Keskiluokassa tuli ahdasta

Luin Anna Kontulan erinomaisen pamfletin Luokkalaki. Teos käsittelee sitä, miten yhteiskunnan käytännöt suosivat keskiluokkaa ja varakkaita. Nimi on ehkä sikäli harhaanjohtava, että useinkaan kyse ei ole lainsäädännöstä vaan ihan vain käytännöistä: mitä liitteitä toimeentulotukihakemukseen vaaditaan, kuka menee opiskelemaan millekin linjalle, kenellä on oikeus liikkua yli valtioiden rajojen ilman, että paperit katsotaan, ja niin edelleen.

Varsinkin alun käsiteanalyysi on hyödyllinen. Luokkarajat voidaan piirtää halutessaan ammatin, palkansaajaluokittelun (ylempi- tai alempi toimihenkilö, työntekijä) tai tulo- ja varallisuuserojen perusteella. Tai sitten jollakin muulla perusteella. Käytännössä varsinkin identiteetit ovat liukuvia, ja luokka-asema voi vaihtua toiseen muutamassa kuukaudessa uuden työpaikan (tai työttömyyden) tai avioliiton ansiosta.

Kontulalla on myös sama havainto kuin itselläni, että ihmisillä on tapana projisoida negatiivisia ryhmäominaisuuksia kuten laiskuutta tai epärehellisyyttä tulojanan toiseen päähän. Ei ole ehkä niin yllättävä havainto, että tuhlareita ja säästäväisiä on suuri- ja pienituloisissa yhtä lailla. Sen sijaan yhteistä tarkkaavaisilla rahankäyttäjillä janan molemmissa päissä tuntuu olevan, että tuhlaaminen on sen toisen päädyn ominaisuus ja vika. Eli räävittömästi syödään ravintolassa ja siivooja siivoaa kotona, tai sitten ei siivota ja rahat kannetaan Siwaan ja vaihdetaan kaljaan ja röökiin.

Mietin sellaistakin, että juuri arjen pärjäämisestä on tullut se normittava mittatikku, jolla heikommin suoriutuvaa saa tökkiä ja nokkia. Koska kaikki kunnon järkevät ihmisethän pystyvät siivoamaan kämppänsä ja pitämään kukkaronsa hallussa. Ja sitten, jos he eivät pysty tähän, niin he ovat joko yläluokkaisia nirppanokkia (rikkaat) tai holtittomia hulttioita (köyhät).

Koska varakkaiden ääni kantaa yhteiskunnassa kauemmas, vikapää jää julkisessa keskustelussa useammin pienituloisille.

Luokkakeskustelija lukee Guardiania Tukholmassa.

Leikittelen myös sellaisella hypoteesilla, että Suomessa kaikki pyrkivät keskiluokkaan, paitsi ylempi keskiluokka, joka pyrkii yläluokkaan. Työväenluokka pyrkii keskiluokkaan, koska keskiluokkaisuus määrittää yhteiskunnan normit esimerkiksi lastenkasvatuksessa, kulutuksessa, koulutuksessa ja muussa sellaisessa. Myös yläluokka pyrkii esittämään itsensä keskiluokkana, koska Suomessa juuri kenenkään ei voi sanoa kuuluvan eliittiin ilman, että hän suuttuu.

Ylempi keskiluokka pyrkii yläluokkaan, koska se on hienoa, ja koska paremmalla paikalla pystyy paremmin toteuttamaan näkemyksiään. Haaveensa keskiluokka pyrkii toteuttamaan etenemällä urallaan, pyrkimällä yhteiskunnan vaikuttajapaikoille, kouluttamalla ja harrastuttamalla lapsiaan sekä kuluttamalla taidetta ja hienoja tavaroita. Välillä korostetaan, että kysymys rahasta, koska sivistykselle ja kulttuurille ei voi laskea hintaa. Tai sille intohimolle, jota ihminen työtään kohtaan tuntee.

Yleensä tämä siirtyminen ei onnistu, ja silloin se on jonkun muun vika. Yrittäjiä vainoavat verot, akateemista väkeä koulutusleikkaukset, taiteilijoita markkinatalous. Heti jos jollekin ryhmälle sanoo, että hei, te olette aika hyvässä asemassa vaikuttamaan itse siihen tai tähän, he itkevät ja puolustautuvat, että emme voi mitään, kun yhteiskunnan rakenteet estävät. Näin ihmiset, jotka ovat olleet paitsi äänestys- ja ehdolleasettumisiässä jo parikymmentä vuotta, myös toimivat omissa ammateissaan ja kasvattavat omia perheitään. Siinä on jo aika paljon valtaa, joka ei ilmeisesti kuulu kenellekään.

Mahtavaa, että Kontulan kirjassa puhuttiin rahasta. En tahdo jaksaa luokkakeskustelussa sitä, että homma menee mausta ja tyylistä kiistelemiseksi. Toivoisin, että ihmiset vilkaisisivat pankkitiliään, siinä sitä on sitä identiteettiä. Tämä ei tietenkään ole erityisesti kenenkään vika, koska luokasta tätä näkyä vähemmän puhutaan taloudellisena kysymyksenä. Muistan lähinnä sen HS:n luokkatestin, joka olikin melko kauhea. Seuranneessa keskustelussa oli kuitenkin se hillittömän hauska puoli, että koulutetut käyttäjät, jotka saivat ”vähäosaisen” yhteiskuntaluokan tulokseksi, olivat todella loukkaantuneita. Hyväosaiset asemoivat itsensä alaspäin ja pienituloiset ylöspäin.

Lopuksi mietin kysymystä, jota Kontulan kirjassa ei niinkään käsitelty, eli nousukkuutta. Keskiluokkaa saattavat pienituloiset pitää sinisilmäisen hyväosaisena ja työväenluokkaa saattavat herrat ja rouvat pitää typeränä rahvaana, mutta väitän, että mikään luokkaominaisuus ei herätä niin paljon inhoa kuin nousukkuus.

Eikä se olekaan helppoa, olla nousukas, nimittäin. Pelkästään yläluokan pinnallisten tuntomerkkien omaksuminen ei riitä. Sivistyneisyys ei ole sitä, että syö jälkiruoan haarukalla, vaan siihen vaaditaan herkkyyttä, tilannetajua ja muiden huomioon ottamista. Nämä puolestaan edellyttävät itseluottamusta, jota ”väärään paikkaan” joutuneella ihmisellä ei yleensä ole.

On jokseenkin luontevampaa ihmiselle olla sitä mitä on, ja pitää niistä asioista joista oikeasti pitää. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa tämä ei kysy yhteiskuntaluokkaa, vaan esimerkiksi klassisen musiikin konserttiin pääsee alennuslipuilla (ja muuallakin kuin pääkaupungissa). Yhtä pöljää on maun perusteella hilata luokkaidentiteettiään alaspäin. ”Katukulttuuri” kuulostaa minun korvissani epäilyttävästi samalta kuin ”katuruoka” (juuri se, jossa on korianteria).

Toisin kuin joskus väitetään, kaikki suomalaiset eivät kuulu keskiluokkaan. Keskiluokassa on kuitenkin ahdasta. Paljolti tämän yhteiskuntaluokan poliittisesta tahdosta riippuu, pyritäänkö oloja väljentämään lisäämällä mahdollisuuksia kaikille, vai pyrkimällä vain ylöspäin, muiden ihmisten kustannuksella.