Erilainen kirjasyksy 2/10: Isipappablues

Hippo Taatilan kepeä esikoinen listaa samastuttavasti pikkulasten vanhempien vaiheita. Kirjan alussa minä-kertoja on 28-vuotias kalliolainen, mainosalalla ja valinnan edessä. Hän aavistaa jo sen, minkä myöhempi havainto osoittaa todeksi: kun nainen haluaa laittautua raskaaksi, miehen vaihtoehtoina on myöntyä tahi "kestää mökötystä puoli vuotta, nukkua sohvalla ja käydä joka päivä jätehuoneessa vetämässä käteen". Kertoja uskoo hyvällä ja nuoren parin matka perheeksi voi alkaa.

Tarina etenee päiväkirjamaisten havaintojen varassa lapsen ruoansulatusta, allergioita, kuumeilua ja uhmakiukkua raportoiden. Taatilan tyyli ei ole kovin kaunokirjallinen, ennemmin se on jutusteleva tai nokkelan sanaileva kuin sosiaalisen median päivitykset. Parhaimmillaan havainnot tiivistävät sen mistä lifestyle-blogit tai kiiltäväsivuiset naistenlehdet vaikenevat: "Appivanhemmat osasivat kertoa, kenen leuka, poskipäät ja korvat tulokkaalla oli. Minä osasin juuri ja juuri todeta, että vauva oli nisäkäs, elossa ja reagoi valoon."

Välillä kerronnan huipentavat "it gets better" -tyyliset tiivistykset, jotka eivät sinänsä sovi tunnelmaan, mutta jotka ovat varmaan olleen tarpeen kirjoitusvaiheessa. Kertoja nostaa välillä päänsä tasaisen ryydyttävästä arjesta, jota paremmin ei voisi kuvata kuin seuraavasti: "Tuulenpieksämä väritön nurmi valmistautuu talven mittaiseen uneen. Olen sille kateellinen, saa paskiainen nukkua nämä kuukaudet."

Virkistävää vaihtelua viime vuosien perheeproosaan tarjoaa se, että kirjan Vaimo on 21-vuotias vauvaprojektin käynnistäessään. Minuakin vitutti aikanaan olla kaveripiirissä ensimmäinen, joka sai vauvan ja vituttaa vieläkin, kun silloiset uratikkaiden ensimmäisellä puolalla tungeksivat, nykyiset nelikymppiset sössöttävät Facebookissa luomusynnytyksistä. Myös tätä yksinäisyyttä Taatila kuvaa vakuuttavasti.

Kirjan loppupuolella koti-isä kuvaa tilannetta, jossa opintoja jatkava Vaimo viipyy harjoituksissa, opiskelijoiden illanvietoissa ja ryyppyreissuilla. Vanhemmuuden nollasummapeli konkretisoituu, kun toinen vanhemmista säilyttää sosiaalisen piirin kodin ulkopuolella ja toinen jää mittailemaan 45-neliöisen kaksion lattiaa. Vanhemmuuden ja parisuhteen vaikeista tunteista otetaan kiinni, mutta nopeasti ne myös unohtuvat, katoavat päivien virtaan.

Kenelle: Vanhemmuudesta kiinnostuneelle tai pikkulapsivuosien keskellä sinnittelevälle. Luetaan sohvalla maaten, mielellään selän alla leluja ja televisio auki luomassa autenttista tunnelmaa.

Hippo Taatila:
Isipappablues
Into 2014
238 s.
22 e

Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.

Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Hyvät isät: relatkaa

Helsingin Sanomien mielipideosastolla nähtiin tänään melko säälittävä esitys, kun niin sanottujen vähemmistöuskontojen päämiehet (tosiaan, yhtään naista ei allekirjoittaneiden joukossa ole) tarttuivat kynään vastustaakseen liian myönteistä lehtikirjoittelua, jota HS on harjoittanut parin helsinkiläisen yläkoulun katsomusaineopetuksesta. Pelko on ilmeisesi se, että katsomusaineita ryhdytään yhdistämään peruskouluissa laajemminkin, eli maailmanuskontoja opetetaan yhdessä, ei-tunnustuksellisessa oppiaineessa.

Katolisen ja ortodoksisen kirkon päämiehet kirjoittivat omassa viestissään uskonnonopetuksen olevan rauhan työtä ja panostusta tulevaisuuteen. Juutalaisen ja islamilaisen seurakunnan edustajat puolestaan pitävät uskonnonopetusta myönteisenä vähemmistöpolitiikan välineenä. Herää kysymys, onko rauhan- tai suvaitsevaisuuskasvatus todella tehokkaimmillaan juuri uskonnonopetuksen yhteydessä. Itse muistan peruskoulun uskonnontunneilla lähinnä nuokkuneeni.

Arvoisat isä, abbe, rabbi, gubbe ja muut: seurakuntiinne kuuluvien lasten uskonnollinen kasvatus on kodin ja teidän, juuri teidän, ei peruskoulun tehtävä. Jos puolestaan on vaarana, että opetukset sulautetaan "värittömäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi liemeksi", niin miten se on teidän ongelmanne? Jos Jeesus on tie, totuus ja elämä, niin ei hän herra paratkoon tarvitse peruskoulua totuuttansa julistamaan.

(Suhtaudun äärimmäisellä skeptisyydellä koulun tunnustuksettomaan uskonnonopetukseen. Istuin vähän aikaa sitten vanhempainillassa, jossa opettaja kaksi kertaa alkoi puhua uskonnossa ja korjasi heti sanomalla etiikka. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vakuutti, että uskontoa ei heidän esikoulussaan opeteta.)

Vähän asiaan liittyen: ehdin tässä vasta vähän aikaa sitten ihmetellä, missä todellinen konservativismi piilee Suomessa. Jotenkin ajattelen, että pohjoisen lestadiolaisvyöhyke ei kelpaa esimerkiksi konservativistisesta kulttuurista, koska silläkin seudulla esimerkiksi talousajattelu on tyypillisen liberaalia. Mietin, onko uskonnollisten vähemmistöjen ulkopuolella enää ryhmiä, joita voisi sanoa varsinaisesti patakonservatiiveiksi.

Minusta todelliseen konservativismiin pitäisi kuulua kuningasvallan jumalalliseen oikeutukseen tai jonkinlaiseen säätysysteemiin uskominen demokratian sijaan, kaikenlaisten seksuaalisen ja sukupuolisen monimuotoisuuden torjuminen tai ainakin käsitys miehen ja naisen työnjakoon julkisen ja yksityisen sfäärin mukaan. Eikä mitään uusliberalistisia käsityksiä, joiden mukaan pääomien ja työvoiman liikkuvuuden tulisi olla vapaata. Vaikea nähdä, kuka aivan näin ajattelisi nykypäivänä, mutta jo joku löytyy pienten uskonnollisten yhdyskuntien ulkopuolella olisi mielenkiintoista kuulla.

Mutta vielä uskonnonopetuksesta. En ymmärrä, miksi koulun pitäisi hoitaa kirkon tehtävää lasten uskonnollisessa kasvatuksessa. Olin siis uskonnonopetuksessa suurimman osan peruskoulua ja vaihdoin elämänkatsomustietoon vasta yhdeksännellä luokalla, kun kerran en jaksanut lukea kokeeseen. (Uskonnon kohdallahan luki koko lapsuuteni ajan krypinen "väestörekisteri".) Uskonnonopetus oli tuolloin vielä hyvin tunnustuksellista, opettaja jakoi rukousvinkkejä, miten polvillaan ystävän kanssa rukoileminen auttaa keskittymään paremmin.

Elämänkatsomustieto ei näyttänyt lukiossakaan todellisena vaihtoehtona. Pienessä tamperelaisessa lukiossani sitä ei opetettu, joten kävin tunneilla isommassa lukiossa. Kun kysyin ryhmänohjaajalta, saanko olla poissa kirkollisista aamunavauksista torstaisin, hän sanoi ettei niistä ole sielulle vahinkoa vaikka niitä kuuntelisikin. Olkoonkin, että tunnustukseton uskonnonopetus on tullut voimaan 2003, samat opettajat siellä on kuitenkin kouluissa opettamassa.

Tämä on asia, joka ei suurinta osaa ihmisistä tunnu häiritsevän, mutta jota en vain ymmärrä. Liityin kirkkoon omasta vapaasta tahdostani vuonna 2002 (ja erosin vuonna 2007). Uskonnon pitäisi olla aito valinta, myös uskonnon harjoittamiseen osallistuminen koulun juhlissa ja aamunavauksissa.

Rinnastan vielä uskontokysymyksen ruotsin kielen pakolliseen opetukseen. Minulla ei ole mitään uskontoja vastaan, niin kuin ei ruotsin kieltäkään vastaan. Ruotsin kielen osaamisesta on hyötyä. Luin suurella työllä ja vaivalla pitkän ruotsin, kirjoitin ylioppilaskokeesta magnan ja sain siitä saman verran lähtöpisteitä yliopistoon kuin olisin saanut lyhyen ruotsin laudaturista. Virkamiesruotsin sain heittämällä läpi, kun kävin pari kertaa yliopiston ruotsinopettajan haastattelussa ja tein pari tehtävää. Muuten sain kurssit kielitaidon ja aiemmin suoritetun ammattikorkeakoulun kurssin perusteella hyväksiluettua.

Omaa lastani aion rohkaista tutustumaan ennakkoluulottomasti eri uskontoihin sekä lukemaan mitä tahansa kieliä. Toivon, että hänen tai kenenkään muun lapsen luontaista intoa ja uteliaisuutta ei sammuteta minkään kulttuurisen, edes vähemmistökulttuurisen pakkopullan nimissä. Jos islamilainen seurakunta on huolissaan valvomattomien opettajien radikalismista, heillä on mahdollisesti keinot puuttua siihen.

Myös monet konservatiiviset ihanteet tarjoaisivat hyvän vaihtoehdon nykyiselle uudistus- ja tuhoamisvimmalle. Nyt ne eivät vain pääse vaikuttamaan luonnollisessa ympäristössä, vaan joutuvat kiistelemään samoista yhtenäiskulttuurin palasista kuin muutkin virtaukset. Niin kuin ruotsin kielen pakollinen opetus, jota laajoissa kansalaispiireissä vastustetaan, ne kukoistaisivat paremmin erillään. Kun viimeisetkin militaristiset, ruotsinvaltaiset ja uskonnolliset rakenteet saadaan heitettyä opetussuunnitelmasta historian roskakoriin, voidaan puhua vapaasta ja avoimesta yhteiskunnasta.

Paluu arkeen, osa II

Taas alkavat kerhot ja päiväkodit, ihanaa! Samalla vanhempien tehtävälistalle ilmestyvät kurarukkasista, kasvun kansioista ja harrastuksista huolehtiminen. Olen huomannut, että vaikka lapsella olisi kaksi vanhempaa, jostakin syystä lasten tarhassakäymiseen tai koulunkäyntiin liittyvää sälää ja sen muistamista tuskailevat enemmän äidit kuin isät. Jos on ollut vuosia kotiäitinä, "roolit jäävät helposti päälle". Käytän lainausmerkkejä, koska todellisuudessa roolien jumahtaminen on pelkkä tekosyy. Sillä todellisuudessa ei ole ollenkaan niin vaikeaa neuvotella lapsen päiväkotiin tai harrastuksiin liittyviä asioita.

Tekosyy nimittäin poistuu, kun voi käyttää kätevää listaa, jonka olen koonnut tähän päiväkoti-ikäisten lasten vanhemmille. Tadaa! Printtaa, liimaa jääkaapin oveen ja lunttaa siitä. Neuvotelkaa, kumpi tekee minkäkin kohdan.

- päiväkotivarusteet ja nimikointi. Ulkovaatteet sään mukaan, sadevarusteet, sopivan kokoiset vaatteet lapselle ylle ja varavaatteet reppuun. Kuumalla ilmalla lippis tai muu päähine ja vesipullo mukaan. Aurinkolasit.
- Musta permanent marker -tms. tussi eteiseen avainlaatikkoon. Lapsen aloittaessa päiväkodin otat vaatekappaleen ja tekstaat pesulappuun hänen nimensä. Myös kenkiin ja urheiluvarusteisiin.
- pienelle unikaveri päiväunille
- lelupäivänä oma lelu mukaan päiväkotiin. Muista ottaa mukaan myös päiväkodista haettaessa. Nappaa samalla mukaan lapsen askartelut ja piirustukset, jotka henkilökunta on pakannut kotiin vietäväksi.
- sieppaa mukaan myös likaiset/pieneksi jääneet vaatteet lokerosta tai päiväkotirepusta. Tarkasta välillä myös päiväkodin löytötavaraloota!
- kura-aikana kurahousujen tms. kotiin vieminen ja harjaus/huuhtelu JOKA PÄIVÄ
- digitaalisen kasvun kansion tunnukset ja viestien lukeminen
- varhaiskasvatussuuunnitelma- eli vasu-keskustelun ajan varaaminen ja osallistuminen
- lapsen harrastukseen ilmoittautuminen
- lapsen harrastuksiin kuljettaminen
- vanhempainillat. Kalenteriin merkintä ja osallistuminen.
- retkille eväät ja mahdollinen pääsylippuraha tms.
- päiväkotimaksujen maksaminen. Soitto kunnan kassaan siitä, kummalle vanhemmalle lasku lähetetään (Tampereella lasku tulee jostain syystä äidille, vaikka päivähoitohakemus on aikoinaan täytetty yhdessä).
- päivähoidon maksuluokan määritteleminen, alemmasta maksuluokasta hakemus ja tositteet
- lapsen toiminta- tai puheterapian ajanvaraus
- neuvolan ja hammashoitojan ajanvaraus vuosittain tai harvemmin

Lopuksi: Lista on pitkä, joten on epäreilua, jos kahden vanhemman perheessä vain toinen joutuu hoitamaan kaiken. Kannattaa ihan miettiä asiaa kotona. Syyksi ei kelpaa se, että mies ei tiedä mitään lapsen asioista, koska ei ollut vanhempain/hoitovapaalla! Päin vastoin, olisi syytäkin alkaa tehdä enemmän ihan lapsen hoitoon liittyvää raakaa työtä, jos näin on. Monet naiset ovat toki luonnostaan järjestelykykyisiä, mutta kaikki eivät ole. Organisointikyky ei ole sukupuolen mukaan määräytyvä ominaisuus. Ei myöskään ole luonnollista syy-seuraussuhdetta sillä, että koska äiti on imettänyt lastaan, hän on vastuussa jostakin reissuvihkosta.

Lisäyksiä listaan saa mielellään postittaa kommenttilaatikkoon.

Vapaa nainen törmää todellisuuteen

Tuulikki Pietilän ja Katriina Järvisen nykynaisista kertovan kirjan lähtökohta on kiinnostava. Nykyiset viisikymppiset ovat kasvaneet maailmaan, jossa liki kaikki tuntui olevan mahdollista: uralla eteneminen, seksuaalinen vapaus ja sosiaalinen nousu. Elämä on sittemmin osoittanut, että lupaukset eivät aivan pitäneet paikkaansa. Entä mikä on vapauden hinta, jos perhe on jäänyt perustamatta ja nainen tuntee itsensä yksinäiseksi?

Pietilä ja Järvinen osuvat nappiin todetessaan, että tasa-arvoistuva yhteiskunta ei ole luonut todellisia vaihtoehtoja parisuhteen ja ydinperheen lisäksi. Ei edes ympäristöliike, jolla sentään on vahva kanne kulutusorientoitunutta ydinperhe-elämäntapaa kohtaan. Mutta keihin Järvisen kritiikki tässä kohdistuu? Feministeihinpä hyvinkin.

On oikeutettua pohtia, seuraako lasikaton särkemisestä vain lisää haavoja, ja miksi edes tavoitella menestystä miehisen työelämän ehdoilla. Järvisen mielestä ”feministit” eivät kuitenkaan tunnu arvostavan kotiäitiyttä. Hän kertoo, miten yliopistolla opiskelijat ihmettelivät, kun hänen piti kiirehtiä seminaarista hakemaan lapsia. Mutta kuka vähän päälle parikymppinen opiskelija on kiinnostunut lapsista? En minä ainakaan ollut.

Järvisen kirjanpidossa feminismin tilille lankeavat niin lähiöiden ryyppääävät ja seksiä vapaasti harrastavat teinitytöt kuin ulkonäkökielteinen urputus meikkaamisesta yliopistolla. Järvisen varoitustarina, jossa työväenluokasta tullut opiskelijatyttö lankeaa keskiluokkaisen yliopisto-opettajan pauloihin muistuttaa moraaliteetteja, joita luin joskus äitini ikäpolvelle tarkoitetuista nuorten naisten opuksista.

Ikävää jos Järvisestä tuntuu, että feministit eivät arvosta hänen äitiyttään. Kyllä minä ainakin arvostan omaa äitiyttäni. Järvisen äitiydestä en sen tarkemmin tiedä, mutta tuntuu siltä, että aika on päässyt kultaamaan viittäkymppiä lähestyvän kahden teinin äidin muistot. Tuskin kukaan katuu hiekkalaatikolla lapsen kanssa viettämäänsä aikaa, mutta ei se miltään elämän kohokohdalta ainakaan sillä hetkellä tunnu. Hyvä, jos palkinto kuitenkin odottaa myöhemmin ja äitiyden kruunu alkaa kiiltää kun tarpeeksi kauas päästään.

Aivan täysin ei minulle myöskään selvinnyt, mitkä ovat ne ylilyönnit, joista Järvinen ”nuoria feministejä” kuten Rosa Meriläistä ja Anne Moilasta (molemmat tunnetusti perheenäitejä) syyttää. Järvinen kirjoittaa, miten yhä useammat naiset tavoittelevat hyvää palkkaa ja uraa. Missä tämä näkyy? Ei ainakaan kotimaisten yritysten johdossa. Suurella osalla ikäisiäni koulutettuja naisia ei ole edes vakituista työpaikkaa, johon palata äitiysloman jälkeen. Samoin kuin Järvisen valmistuessa laman aikaa, meillä ei ole työtä, tuloja saati varallisuutta. Tämä minusta sulkee enimmän urasuuntautuneisuuden pois.

Järvinen kritisoi - oikeutetusti - minäkeskeistä kulttuuria ja feminismiä, mutta hänen argumentaatiossaan on kuitenkin pohjimmiltaan kyse hänen meikistään/meikkaamattomuudestaan, hänen äitiydestään, hänen valinnoistaan. Omasta puolestani voin sanoa, että feminismi ei ole ”pelastanut” minua, mutta toisaalta en ole sitä odottanutkaan. Ehkä siinä on Katriina Järvisen ja minun välinen ero. Tai sitten maailma on luvannut minun sukupolveni naisille vähemmän.

Katriina Järvinen ja Tuulikki Pietilä: Vapaa nainen törmää todellisuuteen. Tutkimusmatkoja tosielämään.

Kokopäivätyö vs. epämääräinen "harrastelu"

Valmistelen tässä hakemustani lapsen kotihoidon tukea varten. Kuten tunnettua, kotihoidon tukea saa, jos lapsi ei ole kunnallisen päivähoidon piirissä, muita vaatimuksia ei ole. Samalla katselen kohtuullista määrää kursseja, joita voin yliopistossa suorittaa. Näin paperilla. Käytännössä aikani jakautuu keväällä lapsen hoidon ja keskeneräisen proosakäsikirjoituksen työstämisen välillä.

Proosan kirjoittaminen on siitä vinkeää hommaa, että off-nappulaa ei oikeastaan ole. Ideoita pulpahtelee mieleen ennen nukahtamista, lasta syöttäessä tai ulkoillessa, näin esimerkiksi. Tekstiä valmistuu tasaista tahtia, vaikka säännöllistä 8-16 työaikaa minulla ei olekaan siihen käyttää - enkä varmaan haluaisikaan. Kahdeksan tunnin työpäivän aikana saa aikaan varmasti tietyn määrän tekstiä, mutta laatua ei kukaan voi taata. En ole varma, mutta kuvittelen, että kaunokirjallinen työ on tässä mielessä tutkimuksen tekemiseen rinnastettavaa työtä.

Kuitenkin tämän aamun Hesarissa kaksi helsinkiläistä akateemista naista vastaa "pöyristyneenä" mielipidekirjoitukseen, jossa kysellään osittaisen hoitovapaan perään apurahakauden aikana. Kirjoittajien mukaan Suomen Akatemian tutkimusapuraha, josta siis on kysymys, on tarkoitettu tavoitteellisen, korkeatasoisen tieteellisen tutkimuksen toteuttamiseen, ei "hoitoavustuslisä lapsenhoidon ja tutkimuksen harrastelun yhdistämiseen".

Alkuperäinen kirjoittaja kysyy, onko äitiyden ja uran välillä pakko valita. Tähän helsinkiläisnaisten vastaus on selkeästi "on". Heidän mukaansa lapsen asettamista uran edelle olisi kannattanut harkita siinä vaiheessa, kun haki apurahaa. Varmasti jokainen post doc -tutkija apurahaa hakiessaan kuvittelee, että jos hän apurahan saa, hän omistaa koko elämänsä, ruumiinsa ja sielunsa korkealaatuisen tutkimuksen palvelukseen. Mutta, kuten tunnettua, elämä voi joskus yllättää, omistautuneimmankin tutkijan.

Olisi helppo kuitata kirjoitus toteamalla, että tätä se rahoituksen niukkuus ja kova kilpailu saavat fiksuissa ihmisissä aikaan. Ehkä kirjoittajat ovat jääneet itse ilman tavoittelemaansa apurahaa - jonka aikana, jos olisivat sen saaneet, olisivat tehneet tutkimusta pää höyryten, mahdollisista raskauksista tai muista perhesyistä huolimatta.

Kirjoittajat kuitenkin unohtavat, että a) laki antaa mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen, kunnes lapsi on tokaluokkalainen (se, että apurahakautta laki ei koske, on vain yksi osoitus taiteilijoiden ja tutkijoiden puutteellisesta sosiaaliturvasta, mutta se on toinen keskustelu) ja b) tämä laki on säädetty siksi, että oikeus osittaiseen hoitovapaaseen on tasa-arvokysymys. Vaikka kirjoittajat eivät sitä kehtaakaan sanoa, implisiittinen viesti on, että NAISEN olisi kannattanut harkita, ennen kuin halusi lapsen hankkia.

Ei se akatemiankaan apuraha varmasti niin hyvä ole, etteikö lapsiperheellä olisi sen lisäksi tarvetta lapsenhoidon tukeen. Kun tutkimus on yhden ihmisen varassa, projekti ei osa-aikaisuuteen kaadu. Alkuperäinen kirjoittaja on laskenut, että saa sen valmiiksi, jos pidentää apurahakautta vastaavasti loppupäästä.

Miksi tämä minua kismittää, johtuu siitä, että osa-aikaista työskentelyä ei katsota työskentelyksi lainkaan, vaan "harrasteluksi". Tämä suomalaisen työkulttuurin vaihtoehdottomuus minua ärsyttää: joko sitoudut työhön kokopäiväisesti, tai et sitoudu lainkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa pienten lasten vanhemmilta (lue: äideiltä) valintaa joko kotivanhemmuuden tai kokopäivätyön välillä. Laki sallii vaihtoehdot, mutta ilmapiiri ja ihmisten asenteet eivät. Että kiitos vain, ja terveisiä kaikille uravanhempien lasten pahoinvoinnista huolestuneille, että siinähän vikisette.

Synnytyskertomus

Natalia L:n innoittamana, tässä se tulee: aito, autenttinen ja värittämätön SYNNYTYSKERTOMUS. Joka ei kestä lukea, olkoon varoitettu ja poistukoon blogista.

Palmusunnuntai-aamuna heräsin puoli kahdeksan aikaan siihen, että vatsaa jomottaa. Olimme muuttaneet perjantaina uuteen asuntoon, ja äitini oli auttelemassa meitä purkamaan laatikoita. Toisin sanoen äiti ja M kokosivat huonekaluja ja kantoivat kirjoja, minä tein kevyempiä hommia eli järjestin vaatehuonetta. Raskausviikkoja oli tässä vaiheessa 39+3 neljästäkymmenestä. Alkuiltapäivästä M ja äiti lähtivät vielä siivoamaan edellistä asuntoa, ja minun piti mennä lepäämään. En kuitenkaan ehtinyt, lapsivesi meni yhtäkkiä, tulvimalla. Pyyhe lakojen väliin käärittynä soitin TAYSin synnytysvastaanotolle. Käskivät käymään siellä.

Ironista on, että vielä samana aamuna olin kysynyt epäilevänä äidiltä, onko hän koskaan kuullut kenestäkään jonka synnytys olisi käynnistynyt vesien menolla.

Soitin äidin ja M:n paikalle, ja kävimme äidin kyydillä näytillä TAYSissa. Pötkötin supistus- ja sydänäänikäyrässä puolisen tuntia. Supistuksista ei kuulunut merkkiäkään. Istuimme vastaanoton ankeassa käytävässä odottamassa lääkärintarkastusta. Minä mussutin virpojille tarkoitettuja pääsiäisrakeita ja join kokista, M luki kirjaa. Noin tunnin odottelun jälkeen lääkäri päästi meidät kotiin, sillä synnytys ei osoittanut merkkejä käynnistymisestä ja tulehdusarvot olivat hyvät. Evästyksenä oli, että jos supistukset eivät olisi muuten alkaneet, niin Cytotec-nimisellä lääkkeellä aloitettaisiin käynnistys seuraavana aamuna.

No, supistukset alkoivatkin itsestään kymmenen aikaan illalla, 24:n jälkeen. Yritin mennä nukkumaan, ja vaivuinkin aina supistusten välillä (5-10 minuuttia) jonkinlaiseen horteeseen. Olihan se aika sietämätöntä, mutta aamuun saakka pärjäilin suihkun ja apteekin kuumapakkauksen avulla. En ainakaan halunnut mennä liian aikaisin takaisin sairaalaan. Koko ajan vaaleanpunaista lapsivettä lorisi jalkojen väliin käärittyyn pyyhkeeseen, en tajua miten sitä voi tulla niin paljon vaikka lapsivesi kuulemma koko ajan uusiutuukin.

Käynnistys oli sovittu maanantaiaamuksi kello 8.30, joten siihen mennessä piti palata sairaalaan. Kätilö laittoi vastaanotolla taas käyrään ja tarkasti tilanteen, mutta synnytyskanava oli auki vasta yhden sentin, joten saimme vielä jäädä odottelemaan vastaanotolle. Supistukset kovenivat ja minulle tuli huono olo. Vastaanoton sängyllä lämmitetyn jyväpussin kanssa maatessani ja oksentaessani taisin sanoa M:lle, miten tämä saisi olla laitimmainen kerta, kun tullaan synnyttämään, ”mitään järkeä kärsiä täällä niin kuin eläin”.

Varsinaiset kovat supistukset alkoivat puolelta päivin, kun makasin taas vastaanoton käyrässä. Pääsin suihkuun, mutta sieltä en enää selvinnyt takaisin käytävälle odottelemaan. Supistuskipua ei oikeastaan voi kuvailla, koska se ei muistuta mitään muuta. Yritin pitää ääntä mennessäni, jotta olisin saanut leuan rennoksi, mutta ilmeisesti onnistuin siitä huolimatta puremaan hampaita niin kovaa yhteen että seuraavana päivänä leuat olivat kipeät.

Pääsimme 4:nteen kerrokseen synnytyssaliin. Ensin jouduimme odottelemaan hetkisen käytävällä KORITUOLEILLA, ne nähdessäni ähkäisin M:lle että noilla en kyllä ala istumaan, haluan mennä johonkin nurkkaan pyörimään ja älisemään. Salissa sain maskista ilokaasua ensiavuksi. Ilokaasu auttoi keskittymään hengitykseen ja ottamaan vastaan supistuksen kipeimmän huipun. Puoli kahden aikaan paikalle tuli anestesialääkäri, jolta sain epiduraalipuudutuksen.

Synnytysvalmennuksessa esitelty piikki oli hurjan näköinen, mutta puudutteen laittaminen ei tuntunut miltään. Puudute vaikutti nopeasti, ja kun kiristävä kipu oli poissa, pystyin tuntemaan, miten vauva painoi alaspäin.

Vauva painelikin alaspäin ilmeisesti liian nopeasti, koska supistuksen tullessa sen sydänäänet notkahtivat. Kätilö ja lääkäri (sattumalta sama nainen, joka edellisellä iltana oli päivystänyt vastaanotolla) säntäsivät huoneeseen ja kätilö alkoi herätellä vauvaa: vedin happea maskista kontillani samalla kun kätilö heilutteli mahaa edestakaisin.

Sydänäänet korjaantuivat onneksi, mutta synnytyksen kulku ei näyttänyt hyvältä, synnytyskanava oli hyvällä tahdollakin vain 3-4 senttiä auki ja vesien menostakin alkoi olla on yli vuorokausi. Sain tippakanyylin käteen ja siihen antibiootteja tulehduksen ehkäisemiseksi. Lääkäri otti mikroverinäytteen vauvan päästä tarkistaakseen, että veressä oli tarpeeksi happea. Näytettä ottaessaan hän nauroi, vauvalla oli kuulemma niin paljon tukkaa että sille piti tehdä jakaus.

Kätilö laittoi oksitosiinitipan edistääkseen avautumista. Supistukset kovenivat uudelleen, ja sain toisen annoksen epiduraalipuudutetta. Avautuminen vain ei edistynyt, ja vauvan sydänäänet notkahtivat supistuksissa toisen kerran. Jälleen sama homma, kätilö ja lääkäri paikalle jne. Jäimme odottelemaan. Puoli seitsemän aikaan illalla, kun synnytystä oli kestänyt 20 ja puoli tuntia, lääkäri vihdoin ehdotti keisarinleikkausta synnytyksen edistymättömyyden vuoksi. Suostuin ilman muuta, parempi oli mennä leikkaussaliin niin kauan kuin vauvalla oli vielä kaikki hyvin, mutta ilmeisesti keho osasi jännittää leikkausta koska aloin täristä kovasti.

Jäimme vielä puoleksi tunniksi saliin valmistautumaan sektioon. Leikkaus tuntui hyvältä vaihtoehdolta, itse olen tullut maailmaan vähän samalla kaavalla, edistymätön synnytys ja hätäsektio. Anestesialääkäri tuli takaisin ja saatteli meidät leikkaussaliin. Huoneessa oli hyvin kirkkaat valot ja se oli täynnä väkeä, lääkärien ja kätilön lisäksi pari-kolme anestesiahoitajaa vihreissä takeissaan. Yksi istui ja keinutteli leikkaussalin sivupöydällä ja kyseli kätilön selonteon jälkeen toisilta, miksi tämä sektio tehdään. Syytä sydänäänien notkahtamiseen kun ei tiedetty eikä saadakaan tietää.

Hoitaja pyysi nousemaan sängyltä leikkauspöydälle ja oli hämmästynyt, kun tottelin. Kätilökin kehui, miten tämä synnyttäjä pystyi vielä kiipeilemään. Katsoin happimaskin takaa sivulleni, ja M istui siinä samanlaisessa vihreässä takissa ja suikassa kuin hoitajat. Tuntui omituiselta. Hoitajat kääntelivät minua ja valmistelivat puudutusta.

Anestesialääkäri, kuten molemmat muutkin synnytykseen osallistuneet naislääkärit sekä kätilö, oli todella kiltti ja mukava. Anestesialääkärin iso rooli myös yllätti, hän paitsi laittoi spinaalipuudutuksen, myös istui pääpuolessa minun ja M:n seurana sekä kertoi toimivansa ”sijaisponnistajana”, eli kaksi lääkäriä leikkaisi ja anestesialääkäri työntäisi vauvan leikkaushaavasta ulos maailmaan. Spinaalipuudutus vei tunnon koko ruumiista rintakehästä alaspäin. Omituisen tuntuisen ronkkimisen ja kopeloinnin jälkeen maailmaan tuli vanhempien kyynelten saattelemana terve pieni tyttö…

…jota vilautettiin nopeasti minulle ja kiidätettiin sitten saman tien lastenlääkärin tarkastukseen. M pääsi pian perässä, minä jäin vielä kiinniommeltavaksi. Tajunnantilani ei ollut kovin hyvä, kyselin lääkäreiden nimiä ja hoitajilta, työskentelivätkö he aina synnytyssalin puolella vai tulivatko he vain tarvittaessa paikalle (näin muuten oli). Ompelun jälkeen anestesialääkäri antoi minulle jotakin opiaattijohdannaista sisältävän kipupumpun.
”Tämä on hyvä laite, älä luovu siitä liian aikaisin”, hän sanoi evästykseksi.

Kun kaikki oli ohi, pääsin tarkkaamoon, jossa M odotteli minua lapsi sylissään. Siellä lapsi sai nimen, sillä kun lääkäri otti sen pois mahasta se oli niin valmiin ja täydellisen näköinen, ettei sitä olisi voinut kutsua enää sen jälkeen viikkotolkulla millään työnimellä.

Lopuksi: Koko TAYSin henkilökunta vastaanotolla, synnytyssalissa ja osastolla oli todella mukavaa, asiallista ja ystävällistä väkeä. Jopa vastaanotolla tunnelma oli kiireetön ja rauhallinen, vaikka todellisuudessa tahti oli kova ja synnyttäjiä paljon. Erityiskiitoksen ansaitsevat anestesialääkäri, päivystävä lääkäri sekä kätilö, joiden nimiä en tässä kerro enkä varmaan saisikaan kertoa.

Onneksi en edes haaveillut mistään kovin pehmeästä, vaihtoehtoisesta tai ”luomu”-synnytyksestä. Puudutteita ja kipulääkkeitä sain varmasti koko arsenaalin mitä sairaalassa oli, ja vielä antibiootit päälle. Toisaalta aika kauan selvisin myös ilman, jos synnytys olisi mennyt normaalisti niin ehkä sitten. Mutta kuolemaani saakka olen kiitollinen että pyysin vielä sen toisenkin epiduraalin, olisi ollut älytöntä kitua vielä pari tuntia ennen keisarinleikkausta edistymättömässä synnytyksessä.

Sellainenkin tuli vastaanotolla odotellessa mieleen, että KAIKKIEN SYNNYTYSPELKOISTEN TULISI SAADA SEKTIO HALUTESSAAN. Synnytyspoltot tuntuivat sen verran sietämättömiltä ilmankin, että vielä paniikissa olisi joutunut pelkäämään oman tai vauvan hengen puolesta. Vaikka keisarinleikkauksessa on isot riskit, niin itsepähän kukin synnyttäjä saa ne kantaa.

Ja se tulehdusriski vesienmenon jälkeen oli muuten ihan todellinen, kohdun limakalvo tulehtui parin päivän päästä ja jouduin jäämään sairaalaan antibioottitippaan vielä pariksi päiväksi. Kaiken kaikkiaan synnytyksestä ja sairaalassaoloajalta jäi hyvät muistot, mutta kotiin olisi ollut ikävä jo aikaisemmin.

Isäblogit

Kun lapsiasiat eivät vielä itselleni olleet millään tavalla ajankohtaisia, ihmettelin usein, miksi miesbloggaajat, kolumnistit ym. kirjoittajat eivät pohtineet vauvoihin tai pikkulapsiin liittyviä asioita. Näin siinäkin tapauksessa, että tiesin heidät pienten lasten vanhemmiksi. Nyt kun olen päässyt tutustumaan pariin isäblogiin, vauva- ja naistenlehtien isäkolumneihin ja mm. Rosan ja Simon kirjaan, en enää ihmettele miksi. Niillä ei ole vanhemmuudesta mitään uutta sanottavaa. Eikä ole naisillakaan. Pikkulapsen nukuttamiset, syöttämiset tai korvatulehdukset toistuvat sen verran samanlaisina perheestä toiseen, että ei ole väliä, kirjoittaako niitä koskevia ajatuksiaan kahden lapsen freelancer-isä vai uraohjusäiti.

Blogin tai kolumnin kirjoittaminen omasta perhe-elämästään on oman yksityisen sfäärin avaamista julkisuuteen. Paljon kiinnostavampaa olisi, jos kirjoituksissa puututtaisiin oikeasti syvällä vaikuttaviin yhteiskunnan ja sukupuolijärjestelmän rakenteisiin. Pikkulasten vanhemmat eroavat usein, eikä mikään ihme, sillä pienen lapsen hoito on rankkaa samalla kun duunissa ihmisistä yritetään repiä irti kaikki mahdolliset tehot. Työn ja lastenhoidon yhteensovittaminen on ihan yhtä vaikeaa miehille kuin naisillekin silloin, kun molemmat haluaa tehdä hyvin. Tämän ristiriidan vaikutusta isän ja äidin parisuhteeseen ei vain usein käsitellä.

Jos tämä alue avattaisiin keskustelulle, Vauva-lehden isäblogisti voisi kertoa esimerkiksi, miten uusperhe muotoutuu tilanteessa, jossa ensimmäistä lasta ei uudelle puolisolle ole olemassakaan. Tai naistenlehden isäkolumnisti voisi kertoa, miten tasa-arvoisen ja hoivaavan isän läsnäolo turvataan lapselle erossa, jossa isä on löytänyt uuden rakkauden ydinperheen ulkopuolelta.

Ehkä naisten- ja perhelehdet ovat sen verran konservatiivisia, että tila tätä keskustelua varten pitäisi löytää muualta. Toisaalta pelkät revanssihenkiset isä-jää-heikoille-avioerossa -tyyliset vuodatukset eivät ole kiinnostavia, sillä nämä kirjoittajat eivät keskustelupalstojen perusteella ole lainkaan kiinnostuneita lapsista, tai ainakaan he eivät kirjoita juuri koskaan mitään lapsiin tai heidän kasvatukseensa liittyvää.