Eräs vastaus kysymykseen on tämä kirja. Elina Karjulan toimittama artikkelikokoelma Kirjoittamisen taide & taito (Atena 2014) käsittelee niin käytännönläheisesti kuin teoreettisestikin luovan kirjoittajan työtä ja työmaata, yliopistossa ja sen ulkopuolella.
Toisin kuin professori Liisa Steinby avauksessaan pohtii, luovan kirjoittamisen opetus yliopistossa ei kokemukseni mukaan merkittävästi eroa kirjoittajakoulutuksesta vaikkapa opistossa tai taidekoulussa, eikä sen tarvitsekaan. Kirjoittamisen opinnoista on hyötyä melkeinpä minkä tahansa tiedekunnan opiskeilijoille, koska nykypäivänä alalla kuin alalla voidaan tarvita hyviä kirjallisen viestinnän taitoja. Eikä ole mitään syytä, miksi humanisti kirjoittaisi parempia runoja kuin matemaatikko.
Erään kirjailijan työmaa. Kuva: Saara Henriksson
Kirjoittamisen kursseja on tarjottu osana perustutkintoa Turun yliopistossa jo kymmenisen vuotta. Turun luovan kirjoittamisen oppiaine on tuottanut myös tämän kirjan, mistä iso hurraa. Olen itse käynyt myös aikanani näitä opintoja! Monet artikkelien kirjoittajista ovat koulutusohjelman opettajia tai entisiä opiskelijoita.
Käytännöllisintä antia kirjassa ovat Jenni Linturin ja Iida Rauman artikkelit aineiston käytöstä, tarinan rakenteesta sekä proosan kertojaratkaisuista. Mielelläni kurkistin myös runon puhujan (Timo Harjun artikkeli) sekä omaeläkerrallisen kirjoittamisen (Päivi Kosonen) maailmaan.
Teoreettisemmin aihettaan eli taiteen muusia käsittelee toimittaja Karjula itse. Viehätyin erityisesti artikkeliin sisältyvistä harjoituksista. Psykoanalyytikoille, surralisteille ja muille akateemisille höhöille on helppo hymähdellä, mutta kyllä kirjallisuuden historia olisi tylsempi ja köyhempi ilman heitä.
Kirjailijan työtä käsittelevät artikkeleissaan Taina Kuuskorpi, Kari Levola ja Niina Repo. Kuuskorpi on haastatellut kirjailijoita yhteiskirjoittamisesta ja huomauttaa, että yhteisen luomisen taitoon ei ole opastettu esimerkiksi kotimaisissa kirjoittajaoppaissa. Nyt aukkoa on hieman paikattu, nimittäin kesällä ilmestyneessä Kummallisen kirjoittajat -artikkelikokoelmassa. Levolan artikkeli on leppoisa, perinteinen johdatus kirjailijan uran alkutaipaleelle, mutta liekö sukupuolvikysymys, kun Levola unohtaa mahdollisista julkaisuareenoista internetin ja sähkökirjat kokonaan.
Luovan kirjoittamisen opiskelu ei missään nimessä ole pakollista kenellekään kirjoittamisesta kiinnostuneelle, alkuun pääsee hyvin yksinkin. Eikä taiteilijan tarvitse osata kuvata omaa luovaa prosessiaan. Akateemiselta kirjoittajalta sen sijaan on lupa odottaa, että hän osaa käsitteellistää ja analysoida omaa työskentelyään myös yliopistokoulutuksen antamin välinein, täsmällisesti ja tarkasti. Nämä analyysit ovat parhaimmillaan kommunikoitavissa ja antavat myös lukijalle paljon.