Tuesday, April 26, 2016

Kritiikki ja julkisuus, osa 2

Viime viikolla kirjoitin kritiikistä ja julkisuudesta. Keskustelu Juha Itkosen Palatkaa perhoset -romaanin vastaanotosta on jatkunut sen jälkeen niin Hesarin sivuilla kuin Facebookissakin.

Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies jatkoi lauantaina keskustelua, jonka Juha Itkonen käynnisti omalla Facebook-päivityksellään. Hanna Mahlamäki puolustaa kritiikkiä ja esittää hyviä näkökulmia siihen, miten kriitikon tehtävä on entistä tärkeämpi mediamaisemassa, jossa jokainen hakukonetulos ja peukutus tuo lukijan tietoisuuteen vaan aina ”lisää sitä samaa” kuin mistä hän on aiemminkin pitänyt. Kirjallinen maku ei ainakaan sillä tavalla monipuolistu, ja moni hyvä löytö jää tekemättä.

Mahlamäen mielestä kirjailija valittaa turhasta ja hänen tukijoukkonsa vieläpä hyökkäävät kritiikki-instituution kimppuun. Kriitikon haukkuminen on toki minunkin mielestäni typerää. Varsinkin kun luin Palatkaa perhoset -kirjasta Suomen Kuvalehden kritiikin, joka oli Hesarin kritiikkiä vielä paljon ilkeämpi. Kriitikko Tero Alanko oli sitä mieltä, että Itkosen kirjoja luetaan samasta syystä kuin nuoruuden lempiyhtyettä kuunnellaan: ei se ole tehnyt enää vuosiin mitään kiinnostavaa, mutta vanhaa muistellen.

Tuosta SK:n kritiikistä huomasi, että on luettu ennen kaikkea kirjailijaa, ei kirjaa. Juha Itkonen on Suomessa paljon luettu ja seurattu kirjailija. Lauantaina Kirjan ja ruusun päivänä kirjakauppiaat palkitsivat asiakkaita kaupanpäällisellä, Palatkaa perhoset -teoksen ”esiosalla” Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tapauksessa kirjailijan henkilöbrändäys on onnistunut niin hyvin, että se voi toimia myös käänteisesti, liian suurina odotuksina ja mahdottomuutena vastata niihin.

Tokihan muutkin kirjailijat valittavat kriitikeistä sosiaalisessa mediassa. Siellähän ihmiset ylipäätään jakavat heille henkilökohtaisesti läheisiä asioita. Jos rivikirjailija olisi kirjoittanut saman vuodatuksen, kukaan ei olisi huomannut mitään. Itkosen tapauksessa saadaan aikaan otsikoita: kirjailija pahastui kriitikistä.

Pari kommenttia:

- Mahlamäki valittelee, että kritiikkiä luetaan säännönmukaisesti väärin, palautteena kirjailijalle. Mutta kirjailijalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin lukea kritiikkiä ”väärin”. Se on kirjoitettu hänen kirjastaan, kirjailija ei pääse tuosta asiasta eroon. Hän ei voi muuttua joksikin toiseksi, joka tuorein silmin lukisi omaa tekstiään kuin ulkopuolelta. Asian väittävät monet kirjailijat ratkaisseensa niin, että eivät lue kritiikkejä ollenkaan, koska ne eivät ole heille. Sivistyneesti epäilen, mutten tietenkään voi kiistää.

- Vierastan sitä puhetapaa, jonka mukaan me kirjailjat olemme aina niitä kuumakalleja, jotka vain valittavat joka asiasta. Itkosestakin on lätkäisty sivun keskelle kuva, jossa hän vetää itseään kaulaliinasta hirteen toimittajan myhäillessä yläkulmassa. Onpas dramaattista.

- Tokihan kriitiikki syntyy rakkaudesta kirjaan. Moni kirjailija tietää tämän hyvin, koska toimii itse myös kriitikkona. Kirjailijalta voi odottaa enemmän, mutta myös Hesarin pitää lunastaa oma uskottavuutensa muuten kuin ivaamalla sosiaalista mediaa. Esimerkiksi juuri tarjoamalla sitä korvaamatonta sisältöä. Semminkin, kun juuri apurahattomana kirjailijana viimeisillä rahoillani uusin Hesarin tilauksen. Haluan jotain parempaa, en vain sitä paperia postiluukusta aamuisin.

Asiaan liittyen:
SK:n Kalle Kinnusen kirjoitus kulttuurikritiikistä
Juha Itkosen vastaus Hanna Mahlamäen vastaukseen

Friday, April 15, 2016

Kritiikki ja julkisuus

Toisaalla on puhuttu kritiikin kritiikistä.

Juha Itkosen teos Palatkaa perhoset (Otava) arvosteltiin eilen Helsingin Sanomissa. Arvostelija Arla Kanerva ei vakuuttunut kirjasta. Kirjailija kertoi julkisessa Facebook-päivityksessään kritiikin aiheuttamista tuntemuksista, mikä on tietääkseni meikäläisessä kirjallisessa keskustelussa harvinaista. Myös kirjabloggaajana kunnostautunut Kirsi Piha kirjoitti vastakritiikin omaan blogiinsa.

Kommenttiraidoissa näkyy jonkin verran ylilyöntejä. Kolme seikkaa nousee mieleen:

1) Kirjailijan tunteet ja ulostulot ovat täysin oikeutettuja. Tuoltahan se tuntuu, näin sen kokee. Kirjailija kokee kirjaan kohdistuvan arvostelun henkilökohtaisesti, ja hänen kuuluukin tehdä niin. Kirjoittamisessa ei olisi kauheasti järkeä, jos näin ei olisi. En näe mitään väärää siinä, että kirjailija suuttuu.

Monet kirjailijat ovat sanoneet, etteivät pysty kirjoittamaan uutta tuossa vaiheessa, kun jännittävät tuoreen kirjan vastaanottoa. Ymmärrän ja tunnistan tämän, myös sen harha-tunteen, että olenko kuvitellut kirjastani liikoja. Mutta se menee ohi. Juha Itkosella on toivottavasti ihan virkaiän tuomaa resilienssiä sen verran, että selviää, vaikka nyt vituttaakin. Joku nuori esikoiskirjailija saattaisi vaieta iäksi eikä julkaista enää.

Kirjailijat myös lukevat omien kirjojensa kritiikkejä. Tämän sai todeta myös Tommi Melenderiä käsitellyt bloggari Omppu Martin pari viikkoa sitten. Kirjojen, bloggarien ja kustantamoiden suhteesta innostui kirjoittamaan myös kustantaja Anna-Riikka Carlsson, jonka kommentti kannattaa lukea kirjoituksen perästä.

2) Kriitikolla on oikeus mielipiteeseensä.

Vain siksi, että joku on jotain tehnyt, ei muiden tarvitse sitä ihailla. Se on kritiikin pointti. HS:n Kanerva tuntuu vilpittömästi kirjoittavan oman vaikutelmansa kirjasta. Minun pitäisi itseni lukea Palatkaa perhoset, jotta voisin ottaa kritiikin oikeellisuuteen kantaa, mutta uskon, että näin Kanerva sen koki. "Esiosan", Anna minun rakastaa enemmän -teoksen olen lukenut.

Juha Itkosella on taakkanaan tietty institutionaalinen asema. Sen perusteella, miten paljon hänestä kirjoitetaan, tuntuu hänen merkityksensä suomalaiselle nykykirjallisuudelle myös ylikorostuneelta. Vika ei siis ole kirjoissa vaan odotuksissa. Eihän se ole reilua, kirjailijan näkyvyys ei liity kirjojen laatuun millään, mutta vaikuttaa kirjojen vastaanottoon.

3) Mitä enemmän ja monipuolisempia kritiikkejä, sitä parempi kaikille.

Kritiikkiä ja kriittistä keskustelua kirjallisuudesta, yhtään minkäänlaista, on Suomessa ylipäätään todella vähän. Lehdet julkaisevat koko ajan vähemmän ja koko ajan lyhyempiä kritiikkejä. Yksittäinen arvio saa liian isot mittasuhteet. Tällainen ei palvele yhtään ketään, ei lukijaa eikä kirjailijaa. Samalla kun kirjamyynnin vähäisyyden takia koko ala on huonossa jamassa, negatiivinen kritiikki koetaan viimeiseksi arkuksi naulaan. Eihän sen niin pitäisi olla, mutta jos muualla on hiljaisuus, niin avarakatseisuus ei paljon auta.

Toivottavasti ja luultavasti Palatkaa perhoset -kirjaa luetaan muissakin lehdissä ja muilta kanteilta. Kuten Juha Itkonen toteaa, hänen tarinaansa käsiteltiin myös Hesarin sivuilla toisestakin näkökulmasta: kahden aukeaman haastattelussa edellisellä viikolla. Se oli haastattelu joka kirvoitti pohtimaan, miten monta pop-musiikin harrastuksen kuvausta kirjojen pääasialliset lukijat, keski-ikäiset naiset ovat valmiita lukemaan. Ilmeisesti mitta tuli täyteen jossakin Karl-Ove Knausgårdin jälkeen.

Yleensä yksittäisten teosten kritiikit eivät herätä minkäänlaista keskustelua. Se on vähän sääli.

Seuraan mielelläni nykyrunouden ympärillä käytäviä keskusteluja silloin, kun ne valtavirtaan onnistuvat pompahtamaan. Proosaa luen suhteessa paljon enemmän kuin runoja, mutta runouskeskustelu on parempaa, koska siinä pohditaan myös sitä, mikä lyriikassa yleensä on kiinnostavaa. Proosan kohdalla näin tehdään aniharvoin. Mikä proosassa on kiinnostavaa lajina? Romaaneja käsitellään kritiikeissä teema edellä, niin kuin ne eivät olisi kaunokirjallisuutta ollenkaan. Se on tylsää.

Jos proosan tilasta kirjoitetaan, se tehdään yleensä sen kautta, mikä siinä on vikana. Esimerkkinä joitakin vuosia sitten ilmestynyt Suomen Kuvalehden Romaani sairastaa -juttu (tai tämä Veera Luoma-ahon Ylioppilaslehden klassikkokolumni, jonka vieläkin kaivan silloin tällöin esiin viihdelukemiseksi). En tarkoita, etteikö prosaisteja saisi ja pitäisi käsitellä kriitisestikin. Vielä kiinnostavampaa olisi kuitenkin lukea analyyseja nykyproosan vahvuuksista ja vaikutuskeinoista.

Onko niitä?

Wednesday, April 13, 2016

Harrastuksesta ja motivaatiosta

En ymmärrä. En pysty ymmärtämään.

Mutta yritän.

Aloitin lapsen harrastuksen myötä itsekin uudelleen balettiharrastuksen. Käyn tunnilla, joka on minulle vähän liian vaikea. En koskaan saa suoritusta nappiin. Kaadun jokaisen fouettén. Ihan jok’ikisen. Opettaja varmaan toivoo, että painuisin muualle.

Mutta viidentoista vuoden aikana olen huomannut, että vain ponnistelu sellaisessa lajissa, jossa juuri ja juuri pysyn mukana, pitää motivaatiotani yllä.

Ja tämä asia on askarruttanut minua viime viikkoina. Milloin on hyvä olla ankara itseään kohtaan, ja milloin armottomuus alkaa syödä tekemisen perusteita niin, ettei koko tekeminen ole enää mielekästä?

Pidin opiskeluaikaisen baletinopettajani tyylistä opettaa. Hän oli omistautunut, hauska ja kohtuuton. Teki liikaa töitä. Minua hän korjasi harvoin, koska hän keskittyi niiden ohjaamiseen, joiden kohdalla siitä oli hyötyä. Olin surkea, mutta palasin tunnille aina uudestaan. Parempien taakse, koska minulle se oli hyvä paikka olla. Vaikka tanssi on harrastus, katson, miten ammattilaiset toimivat. Eivät kirjoittajaopiskelijatkaan lue vapaa-ajallaan harrastajakirjoittajien tekstejä vaan kirjailijoiden, kansien välistä.


Unelmat. Kuva: English National Ballet

Monet lähtivät tunneilta pois, koska eivät jaksaneet kipakkaa ja autoritaarista opettajaa. Minä ihailin kuitenkin opettajan suhtautumista työhön. Hänelle tärkeää oli lopputulos, aivan sama, millä hinnalla siihen päästäisiin. Hän ei koskaan säästellyt vaivojaan meidän eteemme. Ei koskaan kehunut ilman syytä, ja harvoin oli.

Harrastajien ohjaajana opettaja oli usein kohtuuton. Mutta pidän vain asioista, jotka ovat vaativia ja kohtuuttomia. Kuten tämän kolmannen romaanin työstäminen, se on vaikeaa ja mahdotonta, mutta jatkan sitä silti.

Olen kautta aikojen myös valinnut samanlaisia työtovereita ja mentoreita. Törmään samaan ihmistyyppiin uudelleen ja uudelleen. Suorapuheisiin, tinkimättömiin, itseään ja muita kohtaan vaativiin.

Jokainen kirjoittaja tarvitsee rohkaisua, ihan jok’ikinen. Minulla on ollut se onni, että minua ovat rohkaisseet työtoverit ja kollegat, aiemmin kirjoittamisen opettajat kursseilla. Mutta kaiken rohkaisun ja kannustuksen jälkeen aloin kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä vasta, kun joku sanoi suoraan: noin et voi jatkaa. Pitää tehdä parempi.

Vielä nykyäänkin tottelen paremmin keppiä kuin porkkanaa. Tiedän, että saan tämän kohdilleen, kun yritän kovemmin. Se on kohtuutonta ja on myös kuluttavaa. Haluaisin olla se kirjoittaja, joka oppii paremmin myönteisen kautta. Mutta kun en ole niin näillä mennään.

Eikö maailmassa olekin upeita asioita? Ja vaikeita! Tehdään ne kaikki ja hakataan päätä seinään!


Todellisuus. Kuva: Saara Henriksson

Kirjallisuuden äärellä kaikki ovat aloitteilijoita alalla, jossa kukaan ei pääse mestariksi. Kirjoittajakursseilla opetetaan yksinkertaisia asioita, jotka ovat vaikeita toteuttaa ja joita harjoitellaan koko loppuelämä. Tiedän, että useimmat kirjoittajat haluavat vain harrastaa. Ohjaajana ymmärrän paremmin opiskelijoita, jotka kirjoittavat tavoitteellisesti, saavuttivat he sitten tavoitteensa tai eivät. Ohjaajan on tietysti helpompi huomioida samalla motivaatiolla tai oppimistyylillä varustetut kirjoittajat. Muitakin on, ja se on pakko muistaa.

Minä olen hakannut viisitoista vuotta päätäni seinään balettitunneilla. Ikinä, milloinkaan ei ole tullut mieleen pyytää opettajaa hidastamaan ja näyttämään uudelleen, laskea rimaa, mennä tunnille jossa olisin aloittelijoiden joukossa muita parempi.

En ole kehittynyt hyväksi tanssijaksi, koska minulla ei ole siihen edellytyksiä, kerta kaikkiaan. Sen sijaan olen saanut elämänmittaisen rakkauden tanssilajiin, elämään sisältöä, inspiraatiota ja tanssimisen sivutuotteena hyvän kunnon ja suoran ryhdin. Onhan sekin jotain.

Ehkä myös jonkinlaisen oivalluksen hetken itsestäni, että tällainen minä olen.

Mieleen tulee kuitenkin kaksi kysymystä:

1) Eikö harrastaminen kuin se olisi ammatti ole seurausta siitä ajattelutavasta, että työnteko ilman tavoitteita on turhaa? Eikö koko urheiluseuratoiminta, musiikkioppilaitosten verkosto, se asenne jolla lasten harrastuksiin suhtaudutaan perustu Suomessa juuri tällaiseen ajatteluun?

Jos näin on, totta kai se näkyy myös omissa asenteissa. Mutta onko siinä oikeastaan järkeä?

2) Baletissa on lopulta nähdä se piste, josta ei lopulta voi kehittyä pidemmälle. Minulla eivät riitä fysiikka eikä varsinkaan pää. Mutta mistä tiedän, etten pysty kehittymään kirjoittajana pidemmälle? Kuka muu sen näkee kuin kirjoittaja itse? Millainen ohjaaja rohkenee sanoa näin ohjattavalleen?

Vastauksiahan minulla ei ole, enkä täysin ymmärrä kysymystäkään. Mutta pohdin.

Voinko muuttua?

Tuesday, April 12, 2016

Oman teoksen julkaiseminen

eli Mitä tehdä tekstille, kun se on valmis?

Kirjoittaminen on kommunikaatiota. Vakiintunut tapa löytää lukijoita on julkaista kirja kaupallisen kustamon kautta. Kustantamo sitten saattaa kirjan lukijoiden pariin. Nykyään myös muita tapoja julkaista oma teos, kiitos digipainojen ja internetin tulemisen.

Pidin eilen alustuksen julkaisemista kirjoittajakurssilla ja julkaisen sen myös täällä. Se pohjautuu osin pari vuotta vanhaan kirjoitukseeni Scifin ja fantasian julkaiseminen Suomessa, mutta sen voi lukea minkä tahansa kaunokirjallisuuden lajin kannalta. Käsittelen aihetta ammattimaisen kustantamisen sekä niin sanotun itsenäisen julkaisemisen näkökulmasta. Asia koskee etenkin niitä, jotka haluavat joskus julkaista oman teoksen, mutta voi olla kiinnostavaa myös kotimaisen kirjallisuuden lukijoille. Kustantamisesta on saatavilla mainiota tietoa myös suomeksi, esim. Kustannustoimittajan käsikirja (Vastapaino 2004). Kustantajien muistelmat (Hannu Tarmio, Jarl Helleman, Hannu Mäkelän teos Otavan aika) ovat myös antoisaa luettavaa.

Ammattimaiseen kirjoittamiseen tarvitaan luovuuden (innostus) ja taidon (keinot, rutiini) lisäksi kunnianhimoa eli halua tuottaa laatua. Laatu on lukijan ajattelemista ja huomioon ottamista.

Kustantamossa työskentelee kustantaja. Hänen nimikkeensä voi olla myös kustannusjohtaja tai kustannuspäällikkö. Olennaista on, että hän on ihminen, jonka ammattitaitona on kirjan julkaiseminen eli sen saattaminen lukijoille. Huomatkaa, että tämä on oma ammattinsa. Kun lukija poimii teoksen kirjakaupasta tai kirjastosta, hän voi ajatella, että se on kirjailijan tekemä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kirjailija on tehnyt vain käsikirjoituksen. Kustantaja on tuottanut siitä kirjan, jota kädessäsi pitelet.

Kuten Jarl Hellemann sanoo: kirjailija tulee ensin, kustantaja vasta sitten. Mutta kirjaa ei ole ilman kustantajaa.

Kustantaja on ihminen, persoona. Hänellä on valta toteuttaa tai murskata kirjailijoiden unelmia, mutta hän ei ole työssään sitä varten. Hänen työnsä on palvella lukijaa.

Kustantajalla on ammattitaito, mutta kuten kenelläkään ammatti-ihmisellä, hänellä ei ole hallussaan viimeistä totuutta. Jarl Hellmann toistaa usein kuullun kustannusalan viisauden: kukaan ei voi kutsua itseään kustantajaksi ennen kuin on hylännyt kymmenen sellaista teosta, jotka ovat ilmestyneet myöhemmin muualta bestsellereinä.

Käsikirjoituksen lähettämisestä: kustantajat ilmoittavat lähetysosoitteen uusille käsikirjoituksille nettisivuillaan. Yleensä ne lähetetään sähköisesti, joissakin tapauksissa yhä paperina. Tarkista kustantajan toive nettivuilta. Jos sattuu tuntemaan hyvin jonkun kustannustoimittajan, tai kirjailijan joka voi tyrkyttää kässäriä omalle toimittajalleen, niin miksei voisi yrittää sitäkin kautta. Vastausajat ovat noin kuukauden verran pienillä kustantajilla, kolmesta kuuteen isoilla. Aina tämäkään ei riitä. Ennen lähettämistä on hyvä tutustua kustantajan linjaan eli siihen, millaista kirjallisuutta se ylipäätään julkaisee.

Kustantaja (herra tai rouva Iso Pomo) ei missään tapauksessa lue tai edes näe kaikkia kustantamoon tulevia käsikirjoituksia. He eivät välttämättä ehdi lukea edes kaikkea, mikä ilmestyy. Tämä on toki kustantamokohtaista.

Käsikirjoitukset vastaanottaa ja lukee kustannustoimittaja. Hänen ammattinimikkeensä oli ennen vanhaan kustannusvirkailija. Kustannustoimittaja on ammattimainen lukija. Hänen ammattitaitoaan on löytää kirjoittajan visio: se, millaiseksi teokseksi hän pyrkii käsikirjoituksen muodostuvan. Se ei juuri koskaan ilmesty maailmaan valmiina vaan kustannustoimittaja on kätilö. Kustannustoimittaja on peili, jonka kautta omalle käsialalleen sokeutunut kirjoittaja oppii kirjoittamaan käsikirjoituksen uudelleen niin, että nyt myös lukija ymmärtää, mitä hän on halunnut sanoa. Kirjailijat totta kai kehittyvät tässä teosten myötä, mutta varsinkin ensimmäisten teosten tapauksessa kustannustoimittaja on korvaamaton. Myös myöhemmin, ettei pitkän linjan ammattikirjailija päästä hommaa lipsumaan.

Kustannustoimittajan ensisijainen homma on lukea ja kommentoida talossa jo olevien kirjailijoiden käsikirjoituksia. Puskista saapuvien käsikirjoitusten lukeminen hoidetaan yleensä kaiken muun ohella, kaiken kiireellisemmän jälkeen, iltapuhteina. Ei ihme, jos odotusajat ovat pitkiä, kun kirjoittaja on lähettänyt käsikirjoituksen. Usein ”omatkin” kirjailijat joutuvat odottamaan aika pitkään.

Kustantaja palkkaa myös graafikon tekemään kirjan kannen. Kustannussopimuksessa yleensä määritellään, että kustantamo päättää kirjan markkinointiin liittyvistä seikoista. Näihin kuuluu myös kansi. Jos haluat ammattilaisen vinkin, älä lähetä kansiluonnosta tai ehdotusta saatekirjeen mukana, kun lähetät käsikirjoituksen. Todennäköinen reaktio on kustannusvirkailijan irvistys.

Isoon kustantamoon voi saapua jopa tuhat käsikirjoitusta vuodessa. Näistä julkaistavaksi valikoituu yksi tai kaksi. Laskennallinen todennäköisuus saada käsikirjoitus läpi on pieni, mutta lohdutukseksi voi sanoa, että 90 prosenttia näistä on sellaisia jotka eivät missään tilanteessa tulisi julkaistuksi kaupallisen kustantajan kautta. Uskon, että hyvä tarina ja tekijä löytävät lopulta aina paikkansa. Hylkääminen maistuu kasvaalta, mutta siitä selviää ja siitä oppii.

Sopimuksista ja rahasta olen kirjoittanut muualla, ks. esim. artikkeli ”Isona minusta tulee kirjailija” teoksessa Kummallisen kirjoittajat. Opas fiktiivisen maailman luomiseen (Toim. Henriksson, Hirsjärvi, Leinonen) Kirjailijaliiton sivuilta saa tietoa näistä asioista sekä tekijänoikeuksista. Tärkein ero kaupallisen ja itsenäisen kustantamisen välillä on, että kaupallisessa kustantamisessa raha liikkuu kustantajalta kirjailijalle, itsenäisessä toisin päin (kirjailija maksaa kustannukset).

Itsenäinen julkaiseminen

Indie-kirja, omakustanne ja palvelukustanne ovat kirjava ja suurelta osin uusi julkaisemisen tapa. Sen piiriin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ensisijainen ongelma itsenäiselle julkaisijalle on lukijoiden löytäminen, niin kuin se on perinteisissä kustantamoissakin.

Perinteisen kustantamon kirjailija saapuu juhliin kutsuttuna. Hän juhlii illan tähtenä tai sitten etsii epätoivoisesti puhekumppania, kirjailijasta riippuen. Sen sijaan itsenäinen julkaisija vuokraa tilan ja järjestää juhlat itse. Hänen pitää työntää päänsä ikkunasta ja huudella ohikulkijoille, että tulkaa bileisiin. Voi olla, että heitä tulee yksi tai kaksi. Voi olla, että heitä alkaa tulla ensin tipoittain, sitten ryöppynä.

Tässä piilee myös mahdollisuus: perinteisten kustantamoiden juhliin saapuvat uusien yhdet ja samat ihmiset. Itsenäisten kustantajien on ainakin teoriassa mahdollista löytää uusia lukijakuntia.

Itsenäiseen julkaisemiseen on tarjolla useita vaihtoehtoja. Tässä on joitakin niistä lueteltuna helpoimmasta työläimpään.

- E-kirjan julkaiseminen alustalla kuten Wattpadilla. Valmiita alustat ovat todella matalan kynnyksen internepalveluja. Kuka tahansa rahaton lukiolainen voi julkaista täällä.

- E-kirjan julkaiseminen ja sen toimittaminen Amazoniin tai iTunesiin myyntiin. Myös Smashwordiin voi ladata kirjan myytäväksi.

- Omakustanteen julkaiseminen Print On Demand -periaatteella. Kun joku tilaa kirjan, palvelu painaa sen ja toimittaa lukijalle. Palvelu pidättää osan hinnasta ja maksaa rojaltin kirjoittajalle. Esimerkkejä näistä ovat CreateSpace tai Lulu.com. Huomionarvoista on, että internetpalvelut vaativat vain hyvin pienen taloudellisen alkupanostuksen tai ei ollenkaan rahallista panostusta.

- Omakustanteen julkaiseminen ”perinteisellä” tavalla eli kirjoittaja tilaa toimituksen, oikoluvun (tai hoitaa jotenkin muuten, tai jättää hoitamatta), taiton ja kannen ja vie kirjan painoon. Kirjapaino tekee ainoastaan painotyön, eli ei ole kustantaja. Kirjoittaja huolehtii kirjan levityksestä ja markkinoimisesta. Huomaamme, että tämän toteuttaminen vaatii paitsi rahaa, myös monenlaista taitoa, joka on kaikki toki opittavissa. Digipainaminen on mullistanut kirjanpainamisen niin, että teoksen hinta ei enää välttämättä ole sidoksissa kappalemäärään. Myös todella pieniä määriä on mahdollista painaa. Useimmiten omakustanteet ovatkin pienipainoksisia. Painotaloja ovat mm. Juvenes, Kopio-Niini, Grano.

- Palvelukustanteen tilaaminen. Muuten kuin omakustanne, mutta asiakkaalle eli kirjottajalle tarjotaan maksua vastaan kustannustoimittajan ja graafikon palveluja. Ongelma on, että pahimmillaan kirjan hinta kappaletta kohden nousee huomattavan kalliiksi. Lisäksi kirjan joutuu edelleen enimmäkseen levittämään itse, koska palvelukustantaja huolehtii vain tietojen toimittamisesta tukkurille, ei mistään muusta. Ehkä lehdistötiedote tehdään. Palvelukustanteen tekeminen on yleensä nuorten kirjottajien ulottumattomissa taloudellisesti. Kustannepalveluja tarjoaa esimerkiksi Mediapinta (entinen Pilot-kustannus).

Jos omakustanteet ovat huonoa laatua, se johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole ymmärtänyt tai ei ole halunnut ymmärtää kirjan julkaisemista, toimittamista tai graafista suunnittelua asioiksi, joista kukin vaatii oman osaamisensa. Omakustantajan tapauksessa myös myynti ja markkinointi ovat hankalia.

Kaikkea omakustantamista koskee se, että kirjailija ei voi olla oma esilukijansa. Emme pääse omien aivojemme ulkopuolelle, se ei vain ole mahdollista. Esilukijan tai kustannustoimittajan hankkiminen on vähimmäisvaatimus, jos haluaa tehdä hyvää jälkeä. Kiitos taloustilanteen, lukuisia ammatti-ihmisiä Suomessa toimii tällä hetkellä freelancerina ja he ovat palkattavissa.

Ryhtyisinkö kustantajaksi?

Työmäärältään vaivalloisin tapa julkaista oma teos on ryhtyä itse kustantajaksi. Tämän voi tehdä yksinyrittäjänä tai vaikka kavereiden kanssa osuustoimintana. Mainitsen kaksi kotimaista esimerkkiä.

Osuuskumma-kustannus perustettiin neljä vuotta sitten julkaisemaan spekulatiivista fiktiota, etenkin novellistiikkaa. Mukana oli ammattilaisia sekä alalle vakavasti aikovia. Kustantamo perustettiin, koska suomalaiset kaupalliset kustantajat julkaisivat kyseistä lajia vain harvoin. Kotimaisen spefinovellin lukijat eivät ole kaupallisen kustantamon kannalta mielekäs kohderyhmä. Osuuskumma on tähän mennessä julkaissut kaksitoista novelliantologiaa sekä neljätoista romaania ja novellikokoelmaa, joista neljä on esikoisteoksia.

Kuoriaiskirjat on toiminimi, joka julkaisee pokkareita. Genrejä ovat kauhu, fantasia, scifi ja jännitys. Kuoriaiskirjat jatkaa viihdepokkarikustantajien jalanjäljissä aikana, jolloin seikkailukertomukset ovat enimmäkseen kadonneet lehtipisteistä. Nykyisin genrepokkarien julkaiseminen on marginaalista toimintaa. Kustantaja Tuomas Saloranta on myös itse kirjailija, joka julkaisee oman kustantamonsa kautta. Kuoriaiskirjoilta on ilmestynyt yhdeksäntoista teosta.

Perinteisen ja ”uuden” kustantamisen hyvät puolet

Perinteisessä kustantamisessa hyvä puoli on, että ainakin periaatteessa kirjailija voi keskittyä kirjoittamaan kustantamon hoitaessa kaiken muun. Käytännössä kirjan markkinoinnista iso osa voi langeta kirjailijan itsensä harteille. Kirjailija ei myöskään pysty hallitsemaan prosessin eri vaiheita. Parhaassa tapauksessa ammattitaitoinen kustantaja toimittaa lukijoille parhaan mahdollisen kirjan. Toki ammattikustantajillekin sattuu huteja ja mokia, lepsua toimitusta tai puutteellista oikolukua. Lukijoita tuntemattomalla täyskustannekirjailijalla ei välttämättä ole sen enempää kuin mitä aktiivinen omakustantaja saa hankittua omalla myyntityöllään.

Jotkut omakustantajat pitävät suomalaista kustannusalaa sisäänpäinlämpiävänä ja yrittävät ennemmin itse. Itsenäinä julkaisijana olet vapaa seuraamaan omia ideoitasi. Voit julkaista yllättäviä, poliittisia tai kiistanalaisia genrejä. Voit julkaista lukijaryhmille, jotka eivät kaupallisen kustantajan näkökulmasta ole houkuttelevia. Tai sitten voit pyrkiä isoille rahoille julkaisemalla itsenäisesti englanniksi ja hankkimalla lukijoita esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Todennäköisyys tähän on lottovoiton luokkaa, mutta kuka tietää.

Varmin tapa suomalaiselle kirjailijalle tulla käännetyksi muualle on toistaiseksi ollut menestyä ensin kotimaassa, minkä jälkeen kustantamon foreign rights -osastot, agentit ja kääntäjät ovat astuneet kuvioon ja tuoneet siihen mukaan oman ammattitaitonsa. Julkaistaksesi teoksen ”perinteisellä tavalla” englanninkielisellä alueella tarvitset joka tapauksessa agentin. Jos haluat kokeilla siipiäsi maailmalla, kannattaa lukea kirjailija Anna Hallavan erinomainen johdatus englanniksi julkaisemiseen.

Lopuksi

Olen toimittanut kolmelle eri kustantajalle yhteensä seitsemän teosta: kaksi romaania, yhden kotimaisen novellikokoelman, kaksi käännösnovellikokoelmaa, artikkelikokoelman ja antologian. Osuuskumma-kustannuksen hallituksessa olen istunut yhteensä kolme vuotta. Kustannustoimittajana ja kustantajana olen aloittelija, mutta kehtaan sanoa istuneeni molemmilla puolilla pöytää.

Kirjailijalle on äärettömän hyödyllistä astua joskus myös kustantajan saappaisiin. Se lisää ymmärrystä puolin ja toisin. Kirjailijan on hyvä tiedostaa, että kustantaja ei tahallaan pidä häntä piinassa. Tämän pöydällä kun on usean kirjailijapolon tekstit. Kustantajan taas on hyvä muistaa, että kirjailija on uhrannut teokselle parhaimmillaan vuosien edestä hikeä ja sydänverta. Sitä ei pidä käsitellä rutiinilla tai kyllästyneesti. Emme tee makkaraa.

Tuesday, April 5, 2016

Aiotko osallistua kirjoittajakoulutukseen?

Näkökulmia luovan kirjoittamisen opiskeluun

Tämä kirjoitus lähti oivalluksesta, joka koskee kouluttajien pieniä piirejä Suomessa. Kiitos asenteen, jonka mukaan luova kirjoittaminen ei ole Suomessa osa virallista taideopetusta tai vakiintunut osa mitään muutakaan koulutusta ainakaan akatemiassa, meillä on vain vähän ihmisiä, jotka opettaisivat luovaa kirjoittamista ammatikseen.*

Heitä on toki taidekouluissa, kuten Teatterikorkeakoulussa, Aallon elokuvapuolella tai monissa ammattikorkeakouluissa. Suomessa on myös todella kovatasoisia ammattilaisia, jotka kouluttavat ns. vapaan sivistystyön piirissä (lue: opistot, kesäyliopistot). Parhaat eivät kuitenkaan veny kaikkialle ja hekin joutuvat usein luopumaan opetuksesta saadakseen aikaa omalle taiteelliselle työlle.

Useimmiten harrastajakirjoittaja kohtaakin luokan edessä ammattilaisen, joka ei ole opettaja tai edes kokenut pedagogi. Suurin osa kirjoittamisen ohjaajista on maakuntien kirjailijoita ja kustannustoimittajia, jotka tekevät keikkaa sivutoimisesti, iltapuhteina. He ovat oppineet ohjaamaan kirjoittajia kantapään kautta, suurin osa on käynyt kursseilla itse. Minä lukeudun näihin ohjaajiin. Parhaani teen, mutta en ole paras. Vedän kursseja työväenopistossa, yhdistyksissä ja avoimessa yliopistossa ilman pedagogista tai kirjoittajaohjaamiseen liittyvää koulutusta. Sanataideohjaajakoulutusta järjestetään Suomessa ylipäätään satunnaisesti ja suuri osa siitä keskittyy lasten ja nuorten sanataideohjaukseen.

Ohjaajista osa on aloittelevia kirjailijoita, joille ryhmien ohjaaminen on taloudellinen välttämättömyys. Osa on kokeneita (ja leipääntyneitä). Kyllästyminen liittyy myös oman työn vaiheeseen, siihen, miten kirjoittaminen sujuu ja mikä on kirjailijan senhetkinen suhde omaan työhönsä. Turhautumisen kommunikoiminen opiskelijoille voi olla onnistuessaan hyväkin asia, mutta siitä jäljempänä.

Pidän sinänsä hyvänä käytäntöä, jonka mukaan kirjoittamisen ohjaajiksi palkataan kirjoittamisen ammattilaisia, vaikka he eivät välttämättä olisi päteviä opettajia. On tärkeää, että ohjaajalla on omakohtaista kokemusta taiteellisesta prosessista ja teoksen valmistumisen vaiheista. En pidä toivottavana, että meillä olisi julkaisemattomia kirjallisuuden opettajia ohjaamassa opiskelijoita romaanin kirjoittamiseen, vaikka he olisivat kuinka hyviä pedagogeja. Tietyt kipukohdat voi tunnistaa vain oman kokemuksen kautta ja vain käytännön kokemuksesta voi tarjota kättä pidempää, konkreettisia apuja. Parhaimmillaan ohjaaja voi luoda kurssille kollegiaalisen ilmapiirin, jossa opiskelija ja ohjaaja lähestyvät tekstiä jos eivät samasta kohdasta niin ainakin samalta kantilta.

Ehdoton minimivaatimus on, että ammattilaisella yleensä on kiinnostus ohjaamiseen. Suurinta osaa kirjailijoista ei kiinnosta eikä tarvitsekaan kiinnostaa ryhmien ohjaaminen.

Omat opettajat

Olen itse opiskellut paitsi luovan kirjoittamisen perusopinnot ja aineopintojakin pitkälle yliopistossa, minkä lisäksi olen käynyt Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulun sekä Oriveden opistolla vuoden kestäneen, käsikirjoituksen hiomiseen keskittyvän monimuotokurssin. Tärkeintä opinnoissa on ollut oman heimon, kirjoittajien löytäminen ja kirjoittamiselle omistettu aika ja tila, vasta sen jäljessä tulevat opiskelujen lomassa saatu palaute sekä tieto- ja teoriapuoli.

Yliopistossa kirjoittamisen perusopintoja veti kirjailija, joka oli entiseltä ammatiltaan äidinkielen opettaja, ja hän oli kokenut ohjaaja muutenkin. Kokoontumiset olivat rohkaisevia, paitsi joissakin tapauksissa jos sattui kirjoittamaan lajia, jota opettaja vieroksui. Palaute oli vähäistä, mutta kannustavaa. Tuossa vaiheessa opettaja oli jo lopettelemassa uraansa yliopistolla ja siirtymässä oman kirjallisen työn pariin. Hänelle on sittemmin myönnetty mm. Euroopan unionin kirjallisuuspalkinto.

Kursseja vetivät monenlaiset opettajat. Lyriikkaa opetti nuori kustantaja, draamaa pitkän linjan teatterikorkeakoululainen, tietokirjoittamista "joku tyyppi" laitokselta. Aineopinnoissa elokuvakäsikirjoittaminen vedettiin läpi nopeina kalvosulkeisina. Ihailin opettajan asennetta. Hän luennoi yhtä motivoituneesti ryhmälle kuin yhdelle paikalle vaivautuneelle osallistujalle (minulle). Minulla on ollut opettajia, jotka ovat jättäneet lämpimät muistot. On ollut heitäkin, joiden ei todennäköisesti olisi pitänyt opettaa ollenkaan. Kaikilta olen saanut jotakin.

Ylipäätään minusta oli hauskaa tutustua eri ammattilaisten näkemyksiin, jo silloin, kun kustannussopimus oli vasta kaukainen haave.

Viita-akatemiaa kotipaikkakunnallani Tampereella veti kokenut kouluttaja. Koulutuksessa vieraili monenlaisia ammattilaisia, joilla jokaisella oli jokin oma näkökulma lajiin. Oriveden pajassa saatiin vertaispalautetta. Lähtökohta oli, että opiskelijat tähtäsivät julkaisuun ja ammattilaisuuteen. En luultavasti koskaan unohda ensimmäistä kokoontumiskertaa. Opettaja oli hyvin suorapuheinen. Kyseiseltä kurssilta julkaisi sittemmin ainakin neljä kaunokirjailijaa.

Vinkkejä opiskelijalle

Kun opiskelijat tulevat kurssilleni, näitä neuvoja on oikeastaan myöhäistä antaa. Kurssipäivät on varattu ja kurssimaksu maksettu. Mutta laitan ne tähän. Jospa ne joku löytää.

- Asetu kurssille tullessasi kirjoittajan rooliin ja suhtaudu ohjaajaan kokeneempana kollegana. Ajattele, että kun hän menee kotiin kirjoittamaan, hän todennäköisesti painii samojen ongelmien kanssa kuin sinäkin.
- Vaikka ei kirjoittaisi tavoitteellisesti, leiki, että teet niin. Elä päivä kirjailijaelämää.
- Jos tämäkin on mahdotonta, pidä kurssia oman kirjoittamisen käsittelemiselle varattuna aikana ja tilana. Sekin on arvokasta.
- Hyvä tilanne opiskelijan kannalta on, jos ohjaaja on kokenut tai jos hänellä on opettajakokemusta muualta, hän on esimerkiksi ammatiltaan äidinkielenopettaja. Usein näin ei ole. Esimerkiksi minä en ole taustaltani opettaja vaan toimittaja.
- Ohjaaja opettaa omalla persoonallaan. Opiskelijan asemaa auttaa, että hän ymmärtää taideopetuksen luonteen. Kuten taideopetuksessa väistämättä käy, yhden lähestymistapa ei sovi toiselle. Opiskelija joutuu hyväksymään, että tämä ihminen ei ole minun aaltopituudellani. Häneltä voi saada kuitenkin joitakin näkökulmia.
- Sama koskee kirjailijan ammattia. Kirjailijalle osoitetaan kustantamosta kustannustoimittaja, jonka kanssa hänellä sujuu yhteistyö, tai sitten ei. Hyvä, jos sujuu.
- Voi olla hyvä, jos opiskelija voi käydä monenlaisilla kursseilla. Ei ole toki tarkoitus, että kirjoittajat vain kävisivät kurssin toisensa perään, mutta ainakin he hahmottavat, että eri opettajilta voi saada eri asioita. Opettajilla on omia painotuksia ja suosikkimetodeja.
- Eroja on myös koulutuksen järjestäjillä. Perinteisillä opinahjoilla on eniten kokemusta koulutuksen tilaamisesta, sille asialle opiskelija ei vain voi mitään. Etelä-Suomessa näitä ovat ainakin Oriveden opisto, Viita-akatemia Tampereella, Kriittinen Korkeakoulu Helsingissä sekä joidenkin oppilaitosten kirjoittajalinjat.
- Joskus kurssin ainoa anti on, että tämä laji tai lähestymistapa ei ainakaan ole minulle. Sekin voi olla arvokasta.
- "Maksavan asiakkaan" asenteella mukaan lähteminen on kohtuullista, mutta suhteellisen hyödytöntä sen kannalta, mitä itsellä on annettavana taiteenlajille.
- Kokeneimmilla opettajilla on omat vakiintuneet seuraajakuntansa ja oppituolinsa. Henkilökemian toimivuus koskee kuitenkin myös heitä. Arvostetulla taiteilijalla voi olla kiusaus valita suosikkeja, jotka tulevat lähelle hänen omaa poetiikkaansa.
- Ohjaaja on todennäköisesti aikanaan itse neuvotellut tasapainon omien odotusten ja rajoitustensa välillä. Tämä voi olla vaikea kuulla, jos on nuori kirjailija, jolla vain taivas on rajana. Opettajan kuuluu kannustaa, mutta myös suhtautua realistisesti esimerkiksi kustannusmaailmaan ja välittää tätä suhtautumista myös opiskelijalle. Siitä ei kannata suuttua.
- Opettajan kanssa kannattaa jutella tauoilla. Ks. kollegiaalisuus.
- Ylipäätään on hyvä ajatella, että ohjaaja ja kurssilainen lähestyvät tekstiä samalta puolelta. Ohjaaja on vain tehnyt sen hieman useammin.
- Teoriaa ei kannata pelätä. Muutamalla peruskäsitteellä pääsee pitkälle. Kirjallisuudentutkimus on asia erikseen, oma lähestymistapansa, josta voi olla tai olla olematta hyötyä työpajoissa.
- Useat kouluttajat ovat kertoneet, miten opiskelijat tulevat heidän luokseen henkilökohtaisine ongelmineen. Minulle niin ei ole koskaan käynyt, varmaan epäsensitiivisyyteni paistaa luokan edestä. Mutta jos voit, älä puhu ryhmätilanteessa sairauksistasi. Puhutaan mieluummin siitä kirjoittamisesta.
- Älä missään tilanteessa ikinä ajattele, että opettaja voi opettaa sinulle oikean tavan kirjoittaa hyvää proosaa. Parhaimmillaankin hän voi tarjota siihen näkökulmia. Oman äänen joudut löytämään itse.
- Tärkeintä, että kirjoittaa. Ihan sama mitä. Kukaan kirjoittaja ei luota sataprosenttisesti omaan näkemykseensä sata prosenttia ajasta. Jos joku näin väittää, hän on luultavasti koijari. Useimmilla on vain aavistus, mitä ovat tekemässä. Taiteelliselta epävarmuudelta eivät suojaa ikä tai kokemus.

Kirjoittajakoulutuksen hienous on, että opiskelija on itse vastuussa odotuksistaan ja tavoitteistaan. Vastuu korostuu avoimissa ryhmissä, joihin ei ole valintamenettelyä. Kaikki lähestymistavat ovat luvallisia ja kirjoittamisen ilo sekä uteliaisuus kirjallisuutta kohtaan tärkeintä.

Hakuja erilaisiin koulutuksiin on avoimena parhaillaankin. Kriittinen Korkeakoulu hakee opiskelijoita huhtikuussa, uusi tulokas Hopeantakojat puolestaan etsii valmennettavaksi kirjoittajia, joilla on kirjaidea tai käsikirjoitus. Haku päättyy 16. huhtikuuta. Jos ihanteena pitää sitä, että kukin kirjoittaja löytäisi omaan tilanteeseensa sopivan koulutuksen, tarjontaa ainakin on laidasta laitaan.

Tästä tuli pitkä avautuminen ja asiaa jäi muun muassa omasta harrastajuudesta. Kirjoitan siitä seuraavaksi. Toivoisin kovasti kommentteja kirjoittamisen ohjaajilta, kokeneilta tai aloittelijoilta: onko kirjailija paras mahdollinen ohjaaja harrastajakirjoittajalle?

* Kirjoittajakoulutusta vieroksuvat asenteet ovat sitkeässä. Esimerkkinä käy tämä käsittämätön viestinvaihto kahden kirjailijan välillä Taina Latvalan blogissa, aiheeseen täysin liittymättömän kirjoituksen perässä. Lue ja hämmästy.