää kysymys, onko rauhan- tai suvaitsevaisuuskasvatus todella tehokkaimmillaan juuri uskonnonopetuksen yhteydessä. Itse muistan peruskoulun uskonnontunneilla lähinnä nuokkuneeni.

Arvoisat isä, abbe, rabbi, gubbe ja muut: seurakuntiinne kuuluvien lasten uskonnollinen kasvatus on kodin ja teidän, juuri teidän, ei peruskoulun tehtävä. Jos puolestaan on vaarana, että opetukset sulautetaan "värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi liemeksi", niin miten se on teidän ongelmanne? Jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, niin ei hän herra paratkoon tarvitse peruskoulua totuuttansa julistamaan.

(Suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä koulun tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen. Istuin vähän aikaa sitten vanhempainillassa, jossa opettaja kaksi kertaa alkoi puhua uskonnossa ja korjasi heti sanomalla etiikka. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vakuutti, että uskontoa ei heidän esikoulussaan opeteta.)

Vähän asiaan liittyen: ehdin tässä vasta vähän aikaa sitten ihmetellä, missä todellinen konservativismi piilee Suomessa. Jotenkin ajattelen, että pohjoisen lestadiolaisvyöhyke ei kelpaa esimerkiksi konservativistisesta kulttuurista, koska silläkin seudulla esimerkiksi talousajattelu on tyypillisen liberaalia. Mietin, onko uskonnollisten vähemmistöjen ulkopuolella enää ryhmiä, joita voisi sanoa varsinaisesti patakonservatiiveiksi.

Minusta todelliseen konservativismiin pitäisi kuulua kuningasvallan jumalalliseen oikeutukseen tai jonkinlaiseen säätysysteemiin uskominen demokratian sijaan, kaikenlaisten seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden torjuminen tai ainakin käsitys miehen ja naisen työnjakoon julkisen ja yksityisen sfäärin mukaan. Eikä mitään uusliberalistisia käsityksiä, joiden mukaan pääomien ja työvoiman liikkuvuuden tulisi olla vapaata. Vaikea nähdä, kuka aivan näin ajattelisi nykypäivänä, mutta jo joku löytyy pienten uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olisi mielenkiintoista kuulla.

Mutta vielä uskonnonopetuksesta. En ymmärrä, miksi koulun pitäisi hoitaa kirkon tehtävää lasten uskonnollisessa kasvatuksessa. Olin siis uskonnonopetuksessa suurimman osan peruskoulua ja vaihdoin elämänkatsomustietoon vasta yhdeksännellä luokalla, kun kerran en jaksanut lukea kokeeseen. (Uskonnon kohdallahan luki koko lapsuuteni ajan krypinen "väestörekisteri".) Uskonnonopetus oli tuolloin vielä hyvin tunnustuksellista, opettaja jakoi rukousvinkkejä, miten polvillaan ystävän kanssa rukoileminen auttaa keskittymään paremmin.

Elämänkatsomustieto ei näyttänyt lukiossakaan todellisena vaihtoehtona. Pienessä tamperelaisessa lukiossani sitä ei opetettu, joten kävin tunneilla isommassa lukiossa. Kun kysyin ryhmänohjaajalta, saanko olla poissa kirkollisista aamunavauksista torstaisin, hän sanoi ettei niistä ole sielulle vahinkoa vaikka niitä kuuntelisikin. Olkoonkin, että tunnustukseton uskonnonopetus on tullut voimaan 2003, samat opettajat siellä on kuitenkin kouluissa opettamassa.

Tämä on asia, joka ei suurinta osaa ihmisistä tunnu häiritsevän, mutta jota en vain ymmärrä. Liityin kirkkoon omasta vapaasta tahdostani vuonna 2002 (ja erosin vuonna 2007). Uskonnon pitäisi olla aito valinta, myös uskonnon harjoittamiseen osallistuminen koulun juhlissa ja aamunavauksissa.

Rinnastan vielä uskontokysymyksen ruotsin kielen pakolliseen opetukseen. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan, niin kuin ei ruotsin kieltäkään vastaan. Ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Luin suurella työllä ja vaivalla pitkän ruotsin, kirjoitin ylioppilaskokeesta magnan ja sain siitä saman verran lähtöpisteitä yliopistoon kuin olisin saanut lyhyen ruotsin laudaturista. Virkamiesruotsin sain heittämällä läpi, kun kävin pari kertaa yliopiston ruotsinopettajan haastattelussa ja tein pari tehtävää. Muuten sain kurssit kielitaidon ja aiemmin suoritetun ammattikorkeakoulun kurssin perusteella hyväksiluettua.

Omaa lastani aion rohkaista tutustumaan ennakkoluulottomasti eri uskontoihin sekä lukemaan mitä tahansa kieliä. Toivon, että hänen tai kenenkään muun lapsen luontaista intoa ja uteliaisuutta ei sammuteta minkään kulttuurisen, edes vähemmistökulttuurisen pakkopullan nimissä. Jos islamilainen seurakunta on huolissaan valvomattomien opettajien radikalismista, heillä on mahdollisesti keinot puuttua siihen.

Myös monet konservatiiviset ihanteet tarjoaisivat hyvän vaihtoehdon nykyiselle uudistus- ja tuhoamisvimmalle. Nyt ne eivät vain pääse vaikuttamaan luonnollisessa ympäristössä, vaan joutuvat kiistelemään samoista yhtenäiskulttuurin palasista kuin muutkin virtaukset. Niin kuin ruotsin kielen pakollinen opetus, jota laajoissa kansalaispiireissä vastustetaan, ne kukoistaisivat paremmin erillään. Kun viimeisetkin militaristiset, ruotsinvaltaiset ja uskonnolliset rakenteet saadaan heitettyä opetussuunnitelmasta historian roskakoriin, voidaan puhua vapaasta ja avoimesta yhteiskunnasta.

Me varastamme salaisuuksia

Katsoin Alex Gibneyn dokumentin We steal secrets, jonka joku oli näppärästi ladannut Youtubeen (nyttemmin poistettu)*. Dokumentti yllätti positiivisesti, siellä se on huolella tehty ja monin kerroin jännittävämpi kuin samasta aiheesta tehty Hollywood-elokuva. Dokumentti punoo yhteen kahden hyvin erilaisen ihmisen, Julian Assangen ja Bradley (myöh. Chelsea) Manningin tarinat. Molemmat nousivat kertaheitolla uutisten pääaiheiksi ympäri maailman, kun Wikileaks julkaisi verkkosivullaan Manningin vuotamia Yhdysvaltain hallinnon diplomaattisähkeitä.

Manning ja Assange eivät tietääkseni tavanneet koskaan, mutta verkkosivuston perustajan ja tietovuotajan yhteistyö muutti maailmaa nopeasti ja peruuttamattomasti. Dokumentissa haastatellaan myös lukuisia aktivisteja, toimittajia, poliitikkoja, hakkereita ja Yhdysvaltojen hallinnon sekä armeijan työntekijöitä. Dokumentin nimi on helppo ymmärtää väärin: We steal secrets on dokumentissa haastatellun entisen CIA-pomon Michael Haydenin lausunto, ei Wikileaksin.

Wikileaks on kampanjoinut vakuuttavasti hallinnon läpinäkyvyyden puolesta. Asia on poliittisesti ajankohtainen ja tärkeä, mutta myös ihmisten tarinat uutisotsikoiden takana ovat kertomisen arvioisia. Wikileaks on syyttänyt dokumenttia valikoivasta leikkaamisesta, mikä pitää tietenkin paikkansa. Dokumentti on aina tekijänsä näkemys tapahtumista. Wikileaks on tuottanut dokumenttiin täydentävän kommenttiraidan.

Osa porukan vastalauseista tuntuu myös liioitelluilta. Dokumentin katsojalle on selvää, että Adrian Lamo, jolle Bradley Manning tunnusti tekonsa chatissa, on sairautensa vuoksi mitä epäluotettavin henkilö myöntämään mitään takeita yksityisyydestä yhtään kenellekään.

Toisin kuin Wikileaksin ärsyntyneet kommentit väittävät, tietovuotajan psykologinen tausta ei mielestäni trivialisoi Manningin teon poliittista merkitystä. Henkilö voi olla samaan aikaan nurkkaan ajettu ja vahva, samaan aikaan häiriintynyt ja selväjärkinen. Mustavalkoisessa maailmankuvassa tämä ei ole mahdollista mutta monimutkaisessa todellisuudessa on. Dokumentin katsojalle tulee myös hyvin selväksi, miten olosuhteet Irakissa muuttavat sotilaita ja politisoivat heitä.

Dokumentti ei minusta pyri osoittamaan Manningin toiminnassa moraalisia ongelmia vaan sen, miten tämä toimi niin radikaalisti omaa etuaan vastaan. Rohkeus yksin ei riitä, rohkeita tekoja tekevät ihmiset jotka ovat tarpeeksi epätoivoisia ollakseen välittämättä, mitä heille itselleen tapahtuu.

On myönnettävä, että Julian Assangesta maalataan dokumentissa "epämääräinen tyyppi" vähän lapsellisilla tavoilla. Nautin tämän filmin katsomisesta kuitenkin myös haastattelumateriaalin vuoksi. Pienenä vihjeenä, kohdassa 60:05 nähdään paras ilme tavallisesti pokerinaamaiselta Assangelta ikinä.

Suosittelen vilkaisemaan dokumenttia. Tämän katsottuani Lady Gagan kappale Telephone ei ole enää kuulostanut samalta.

We Steal Secrets IMDB:ssa: http://www.imdb.com/title/tt1824254/

*Copyrightin kunnioittaminen tuntuu tässä yhteydessä tekopyhältä, joten jätän vastuun Googlelle.

Ajatuksia taustatutkimuksesta

"Unkarin juutalaiskysymys alkoi vuonna 1868 tapahtuneesta emansipaatiosta. Kun Galitsia kuului myös valtakuntaan, niin sikäläiset juutalaispesäkkeet rajojen avauduttua siirtyivät sadointuhansin Unkarin alueelle." Tällaisia probleemeja käsiteltiin SKS:n painamassa julkaisussa Suomessa vuonna 1943. Vuosi tämän jälkeen ja Unkarissa ei enää montaa juutalaista ollut. Taustatutkimus on joskus masentavaa. Vaihda Unkarin tilalle EU ja juutalaisten tilalle romanit, niin pääset aika lähelle nykyistä retoriikkaa.

Historiankirjoitusta on todellakin monenlaista. Arkistoista tulvii mätää. Olen kahlannut läpi kommunistisen Unkarin valtiontiedotuksen julkaisuja vuodelta 1956, joissa veriset ruumiit esitetään roskajoukon vihanpurkausten viattomina uhreina. Samat kuvat toisissa lähteissä esittävät kuvatekstien mukaan turvallisuuspoliiseja, jotka pitivät kansaa kauhun vallassa. Silti itse tapahtumat pysyvät samoina ja kuolleet pysyvät kuolleina.

Lähdekritiikki on välttämätön työväline sekä historiantutkijalle että kaunokirjallista teosta varten taustatutkimusta tekevälle kirjailijalle. Toisaalta mikä tahansa lähde asenteineen ja rivien välistä tihkuvine tiedonmurusineen voi olla kultakaivos tutkijalle. Lähdekritiikissä on välttämätöntä tuntea konteksti, julkaisuajankohta, olosuhteet joissa se on kirjoitettu. Vähintään on oltava aavistus tekijän tarkoituksesta.

Google helpottaa taustatutkimusta ja vaikeuttaa sitä. Helpottaa, koska suuri määrä tietoa on helposti saatavissa. Vaikeuttaa, koska tietoa on niin paljon, että sieltä on vaikea suodattaa hyödyllistä. Oman aiheeni taustatutkimusta helpottaa, että Unkarilla ja Suomella on perinteisesti ollut läheiset suhteet ja monet suomalaiset tutkijat ovat ansiokkaasti kirjoittaneet aiheista, jotka minuakin askarruttavat. Tämä helpottaa ongelmaa numero yksi, eli kielimuuria. On vaikeaa tutkia sellaisen maan tapahtumia jonka kieltä ei ymmärrä.

Tulevan romaanini päähenkilö on amerikkalainen Paul, joka on muuttanut Budapestiin. Hän ei tajua välttämättä kaikkia vivahteita, ei osaa kieltä, mutta tarinan aikana hän vähitellen myös tutustuu maahan ja kulttuuriin. Asetelmassa on paljon sellaista, joka vetoaa minuun. Ymmärrän vaikeuksia, joita aiheutuu, kun pienen kielialueen edustaja yrittää kommunikoida englantia äidinkielenään puhuvalle asioita, joita ei oikeastaan voi kääntää. Tiedän millaista on olla pöllähtäneenä ulkomaalaisena maassa, joka on poliittisen järjestelmän vuoksi ollut eristäytyneenä vuosikymmeniä.

Unkarin tapahtumat viime vuosina ovat sekä ainutlaatuisia että universaaleja. Toisaalta kulttuurin, kielen ja paikallisten olosuhteiden erikoislaatu luovat hämmentävän kudoksen. Toisaalta nationalismin nousu, köyhyys, kiristynyt suhtautuminen vähemmistöihin ja historian valjastaminen politiikan välineeksi ovat yleiseurooppalainen ilmiö. Samoja ilmiöitä kuin täällä Suomessa.

Kaunokirjallisuudessa taustatutkimus palvelee tarinaa. Poliittisesta asenteesta tai "oikeassa olemisesta" ei ole paljon hyötyä kirjoittajalle, joka yrittää luoda lukijaan vaikuttavan teoksen. Kaikkea muuta. Yleisinhimillisen aiheen lähelle pääsee katsomalla rumaa, alhaista, pikkumaista ja toistuvaa niin historiankirjoituksessa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. Jos se puhuttelee, se puhuttelee. Polittiisia julistuksia ei tarvita. Jos kaipaa vakuutteluja tästä, ei tarvitse kuin katsoa poliittista kirjoittelua Unkarista 1940- ja 1950-luvuilta.

Ajankohtaisen aiheen vaaroista

Kävin katsomassa internet-elokuvan Viides valta. Aiheensa puolesta sitä oli todella vaikea katsoa fiktioelokuvana. Julian Assangen ja Wikileaksin tarina on liian tuttu kaikista muista medioista.

Kuva: Wikileaksin perustaja Julian Assange (Benedict Cumberbatch) ja aisapari Daniel Domscheit-Berg (Daniel Brühl) Islannissa

Olen eri mieltä Voiman Kimmo Jylhämön kanssa elokuvasta. Viides valta ei näyttele olevansa dokumentaarinen vaan se on fiktioelokuva, joskin epäonnistunut sellainen. Elokuva hukkaa tyylilajinsa puolessa välissä. Se alkaa assembly-nörttien romanssina ja päättyy kansainvälisenä trillerinä.

Wikileaks on sivusto, jonka tarkoituksena on julkaista tietovuotoja niin, että lähde pysyy anonyymina. Elokuvassa Assange kehittää palvelua Daniel Domscheit-Bergin kanssa, kun sivustolle postitetaan kaikista tietovuodoista suurin: satoja tuhansia Yhdysvaltain diplomaattisähkeitä. Vuotoon tarvitaan vain nuori sotilas (tuolloin) Bradley Manning ja tyhjä cd-levyke, johon on tekstattu "Lady Gaga".

Päin vastoin kuin Jylhämö arvioi, tosielämän tapahtumat ja henkilöt vaikuttavat käsikirjoitukseen liikaa. Tasapuolisuuteen pyrkivä, eläville ihmisille vastuussa oleva elokuva ei palvele ketään. Se toimii korkeintaan yleissivistävänä elämyksenä katsojilleen. Olisi kannattanut odottaa, että osa henkilöistä olisi kuollut tai vaikka joutunut Yhdysvaltojen murhauttamaksi, ja tehdä elokuva vasta sitten.

Islantilainen parlamentaarikko, Wikileaksissakin mukana ollut Birgitta Jónsdóttir on sanonut, että vaikka elokuva pitää tietovuotajien puolta, se perustuu huonosti harkittuun alkuperäisteokseen. Jónsdóttirin mukaan elokuvan taustalla oleva Daniel Domscheit-Bergin kirjaan Inside WikiLeaks: My Time with Julian Assange on "avioerokirja", kirjoitettu ystävysten välirikon jälkeen. Kuten kaikki avioerokirjat, se pyrkii oikeuttamaan kertojansa toiminnan ja luo värittyneen kuvan tapahtumista. Kirja kirjoitettiin liian nopeasti, ilman tarpeellista etäisyyttä aiheeseensa.

Elokuvassa oli joitakin hauskoja oivalluksia, joilla pyrittiin kuvittamaan aihetta - muuten koko elokuva olisi kuvannut sitä, kun kaksi kaveria tuijottaa läppäreidensä näyttöjä. Nyt kyberavaruus oli kuvattu hallina, jonka lattialla oli rantahiekkaa ja jalanjälkiä ja suorissa riveissä oli työpöytiä tietokoneineen, vieressään pahvilaatikoita täynnä paperia. Ratkaisu olisi ehkä toiminut kuitenkin paremmin teatterin lavalla kuin elokuvassa.

Elokuvan ansio voi kuitenkin olla siinä, jos se herättää ja pitää yllä kiinnostusta verkon ja vapauden kysymyksiin. Elokuvan ikäraja on matala ja tuttavaperheen esiteini olikin käynyt katsomassa sen.

Kun tosielämä on elokuvaa jännittävämpää, elokuva on tuomittu epäonnistumaan. Yllättäen edes Benedict Cumberbatch, joka yleensä on söpöin kaikista, ei onnistu roolissaan olemaan yhtä söpö kuin oikea Julian Assange.

Science fictionia voidaan pitää todellisuuspakoisena genrenä, mutta joskus etäisyys auttaa katsomaan lähelle. Kybertodellisuus ja kyberpunk ovat aiheina ajankohtaisempia kuin koskaan ja scifin avulla niitä voidaan käsitellä vapaammin kuin tosielämän sanomalehtiotsikoiden välissä, kieli keskellä suuta. Tämäkin elokuva olisi ehkä onnistunut paremmin science fiction -elokuvana.

Bill Condon (ohj.): Viides valta. Elokuvateattereissa. Ks. aiheesta myös Hanna Nikkanen: Verkko ja vapaus