Itsekuri uskontona

Aamun ratoksi olen lueskellut kaverin vinkkaamaa Medium-sivustoa. Siellä yrittäjät, bisnesoppaiden kirjoittajat ja valmentajat jakavat oppejaan tyydyttävämmän elämän saavuttamiseksi ja paremman maailman rakentamiseksi.

Tarjolla on esimerkiksi David Heinemeier Hanssonin kannustuspuhe. Hansson on 35-vuotias ohjelmistoyrittäjä ja suositun Ruby on Rails -palvelun kehittäjä. Hän on myös bestseller-kirjailija ja Endurance-ralliautoilija. Hänellä on homma hanskassa, hän kantaa vastuun itsestään ja elämästään ja kehottaa sinua tekemään samoin. Aina on aikaa toteuttaa oma unelmansa. Loppujen lopuksi, kuka muu unelmasi toteuttaisi kuin sinä itse?

David Heinemeier Hanssonin ja hänen kaltaistensa kantamaa soihtua aloittelevat yrittäjät tavoittelevat päivästä toiseen: pystyt siihen, kun uskot unelmaasi, aikuiset ovat ihan tyhmiä ja teet itse oman tiesi anyway.

”The high-achievers, the men of action” ovat uuden ihanne-elämäntavan mallioppilaita. Bisnesgurujen mekka ja kehto on Piilaakso ja paras seuraaja nuori tai nuorehko innostunut mies. Gurujen jäljissä lukuisat start up -yrittäjät ja bisnesvalmentajat hakevat todellisen menestyksen salaisuutta, ilman substanssia.

Leikitäänpä hetken, että itsekuri ja itsensä ylittäminen ovat ”menestyksen” tärkeimmät tekijät. Esimerkiksi verkkojulkaisu Growthzerin perustajan Oskar Nowikin mukaan 80 prosenttia lukijoista haluaisi kirjoittaa kirjan, mutta vain yksi prosentti onnistuu toteuttamaan haaveensa. Itsekurin puutetta! Ei tarvita sanomaa, lahjakkuutta tai taitoa, vain itsekuria. Omia tapoja muuttamalla ja pieniä askelia noudattamalla jokainen pystyy tuottamaan pienen ihmeen Amazoniin julkaistavaksi. Näin kävi nimittäin myös Oskar Nowikille. Hän on muun muassa julkaissut kirjan ”In Control: 5 Weeks To Stronger Self-Discipline”.

Eihän tuollaisessa maskuliinisuuden mallissa ole sinänsä mitään uutta, mutta jotenkin se tulee puhtaaksiviljellyksi näissä bisnesihmeissä. Loppu ihmiskuntaa sitten ihmettelee ylipainoisena, velkaantuneena ja surkeana, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kirjoittajan hybristä en tämän osuvammin osaa kuvata.

Uusi uljas mieskuva huipentuu Andy Weirin Yksin Marsissa -kirjan päähenkilöön. Watney käy yksinäistä, seksitöntä olemassaolokamppailuaan vihamielisessä ympäristössä, apunaan vain omat lihaksensa, nokkeluutensa ja tonnikaupalla huippukallista, aurinkosähköllä käyvää teknologiaa. Yksin Marsissa on viihdyttävä ja jännittävä kirja, mutta elämänohjeita en siitä ottaisi.

Verkottuneessa etätyöskentelyssä myös työkaveri ovat menettäneet entisen merkityksensä. Kävin puolison kanssa katsomassa elokuvan Everest. Siinä oli kyse vähän samasta asiasta, tarinan viehätys perustuu ihmisen selviytymiseen uskomattomissa olosuhteissa. Vuorikiipeilijälle tiimi on kuitenkin tärkeä ja he toimivat ryhmässä. Watneylla tai Internet-ajan yrittäjäsankarilla ei ole ketään.

Pelkkään itsekuriin perustuvasta työskentelystä puolestaan sanoisin, että se ei toimi. Jos itsekuri olisi ratkaisu, kaikki laihduttajat saavuttaisivat tavoitteensa ja tupakoitsijat lopettaisivat noin vain. Joillekin itsensä kanssa kilvoittelu on hauskaa peliä ja paras työskentelymetodi. Toisille tehokkaampaa on keksiä hyvä palkitsemisjärjestelmä, tai mikä tahansa suostuttelukeino. Mikä hyvänsä toimii, se toimii. Esimerkiksi minulla itsekuria ei ole juuri lainkaan. Ainoa tapa saada tehtyä vähänkin vastustusta aiheuttavia asioita (kuten lähteä salille) on onnistua tekemään se jotenkin vahingossa, ajattelematta. Huijata itsensä työhön.

David Heinemeier Hanssonin kirjat myyvät, joten bisnesvalmennukselle on oletettavasti markkinoita. Tuskin näitä elämänohjeita pursuaisi joka paikasta, jos näköpiirissä ei siintäisi jonkinlainen ansaintalogiikka. Joten kun näette minun kirjoittavan inspiroivilla kuvapankkikuvilla koristettua, englanninkielistä kannustuspuhetta itsensä huijaamisen merkityksestä Medium-sivustolle, tiedätte, minkä vuoksi. Siihen saakka hukkaan aikaani lukemalla kaunokirjallisuutta - ja naureskelemalla ajanhallintakirjoituksille.

Apurahat: myytit ja todellisuus

Pariisin-muisteluita on tulossa blogiin lisää, mutta tähän väliin muuta asiaa. On tammikuu, tuo useamman apurahan hakuajankohta, ja jälleen moni kirjoittaja kokee epäuskoa kumartuessaan lomakkeiden ylle. Vaikka apurahoja myönnetään ympäri vuoden monelta taholta, niitä ei riitä kaikille kirjoittajille. Meitä on niin monta, että rahaa, näkyvyttä tai arvostusta ei riitä kaikille, ainakaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Joskus helpompaa kuin kohdata tämä tosiasia on kehrätä tarina siitä, miten on kirjoittajana joutunut katalasti paitsioon.

Kahden kirjan ja muutaman pienen apurahan jälkeen minulla on apurahoista ja niihin liittyvistä keskusteluista hieman kokemusta. Tiivistän vaikutelmani alempana luettelemalla muutaman keskustelussa usein esiintyvän käsitteen, jotka on ymmärretty mielestäni väärin. Koskivat nämä käsitykset sitten apurahoja kuin työtilaisuuksia yleisemminkin.

(En tässä kirjoituksessa puutu niihin virhekäsityksiin, joita ei-kirjoittavilla saattaa olla apurahoista. Todellisuudessa pisimmätkin apurahat ovat kuukausitulona niin pieniä, että kukaan täyspäinen ei kadehdi niitä yhtään keneltäkään.)

Oikeus. Käsitys siitä, että jonkun kirjailijan "kuuluisi" saada apuraha, on väärä. Missään kosmisessa peruskirjassa ei lue, että kun julkaiset kirjan, vaikka se olisi kuinka mones, apuraha kilahtaa automaattisesti tilille. Apurahojen myöntäjät eivät toimi sillä tavalla. Jos rahaa on rajallinen määrä (niin kuin aina on) ja hakijoita paljon, kaikille ei riitä. Se on matematiikkaa. Samaan kategoriaan solahtaa ajatus, jonka mukaan apurahat tai työtarjoukset tulevat jollekin toiselle kuin Manulle illallinen. Jokainen apurahan saaja joutuu täyttämään työsuunnitelman ja liittämään mukaan julkaisu- ja ansioluettelon. Näitä on vaikea koota ansioitta.

Pienet piirit. Yleinen valituksen aihe on, että piirit ovat pienet. Epäillään, että lautakunnan jäsenet jakavat apurahat kavereilleen. Mietin joskus, mitähän ihmeen iloa valittajille olisi siitä, että piirit olisivat vähän helvetin isot. Entistä vähemmän riittäisi tukea tai näkyvyyttä yhtään kenellekään. Ei tarvitse kuin vilkaista rapakon taakse niin näkee, miten kova kilpailu heikäläisillä kirjailijoilla on.

Ulkopuolisuus. Kaupunkielämään tottuneen suomalaisen perusvirhe on muuttaa maalle umpiperälle omaan rauhaan ja itkeä sitten, kun tie on poikki ja sähkö ei kulje. Maalaiset ovat tottuneet tähän. Käsitys, jonka mukaan on "ulkona", johtuu useimmiten sokeudesta omille valinnoille. Jos on päättänyt muuttaa Pohjan perukoille, ei voi surkutella, ettei lähialueelta löydy aktiivista kirjoittajapiiriä. Syrjäseudulla on kirjoittamisrauha, jonka kaltaisesta kaupungin keskustassa asuva (ja keskustan asumiskuluja maksava) voi vain haaveilla.

Joskus tapaa ihmisiä, jotka pahastuvat muiden aktiivisuudesta. Ajatellaan, että minä en kelpaa mukaan. Todellisuudessa esimerkiksi kirjoittajien osuuskuntamuotoiseen kustantamoon Osuuskummaan kuuluu jäseniä ulkomaita myöten. Kaikkia osuuskunnan jäseniä en ole edes tavannut elävässä elämässä. Internet on muuttanut osallistumista ja maailmaa. Jokaiselle kirjoittajalle löytyy jokin yhteisö, jos on valmis sitä hakemaan.

Nimekkyys. Käsitys, jonka mukaan rahakkaat työt keskittyvät muutamalle nimekkäimmälle. Jos haluaa Annan kolumnistiksi niin tämä on totta. Todellisuudessa Suomessa on aktiivinen ja monipuolinen kulttuurilehdistö. On osuuskuntia, yhdistyksiä, verkkojulkaisuja... Jostakin löytyy aina palstatilaa hyville tekijöille!

Rahapalkkiot vaihtelevat mitättömästä olemattomaan, mutta todellisuudessa kukaan ei elätä itseään kolumnistina edes Annaan kirjoittamalla. Kumpi on tärkeämpää: kirjoittaa sitä mitä haluaa vai saada naamansa kiiltävälehtisen naistenlehden sivulle? Korostan, että rahasta tämä ei voi olla kiinni, muuten freelancer olisi vaihtanut jo ajat sitten alaa.

Raju vs. kesy. Minusta tämä on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun suurimpia näköharhoja. Kriitikot ja raatien puheenjohtajat marisevat, että tarpeeksi ei kuvata syrjäytyneisyyttä tai sosiaalista huono-osaisuutta, että kotimainen kirjallisuus on sisäsiistiä ja kesyä. Samalla kirjoittajat, jotka kuvaavat juuri niin rujosti ja elämänläheisesti köyhien suomalaisten arkea kuin edelliset ovat kaivanneet, valittavat, että he eivät pääse julkisuudessa esille ja saavat huonosti apurahoja.

Todellisuudessa Suomessa ilmestyy vuosittain erittäin kovia realistisia romaaneja, joissa yhteiskuntaa tarkastellaan joka kantilta. Suomalaisen kirjallisuuskriitikon tai toimittajan, joka on valittanut viime vuosien aikana ankean arkitodellisuuden kuvauksen puuttumista, pitäisi lukea edes yksi tällainen kirja, vaikka sitä ei olisi kirjoittanut nimekäs kirjailija tai vaikka sitä ei olisi julkaissut jokin suurista kaupallisista kustantamoista.

Apurahan tai julkisuuden saamiseen epäämiseen sisäsiistiys tai katu-uskottavuus puolestaan ei liity mitenkään. Uskokaa pois. Kirja voi aina olla liian jotakin: liian rankka, liian sisäsiisti. Kun argumentin vastakohta on yhtä totta kuin alkuperäinen väite, sillä ei ole merkitystä. Olen kuullut jopa paljon elämänkokemusta niittäneiden kirjailijoiden vihjailevan, että he hyvinkin tietävät ne monimutkaiset ja salaperäiset syyt, miksi heidän kirjansa on jäänyt vähälle huomiolle kustantamossa tai lehdistössä.

Niin tiedän minäkin: kirjoja vain on niin paljon.

Menestys. Käsitys siitä, miten loistavan alun tai vähintään kolmannella kirjalla läpimurron tehnyt kirjailija vain liitelee menestyksen harjalla hamaan ikuisuuteen. Ei se niin mene. Omista aivoistaan, kokemuksistaan ja selkänahastaan taiteelliset saavutuksensa joutuu raapimaan kerta toisensa jälkeen ihan jokainen. Lahjakkuutta tai omaperäisyyttä ei voi periä, saada lahjana kirjalliselta sisäpiiriltä, lainata tai vaihtaa (tai ostaa). Jokaisella kirjalla joutuu lunastamaan lupaukset uudelleen.

Lopuksi: Yrittäjyydessä on se huono puoli, että jos tuote ei mene kaupaksi, joutuu vaihtamaan tuotetta tai kokonaan alaa. Lopputulos on aivan sama riippumatta siitä, oliko huonoon menekkiin syynä tuotteen laatu, markkinatilanne, yleisön maku vai joku muu. Epäonnistunutta yrittäjää ei olekaan, koska yrittäminen on juuri sitä, yrittämistä. Onnistuminen tai menestyminen riippuvat sitten monesta asiasta. Taiteilijaa koskee vähän sama. Epäonnistunutta taiteilijaa ei ole, sillä taiteilija on taiteilija, eikä kukaan voi ottaa sitä maailman kokemisen tapaa häneltä pois.

Naistenlehdet voi jättää ostamatta, jos tulee paha mieli. Facebookiin kuuluu päteminen, sen voi sulkea. Joskus voi tuntua, että muiden mittapuilla menestyneilläkin ihmisillä on taipumus ylikorostaa omaa olemistaan tai saavutuksiaan parantaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisen ihmisen voi poistaa kaverilistaltaan, ei siinä sen kummempaa.

Kirjoittamisen iloa kaikille!

Taistelu murusista

Naisten oikeudet eivät ole sadassa vuodessa edistyneet riittävästi. Miksi naiset tyytyvät niin vähään?

Näihin pohdintoihin kirvoitti paitsi taannoinen kotihoito/päivähoitokeskustelu, myös Naisasialiitto Unionin piirissä tälläkin hetkellä käytävät keskustelut Naisasialiitto Unionin jäsenyyden avaamisesta sekä seksin ostokiellosta. Keskustelu on kiihkeää eikä aina kovin laadukasta. Tämäkään puheenvuoro ei ole laadukas, koska olen turhautunut ja vittuuntunut. Kirjotan sen kuitenkin, koska saanpahan se siten pois alta. Lupaan rakentavampia puheenvuoroja sitten tulevaisuudessa.

Naisten äänioikeus oli merkittävä saavutus, koska sen jälkeen naiset ovat osallistuneet yleiseen demokratiakehitykseen. Tämä on parantanut myös naisten asemaa erityisesti hyvinvointivaltiossa. * Kiitos siis ensimmäisen polven feministeille yleistä demokratiakehityksestä, mutta naisliikettä sinänsä tämä sukupolvi ei merkittävästi vienyt eteenpäin.

Perhekeskeisyys tekee karhunpalveluksen

Anu Siflverbergin ansiokkaassa kirjoituksessa Helsingin Sanomissa (24.3.) käsiteltiin kotihoidon tukea mahdollisena köyhyysloukkuna työikäisille naisille. Työpaikkojen, varsinkin mielekkäiden työpaikkojen puuttuminen on ilmiselvä vastaus, miksi edelleenkin nainen jää mielellään kotiin. Jostakin syystä se työpaikka kuitenkin usein löytyy, miehelle. Jos ongelma on työpaikkojen absoluuttinen puute, miksi sitten perheen isä pääsee töihin?

Ongelma on rakenteellinen, eli erityisesti tämän ikäisille naisille ei tahdo löytyä mielekkäitä työpaikkoja. Syy on joko työnantajien syrjivässä rekrytoinnissa, tai työpaikan liian alhaisessa palkassa (ei kannata mennä töihin, koska joutuisi maksamaan päivähoitomaksuja), tai ollaan kouluttauduttu alalle, jolla ei tällä hetkellä riitä töitä. Nämä kaikki ovat asioita, joihin voidaan poliittisella tai yhteiskunnallisella toiminnalla vaikuttaa.

Usein kotiin jäämistä ei edes viitsitä perustella työpaikan puuttumisella, vaan vedotaan lapsen parhaaseen, kiintymyssuhdeteoriaan, "meidän perheen yksilölliseen valintaan". Kuten 1800-luvulla, keskustelun perusteella osalle naisista tärkein kysymys on edelleen, mistä saada elättäjä itselleen. Oli elättäjä sitten mies (porvarilliset naiset) tai hyvinvointivaltio (vasemmistolaiset naiset).

Miksi naiset tyytyvät niin vähään, taistelemaan pöydältä putoavista murusista? Vaikka heidän pitäisi olla mukana kattamassa pöytää niin, että siitä riittäisi kaikille. Oikea vastaus on, että ovathan he mukana: työnantajina, päättäjinä, yrittäjinä. Mutta tämä ei auta naisliikettä. Päin vastoin, osalle naisliikkeen radikaaleista aktivisteista on ongelma, että naiset ottavat vastuuta nykyisessä systeemissä, kohoavat johtajiksi, jotta voisivat käskyttää muita. Pitäisi murtaa systeemi pala palalta. Ja sitten ollaan taas lähtökuopissa.

Kotihoidon tai päivähoidon valitseminen on sivuseikka. Tärkeämpää on kysyä, miten naisten taloudellista ja poliittista asemaa pystyttäisiin parantamaan. Vai kuvitteliko joku, että lapset eivät aikanaan kasvaisi aikuisiksi, meidän rakentamamme yhteiskunnan jäseniksi?

Sama koskee muita feministisessä keskustelussa esiintyviä perheeseen ja lisääntymiseen liittyviä kysymyksiä. Kun poliittiseksi kysymykseksi nostetaan joko "oikeus" synnyttää lääkkeellisesti tai ilman lääketieteen apua, ei tarvitse ottaa vastuuta siitä, että tekee lapsia ylipäätään. Oli perheellä sitten taloudellisia tai sosiaalisia edellytyksiä lasten hankkimiseen tai ei. Koska totta kai hyvinvointivaltion lapsilla on oikeus toimeentuloon.

Mietin joskus, katsommeko me koulutetut hyvinvointivaltion naiset syntyneemme maailmaan vain lunastamaan meille annettuja lupauksia: saatte tietyn toimeentulon, niin monta lasta kuin haluatte, kaikki vapaudet ja oikeudet eikä teidän tarvitse koskaan kohdata kärsimystä. Ja jos kohtaamme kärsimystä, olemme uhreja. Mutta se ei mene niin. Yhtään kenellekään ei ole luvattu syntymässä, että hän ei joutuisi elämässään kärsimään.

Niinpä jos hankkii lapsia, voi joutua siihen tilanteeseen, että joutuukin kasvattamaan heidät yksin, ilman puolisoa. Sama koskee miehiä. Jos herra eroaa pikkuvaimosta ennen kuin lapsi on ehtinyt edes syntyä, voi olla niin, että lasta ei tapaakaan yhtä usein tai harvoin tai ylipäätään silloin, kun haluaisi. Voi joutua maksamaan elatusmaksua. Elämä on kovaa.

Queer eli "hei, me uhriudutaan"

Sloganin mukaan et ole uhri, jos muut ryhmät pyrkivät saamaan etuoikeuksia, joita sinulla jo ennestään on. Tällä tarkoitetaan esim. "miesaktivisteja", jotka valittavat, että tasa-arvo menee jo liian pitkälle. Valitettavasti joillakin queer-feministeiltä jää huomaamatta se, että he harrastavat ihan samaa. Nykyisessä keskustelussa kuka tahansa voi olla uhri. Siis joka vitun ikinen, mies tai nainen, jokainen joka seksuaalisen suuntautumisensa, vammansa, sukupuoli-identiteettinsä tai neurologisen epätyypillisyytensä vuoksi poikkeaa jollakin tavalla normista.

Toisen aallon feminismin aikaan miesten saattoi olla rasittavaa keskustella naisaktivistien kanssa, koska nainen pystyi joka tilanteessa esittämään itsensä patriarkaatin uhrina. Nykyään marginaalisuuteensa voi vedota melkeinpä kuka tahansa. Tärkeä keskustelu ja isot kysymykset liittyvät siihen, onko ihmisillä yhtäläinen mahdollisuus osallistua yhteiskuntaan, käydä töissä, perustaa perhe, puhua suunsa puhtaaksi. Tulla ylipäätään kohdatuksi arvokkaana ihmisenä. Ongelma on, jos marginaalin halutaan määrittävän koko elämää ja kaikkia keskusteluja, koska se on tie, jolla ei ole loppua.

Sillä kun uhriposition omaksuu identiteetikseen, ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoista, ei mistään.

Uhrin ei tarvitse ottaa osaa rakentavaan keskusteluun. Ei, koska hän on uhri ja altavastaajan asemassa. Muut keskustelijat ovat "hegemonian" edustajia. Liian perhekeskeisiä homoja, liian perinteisiä naisia, liian reippaita vammaisia. Suostuvaisia yhteiskunnan pikku marionetteja. Näin marginaalit nostetaan keskiöön. Pasifismi tai toisen kunnioittaminen, ne ovat aivan liian vanhanaikaisia käsitteitä, nyt marssitaan marginaalista keskiöön keskisormet pystyssä. Uhrin ei tarvitse olla vastuussa omista valinnoistaan, koska ne ovat ne muut, jotka sortavat häntä.

Queer-aktivistit kamppailevat myös "turvallisen tilan" puolesta. Turvallisinta on, jos olet itse vähän punk, marginaalia, vaihtoehtoinen. Vaihtoehtoisen tilan perustajat määräävät säännöt, joita muiden pitää heidän tilassaan, kahvilakekkereillä, elokuvanäytöksessä tai kokouksessa noudattaa. Jos et suostu, sinulle tehdään selväksi, että seuraavan kerran ei ole tulemista. Tällainen menettely on traagista etenkin pienemmissä kaupungeissa. Koska pahimmassa tapauksessa feministisestä aktivismista kiinnostunut mutta ei tarpeeksi kaveripiirin silmissä kunnostautunut henkilö suljetaan kokonaan ulkopuolelle.

Entäpä sitten?

Ihan ensiksi nainen tai naiseksi itsensä kokeva voisi yrittää arvostaa itseään. Tarkastella omia aikuisiällä tekemiään valintoja. Hyväksyä ne tehdyiksi, vaikka ei olisi tähänhetkiseen tilanteeseen niin tyytyväinenkään. Miettiä, miten voisi parantaa omaa asemaansa, mutta arvostaa itseään yhtä kaikki.

Tämän jälkeen on helpompi arvostaa toisia. Osallistua vaikkapa keskusteluun siitä, pitäisikö Naisunionin jäsenyys avata "ihan kaikille", tai naisten lisäksi miehille, miten asian haluaakaan ilmaista. Eikä haukkua niitä, jotka näkevät tai ajattelevat toisella tavalla. Voi osallistua keskusteluun seksin ostokiellosta ja arvostaa muita keskustelijoita ja heidän näkemyksiään.

Turvallisemman tilan periaatteet ovat oikein hyviä. Periaatteiden pitäisi koskea myös näitä edistyneempiä queer-aktivisteja: ei heidänkään pitäisi muutamasta väärästä sanavalinnasta tai suunnilleen toisten ihmisten ulkonäöstä olettaa, millaisia ihmisiä nämä ovat.

Ennen kaikkea pitäisi heitellä kiviä vasta sitten jos on itse synnitön. Valta-analyysi on hyvästä, mutta jotta keskustelu pääsisi myös etenemään, ei pitäisi koko ajan joutua palaamaan siihen kysymykseen, kuka nyt katsoo toista pitkin nenänvartta. Koska väheksyvä tai toiset sivuuttava käytös on synti, johon tällä hetkellä syyllistytään ihan joka puolelta, myös marginaalista.

Sanasto:
Ensimmäisen aallon feminismi. Esim. naisten äänioikeuskamppailu (tuolloin ei kuitenkaan käytetty sanaa feminismi).
Toisen aallon feminismi. Radikaali feminismi, joka nosti keskiöön naisen kokemuksen, usein myös naisen ruumiin.
Kolmannen aallon feminismi: feminismi, joka entistä enemmän ottaa huomioon ihonvärin, yhteiskuntaluokan ja seksuaalisuuden vaikutuksen yksilön asemaan

* Kuvitelkaapa tilannetta, jossa naisten äänioikeuskamppailua olisivat johtaneet 70-luvun feministiseparatistit. He olisivat perustaneet naisten (vaihtoehtoisesti lesbojen) parlamentin johonkin kommuuniin ja kansallisessa parlamentissa istuisivat edelleen vain miehet. Jos kamppailua olisivat johtaneet akateemiset kolmannen aallon feministit, he olisivat jääneet riitelemään keskenään siitä, kuka saa edustaa "naisia" tai kenen "kokemus" pääsee esiin, eikä äänioikeutta oltaisi saatu sittenkään.

Kirjoittaja on Unionin jäsen