Suomen paras maakunta

On se todettava, että Suomessa on paljon ja kaikenlaista.

Olen tänä kesänä matkustanut ristiin rastiin halki Suomen etelä–pohjoinen- sekä itä–länsi-suunnassa. Eteläisin paikka oli toukokuun alussa Maarianhamina, läntisin toukokuun lopussa Rauma, itäisin paikka kesäkuussa Lieksa ja pohjoisin heinä-elokuussa Inari. Melko lailla äärilaidoilla on tullut käytyä siis. Näistä paikoista vain Maarianhaminassa olin käynyt aiemmin. Se on tuttu kaupunki pohjoismaisista scifitapahtumista, jollaiseen osallistuimme nytkin. Matkalla olin puolison, lapsen ja tämän kaverin kanssa.

Länsirannikolla kävin päiväseltään Raumalla Suomen Työväen Musiikkiliiton Länsi-Suomen piirin 100-vuotisjuhlassa. Minulle hahmottui vasta viime vuonna, että Länsi-Suomi ylipäätään on asia. Vanha läänijako ehti olla niin vähän aikaa, että siitä ei jäänyt pysyvää muistijälkeä. Teknisesti asun nytkin Länsi-Suomessa, Tampereella. Läänien tilalle vain ovat tietenkin nykyään tulleet avit. Toukokuinen aurinkoinen lauantaipäivä kauniissa Vanhassa Raumassa oli erittäin hieno kokemus. Menin kuorokaverin kanssa junalla ja bussilla Porin kautta ja palasimme illalla Onnibussilla Tampereelle.

Juhannusviikolla ajoimme puolestaan perheen ja mummon kanssa itään Kolille, josta olikin hienot maisemat Pieliselle. Ajomatka mökiltä Nilsiästä ei ollut kauhean pitkä, joskaan ei lyhytkään, mutta se tuli todetuksi, miten tosiaan syrjäisiä paikkoja Pohjois-Karjalassa on. Toisaalta Lieksassakin asuu tuttuja, ja ylipäätään Itä-Suomen vetovoima on viime vuosina ollut voimakas ihan oman ikäisteni keskuudessa. Kuopiossa vietän tietysti paljon aikaa, koska siellä on niin anoppila kuin vapaa-ajan asuntokin, mutta suht keskeisenä kaupunkina Kuopiolla on minusta kyllä enemmän oma kuin yleisesti itäsuomalainen identiteetti.

Kesäloman kruunasi viikon oleskelu Pohjois-Suomessa, tukikohtana Saariselkä, tarkemmin sanottuna Journalistiliiton loma-asunto. Olin liikkeellä yhtiökumppanin ja yhteensä kolmen nuoren/lapsen kanssa. Koska yhtiökumppani oli autolla, pääsimme retkeilemään Tankavaarassa, Inarissa ja Norjan puolella Finnmarkissa. Tapasimme myös Ivaloon asettuneita tuttaviamme.

Suuret olivat siis erot kesän varrella maisemissa, kaupungeissa, paikallisissa murteissa. Tuleehan sitä mietittyä, millaista olisi elää keskenään niin erilaisissa paikoissa, ja millainen ihminen olisin, jos olisinkin kotoisin Pohjois-Karjalasta. Tai Nuorgamista.

Helsingissä syntyneelle tyypillisesti minulla ei ole alueellista tai maakunnallista identiteettiä. Molemmat vanhempanikin ovat syntyneet Helsingissä. Tampereella asun, koska se on kätevää, ei tarvitse miettiä mistä asunto, palvelut, tienesti. Helsingissä käyn perhe- ja työsyistä, en juuri matkusta sinne oma-aloitteisesti.

Hyvä puoli Helsingissä syntymisessä on ollut se, että pystyn tai joudun suhtautumaan koko muuhun Suomeen turistin uteliaisuudella ja kiinnostuneisuudella. Olenkin käynyt kaikissa Suomen nykyisissä maakunnissa, Keski-Pohjanmaata lukuunottamatta. Olen ulkopuolinen, joten voin ihastella maakuntien erityispiirteitä vierestä, ilman painolastia. Ulkomailla sama juttu, koska siellä olen puolestaan tietysti suomalainen. Sivusta seuraaminen ja tarkkaileminen ovat oivaa apetta kirjailijan mielikuvitukselle. Bonuksena olen vielä turisti entisessä kotikaupungissanikin! Koska olen asunut sieltä poissa niin kauan.

(Puoliso kysyi, enkö voisi seuraavaksi kirjoittaa Suomeen sijoittuvaa romaania. No kun en voi. Melkein kaikki suomalaiset kirjailijat kirjoittavat Suomeen sijoittuvaa proosaa, minun ei tarvitse.)

Juureton en ole. Kaikilla on juuret. Monet itseni ikäiset tuntuvat hahmottavan juurensa sen kautta, mistä heidän isovanhempansa ovat kotoisin. Minulla onkin toinen mummo kotoisin Savosta ja toinen Peräpohjolasta. Ensimmäiseksi mainittuun alueeseen minulla on pysyvä yhteys mökki- ja perhekuvion kautta. Jälkimmäinen on aktivoitunut vasta viime vuosina, kun olen oppinut käyttämään yöjunia. Peräpohjola on nykyään osa Lapin maakuntaa, mikä on hieman outoa, koska joku Tornio on niin kulttuurisesti kuin luonnonmaantieteellisestikin melko lailla eri asia kuin esimerkiksi Utsjoki. Mummoni puhui aina vain "pohjoisesta".

Koska kesäloma on lopuillaan ja arki alkamassa, listaan tähän Suomen parhaat maakunnat omien subjektiivisten kokemuksieni, vaikutelmieni ja mielikuvieni perusteella. Lista ei ole erityisessä järjestyksessä.

1. Etelä-Pohjanmaa. Kun Tampereelta lähtee ajamaan kolmostietä, maisema muuttuu pian Parkanon jälkeen. Tiet ovat leveämpiä, autot ovat uudempia, talot ovat komeampia. Ollaan Etelä-Pohjanmaalla, yritteliäinä ja ylpeinä tunnettujen ihmisten maakunnassa! Pikkuisia maatalousvaltaisia paikkakuntia on vieri vieressä, ja ihan pikkupaikkakunnillakin on oma kirjakauppa. Usein niiden yhteydessä on jokin muukin palvelu, kuten Alkon noutopiste tai Matkahuollon asiamiespalvelu. Kun lakeudelta nousee illan hämärtyessä usva, maisema on ihan erilainen kuin missään muualla Suomessa. Hauska yksityiskohta on, että muu Suomi ajattelee Etelä-Pohjanmaata kun sanoo Pohjanmaa, mutta tuntemani eteläpohjalaiset itse tarkoittavat Pohjanmaalla Vaasaa.

Usva nousee lakeudelta. Kuva: Alma Soikkeli.

2. Ahvenanmaa. Ei ole maakunta vaan itsehallintoalue. Tuntuu kuin olisi ulkomailla. Kaikki puhuvat ruotsia, mistä pidän. Suomen Monaco.

Maarianhamina on merellinen kaupunki.

3. Savo, Etelä- tai Pohjois-, ihan sama. Täällä on Suomen paras leipä. Vuosien jälkeenkään en ole päättänyt, onko se Marskin arinaruisleipä, Siiskosen kauraleipä vai jokin muu. Puolisoni on Savosta kotoisin, samoin yhtiökumppanini, joka myös sanoo kokevansa itsensä savolaiseksi. Täällä ollaan perinteisesti vieraanvaraisia ja joviaaleja. Hauska yksityiskohta on, että joillakin läheisillä kollegoillani kirja-alalla, osa länsisuomalaisia ja osa savolaisia, saattaa olla ihan oikeaa klapia kommunikaatiossa. Länsisuomalaiselta meinaa lähteä järki, kun savolaiselta ei saa selvää vastausta, kyllä tai ei.

Savolaiset markkinat.

4. Peräpohjola. Ei ole nykyisin maakunta. Meänkieltä puhuva, poronkäristystä syövä, vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut mummoni on täältä kotoisin, tarkemmin sanottuna Torniosta. Täällä on sitä kaunista luontoa ja se on riittävän kaukana Etelä-Suomesta. Läntisin osa Peräpohjolaa oli historiallisesti osa Ruotsin Länsipohjaa ja siis Suomea vasta autonomian ajalla. Luonnonmaantieteellisesti Muonio, jossa käyn vuosittain, on tietysti Lappia.

5. Finnmark. Ei ole maakunta eikä sijaitse edes Suomessa. Mutta siellä puhutaan suomea eli kveeniä ja siellä on valaita. En yhtään ihmettele, miksi Suomen isänmaalliset piirit sekosivat Jäämerestä. Ei ole toista samanlaista sinistä tai avaruuden tuntua. On kaukana Etelä-Suomesta. Lähden heti uudestaan, kun saan jonkun kuskiksi. Kansallisvaltioiden rajat – ne ovat sellaisia jälkeenpäin piirrettyjä.

Varanginvuono.

Mainittakoon lopuksi, että taloudessa asuva teini-ikäinen, joka on ollut useimmilla reissuilla mukana, ei näe eroja Suomen eri osien välillä. Kaikkialla kasvaa metsää, ihan pohjoisinta Lappia lukuunottamatta, ja jokaisella vähänkin isommalla paikkakunnalla on samanlainen S-Market. Mikä tahansa maakunta näistä tai jokin muu voi olla Suomen paras maakunta.

Spefikirjailijana Suomessa: Mitä on kotimainen tieteiskirjallisuus?

Miksei Suomessa julkaista samanlaista scifiä kuin Yhdysvalloissa?

Tämän kysymyksen olen kuullut usein. Lyhyt vastaus on, että täällä ei kirjoiteta samanlaista scifiä kuin Yhdysvalloissa, joten sitä ei voida myöskään julkaista. Pidempi vastaus vaatii vähän pohdintaa.

Kotimainen tieteiskirjallisuus on kansitaiteeltaan tummanpuhuvaa.

Olen oikeastaan vasta viime aikoina tajunnut, että se, mitä pidämme valtavirran tieteiskirjallisuutena, on enimmäkseen anglosaksista tieteiskirjallisutta. Se on oma kirjallinen sf-traditionsa, johon suomalaiset kirjailijat eivät voi noin vain liittyä yhtään sen enempää kuin johonkin ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Anglosaksinen scifi on kirjoitettu eri kielellä, eri yleisölle, eri kirjallisesta perinteestä ammentaen. Se ehkä harhauttaa, että kirjan tapahtumat sijoittuvat avaruuteen, mutta on se silti yhdysvaltalaista tai brittiläistä kirjallisuutta. Viime aikoina esimerkiksi rotuasioiden esilletuonti (amerikkalaisessa kontekstissa), tasa-arvokysymykset sekä poliittinen vääntö demokraattien ja republikaanien välillä ovat näkyneet voimakkaasti myös tieteiskirjallisuudessa.

Yhdysvaltalainen scifi on ihan oma sfäärinsä. Ison teollisuudenalan hyviin puoliin kuuluu, että lukijamäärät ovat isoja. Kirjailija voi tulla taloudellisesti toimeen kirjoittamalla pelkkää science fictionia. Mutta kaupallisuudella on myös huonot puolensa, sillä menestyäkseen kirjailijan pitää sopia ns. muottiin. Esimerkiksi Jeff Vandermeer kirjoitti melkein parikymmentä vuotta omaperäisiä fantasiakirjojaan (esim. Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki) ennen varsinaista läpimurtoaan Hävitys-kirjalla, joka on puolestaan ekologisista elementeistään huolimatta lähempänä perinteisempää tieteisseikkailua.

Vanha vs. nuori perinne

Suomessa on hyviä scifi-kirjailijoita, mutta aika vähän. Traditio on meillä nuori. Ei ihme, jos kotimaisessa scifissä ei noin vain yllä niin isoihin saavutuksiin kuin yhdysvaltalaisessa. Ei ole perinnettä eikä tilaa. Jokainen suomalainen scifi-kirjoittaja saa tai joutuu itse päättämään, mitä on suomalainen science fiction. Eivätkä kustantajat vieläkään kilju riemusta scifikäsikirjoituksen saadessaan, scifin yleisö on meillä kuitenkin pienempi kuin realistisen kaunokirjallisuuden yleisö.

Suomessa ”kovaa” scifiä ovat kirjoittaneet ainakin Johanna Sinisalo, Risto Isomäki varhaisemmassa tuotannossaan sekä J. Pekka Mäkelä ja M.G.Soikkeli. Uudempia tulokkaista ovat esim. Jaakko Markus Seppälä ja syksyn esikoiskirjailija Kimmo Tuominen. Hannu Rajaniemeä voi pitää sikäli ulkomaisena kirjailijana, sillä hänen romaaninsa on julkaistu alunperin englanniksi ja kirjailija itsekin asuu ulkomailla. Veikkaan, että Kesämaan kaltainen romaani ei olisi syntynyt Suomessa asuvalta kirjailijalta. Myös Emmi Itärannan Teemestarin kirja ja Kudottujien kujien kaupunki sekä Leena Likitalon The Waning Moon -kirjapari ovat ilmestyneet englanninkielisinä alkuperäisteoksina.

Osittain scifin vähäisyys meillä voi johtua kustannuspoliittisista syistä. Jos spefiromaania ei saa kaupallisella kustantajalla läpi, kunnianhimoinen kirjailija saattaa leipoa spefielementit yleisen kaunokirjallisuuden (Pasi Ilmari Jääskeläinen), kauhun (Tiina Raevaara) tai ylipäätään kokeilevan kirjallisuuden (Jukka Laajarinne) sekaan. Moni kirjoittaa lapsille ja nuorille. Sillä puolella genresuvaitsevaisuus näyttäisi olevan laajempaa kuin aikuisten kirjallisuudessa.

Toinen vaihtoehto on julkaista pienkustantajalta. Esimerkiksi Turbatorilta, Osuuskummalta, Kuoriaiskirjoilta ja muilta vastaavilta on ilmestynyt edellisen kymmenen vuoden aikana scifiromaaneja ja -kokoelmia. Kustannusohjelmat ovat kuitenkin rajallisia ja kustantajien resurssit pieniä.

Maaperää ei siis ole tarpeeksi, jotta Suomesta pystyisi nousemaan jokin N.K.Jemisinin kaltainen ilmiö. Sen sijaan meillä on muuta annettavaa. Väistämättä käännöskirjoissamme on jokin ihan oma tulokulmansa. Meillä on oma mytologinen perinteemme, vahvat naispäähenkilömme, erityinen suhde pohjoiseen luontoon ja muuta leimallista ja omaa.

Lopuksi

Todettakoon, että olen yksinkertaistanut tässä kirjoituksessa yhdysvaltalaisen spekulatiivisen fiktion moninaisuutta. On toki paljon kaikkea, esimerkiksi Suomessakin vieraillut Catherynne M. Valente on taas jotain ihan muuta, mutta häntä voidaankin pitää fantasiakirjailijana. Samoin Kelly Linkiä, jonka tuotanto lähestyy jo yleistä kaunokirjallisuutta ja jonka teos Get In Trouble olikin Pulizer-lyhytlistalla pari vuotta sitten.

(Kelly Linkiltä on muuten suomennettu novelli "Taikuutta vasta-alkajille" (kokoelmassa Uuskummaa? Toim. Jukka Halme), joka on ehkä paras yksittäinen lukemani käännösnovelli ikinä.)

Kaiken kaikkiaan taitaa olla kuitenkin turha haikalla meille samaa kamaa kuin Yhdysvalloissa. Nautitaan me yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta, ja kirjoitetaan omaamme.

Matkakuumetta ja uusia julkaisuja

Jäsenyys, matkaliput, Airbnb-majoitus, laivahytti, esiintymisvaatteet, Osuuskumman kirjojen tekijänkappaleet, lapsen Aku Ankka…

Tänään lähtee juna kohti Turkua ja junan mukana allekirjoittanut & seuralainen, tavoitteena nousta huomenna aamulla Ahvenanmaan lauttaan. Maarianhaminassa, Alandica-konferenssikeskuksessa järjestetään torstaista sunnuntaihin Archipelacon, pohjoismainen tieteiskulttuuritapahtuma. Tapahtuman kunniavieraina ovat George R.R.Martin Yhdysvalloista, Johanna Sinisalo Suomesta ja Karin Tidbeck Ruotsista.

Emännöin lauantaina Itämeren alueen kirjoittajien vapaamuotoisen tapaamisen Hästholm-kokoushuoneessa klo 13. Varsinainen syy matkalle on kuitenkin Osuuskumma-kustannuksen edustaminen sekä uuden antologiamme, Surupukin julkistaminen.

Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita on Christine Thorelin kääntämä ja minun ja M.G.Soikkelin toimittama kokoelma, joka tarjoaa pienen maistiaisen naapurimaamme novellitarjonnasta. Kokoelmaan on valittu novellit kuudelta ajankohtaiselta ruotsalaiskirjoittajalta. Erityisesti on mainittava Archipelaconin kunniavieraan Karin Tidbeckin novelli Olen laskenut suruni yllesi, tarina, jonka surullisen päähenkilön mukaan kokoelma on saanut nimensä.

Novellien lisäksi teoksen jälkisanoissa taustoitetaan ruotsalaisen sf/f-kirjoittajakentän kehitystä uudella vuosituhannella. Teos on myynnissä conissa ja sen voi ladata e-kirjana Elisa Kirja -palvelusta. Myöhemmin teos on saatavilla myös kustantajan verkkokaupasta sekä kirjakaupoista. Julkistaminen tapahtuu Fiskö-huoneessa perjantaina klo 13. Kaikki konferenssin osallistujat ovat tervetulleita tapahtumaan.

Niin, osallistujat. Konferenssi on loppuunmyyty, joten viikonlopun herkut ovat tarjolla vain 800 jäsenyytensä lunastaneelle osallistujalle. Omani hankin jo viime kesänä. Jäsenyyksiä kauppaavat konferenssit eivät ole Suomessa mitään uutta, mutta tavallisesti täällä on totuttu jokakesäiseen Finncon-tapahtumaan päiväkävijöineen ja ilmaisine sisäänpääsyineen. Jännittävää nähdä, millainen viikonlopusta muodostuu.

Kesän tieteiskulttuuritapahtumat ovat ystävien, uusien ja vanhojen kesken vietettyä laatuaikaa. Kansainvälisen kirjoittajakentän monet uudet julkaisut ajoitetaan tämän vuoksi usein kesälle, kun kustantamot tavallisesti lomailevat ja niiden työntekijät istuvat laiturinnokassa lukemassa.

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden sekä kansainvälisen lukijakunnan iloksi Usvazine-verkkolehti on julkaissut erikoisnumeron Usva International 2015. Numero esittelee seitsemän suomalaista kirjailijaa: Magdalena Hai, Saara Henriksson, Jussi Katajala, Maija Haavisto, J.S. Meresmaa, Shimo Suntila ja Anne Leinonen. Englanninkieliset novellit voi ladata ilmaiseksi luettavaksi täältä. Courtesy of fandom, you’re welcome!

Archpelaconissa on myynnissä myös Osuuskumman uusinta kotimaista antologiaa nimeltä Käärmeenliekit. Lohikäärmeaiheisten tarinoiden kokoelman on toimittanut Hanna Matilainen ja Erkka Leppänen ja siinä on peräti 17 tarinaa kotimaisilta kertojilta. Oma panokseni antologiaan on novelli Rigurin käärme, joka taitaa olla samalla ensimmäinen julkaistu fantasianovellini. Sain idean novelliin, kun kävin pari vuotta sitten Skånessa viikinkiaikaisella kivikehällä. Tällaisella:

Novellissa kivikehän luona tapaavat viimeisen kerran salaperäiset hahmot Maeridia ja Kasir. Heillä on yhteinen menneisyys, johon kuuluu kamppailu vallananastaja Riguria vastaan: verisiä vuosia, vainoa ja vielä jotakin pahempaa. Voiko menneet julmuudet sovittaa nykyisyydessä?

Sain juuri kesäkuun alussa ilmestyneen teoksen tekijänkappaleet käsiini ja odotan innolla, että pääsen laivalle sitä lukemaan. Teoksen voi hankkia kustantajan verkkokaupasta.

Mutta ennen kuin päästään coniin ja iloitsemaan kaikista näistä julkaisuista pitää silittää ja tiskata ja pakata. Kello on puoli kaksitoista ja hengailen vielä pyjamassa. Toisaalta, minulta on ilmestynyt tällä viikolla kolme novellia. Nyt levätään laakereillamme ja nautitaan siitä, mitä Archipelaconin ohjelmatoimikunta on saanut kasaan. Ship o’hoy, täältä tullaan!

…hitaasti mutta varmasti…

Tukholma-Lund-Malmö 2013 osa I

Pinnistelemättömän epä-älyllinen matkakertomus Ruotsista

Kävin eteläisessä Ruotsissa, koska olin luvannut jo jonkin aikaa kyläillä Lundissa sukulaisteni luona. Ensimmäisenä yönä perillä näin katastrofiunia. Tulva, pyörremyrsky ja lentokoneen putoaminen, ja ennen sitä oma kannettava, valkoinen muovikuorinen tietokoneeni oli murentunut kahtia ja jättänyt minut ilman kaikkia tiedostojani. Siinä sitten oltiin. Puhelinkin oli hajalla. Ehkä uni heijasteli pelkojani tulevaa syksyä ajatellen, tai sitten olin syönyt vain liikaa herkkuja ennen nukkumaanmenoa. Ruotsissa syödään aina herkkuja. Mutta ensi pari sanaa itse matkasta.

Junailemme perheen Skåneen

Olin vuosikymmenen verran vakaumuksellinen ympäristöaktivisti enkä astunut jalallani lentokoneeseen. Nykyään kun lennän vihaan katkerasti joka sekuntia nousun ja laskun aikana. Väliajat ovat siedettäviä. Lentokentät ovat kauheita eikä niillä ole mitään tekemistä. Meidän piti lähteä tällekin reissulle lentäen, vaikka joka kerta kun mies tai minä lennämme vannomme, ettemme tee sitä enää. Katselimme lentoja Kööpenhaminaan (koska se on Lundia verrattoman lähellä), mutta sopivat lennot olisivat olleet kalliit ja halpalento olisi lähtenyt jumalattomaan aikaan varhain aamulla.

Inhoan joka tapauksessa halpalehtoyhtiötä, joten valitsimme sen sijaan astetta pienemmän pahan, halpajunayhtiön eli Veolian. Matkustimme ensin Itämeren yli perinteisesti autolautalla. Kun minä olin pieni, Ruotsiin eli Lundiin mentiin aina autolautalla. Ei meillä ollut autoa, mutta jatkoimme junalla Tukholmasta, niin kuin teimme nytkin. Nuorempana kun reilasin Euroopassa vihasin autolauttaetappia, se oli pitkä ja tylsä ja kaikki laivalla oli kallista, puhumattakaan tympeistä eläkeläisistä jotka katsoivat nuorta reppumatkalaista nenänvartta pitkin.

Nykyään pidän taas Ruotsin-laivoista, koska pedeissä on jonkun muun kuin minun vaihtamat lakanat ja kahvilasta saa (kallista) katkarapuvoileipää. Lapsi pitää Ruotsin-laivoista, koska niissä on pallomeri. Vain mies vihaa käytävältä öisin kuuluvaa humalaisten mölinää, mutta koska tilanne on pahimmillaankin win-win-lose, valitsemme aika usein autolautan. Normivuonna rehellisesti sanottuna kolme kertaa vuodessa, koska olemme nyt parina vuonna käyneet syys- ja hiihtolomaviikonloppujen lisäksi suomalaisten ja ruotsalaisten fanien yhteisessä scifikonferenssissa Maarianhaminassa helatorstaiviikonloppuna.

Kuva: Markku Soikkeli

Halpajunayhtiön liput ovat huomattavan halpoja. Istumapaikkamme paluumatkalla Lundista Tukholmaan maksoivat meiltä kolmelta vain 300 kruunua. Menomatkalla hinta oli kaksinkertainen, koska oli viikonloppu, mutta halusimme matkustaa juuri sinä päivänä koska meidän piti osallistua Tapahtumien yöhön Tampereella ensin. Loppujen lopuksi vain mies osallistui lukemalla runoja kirjakaupassa, mutta joka tapauksessa. Veolian kalusto on monta vuosikymmentä vanhaa, puupaneelein sisustettuja vaunuja jonka kaltaisia olen nähnyt Suomessa joskus pari vuosikymmentä sitten jos silloinkaan, jos en sotke johonkin Euroopan maahan. Penkit olivat vanhanaikaisia, pehmustettuja ja mukavia, toisin kuin nykyaikaisissa, nopeammissa junissa. Suosittelen Veoliaa paluumatkan puolentoista tunnin myöhästymisestä huolimatta. Paluumatkasta lisää myöhemmin.

Toiset lukevat junassa

Matkalukemiseksi olin pakannut mukaan tavallaan chick litiä, Gyles Brandrethin Oscar Wilde and the Candlelight Murders -romaanin, trade paperpack -kokoisen laitoksen. Yhtä hyvin olisin voinut pakata minkä tahansa ei-liian-painavan kirjan, sillä en koskaan matkalla lue sitä kirjaa, jonka olen pakannut. Ostan viime hetkellä pokkarin tai lehden aseman kioskista ja luen sitten sitä, keskittymiseni ei matkalla riitä lukemaan niitä kirjoja joita luen kotona, ei ole koskaan riittänyt. Tällä kertaa mies antoi minulle lahjaksi ostamansa Shopaholic Abroad -pokkarin, jonka olin itse asiassa lukenut jo aiemmin ja jota luin uudelleen tyytyväisenä koko matkan ajan, silloin kun en syönyt eväitä tai syöttänyt lapselle eväitä tai riidellyt lapsen kanssa tabletin käytöstä, tai nukkunut.

Rakastan Sophien Kinsellan Himoshoppaaja-sarjaa, vaikka en itse juuri shoppaile (muuten kuin juuri mainitsemillani sietämättömillä lentokentillä tai autolautoilla, kun mitään muutakaan tekemistä ei ole) enkä omista ainuttakaan merkkivaatetta, laukuista tai kengistä puhumattakaan. Niissä on englantilaisen huumorin ja nokkeloinnin lisäksi kaksi piirrettä, joista pidän. Ensimmäinen on kirjailijan kyky kehitellä juonta niin, että päähenkilö Becky joutuu mitä piinallisimpiin tilanteisiin. Sydämettömimmänkin lukijan myötätunto taipuu höpsön Beckyn puolelle, kun hän joutuu valkoisen valheen vuoksi yhä pahempaan liemeen. Kaikkiin näihin tilanteisiin Becky joutuu, koska hän haluaa miellyttää ihmisiä ympärillään. Kaikki tilanteet ratkaistaan jokseenkin onnenkantamoisen kautta, todellisessa elämässä himoshoppaaja-Becky ei pystyisi ratkaisemaan kroonista ulosottokierrettään sen paremmin kuin velkaantuneet euromaatkaan eivät pysty.

Toinen piirre, josta kirjoissa pidän, onkin juuri niihin sisältyvä salaviisas finanssitalouden kritiikki. Sarjan ensimmäisessä osassa Himoshoppaajan salaiset unelmat Becky on töissä yksityistalouksien säästämistä käsittelevässä aikakauslehdessä, vaikka hän ei ymmärrä taloudesta mitään. Kirjassa vinoillaan taloustoimittajille, jotka kopioivat vain sellaisenaan rahoitusyhtiöiden tiedotteita ja käyvät välillä lounailla. Sarjan toisessa osassa, siinä, joka minulla oli mukana matkalla, Becky antaa säästäjille vinkkejä televisiossa, vaikka ei ole itse elämässään säästänyt lanttiakaan. Becky mieluummin uskottelee itselleen, että kalliit laukut ja kengät ovat sijoitus. En tiedä, mikä olisi osuvampi kuva naistenlehtien markkinoimasta talouskäyttäytymisestä kuin Beckyn harjoittama itseensä "sijoittaminen".

Se matkalukemisesta. Junassa oli joka tapauksessa liian kuuma ja olin huonosti nukutun yön jälkeen liian väsynyt, että olisin pystynyt kunnolla lukemaan. Sen sijaan minua vastapäätä istunut, neljän hengen pöytäpaikkamme jakanut nuori ruotsalaisnainen luki koko matkan keskittyneesti joko kovakantista, muovitettua Historia av litteratur -teosta, muistiinpanojaan tai jonkin runoilijan elämäkertaa, en saanut kirjan nimestä selville kenen. Enkä kysynyt naiselta, oliko hän kirjallisuuden opiskelija, olisi ehkä pitänyt. Hänen matkatavaransa, joihin kuuluivat kalastussaappaat, virveleitä ja samanlainen rinkka kuin minullakin on kotona, hämäsivät. Hänellä oli Ruotsin ratsastusjoukkueen reppu ja purjehduseuran college-paita. Nuori nainen oli niin vaalea, että hänen kasvonsa olivat kesän jäljiltä täynnä pisamia, epäilemättä hän oli viettänyt aikaa enemmän ulkona kuin kirjojen ääressä. Kadehdin nuorten opiskelijoiden keskittymiskykyä. En enää muista, pystyinkö itse lukemaan parikymppisenä keskittyneesti tuntikausia, ehkä en. Hän istui rauhallisesti paikoillaan ja naurahti vain silloin kun lapsi tunki hänen syliinsä nähdäkseen, miten mies ratkaisi tablettitietokoneen possupelin tehtävän.

Älä usko keskiaikakulissia

Aurinko paistoi vaunuun koko viisituntisen junamatkan ajan Ruotsin halki. Vasta perillä Lundin asemalla alkoi sataa, kun piti astua junasta pois, tietysti. Liukastelimme märillä mukulakivillä Lundin keskustan halki. Olen käynyt Lundissa muutaman vuoden välein sen jälkeen kun olin ensimmäisellä luokalla peruskoulussa enkä kyllästy keskustaan koskaan. Ensinnäkin Lund näyttää enemmän Tanskalta kuin Ruotsilta. Itse asiassa Suomi on ollut osa Ruotsia pidempään kuin Skånen maakunta. Lundin keskustassa on tuomiokirkko, keskiaikainen asemakaava ja puistoissa valtavia lehteviä puita, siitä saa käsityksen millainen paikka Turku voisi olla jos keskustaa ei olisi pilattu autoilla. Yliopiston kampus levittäytyy keskustasta pohjoiseen alkaen keskustan puiston eli Lundagårdin 1700-luvun tiilirakennuksista ja jatkuen seuraavien vuosisadan rakennuksiin entisellä sairaala-alueella. Yhtään rumaa tai modernia taloa ei ole vahingossakaan rakennettu joukkoon.

Kuva: Markku Soikkeli

Lundin yliopistossa on periaatteessa 48 000 opiskelijaa, käytännössä kuulemma 30 000. Kun koko kaupungissa on vähän alle satatuhatta asukasta, voi päätellä, että Lund on opiskelijakaupunki. Todellisuudessa Lund on yksi Ruotsin kalleimpia kaupunkeja asua eikä todellisuudessa edes oikea kaupunki, urbaani sellainen, oikea kaupunki alueella on 300 000 tuhannen asukkaan Malmö kymmenen minuutin junamatkan päässä. Mutta Lund on soma ja pittoreski ja tuomiokirkossa on kahden kerroksen korkuinen astronominen kello, joka on rakennettu 1400-luvulla. Suosittelen vierailua Lundissa historiafriikeille ja niille, jotka pitävät opiskelijaromantiikasta.

Kaverini, jota tapasin Lundissa sanoi hänkin, että Lund muistuttaa enemmän Tanskaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Kaverini mielestä Ruotsin eteläkärjessä on parasta se, että sieltä pääsee nopeasti pois. Toisaalta sieltä pääsee nopeasti Tanskaan, joka ei välttämättä ole parannus. Mutta tätini mukaan Tanskan läpi ajaa kahdessa tunnissa ja sen jälkeen on Eurooppa avoinna... tai ainakin Saksa.

Sama luonnontieteilijäkaverini on mukana hankkeessa, joka tekee neutroneita ja aikoo rakentaa suuren neutronisuihkun Lundin pellolle. Sillä voi kuulemma mitata kaikenlaista. Kaverini on rakentamassa mittalaitetta hankkeelle. Ne kaivavat sita varten hyvin syvän kuopan savimaalle. Keskustan yliopistokampus sen sijaan näyttää siltä, että siellä pitäisi tutkia arkeologiaa tai kuolleita kieliä tai jotakin obskuuria keskiaikaista skolastiikkaa. Mutta ei, Lundin yliopisto taitaa ylpeillä nykyään lähinnä nanoteknologialla ja lääketieteellä. Hyvä, ettei avaruustutkimuksella.

Matkaraportin seuraavassa osassa: Painokoneita ja steampunkia. Paljon puutarhoja. Tapaamme kaksi ruotsalaista ja yhden islantilaisen kirjailijan. Mies kieltäytyy astumasta enää yhteenkään museoon. Ja mitä tehdä sadepäivänä Tukholmassa?