Kadonnutta päähenkilöä etsimässä

En yleensä katso toimintaelokuvia, paitsi supersankarielokuvia. Tähän on syynsä, joihin palaan tuonnempana. Kun perhe lähti toisaalle (lapsi kaverilleen ja puoliso Työväen näyttämöpäiville Mikkeliin), oli aikaa työnteon lomassa syventyä henkisiin harrastuksiin eli katsomaan kaikki jo ilmestyneet Bryan Singerin tuottamat X-Men-elokuvat uudelleen. Tällä kertaa minulla oli missio: katsoa kolme elokuvaa laajemman kaaren näkökulmasta ja yrittää keksiä, kuka on elokuvien päähenkilö.

Marvelin Ryhmä X

Kaveri lainasi minulle taannoin monta vuosikertaa suomeksi ilmestyneitä Ryhmä X -sarjakuvia. On ollut hauska seurata piirrosjäljen ja tarinoiden kehittymistä 1980-luvulta 2000-luvulle. Toisin kuin monet ikätoverini, olen lukenut näitä sarjakuvia vasta aikuisena. Niille, jotka eivät sarjaa tunne: Ryhmä X on Marvel-sarjakuvakustantamon jo 1960-luvulla aloittama supersankariryhmä, jossa atomiajan kehittyneet "mutantit" taistelevat erilaisissa skenaarioissa pahiksia, esimerkiksi ihmisiä, pahoja mutantteja ja avaruusolentoja vastaan. Hyvismutantit pitävät päämajanaan Charles Xavierin eli Professori X:n johtamaa lahjakkaiden nuorukaisten koulua, joka on todellisuudessa savuverho hyvismutanttien operaatiolle pahoja voimia vastaan.

Ryhmä X -sarjakuvaa voidaan pitää monessa mielessä edistyksellisenä sarjakuvana. Stan Lee ja Jack Kirby loivat Ryhmä X:n aikana, jolloin kansalaisoikeustaistelu oli tapetilla Yhdysvalloissa. Ryhmään kuului alusta asti sankareita, miehiä ja naisia, jotka edustivat monenlaisia taustoja ja ryhmiä. Sarjakuva on jatkanut edistyksen hengessä uudelle vuosituhannelle.

Koska Ryhmä X on, no, ryhmä, varsinaista päähenkilöä ei ole, joskin lukijoiden suosikki näyttää olevan metallikyntinen tappokone Wolverine (kyllä, "ahma"). Muita supersuosittuja hahmoja ovat Storm eli Ororo Munroe eli afroamerikkalainen nainen, jolla on kyky nostattaa myrsky; Mystique eli Raven Darkholme eli sininen liskomainen nainen, joka pystyy omaksumaan minkä tahansa ulkomuodon, ja Havoc, Kyklooppi, mitä näitä nyt on, loputtomiin erilaisia hahmoja joilla on erilaisia kykyjä. (Oma suosikkini on sarjassa vain hetken vilahtanut Ei-Tyttö, Xavierin koulun oppilas ja telepaattinen mutantti, joka on periaatteessa vain aivot ilmapallossa. Kieli poskessa jos mikä!)

Jokaisella hyvällä supersankarilla pitää olla myös heikkous. Käytännössä voittamattomalla Wolverinella se on traumaattinen menneisyys armeijan tutkimusosaston käsissä ja kenkku luonne. Metalleja hallitseva pahismutantti Erik Magnus Lehnsherr eli Magneto menetti vanhempansa vainoissa, minkä lisäksi hänen mutanttikykynsä "löydettiin" Auschwitzin keskitysleirillä Puolassa. Charles Xavier on luultavasti maapallon voimakkain mutantti, mutta hän liikkuu pyörätuolilla jouduttuaan onnettomuuteen, jonka tarina vähän vaihtelee sarjasta riippuen. Lisäksi hän on kalju!

Itse tarinat rönsyävät, risteävät ja kumoavat toisensa mitä erilaisimmissa jatkumoissa, joita on ilmestynyt erilaisissa sarjoissa eri vuosikymmeninä. Näistä lähtökohdista on ymmärrettävästi vaikea tehdä elokuvaa, jossa olisi selkeä juonikaari ja päähenkilö, jonka tarinaa seurataan. Kun Bryan Singer ohjasi ensimmäisen ison budjetin X-Men-elokuvan vuonna 2000, päätarinaksi valittiin Ryhmä X-joukon taistelu mutanttien ylivaltaa havittelevaa Magnetoa vastaan. Päähenkilöksi vakiintui pitkäksi aikaa tästä eteenpäin Wolverine, kun taas pahoja mutantteja sarjakuvissa johtanut Mystique roolitettiin Magneton seksikkääksi apuriksi.

Ryhmä X -sarjakuvien tarinat ovat aika monipuolisia ja päähenkilöinä on niin naisia kuin miehiäkin. Hollywoodissa pelataan kuitenkin varman päälle. Näin se menee, supersankarielokuvia tehdään 12-vuotiaille pojille. Vaikka naisetkin niitä katsovat, ajatellaan, että heille riittää silmänruoka eli Wolverinen (Hugh Jackman) karisma ja hyvin treenattu keho. Mutta ei juututa tähän nyt vaan mennään eteenpäin.

Bryan Singerin X-Men

Heti ensimmäisiin live action X-Men-elokuviin kiinnitettiin isot näyttelijät, joita scifi- ja fantasiayleisö seuraa mielellään. Hugh Jackmanin uran noste alkoi varsinaisesti vasta Wolverinesta, mutta Magneton roolin näytellyt Ian McKellen ja Professori X:n hahmoa esittänyt Patrick Stewart olivat isoja staroja. Stormia esitti puolestaan Halle Berry ja teini-ikäistä Rogueta Oscar-palkittu Anna Paquin.

Miten olisi erä shakkia? Kuva: 20th Century Fox

Singer ohjasi vielä jatko-osan, X2-elokuvan, kunnes väistyi puikoista (ikävä kyllä, saagan kolmas osa X-Men – Viimeinen kohtaaminen oli kamala floppi).

En nyt voi sanoa, että olisin kasvanut näiden elokuvien parissa, mutta X-Men-elokuvat ovat johdattaneet minut sarjakuvien pariin, ei toisinpäin. Luulen, että sama pätee moniin katsojiin: Hollywood-elokuvalla nyt vain on laajempi yleisö kuin pohjateoksina käytetyillä sarjakuvilla, Hämähäkkimiestä ehkä lukuunottamatta.

Toimintasankari vanhenee nopeasti, ja vastapuolia näytelleet Patrick Stewart ja Ian McKellenkin alkoivat olla jo ikämiessarjaa. Kuten monista muistakin sarjakuvasankareista, X-Menista tehtiin vuonna 2011 uusintaversio X-Men: First Class. Elokuvan tarina sijoittui 1960-luvulle, Professori X:n eli Charles Xavierin ja Magneton eli Erik Lehnsherrin tuttavuuden alkuaikoihin. Päänäyttelijöiksi napattiin vakiintuneet starat, "vakavissa" näytelmäelokuvissakin kunnostautuneet James McAvoy ja Michael Fassbender. Bryan Singer puolestaan siirtyi tuottajan rooliin, reboot-elokuvan ja sen jatko-osat on tuottanut Singerin oma Bad Hat Harry -tuotantoyhtiö.*

Kun alkuperäiset X-Men-elokuvat sijoittuivat geneerisen scifistiseen nykyaikaan, reboot-elokuvien oivallus on ollut tuoda tarinat nostalgisesti eri vuosikymmenille: 1960-, 1970- ja 1980-luvuille. On Kuuban kriisiä, Vietnamin sotaa ja runsaasti populaarikulttuurin viittauksia. Wolverine on pienemmässä roolissa, mikä voi katsojasta riippuen olla hyväkin juttu.

Olen tässä kirjoituksessani moitiskellut, että sarjakuvista elokuvaksi siirretty Ryhmä X on monessakin mielessä typistetty X-Meniksi, miesten tarinoiksi. Mutta kenen tarinan tämä uudelleenkäynnistetty franchise sitten kertoo? Vai kertooko kenenkään?

Vastakohtien vetovoimaa

Kohtuullisen pätevästi voidaan perustella, että uudelleenkäynnistetyt X-Men elokuvat kertovat Charles Xavierin ja Erik Lehnsherrin ystävyyden kehityksestä ja keskinäisestä kamppailusta. Tässä skenaariossa Charles olisi päähenkilö ja Erik olisi antagonisti. Selvimmin tämä tarinakaari on nähtävissä ensimmäisessä elokuvassa First Class. Tästä elokuvasta pidän myös kaikkein eniten. Siinä on ajankuvaan sopivaa kepeyttä kaiken ydinsodan uhkan keskellä. (Myös roisia 60-luvun seksismiä, mutta ymmärryksellä ja itseironialla toteutettuna.) Professoriin ja Magnetoon verrattuna sellaisen supertähden kuin Jennifer Lawrencen näyttelemä Mystique on sivuhahmo.

Sweeter than heaven, hotter then hell. Kuva: 20th Century Fox

Kakkoselokuvassa Days of the Future Past entiset kilpakumppanit yhdistävät voimansa estääkseen kammottavan tulevaisuuden. Tulevaisuuden sota näyttäisi riippuvan Mystiquen moraalisesta valinnasta, jota miespäähenkilöt pyrkivät sitten ohjailemaan lähettämällä tutun karvakaverin Wolverinen menneisyyteen 1970-luvulle. Pätevä käsikirjoitus pelastaa kammottavan alkuasetelman ihan loppumetreillä. Noin muuten elokuva on sekava yhdistelmä uutta ja vanhaa näyttelijäkaartia, muutamia viihdyttäviä toimintakohtauksia ja käsittämätöntä dialogia, kuten professorin Patrick Stewartin ja James McAvoyn suulla laukomia latteuksia.

Kolmannessa elokuvassa X-Men: Apocalypse palataan taas asian ytimeen eli mutanttien yliherruuteen. Paha olento menneisyydestä, En Sabah Nur eli Apocalypse pyrkii hävittämään ihmiset ja nostamaan mutantit kuninkaiksi, ja arvaatte varmaan, mille puolille Magneto ja Professori X asettuvat. Elokuva ei ole niin huono kuin miltä asetelman perusteella kuulostaisi, mutta ei niin kauhean paljon parempikaan.

Yllä luetellun perusteella näyttäisi selvältä, että professoria ja metallintaivuttelijaa tässä seurataan. Molemmilla hahmoilla on traaginen menneisyys. Magneto ei luota keneenkään ihmiseen, eikä oikeastaan edes mutanttitovereihinsa. Charles Xavier puolestaan oli lapsuudessaan rikas mutta henkisesti kaltoinkohdeltu poikanen, joka eli onnettomassa uusperheessä upeassa kartanossa. Kartanosta tehtiin myöhemmin mutanttioppilaiden koulu ja tukikohta.

Vastakohtaisuuksien ristiriitaisuus ja vetovoima toimivat ja tarjoavat motiivin henkilöhahmojen toiminnalle. Charles on lempeä, isällinen, koulunsa rehtori ja nuorten sankarien mentorihahmo. Erik on ailahteleva, synkkä, tuhoava ja intohimoinen. Tarinan heikkoutena on varsinkin viimeisen elokuvassa Apocalypsessa esiintyvä pakkoheterous, jonka seurauksena Charlesilla on kammottavan päälleliimattu ja turha romanssintynkä agentti Moira McTaggertin kanssa. Erik Lehnsherr puolestaan kokee Jobin kohtalon puolalaisena perheenisänä.

Romanssi- ja perhekuvio menevät Apocalypsessa suurinpiirtein niin, että naishahmot joko huokailevat ja vuodattavat kyyneliä miessankarin takia, tai tuhoutuvat tarjotakseen hänelle motiivin toimintaan. Paljon tiiviimmän ja uskottavan käsikirjoituksen olisi saanut sillä, että oltaisiin maltettu jättää Hollywood-kliseet pois ja keskittyä kahden miehen tarinaan, nostaa siinä rinnalla vaikka sitten elokuvassa myös esiintyvien Stormin ja Jean Greyn hahmoja paremmin esiin. Mutta tätä jälkimmäistä onkin sitten oletettavasti luvassa seuraavassa elokuvassa Dark Phoenix.

Käsikirjoittamisen oppikirjoissa päähenkilö on se, joka kokee elokuvassa muutoksen. Elokuvasarja alkaa Charlesin ja Erikin lapsuudesta 1940-luvulta, ja kolmas elokuva myös päättyy Charlesin ja Erikin sananvaihtoon – Mystiquen osoittaessa sanansa yksipuolisesti uudelle koulutettavien saapumiserälle. Koska Magneto ei periaatteessa koskaan täysin hylkää pahoja tapojaan, muutos jää Charlesille, joka suhtautuu nyt realistisemmin mutanttien ja ihmisten yhteiseloon. Sulkeuma on muodollisesti pätevä, mutta epätyydyttävä. Ehkä näin pitää ollakin, kyseessä on kuitenkin sarja, joka jatkuu.

Dark Phoenixin pitäisi tulla ensi-iltaan marraskuussa. Toivotaan parasta, sillä Bryan Singer on kokenut vastoinkäymisiä urallaan. Hän sai potkut Bohemian Rhapsody -elokuvasta, minkä lisäksi häntä syytetään nuoren miehen seksuaalisesta ahdistelusta (ohjaaja-tuottaja on kieltänyt syytökset). Dark Phoenix on IMDB:n mukaan jälkituotantovaiheessa, mutta #metoo-kampanjan nostattamien sinänsä tervetulleiden hyökyaaltojen myötä monen elokuvan prosessit ovat mutkistuneet ja niitä on hyllytetty. Esimerkiksi Harvey Weinsteinin tuottama Edison-elokuva The Current War, jossa näyttelee yksi lemppareistani eli Benedict Cumberbatch, on ollut hyllyllä marraskuusta saakka.

Supersankarin lumo

Miksi katson supersankarielokuvia? Scifinä ne on parhaimmillaankin höpsöjä, toimintaelokuvaan puolestaan en tunne vetoa. Katson supersankarielokuvia mukaansatempaavan tarinan, kiinnostavien henkilöhahmojen ja fantasian lumon takia. Aika harva toimintaelokuva sen sijaan tarjoaa minulle mitään erityisen kiinnostavaa, koska ne on tehty pojille.

En kaipaa scifi-elokuvalta samastumisen kohteita sinänsä. En jaksanut mennä katsomaan edes uutta Star Wars -elokuvaa, vaikka sitä on ylistetty juuri naishahmojensa takia. Kaipaan moniulotteisia henkilöhahmoja, sillä vaikka Wolverine on viihdyttävä, en hänen takiaan katsonut näitä elokuvia uudelleen. Katsoin ne Professori X:n ja Magneton takia. Kiinnostavia naishahmoja on puolestaan sitten niissä sarjakuvissa, ehkä tulevaisuudessa elokuvissakin.

Uudistetut X-Men-elokuvat on tehty mieskatsojalle, mutta ei välttämättä heteromieskatsojalle. Tapa, jolla miespäähenkilöiden välisiä suhteita on käsitelty valkokankaalla, jättää naiskatsojalle ikkunan auki tehdä tulkintoja ja samastua mieshahmoon kohdistuviin ristiriitaisiiin tunteisiin. Monet scifielokuvien naiskatsojat lukevat ja kirjoittavat internetin syövereissä innokkaasti fanifiktiota, jossa miespäähenkilöiden suhde lihallistuu. Tarinat jatkavat omaa elämäänsä katsojan mielessä. En syytä tästä tilanteesta ketään, paitsi ehkä omaa katsojasukupolveani: meillä oli mahdollisuus boikotoida näitä elokuvia, mutta tyydyimme homomiesten rippeisiin.

Sen sijaan nyt elämme kiinnostavia aikoja. Esimerkkinä toimii Netflixin uusi Star Trek: Discovery -sarja. Kun homoseksuaalisuus on avoimesti esillä, se sulkee ikään kuin lopullisesti oven siltä, että heteronaiskatsoja sijoittaa oman halunsa vastanäyttelijan tilalle. Samalla naishahmoja on yhä enemmän ja yhä vahvemmissa rooleissa. Tulevaisuudessa naiskatsojien ei tarvitse tyytyä elokuvan alatekstistä löydettyihin (tai katsojan niihin itse sijoittamiin) vihjeisiin.

X-Men: First Class. 2011
X-Men: Days of The Future Past. 2014
X-Men: Apocalypse. 2016

Hollywoodia ja naisia olen aiemmin käsitellyt tässä kirjoituksessani.
Fanifiktiosta olen kirjoittanut täällä. Sisäoppilaitoksista populaarikulttuurissa olen kirjoittanut täällä.

*Edit: Singer myös ohjasi kaksi jälkimmäistä elokuvaa.

Sisäoppilaitoksen populaari lumo

Tätä ette koskaan uskoneet näkevänne, mutta se on täällä: Margaret Pennyn muistikirja -blogin 300. päivitys! Blogi aloitti taipaleensa Unkarin-matkapäiväkirjana vuonna 2006 ja sen jälkeen se on kasvanut käsittelemään kirjoittamista, kirjallisuutta, kulttuuria ja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita, aina allekirjoittaneen lahjomattoman subjektiivisesta näkökulmasta. Blogissa on seurattu vuosien niin esikoisromaanin valmistumista kuin ihmisesikoisen ilmestymistä. Myös arvosteluja kirjoista ja elokuvista on kertynyt jonkin verran.

Olen päätynyt säilyttämään Margaret Pennyn muistikirjan julkisena ajatusvarastona. Mielipiteet ovat muuttuneet monta kertaa, samoin blogin tarkoitus, mutta vastoin nykypäivän brändäämisohjeita tai trendikkäitä muodonmuutosvinkkejä olen antanut blogin olla sellainen kuin se on: henkilökohtaisen ja julkisen ristisiitos, rosoinen, poukkoileva ja epäsäännöllisesti päivittyvä. Kiitos kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa tähän saakka.

Kolmensadan rajapyykin juhlistamiseksi julkaisen erikois-spesiaalipäivityksen, populaarikulttuurissa esiintyviä sisäoppilaitoksia käsittelevän kirjoituksen, joka sekin on kokenut esiasteensa Kosmospenaali-lehden sivuilla.

Klassinen yliopistokoulutus ja sisäoppilaitokset ovat menettäneet merkitystään todellisessa maailmassa, mutta fiktiossa ne pitävät edelleen pintansa. Tässä kirjoituksessa käsittelen todellisia ja kuviteltuja kuviteltuja sisäoppilaitoksia tv-sarjoissa Sherlock ja Doctor Who, Harry Potter -kirjasarjassa sekä viimeiseksi X-Men – First Class -elokuvassa. Kaikki sisäoppilaitostarinoiden, tunkkaisen brittiläisyyden ja seikkailujen ystävät, olkaa hyvä!

Todellisuuden sisäoppilaitokset

Sisäoppilaitos on kautta lastenkirjallisuuden historian ollut hedelmällinen tapahtumapaikka seikkailulle. Rakastin pienenä Susan Coolidgen Katy- ja Jean Websterin sisäoppilaitosromaaneja (mm. Setä Pitkäsääri sekä St.Ursula -koulun tytöt). Narnia-kirjojen lapset kävivät sisäoppilaitosta, vaikka seikkailut tapahtuivatkin koulun loma-aikoina. Kirjat muokkasivat syvästi käsitystäni yksityisestä koulutuksesta ja olisinkin pienenä halunnut sisäoppilaitokseen. Pettymys oli suuri, kun minulle kerrottiin, että aivan vastaavia ei Suomessa ole. Mutta onneksi on kirjallisuus.

Myöhemmin opin, ettei elämä sisäoppilaitoksessa ollut pelkkää keppostelua suklaarasian jakamista kuiskuttelevien toverie kesken. George Orwell kirjoittaa esseekokoelmassaan Books vs. Cigarettes sapekkaasti brittiläisestä vuosisadan alun koululaitoksesta. Hänen nuoruudessaan perheet, joilla oli varaa, laittoivat lapsensa sisäoppilaitoksiin. Näissä kouluissa kuitenkin pyrittiin säästämään kustannuksissa ja lapset hoidettiin huonosti. Nuorimmat lapset olivat kahdeksanvuotiaita, ”pysyvästi kylmissään olevia ja likaisia olentoja”, Orwell kirjoitti.

Varakkaat brittiperheet lähettävät lapsiaan sisäoppilaitoksiin edelleen. Briteissä ”public school” tarkoittaa yksityisin varoin ylläpidettyä sisäoppilaitosta. ”Yleinen koulu” on vanha termi, joka viittaa siihen, ettei koululla ole yhteyttä tiettyyn uskontokuntaan. Termi on omiaan hämmentämään amerikkalaisia, joille ”public school” tarkoittaa julkisin varoin ylläpidettyä koulua. Suomalaisittain brittien koulujärjestelmä on sekava ja oppimistulokset heikkoja. Saarivaltiossa kuitenkin uskotaan yleisesti yksityiskoulujen paremmuuteen. Jopa liberaali englantilaisintellektuelli Tom Hodginson suosittelee kasvatusta käsittelevässä teoksessaan lasten lähettämistä Etoniin.

Suomessa sisäoppilaitokset ovat olleet suhteellisen tuntematon käsite. Maamme ainoa varsinainen sisäoppilaitos, kotitalouspainotteinen Anna Tapion koulu, toimii noin kuudenkymmenen kilometrin päässä Tampereelta.

Holmesin tuntemattomat nuoruusvuodet Periodielokuvissa luokkaerojen kuvaaminen on helppoa. Sherlock Holmesilla ja tohtori Watsonilla on frakit, silinterit ja viitat. Nykypäivän kontekstissa luokkaeroa luodaan myös vaatteilla, mutta erot ovat hienovaraisempia eivätkä kaikki tunnista niitä. Miten ilmaista henkilöhahmon luokkatausta nykypäivään sijoittuvassa fiktiossa, kun silinterihatut ovat kadonneet, design-vaatteita voi väärentää tai ostaa käytettynä ja pokeriammattilaiset rikastuvat yhdessä yössä? Yksi tapa on koulutus.

BBC:n tuottamassa tv-sarjassa Sherlock viitataan päähenkilön taustaan muutaman kerran. ”Public school” on erityisesti miehistä käytetty luonnehdinta, joka tarkoittaa kallissa yksityiskoulussa koulutuksensa saanutta henkilöä. Sherlock-sarjan oheisblogissa John Watson kirjaa ensivaikutelmansa Holmesista ”he's clearly a bit public school”: salapoliisi on hyvin pukeutunut, arrogantti ja hieman snobi. Jaksossa Scandal in Belgravia Holmes puolestaan päättelee Buckinhamin palatsissa tapaamansa asiakkaan ammatin tämän koulutustaustasta, joka puolestaan paljastuu miehen näennäisen nukkavierusta mutta huolitellusta ulkonäöstä.

The Blind Banker-jaksossa pankkiiri Sebastian mainitsee murhatun kollegansa koulutustaustan (”Harrow, Cambridge”) osoittaakseen, miten kaiken olisi pitänyt olla kunnossa loistavaa uraa ajatellen. Harrow on Etonin ohella kuuluisa poikakoulu, jossa brittiläistä yläluokkaa on kasvatettu. Sebastian mainitsee, että hän ja Holmes olivat opiskelutovereita. Puhuttaessa tapahtumista yhteisessä ruokasalista tiedämme, että he ovat käyneet sisäoppilaitosta. Toisen kauden päätösjaksossa The Reichenbach Fall Moriartyn punoma verkko kiristyy Sherlockin ympärillä ja tämä saa tehtäväkseen muun muassa löytää kaksi sisäoppilaitoksesta siepattua lasta.

Miksi Sherlock Holmes ei pidä naisista? Mahdollista on, että hän ei ole tottunut toimimaan naisten kanssa. Samansukupuolisen (hienot sisäoppilaitokset Iso-Britanniassa ovat tyttö- tai poikakouluja) koulutuksen ongelman sanotaan olevan, että naiset ja miehet eivät opi toimimaan yhdessä. Jos pojat koulutetaan kahdeksasta kahdeksantoistavuotiaaksi pelkästään miehisessä ympäristössä, ei ole ihme, että he hakeutuvat ennemmin toistensa seuraan esimerkiksi politiikassa tai taloudessa. John Watson puolestaan on toisen maskuliinisen instituution, sotaväen muokkaama. Holmes on vannoutunut poikamies, joka nauttii lähinnä Watsonin seurasta.

Myös salapoliisin suhtautuminen rahaan sekä hänen pukeutumisensa kielivät varakkaasta taustasta. Sekä Holmesin että hänen arkkivihollisensa Moriartyn paidat ja puvut ovat design-laatua, Dolce&Gabbanaa ja Westwoodia. Hahmoja erotteleva tekijä on myös puhetapa. Harrowissa koulutettu näyttelijä Benedict Cumberbatch ääntää Holmesin vokaalit virheettömän yläluokkaisesti. Kontrastina toimii Watson, Martin Freemanin esittämä jokamies.

Se nuorekkaampi Doctor Who

Käsikirjoittaja Steven Moffatia on kritisoitu siitä, että Sherlock Holmesin nykypäivään sijoitettu hahmo muistuttaa niin paljon toista hänen käsikirjoittamaansa sankaria, Dr Whota. Kymmenes Tohtori on lajityypillinen eksentrinen skotti. Hän muistuttaa habitukseltaan Sherlockia pitkää päällystakkia myöten. Hänen oppiarvoon viittaava nimensä ”Tohtori” kertoo välittömästi hätääntyneille sivuhenkilöille, että homma (avaruusolentojen hyökkäys tms.) on hallussa: ”Luottakaa minuun, olen tohtori.”

Kaikkien pienten poikien on kuunneltava nyt erityisen kiltisti, muuten tulee keppiä Tohtorilta.

Dr Who -sarjan jaksoissa Human Nature ja Family of Blood kymmenes Tohtori on piiloutunut 1910-luvulle poikien sisäoppilaitokseen luonnontieteiden opettajaksi. Koulussa poikia valmennetaan paitsi akateemisiin suorituksiin, myös sodankäyntiin. Tohtori solahtaa rooliinsa hyvin, toisin kuin hänen kumppaninsa, tummaihoinen Martha. Tämä joutuu sisäkkönä ylimielisten teinipoikien vähättelyn kohteeksi. Jaksossa sivutaan myös englantilaisen sisäoppilaitoksen perinteisiin kuulunutta vanhempien poikien harjoittamaa sortoa nuorempia kohtaan.

Yläluokkaisuus Sherlock- ja Dr Who -sarjoissa on siis akateemista, snobbailevaa ja miehistä. Perinteiset arvot, kuten uskollisuus imperiumille ja kruunulle ovat kuitenkin korvautuneet kosmopoliittisilla ja boheemeilla arvoilla. Yläluokkaisuuden ilmaisusta uusilla tavoilla kielii ehkä parhaiten kymmenennen Tohtorin pukeutumis”virhe”: puvun ja pitkän päällystakin kanssa hän käyttää Conversen tennareita.

Taianomainen sisäoppilaitos

J.K.Rowlingin Harry Potter-kirjat ovat lisänneet sisäoppilaitosten suosiota heti ensimmäisen kirjan ilmestymisestä 1997. Kymmenen vuoden alamäen jälkeen brittiläisten ja englantilaisten sisäoppilaitosten oppilasmäärät kasvoivat, kun lapset pyysivät päästä samanlaiseen kouluun kuin Harry Potter. Samalla kasvoi niiden oppilaiden osuus, joiden omat vanhemmat eivät olleet käyneet sisäoppilaitosta.

Tylypahka ei ole oikeastaan yksityiskoulu, vaikka oppilaat asuvatkin siellä kuin sisäoppilaitoksessa. Joidenkin mielestä Tylypahka on oikeastaan valtion yhtenäiskoulu. Oppilaiden sisäänotto ei perustu heidän varallisuuteensa eikä pääsykoetta ole. Tylypahka on myös yhteiskoulu, kun yksityiset sisäoppilaitokset ovat yleensä poika- tai tyttökouluja. Tylypahka on koko velhoyhteisön käytössä. Harryn kasvattiveli Dudley Dursley puolestaan opiskelee Jalostamossa, maksullisessa yksityiskoulussa, jota myös hänen isänsä on käynyt.

Harry Potterin maagista maailmaa on tulkittu brittiläisen luokkakeskustelun läpi yllin kyllin. Oppilaat ovat valikoituneet taikavoimien perusteella, ulkopuolelle jäävät "tavikset" eli jästit. Kotitontut ovat taikavoimainen mutta ruumiillisissa töissä työskentelevä alaluokka. Harry Potterin tupien pohjalta on tehty jopa seuraava luokkajako: Puuskupuh = työläiset, Rohkelikko = alempi keskiluokka, Korpinkynsi = ylempi keskiluokka, Luihuinen = aatelisto. Tosin tuvat voi rinnastaa moneen muuhunkin järjestelmään, kuten Intian kastijärjestelmään tai Platonin valtion sosiaaliluokkiin.

Luokkaa käsitellään kirjoissa peribrittiläiseen tapaan, korostamalla sitä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Tarinoissa on läsnä snobismia ja köyhyyttä. Kaikki oppilaat eivät ole sosiaalisesti tasa-arvoisia, kuten eivät heidän vanhempansakaan. Potterin päävastustajan Draco Malfoyn isän sanoin: "Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat parempia kuin toiset, Potter." Kulttuurintutkija Andrew Blaken mukaan tarinan pahisten nimet Voldemort ja Malfoy juontavat normannien maihinnoususta, jolloin englantilaiset saivat niskoilleen ranskalaisen aristokratian.

Lajitteluhattu ei kuitenkaan tee valintaansa yksinkertaisen luokkajaon mukaan. Jokaisessa tuvassa on hyviä ja huonoja oppilaita, rikkaita ja köyhiä, hylkiöitä ja suosittuja.

Pikanttia brittiläisyyttä

Tänä keväänä jatkuva X-Men reboot-elokuvien sarja on ottanut reilusti vapauksia alkuperäiseen Marvelin supersankarisarjakuvaan nähden ja tehnyt useita muutoksia sankarimutanttiemme maailmaan. Yksi näistä muutoksista on mutanttien koulun Charles Xavierin tausta. Kuvittelen, miten sarjan tuottajat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja keksineet: hei, tehdäänpä Xavierista britti.

Olkoonkin, että Matthew Vaughnin ohjaaman elokuvan alussa kuvattu kartano esitellään nimellä ”Westchester, New York”. Tämä on Ryhmä X:n maailman kuvitteellinen kartano, jossa sijaitsevat Xavierin perustama sisäoppilaitos ja mutanttien tukikohta. Todellisuudessa kartano on tietenkin Englefield House Berkshiressa ja koko elokuva on filmattu suureksi osaksi Britannian maaperällä. Vaikutelma viimeistellään palkkaamalla nuoren Charlesin esittäjäksi valloittava skotti, James McAvoy.

Midsomerin murhat, Hercole Poirot... ja Chesterfieldin kartano New Yorkin osavaltiossa. Kunnianarvoisasta Englefieldin kartanosta on moneksi.

Charles on vilpittömän yläluokkainen hahmo, jonka lapsuutta varjostavat kuitenkin vanhempien poissaolo ja välinpitämättömyys. Telepaatin kyvyillä varustetusta Charlesista kasvaa loogisesti(?) miellyttävä ja empaatinen nuorimies. Hän päätyy väittelemään tohtoriksi Oxfordin yliopistosta, koska perinteikäs humanistiyliopistohan on loogisempi paikka opiskella perinnöllisyystiedettä kuin vaikkapa MIT tai Cambridge Yhdysvalloissa, josta Charlesin piti olla kotoisin alunperinkin. Mutta Oxfordissa nyt vain on pikantteja vanhoja kirkkoja, luostarimaisia rakennuksia, tunnelmallisia kuvia ja muuta, joka sopii Charlesin hahmoon. Vastakkainasettelu Charlesin ja keskitysleiriltä selvinneen Magneto-Erikin välillä on voimakas, samoin Charlesin ja adoptoidun Ravenin välillä. Jälkimmäinen saa tyytyä tarjoilemaan, kun Xavier opiskelee Oxfordissa.

Onko tässä mitään järkeä? Ehkä ei, mutta toisaalta, elokuva kertoo superkyvyillä varustetuista mutantti-ihmisistä. Joka tapauksessa odotan, että toukokuussa ensi-iltansa saava X-Men: Days of the Future Past -elokuvassa Charles Xavier on saanut Westchester/Englefieldinsä toimintaan ja saamme nauttia sisäoppilaitosympyröissä tapahtuvista teinimutanttidraamoista... tai sitten emme. Ennakkomarkkinoinnissa on luvattu, että elokuva keskittyy enemmän sarjan aikuisiin henkilöhahmoihin.

Jäämme odottamaan.

Tähän päättyy erikoispäivitys! Kommenttilaatikossa saa mielellään jakaa kokemuksia sisäoppilaitostarinoista, niin kirjoista kuin elokuvistakin.