Kohti vuotta 2021

Kuten tarkkanäköiset edellisestä kirjoituksesta huomasivat, olen valmistellut pitkästä aikaa tietokirjaa.

Sinä julkaiset kirjan ilmestyy maaliskuussa 2021 Penelope-kustannuksen julkaisemana. Oppaassa käsitellään kirjan julkaisemista niin perinteisen kustantamon kautta kuin pien- tai omakustanteena. Siinä annetaan käytännön neuvoja kustantajan lähestymiseen, kirjan markkinointiin tai vaikkapa painotarjouksen pyytämiseen. Miten löydän kustannustoimittajan? Mikä on markkinointisuunnitelma? Kannattaisiko perustaa kirjailijablogi?

Kansikuva on taitavan Raine Rysän käsialaa.

Kirjan innoittajina ovat toimineet luovan kirjoittamisen opiskelijat sekä kurssilaiset eri koulutuksista vuosien varrelta. Kirjoittajilla on usein kirjan julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä, joita ei ehditä käsitellä opetuksen puitteissa. Moni haluaisi nähdä kirjan kansien välissä, mutta ei tavoittele suuria lukijajoukkoja. Toisaalta perinteiset kustantamot ovat supistaneet kustannusohjelmiaan, ja yhä useammin ammattilainenkin jää ilman kustantajaa. Oma lukunsa ovat pienkirjailijat, oman tiensä kulkijat, joiden teoksia ei välttämättä ole tarkoitettukaan suuren kirjoja ostavan yleisön makuun. 

Nämä kaikki – harrastajakirjoittajat, kokeilunhaluiset ammattilaiset, aloittelevat pienkustantajat – hyötyvät tämän kirjan opeista. 

Niin sanottu täyskustanne on eri asia kuin omakustanne, mikä puolestaan eroaa pienkustantamisesta monin tavoin. Eri kustannusmuodoissa on kuitenkin kirjailijan kannalta paljon yhteistä. Paljon jää kirjailijan omille harteille etenkin markkinoinnin näkökulmasta, sillä perinteiset kustantamot eivät kaikissa tapauksissa tee isoja ponnistuksia markkinoinnin eteen.

Omat kokemukseni kustantajana ovat etenkin pienkustannuspuolelta, kirjailijana toki perinteiseltä puolelta. Osuuskumma-kustannuksen matkassa olen päässyt niin kansainvälisille kirjamessuille kuin kotoisiin fandomtapahtumiin. Haluan rohkaista oma- ja pienkustantajia löytämään uusia tekemisen tapoja: minä olen tehnyt näin, näinkin voi tehdä. Opasta varten olen myös haastatellut pien- ja omakustantajia eri puolilta Suomea. Haastateltavina ovat muun muassa kirjailijat Laura Luotola, Katri Sisko ja Juha Mäntylä.

Lopuksi mainos tamperelaisille: pidän omakustanteisiin johdattavan kurssipäivän Tampereen seudun työväenopistossa tammikuussa. Tervetuloa mukaan! Kurssi löytyy täältä.

Hyvää (parempaa) uutta vuotta Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

Saara Henriksson: Sinä julkaiset kirjan. Penelope-kustannus. Ilmestyy maaliskuussa 2021.

PS: Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2021.

Oman teoksen julkaiseminen

eli Mitä tehdä tekstille, kun se on valmis?

Kirjoittaminen on kommunikaatiota. Vakiintunut tapa löytää lukijoita on julkaista kirja kaupallisen kustamon kautta. Kustantamo sitten saattaa kirjan lukijoiden pariin. Nykyään myös muita tapoja julkaista oma teos, kiitos digipainojen ja internetin tulemisen.

Pidin eilen alustuksen julkaisemista kirjoittajakurssilla ja julkaisen sen myös täällä. Se pohjautuu osin pari vuotta vanhaan kirjoitukseeni Scifin ja fantasian julkaiseminen Suomessa, mutta sen voi lukea minkä tahansa kaunokirjallisuuden lajin kannalta. Käsittelen aihetta ammattimaisen kustantamisen sekä niin sanotun itsenäisen julkaisemisen näkökulmasta. Asia koskee etenkin niitä, jotka haluavat joskus julkaista oman teoksen, mutta voi olla kiinnostavaa myös kotimaisen kirjallisuuden lukijoille. Kustantamisesta on saatavilla mainiota tietoa myös suomeksi, esim. Kustannustoimittajan käsikirja (Vastapaino 2004). Kustantajien muistelmat (Hannu Tarmio, Jarl Helleman, Hannu Mäkelän teos Otavan aika) ovat myös antoisaa luettavaa.

Ammattimaiseen kirjoittamiseen tarvitaan luovuuden (innostus) ja taidon (keinot, rutiini) lisäksi kunnianhimoa eli halua tuottaa laatua. Laatu on lukijan ajattelemista ja huomioon ottamista.

Kustantamossa työskentelee kustantaja. Hänen nimikkeensä voi olla myös kustannusjohtaja tai kustannuspäällikkö. Olennaista on, että hän on ihminen, jonka ammattitaitona on kirjan julkaiseminen eli sen saattaminen lukijoille. Huomatkaa, että tämä on oma ammattinsa. Kun lukija poimii teoksen kirjakaupasta tai kirjastosta, hän voi ajatella, että se on kirjailijan tekemä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija on tehnyt vain käsikirjoituksen. Kustantaja on tuottanut siitä kirjan, jota kädessäsi pitelet.

Kuten Jarl Hellemann sanoo: kirjailija tulee ensin, kustantaja vasta sitten. Mutta kirjaa ei ole ilman kustantajaa.

Kustantaja on ihminen, persoona. Hänellä on valta toteuttaa tai murskata kirjailijoiden unelmia, mutta hän ei ole työssään sitä varten. Hänen työnsä on palvella lukijaa.

Kustantajalla on ammattitaito, mutta kuten kenelläkään ammatti-ihmisellä, hänellä ei ole hallussaan viimeistä totuutta. Jarl Hellmann toistaa usein kuullun kustannusalan viisauden: kukaan ei voi kutsua itseään kustantajaksi ennen kuin on hylännyt kymmenen sellaista teosta, jotka ovat ilmestyneet myöhemmin muualta bestsellereinä.

Käsikirjoituksen lähettämisestä: kustantajat ilmoittavat lähetysosoitteen uusille käsikirjoituksille nettisivuillaan. Yleensä ne lähetetään sähköisesti, joissakin tapauksissa yhä paperina. Tarkista kustantajan toive nettivuilta. Jos sattuu tuntemaan hyvin jonkun kustannustoimittajan, tai kirjailijan joka voi tyrkyttää kässäriä omalle toimittajalleen, niin miksei voisi yrittää sitäkin kautta. Vastausajat ovat noin kuukauden verran pienillä kustantajilla, kolmesta kuuteen isoilla. Aina tämäkään ei riitä. Ennen lähettämistä on hyvä tutustua kustantajan linjaan eli siihen, millaista kirjallisuutta se ylipäätään julkaisee.

Kustantaja (herra tai rouva Iso Pomo) ei missään tapauksessa lue tai edes näe kaikkia kustantamoon tulevia käsikirjoituksia. He eivät välttämättä ehdi lukea edes kaikkea, mikä ilmestyy. Tämä on toki kustantamokohtaista.

Käsikirjoitukset vastaanottaa ja lukee kustannustoimittaja. Hänen ammattinimikkeensä oli ennen vanhaan kustannusvirkailija. Kustannustoimittaja on ammattimainen lukija. Hänen ammattitaitoaan on löytää kirjoittajan visio: se, millaiseksi teokseksi hän pyrkii käsikirjoituksen muodostuvan. Se ei juuri koskaan ilmesty maailmaan valmiina vaan kustannustoimittaja on kätilö. Kustannustoimittaja on peili, jonka kautta omalle käsialalleen sokeutunut kirjoittaja oppii kirjoittamaan käsikirjoituksen uudelleen niin, että nyt myös lukija ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa. Kirjailijat totta kai kehittyvät tässä teosten myötä, mutta varsinkin ensimmäisten teosten tapauksessa kustannustoimittaja on korvaamaton. Myös myöhemmin, ettei pitkän linjan ammattikirjailija päästä hommaa lipsumaan.

Kustannustoimittajan ensisijainen homma on lukea ja kommentoida talossa jo olevien kirjailijoiden käsikirjoituksia. Puskista saapuvien käsikirjoitusten lukeminen hoidetaan yleensä kaiken muun ohella, kaiken kiireellisemmän jälkeen, iltapuhteina. Ei ihme, jos odotusajat ovat pitkiä, kun kirjoittaja on lähettänyt käsikirjoituksen. Usein ”omatkin” kirjailijat joutuvat odottamaan aika pitkään.

Kustantaja palkkaa myös graafikon tekemään kirjan kannen. Kustannussopimuksessa yleensä määritellään, että kustantamo päättää kirjan markkinointiin liittyvistä seikoista. Näihin kuuluu myös kansi. Jos haluat ammattilaisen vinkin, älä lähetä kansiluonnosta tai ehdotusta saatekirjeen mukana, kun lähetät käsikirjoituksen. Todennäköinen reaktio on kustannusvirkailijan irvistys.

Isoon kustantamoon voi saapua jopa tuhat käsikirjoitusta vuodessa. Näistä julkaistavaksi valikoituu yksi tai kaksi. Laskennallinen todennäköisuus saada käsikirjoitus läpi on pieni, mutta lohdutukseksi voi sanoa, että 90 prosenttia näistä on sellaisia jotka eivät missään tilanteessa tulisi julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta. Uskon, että hyvä tarina ja tekijä löytävät lopulta aina paikkansa. Hylkääminen maistuu kasvaalta, mutta siitä selviää ja siitä oppii.

Sopimuksista ja rahasta olen kirjoittanut muualla, ks. esim. artikkeli ”Isona minusta tulee kirjailija” teoksessa Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Toim. Henriksson, Hirsjärvi, Leinonen) Kirjailijaliiton sivuilta saa tietoa näistä asioista sekä tekijänoikeuksista. Tärkein ero kaupallisen ja itsenäisen kustantamisen välillä on, että kaupallisessa kustantamisessa raha liikkuu kustantajalta kirjailijalle, itsenäisessä toisin päin (kirjailija maksaa kustannukset).

Itsenäinen julkaiseminen

Indie-kirja, omakustanne ja palvelukustanne ovat kirjava ja suurelta osin uusi julkaisemisen tapa. Sen piiriin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensisijainen ongelma itsenäiselle julkaisijalle on lukijoiden löytäminen, niin kuin se on perinteisissä kustantamoissakin.

Perinteisen kustantamon kirjailija saapuu juhliin kutsuttuna. Hän juhlii illan tähtenä tai sitten etsii epätoivoisesti puhekumppania, kirjailijasta riippuen. Sen sijaan itsenäinen julkaisija vuokraa tilan ja järjestää juhlat itse. Hänen pitää työntää päänsä ikkunasta ja huudella ohikulkijoille, että tulkaa bileisiin. Voi olla, että heitä tulee yksi tai kaksi. Voi olla, että heitä alkaa tulla ensin tipoittain, sitten ryöppynä.

Tässä piilee myös mahdollisuus: perinteisten kustantamoiden juhliin saapuvat uusien yhdet ja samat ihmiset. Itsenäisten kustantajien on ainakin teoriassa mahdollista löytää uusia lukijakuntia.

Itsenäiseen julkaisemiseen on tarjolla useita vaihtoehtoja. Tässä on joitakin niistä lueteltuna helpoimmasta työläimpään.

- E-kirjan julkaiseminen alustalla kuten Wattpadilla. Valmiita alustat ovat todella matalan kynnyksen internepalveluja. Kuka tahansa rahaton lukiolainen voi julkaista täällä.

- E-kirjan julkaiseminen ja sen toimittaminen Amazoniin tai iTunesiin myyntiin. Myös Smashwordiin voi ladata kirjan myytäväksi.

- Omakustanteen julkaiseminen Print On Demand -periaatteella. Kun joku tilaa kirjan, palvelu painaa sen ja toimittaa lukijalle. Palvelu pidättää osan hinnasta ja maksaa rojaltin kirjoittajalle. Esimerkkejä näistä ovat CreateSpace tai Lulu.com. Huomionarvoista on, että internetpalvelut vaativat vain hyvin pienen taloudellisen alkupanostuksen tai ei ollenkaan rahallista panostusta.

- Omakustanteen julkaiseminen ”perinteisellä” tavalla eli kirjoittaja tilaa toimituksen, oikoluvun (tai hoitaa jotenkin muuten, tai jättää hoitamatta), taiton ja kannen ja vie kirjan painoon. Kirjapaino tekee ainoastaan painotyön, eli ei ole kustantaja. Kirjoittaja huolehtii kirjan levityksestä ja markkinoimisesta. Huomaamme, että tämän toteuttaminen vaatii paitsi rahaa, myös monenlaista taitoa, joka on kaikki toki opittavissa. Digipainaminen on mullistanut kirjanpainamisen niin, että teoksen hinta ei enää välttämättä ole sidoksissa kappalemäärään. Myös todella pieniä määriä on mahdollista painaa. Useimmiten omakustanteet ovatkin pienipainoksisia. Painotaloja ovat mm. Juvenes, Kopio-Niini, Grano.

- Palvelukustanteen tilaaminen. Muuten kuin omakustanne, mutta asiakkaalle eli kirjottajalle tarjotaan maksua vastaan kustannustoimittajan ja graafikon palveluja. Ongelma on, että pahimmillaan kirjan hinta kappaletta kohden nousee huomattavan kalliiksi. Lisäksi kirjan joutuu edelleen enimmäkseen levittämään itse, koska palvelukustantaja huolehtii vain tietojen toimittamisesta tukkurille, ei mistään muusta. Ehkä lehdistötiedote tehdään. Palvelukustanteen tekeminen on yleensä nuorten kirjottajien ulottumattomissa taloudellisesti. Kustannepalveluja tarjoaa esimerkiksi Mediapinta (entinen Pilot-kustannus).

Jos omakustanteet ovat huonoa laatua, se johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää kirjan julkaisemista, toimittamista tai graafista suunnittelua asioiksi, joista kukin vaatii oman osaamisensa. Omakustantajan tapauksessa myös myynti ja markkinointi ovat hankalia.

Kaikkea omakustantamista koskee se, että kirjailija ei voi olla oma esilukijansa. Emme pääse omien aivojemme ulkopuolelle, se ei vain ole mahdollista. Esilukijan tai kustannustoimittajan hankkiminen on vähimmäisvaatimus, jos haluaa tehdä hyvää jälkeä. Kiitos taloustilanteen, lukuisia ammatti-ihmisiä Suomessa toimii tällä hetkellä freelancerina ja he ovat palkattavissa.

Ryhtyisinkö kustantajaksi?

Työmäärältään vaivalloisin tapa julkaista oma teos on ryhtyä itse kustantajaksi. Tämän voi tehdä yksinyrittäjänä tai vaikka kavereiden kanssa osuustoimintana. Mainitsen kaksi kotimaista esimerkkiä.

Osuuskumma-kustannus perustettiin neljä vuotta sitten julkaisemaan spekulatiivista fiktiota, etenkin novellistiikkaa. Mukana oli ammattilaisia sekä alalle vakavasti aikovia. Kustantamo perustettiin, koska suomalaiset kaupalliset kustantajat julkaisivat kyseistä lajia vain harvoin. Kotimaisen spefinovellin lukijat eivät ole kaupallisen kustantamon kannalta mielekäs kohderyhmä. Osuuskumma on tähän mennessä julkaissut kaksitoista novelliantologiaa sekä neljätoista romaania ja novellikokoelmaa, joista neljä on esikoisteoksia.

Kuoriaiskirjat on toiminimi, joka julkaisee pokkareita. Genrejä ovat kauhu, fantasia, scifi ja jännitys. Kuoriaiskirjat jatkaa viihdepokkarikustantajien jalanjäljissä aikana, jolloin seikkailukertomukset ovat enimmäkseen kadonneet lehtipisteistä. Nykyisin genrepokkarien julkaiseminen on marginaalista toimintaa. Kustantaja Tuomas Saloranta on myös itse kirjailija, joka julkaisee oman kustantamonsa kautta. Kuoriaiskirjoilta on ilmestynyt yhdeksäntoista teosta.

Perinteisen ja ”uuden” kustantamisen hyvät puolet

Perinteisessä kustantamisessa hyvä puoli on, että ainakin periaatteessa kirjailija voi keskittyä kirjoittamaan kustantamon hoitaessa kaiken muun. Käytännössä kirjan markkinoinnista iso osa voi langeta kirjailijan itsensä harteille. Kirjailija ei myöskään pysty hallitsemaan prosessin eri vaiheita. Parhaassa tapauksessa ammattitaitoinen kustantaja toimittaa lukijoille parhaan mahdollisen kirjan. Toki ammattikustantajillekin sattuu huteja ja mokia, lepsua toimitusta tai puutteellista oikolukua. Lukijoita tuntemattomalla täyskustannekirjailijalla ei välttämättä ole sen enempää kuin mitä aktiivinen omakustantaja saa hankittua omalla myyntityöllään.

Jotkut omakustantajat pitävät suomalaista kustannusalaa sisäänpäinlämpiävänä ja yrittävät ennemmin itse. Itsenäinä julkaisijana olet vapaa seuraamaan omia ideoitasi. Voit julkaista yllättäviä, poliittisia tai kiistanalaisia genrejä. Voit julkaista lukijaryhmille, jotka eivät kaupallisen kustantajan näkökulmasta ole houkuttelevia. Tai sitten voit pyrkiä isoille rahoille julkaisemalla itsenäisesti englanniksi ja hankkimalla lukijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Todennäköisyys tähän on lottovoiton luokkaa, mutta kuka tietää.

Varmin tapa suomalaiselle kirjailijalle tulla käännetyksi muualle on toistaiseksi ollut menestyä ensin kotimaassa, minkä jälkeen kustantamon foreign rights -osastot, agentit ja kääntäjät ovat astuneet kuvioon ja tuoneet siihen mukaan oman ammattitaitonsa. Julkaistaksesi teoksen ”perinteisellä tavalla” englanninkielisellä alueella tarvitset joka tapauksessa agentin. Jos haluat kokeilla siipiäsi maailmalla, kannattaa lukea kirjailija Anna Hallavan erinomainen johdatus englanniksi julkaisemiseen.

Lopuksi

Olen toimittanut kolmelle eri kustantajalle yhteensä seitsemän teosta: kaksi romaania, yhden kotimaisen novellikokoelman, kaksi käännösnovellikokoelmaa, artikkelikokoelman ja antologian. Osuuskumma-kustannuksen hallituksessa olen istunut yhteensä kolme vuotta. Kustannustoimittajana ja kustantajana olen aloittelija, mutta kehtaan sanoa istuneeni molemmilla puolilla pöytää.

Kirjailijalle on äärettömän hyödyllistä astua joskus myös kustantajan saappaisiin. Se lisää ymmärrystä puolin ja toisin. Kirjailijan on hyvä tiedostaa, että kustantaja ei tahallaan pidä häntä piinassa. Tämän pöydällä kun on usean kirjailijapolon tekstit. Kustantajan taas on hyvä muistaa, että kirjailija on uhrannut teokselle parhaimmillaan vuosien edestä hikeä ja sydänverta. Sitä ei pidä käsitellä rutiinilla tai kyllästyneesti. Emme tee makkaraa.

Pienkustantamot polkevat laatua?

Vanha totuus on, että yhdeksänkymmentä prosenttia kaikesta on paskaa. Koin déjà vu -ilmiön vuoden takaa, kun Yle julkisti eilen Tanssiva karhu -runouspalkintoehdokkaansa ja radion Kultakuume-ohjelmassa runoilija Merja Virolainen suomi kovin sanoin suomalaisen nykyrunouden tasoa. Vuosi sittenhän runoilija Harri Nordell avautui pienkustannerunojen huonosta tasosta.

Raadin puheenjohtajana Virolainen perustelee mielipiteensä mielestäni sinänsä hyvin. Hän harmittelee, että "runoudesta on tullut sellainen askartelukerho, jossa askarrellaan vessapaperirullista kissoja ja kaikilla on kivaa ja niitä pitää sitten ihailla yhdessä ja lopuksi nostaa johonkin ikkunalaudalle". Merja Virolaisen mielestä näitä kansanopistotason runoilijoita ei pitäisi julkaista ja se, että niitä julkaistaan, johtuu kaikenmaailman nyrkkipajakustantamoiden ja "yhteisöjen" noususta.

En pysty ottamaan kantaa viime vuoden runokirjasatoon, mutta kommentoin nyrkkipajakustantamista genrekirjallisuuden näkökulmasta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa?

Vuoden 2014 pienkustanteita

Myös spekulatiivisen fiktion* kentällä on noussut viime vuosina erilaisia pien- ja mikrotason kustantamoja. Pelkästään pienkustantamoiden julkaisemia spefinovellikokoelmia ja antologioita ilmestyi viime vuonna nopeasti laskien neljätoista. Tähän päälle pienoisromaanit ja romaanit, verkkojulkaisut ja äänikirjat, niin päästään verrattain isoihin julkaisumääriin. Valtaosa kirjoittajista on sellaisia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta kaupallisen kustantajan kautta.

Jos on jokin kirjallisuuden laji, jonka yleisö ei ole tarpeeksi laaja, ei sille ole kaupallisen kustantamisen perusteita. Tilanteessa, jossa suuret yleiskustantamot ovat heivanneet tämän lajin kirjoittajat kustannusohjelmistaan ulos, en näe oikein vaihtoehtoa pienkustantamiselle. Näin pidetään kirjallisuudenlaji elinvoimaisena. Virolainen tuntuu haikailevan tilannetta, jossa olisi olemassa vain se isojen kustantamojen kuorima kerma.

Eikä kermaa ei voi kuoria, jos ei ole maitoa, jonka pinnalle se nousee.

Kaksi Tanssiva karhu -ehdokastakin näkyy olevan pienkustantamojen julkaisemia. Jos kaupallinen kustantaja julkaisee kaksi runoteosta kaudessa, lahjakkaita tekijöitä jää väistämättä ulkopuolelle ja heidän on etsittävä toisenlaisia julkaisukanavia.

Tunnen myötätuntoa Merja Virolaista kohtaan. Kirjallisuuspalkinnon raadissa joutuu kahlaamaan läpi sen kaiken aluskasvuston ja tauhkan, ja jos oma kirjallisuuskäsitys on vielä kovin toisenlainen kun nyt vallassa oleva, kokemus voi olla tuskallinen. Kyllä spefijulkaisujakin saisi joskus kriittisemmin tarkastella eikä aina vain kaverin kannustamisen näkökulmasta. Mutta sellaisesta "lähes kaikki on paskaa" -yleistämisestä ei hyödy oikein kukaan.

Pitäisi päästä syvemmälle tarkastelemaan, mistä tason lasku, jos taso nyt on yleensä laskenut, johtuu.

Pienkustantamisesta puheen ollen, sain juuri oikoluettua pienen kokoelman verran ruotsalaista käännösproosaa, jonka Osuuskumma julkaisee kesäkuussa. Kokoelman nimi on Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita, ja se on mielestäni todella tervetullut ja monipuolistava lisä suomen kielellä julkaistuun spefinovellistiikkaan tänä vuonna. Kehotan lajin ystäviä pitämään silmät auki ja nappaamaan kokoelman luettavakseen heti, kun se on mahdollista.

Toisin sanoen: pienkustantaja tekee mitä tahtoo. Onnea kaikille Tanssiva karhu -ehdokkaille!

* Science fiction, fantasia, kauhu

Runojen materialismista. Ehdotus hyllyjärjestykseksi.

Suurimman osan hyllymetreistä vie WSOY:n kustantama runous ennen vuotta 2004. Mitähän helvettiä sen jälkeen tapahtui?

Marraskuussa on voimassa lukuhaaste, jonka aikana luetaan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta päivässä. Olen ilmoittautunut mukaan, mutta koska luen niin paljon proosaa työn kautta, ajattelin lukea marraskuussa vaihteen vuoksi kolmekymmentä runoa päivässä. Aloitan omasta hyllystä.

Olen viime aikoina raakannut kirjoja ja tavaroita meillä kämpillä. Luoko se järjestystä pään sisäiseen kaaokseen, en tiedä, mutta nyt lukuhaasteen ansiosta sain kaivettua runokirjat esiin hyllyntakusilta ja keittiön kaapeista, mihin niitä on tilan puutteessa tungettu. Vähän uudelleenjärjestelyä, ja kaikki mahtuivat kirjahyllyyn.

Luokittelin kokoelmat kustantamoittain ja suurin piirtein ilmestymisjärjestyksessä. Miksi? En tiedä, mutta kun pinot olivat syntyneet olohuoneen lattialle, tuli väistämättä muutamia seikkoja mieleen lyyrikasta ihan historian ja kustantamisen näkökulmasta. Selvittelen niitä tässä kirjoituksessa. Olen itse aktiivisesti mukana osuuskuntamuotoisessa kustannustoiminnassa, joten olen kiinnostunut myös sellaisista asioista kuin kirjan painoasu, sidonta ja materiaalit.

Ja kyllä on myös niin, että suhteeni runouteen on esineisempi kuin proosaan. Antakaahan, kun selitän. Meillä romaanit kiertävät. Niitä tulee postiluukusta arvostelukappaleina, niitä annetaan ja saadaan lahjaksi, lainataan, kannetaan divariiin, kirpparille ja kirjaston kierrätyslootaan, niitä kirjoitetaan, toimitetaan ja kustannetaan itse. Runojen liike on hitaampaa. Runot olemme säästäneet.

Werner & Söderström, suurin ja kaunein

Ylivoimaisesti suurimman osan sekä klassikoista että nykyrunoudesta hyllyssämme on julkaissut WSOY. Pinot ovat kuvassa vasemmalla. Kotimaiset klassikot painottuvat viime vuosisadan alkupuolelle: Otto Mannisen, Uuno Kailaan, W.A.Koskenniemen ja Katri Valan kootut. Modernit Lauri Viita ja Kirsi Kunnas, käännösrunoutta Shakespearen soneteista saksalaiseen ja unkarilaiseen nykyrunouteen.

WSOY:n kustantamat runot hyllyssä. Kuva: Saara Henriksson

Näyttää siltä, että vielä kymmenen vuotta sitten isot kustantajat julkaisivat aktiivisesti nykyrunoutta: vuodelta 2004 meillä on hyllyssä seitsemän runokokoelmaa yksin WSOY:lta, mukaan lukien Vilja-Tuulia Huotarisen esikoiskokoelma Sakset kädessä ei saa juosta. Onnea Vilja-Tuulialle kymmenvuotistaiteilijajuhlan ansiosta, mutta valikoimasta väistämättä mieleen tuleva johtopäätös on tämä:

1) Kymmenen vuotta sitten esikoisrunoilijaksi suurelta kustantajalta mielivä oli paremmassa asemassa kuin nyt.

Otavan seitsemän tähteä

Otavan pino on myös korkea. Suuri osa siitä on Pentti Saarikosken tuotantoa, mutta ei talonväen harrastuneisuuden vuoksi vaan enemmänkin sukulaisten, jotka ovat jättäneet kokoelmat perinnöksi. Klassikoita on myös jonkin verran, enemmän kotimaista kuin käännösrunoutta: Eino Leinoa, moderneja Paavo Haavikkoa, Tuomas Anhavaa. Myös Hannu Salaman kolme kokoelmaa hyllyssä ovat Otavan julkaisemia. 2000-luvun kokoelmat Sanna Karlströmiä ja Arto Melleriä myöten ovat ilmestyneet Päivi Puustisen suunnittelemassa komeassa sarja-asussa. Uusi ääni -antologia on vuodelta 2006, sen jälkeen ei mitään.

2) Pena on Pena, keskimäärin suomalaisten ehkä parhaiten tuntema runoilija. Entä jos prosaisteista joku yksi olisi noin hyvin tunnettu yli muiden ja ennen kaikkea elämäntavoistaan, ottaisiko se prosaistia pannuun, vissiin ottaisi.

Tammi, Teos ja Sammakko

Tammen pino on matalampi, mutta kunniakas: antiikin runoja käännöksinä, Eeva-Liisa Mannerta ja Sirkka Turkkaa, myöhemmin muun muassa Kristiina Wallinia. Seuraavana, tasoissa ovat Teoksen ja Sammakon pinot. Kun hyllyn vanhin kokoelma, WSOY:n kustantama Sahan Kallen runoja on vuodelta 1891, ensimmäiset Teoksen julkaisemat kokoelmat ovat Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta ja Kristiina Lähteen Bunsenliekki vuodelta 2004. Teoksen kirjat ovat erittäin hyvistä materiaaleista, on laadukkaat sidonnat ja kiiltävät nimiölehdet. Jo ulkoasu lupaa laatua.

Sammakon (mies)runoilijat ovat puolestaan saaneet kääreekseen vaihtelevamman, pahvikantisen, rennon alakulttuurisen asun. On Rimbaudia ja Bukowskia, Hirvilammia ja Terhoa, jätkiä. Jostain syystä pelkkiä miesrunoilijoita on valikoitunut myös Sanasadolta (kuusi, muun muassa Juha Raution Olen matkinut kaikkia lintuja) ja enostonelta (viisi).

3) Runoilija, nimesi on Markku. Tai Risto, tai Arto.

Seuraavaksi hyllyyn pääsevät "muut" yleiskustantamot, joiden julkaisemia runoja meillä on vähän, mutta niiden yhdessä muodostamasta pinosta tulee kohtuullisen korkea: edesmennyt Weilin+Göös, Kirjayhtymä (Jevgeni Jevtushenkon Runoni), Liken runoilijat, Karisto ym. Rankkasin myös rokkarirunoilijat erikseen eli A.W.Yrjänä, Juice Leskinen ja rocklyriikat kustantajaan katsomatta. Samaan väliin 1970-luvun poliittinen runous.

4) Tendenssirunous on jälkeenpäin noloa.

Ruohonjuuritaso

Viimeistään nyt pinot hupenevat ja muuttuvat yksittäisiksi teoksiksi. Nyt tulevat nykyrunouden aluskasvusto, underground ja ruohonjuuritaso. Savukeidas (Verlaine-käännös), runoyhdistys Nihil Interitiltä pari julkaisua, poesian, ntamon ja Robustoksen julkaisemia kokoelmia kutakin yksi. Maahengen kustantamat kauniit kirjat Arto Seppälältä ja Anelma Järvenpää-Summaselta. Loput ovat omakustanteita ja pienpainatteita. Ohuita, pahvikantisia niteitä. Joitakin ruotsin-, englannin- ja unkarinkielisiä runoja ja käännöksiä.

Kaanon on tuhtia ja komeaa. Kuva: Saara Henriksson

Vaan eipäs vielä ollutkaan kaikki, vaan: lappeellaan, (koska eivät muuten mahdu hyllyväliin), läskikaanon: isot opukset, Tuhat laulujen vuotta ja Tämän runon tahtoisin kuulla, Maailman runosydän. Jos pienkustantajien runot leviävät vain pienelle porukalle, näitä "joka kodin" runojättiläisiä löytyy jo sitten useammasta kirjahyllystä.

Kysymys: kuka näistä ohuiden pahvikantisten pienpainatteiden runoilijoista, vähälle huomiolle jäävistä tekijöistä ja oman tien kulkijoista pääsee tai päätyy tulevien aikojen isoihin kokoomateoksiin? Jos nyt runous onkin vireää marginaalissa ja pienkustantamoissa, niin kaupallisten kustantajien ja suuren yleisön mielenkiinto kohdistuu proosaan. Mitkä näistä nykyrunoista muistetaan, mitkä jäävät jäljelle?

Ja vielä: kun pinoja katselee, näkee aikajanalta paitsi klassikkoaseman, myös kustantajan runoilijan työhön kohdistaman panostuksen. Kun pienkustantamoiden kokoelmat ovat painoasultaan sitä sun tätä eikä runoja tuntematon lukija (minä) tunnista tekijää saati kustantamon nimeä, mikä takaa laadun? Tämä on hyvä kysymys myös omalle viiteryhmälleni, eli spekulatiivisen fiktion lukijalle ja harrastajalle. Miten osoitamme laadun ostajalle?

Runojen lukemisesta

Olen lukenut runoja niin vähän, että osaan nimetä suosikkini - Aulikki Oksanen, Ilpo Tiihonen, Kristiina Wallin - jo monen vuoden ajalta. Jos lukisin enemmän, suosikkeja tulisi varmasti lisää. Toivottavasti tämä marraskuu muuttaa asian. Runojen "ymmärtäminen" on minua runoudessa vähiten kiinnostava seikka. En lukiessani pyri ymmärtämään tai tulkitsemaan runoa, luenpahan vain. Tärkeimmät osaan ulkoa.

Varsinkin nykyrunoudella on jossakin määrin elitistinen leima. Jotkut runoasiantuntijat tai -harrastajat tuntuvat narsistisilta kusipäiltä, koska he ovat narsistisia kusipäitä. Heitä on myös kaikkien muidenkin kirjallisuudenlajin harrastajissa. Turhaan runoutta kokonaisuudessaan kaihdetaan "vaikeana" kirjallisuutena, runoutta ne ovat muistovärssytkin. Runouteen mahtuu niin korkeaa kuin matalaa.

Se runohyllyn penkomisesta, nyt lukemaan. Olisi kiinnostavaa kuulla myös ehdotuksia vaihtoehtoiseksi järjestykseksi. Miten runot tai muut kirjat on järjestetty sinun kirjahyllyysi?

PS. Yritin selvittää tätä kirjoitusta varten, minkä verran Tammi ja WSOY julkaisevat runokokoelmia tänä vuonna. Todettakoon, että kirja.fi-palvelusta ei löydy tällä perusteella tietoa ja että Kirjakevät- ja Kirjasyksy -sivujen palvelin ei vastaa. Kiitos tästäkin, Bonnier.

Savon Sanomien nettiversiosta sentään selvisi, että tänä vuonna WSOY:lta ovat ilmestyneet Silene Lehdon ja Helena Sinervon uudet kokoelmat, paremmin prosaistina tunnetun Anja Snellmanin Runoksia sekä Markku Envallin ja Pekka Kejosen aforismeja. Tammelta ilmestyivät Tämän runon haluaisin kuulla -antologia ja Kirsi Poutasen Villonin puutarha. Ei esikoisteoksia.

Erilainen kirjasyksy 2014

Kaveri linkkasi vastikään tutkimukseen, jossa suomalaiset olivat maininneet lempikirjailijoitaan. Artikkeli Suomalaiset luottavat klassikoihin on julkaistu Tilastokeskuksen sivuilla vuonna 2007, mutta kuten linkin takaa voi lukea, suosikit vaihtuvat hitaasti. Lista antaa varmaankin oikean kuvan keskimääräisen suomalaisen lukutottumuksista. Ainakin lista on kovin, kovin, kovin ennalta-arvattava. Naislukijoiden listan kärjestä löytyvät Laila Hietamies ja Kaari Utrio. Miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Päätalo, Paasilinna, Waltari ja Tolkien löytyvät sentään molemmilta listoilta.

Syksyisin ilmestyy paljon kirjoja. Usein lehdistössä, myyntilistoilla ja kirjastojen bestseller- ja VIP-lainojen hyllystä löytyvät samat kirjat, "tavalliset epäillyt" sekä ne yleensä pari esikoista (mutta ei missään nimessä enempää kuin kolme), jotka sinä vuonna päätyvät valokeilaan. Mutta kirjoja ilmestyy paljon muitakin! Genrelukijan katse tarjoaa jo erilaisen näkökulman kirjasyksyyn.

Genrelukijan kirjasyksy on erilainen

Seuraavien viikkojen aikana olen päättänyt kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirjaan omasta, erilaisesta kirjasyksystäni. Kirjoitan uutuuskirjoista, jotka ovat ilmestyneet kotimaisilta kustantajilta. Jokainen lukija on erilainen ja jokaisella on omat tapansa valita luettavaa. Omaa kirjasyksyäni ja täten kirjoituksia määrittävät seuraavat tekijät:

- Olen mukana osuustoimintamuotoisen kustantamon toiminnassa
- Seuraan läheltä myös parin muun pienen genrekustantamon toimintaa
- Saan säännöllisesti arvostelukappaleita omalta kustantajaltani Intolta
- En ole kriitikko. Olen bloggari ja kirjoitan omasta, subjektiivisesta lukijan näkökulmastani
- Sen sijaan puolisoni on kriitikko ja moni teos ilmestyy tämän vuoksi lukupinoon suoraan postiluukusta
- Jääviyssääntöni ovat äärimmäisen hövelit. Puolison kirjoja tai sellaisia jotka olen itse kustannustoimittanut (tai joihin olen kirjoittanut!) en täällä repostele, kaikkia muita kyllä.

Hyppää erilaiseen kyytiin. Tästä kirjoitussarjasta et Juha Itkosen kirjoja löydä! Ensimmäisenä lukuvuorossa on James Reasonerin Paholaisen siivet.

Kotimainen spefiteos etsii lukijaa

Olen pitkästä aikaa seurannut Risingshadow -foorumin keskustelua scifi- ja fantasiakirjoista, eli tuttavallisemmin spefikirjallisuudesta (=spekulatiivinen fiktio, realistisesta kerronnasta poikkeava fiktio). Kirjoittajan kannalta näiden keskustelujen seuraaminen on opettavasta: mitkä teokset nousevat keskustelunaiheiksi?

Grant Wood: American gothic. Löytyisikö Pohjanmaalle sijoittuvista tarinoista kotimainen spefivastine amerikkalaiselle genrelle?

Kysymys palautuu mielenkiintoisella tavalla siihen, miten teos yleensä löytää lukijansa. Kotimaisen scifin, fantasian tai kauhun tapauksessa mahdollisia yleisöjä on hahmotettavissa neljä, jotka luettelen seuraavassa pienimmästä suurimpaan.

Ensin tulee kirjoittajan luonnollinen yleisö, eli toiset kirjoittajat tai spefiharrastajat eli fandom. Tämä on pieni porukka, joka toisaalta ostaa paljon kirjoja, mutta ei nykypäivänä välttämättä ehdi lukea kaikkea mitä julkaistaan, vaikka sen kuuliaisesti ostaisikin. Fandom-yleisö on maultaan kehittynyttä ja vaativaa. Lukijat etsivät uusia ideoita, eivät välttämättä niinkään hyviä tarinoita, koska niitähän kerrotaan muissakin genreissä. Tämä yleisö lukee usein paljon, myös muuta kaunokirjallisuutta kuin spefiä. Pienet kustantajat kuten Kuoriaiskirjat tai Vaskikirjat julkaisevat periaatteessa tälle yleisölle, toki välillä joukossa voi olla laajempaa yleisöä kiinnostavia hittejäkin.

Seuraava laajempi piiri ovat spefin lukijat ylipäätään: vampyyrisarjojen ystävät, nuortendystopian suurkuluttajat, Alistair Reynoldsinsa pokkareina lentokentiltä ostavat insinöörit. Ja niin edelleen. Joukkoon mahtuu myös perinteisestä roolipelifantasiasta innostunutta nuorta ja vanhempaakin väkeä.

Näitä yleisöjä hätyyttelevät kotimaiset sarjat kuten J.S.Meresmaan Mifonki-sarja sekä Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja. Viimeksimainitut edustavat YA-fantasiaa ja steampunkia ja toisin kuin kotimaisissa sarjoissa usein aiemmin, niissä ei ole leimallisesti suomalaiskansallisia piirteitä. Tällaisen spefin kirjoittajan kannalta ongelma on, miten erottua käännöskirjallisuuden joukossa. Lukijalle, joka on kiinnostunut nimenomaan vampyyreista tai nuorista sankareista synkässä tulevaisuudessa ei kotimaisuus ole kovin tärkeä suositusperuste siinä kohdassa, kun hän valitsee luettavaa.

Joskus kirjoittajat nurisevat, että nuoremmat lukijat voivat jopa suhtautua ennakkoluuloisesti kotimaiseen kirjaan. Ongelma lienee kuitenkin ennemmin se, että nuortenkirjallisuus ylipäätään ei menesty, jos sen kyljessä ei ole elokuvaa tai muuta herättämässä huomiota. Ainakin tällaista viestiä kerrotaan kaupallisten kustantajien taholta toukokuun Image-lehdessä.

Jos kirjoittaja haluaa omalta osaltaan kehittää spefiä genrenä, tällaiselle yleisölle kirjoittaminen ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Houkutus-genren tai Nälkäpelin lukijat ehkä etsivät yleensä romanssia tai seikkailua eivätkä spefiä spefin vuoksi. Lisäksi vaikka tämä lukijaporukka on paljon laajempi, se ei ostovoimallaan pysty pitämään kovin monta kirjailijaa leivässä Suomen kokoisessa maassa.

Sitten on valtavirtayleisö. Satunnaisia kotimaisia viihdehittejä lukuunottamatta lukeva yleisö suosii kaunokirjallisesti korkeatasoisia teoksia, jotka ovat pääsääntöisesti ison kustantajan julkaisemia ja Helsingin Sanomien kriitikoiden kiittämiä. Tänään Hesarissa oli pieni uutinen Kirjakauppaliiton huhtikuun myydyimmistä kirjoista. Myydyin teos, Tommi Kinnusen Neljäntienristeys voi olla vaikka miten hieno kirja, mutta spefikirjoittajan kannalta on lohdutonta, että hittikirjaksi nousee aina vain hienovarainen kertomus sodan polttaman pohjoisen pienistä ihmisistä, tai kertomus lestadiolaisäidin raskaasta elämästä, tai muu vastaava perusrealistinen teos.

Toki spefiteoskin voi nousta suuren yleisön suosikiksi, ilman muuta. Esimerkiksi Mikael NiemenPopulaarimusiikkia Vittulajänkältä on käännösstatuksestaan huolimatta nimenomaan suomalainen teos, jossa (kotikriitikon mukaan) yliluonnolliset tapahtumat sopivat hyvin yhteen persoonallisen kertojanäänen kanssa. Tällaisen teoksen pitää kuitenkin todella, no, erottua. Populaarimusiikkia Vittulajänkältä sisältää myös ajankuvaa sekä eksoottisen ympäristön.

Sitten ovat vielä ulkomaat. En edes aloita siitä, miten vaikeaa spefikirjoittajan (niin kuin kenen tahansa muunkin kirjoittajan) on lyödä itsensä läpi käännösmarkkinoilla. Ulkomaisten lukijoiden kannalta suomalaiskansallinen eksotiikka voi olla bonusta, kun taas täällä spefilujat ovat saaneet lukea sitä jo sen verran kauan, että siihen voidaan viitata värttinä- tai tuohifantasiana.

Miten sitten erottautua, löytää teokselle uusia lukijoita pienen piirin ulkopuolelta?

Lukijoiden löytäminen kotimaiselle proosalle voi olla valtavirtapuolellla ihan yhtä vaikeaa kuin spefipuolellakin. Uusia, erilaisia ilmiöitä nousee pintaan harvakseltaan. Tässä mielessä steampunk voi olla pieni pelastus spefikirjallisuudelle. Uuskumma ja sen jälkeläinen Suomi-kumma ehkä lopulta kiinnostivat jälleen vain liian pientä yleisöä.

Eri mediat myös kierrättävät ideoita ja tarinoita keskenään entistä nopeammalla tahdilla. Yhdysvalloissa hyvin suosituksi nousseessa tv-sarjassa True Detective mysteeri ja selittämätön ovat kiinteä osa kerrontaa. Amerikassa tälle genrelle on nimikin, "southern gothic". Ehkä tulevaisuudessa parhaiten menestyvät teokset, jotka pystyvät hyödyntämään arvoituksellista elementtiä tunnelman kautta, tätä arvoituksellisuutta tai sen mahdollisia tulkintoja mitenkään selittämättä.

Spefin julkaiseminen Suomessa, osa 2

Kirjoitus etenee jälkimmäiseen osaansa. Toisaalla huomautettiin, että Suomen Tolkien -seuran lehti Legolas on tauolla. Pienten ja miksei vähän isompienkin kulttuurilehtien tapauksessa kannattaa tarkistaa lehden tilanne ennen materiaalin lähettämistä: resurssit näiden lehtien tekemiseen ovat pienet, ja joskus niiden ilmestyminen on epävarmaa. Mutta asiaan.

Kotimaista spekulatiivista fiktiota julkaistaan laidasta laitaan

Kustantamisen perusperiaatteet

Kirjailija luo aineettoman teoksen, jonka lisenssejä hän myy eli hän saa tekijänoikeuskorvausta kirjoittamastaan tekstistä (tai myöntää sen muuten julkaistavaksi). Kirjoittaja ei luovu oikeuksista tekstiinsä: tämä on yleinen väärinkäsitys. Hän myy käyttölupia. Kirjailija ei valmista fyysistä teosta. Kirjasta valmistettu kappale ei ole teos vaan kirjan valmistaa kustantaja. Kustantajalla on töissä erilaisia kirjantekijöitä, kuten kustannustoimittajia ja graafikoita, ennen vanhaan myös kirjanpainajia. Nykyään kustantamoilla ei ole välttämättä omia kirjapainoja vaan painotyö ostetaan yleensä erikseen.

Kirjailija ja kustantaja kirjoittavat teoksen julkaisemisesta sopimuksen, kustannussopimuksen. Muitakin sopimuksia on, kuten sopimukset jatko-oikeuksista (esim. käännös- ja elokuvaoikeuksista). Kustannusala on tuulinen, mutta hyvä tekijä ja tarina löytävät lopulta paikkansa.

Kustantamoon kannattaa pyrkiä hyvän kustannustoimittajan vuoksi ja toimittajan vuoksi kustantamoon kannattaa myös jäädä. Kustannustoimittaja on tärkein. Varsinkin aloittelevalle kirjailijalle kustannustoimittaja on elintärkeä, vaikka tärkeä hän on myös kokeneelle kirjailijalle.

Raha ei ole syy, jonka vuoksi kustantamon kirjailijaksi kannattaa pyrkiä, sillä maksettavat ennakot ovat työmäärään suhteutettuna niin pieniä. Tässä maailmassa asioita arvostetaan rahalla, joten ei ihme, että kirjailijat pitävät rahaa arvostuksen osoituksena. Kirjallista arvoa ei kuitenkaan mitata rahassa. "Arvo" ja "hinta" ovat kaksi keskenään hyvin erilaista asiaa, joiden ero kannattaa myös selvittää itselleen ennen kuin haluaa ryhtyä julkaisemaan kaupallisesti. Vain kourallinen kirjailijoita Suomessa elää kirjojensa myynnillä, loput hakevat apurahoja tai tekevät muita töitä.

Tarjolle lähetettävistä käsikirjoituksista julkaistaan noin 1-2 tuhannesta, eli laskennallisesti on vain pieni todennäköisyys saada käsikirjoitus läpi kaupallisella kustantajalla. Todellisuus on kuitenkin muuta kuin numeroita tai tilastoja: käsikirjoituksen laatu ratkaisee.

Suomalaiset kustantamot

Nyrkkisääntö kustantajan lähestymisessä on: selvitä, mitä he ovat kustantaneet aikaisemmin. Runokustantamolle on turha tarjota nuortenkirjaa, ja toisin päin. Suurista yleiskustantamoista WSOY julkaisee erityisesti hyviä YA-käsikirjoituksia. WSOY:n spefikirjailijoita ovat mm. kirjailijakaksikko Anne Leinonen ja Eija Lappalainen sekä Jani Saxell. Otava puolestaan on julkaissut viime vuosina esimerkiksi naisten historiallisia lukuromaaneja, joissa saa myös olla spefiä.

Tammi on vahva suomalainen spefikustantaja, jonka kirjailijoita ovat muun muassa Risto Isomäki, Sari Peltoniemi ja Jyrki Vainonen. Tämän hetken johtava spefikustantamo on Teos, mutta ei niinkään perinteisen scifin ja fantasian kuin erilaisten genresekoitusten ja niin sanotun suomikumman suhteen. Teoksen kirjailijoita ovat mm. Leena Krohn, Tiina Raevaara, Emmi Itäranta ja Jenny Kangasvuo.

Karisto on nostanut profiiliaan viime vuosina ja julkaisee erityisesti lasten ja nuorten fantasiaa. Heidän kirjailijoitaan ovat mm. Hanna van der Steen, Päivi Lukkarila, Anneli Kanto & Terhi Rannela, Magdalena Hai ja moni muu. Myös Gummerus, jyväskyläläinen Ateena ja Robustos julkaisevat spefiä, sekä moni muu.

Suurten ja keskisuurten kustantajien lisäksi Suomessa toimii monenkirjava ruohonjuuritaso pienkustantajia, muun muassa Kirjava (G.R.R. Martinin Tulen ja jään laulun suomennokset), Vaskikirjat (klassikkospefin käännöksiä muun muassa Michael Moorcockilta mutta myös kotimaisia titteleitä, kuten Katri Alatalon ja Anni Nupposen romaanit), Turbator (turkulainen, erityisesti novellikokoelmia), pokkareita julkaiseva Kuoriaiskirjat sekä tietysti Osuuskumma.

Teoksen julkaiseminen ulkomailla

Parhaimmillaan kirjallisuus ei tunne rajoja. Suomalaista spekulatiivista fiktiota on viime vuosina käännetty paljon muille kielille. Myös kirjoittajat ovat innostuneita tavoittelemaan muitakin kuin suomalaisia lukijoita. Johanna Sinisalon sanoin pienen kielialueen ainoa valtti on omaperäisyys. Suomi voi edustaa eksotiikkaa isojen maiden lukijoille.

Jotkun suomalaisetkin kirjoittajat ovat kirjoittaneet teoksensa suoraan englanniksi, kuten Hannu Rajaniemi ja Emmi Itäranta, mutta he käsittääkseni myös asuvat vakituisesti Iso-Britanniassa. Teoksen julkaiseminen ulkomailla vaatii yleensä agentin. Suomessa käännösoikeuksia kauppaavat kustantajien foreign rights -osastot sekä muutama alalla toimiva agentti, oikeastaan tiedän kaksi. Tietysti englanninkielisen julkaisunsa voi laittaa myös itse nettiin ilmaiseksi luettavaksi tai ostettavaksi.

Julkaisisinko itse?

Palvelukustantamot ja omakustanteet ovat vaihtoehto kirjoittajalle, joka ei ole niinkään kiinnostunut kirjoittamaan ammatikseen vaan haluaa vain saada tarinansa kansien väliin. Omakustanne tarkoittaa sitä, että itse työstää tekstin mahdollisimman pitkälle, taittaa kirjan ja suunnittelee siihen kannen, ja sitten pyytää tarjouksen painotalosta kirjan painamisesta. Tällöin kirjailija maksaa painokulut ja huolehtii teoksen jakelusta ja markkinoinnista. Palvelukustanne on vaihtoehto, jos ei osaa tehdä jotakin näistä, mutta se maksaa enemmän. Tamperelainen Mediapinta on tunnettu palvelukustantamo, mutta palveluja kannattaa kilpailuttaa. Nykyään painotalojen palvelut ovat monipuolistuneet, Tampereen Juvenes-painossa pienin mahdollinen kappale-erä on neljä kirjaa! Omakustantajaa varten on olemassa myös oppaita.

Lopuksi

Olen toiminut vapaana kirjoittajana seitsemän vuotta, enkä ole vielä kuollut nälkään. Aina voi yrittää. On hyvä, jos itsetunto ei ole kirjan menestyksestä kiinni (tai yhteiskunnan arvostamista, ulkopuolelta tulevista menestyksen merkeistä ylipäätään). Jos kirjoittaja on kiinnostunut kehittymään tai saamaan teksteilleen lukijoita, kannustan lämpimästi etsimään julkaisureittejä, tarkoittipa se sitten pinkan lähettämistä suuren kustantajan luettavaksi tai novellin tarjoamista paikallisen science fiction -seuran lehteen!

Aiheesta kannattaa lukea myös:

Kustantamisesta: http://kustantaminen.fi/nain-kirja-syntyy/kirjan-syntyprosessi/ Esikoiskirjailijuudesta: http://jiipeekoo.vuodatus.net/lue/2005/07/kuinka-minusta-tuli-kirjailija

Lyhyt maakuntamatka ja ammattipohdintaa

Kirjoitan tätä eteläsavolaisen kirjailijan sohvalla. Isäntäväki kera lasten ja koiran hävisi jonnekin kuutamoiseen metsään paistamaan makkaraa. Jyväskylän keikka Lokaconissa oli lyhyt mutta antoisa. Vietin kaupungissa kaikkiaan reilun tunnin - junia kulki sikäli harmillisen harvakseltaan, että ehdin tapahtumaan vasta vähän ennen oman osuuteni alkua, ja sitten lähtikin jo autokyyti seuraavaan paikkaan. Lokaconissa Huomenna tuulet voimistuvat -esitystä oli kuuntelemassa väkeä salin täydeltä ja ehdimme virittää keskustelua mm. suomalaisen kirjallisuuden sisäänrakennetusta luonnonläheisyydestä, kovan scifin kaunokirjallisista tavoitteista (tai niiden puutteesta) sekä dystopiasta sukupolvikuvauksena.

Matkalukemisena junassa minulla oli marraskuun Olivia. Kirjallisuuteen keskittyvässä numerossa haastatellaan Stilton-toimiston agenttia Tiina Kristoffersonia. Hänen mukaansa Suomessa kirja-alalla kaikkien pitäisi nostaa kunnianhimon ja ammattimaisuuden tasoa, jotta pärjäisimme kansainvälisesti. Tulkitsen, että tämä koskee niin kirjailijoita, kustantamoita kuin foreign rights -osastojakin.

Kristoffersonin haastattelua on kiinnostavaa lukea spekulatiivisen fiktion lukijan - ja kirjoittajan - näkökulmasta. Suomessahan on kukoistava spekulatiivisen fiktion - tai Suomi-kumman - kirjoittajakenttä tälläkin hetkellä. Monet "kumman" kirjallisuuden kirjoittajat, kuten Johanna Sinisalo, Leena Krohn ja Emmi Itäranta, ovat menestyneet myös ulkomailla. Tähtien alla vihertää kuitenkin myös laaja ruohonjuuritaso, on monenlaista kirjoittajaa, osa heistä pitkän linjan kirjailijoita, osa vastikään oman teoksen julkaisseita ja osa lehdissä tai antologioissa julkaisevia novellisteja.

Olen aikaisemmin todennut, että verrattuna esimerkiksi ruotsalaisiin kollegoihin kotimaista kenttää leimaa tietty kotikutoisuus. Kun suomalaiset kirjailijat menevät sauna- tai kerhoiltaan, ruotsalaiset menevät kirjailijavierailuille tapaamaan lukijoita tai "faneja". Suomessa ainakaan spekulatiivisen fiktion lukijat eivät kirjailijan näkökulmasta ole kovin helposti faneja - piirit ovat pienet ja lähes kaikki tekevät kaikkea, järjestävät tapahtumia tai osallistuvat niihin. Kun on käynyt toisten scififanien kanssa saunailloissa kymmenen vuotta, olisi scifikirjailijalta kummallista ehdottaa ykskaks, että ryhtykääpä te minun faneikseni.

En tiedä, onko tilanne sama muissa genre- tai kirjallisuusympyröissä, ehkä on.

Suurin osa genrekirjoittajista on ensin genren lukijoita ja sitä kautta moni on aikanaan siirtynyt luontevasti osaksi fandomia, tai mafiaa (jos näin halutaan), tai "perhettä". Perhe suojelee ja tukee, mutta jokaisessa perheyhteisössä on myös omat huonot puolensa. Tiiviissä ryhmässä vaikuttaa aina tietty ryhmäkoheesio tai konformismi, joka voi vaikuttaa siihen, että tehdään vähän samanlaisia juttuja tai keksitään samat asiat. Uusi näkökulma tai lähestymistapa voi jäädä löytymättä, jos kirjoittaja ei ota tarpeeksi etäisyyttä harrastajapiireihin.

Eri asia sitten, kannattaako muuttaa omaa toimintaansa sen vuoksi, minkä arvelee toimivan väylänä suuren yleisön tietoisuuteen. Reilu viikko sitten kun olin sairaana, vannoin sängyn pohjalta, että kunhan tästä tokenen ja pääsen töihin käsiksi niin vähintään mullistan sähköisen pienjulkaisemisen, valloitan englanninkieliset markkinat ja kirjoitan 12-osaisen fantasiasarjan siinä sivussa. Nyt kun olen toipunut, olen palannut tutulle paikalleni sohvalle juoruamaan Facebookissa ja katsomaan Kirjavaa joukkoa.

Kustantamisen murros on aiheuttanut sen, että meikäläisetkin kirjailijat joutuvat miettimään uusia ansaitsemisen tapoja, mikäli mielivät jatkaa edes osa-aikaisina kirjoittajina. Itselläni on ihan sama tilanne. Aivokapasiteettia kuluu jatkuvaan kelaamiseen, mitä kannattaisi tehdä - kehittää osuuskunnan myyntiä tai markkinointia, tai ehkä sittenkin satsata luovan kirjoittamisen opettamiseen, pääsisin kuuntelemaan entistä enemmän omaa ääntäni.

Vaihtoehtojen vatvominen on sikäli turhaa, että loppujen lopuksi mikään ei "kannata". Totuus on, että sekä viestinnän että kulttuurin alalla rahakkaat työtilaisuudet ovat kiven alla, sitä ei muuta oman asenteen korjaaminen sen enempää kuin murehtiminenkaan. Viisainta on tässä tilanteessa vain keskittyä tekemään työnsä, ja tehdä se hyvin. Olla koko ajan vilkuilematta, mitä vieruskaveri tekee.

Maanantaina palaan arkeen ja romaanin pariin, ja rehellisesti voin sanoa ettei ole mitään, mitä tekisin mieluummin.

Kirjaston aulassa ekologisesta aiheesta kauniisti muistutti Essi Seppälän taideteos. Kuva: Saara Henriksson

Ruohonjuuria ja mikrokustantamista

Turun kirjamessujen jälkeen toipilaana, sohvanpohjalta on aikaa osallistua sosiaalisessa mediassa käytäviin kirjasotiin. Viimeisin myrsky vesilasissa nousi siitä, kun ntamo-kustantamon Leevi Lehto ilmoitti harkitsevansa 27 tänä vuonna julkaistun runokirjan vetämistä Ylen Tanssiva karhu -kilpailusta. Kilpailuraadin puheenjohtaja, runoilija Harri Nordellin esitti Ylen Kultakuume-ohjelmassa lausunnon, jonka mukaan "meillä on tällä hetkellä muuan pienkustantamo joka julkaisee book on demand -perusteella ja tuottaa ja julkaisee hirvittävästi runoutta jota ei olisi pitänyt tuottaa ollenkaan..."

Kuitenkin viimevuotinen Tanssiva karhu -palkittu sattui olemaan ntamon kirjailija. Samassa ohjelmassa (kuulemma) myös todettiin, että ns. isoilta kustantajilta ei ilmesty tänä vuonna yhtään esikoisteosta runouden saralta.

Blogin lukijoille lienee selvää, että ntamon julkaisujen mahdolliseen tasonvaihteluun en pysty ottaman kantaa. Mielestäni seuranneessa keskustelussa menevät kuitenkin kirjanpainamiseen ja kustantamiseen liittyvät käsitteet välillä iloisesti sekaisin. Tarvepainatuksesta puhutaan kuin se olisi kustantamista vailla mitään seulaa, tekstin toimittamista tai harkintaa. Näinhän ei suinkaan ole. Alla lyhyt muistilista perusasioista:

Tarvepainatus on kirjan painamista book-on-demand -perusteella, eli kirjasta tuotetaan digitaalisessa painossa kappaleita silloin, kun siitä on tilauksia. Tämä ei ole ollut mahdollista milloinkaan aikaisemmin kirjapainotaidon historiassa. Tarvepainatus vähentää riskiä, hyvässä ja pahassa. Tarvepainatus ei sinänsä kerro kirjan kustannustavasta, tai kustantamon kunniallisuudesta.

Pienkustantaminen on perinteistä kustantamista siinä mielessä, että kustantaja ottaa kirjasta määrätynkokoisen painoksen ja vastaa kuluista itse. Pienkustantamoiden hyviä puolia ovat nopeus, joustavuus ja erikoistuminen. Esimerkiksi Faros, Robustos ja turbator ovat pienkustantamoja. Pienkustantamot tekevät kulttuurityötä, jota ilman Suomessa ei todennäköisesti nähtäisi vaikkapa renessanssiajan espanjalaisten tarinoiden käännöksiä. Huonoja puolia pienkustantamoissa voivat olla kustannustoimittamisen puutteet, kirjojen hutiloitu graafinen- ja ulkoasu, markkinointi- ja levityskanavien puute sekä taattujen ennakoiden puuttuminen. Nämä puutteet eivät kuitenkaan koske kaikkia pienkustantamoja.

Palvelukustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittaja maksaa kustantamon palveluista, esimerkiksi kustannustoimittajan tai graafikon palveluista, tai sitoutuu ostamaan osan painoksesta. Esimerkiksi tamperelainen Mediapinta tuottaa erilaisia palveluja vaikkapa sukunsa historiikin kansien väliin tallettamisesta kiinnostuneelle harrastajakirjoittajalle. Tällöin kyse ei ole kuitenkaan ammattimaisesta kirjoittamisesta.

Osuuskunta-kustantaminen tarkoittaa sitä, että kirjoittajat itse perustavat osuuskunnan tuottamaan ja julkaisemaan kirjoja. Osuustoiminnan tunnusmerkkejä ovat yhteisöllisyys, kirjojen toimittaminen "ristiin" eli kirjoittajat toimittavat toistensa teoksia sekä rouhe ruohonjuuritason meininki. Osuuskuntamuotoisia kustantamoja ovat ainakin Poesia ja Osuuskumma.

Sähköinen kustantaminen tarkoittaa kirjojen julkaisemista e-kirjamuodossa.

Mikrokustantaminen liittyy Juri Nummelinin mukaan usein lukulaitteille tarkoitettujen lehtien kustantamiseen, mutta nimitystä voi käyttää myös print-on-demand-teknologialla julkaistaviin kirjoihin, joista ei oteta varsinaisia painoksia sanan perinteisessä mielessä. Esimerkiksi Aavetaajuuden joukkorahoitteista Murhamystiikkaa-julkaisua voidaan kutsua mikrokustantamiseksi. Toivotan käsitteen hurraahuudoin tervetulleeksi suomalaiseen keskusteluun ja ehdotan, että sitä aletaan käyttää kaikesta ammattimaisesta ja puoliammattimaisesta sähköisen ja printin rajalla operoivasta pienkustantamisesta.

Miksi tämä keskustelu kiinnostaa minua?

Koska ns. spekulatiivisen fiktion eli scifin, fantasian, kauhun tms. kentällä tilanne on jokseenkin sama. Aikuisille kirjoitetun spefin julkaiseminen tapahtuu suurilta osin pienlehdissä, pienkustantamoissa ja Internetissä. Välillä ollaan helisemässä (palkintoraadit ja arvostelujen kirjoittajat) suuren novellimäärän edessä, enimmäkseen kuitenkin iloitaan monipuolisuudesta ja monenkirjavuudesta. Määrä ei heikennä laatua, päinvastoin: muhevassa maaperässä kasvavat ja kukkivat kauneimmat kukat.

Inton kirjailijana olen itsekin pienkustantamon kirjailija, tavallaan, mielestäni Into huitelee käytännössä keskisuurten luokassa.

Kirjailijan toimeentulon näkökulmasta totean samaa kuin Juri Nummelin: mikrokustantaminen ei toimeentuloa takaa, mutta monipuolistaa kirjallisuutta. Wanhaan hyvään aikaan kustantamoiden ja kritiikin portinvartijat varmistivat, että liian moni ei päässyt osille, kun lukijoita, julkisuutta tai palkintoja jaettiin. Nyt digitaalinen murros on lopullisesti mullistanut kaunokirjallisuuden julkaisemisen. Kirjallisuus kilpailee vapaa-ajan vietteenä Netflixin tv-sarjojen, tietokonepelien ja sosiaalisen median klikkaushupien kanssa. Lehtien lukijoita "kiinnostavat" (=toimitusten termi sille, minkä mainostajat arvelevat kuluttajaryhmiä kiinnostavan) vain jo valmiiksi nimekkäimmät kirjailijat, ja heistäkin kiinnostavimpana seikkana mainitaan kirjojen myyntiluvut.

Ehkä olisi kannattanut olla kirjailija 1970-luvulla, mutta mitä jos ei ollut silloin vielä syntynytkään? Kun tilanne on tämä, on pakko keksiä jotain uutta. Sähköisen median hyödyntäminen ei ole valinnaista sen enempää perinteisille kuin uusillekaan kustannustoimijoille.

Kirjallisuus ei kärsi julkaisualustasta, ei vähene joukkotiedotusvälineiden huomion katveessa. Kirjailijuus elää ja muuttuu siinä missä maailmakin. Taaksepäin on hyvä katsoa, siellä ovat ja pysyvät klassikot joiden pariin voi palata yhä uudestaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edessä olisi vielä jotain nähtävää.

Kirjoittaja on Osuuskumma-kustannuksen jäsen.

Kirjailijan roolit

En minä kuvitellut, että tässä näin kävisi. Kun kirjoitin ensimmäisiä käsikirjoituksiani ja haaveilin loistavasta tulevaisuudesta, kuvittelin mielessäni kirjailijan elämää, johon kuuluisi yksinäistä luovaa työtä kotona tai vaihtoehtoisesti kirjoittamista ehkä kahvilan pöydässä, kannettavaa tietokonetta naputellen. Osa minusta ajattelee yhä, että todellinen kirjailija on sellainen, joka työskentelee yksin kammiossaan ja ilmestyy sieltä vain antaakseen haastatteluita, joissa kertoo uudesta teoksestaan. Kunnianhimo ja keskittyminen suunnataan omaan luovaan työhön.

Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana olen kirjailija yhdessä kustantamossa, kustannustoimittaja toisessa ja kustantaja kolmannessa. Paperilla olen tällä hetkellä apurahalla työskentelevä kirjailija sekä jäsen osuuskunnassa, joka kustantaa kirjoja. Käytännössä teen kaikkea mahdollista. Romaanini kustantaneessa Intossa olen kirjailijan roolissa, siellä minulla on myös korvaamaton kustannustoimittaja. Osuuskummassa saattelin maailmaan ensimmästä käännösteostamme, tutulle pienkustantajalle lupasin vastikään toimittaa toisen kirjailijan romaanin.

Nykytilanne ei voisi olla kauempana kuvitelmasta työhuoneensa rauhassa liuskoja rapistelevasta ja huonekasvin ruukkuun tupakantuhkaa varistelevasta kirjailijanerosta. Ehkä kehitys alkoi siitä, kun isot tytöt kioskin kulmalla kertoivat, että kirjailija joutuu nykymaailmassa itse lyömään rumpua omasta kirjastaan eli osallistumaan kustantajalle perinteisesti kuuluneeseen työhön, markkinointiin. Ehkä se alkoi siitä, kun osallistuin kirjoittajayhdistyksen toiminnassa julkaisujen tekemiseen ja kirjoittajapiirissä harjoittelin antamaan palautetta toisten teksteistä. Kirjoittajayhteisöllisyys vie aikaa, mutta kun se antaa niin pirusti. Etenkin kirjallisella kentällä, jolla huomiota tai julkisuutta riittää vain harvoille teoksille.

Ehkä en olekaan oikea kirjailija. Kirjan taipaleen seuraaminen ja prosesiin osallistuminen ideasta sivunvalmistukseen on vain liian hauskaa, että malttaisin pitää näppini siitä erossa. Eikä kaksois- tai kolmoisroolissa toimiminen ole millään muotoa ainutlaatuista. Suomessa on monta pienkustantajaa, jotka ovat myös toimittajia tai kirjailijoita, vai ovatko he kirjailijoita, jotka ovat myös toimittajia ja kustantajia? Itse olen heistä aloittelevin ja vähäisin.

Monet kirjailijat valittavat (oikeutetusti), että kustantaja ei tee tarpeeksi markkinoidakseen heidän kirjojaan. Itse ajattelen kuitenkin, että on hyödyllistä hankkia kokemusta molemmilta puolilta pöytää. Ei kirjailijaa vahingoita se, että hän tietää, miten vaikuttaa verokanta, mitä lakkapinnoite tekee kannen kuvalle tai mitä on ylikurssi. Tai ehkä se vahingoittaa, jos tarkoitus olisi todellakin keskittyä vain omaan kirjoittamiseen, mutta mikä muu olisi sitten kirjailijalle liikaa tai hänen arvolleen sopimatonta? Lastenhoito, siivoaminen?

Olen muutenkin alkanut suhtautua "valintoihin" vähän sillä tavalla, että sen sijaan, että haaveilisi tulevaisuudessa tekevänsä kaikki asiat jotenkin toisin, kannattaa pikemminkin katsoa, miten on hommat tullut tehneeksi tähän saakka. Epäsosiaalista puurtajaa minussa on yllin kyllin, muttei tarpeeksi, että kokopäiväkirjailija olisi minulle sopiva rooli. Rikastumisesta olen tuskin koskaan edes haaveillut. Mistään töistäni ei tule rahaa paljon, useimmista projekteista sentään vähän. Epävarmoihin apurahoihin en voi tukeutua, joten monta pientä puroa on hyvä olla olemassa oman ja lapsen leivänsaantia ajatellen.

Varsinaista koulutusta (luovan kirjoittamisen kurssien ja toimittajantyön) lisäksi alalle minulla ei ole. Kaiken olen kantapään kautta oppinut kymmenen vuoden aikana. Ainoa asia, mitä olen harmitellut, on se etten tullut lukeneeksi kirjallisuustiedettä aikanaan yliopistossa. Töitä riittäisi aamusta iltaan, mutta epämääräisen ja kaoottisen työtapani ansiosta työpäivien joukkossa on onneksi myös rentoja nollapäiviä.

Näillä mennään. Sellaisen asian olen huomannut, että olen alkanut suhtautua ihmetyksellä ja ihaillen niihin kirjailijoihin, joilla on kirjoittamisen lisäksi jokin aivan muu päivätyö, siis muu kuin toimittaja tai kirjoittamisen opettaja. Vaikka työpaikka it-alalla, tai myyjänä. Näillä ihmisillähän on kirjallisuuden lisäksi ihan oikea elämä!

Luettua: Kuoriaiskirjat

Minulla on nyt puolen vuoden verran ollut hyllyssä odottamassa useampi tieteiskirjallisuutta kansiensa väliin kätkevä antologia. Totta on, kun sanotaan, että novellikokoelmaan on romaania vaikeampi tarttua, sillä maailmat ja päähenkilöt vaihtelevat tarinasta toiseen. Hitaasti etenevän antologianlukemishaasteen välillä tartuin Tuomas Salorannan tuottamiin uutuuspokkareihin, jotka sain hankittua Finnconista. Lukaisin kaikki kolme samantien.

Kuoriaiskirjat ovat nimensä mukaisesti pieniä ja vikkeliä, nopeasti luettavia hyvässä ja pahassa. Onhan niin, että aina ei jaksa lukea ns. raskasta kirjallisuutta, varsinkaan kaikki mehut vieneen Finncon-tapahtuman jälkeen. Tylsien hetkien täyttämiseen pokkarit sopivat erinomaisesti ja viihdyttävää lukemista jää jopa odottamaan lisää - tästä tuonnempana.

Mutta kuitenkin. Kuoriaiskirjat ovat uusin aluevaltaus skenessä, joka tähän saakka on tuottanut novelleja sekä lehdissä (netissä ja printtinä) että antologiamuodossa julkaistuna. Science fiction on kirjallisuudenlaji, joka juhlii novellimuodossa. Sen parhaimmat ideat pääsevät usein esiin lyhyinä tarinoina, joissa kerrontakeinoilla voi leikkiä aiheen ja novellin kuvaaman tilanteen mukaisesti. Pokkari on novellimuodosta pidemmälle jatkettu teksti, yhden tarinan sisältävä painotuote, jolle voi ilmestyä jatkoa tai olla ilmestymättä.

Kauhua ja historiafantasiaa

Tuomas Salorannan kauhutarinassa Juuri sellainen yö it-alalla työskentelevä Markus Rantala palaa lapsuutensa maisemiin vanhojen kavereittensa kanssa. Yöllisellä metsäretkellä kaverukset kohtaavat menneisyyden haamut. Juuri sellainen yö saattaa olla juuri sellainen tarina, jonka kertomiseksi novellimuoto olisi riittänyt, tai sitten metsän uhkaa tai kauhukokemuksia olisi voinut päinvastoin jatkaa huomattavasti pidempään. Nyt tarina meni vähän Rantalan mietteiden seuraamisessa sen sijaan, että olisi keskitytty akuuttiin toimintaan.

Tuomas Salorannan lisäksi ensimmäisten Kuoriaskirjojen kirjoittajana debytoi Lucilla Lin historiallisella seikkailullaan Kuolema on ikuista unta. Salaperäinen vieras puuttuu Marotin suvun nuorten miesten kohtaloihin ja muokkaa ne mieleisekseen. Idea vuosisatojen ja vallankumousten pyörteissä etenevän seikkailun takana on vinkeä ja varsinkin pääpahis kutkuttaa mielikuvitusta. Euroopan eri aikakausien kulttuuristen ja poliittisten virtausten kuvaus on tämän tarinan parasta antia.

Historiallisten tarinoiden kompastuskivi on usein dialogi. Tässä tapauksessa tarinan vähäisemmän konnan Jehan Marotin suuhun kirjoitetut kömpelöt selitykset ja lupaukset muille henkilöille tökkivät. Minulle ei selvinnyt, miksi vaikka se 1800-luvun bimbonuorukainen olisi langennut seuraamaan häntä, kun hengestä ei kuitekaan ollut kysymys. Onneksi Jehan ei ole kuitenkaan mukana joka kohtauksessa ja jatkossa on lupa odottaa enemmän karismaattista pääpahista.

Ei yksi kerta homoa tee

Sokeri pohjalla: Tuomas Salorannan tieteishuumoripläjäys Diplomaattinen selkkaus on juuri sellaista sisältöä, jota tämäntyyppiseltä lukemistolta kaipaan. Hyvin kirjoitettu, sujuva seikkailu, jossa vastavoimat ovat kohdillaan ja toimivat. Lärpäkkeen päähenkilö Zargyn Tronnik, sotaisa gremadonilainen, saapuu vapaamieliseen ja rauhanomaiseen Dronillaan. Sukupuoliroolit ja -odotukset saavat kyytiä, kun Zargyn tutustuu dronillalaisiin kanssakulkijoihinsa. Sympaattinen vanha sotaratsu osoittaa suoriutuvansa myös rauhantöistä kunnialla.

Dialogi toimii erityisen hyvin ja tarina eteneekin paljon sen varassa. Kerronta on mehukasta ja rehevää. Tarinaa lukiessa silmissä vilisevät kuvat vanhoista tieteissarjoista ja elokuvista, mutta pahimmat kliseet väistetään reippaan huumorin ja asetelmien kääntämisen avulla. Eihän tässä kauheasti järkeä ollut, mutta viihdyin tarinan parissa niin kauan kuin sitä kesti. Ja lisää on lupa odottaa!

Kaikenkaikkiaan toivon, että Kuoriaispokkarit jatkavat hyvän alun jälkeen tällä saralla, jolla muita kyntäjiä ei todellakaan ole liiaksi saakka.