Thursday, November 9, 2017

Alex

Alexander Stubbin elämäkerta hänen itsensä lukemana, uhka vai mahdollisuus?

Testasin tällä viikolla lukuaikapalvelu Storytelliä. Lukuaikapalvelusta löytyy sähkö- ja äänikirjoja, kuten kirjailija Karo Hämäläisen ja kokoomuksen entisen puheenjohtajan ja ex-pääministerin Alexander Stubbin kirja Alex. Pelonsekaisin tuntein aloitin kuuntelun. Yhdeksän tuntia kymmenen minuuttia poliitikon muistelua. Kuinka minulle kävisi? Pääsisinkö loppuun asti?

Finlandia-palkintoehdokkaaksi nostettu Alex on ollut syksyn suosituimpia kirjoja. Äänikirjalle tuo merkittävää lisäarvoa, jos kirjailija pystyy itse lukemaan sen ääneen. Alexander Stubb lukee niin hyvin, että yhtä hyvin hän voisi lukea EU:n perustuslakia, jaksaisin kuunnella senkin. Siispä eteenpäin!

Bloggauksen kuvituksena käytettyjen meemi-kuvamanipulaatioiden lähteenä on aina niin armollinen internet.

Kansainvälisestä sporttiperheestä globaaliin eliittiin

Ensimmäiset pari tuntia olivat väistämättä melko tylsää lapsuus- ja nuoruusmuistelua. Painetusta kirjasta olisin hypännyt nämä yli, mutta toisaalta halusin kokonaiskuvan siitä, millaisista lähtökohdista tulee sellaisia henkilöitä kuin Stubb. Isä oli jääkiekkomies ja NHL:n kykyjenetsijä, äiti oli kotona.

Ihminen on väistämättä taustansa muovaama. Pystyn ymmärtämään, mistä lehtisaarelaisen kaksikielisen perheen penskan energiaa tihkuva optimismi lähtee. Samanlainen tunne tai kuvitelma yhtäläisistä mahdollisuuksista olisi voinut olla kenellä tahansa hyvinvointivaltion kasvatilla, joka on käynyt koulunsa peruskoulu-uudistuksen jälkeen. Oli ymmärtäväinen rehtori, meilläkin Kontulan ala-asteella oli sellainen, oli koulun keittiö ja hammashoitola ja koko setti. Sellaista oli vielä 80-luvullakin, vaikka lomamatkoja ei tehtykään Kale Kummolan perheen kanssa etelä-Eurooppaan.

22:51 "Voimistelusta tuli aina kymppi. En tiedä, mistä epävarmuuteni kumpusi.”

Urheiluharrastukset, lukio vaihto-oppilasvuosineen ja perustutkinto-opinnot yksityisessä muurien ympäröimässä yliopistossa Etelä-Carolinassa Yhdysvalloissa käydään onneksi suht nopeasti läpi, samoin nuoruusvuodet Pariisissa ja Bryggessä. Jälkimmäisessä hän tapaa myös tulevan vaimonsa. Akateemisesti kunnostautunut Stubb lähtee virkamieheksi ja toiveittensa taikamaahan Brysseliin.

1:37:00 "College of Europea kutsutaan myös College of Loveksi, koska tulevat EU-virkamiehet pariutuvat siellä."

Alex Stubbista ja vaimostaan 90-luvulla piirtyy kuva pirteänä kansainvälisenä uraohjusparina, juuri sellaisena globaalina eliittinä jota Donald Trump vaalikampanjassaan pilkkasi.

Ymmärrän liberaaleja ja muita sinisilmäisen hyväosaisia. Eivät he ole sellaisia pahuuttaan. Rauha, vapaus ja vauraus ovat hienoja asioita, mutta ihminen tarvitsisi laajempaa kokemuspohjaa kuin vain oman viiteryhmänsä todella ymmärtääkseen sen, että hyvinvointi ei kapitalismissa jakaudu tasaisesti kaikille. Mutta ei anneta sen haitata vaan mennään eteenpäin!

Nousu

Stubbin virkamiesuran virstanpylväistä muistan EU-huippukokouksen Tampereella vuonna 2000, tosin vähän eri näkökulmasta, olin yksi mielenosoittajista. Tuona sunnuntaina oikeastaan kokous oli jo ohi. Anarkistit muuttivat EU-mielenosoituksen poliisin vastaiseksi mielenosoitukseksi, luultavasti siksi, että huippukokouksen teemat olivat liian vaikeita.

(Nykyäänhän olen samaa mieltä sitä kuin Winston Churchill siitä, että tarvitaan vahva Euroopan yhteisö, jota Saksa ja Ranska johtavat ja josta Britannia on ulkopuolella. Vielä enemmän olen sitä mieltä, että federalismi on hyvästä ja tarpeeksi vahvassa EU:ssa näistä Euroopan Soineista ja Orbáneista, pikkumaiden pikkunationalisteista joiden kansallispukuna on puolikas tyynyliina ja puolikas paljas perse, ei tarvitsisi kuulla enää koskaan mitään.)

Mutta se siitä. Alex Stubbin tarina muuttuu kiinnostavammaksi ulkoministerikaudella, eli siinä vaiheessa kun kirjasta on kuunneltu noin ensimmäinen kolmannes. Ollaan Etelä-Ossetiassa ja vasta virkaan astunut Suomen ulkoministeri tuijottaa Venäjän panssareita.

EU-asiantuntijana ja myöhemmin ulkopolitiikkaan ja EU-asioihin profiloituvana poliitikkona Stubb oli käsittämättömän suosittu, pääministerinä ja valtiovarainministerinä ei niinkään. Alex-kirjaa voi halutessaan lukea niin, että Alex Stubb -parka nousi asemaan, jota hän ei alunperin halunnut, johon hän ei taustansa vuoksi sopinut ja vielä hallitukseen, josta kukaan – hallituspuolueet mukaan luettuna – ei tykännyt.

Tuli huonoa energiaa. Oli sietämätöntä olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka veivät sitä eivätkä antaneet. Kirjassa onkin lukijaa koukuttava draaman kaari: nousu ja tuho.

Tuho

Diplomatia on sitä, että kerrotaan asioita, ja jätetään kertomatta. Vielä kiinnostavampaa kuin se mitä Alex-kirjassa sanotaan on se, mitä siinä ei sanota.

6:47:57 "Annan kaikkeni aamusta iltaan. Saan aikaan tuloksia. Silti kaikki nähdään negatiivisessa valossa."

Kirjassa puhutaan paljon Suomesta, vähän suomalaisista. Suomalaisia edustavat ystäväperheet, joiden kanssa lomaillaan Lapissa tai etelässä uima-altaan äärellä. Pienituloisia, vähävaraisia, köyhiä tai edes eläkeläisiä mainita, heillä ei ole nimiä tai kasvoja, heitä ei ole olemassa globaalin eliitin maailmassa. Tai maata kiertävällä radalla, niin kuin Alex Stubb lähtökohdistaan kotimaan politiikassa kommentoi.

Alex Stubb kertoo, miten häntä kritisoivat eduskunnan kuppilan kyynikot ja media siitä, että hän ei ollut ponnistanut kansallisesta politiikasta. Mutta eivät äänestäjät Stubbia tästä syystä kritisoineet vaan siitä, että hän oli niin totaalisen erillään ja eristäytynyt tavallisten arki-ihmisten elämästä. Jos Stubb on joskus tavannut suomalaisen köyhän, siitä ei kirjassa kerrota. Edes eduskunnan leikkauspäivän ”Good raw porridge. Good energy levels” -twiittiä ja siitä seurannutta kritiikkiä ei mainita.

Kera toisensa jälkeen Alex Stubb lähtee vaaleihin kuin kilpailuun, jossa annetaan kaikkensa. Metafora on kuvaava. Jääkiekkojoukkue lähtee yhtäläisistä mahdollisuuksista käsin pelaamaan tasaisella kentällä vastustajaa vastaan, joka pelaa samassa sarjassa. Yhteiskunnassa ihmiset kuitenkin kamppailevat rakenteellisia ongelmia vastaan, siinä ei yksilön tsemppaaminen riitä. Alexander Stubb oli huono pääministeri, koska kansallista politiikkaa ei voi pelkistää yksilösuoriutumiseksi saati oman tiimin tsemppaamiseksi.

Välillä kuuntelijaakin turhauttaa. Kohta 8:00:00 "Miltä tuntuu, kun kaikki, mitä sanoo ja tekee, on suurennuslasin alla aamusta iltaan?" Entä miltä tuntuu olla leikkausten kohteena? Olet tunneihminen, Alex, eläydy!

Tarina päättyy Kokoomuksen Lappeenrannan puoluekokoukseen 2016. Stubb jättää puheenjohtajuuden ja kansallisen politiikan.

Lopuksi

Onko tämä tietokirja Finlandia-ehdokkuuden arvoinen?

En tiedä, oliko tämä "erilainen" poliitikon elämäkerta, ei minusta. Päällimmäinen tunne on pieni pettymys. Poliitikon muisteluna se oli minusta aika tavanomainen, joskin tavallista vetävämpää proosaa. Ehkä vertailukohta on epäreilu. Edellinen lukemani poliitikon elämäkerta oli Nobel-kirjailija Winston Churchillin Nuoruuteni. Churchilliin viittaa parissa kohdassa myös Alex Stubb, mutta ei toki missään mielessä vertaa itseään suureen valtiomieheen. Paradoksaalista on, että jopa englantilaisen lordin pojan elämännäkemys kosketti syvemmältä kuin Stubbin, ja Churchill oli sentään vielä paljon oikeistolaisempi.

Kirja on kahden ihmisen työn tulos. Karo Hämäläinen on saumattomasti löytänyt Alex Stubbin äänen ja vaikenee itse taustalla. Asetelmassa on myös jotain jännää. Aivan kuin Hämäläinen antaisi Alex Stubbin rauhassa höpöttää Iron Man -kilpailuistaan, triathloneistaan ja maratoneistaan ja vaieta arvostelijoiden ja mielenosoittajien esille nostamista kysymyksistä. Ehkä tämä on kirjan pointti.

Alkusanoissa Alex Stubb toteaa, että "ihmeellinen on tarina, mutta niin on monen mielestä sen kirjoittajakin". Vähintään Alex on arvokas dokumentti siitä, miten eliitti elää elämäänsä huippukokousten lavasteissa, omakotilähiöissä ja hiihtokeskuksissa, joihin tavallisen leikkausten kohteena elävän tallaajan on mahdotonta sitä seurata.

Karo Hämäläinen ja Alexander Stubb: Alex. Otava 2017

Thursday, November 2, 2017

Kirjamessujen jälkipyykkiä

Nyt on vihdoinkin aika laskeutua marraskuuhun ja uusia juttuja kirjoittamaan, mutta sitä ennen vielä vähän kirjamessuista. Kiitos kaikille teille, jotka tulitte Helsingin kirjamessuilla kuuntelemaan paneeleja, juttelemaan, pyytämään nimmaria Syyskuun jumaliin ja ostamaan Osuuskumman kirjoja! Kiitos myös sosiaalisessa mediassa kuvia jakaneille kavereille, tässä niistä muutama blogin kuvituksena.

Messukeskuksen osastojen, esiintymislavojen ja käytävillä vaeltelun lisäksi kävin myös julkkareissa, matineassa, tapasin perhettä ja ystäviä, istuin kuohuviinibaarissa, tein kaikkea mitä hyvään messuviikonloppuun kuuluu. Paitsi että ruoka- ja viinimessuilla en ehtinyt piipahtaa ollenkaan.

Väkeä messuilta ei puuttunut, tänä vuonna kävijöitä oli yli 84 000. Polarisaatio isojen ja pienten kustantajien sekä isojen ja pienten kirjailijanimien välillä oli ehkä sitä jyrkempää. Tuntuukin, että Helsingin kirjamessuista on käyty poikkeuksellisen paljon jälkipyykkiä sosiaalisessa mediassa.

Juhana Pettersonin kanssa signeeraamassa. Kuva: Mika Rönkkö

Kirjailijat

Laura Honkasalo kirjoittaa blogissaan ansiokkaasti kirjamessuista kirjailijan näkökulmasta. Honkasalo ei ole ainoa kollega, joka on nostanut esiin ilmaistyön messuilla. Kieltämättä tuntuu nurinkuriselta, että kirjamessuilla ainoa ammattiryhmä, joka ei saa palkkioita, ovat kirjoistaan yleisölle kertovat kirjailijat. Suomen Kirjailijaliitto tuottaa myös ohjelmaa messuille ja on linjannut, että kaikille esiintyjille, kirjailijoille ja haastattelijoille maksetaan palkkio.

En tiedä keitä ovat nämä Honkasalon kollegat, joiden mielestä kirjamessuja ei saisi ollenkaan kritisoida, mutta näiden messujen aikana olen kuullut harvinaisen paljon kritiikkiä sekä kirjailija- että pienkustantajapuolelta. On hyvä kysymys, onko parempi esiintyä ainoalle fanilleen kuin olla esiintymättä ollenkaan. Painottaisin kirjailijan omaa fiilistä tässä. Se vaatii samaa kuin Honkasalo on tehnyt: hyötyjen ja haittojen laskemista.

Kustantajat

Osuuskunta Poesia jäi tänä vuonna messuilta pois kokonaan ja julkaisi asiasta kannanoton. Näyttelyosastot ovat tosiaan kallistuneet vuosi vuodelta (katso Ylen juttu täältä). Myös edustamalleni osuuskunnalle messupanostus on erittäin kallis satsaus.

Suomen Messut on epäilemättä kirjamessujen suurin hyötyjä. Osuuskuntana se ei tee juuri voittoa, mutta liikevaihto näyttää kasvaneen, tai sitten en osaa lukea Kauppalehden lukuja oikein. Kirjallisuustapahtuman kärjen pitäisi olla kirjallisuuden monimuotoisuudessa: jos vain isot loistavat, pienet himmenevät ja lakkaavat pian näkymästä. Ohjelma oli nyt vielä monipuolista, mutta jos pienillä kustantamoilla ei ole yksinkertaisesti varaa tulla messuille, he eivät ole tarjoamassa myöskään kirjailijoitaan ohjelmaan.

Pienkustantajien osastolla. Kuva: Minttu Carole

Kaupallisuudesta

Kirjamessujen kaupallisuudesta on kirjoittanut kolumnisti Otso Kantokorpi täällä ja Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva täällä. Totta on, että Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia -kirja myi ennätyslukemia, Dan Brown tapasi fanejaan omassa tilaisuudessaan ja ihmiset kantoivat kotiin kassikaupalla kirjoja jäännöseräosastoilta, joissa kirjat maksoivat kaksi euroa kappale. Isot lakanat mainostivat isoimpia nimiä. Havaintoni mukaan myös isoilla osastoilla kävi kuhina.

Kun puhutaan kirjallisuuden myynneistä, aina tulee joku selittämään, että no kun kysyntä ja tarjonta ja markkinat. Mutta kohderyhmiä eli rumasti sanottuna markkinoita on monenlaisia ja eri kokoisia. Muutenhan siellä messuilla olisi esiintymässä vain se Dan Brown eikä ketään muuta. Suuri yleisö ei tiedä kaikkea, vaan nykyään vielä enemmän kuin ennen kirjallisuuden lukijat jakautuvat pieniksi yleisöiksi, joista osa voi seurata hyvin intohimoisesti harrastamaansa lajia. Oikein ammattitaitoinen kustantaja hoksaa myös erilaiset yleisöt.

Kohti tasa-arvoisempaa kustantajasuhdetta

Kirjailijat ja kustantajat katsovat ymmärrettävästi kirjamessuja hieman eri näkövinkkeleistä. Olen huomannut tämän viimeistään Helsingin kirjamessujen jälkipuinnista. Ymmärrän, että näyttää ristiriitaiselta, että kirjailijat haluavat paljon esiintymisiä messuille ja toisaalta paheksuvat, että esiintymiset ovat palkattomia. Ei kai se kerro kuin alan ahtaudesta tällä hetkellä. Kustantajilta toivoisin avoimuutta ja kirjailijoilta ammattimaista suhtautumista markkinointiponnistusten jakautumiseen.

Lyhyesti: jos aiomme olla kustantajan kanssa neuvottelukumppani, vaikka epätasaisessa asemassakin, meidän on pakko pyytää perusteluita vaikkapa siihen, miksei kulukorvauksia makseta. Tai jos ei suorilta tarjouduta maksamaan korvauksia niin meidän täytyy itse kysyä. Vaikka tuntuisi hankalalta puhua rahasta. Pakko on saada suunsa auki. Jos kustantaja ei ole aiemmin kasvattanut niitä herkkiä tuntosarvia, jotka paljastaisivat asioiden tilan ilman että kirjailijan pitäisi kiusallisesti ottaa niitä puheeksi, niin eihän se kasvata vastaisuudessakaan.

Kirjailijoiden omat blogit ovat sitä varten, että voimme ilmaista omia hankaliakin tunteitamme suhteessa julkisuuteen ja pärjäämiseen. Mutta kun puhumme kustantajan kanssa markkinoinnista, olisi löydettävä tapoja puhua asiallisesti ja järkevästi rahasta. Silloin messujen mainoslakana ei voi olla itsetuntokysymys.

Kirjailija saa vaatia ja hänen pitää vaatia markkinointia. Myös kustantajien pitäisi oivaltaa, että toisin kuin he, kirjailija ei useimmiten ole liikemies- tai nainen. Kirjailijat tarvitsevat neuvottelujen tueksi lukuja, tilastoja, lakimiehen asiantuntemusta ja tukea toisilta kollegoilta. Kustantajan tulee tämä ymmärtää.

Lopuksi

Huomasin, että osallistuin kuukauden sisällä kolmen kaupungin kirjamessutapahtumiin. En ehkä enää lopputalvena poistu kotoani. Mutta hauskaa oli. Messukirjailija kiittää ja kuittaa.

PS. Linkkaan tännekin, kun Jani Saxell kirjoitti niin kauniisti Kansan Uutisissa Syyskuun jumalista.

PPS. Ennen talviunia vielä yhdet juhlat tulossa, pe 10.11. klo 18 Teos & Tulenkantajat -kirjakaupalla Tampereella (Hämeenpuisto 18) minun ja J.S.Meresmaan 10-vuotistaiteilijajuhla ja julkkarit. Tervetuloa tamperelaiset ja täällä piipahtavat!