Raadin puheenjohtajana Virolainen perustelee mielipiteensä mielestäni sinänsä hyvin. Hän harmittelee, että "runoudesta on tullut sellainen askartelukerho, jossa askarrellaan vessapaperirullista kissoja ja kaikilla on kivaa ja niitä pitää sitten ihailla yhdessä ja lopuksi nostaa johonkin ikkunalaudalle". Merja Virolaisen mielestä näitä kansanopistotason runoilijoita ei pitäisi julkaista ja se, että niitä julkaistaan, johtuu kaikenmaailman nyrkkipajakustantamoiden ja "yhteisöjen" noususta.
En pysty ottamaan kantaa viime vuoden runokirjasatoon, mutta kommentoin nyrkkipajakustantamista genrekirjallisuuden näkökulmasta. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa?
Vuoden 2014 pienkustanteita
Myös spekulatiivisen fiktion* kentällä on noussut viime vuosina erilaisia pien- ja mikrotason kustantamoja. Pelkästään pienkustantamoiden julkaisemia spefinovellikokoelmia ja antologioita ilmestyi viime vuonna nopeasti laskien neljätoista. Tähän päälle pienoisromaanit ja romaanit, verkkojulkaisut ja äänikirjat, niin päästään verrattain isoihin julkaisumääriin. Valtaosa kirjoittajista on sellaisia, jotka eivät ole julkaisseet omaa teosta kaupallisen kustantajan kautta.
Jos on jokin kirjallisuuden laji, jonka yleisö ei ole tarpeeksi laaja, ei sille ole kaupallisen kustantamisen perusteita. Tilanteessa, jossa suuret yleiskustantamot ovat heivanneet tämän lajin kirjoittajat kustannusohjelmistaan ulos, en näe oikein vaihtoehtoa pienkustantamiselle. Näin pidetään kirjallisuudenlaji elinvoimaisena. Virolainen tuntuu haikailevan tilannetta, jossa olisi olemassa vain se isojen kustantamojen kuorima kerma.
Eikä kermaa ei voi kuoria, jos ei ole maitoa, jonka pinnalle se nousee.
Kaksi Tanssiva karhu -ehdokastakin näkyy olevan pienkustantamojen julkaisemia. Jos kaupallinen kustantaja julkaisee kaksi runoteosta kaudessa, lahjakkaita tekijöitä jää väistämättä ulkopuolelle ja heidän on etsittävä toisenlaisia julkaisukanavia.
Tunnen myötätuntoa Merja Virolaista kohtaan. Kirjallisuuspalkinnon raadissa joutuu kahlaamaan läpi sen kaiken aluskasvuston ja tauhkan, ja jos oma kirjallisuuskäsitys on vielä kovin toisenlainen kun nyt vallassa oleva, kokemus voi olla tuskallinen. Kyllä spefijulkaisujakin saisi joskus kriittisemmin tarkastella eikä aina vain kaverin kannustamisen näkökulmasta. Mutta sellaisesta "lähes kaikki on paskaa" -yleistämisestä ei hyödy oikein kukaan.
Pitäisi päästä syvemmälle tarkastelemaan, mistä tason lasku, jos taso nyt on yleensä laskenut, johtuu.
Pienkustantamisesta puheen ollen, sain juuri oikoluettua pienen kokoelman verran ruotsalaista käännösproosaa, jonka Osuuskumma julkaisee kesäkuussa. Kokoelman nimi on Surupukki. Ruotsalaisia tieteistarinoita, ja se on mielestäni todella tervetullut ja monipuolistava lisä suomen kielellä julkaistuun spefinovellistiikkaan tänä vuonna. Kehotan lajin ystäviä pitämään silmät auki ja nappaamaan kokoelman luettavakseen heti, kun se on mahdollista.
Toisin sanoen: pienkustantaja tekee mitä tahtoo. Onnea kaikille Tanssiva karhu -ehdokkaille!
* Science fiction, fantasia, kauhu
No comments:
Post a Comment