Vuosiraportti 2021

Kun Anneli niin minäkin. Toinen koronavuosi toi muassaan etäkursseja, etäharjoituksia, striimejä ja paljon perumisia. Toisaalta se on sisältänyt myös paljon kirjoittamista, lukemista ja lautapelejä.

Maaliskuussa ilmestyi kolmas tietokirjani, opas nimeltä Sinä julkaiset kirjan. Sen julkaisi Penelope-kustannus, oman Proosakuiskaaja-yrityksemme aputoiminimi. Opas on saanut kiitosta käytännönläheisestä ja suorapuheisesta otteestaan. Se on tarkoitettu harrastajakirjoittajille, kirjailijoille, kaikille kirja-alasta kiinnostuneille sekä esimerkiksi julkaisutoiminnasta kiinnostuneille yrityksille.

Maaseudun Tulevaisuus teki kirjasta tuoreeltaan juttua, joka on luettavissa täällä. Kirja on arvosteltu täällä ja täällä ja sen voi tilata täältä: https://holvi.com/shop/proosakuiskaaja/.

Keväällä 2021 Penelope-kustannukselta ilmestyi myös minun ja Shimo Suntilan toimittama Kultainen antologia -verkkojulkaisu, johon laadin esipuheen ”Aina ei voi tiivistää - 10 vuotta uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota”. Antologian on valittu kahdeksalta kirjoittajalta seikkailullisia novelleja. Esipuhe on omasta mielestäni merkittävin teksti, jonka olen julkaissut tänä vuonna, ja se kuten koko antologia on ladattavissa ilmaiseksi täältä.

Proosakuiskaaja osallistui myös ensimmäistä kertaa Helsingin kirjamessuille jaetulla pöytäpaikalla Vaskikirjojen kanssa ja perusti oman pienen verkkokaupan. Penelopen ja Tarinalankojen valikoimaan voi tutustua täällä.

Vuoden isoin urakka oli tilauskirjan kirjoittaminen yhdessä asiakkaan kanssa. Teos ilmestyy alkuvuodesta 2022 ja kertoo tamperelaisen urheilualan maahantuontiyrityksen 20-vuotisen tarinan. Oli mielenkiintoista kurkistaa omien tuttujen ympyröiden ulkopuolelle ja tehdä jotain aivan muuta!

Kirjoitin vuoden aikana historiallista romaania, joka sijoittuu Saksan hansa-aikaan 1400-luvulle. Romaani sisältää fantastisia elementtejä ja se on saanut innoituksensa prinsessa Hedwig Saksilaisen (1445–1511) elämästä. Vuoden aikana romaani saavutti harjakorkeutensa, mutta paljon on vielä tekemistä, ennen kuin olen siihen tyytyväinen.

Kirjoitin kolme novellia: historiallisen kauhunovellin ja matkailukauhua sisältävän novellin ensi vuonna ilmestyviin antologioihin, sekä scifinovellin, joka toivottavasti julkaistaan myöhemmin. Novellini ”Painovoiman sieppaamat” esitettiin tsekinkielisenä käännöksenä Tsekin yleisradiossa keväällä 2021. Lisäksi novellini Valaanpyytäjän vaimo ilmestyi uusintapainoksena Steampunk! Messinkiä ja morsiamia -antologiassa syksyllä 2021.

Kursseja pidin Tampereen seudun työväenopistossa sekä Tampereen Kesäyliopistossa sekä annoin palautetta käsikirjoituksista Proosakuiskaaja-yrityksemme kautta. Touhusin mukana Osuuskumma-kustannuksessa mm. kustannustoimittajana, -päällikkönä, myyntitiimin jäsenenä sekä Tampere Steampunk Festival- ja Tampereen Kirjafestarit -tapahtumissa. Kirjailijoita haastattelin yleisön edessä Roosalupi-illassa marraskuussa sekä Kirjafestareilla joulukuussa. Esiinnyin itse Pirkkalaiskirjailijoiden perustamalla Kirjailija kotiin -kanavalla huhtikuussa ja Kirjastoseuran fiktiopäivässä Metsossa marraskuussa.

Harrastuspuolella lauloin tamperelaisen Kanerva-kuoron mukana niin pienryhmän kuin koko kuoron voimin yhteensä viidellä keikalla, mikä oli korona-aikana yllättävä saavutus.

Koronakurimuksessa ei paljoa matkailtu, mutta osallistuin kuitenkin pohjoismaiseen Fantastika-konferenssiin Tukholmassa marraskuun lopussa. Kotimaassa kävin muun muassa Savonlinnassa, Punkaharjulla, Seinäjoella ja Lapissa.

Täytin marraskuussa 40 vuotta. Ikä karttuu jos kohta ei vielä paina. Erityisiä toiveita ensi vuodelle minulla ei ole, paitsi että pandemia menisi ohi. Vuonna 2021 soitin aivan liian vähän pianoa, yritän korjata asian ensi vuonna.

Kiitän Taiteen edistämiskeskusta ja Suomen Kirjailijaliittoa taiteellisen toimintani tukemisesta.

Menestyksekästä uutta vuotta 2022 kaikille Margaret Pennyn muistikirjan lukijoille!

PS. Kurkkaa myös Osuuskumma-kustannuksen kevät 2022.

Kirjan julkaisemisen jälkeen - sekalaisia tunnelmia

Olen lapioinut hommia, jotka olivat jääneet Syyskuun jumalien julkaisun ja Worldconin jälkeiseen aikaan. Kun kesäkuun vaihteessa palautin käsikirjoituksen taittoon, lähdin mökille ja kuvittelin, että alan seuraavana päivänä kirjoittaa uutta kirjaa. Ei se mennyt ihan niin, vaan kesä meni lomaillessa, Worldconin julkaisuja valmistellessa ja vedoksia lukiessa.

Ensimmäiset lukijakommentit ovat ilahduttaneet kovasti. Noin muuten en ole ehtinyt vastaanottoa ajatella (lue: murehtia). Kävin viikko sitten sunnuntaina Helsingissä Art Goes Kapakassa keskustelemassa Iia Simeksen kanssa uudesta kirjasta ja yleensä kotimaisesta spekulatiivisesta fiktiosta. Kiitos kaikille, jotka olitte kuuntelemassa Vltavassa ja tulitte juttelemaan haastattelun jälkeen! 

Kuva: Hannu Peltonen

Kotimaisesta spefistä viimeisen viiden vuoden aikana on muuten ilmestynyt englanninkielinen katsaukseni Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien Cosmos pen -lehdessä. Jos lehti jäi conista nappaamatta, sen saa täältä.

Worldcon merkitsi myös päätepistettä Osuuskumman englanninkieliselle antologiahankkeelle. Never Stop -teoksen voi hankkia paperisena täältä tai e-kirjana iTunesista, Amazonista tai Elisa Kirjasta. Iloinen uutinen on, että Persistent Visions Magazine hankki reprints-oikeudet novelliini The Whaler’s Wife tuoreeltaan conin jälkeen. Lehden toimittaja oli hankkinut antologian conista, lukenut sen ja innostunut novellista. Kerron lisää myöhemmin, kun tiedän, milloin se ilmestyy.

Osuuskummalla on muitakin kiinnostavia käännöshankkeita luvassa. Olen toimittamassa ruotsinkielistä antologiaa osuuskummalaisten novelleista. Kymmenen novellia sisältävä antologia ilmestyy ensi vuonna, kerron siitäkin enemmän lähempänä ajankohtaa. Kirjallisuuden vientikeskus FILI tukee ystävällisesti käännöstyötä. 

Samalla teen seuraavaa kirjaa, opaskirjaa kodin rahoista, joka ilmestyy sekin ensi maaliskuussa. Leppoisa opas huusholliin -kirjan jatko-osa on ollut minulla ja kollegallani Aino-Maijalla työn alla nyt jo pari vuotta. Tietokirjoittaminen on erilaista kuin kaunokirjallisuuden kirjoittaminen, mutta vähintään yhtä antoisaa, eikä vähiten ryhmätyön vuoksi. Silloin tällöin on hyvä päästä ulos omasta päästään.

Yritän jarrutella mopoa, ettei riistäytyisi käsistä. Kaikkea uutta ja innostavaa olisi käsillä kansainvälistymisen tiimoilta, ei liittyen niinkään kirjoittamiseen kuin pienkustantajana kehittymiseen. Worldcon raotti monenlaisia ovia, ei vähintään sitä kautta, että ainakin minua se rohkaisi kokeilemaan asioita, joita en ole ennen tehnyt. Eniten rohkaisua sai siitä kiinnostuksesta, jota ulkomaalaiset vieraat osoittivat suomalaista spefiä kohtaan.

Olen yrittänyt rentoutua. Siivonnut työpöytäni, yrittänyt keräillä ympärille kauniita esineitä ja olen hakenut netistä kuvia kauniista kirjastohuoneista ympäri maailmaa. Yrittänyt myös kesän jäljiltä syödä terveellisesti ja kiertää korkin kiinni, vaihtelevalla menestyksellä.

Viikonloppuna 2.9. osallistun Työväenkirjallisuuden päivään Tampereen Werstaalla klo 11-17. Päivystän Pirkkalaiskirjailijoiden myyntipöydän takana, tulkaa moikkaamaan ja hakemaan omistuskirjoitus Syyskuun jumaliin!

Työväenkirjallisuuden päivä: http://www.tkm.fi/tkp15/

Pöydän toisella puolella I

Olen monta kertaa halunnut blogata pienkustantamisesta, mutta otsikko on täysin riittämätön kattamaan sitä kirjoa, josta kirjailijan, journalistin, osuuskunnan jäsenen, kirjoittajaohjaajan ja fandomin jäsenen elämäntapa muodostuu. ”Pöydän toisella puolella” kattaa nämä alueet jokseenkin kaikki. Alueita yhdistää se, että siinä ollaan vastakkaisella puolella sitä pöytää, jonka ääreen kirjailija mielikuvissa sijoitetaan.

Toimittajana haastattelen kirjailijoita, kustannustoimittajana toimitan muiden tekstejä, tapahtumissa ja coneissa istun niin yleisössä kuin paneeleissakin, kirjoittajakoulutuksessa olen se ohjaaja, en vain omaan taiteeseensa keskittyvä kirjoittaja. Yhden työpäivän aikana roolit voivat vaihdella monta kertaa. Koska roolit ovat limittäisiä, en edes yritä erotella niitä toisistaan. Ainoastaan journalismiin minulla on muodollinen koulutus, kaiken muun olen opetellut työn ohessa.

Riku Korhosen kanssa Roosalupilla tammikuussa. Kuva: Hannu Peltonen

Kollega Juha-Pekka Koskinen kirjoitti blogissaan vastikään, ettei tiedä mitä se myyttinen, kotona uurastava kirjailija tekee: ”Kollegat, nuo pirulaiset, ovat kaikki erilaisia, joten paha on yleistää.” JP Koskinen on tuottelias ja nopea kirjailija, minä taas olen helvetin hidas. Siitäkin syystä teen tätä kaikkea muuta. (Omaa kirjailijan päiväänsä on muuten avannut myös Anneli Kanto).

Tänä keväänä olen ohjannut kirjoittajaryhmiä muun muassa työväenopistossa, kesäyliopistossa ja Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien kurssilla. Lehtijuttuja en ole ehtinyt kirjoittaa, mutta olen haastatellut kirjailijavieraita Tampereen proosaklubilla.

Aika

Virolaisten runoilijoiden teksteistä suomennettiin viime vuosikymmenellä antologia, jolla oli mainio nimi Ajattelen koko ajan rahaa. Minä ajattelen koko ajan aikaa, sitä on liian vähän, se juoksee silmien edestä ja sormien läpi ja loppuu kunkin päivän osalta aivan liian pian. Tällä hetkellä en joudu laskemaan niin visusti joka penniä, mutta joudun budjetoimaan aikani ja voimavarani tarkasti.

Olen 35-vuotias, eikä minulla ole koskaan ollut vakituista työpaikkaa. Valmistuin media-alalle viime vuosikymmenen puolivälissä, jolloin mediatalot alkoivat irtisanoa porukkaa. Olen ollut freelancer lähes koko työurani. Tuntuu, että koko ajan pitää työskennellä entistä kovemmin, jotta saisi edes nykyisen työtilanteensa pidettyä, saati kohennettua sitä. Koko ajan on uutta opittavaa. Vasta viimeaikoina olen tajunnut esimerkiksi jälkihoidon merkityksen, eli suhde asiakkaaseen ei katkea, kun viimeinen työ on saatu päätökseen, vaan yhteydenpidon pitäisi jatkua jollakin tavalla, jos haluaa lisätöitä.

Archipelaconissa Maarianhaminassa 2015 ruotsalaisten kirjailijoiden Kristina Hårdin ja Karin Tidbeckin kanssa. Kuva: Juri Timonen

Minulla ei ole vapaa-aikaa. Kirjoitan tai toimitan aamulla ja luen, lähetän sähköposteja ja hoidan muutenkin juoksevia asioita illalla. Lomat vietetään niin, että lapsi tulee mukaan työmatkoille. Toukokuussa hän pääsee Uppsalaan kielikylpyyn pelaamaan kännykällä, kun vanhemmat ovat scifi-tapahtumassa esiintymässä. Kesänvietto mökillä on vuoden tärkeä työlohko, silloin kirjoitetaan saunakamarissa, kun ei ole opetusta tai muita keikkoja.

Palkaton työ on myös työtä. Pitäisi kirjoittaa blogiin ja päivittää sosiaalisen median tilejä. Osuustoiminnalla pyrimme kasvattamaan arvoa omalle yrityksellemme juurikaan nostamatta siitä itsellemme palkkaa. Marginaalisen kirjallisuudenlajin kuten spefinovellin kustantamiseksi osuuskuntamalli puolestaan on välttämätön, kun kaupallinen kustantaja ei yleensä näin pienen yleisön kirjallisuuteen tartu.

Elämä

Työn ja vapaa-ajan sekoittuminen on tietysti ammatinvalintakysymys, mutta välillä törmään teollisen työn yhteiskunnan rajoituksiin ja asenteisiin. Illat ja viikonloput meillä jompi kumpi vanhemmista on usein opettamassa tai kokouksessa, eli se ei ole mitään perheaikaa. Omat ja lapsen harrastukset ja esimerkiksi vanhempainillat jäävät tämän vuoksi helposti väliin, ei auta, vaikka meillä päivällä olisi teoriassa paremmin aikaa kuin normaaliyhteiskunnan työssäkäyvillä vanhemmilla. Joka kerta hävettää, kun pyydämme lapselle lupaa olla ylimääräinen päivä poissa koulusta vanhempien pitkän viikonloppumatkan takia. Meillä ei ole kotikaupungissamme verkostoja tai sukulaisia, jotka voisivat lähettää lapsen kouluun ja olla iltapäivällä kotona tiukassa tilanteessa.

Vapaata freelancerin päivärytmiä ei ole, sillä lapsen koulu alkaa joka päivä kahdeksalta. Toisaalta pikkukoululainen ei joudu viettämään iltapäiviään yksin, koska yleensä aina vähintään toinen vanhemmista on kotona, toisaalta työpäivä helposti katkeaa, kun lapsi tulee koulusta kotiin.

Taannoin hain alennusta lapsen päivähoitomaksuihin, kun perheen tulot putosivat toisenkin vanhemmat jäätyä freelanceriksi. Kokosin apurahapäätökset, niukat palkkanauhat ja muut tositteet kuoreen ja postitin suunnittelijalle. Päätöksen saamiseen kesti melkein vuosi, tosin onneksi laskua ei pätkähtänyt tuolta ajalta yhtäkkiä maksettavaksi. Työvoimaviranomaisten kanssa en ole edes yrittänyt asioida sitten vuoden 1999.

Markkinointi

Oman lohkonsa ajasta haukkaa markkinointi. Tämä on se asia, jota yritän koko ajan juosta kiinni, mutta joka koko ajan karkaa. Markkinoinnin ja myynnin alkeellisuus on usein meikäläisten kulttuurialan osaajien ongelma. Kirjailijat kyllä kiltisti perustavat some-tilejä ja osallistuvat tapahtumiin, mutta ajattelutapa useinkin on, että se nyt menee siinä sivussa. Mutta jos kirjailijan pitäisi elättää itsensä käytännössä yrittäjänä, ei voi olettaa, että markkinointi siinä sivussa vain "hoituu".

Tätä asiaa ei voi korostaa liiaksi. Varsinkin jos on uusi alalla, ei ole niin kuuluisa kirjailija että naistenlehdistä varsinaisesti soiteltaisiin, eivätkä toimivat verkostot esimerkiksi keikkojen saamiseksi ole vielä syntyneet, vapaa kirjoittaja joutuu markkinoimaan itseään. Markkinointia ei voi tehdä kaiken muun ”päälle”, vaan sille on osoitettava oma aikansa ja paikkansa. Kyllä, tämä tarkoittaa, että jotakin muuta jää tekemättä.

Osuukumman mainosvideon kuvauksissa. Kuva: Hannu Peltonen

Olen oppinut hyväksymään sen, että markkinointiin käytetty aika on pois kirjoittamisesta: jalkatyö kirjakaupoissa (kirjailijavieraille ei yleensä makseta), seminaareihin ja ilmaistapahtumiin osallistuminen, yhteydenpito esimerkiksi eri koulutusten järjestäjiin, juttujen kaupitteleminen julkaisuihin, nettisivujen näpertäminen tms. vievät tuhottomasti aikaa. Viime kädessä hakemusten tekeminen on myös markkinointia jollekin, apurahan myöntäjille.

Mutta leipää ei tule pöytään vasta siitä, että on kirjoittanut hienoja kirjoja tai on todella hyvä asiantuntija, vaan jonkun pitää ensin tulla tietoiseksi kahdesta edellä mainitusta seikasta. Freelancerina työskentely ei tarkoita sitä, että saa tehdä mitä haluaa, vaan siinä joutuu tekemään uhrauksia myös tylsempien asioiden eteen. Viikottainen joogatunti tai keramiikkakerho jää väliin, tai HBO:n sarjan uusi jakso. Se on valitettavaa.

Minäkään en osaa tai muista tai tajua kertoa tekemisistäni aina edes silloin, kun siitä olisi välitöntä hyötyä. Mutta markkinointiin voi yrittää kehittää myös positiivisen asenteen. Ajatella, että olkoonkin, että Suomessa on perinteisesti ollut paheksuttavaa nostaa omaa häntäänsä. Ollaan me ylpeitä tekemisistämme ja kerrotaan, missä mennään. Mallia tarjoavat vaikkapa amerikkalaiset kollegat.

Jos ei alkuvaiheessa ei pysty panostamaan verkostojen luomiseen, voi olla hyvä ratkaisu kokeilla ensin siipiään päivätyön ohella. Myös työttömyyspäivärahan lisäksi saa nykyään tienata sen 300 euroa kuussa ennen kuin se vaikuttaa tukiin. Tämä voi riittää siihen, että saa freelancer-hankkeensa vauhtiin, ainakin vähäksi aikaa. Keljuin tilanne on niillä, joita karenssi uhkaa, he joutuvat seulan tiukimman soveltamisen mukaan periaatteessa kirjoittamaan salaa.

Lopuksi:

Tavattoman onnellinen olen, jos satun jostain saamaan apurahaa. Apuraha merkitsee minulle mahdollisuutta keskittyä edes lyhyiksi jaksoiksi kirjoittamaan ilman tätä kaikkea muuta. Apurahat ovat monille kirjailijoille myös työn ensisijainen edellytys.

Tässäpä tämä ensimmäinen osa. Seuraavaksi kirjoitan osuustoiminnasta.

Millenniaalit emoticon-maailmassa

Mainitsin viime kirjoituksessani y-sukupolven ja sille kuuluvan tunteen oikeutuksesta. Samastun vahvasti kuvauksiin y-sukupolvesta, jolle on pienestä pitäen opetettu, että nämä ovat erityislaatuisia. Tämä ennenkin linkkaamani Huffington Postin artikkeli summaa tähänastisen elämänkokemukseni kutakuinkin täydellisesti.

Mikä näyttää hyvältä paperilla ei kuitenkaan välttämättä kestä tarkastelua todellisuutta vasten. On nimittäin niin, että todellisuudessa olen "millenniaaliksi" (määritelmästä riippuen 1977/1983–1995 -syntyneet) vähän liian vanha, ensisijaisesti sen vuoksi, että ehdin työllistyä omalle alalleni ennen vuoden 2008 talouskriisiä. Mutta jos ei muuta, niin Johannes Ekholmin teos Rakkaus niinku todistaa sen.

Suomessa yhdeksänkymmentäluvun alun lamaa on sanottu y-sukupolven määrittäväksi kokemukseksi. Ehdin kuitenkin, seitsemänkymmentäluvun puolella syntyneiden toverieni tavoin, nauttia lapsuuteni ajan hyvinvointivaltion hedelmistä koulukuraattoreihin ja koulun hammashoitolaan. Niukin naukin ehdin työskennellä toimituksessa ennen kuin mediataloja alettiin saneerata entistä raskaammalla kädellä. Työllistyin pätkissä, mutta toimituskulttuuri oli vielä irtisanomisia edeltävältä ajalta.

Minun sukupolvelleni, jos sellaista on, vuoden 2008 talouskriisi oli olennaisempi kuin edellinen lama. Ehdin sisäistää vain y-sukupolven itseriittoisuuden, en sitä epävarmuutta. En elänyt pitkitettyä nuoruutta. Hyvä, kun elin nuoruutta ollenkaan. Minulla ei ole älypuhelinta tai kulutusluottoa, nuoruuteni toiveammatti oli tulkki enkä ole koskaan käyttänyt Whatsappia tai Instagrammia. En kadu yhtäkään tekemääni valintaa.

Tuntuu, että olen saanut kaiken, kun ihan vähän matkaa perässä tulleille ei jäänyt juuri mitään.

Ainakaan paljon ei ole jäänyt työmarkkinoista jäljelle Rakkaus niinku- romaanin päähenkilöille. Kolmekymppinen toimittaja Joona on saanut potkut paljastettuaan työnantajansa rasistiset asenteet lukijoille. Hänellä ei ole luottotietoja, hän asuu isänsä luona ja viettää päivät katsomalla tosi-tv:tä tai juttelemalla chatissa tai baareissa kavereiden kanssa. Joonan isä ei ole sen onnistuneempi tapaus. Hän on eronnut Joonan äidistä ja elää reippaan savolaisnaisen rakentamassa kodissa, jossa hän kirjoittaa ”knausgårdilaista” läheisensä likoon laittavaa sukupolvieeposta.

Joona päättää laatia oman romaanin nauhoittamalla yksityisiä keskusteluaan ja julkaisemalla chattinsa sisällön copy-paste-menetelmällä. Nämä chat-keskustelut ja baarikeskustelut on "litteroitu" romaaniin mahdollisimman autenttisesti. Näin saadaan valtava määrä materiaalia, joka kuitenkin ennen pitkää alkaa puuduttaa.

Romaania on vaikea arvioida kaunokirjallisuutena, siksi hajanaiselta ja editoimattomalta vyörytykseltä se vaikuttaa. Ilmaisu on enemmän dokumentaarista kuin kaunokirjallista proosaa. Romaani on helppolukuinen ja siinä on paljon hauskoja kohtia:

”kuuntelen rihanna work work work
käyn läpi facebokkaverit ja koitan
poistaa kaikki epämääräset
lähtöluku 1005
poistan kaikki vittumaisimmat, jää 743
poistan kaikki jotka koulusta tai baareista
tuttuja joita en pysähtyis moikkaamaan
jos tapaan kadulla, tippuu 650:een…”

Romaanin naiset – chatin toisessa päässä Joonaa terapoiva kuvataiteilija SAD91RL sekä arkkitehdin kanssa naimisiin ehtinyt ex-tyttöystävä, graafinen suunnittelija Caritas (nyökkäys Mika Waltarin Suuren illusionin puoleen) – tuntuvat saaneen nuorta miestä paremmin elämän syrjästä kiinni.

Romaanin heikkoudet ja vahvuudet ovat nerokkaasti samalla myös millenniaalien heikkouksia ja vahvuuksia. Millenniaaleissa on valtavasti hyviä puolia. He ovat yksilöllisempiä ja hauskempia kuin me, jotka parikymppisinä ajattelimme vain omaa uraamme tai sitten maailman pelastamista – aktivismi kansalaisliikkeissä tai puolueissa on lopulta vain yksi muoto karrierismista. He ovat älykkäitä ja ilkeitä, ruusunpunaiset lasit on tempaistu silmiltä ajat sitten. Jopa miehet ovat parempia: he uskaltavat halata ja olla herkkiä.

Raivostuttavana piirteenä on huomion keskittyminen helsinkiläiseen (uus)mediasukupolveen. Suurin osa millenniaalienkin sukupolven työstä tehdään kuitenkin vielä taulukkopalkkojen maailmassa, ei läppärillä etelähelsinkiläisessä kahvilassa. Vähän samasta syystä en ole koskaan syttynyt sukupolveni suosituille yhteiskunnallisille bloggareille. Kirjoitukset eivät tunnu olevan minua varten.

HS (jonka luen paperiversiona, kiitos vain) kertoi tänään, että Kiinassa on 415 miljoonaa nälkäistä, koko suvun sparraamaa ja aiempia sukupolvia koulutetumpaa 16-35-vuotiasta millenniaalia. Sillä aikaa kun meille on kerrottu, että voimme opiskella vaikka performanssitutkimusta jos se tekee meidät onnelliseksi, kiinalaiset nuoret tuntevat perheen ja suvun paineet niskassaan.

Heihin verrattuna Johannes Ekholmin romaanin Rakkaus niinku -henkilöt tuntuvat elinkelvottomilta. Amerikka hiipuu, Trump on sen kuolinkorinaa. Eurooppa on pian uusi Antiikki.

En voi sanoa syttyneeni Johannes Ekholmin kirjasta, mutta olen iloinen, että luin sen. Nyt ymmärrän vähän paremmin, miksi y-sukupolvi on toisaalta niin keskittymiskyvytöntä ja pinnallista ja toisaalta itselleen niin säälimättömän ja kohtuuttoman ankaraa.

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (Otava 2016)

Jatkoa viime numerosta

Jatkan vähän viime päivitykseni pohdintoja. Vierailin tosiaan lauantaina Orivedellä opettamassa vähän samanlaisessa koulutuksessa kuin olen itse käynyt aikanaan. Tuo koulutus oli monimuoto-opetusta eli kerran kuussa kokoonnuimme lähiopetusviikonloppuun, lopun aikaa kirjoitimme omaa kässäriämme. Kurssi oli harvinaisen satoisa, ainakin neljä meistä on myöhemmin julkaissut käsikirjoituksensa.

Kokopäiväinen kirjailijuus oli minulle viime vuosikymmenellä vielä kaukainen haave. Ajattelin, että se koittaa sitten, kun olen todistanut itselleni ja muille olevani olevani sen arvoinen ja olen saavuttanut riittävästi menestystä kirjailijana. Huomatkaa ristiriita: kirjailijaksi voi kutsua itseään vain, jos on saavuttanut riittävästi menestystä… kirjailijana.

Joten päätin hypätä välivaiheen yli suoraan lopputulokseen. Kirjoittamisessa parasta on, että voi mennä suoraan asiaan. Kun kirjoitan, olen kirjoittaja.

Kirjailijaselfie tabletti kädessä. Huomaa suklaapatukan kääre. Kuva: Saara Henriksson

Minussahan on vain kaksi asetusta: hyperaktiivinen tai kooma. Pyrin saamaan mahdollisimman paljon aikaan aktiivisina kausinani, muuten keskityn makaamaan sohvalla. Sen voi huomata tämän blogin päivitystahdistakin. En oikein taivu tasaiseen, järjestelmälliseen työskentelyyn. Siksikin viime päivityksessä kuvaamani freenlancerius sopii minulle.

En ole kirjailija siksi, että minulla olisi poikkeuksellinen sanankäytön lahja, vaan siksi, että haluan. Voisin kutsua itseäni myös toimittajaksi ja keskittyä lehtityöhön. Onnistuessaan siitä ainakin maksettaisiin paremmin. Mutta nyt mennään näillä. Jos minulla on jokin kirjoittamista edesauttava ominaisuus, niin se, että unohdan pettymykset nopeasti. Sitä sanotaan myös resilienssiksi.

Muutenkin on hyvä tiedostaa, että on pelattava niillä korteilla, jotka on sattunut käteensä saamaan. Ne voi pelata hyvin tai huonosti. Tai sitten voi viskoa kortit lattialle, valella ne bensalla ja sytyttää tuleen, ja pomppia niiden päällä. Luovat ihmiset tekevät sitäkin!

Joskus sanottiin, että miehet kuvaavat urapolkuaan päämäärätietoisena etenemisenä ja naiset kuvaavat ajelehtivansa. Tosiasiassa kenekään kirjailijan ura ei ole suoraviivainen. Ylipäätään jokainen vaihtaa suunnitelmaa, jos parempi vaihtoehto tulee tarjolle, tai ainakin siihen olisi syytä. Toisin sanoen kaikki ajelehtivat sattuman varassa.

Kaikkea ei voi toteuttaa yhtä aikaa, joudun sanomaan itselleni yhä uudelleen ja uudelleen. Totean tämän vähän katkerana, koska en taaskaan pärjännyt Portti Science Fiction -kilpailussa. Mutta kaikki julkaisukanavat eivät ole kaikille. Ei ole pakko tehdä sitä mitä kaikki ”muut” tekevät.

Minulle menestys on sitä, että pystyn tekemään työtä ja kirjoittamaan, jopa elämään sillä. Auttaa, jos ei ota itseään liian vakavasti. On myös hyvä jos kirjoittaminen ei ole ainoa tärkeä asia elämässä.

Kirjailijan työ on sellaista, että sitä tehdään joka tapauksessa, olosuhteista huolimatta. En osaa sitä oikein muutenkaan kuvailla.

Oriveden opistolla oli hauskaa käydä pitkästä aikaa. Puhuin romaanin rakenteesta ja henkilöhahmojen välisistä yhteyksistä. On hyvä, että kirjoittamiselle varataan erityinen aika ja tila. Luultavasti jokainen kirjoittaja tarvitsee elämässään jaksoja, jotka on varattu vain kirjoittamiselle. Osa minusta haluaisi jäädä lopullisesti johonkin tuon kaltaiseen residenssiin. Mutta ei minusta oikein olisi siihenkään, enää. Maailma tapahtuu muualla.

Leppoisaa joulunalusaikaa kaikille kirjoittajille!

Inventaario

Vietin tässä vähän aikaa sitten syntymäpäivääni. Ikääntymisen kunniaksi listasin keskeneräisiä kirjoitusprojekteja. Projektien inventoiminen on eräs masokismin muoto, kun huomaa, mitä kaikkea on vielä tekemättä. En kerää keskeneräisiä hankkeita taktikoidakseni, vaan niillä vain on taipumus kerääntyä. Tässä ne ovat:

Kolmas romaani, työnimi Syyskuun jumalat. Päähenkilö on amerikkalainen yliopisto-opettaja, joka muuttaa asumaan Budapestin historialliseen keskustaan. Siinä on remontti, joka ei valmistu koskaan, kadonnut naapuri ja seinään päättyvä raitiolinja. Myös tulva, kurtisaani ja kivienkeli. Vaihe: Tällä hetkellä kolmannella(?) editointikierroksella minulla, seuraavaksi jälleen kustannustoimittajan vuoro. Toistetaan niin monta kertaa kuin tarpeen. Laajuus: noin 53 000 sanaa.

Salainen projekti 1: Nuorista ja aikuistuneista aktivisteista kertova tarina. Vaihe: ensimmäinen versio kirjoitettuna. Laajuus tällä hetkellä: 35 873 sanaa.

Salainen projekti 2: Tarina, joka voisi olla chick litiä, mutta miehen sijaan päähenkilöt (naiset) etsivät työtä. Vaihe: Vuosia muotoaan hakenut hanke on nyt tekeytymässä romaaniksi. Laajuus tällä hetkellä: 28 388 sanaa.

Ei-niin-salainen projekti 1: kirjoitan Aino-Maijan kanssa jatko-osaa siivouskirjalle Leppoisa opas huusholliin, aiheena oma talous. Tietokirjan kirjoittaminen on hyvää vaihtelua kaunokirjallisuudelle, varsinkin, kun sitä tekee parityönä. Syksyn valopilkku. Vaihe: alkutekijöissään, mutta edistyy. Laajuudesta ei kannata vielä puhua.

Erittäin salainen projekti 1: fantasiaromaani, jonka joskus vielä kirjoitan! Niin!

Minulla on myös haaveena joskus koota kirjoittamistani scifi- ja fantasianovelleista kokoelma. Novelleja minulla on kovalevyllä ja julkaistuna itse asiassa aika monta, mutta parhaatkin vaativat hiomista. Lisäksi haaveilen ihan realistisen novellikokoelman julkaisemisesta, mutta tätä varten novelleja pitäisi kirjoittaa vielä paljon lisää, eikä niitä synny kovin nopeasti. Eli todellisia tulevaisuuden hankkeita ovat nämä, vähän niin kuin Mars-lento.

Olen myös luvannut olla mukana kahdessa antologiassa ensi vuonna, näistä lisää myöhemmin.

Sellaista. En liitäkään postaukseen mukaan tällä kertaa kuvaa työpöydän tai kirjahyllyn pinoista, vaan saatte katsoa tätä rauhoittavaa luontokuvaa.

Kuva: Saara Henriksson

The Grind

Kameron Hurley käyttää scifikirjoittamisen ammattimaista puolta käsittelevissä kolumneissaan toistuvasti sanaa ”grind”. Sen voi kääntää oravanpyöräksi, mutta minulle sanasta tulee enemmän mieleen verbi ”raastaminen”, niin kuin raastinraudalla. ”Grind” sisältää työn ja siihen kuuluvat todelliset ja sisäistetyt vaatimukset siitä, mitä kirjoittajan ”pitäisi” tehdä.

Yksi asia, joka kirjoittajalle tänä päivänä itsestään selvästi ”kuuluu”, on sosiaaliseen mediaan osallistuminen. Omia kanavia myöten tiedotetaan työn vaiheesta, tulevista julkaisuista ja juhlitaan saavutuksia. Epäonnistumisia tai kriittisiä puheenvuoroja ei tuoda esille, koska ne huonontavat hyvää meininkiä. Sosiaalinen media on larppi, jonka nimi on ”Kaikki muut ovat täydellisiä” ja ”Kaikilla muilla menee hiton hyvin”. Ja jos sinulla ei olekaan, niin se on varmaan oma vikasi, koska muuthan näkyvät pärjäävän niin hyvin.

Havaintoni mukaan pidempään kirjoittaneilla ja julkaisseilla on tietty näköharha suhteessa muihin samassa tilanteessa oleviin. Kirjoittaminen ja julkaiseminen on kuin soutamista huonolla ilmalla. Kaikki lähtevät samasta rannasta ja tuntuu, että toiset ehtivät heti pidemmälle, jo esikoiskirjasta alkaen. Itse näkee lähinnä oman kamppailunsa, koska sateelta ei erota enää lähtöpistettä eikä soutaessa pysty pitämään silmällä myöskään sitä, mihin on menossa. Mutta sitten kun vilkaisee sivuille, niin huomaa, että siinä on jotain kolme tyyppiä reuhtomassa, loput on jääneet tyynemmille vesille. Eikä niillä kolmella-neljällä ole kenelläkään sen helpompaa, niiden naamat ovat ihan sen saman sadeveden ja rään peitossa kuin itselläkin.

Kateutta sanotaan suomalaisten perusominaisuudeksi. Ja näinhän se menee: yksinyrittäjä kadehtii palkansaajaa, kokonaistyöaikaa painava ylempi toimihenkilö kadehtii naapurin sossupummia ja eläkeläinen turvapaikanhakijan vastaanottorahaa. Työlääntynyt perheenäiti kadehtii yksinhuoltajalta lapsivapaata viikonloppua, onhan näitä. Tarpeeksi huonolla itsetunnolla varustettu kansalainen voi kadehtia jopa vammaiselta tämän aivovammaa.

En usko, että kateus on suomalaisille sen ominaisempaa kuin muille kansoille. Ihminen, joka arvostaa ominaisuuksiaan tai valintojaan, ei yleensä kadehdi toisten ominaisuuksia tai valintoja. Sen sijaan vertailu muihin voi tuottaa alemmuudentunteita kenelle tahansa. Sosiaalinen media ei tue kirjoittajan itseluottamusta. Ne muutamat peukutukset unohtuvat nopeasti, vahvemman jäljen tekee mielikuva muiden pärjäämisestä.

The Grind ylhäältä päin katsottuna. Kuva: Saara Henriksson

Larppiin kuuluu myös jatko-osa, jonka nimi on ”Helppoahan sinun on.” Jokainen kirjoittaja kuulee näillä sanoilla alkavan lauseen lähipiiristään jossain vaiheessa. Voidaan sanoa esimerkiksi, että helppoahan sinun on, kun olet saanut kirjan julki. Tosiasiassa romaanin julkaiseminen ei ole koskaan helppoa. Minulla se vaati monta vuotta, kolme käsikirjoitusta ja useita hylsykirjeitä.

Tai että sinulla on helppoa, kun sinulla ei ole tuota asuntolainaa. Tämä lausutaan painokkaasti, kuin asuntolaina olisi kohtalo, vääjäämätön tosiasia ihmiselossa. Mutta ihminen voi myös tehdä valinnan olla hankkimatta omaa asuntoa. Muuten, kun usein sanotaan, että kirjailijana on vaikeaa tai mahdotonta elää Suomessa, tällä oikeastaan tarkoitetaan, että kirjailijana on vaikeaa kerätä omaisuutta ja elää keskiluokkaista elämää.

Lapsettomalle voidaan tokaista, että sinullahan on sitä on aikaa, koska olet perheetön. Hesarin kolumnissa joku kirjoitti äskettäin viisaasti, että jos työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, kokeilepa työttömyyden ja perheen yhdistämistä. Saati, jos ei ole työtä eikä perhettä. Usein on myös niin, että työ suojelee perheeltä ja perhe työltä. Monilla ei ole edes sitä palapeliä, jota kasata.

Kollega sanoi asiasta niin hienosti, ettei minulla ole mitään lisättävää: ihmiset tarvitsevat tekosyynsä, jotta he kestävät kasassa. Samaten naurattaa aina, kun joku viittaa freelanceriuteen "oravanpyörästä hyppäämisenä”- Tienuun epäkiinnostava maailma kun on ihan sama, paitsi että joka ikisen keikan joutuu myymään erikseen. Kaunokirjallisuus joutuu siinä samalle "miten voin saada tästä rahaa" -viivalle kaiken muun kirjoitustyön kanssa.

Asia, joka The Grindissä itseäni tökkiikin kaikkien eniten, on tietty ulkokirjallinen ammattimaisuuden mentaliteetti. Se tekee kaikesta itse kirjoittamistoiminnan ulkopuolisesta toiminnasta sellaista pöljää puljaamista. Pitäisikö vähistä rahoista panostaa ammattimaisemman näköisiin nettisivuihin tässä kuussa? Pitäisikö otattaa itsestään kirjailijakuva? Vai satsaisiko muuhun, käännöksiin, jatkokoulutukseen? Mieluummin lukisin vanhoja Kosmoskyniä.

Ammattimaisen toiminnan ”vaatimus” on mukana koko ajan. Pitäisi olla aktiivinen, ideoida koko ajan uusia juttuja. Siltä ainakin tuntuu, koska ”kaikki muut” tekevät näin - ja jos minä ainoana jätän tekemättä, urani on tuomittu enkä enää koskaan saa lukijoita tai kirjaa julki. Lukijat menevät sen kirjailijan teosten pariin, joka päivittää blogiaan aktiivisemmin. Mahtaako olla näin?

Ainoa lohtu on, että muualla on huonommin, ruotsalaisilla ja yhdysvaltalaisilla kollegoilla se itsensä markkinoinnin vaatimus on vielä kovempi, niin kuin on kilpailukin. Luovaan työhön on kuitenkin pakko säilyttää tietty harrastelijamainen asenne, näpertelyn ilo, muuten niitä hyviäkään ideoita ei koskaan synny. Sellaisesta työstä ei saa rahaa, jota ei viitsi tehdä. Ilotonta, hengetöntä proosaa ei halua lukea kukaan.

Ensi viikolla Tampereella on koululaisten syysloma. Aion käyttää ajan lukupinon madaltamiseen ja tehdä kaikkea turhaa. Sitten voin taas reippaana oravana palata pyöritykseen.

Kirjoittaminen - työtä?

Kirjailijanalut saattavat jälleen perimmäisten kysymysten äärelle. Ihmiset, jotka haluavat kirjoittaa, esittävät kerta toisensa jälkeen syitä sille, miksi eivät kirjoita. Pitäisi päästä työskentelemään New Yorkin Manhattanille, inspiroivimpaan mahdolliseen ympäristöön, ja siitä taas ei tule mitään kun vuokrat siellä ovat niin kalliita. Pitäisi olla vapaus kirjoittaa irrallaan kaikesta muusta. Tai sitten pitäisi käydä ensin vielä tämä kurssi, tai hakea apurahaa ennen ensimmäisenkään oman teoksen julkaisemista.

Samaan aikaan Kirjailijaliitto ja muut järjestöt pyrkivät saamaan taidehallinnolle, yleisölle, päättäjille perille viestiä siitä, että kirjoittaminen on työtä. Työtä, josta pitäisi maksaa, joka ei ole pelkkää identiteettitrippailua tai egon pöhötystä. Että kirjailija on kannuksensa ansainnut. Miten tämän viestin saisi perille, kun sitä ei saa perille edes muutamalle harrastajakirjoittajalle?

Kesäinen kuva, koska talvi tympii.

Ihmisten opiskelua tai osallistumista työelämään voidaan monin tavoin helpottaa ja luoda yksilöllisiä polkuja. Kirjan kirjoittaminen kuitenkin vaatisi myös tylsää, epäyksilöllistä puurtamista. Kukaan ei tule nostamaan kynää kirjoittajan puolesta ja jossa kukaan ei hurraa joka kerta, kun tämä on saanut istahdettua alas kirjoittamaan. Taide ei ole demokraattista eikä reilua.

Herkkä taiteilijanalku voi kuvitella, että maailma on hänelle jotakin velkaa. Että lukijat vain odottavat mahdollisuutta päästä todistamaan hänen nerouttaan, kun vain sopiva tilaisuus ilmenee ja taiteilija pääsee vuodattamaan sen paperille. Tämän nerokkuuden tiellä sitten seisovat lapset, puolisot, vanhemmat, opettajat, pomo ja vielä apurahalautakuntakin, joka ei myönnä avustusta tai myöntää sitä liian vähän kerrallaan.

Harrastakirjoittajien ohjaamisessa parasta ovat innokkaat vasta-alkajat, jotka heittäytyvät pidäkkeettä työhön. Vaikein ohjattava on kustannuskynnyksellä huiteleva tavoitteellinen kirjoittaja, joka ei vielä ole jostakin syystä saanut teosta julki, vaikka halu on kova. On kamalaa nähdä, miten kirjoittajan silmistä sammuu ilo ja koko tekeminen muuttuu katkeraksi todisteluksi, että oikeastaan osaa kirjoittaa paremmin kuin nämä muut. Sillä niinkin on, että suurikaan työmäärä tai lahjakkuus eivät riitä vaan tarvitaan myös onnea. Mutta ilman kovaa työtä ei onnenpotkua edes voi tulla.

Puhumattakaan siitä, että useinkaan palkinto ei odottele siellä julkaisukynnyksen toisella puolella, vaan karkaa yhkä kauemmas.

Minusta tuntuu, että jauhan näitä samoja asioita vuodesta toiseen. Tunnustan, että kiihdyn helpommin kirjoittamiseen ja työntekoon kuin kirjoittamiseen ja taiteeseen liittyvistä kysymyksistä. "Kirjoittaminen on jumalauta työtä" on minulle läheisempi lause kuin "kirjoittaminen on jumalauta Suurta Taidetta". Mutta onneksi kirjailijoita ja luovan kirjoittamisen ohjaajia on monenlaisia. En ole taidekasvattaja, enkä oikea henkilö ohjaamaan kenenkään taiteilijan henkistä kasvua. Minulla ei ole sellaiseen kärsivällisyyttä. Odotan, että kirjoittajat kasvavat kotonaan.

Mikä sitten riittää? Se, että istuu kirjoittamaan edes silloin tällöin. Kun on aikaa, vaikka lyhytkin hetki. Kiireisestäkin aikataulusta huolimatta ihmiset ehtivät usein kirjoittaa statuspäivityksiä Facebookiin, tai lukea muiden päivityksiä. Tuttu kirjailija jäi pois kokonaan sosiaalisesta mediasta saadakseen aikaa kirjoittamiseen. Samaa voisi suositella muillekin.

Jos halua on mutta kirjoittaminen ei suju, vika voi olla yksinkertaisesti lähestymistavassa. Jokaisen kirjoittajan voi olla joskus hyödyllistä tarkastella omia motiivejaan. Haluanko edes kirjoittaa, vai tekisinkö mieluummin jotakin muuta?

Kun sen saa selville, jatkossa on helpompaa.

Kokenut vs. kokematon kirjoittaja

Olen viime aikoina taas vaihteeksi ollut tekemisissä harrastajakirjoittajien palauterinkien kanssa. Voi sanoa, että sen jälkeen kun olen itse käynyt kursseilla ja osallistunut kirjoittajapiirin tai muun sellaisen toimintaan, minulla on ollut ilo työskennellä ammattilaisten kanssa samalla, kun olen ohjannut harrastajia. Niinpä olenkin listannut muutaman olennaisen eron siinä, millä tavalla ammatti- ja harrastajakirjoittajat tulevat palautetilanteeseen - eli miten he hakevat palautetta esilukijalta tai kustannustoimittajalta.

Jokaisen kirjoittajan on ratkaistava suhteensa palautteeseen jossakin vaiheessa. Vaikka kirjoittaja ei tarvitsisi tekstin valmistumisen tueksi esilukijaa tai ryhmää, hän yleensä toivoo saavansa palautetta viimeistään kustannustoimittajalta siinä vaiheessa, kun hän pyrkii julkaisukynnyksen yli.

1. Kokenut kirjoittaja pystyy arvioimaan tekstin vaiheen. Kokematon kirjoittaja ilmoittaa esilukijalle kirjan olevan jo taitossa, kun vasta pyytää tältä kommentteja. Kokematon kirjoittaja on sitä mieltä, että romaani valmistuu joulumarkkinoille - ja nyt eletään marraskuuta. Toki hätäisyyteen voi langeta ammattilainenkin, mutta tämä tapahtuu yleensä ulkokirjallisista syistä kuten apurahojen tai kustannusohjelmien paineista. Kokenut kirjoittaja ajattelee kuitenkin useimmiten tekstinsä parasta ja ymmärtää antaa sen kypsyä oman aikansa.

2. Kokenut kirjoittaja tietää, että hän yksin vastaa tekstin valmistumisesta. Kokematon kirjoittaja syyttää muita - ilkeää ex-poikaystävää, häiritsevää naapuria tai ala-asteen opettajaa jonka muinoinen epäoikeudenmukainen käytös vain pyörii mielessä - tekstin valmistumattomuudesta. Joku voisi sanoa, että tuo nyt on epäreilua, toisilla ihmisillä on ollut huonoa onnea. Juttu vain on niin, että kokeneella kirjoittajalla on myös ollut ilkeä exä, remontoiva naapuri ja epäoikeudenmukainen opettaja. Hän on valinnut saada tekstinsä - tai version siitä - valmiiksi siitä huolimatta.

3. Palautetuokioon voidaan tuoda suunnitelma tai tekstiä. Useimmiten ammattilaisella on tässä vaiheessa tekstiä. Jos ei, niin kokeneella kirjoittajalla on suunnitelma rakenteesta, kun kokematon listaa yksityiskohtia. Kokeneen prosaistin teksti sisältää kokonaisia kohtauksia tai riittävän määrän dialogia tai kuvausta. Kokemattomalla on tausta-aineistoa, prologi, epilogi ja alaviitteitä.

4. Vastavuoroisesta palautteesta ryhmässä: Kokenut palautteenantaja syventyy huolellisesti tekstiin, josta hänen on määrä antaa kommentteja. Kokematon on lukenut huolimattomasti, viime tipassa tai puutteellisesti koska elämä (joka kokeneellakin kirjoittajalla toki on, hän on vain oppinut ennakoimaan vuosien varrella). Ylipäätään koska ammattilainen suhtautuu kirjoittamiseen vakavasti, hän odottaa toisenkin suhtautuvan niin.

5. Kokenut kirjoittaja vie palautteen kotiinsa, mietiskelee sitä ja palaa tekstinsä pariin uudelleen nähdäkseen sen uudesta näkökulmasta. Kokematon kirjoittaja ei palaa tekstiinsä, tai hän kuulee sen minkä haluaa kuulla. Palautteen vaikutus ei siirry tekstiin saakka.

6. Ammattilaisen tekstissä on tekijän nimi ja sivunumerot, kun taas aloittelijalla yleensä ei. En osaa selittää miksi, mutta näin vain on.

Romaani - tai mikä tahansa oma teos - on vaaka jossa veri punnitaan. Siinä eivät paina selitykset tai anteeksipyynnöt. Vain kirjoitettu teksti painaa. Kirjoittamisintoa kaikille ja erityisesti nanowrimoon marraskuussa osallistuville!

Tietokirjan kirjoittamisesta

Olin tänään kertomassa avoimen yliopiston seminaariryhmäläisille, miten tehdään tietokirja yhdessä asiantuntijan kanssa. Koska opiskelijat olivat kiinnostuneita työn prosessista ja kustantajan kanssa asioimisesta, laitan kokemukseni myös tähän alle. Olkaapa hyvät!

Kirjaselfie Akateemisessa kirjakaupassa. Kuva: Aino-Maija Leinonen

Aiheen täytyy olla tekijälle tärkeä

Olen kirjoittanut yhden tietokirjan, yhdessä ystäväni Aino-Maija Leinosen kanssa. Kirjan filosofiasta kerrotaan enemmän täällä. Se on kirjoitettu kirjaimellisesti keittiön pöydän ääressä, siellä käytyjen keskustelujen pohjalta. Kirjan idean kirkastamisessa auttoi se, että jaoimme samanlaisen ajatusmaailman kulutuskriittisestä, ekologisesta, mieluummin yksinkertaisesta kuin varsinaisesti urakeskeisestä elämäntavasta.

Pengoin tänään vähän kovalevyä ja sieltä selvisi, että aloitimme kirjan kirjoittamisen vuonna 2010. Tuolloin Aino-Maijalla oli jo Yksinkertaistaen-blogi, johon hän postitti omintakeisia siivousvinkkejä sekä ajatuksiaan siivouksesta, käsitöistä ja elämästä yleensä. Itse olin noviisi sekä vanhempana että siivoajana.

Molemmat olimme tutustuneet myös amerikkalaiseen Fly Lady -siivoussivustoon. Uutta tässä sivustossa minulle oli se, että kotitöitä käsiteltiin ensi kertaa systemaattisena, rutiiniin perustuvana harjoitteena. Sivustolla kehotettiin ottamaan pieniä askeleita ja tekemään aluksi vaikka yhden toistuvan jutun joka päivä. Tämä asia oli tiskialtaan tyhjentäminen ja puhdistaminen. Kun tiskiallas on ensin tyhjä, keittiön siivoaminen ja sitä myötä koko kodin siivoaminen helpottuu huomattavasti.

Fly Lady jätti lopulta siivouskirjaamme vain vähän jälkiä, Aino-Maijan mukaan se on kokonaissysteeminä kuitenkin liian raskas ja monimutkainen. Meitä kannusti kuitenkin ajatus, että arki on mahdollista ottaa haltuun yksinkertaisin askelin.

Tietokirjan aihe voi olla mikä vain, kunhan se on tekijälleen merkityksellinen. Niin yksinkertaisestakin aiheesta kuin kotona siivoamisesta voi kirjoittaa kirjan.

Kirjan muodon pitää tukea sanomaa

Kirjan kielen ja tyylin löytäminen vei aikansa. Aluksi yritimme tehdä niin että Aino-Maija kokosi vinkkejään listauksenomaisesti ja minä kirjoitin ympärille yleistä lätinää johdatukseksi. Eihän se toiminut. Ei toiminut myöskään omakohtainen "todistelu", se oli proosana puisevaa. Roskiin vain. Päädyimme lopulta napakkaan, lukijaa suoraan puhuttelevaan tyyliin. Vältimme passiivia, koska se teki tekstistä ympäripyöreää ja sitä paitsi luotaantyöntävää - kuka haluaa kuulla, että esim. sauna pitää pestä niin-ja-niin-monta kertaa vuodessa?

Aino-Maija lainasi minulle myös aiemmin ilmestyneitä siivouskirjoja. Varsinaista lähdekirjallisuutta käytimme vähän ja etsimme tietoa esimerkiksi tensidien ympäristövaikutuksista ja huuhteluaineen ominaisuuksista netistä. Paljon luotimme Aino-Maijan asiantuntemukseen. Aino-Maijan kynästä oli alunperin lähtöisin myös johdantoluku, jossa puhutaan siivouksen fysiikasta ja kemiasta.

Hyvä teksti syntyy tiimityönä

Heti kun sisällysluettelo oli selvillä, lähdimme etsimään teoksellemme kustantajaa. Kirjoitin lyhyen synopsiksen, jossa esittelin idean, sekä luonnoksen sisällysluettelosta. Kirjoittajista kerrottiin myös muutamalla sanalla. Tarjosin teosta isoimmille kustantajille, jotka kehuivat ideaa mutta eivät kuitenkaan tarttuneet siihen. Joiltakin kustantajilta tuli vain standardihylsy, eikä kaikkialta edes vastattu.

Kustantajaksi valikoitui lopulta kaunokirjalliset teokseni julkaissut Into. Ensimmäinen luonnos lähetettiin kustantamoon kaksi vuotta sitten, loppusyksystä 2012, jolloin se luki kustannustoimittaja. Palaute oli, että käsikirjoitus on aivan liian keskeneräinen, lyhyt ja listauksenomainen. Tapasin toimittajan joulukuun alkuviikoillaja ja sain eväitä tekstin edistämiseen. Saimme tehtäväksi laajentaa käsikirjoituksen koskemaan siitä vielä puuttuvia huoneita sekä ryhdistää kieltä ja ilmaisua. Toimittaja antoi myös tehtäväksi pohtia, kenelle ja miksi kirja on kirjoitettu.

Tapasimme edelleen säännöllisesti, minä kirjoitin niiden myötä syntyvän asian muistiin ja palautin liuskat Aino-Maijalle aina seuraavaan tapaamiseen, jonka jälkeen hän teki niihin korjauksia. Näin toimimme seuraavan kevään ajan ja palautimme kakkosversion kesän alussa. Sain kommentoidut liuskat kesämökille ja jatkoimme hiomistyötä. Kolmannen version palautimme syksyllä 2013, jolloin puikkoihin astui toinen toimittaja, ensimmäisen jäätyä vanhempainvapaille.

Kustantaja markkinoi ja myy

Kirjan valmistumisen eri vaiheissa harkittiin eri kuvitusvaihtoehtoja. Varhaisemmassa vaiheessa, jolloin teokseen suunniteltiin enemmän työnkuvausta, suunnittelimme että jokaiseen työnkuvauksen alkuun tulisivat tarvittavien välineiden symbolit. Idea kuitenkin pudotettiin jatkokehittelystä pois.

Kirjan tekemiseen liittyy paljon muitakin tekstejä kuin vain sisältö, esimerkiksi kansien ja liepeiden tekstit ja erilaisia ennakkomarkkinointi- ja nettiin tulevia tekstejä. Kannen alkuperäinen piirroskuvitus sai huonoa palautetta kirjakauppiailta, joille kustantaja oli tekemässä ennakkomyyntiä keväällä 2014. Kirjakauppiaiden palautetta on kustantajan vaikea olla kuuntelematta, joten kuva vaihdettiin. Vinkkikirjan pitää kuulemma olla myös vinkkikirjan näköinen, muuten ostajat eivät löydä sitä ja kirja ei myy.

Parityöskentely muuttui kolmen hengen työskentelyksi, kun kustannustoimittajan rooli muuttui aktiivisemmaksi käsikirjoituksen hiomisvaiheessa. Soppaa hämmentämään tavallaan lisättiin kolmas kokki.

Kirjaselfie Suomalaisessa Kirjakaupassa. Kuva: Aino-Maija Leinonen

Sopimus allekirjoitettiin kesäkuussa 2014, kun valmis käsikirjoitus luovutettiin taittoa varten kustantajalle. Kuvitukset hyväksytettiin syyskuussa ja vedokset tarkistutettiin syys-lokakuussa 2014. Siitä kirja toimitettiin suoraan painoon, ja valmis teos julkistettiin Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa 2014. Tällä hetkellä se on myynnissä kustantajan kautta sekä muun muassa Suomalaisessa Kirjakaupassa, Akateemisessa kirjakaupassa ja Prismassa. Kirja saapuu aikanaan myös kirjastoihin.

Kuinka kaksi naista ryhtyi siivouskapinaan ja kirjoitti siitä kirjan

Minua pyydettiin kirjoittamaan, miten Leppoisa opas huusholliin syntyi. Kerrotaan nyt sitten sekin. Homma lähti siitä, kun tutustuimme noin seitsemän vuotta sitten Aino-Maijan kanssa toisiimme tamperelaisessa äitiryhmässä. Hän hoiti tuolloin nuorempaa lastaan kotona ja mietiskeli, miten saisi ajatuksiaan ekologisesta ja simppelistä kotisiivouksesta laajemmin hyödynnettäväksi.

Kirjan perusfilosofia oli molemmille alusta alkaen selvä. Olimme huomanneet, että materiaalisen kaaoksen, vaatekasojen ja tiskipinojen järjestäminen ympäriltä lievitti sisäistä kaaosta ja sitä epämääräistä oloa, joka usein valtaa pikkulapsen kanssa kotona paljon aikaa viettävän vanhemman. Sitä, jossa haahuillaan päämäärättömästi ympäri kämppää, nostetaan märkä potkupuku tuolinkarmilta ja kävellään vähän aikaa se kädessä ennen kuin lasketaan se piirongin päälle.

Siivouskapina tarkoittaa sitä, että hampaiden kiristelyn ja siivousmaratonien sijaan päästämme kotityöt virtaamaan arjessa. Teemme yhden asian kerrallaan, mutta tiedostamme, että se on osa isompaa kuviota. Elämä sujuu, kun asiat virtaavat. Sanomalehti ilmestyy postiluukusta ja kulkeutuu lukemisen jälkeen jätepaperinippuun ja asunnosta ulos. Kaljatölkki kulkee täytenä kauppakassissa kotiin ja tyhjänä takaisin kauppaan. Pyykki kiertää ikuista rataansa kaapista käyttöön, pyykkikoriin, pesuun, kuivumaan ja kaappiin. Emme halunneet siivota vieraita varten, vaan vain sen verran, että pystyisimme itse elämään ihmismäistä elämää.

Kirjan painavinta asiaa sisältävät luvut "keittiö" ja "kylpyhuone" kirjoitettiin ensin. Samalla kun keskustelimme muistiinpanoja tehden siivousmenetelmistä, tulimme sivunneeksi paljon tuolloisen kotoilu-buumin viljelemiä käsityksiä kotona viihtymisestä, sisustuksesta ja designista. Näistä keskusteluista syntyinen kirjan toinen kantava teema: lopeta sisustaminen, lopeta poseeraaminen.

Halusimme toki viihtyä kotonamme, ei siinä mitään. Samalla kuitenkin tiedostimme, että elämä, työ, harrastukset ja sosiaaliset suhteet ovat paljolti muualla kuin kotona television ääressä. Kumpikaan ei halunnut pitää omaa kotiaan projektina tai sen sisustusta elämäntehtävänä. Siitäkään huolimatta, että houkutus tähän lankeamiseen oli suuri: kotona lasta hoitavalle aikuiselle virikkeitä on tarjolla rajallisesti ja niistä marketin lehtihyllyn kiiltävät sisustuslehdet, television päiväohjelmat ja huuto.netin löydöt kannustavat kodinsisustuksen ja lasten varustamisen elämänprojektiin.

Joten sanoimme "ei". Ja kirjoitimme siitä kirjaamme.

Kaikki asia, kuten miesten vaatehuolto tai koiraperheen siivous, ei mahtunut tekijöiden kompetenssiin. Keräsimme näihin vinkkejä tutuilta. Noin vuotta ennen julkaisua loppuviilaukseen ja anekdoottien keräämiseen tuli vielä kustannustoimittaja mukaan. Asiantuntevaa apua saimme myös Pirkanmaan jätehuollon tiedotusyksiköstä.

Kirja on niin paljon velkaa lähipiirillemme, perheenjäsenille ja ystäville, että kaikkien mainitseminen loppukiitoksissa olisi mahdotonta. Oman asiantuntemuksensa ja panostuksensa teokseen on tuonut myös Into-kustannuksen väki.

Leppoisa opas huusholliin julkistettiin Helsingin kirjamessuilla 26.10.2014. Toivomme, että se jatkaa matkaansa lukijoiden käsissä vielä pitkään.

Ajansiirtäjää odotellessa

Luovuin baletista. Teen vieläkin surutyötä. Syksyn alussa vanhat harrastukset käynnistyvät ja monet aloittavat uuden. Kuten ihmiset kai yleensä tekevät, ajattelin aina, että pystyn sitoutumaan kun vain yritän kovemmin ja merkitsen treenit kalenteriin ja noudatan suunnitelmaa pilkulleen. Samoin ajattelin, että sitoutumista lisää se, että harrastuksesta on maksanut. Pyöräilin maanantaisin opetuksen jälkeen treeneihin ja säälin mielessäni niitä heikkoja, jotka eivät pysty sitoutumaan harrastuksiinsa vaan jättävät ne kesken.

Kuukaudesta toiseen kävi kuitenkin niin, etten käynyt tunneilla niin monta kertaa viikossa kuin piti. Ensin oli flunssa, sitten matka, sitten olikin on kahdesta viikosta vierähtänyt puolitoista ja myöhäistä kerätä korttiin tarpeeksi monta leimaa, että kuukausimaksun maksamisessa olisi ollut mitään järkeä. Sitä paitsi kun en käynyt tarpeeksi harjoituksissa, en kehittynyt muun ryhmän mukana. Joulunäytöksessä pääsin esittämään joulukuusta, mutta en sitten paljon muuta. (Joulukuusen esittämisessä ei ole mitään vikaa, ei se ole sen aikuismaisempaa kuin ruusukeijukaisen esittäminen, mutta ymmärtänette pointin.)

Ajattelen nyt, että kysymys on myös minäkuvan muuttumisesta: luopumisesta, ja toisenlaisen minäkuvan rakentamisesta. Luulen, että tunnistan nykyään paremmin sen, mikä minulle sopii niin työn kuin harrastamisenkin suhteen. Millä tavalla saan asioita todella tehdyksi.

Minullahan on siis tämä unelmaelämä. Siinä asun jonkin suurkaupungin, vaikkapa Bostonin keskustassa jossakin kauniissa vanhassa talossa. Unelmaelämässäni herään aamulla kuudelta virkeänä ja lähden kuntosalille. Poljen kuntopyörää ja luen samalla LA Timesin tai NY Timesin minulle lähettämään kaunokirjallista teosta, josta myöhemmin iltapäivällä kirjoitan älykkään kritiikin. Sitten käyn pikaisesti suihkussa ja saunassa ja menen kotiin valmistamaan monipuolisen aamupalan hienostuneelle, hyväkäytöksiselle tyttärelleni ja lempeälle, joustavalle aviomiehelleni.

Aamiaisen jälkeen vien lapsen johonkin hyvää esikouluun jossa hän oppii sosiaalisuutta ja erilaisia akateemisia aineita. Aamupäivän kirjoitan jossakin tunnelmallisessa kahvilassa raakatekstiä joko käsin päiväkirjaan tai MacBookille. Lounaan syön kollegan kanssa jossain delissä. Keskustelemme ideoistamme ja juoruamme kustannusmaailmasta. Iltapäivällä editoin tekstiä, kirjoitan sitä kritiikkiä ja hoidan ammatillista kirjeenvaihto sähköpostilla agentin, kustannustoimittajan ja fanien kanssa.

Sitten haen lapsen esikoulusta ja valmistan herkullista päivällistä tuoreista raaka-aineista samalla kun mies leikkii lapsen kanssa. Syömme yhdessä päivällisen eikä lapsi kertaakaan valita ruoasta. Illalla vietämme perheaikaa, leivomme muffinseja ja pelaamme lautapeliä. Illalla kun lapsi nukkuu istun vielä miehen kanssa punaviinilasin ääressä parvekkeellamme. Yläpuolella olisi tähtitaivas, en tiedä miten hyvin Bostonin keskustassa näkyy tähtiä, mutta unelmamaailmassa niitä näkyisi!

Unelmaelämään sopivat rutiinit, joista saa virtaa ja työtehoa. Päivät vain soljuvat eteenpäin samalla kun haastan itseäni ja löydän yhä uusia puolia työstäni ja elämästäni.

Tällainen on oikea päiväni:

Herään varttia vaille kahdeksan tamperelaisessa lähiökerrostalossa ja kannan nukkuvan lapsen aamiaispöytään, jossa hän jaksaa uniaan poski pöytää vasten. Mies on vatsataudissa ja huonovointinen. Syömme aamiaisen, lapsi nakertaa karjalanpiirakkaa jonka hän syö loppuun vasta esikoulun pihalla. Minä syön soijajogurttia ja banaanin ja kampaan samalla lapsen hiuksia eilisiltaisen täikäsittelyn jäljiltä. Riitelen lapsen kanssa farkkujen pukemisesta. Vien hänet esikouluun, jossa kerrotaan, että lapselle pitäisi tuoda kangaskassi päivälepotyynyn säilyttämistä varten, jumppavaatteet ja paremmat sisätossut.

Palaan kotiin ja lainaan miehen kannettavaa tietokonetta, jotta saan soitettua videopuhelun, koska oma selaimeni kaatuu heti jos yritän. Laitan perheen kaikki vuodevaatteet pyörimään pesukoneeseen. Sen jälkeen työskentelen lounaaseen saakka sotkuisen työpöydän ääressä. Lounaaksi lämmitän eilisen valmisruoan tähteitä ja syön sen tietokoneen ääressä. Ripustan miehen kanssa lakanat. Posti tuo kirjeen pankilta, mainoksia ja Journalistin. Harkitsen hankkivani lisäansioita lehtijuttuja kirjoittamalla kunnes muistan jotain akuutimpaa ja menen tekemään sitä. Osuuskunnan pöytäkirjat ovat laatimatta edellisten kuukausien ajalta, samoin se palaute, jonka lupasin kirjoittaa entisen oppilaan novellista jo puoli vuotta sitten.

Iltapäivällä kirjoitan raakatekstiä tai editoin vanhaa. Nipistän työajasta ja lähden salille. Juoksen juoksumatolla, kuuntelen samalla mp3-soitinta ja katson tosi-tv:tä monitoreista. Salilta tultuani ehdin nopeasti käymään lähimarketissa ennen lapsen hakemista. Miehen vatsataudin, eskarin täiepidemian ja viikonlopun mökkireissun pyykkivuori huojuu ja kämppä on pommin jäljiltä. Illalla voisimme lähteä ulkoilemaan koko perhe, mutta vanhemmat ovat liian väsyneitä. Pölyisen parvekkeen kaide on liian matala, jotta sielläkään ilkeäisi oleskella, eikä siellä sitä paitsi edes tarkene. Yritän lukea, mutta keskittymiskyky falskaa. Sitten onkin aika jahdata lasta ympäri asuntoa, jotta hän suostuisi iltatoimille. Nukkumaan pääsee siinä yhdentoista aikaan.

Glamoröösi elämä.

Se siitä. Kotona työskentelevänä olen joutunut opettelemaan työtavat sen mukaan, miten tekstit parhaiten tulevat tehdyiksi. Minulla on tälläkin hetkellä monta projektia kesken. Kun päivät eivät kerta kaikkiaan ole samanlaisia, on pakko yksinkertaistaa ja tehdä asiat edes siinä järjestyksessä kun ne tulevat mieleen. Salille voin lähteä silloin kun on sopiva rako. Novellia tai jotakin muuta tekstityyppiä voi kirjoittaa silloin kun keskittyminen ei riitä romaaniin. Näin pystyn ylläpitämään kohtalaista työtehoa ilman, että tulee tyhjäkäyntiä tai että ahdistun valintojen paljoudesta. Liikuntaakin tulee harrastettua edes vähän.

Sitä paitsi olen sopeutunut salille jo vähän paremmin. Juoksumaton hyvä puoli on se että ylipäätään juoksen. Olen aikaisemmin vältellyt juoksemista ja säästänyt sillä tavalla nilkkojani ja polviani. (Minulla on vaivaisenluut molemmissa jaloissa ja rakenteellinen sortuma vasemmassa.) Matolla askel on matala, se pehmentää iskuja eikä käy polviin tai nilkkoihin. Samoin kuntoilualueen ylätaljat tms. laitteet avaavat mukavasti istumatyöläisen niskan ja hartioiden jumeja. Roikun niissä tangoissa, venyttelen enkä edes laske toistoja.

Tässä kohdassa tulemme myös siihen asiaan, että minulla ei ole eikä minun ole mahdollista hankkia sellaista 17-vuotiaan telinevoimistelijan vartaloa jonka lihakset palautuisivat nopeasti ja jonka raajat taipuisivat ja venyisivät loputtomiin. Tai edes kovin pitkälle. Salilla voin harjoitella oman halun ja jaksamisen mukaan.

Ehkä joskus keksitään Harry Potter -kirjasta tuttu ajansiirtäjä, jolla voi elää molemmat elämät: liihotella tanssisalin parkettilattialla, pitää kämppä siistinä ja sisustaa sitä, kasvattaa lasta ja hoitaa parisuhdetta ja kirjoittaa keskittyneesti romaania. Sitä ennen heivaan roskakoriin muut sellaiset "itsensä johtamiseen" tarkoitetut neuvot, joita en ole itse koetellut omassa elämässäni ja hyväksi havainnut.

(Jostain syystä haasteita etsivillä yrityspomoilla tai muilla sellaisia ei ole koskaan sairaita tai iäkkäitä sukulaisia tai he eivät ole pääasiallisessa hoitovastuussa pienistä lapsistaan.)

Unelmat ovat toteutettavissa, siitä vain. Niitä kaikkia ei voi kuitenkaan toteuttaa yhtä aikaa. Ennen ajansiirtäjän keksimistä on pakko tinkiä joistain vaihtoehdoista ja valita tilalle sellaisia, jotka sopivat elämäntilanteeseen. Nieltävä se, että vaikka harrastuksiinsa suhtautuisi kuinka intohimoisesti, joidenkin asioiden on vain odotettava.

Pää kiinni, köyhä kirjailija

Viime talvena kollega kirjoitti köyhyydestä kulttuurialan julkisena salaisuutena. Kirjailijan tekemä havainto oli tiivistettynä tämä: taiteilijuuteen tai kirjailijuuteen liitetään julkisessa keskustelussa jokin hohto, johon rahattomuus tai köyhyys eivät sovi. Kirjoituksesta seurasi luonnollisesti keskustelua eri taiteenalojen ihmisten keskuudessa, monet havainnot olivat yhteisiä. Mieleeni on jäänyt myös se, kun käsikirjoittaja kertoi osallistuneensa ensi-iltaan viimeisillä rahoilla ostetussa mekossa, jotta kukaan ei pääsisi luulemaan häntä häviäjäksi tai epäonnistuneeksi.

Kun ihminen tulee esiin luovan työnsä kautta, siihen ei haluta liittää köyhyyden stigmaa, sillä se halventaisi itse työtä. Vaikka näillä kahdella asialla ei olisi mitään tekemistä toistensa kautta.

Sitten ovat internetin keskustelupalstat ja Facebook. Taannoin törmäsi kollegan kirjoituksen herättämään keskusteluun uudelleen. Nyt valitettiin, että kultturialan ihmiset katsovat oikeudekseen saada toimeentuloa, vaikka kukaan ei ole kiinnostunut ostamaan heidän työtään. Oikeastaan ei sanottu edes näin, vaan kirjailijoita verrattiin suoraan elätteihin ja loisiin.

Keskustelussa otettiin annettuna, että kirjailija pyrkisi elämään työstään saamillaan tekijänpalkkioilla. (Viimeisen kerran: myyntituloja saa kustantaja, joka maksaa kirjailijalle tekijänoikeuskorvauksia, joihin siis rojaltit lukeutuvat.) Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Suomessa on vain muutama kirjailija, joka elää kirjojensa tekijänoikeustuloilla. Tuntemieni kirjailijoiden ammatteja ovat mm. kustannustoimittaja, varastopäällikkö, koulupsykologi, vapaa toimittaja, kotiäiti, työtön.

Hetkinen. Työtön kirjailija? Mikä sellainen kuvittelee olevansa? Tämä hampuusi luulee olevansa kirjailija ja taiteilija, vaikka vastaanottaa tukea yhteiskunnan varoista? Pois sellainen.

Eli toinen asia, mitä keskustelussa ei hahmoteta on, että kirjailijoita on meillä kaikista tuloluokista, siis ihan kaikista. On köyhiä, keskiluokkaisia ja muutamia rikkaitakin. Ongelma on, että kaikilla muilla on lupa ja oikeus tehdä luovaa työtä ja julkaista ajatuksiaan paperilla. Vain köyhällä tai työttömällä ei, koska siis kamoon kirjailijuus, sehän on jotain hienoa ja keskiluokkaista, ei sitä ole tarkoitettu rahvaalle.

Mutta leikitäänpä hetkeksi keskustelussa esiintyneen ajatuksen mukana. Meillä on keskustelija A, kutsukaamme häntä vaikka Stadin Viherliljaksi ilmaistaksemme hänen todennäköisen asuinpaikkakuntansa, ammattistatuksensa, liberaalin ajatusmaailmansa sekä ikäluokkansa. Hän argumentoi seuraavaa: jos kirjailija saa kuukauden tulon vuoden työstä, miksi vaivautua?

Miksi lukijoidenkaan pitäisi vaivautua? Kuukauden mediaanitulo 2000 euroa on nimittäin se summa, jonka kirjailija tällä hetkellä saa nimenomaan tekijänoikeuskorvauksista. Tämän verran on siis keskimäärin maksettu kirjoista, jotka ovat kirjaston hyllyillä, kirjakaupoissa, ihan tavallisten ja tunnettujenkin kotimaisten kirjailijoiden nimikkeistä. Vain aivan harvat teokset yltävät huomattavaan myyntiin.

Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, koska suurin osa kirjalijoistamme todella työskentee myös muissa ammateissa. Totuus on (ja tässä puhuu keskustelija B eli minä!) että tällä hetkellä parhaat edellytykset kirjailijan ammatissa toimimiseen on sellaisella ihmisellä, jonka lapset ovat jo aika isoja, jolla on keskiluokkainen ammatti josta hän saa kuukausipalkkaa ja josta hän voi tarvittaessa jäädä palkattomalle vapaalle apurahan osuessa kohdalle. Toiseksi parhaat edellytykset ovat ammattitaitonsa ja asiakassuhteensa vakiinnuttaneilla freelancereilla. Ja niin edelleen.

Keskustelija B on siis kirjailija siinä missä häntä enemmän tai vähemmän luetut kollegansakin. Hän tulee tällä hetkellä työllään toimeen. Kun puhutaan rahasta, hänellä on enemmän tilaa ja puheoikeutta kuin alkuperäisen köyhyyskirjoituksen kirjoittajalla. Sillä jos ei mikään muu niin ainakin tämä pointti tulee keskustelussa alleviivatuksi, moneen kertaan: köyhän taiteilijan on vastedeskin pysyttävä piilossa, nöyränä ja hiljaa, jotta hän ei joutuisi kuulemaan ilkkuvia mitäsläksit- ja vittuilukommentteja. (Mistä tämä viha ja katkeruus taiteilijoita kohtaan muuten edes kumpuaa? Onko se suomalainen erityispiirre?)

Mutta palatkaamme aiheeseen. Keskustelijamme Viherlilja siis ehdottaa, että nämä kaikki kirjailijat jotka eivät täytä edellytyksiä elättää itsensä työllään, kirjallisuuteen liittyen tai muulla työllä, saisivat lätkäistä hanskat tiskiin. Palaamme aivan ensimmäiseen argumenttiin: mikä oikeus on ihmisellä saada toimeentuloa, jos hän ei tee työtä.

Nythän on niin, että on lama. Sanomalehdestä saamme lukea, miten työkkäri "koventaa" asennettaan työnhakijoihin. Työpaikkoja on määrätyn ajan jälkeen löydyttävä, niitä on työnhakijan taiottava ilmasta, tai hänen on ilmoittauduttava työvoimapoliittiseen koulutukseen, tai opiskelijaksi. Jäljelle jäävät, ne jotka eivät täytä ehtoja tai jotka syystä tai toisesta pysyttelevät työmarkkinoiden ulkopuolella. He ovat yleensä köyhiä.

Eli näin meillä on keskustelija C, pienituloinen kirjailija maakunnasta, jolla on historiassaan työttömyyttä sekä vakavia terveysongelmia. Hänen tulonsa vaihtelevat pienistä naurettaviin. Hänellä voi olla perhettä tai muita hoidettavia. Ei auta, että moni kirjailija (myös maakuntakirjailijat B ja C) yrittää elättää itsensä freelancerina tai toimittajana. Tämäkin ala on vaikeutunut avustajasopimusehtojen huonontumisen, kilpailun ja media-alan kurjistumisen myötä.

Tosin Viherliljallamme on tähänkin ratkaisu: hankkikaa työtä, josta maksetaan. Tietysti. Nuorena ihmisenä on vaikea hahmottaa tätä vaikeutta, että varmankin keskiluokkaisen työpaikan voivat yt:t, alan murros tai vaikka sote-uudistus viedä alta, sitä ei ihminen (työntekijä, kirjailija, taiteilija) itse voi valita. Kaikki ei aina mene niin kuin opiskeluaikana kuvittelisi, tai vaikka kuinka uskoisi, ettei itse koskaan esimerkiksi sairastu. (Tai hanki lapsia, jotka voivat sairastua, sekin voi olla kaukana nuoren horisontista.)

Joka tapauksessa olemme päässeet ajatusleikissämme siihen kohtaan, jossa keskustelija C on siivottu pois paitsi keskustelusta, myös kirjallisuuden piiristä. Tiukennamme vielä ehtoja ja toteamme, että vain ne jotka onnistuvat tekemään taidetta ruikuttamatta edes ajoittain tilanteensa vaikeudesta saisivat luopua leikistä. Nyt alkaa karsinta: lähtevät väsyneet, työn ja perheen välissä taiteilivat isät, alkoholisoituneet sinkkunaiset, ylityöllistetyt työpaikkojensa vastuunkantajat, provisiopalkalla työskentelevät puhelinmyyjät ja vuorotyöläiset ihan muuten vain. Ja niin edelleen.

Keitä meille jää? Millainen on suomalainen kirjallinen kenttä, jossa keskiluokkainen kirjailija saa puhua, mutta köyhän on pidettävä päänsä kiinni? Millaisista ihmisistä kirjoitetaan, millaiset elämänpiirit tallentuvat kirjallisuuteen? Meille jäävät Riikka Pulkkisen keskiluokkaisten henkilöiden ihmissuhteista kertovat romaanit, Sofi Oksasen lähihistoriaan sijoittuvat romaanit sekä joitakin dekkareita ja historiallisia romaaneja. Ei lyriikkaa, ei lyhytproosaa. Nykypäivään sijoittuvista kertomuksista putoavat pois vähäväkisten ja köyhien tarinat, sillä paitsi että niitä ei haluta kuulla ei ole myöskään ketään niitä kirjoittamassa, koska ääni ja sananvapaus kuuluvat vain keskiluokalle ja voittajille.

Ja tämä on minulle, keskustelijalle B joka edes jollakin tavalla kokee suomalaisen kirjallisuuden omaksi asiakseen, se kaikkein tärkein havainto. Myös Suomeen mahtuu monenlaisissa elämänpiireissä asuvia ihmisiä. Meitä on paljon enemmän ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä kuin monen helsinkiläisen liberaalivihreän media-alan "nuoren ammattilaisen" horisontista ehkä hahmotetaankaan. Terveisiä Kehä III:n sisäpuolelle: ei ole häpeä eikä vamma olla köyhä. Asia on yhteinen, kansallinen ja Euroopan laajuinen.

Sillä nyt ovat käynnissä kaiken kukkuraksi Euroopan parlamentin vaalit. Olen lauantaina lähdössä kymmeneksi päiväksi Unkariin, maahan, jossa köyhiä ja pettyneitä riittää, jossa Viherliljan kaltaiset itsevarmat ammattilaiset nauretaan paskaisenkyynisesti katuun. Maahan, jossa tästä huolimatta arvostetaan kieltä, kulttuuria, kääntämistä ja ennen kaikkea kirjallisuutta. Ennen matkaa pitäisi käydä äänestämässä, jos meinaa mennä. Arvatkaapa, miten paljon tällä hetkellä huvittaa?

Haistakaa paska vihreät, oikeisto ja vasemmisto ja kaikki muutkin puolueet. Kirjailijana, suomalaisena ja eurooppalaisena en voi olla tekemättä muutakaan johtopäätöstä: köyhää ei halua kuunnella kukaan.

Apurahat: myytit ja todellisuus

Pariisin-muisteluita on tulossa blogiin lisää, mutta tähän väliin muuta asiaa. On tammikuu, tuo useamman apurahan hakuajankohta, ja jälleen moni kirjoittaja kokee epäuskoa kumartuessaan lomakkeiden ylle. Vaikka apurahoja myönnetään ympäri vuoden monelta taholta, niitä ei riitä kaikille kirjoittajille. Meitä on niin monta, että rahaa, näkyvyttä tai arvostusta ei riitä kaikille, ainakaan näitä kaikkia yhtä aikaa. Joskus helpompaa kuin kohdata tämä tosiasia on kehrätä tarina siitä, miten on kirjoittajana joutunut katalasti paitsioon.

Kahden kirjan ja muutaman pienen apurahan jälkeen minulla on apurahoista ja niihin liittyvistä keskusteluista hieman kokemusta. Tiivistän vaikutelmani alempana luettelemalla muutaman keskustelussa usein esiintyvän käsitteen, jotka on ymmärretty mielestäni väärin. Koskivat nämä käsitykset sitten apurahoja kuin työtilaisuuksia yleisemminkin.

(En tässä kirjoituksessa puutu niihin virhekäsityksiin, joita ei-kirjoittavilla saattaa olla apurahoista. Todellisuudessa pisimmätkin apurahat ovat kuukausitulona niin pieniä, että kukaan täyspäinen ei kadehdi niitä yhtään keneltäkään.)

Oikeus. Käsitys siitä, että jonkun kirjailijan "kuuluisi" saada apuraha, on väärä. Missään kosmisessa peruskirjassa ei lue, että kun julkaiset kirjan, vaikka se olisi kuinka mones, apuraha kilahtaa automaattisesti tilille. Apurahojen myöntäjät eivät toimi sillä tavalla. Jos rahaa on rajallinen määrä (niin kuin aina on) ja hakijoita paljon, kaikille ei riitä. Se on matematiikkaa. Samaan kategoriaan solahtaa ajatus, jonka mukaan apurahat tai työtarjoukset tulevat jollekin toiselle kuin Manulle illallinen. Jokainen apurahan saaja joutuu täyttämään työsuunnitelman ja liittämään mukaan julkaisu- ja ansioluettelon. Näitä on vaikea koota ansioitta.

Pienet piirit. Yleinen valituksen aihe on, että piirit ovat pienet. Epäillään, että lautakunnan jäsenet jakavat apurahat kavereilleen. Mietin joskus, mitähän ihmeen iloa valittajille olisi siitä, että piirit olisivat vähän helvetin isot. Entistä vähemmän riittäisi tukea tai näkyvyyttä yhtään kenellekään. Ei tarvitse kuin vilkaista rapakon taakse niin näkee, miten kova kilpailu heikäläisillä kirjailijoilla on.

Ulkopuolisuus. Kaupunkielämään tottuneen suomalaisen perusvirhe on muuttaa maalle umpiperälle omaan rauhaan ja itkeä sitten, kun tie on poikki ja sähkö ei kulje. Maalaiset ovat tottuneet tähän. Käsitys, jonka mukaan on "ulkona", johtuu useimmiten sokeudesta omille valinnoille. Jos on päättänyt muuttaa Pohjan perukoille, ei voi surkutella, ettei lähialueelta löydy aktiivista kirjoittajapiiriä. Syrjäseudulla on kirjoittamisrauha, jonka kaltaisesta kaupungin keskustassa asuva (ja keskustan asumiskuluja maksava) voi vain haaveilla.

Joskus tapaa ihmisiä, jotka pahastuvat muiden aktiivisuudesta. Ajatellaan, että minä en kelpaa mukaan. Todellisuudessa esimerkiksi kirjoittajien osuuskuntamuotoiseen kustantamoon Osuuskummaan kuuluu jäseniä ulkomaita myöten. Kaikkia osuuskunnan jäseniä en ole edes tavannut elävässä elämässä. Internet on muuttanut osallistumista ja maailmaa. Jokaiselle kirjoittajalle löytyy jokin yhteisö, jos on valmis sitä hakemaan.

Nimekkyys. Käsitys, jonka mukaan rahakkaat työt keskittyvät muutamalle nimekkäimmälle. Jos haluaa Annan kolumnistiksi niin tämä on totta. Todellisuudessa Suomessa on aktiivinen ja monipuolinen kulttuurilehdistö. On osuuskuntia, yhdistyksiä, verkkojulkaisuja... Jostakin löytyy aina palstatilaa hyville tekijöille!

Rahapalkkiot vaihtelevat mitättömästä olemattomaan, mutta todellisuudessa kukaan ei elätä itseään kolumnistina edes Annaan kirjoittamalla. Kumpi on tärkeämpää: kirjoittaa sitä mitä haluaa vai saada naamansa kiiltävälehtisen naistenlehden sivulle? Korostan, että rahasta tämä ei voi olla kiinni, muuten freelancer olisi vaihtanut jo ajat sitten alaa.

Raju vs. kesy. Minusta tämä on suomalaisen kirjallisuuskeskustelun suurimpia näköharhoja. Kriitikot ja raatien puheenjohtajat marisevat, että tarpeeksi ei kuvata syrjäytyneisyyttä tai sosiaalista huono-osaisuutta, että kotimainen kirjallisuus on sisäsiistiä ja kesyä. Samalla kirjoittajat, jotka kuvaavat juuri niin rujosti ja elämänläheisesti köyhien suomalaisten arkea kuin edelliset ovat kaivanneet, valittavat, että he eivät pääse julkisuudessa esille ja saavat huonosti apurahoja.

Todellisuudessa Suomessa ilmestyy vuosittain erittäin kovia realistisia romaaneja, joissa yhteiskuntaa tarkastellaan joka kantilta. Suomalaisen kirjallisuuskriitikon tai toimittajan, joka on valittanut viime vuosien aikana ankean arkitodellisuuden kuvauksen puuttumista, pitäisi lukea edes yksi tällainen kirja, vaikka sitä ei olisi kirjoittanut nimekäs kirjailija tai vaikka sitä ei olisi julkaissut jokin suurista kaupallisista kustantamoista.

Apurahan tai julkisuuden saamiseen epäämiseen sisäsiistiys tai katu-uskottavuus puolestaan ei liity mitenkään. Uskokaa pois. Kirja voi aina olla liian jotakin: liian rankka, liian sisäsiisti. Kun argumentin vastakohta on yhtä totta kuin alkuperäinen väite, sillä ei ole merkitystä. Olen kuullut jopa paljon elämänkokemusta niittäneiden kirjailijoiden vihjailevan, että he hyvinkin tietävät ne monimutkaiset ja salaperäiset syyt, miksi heidän kirjansa on jäänyt vähälle huomiolle kustantamossa tai lehdistössä.

Niin tiedän minäkin: kirjoja vain on niin paljon.

Menestys. Käsitys siitä, miten loistavan alun tai vähintään kolmannella kirjalla läpimurron tehnyt kirjailija vain liitelee menestyksen harjalla hamaan ikuisuuteen. Ei se niin mene. Omista aivoistaan, kokemuksistaan ja selkänahastaan taiteelliset saavutuksensa joutuu raapimaan kerta toisensa jälkeen ihan jokainen. Lahjakkuutta tai omaperäisyyttä ei voi periä, saada lahjana kirjalliselta sisäpiiriltä, lainata tai vaihtaa (tai ostaa). Jokaisella kirjalla joutuu lunastamaan lupaukset uudelleen.

Lopuksi: Yrittäjyydessä on se huono puoli, että jos tuote ei mene kaupaksi, joutuu vaihtamaan tuotetta tai kokonaan alaa. Lopputulos on aivan sama riippumatta siitä, oliko huonoon menekkiin syynä tuotteen laatu, markkinatilanne, yleisön maku vai joku muu. Epäonnistunutta yrittäjää ei olekaan, koska yrittäminen on juuri sitä, yrittämistä. Onnistuminen tai menestyminen riippuvat sitten monesta asiasta. Taiteilijaa koskee vähän sama. Epäonnistunutta taiteilijaa ei ole, sillä taiteilija on taiteilija, eikä kukaan voi ottaa sitä maailman kokemisen tapaa häneltä pois.

Naistenlehdet voi jättää ostamatta, jos tulee paha mieli. Facebookiin kuuluu päteminen, sen voi sulkea. Joskus voi tuntua, että muiden mittapuilla menestyneilläkin ihmisillä on taipumus ylikorostaa omaa olemistaan tai saavutuksiaan parantaakseen omaa itsetuntoaan. Tällaisen ihmisen voi poistaa kaverilistaltaan, ei siinä sen kummempaa.

Kirjoittamisen iloa kaikille!

Taikatemppu

Sopivasti marraskuun ja National Novel Writing Month -tempauksen aluksi ajattelin kirjoittaa aikaansaamisesta. Tulin nimittäin eilen muotoilleeksi, että romaania ei ole mahdollista kirjoittaa kohtuullisella vaivannäöllä. Uskon tähän täydestä sydämestäni: romaani on hanke, joka on aina kohtuuton, myös ja etenkin työmäärältään. Jokainen, joka on joutunut toteuttamaan jonkin laajan kirjallisen hankkeen, kuten opinnäytetyön, ymmärtää mistä puhun. Romaanin kirjoittamisessa on kuitenkin vielä muutama erityispiirre. Romaani on pitkäjänteinen työ, jonka ainakin minunkaltaiseni kirjoittajan on tehtävä lyhytjänteisesti.

Romaani kuten muu taiteellinen työ tehdään usein ansiotyön, perhe-elämän ja muiden velvollisuuksien tai harrastusten lomassa. Jotkut kirjailijat kykenevät yhdistämään nämä suht kivuttomasti: he kirjoittavat myöhään illalla tai aikaisin aamulla, nukkuvat lyhyitä yöunia tai käyttävät tehokkaasti väliajat, esimerkiksi työmatkat kirjoittamiseen. Toiset meistä, veikkaan että suurin osa, eivät pysty tähän. Kertakaikkiaan. Meidän muiden, ei-niin-tehokkaiden kirjoittajien on vain taiottava aika, energia ja aivokapasiteetti jostakin. Englannin kielessä on mainio sanonta "pull out a miracle". Suomennan sen tässä taikatempuksi.

Ensin keppiä...

Mieleni on ruuhkainen ja ahdas ja tehtävälistalla liian monta asiaa. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Joskus nostan katseeni työpöydästä kirjahyllyyn ja mietin katsellessani kahta romaania ja puolta tusinaa antologioita, miten ikinä olen onnistunut kirjoittamaan nämä tekstit kaikelta siltä sälältä, joka täyttää päiväni. Ei se millään helpolla keinolla ole onnistunutkaan. Jos romaanin aikoo kirjoittaa, eikä vain kirjoittaa vaan saada myös valmiiksi ja julkaista, on opeteltava sietämään jonkin verran stressiä, rasitusta ja kipua.

Pitkän proosan kirjoittaminen käy työstä, ja kun usein vielä sitä edeltää normipäivä töissä tai opiskelupaikassa, se tarkoittaa käytännössä kahden työpäivän tekemistä. En pääse tästä asiasta yli enkä ympäri. Jopa vapaana kirjoittajana joutuu yleensä tekemään romaanin kirjoittamisen lisäksi päivän mittaan kaikenlaista muuta kuten toimittamaan, kirjoittamaan lehtijuttuja ja käymään opetus- tms. keikoilla tai valmistelemaan niitä.

Ja aina on Syitä. Tietokone menee rikki, lapset ovat nuhassa, syksy painaa päälle ja mieli on murheellinen. Kaikki Syyt ovat hyviä, niiden ei tarvitse olla tekosyitä. Lopputulos on kuitenkin sama: teos ei etene. Joku voi jäädä odottelemaan otollisempaa aikaa, apurahaa tai eläkettä. Lopputulos on sama, romaani ei etene. Ja niin edelleen. Vähän niin kuin balettitunneilla tai missä tahansa lajissa, romaanin edistyminen on kovan työn takana. Jos luovuttaa tai perääntyy ensimmäisestä rasituksesta, heittää tossut nurkkaan kun varpaat ovat verillä, työ valuu hukkaan eikä teos valmistu.

Kirjoittamisessa ei myönnetä tasoituksia. Vain lopputulos ratkaisee. Ei ole mahdollista julkaista romaania sairauslomatodistuksella, jossa kerrotaan että kirjoittaja kyllä yritti parhaansa, mutta nämä ja nämä syyt estivät teoksen työstämisen ja lukija on hyvä ja ymmärtää. Taputukset pään päälle. Tällaista romaania ei ole koskaan julkaistu eikä tulla julkaisemaan. Jos henkiset paineet estävät kirjoittamisen, ne estävät kirjoittamisen. Romaanin julkaistakseen on punnerrettava uhrin asemasta ylös ja kirjoitettava.

...sitten porkkanaa

Mutta. Nyt tulee se mutta. Yllättävää kyllä, itseruoskinta ei kannata. Kokemus on osoittanut, että se vain ei ole tehokasta. Kirjoittaja-parka vain masentuu eikä kirjoita enää sitäkään vähää.

Sain eilen kurssilaiselta mainion vinkin, jonka hän oli kuullut jostakin: ravaavaa hevosta ei ruokita samoin kuin makaavaa ei piiskata. Kun kirjoittaminen takkuaa, siihen on suhtauduttava kuin haluttoman lapsen syöttämiseen: harhauttamalla, palkitsemalla, tekemällä epämiellyttävältä vaikuttava osa houkuttelevaksi. Uskon vakaasti itseni huijaamiseen. Se on myös vastaus kysymykseen, kun pohdin, miten minä ennen olen selvinnyt näistä tilanteista: olen huijannut itseni työhön.

Ja se on todellinen taikatemppu, joka myös toimii. Kun kaiken muun päivän aikana tehtävän päälle alkaa kirjoittaa, aivot heräävät uudelleen: oma aika-avaruus, maailma joka aukeaa edellisen lisäksi, luo tilan ja ajan kirjoittamiselle. Kirjoittaminen luo energian kirjoittamiselle. Jos se ei ole taikaa niin ei sitten mikään.

Lyhyesti sanottuna, jos haluat kirjoittaa romaanin: 1) hyväksy vaivannäkö. 2) unohda vaivannäkö. Tekisi mieli lisätä vielä 3) eli lopeta ruikuttaminen. Se ei auta ensimmäistä asiaa eikä edistä toista.

Hyvää marraskuuta, kirjoittamiskuukautta kaikille!

Kirjailijan roolit

En minä kuvitellut, että tässä näin kävisi. Kun kirjoitin ensimmäisiä käsikirjoituksiani ja haaveilin loistavasta tulevaisuudesta, kuvittelin mielessäni kirjailijan elämää, johon kuuluisi yksinäistä luovaa työtä kotona tai vaihtoehtoisesti kirjoittamista ehkä kahvilan pöydässä, kannettavaa tietokonetta naputellen. Osa minusta ajattelee yhä, että todellinen kirjailija on sellainen, joka työskentelee yksin kammiossaan ja ilmestyy sieltä vain antaakseen haastatteluita, joissa kertoo uudesta teoksestaan. Kunnianhimo ja keskittyminen suunnataan omaan luovaan työhön.

Nyt kolmekymmentäyksivuotiaana olen kirjailija yhdessä kustantamossa, kustannustoimittaja toisessa ja kustantaja kolmannessa. Paperilla olen tällä hetkellä apurahalla työskentelevä kirjailija sekä jäsen osuuskunnassa, joka kustantaa kirjoja. Käytännössä teen kaikkea mahdollista. Romaanini kustantaneessa Intossa olen kirjailijan roolissa, siellä minulla on myös korvaamaton kustannustoimittaja. Osuuskummassa saattelin maailmaan ensimmästä käännösteostamme, tutulle pienkustantajalle lupasin vastikään toimittaa toisen kirjailijan romaanin.

Nykytilanne ei voisi olla kauempana kuvitelmasta työhuoneensa rauhassa liuskoja rapistelevasta ja huonekasvin ruukkuun tupakantuhkaa varistelevasta kirjailijanerosta. Ehkä kehitys alkoi siitä, kun isot tytöt kioskin kulmalla kertoivat, että kirjailija joutuu nykymaailmassa itse lyömään rumpua omasta kirjastaan eli osallistumaan kustantajalle perinteisesti kuuluneeseen työhön, markkinointiin. Ehkä se alkoi siitä, kun osallistuin kirjoittajayhdistyksen toiminnassa julkaisujen tekemiseen ja kirjoittajapiirissä harjoittelin antamaan palautetta toisten teksteistä. Kirjoittajayhteisöllisyys vie aikaa, mutta kun se antaa niin pirusti. Etenkin kirjallisella kentällä, jolla huomiota tai julkisuutta riittää vain harvoille teoksille.

Ehkä en olekaan oikea kirjailija. Kirjan taipaleen seuraaminen ja prosesiin osallistuminen ideasta sivunvalmistukseen on vain liian hauskaa, että malttaisin pitää näppini siitä erossa. Eikä kaksois- tai kolmoisroolissa toimiminen ole millään muotoa ainutlaatuista. Suomessa on monta pienkustantajaa, jotka ovat myös toimittajia tai kirjailijoita, vai ovatko he kirjailijoita, jotka ovat myös toimittajia ja kustantajia? Itse olen heistä aloittelevin ja vähäisin.

Monet kirjailijat valittavat (oikeutetusti), että kustantaja ei tee tarpeeksi markkinoidakseen heidän kirjojaan. Itse ajattelen kuitenkin, että on hyödyllistä hankkia kokemusta molemmilta puolilta pöytää. Ei kirjailijaa vahingoita se, että hän tietää, miten vaikuttaa verokanta, mitä lakkapinnoite tekee kannen kuvalle tai mitä on ylikurssi. Tai ehkä se vahingoittaa, jos tarkoitus olisi todellakin keskittyä vain omaan kirjoittamiseen, mutta mikä muu olisi sitten kirjailijalle liikaa tai hänen arvolleen sopimatonta? Lastenhoito, siivoaminen?

Olen muutenkin alkanut suhtautua "valintoihin" vähän sillä tavalla, että sen sijaan, että haaveilisi tulevaisuudessa tekevänsä kaikki asiat jotenkin toisin, kannattaa pikemminkin katsoa, miten on hommat tullut tehneeksi tähän saakka. Epäsosiaalista puurtajaa minussa on yllin kyllin, muttei tarpeeksi, että kokopäiväkirjailija olisi minulle sopiva rooli. Rikastumisesta olen tuskin koskaan edes haaveillut. Mistään töistäni ei tule rahaa paljon, useimmista projekteista sentään vähän. Epävarmoihin apurahoihin en voi tukeutua, joten monta pientä puroa on hyvä olla olemassa oman ja lapsen leivänsaantia ajatellen.

Varsinaista koulutusta (luovan kirjoittamisen kurssien ja toimittajantyön) lisäksi alalle minulla ei ole. Kaiken olen kantapään kautta oppinut kymmenen vuoden aikana. Ainoa asia, mitä olen harmitellut, on se etten tullut lukeneeksi kirjallisuustiedettä aikanaan yliopistossa. Töitä riittäisi aamusta iltaan, mutta epämääräisen ja kaoottisen työtapani ansiosta työpäivien joukkossa on onneksi myös rentoja nollapäiviä.

Näillä mennään. Sellaisen asian olen huomannut, että olen alkanut suhtautua ihmetyksellä ja ihaillen niihin kirjailijoihin, joilla on kirjoittamisen lisäksi jokin aivan muu päivätyö, siis muu kuin toimittaja tai kirjoittamisen opettaja. Vaikka työpaikka it-alalla, tai myyjänä. Näillä ihmisillähän on kirjallisuuden lisäksi ihan oikea elämä!

Kannustusta kirjailijalle

Mainio kirjailijatoverini otti esille kirjailijan kannustuksen. Pohdin asiaa ja tunsin piston sydämessäni. Harrastajakirjoittajalle on tarjolla monenlaista hengennostatusta ja kannustusta. Julkaisseella kirjailijalla on vain Kirjailija-lehti ja lukuisia blogeja, joissa enimmäkseen maristaan (kuten tässä).

Koska olisihan se väärin sanoa, etteikö kirjailijan ammattiin liittyisi unelmia ja niiden toteuttamista. Harvassa toimistotyössäkään nykypäivänä olisi aikaa tällaisen blogin pitämiseen. Kirjailijan ammatti hakkaa esimerkiksi toimittajan ammatin 6-0 siinä, että kirjailijalla on aikaa ja tilaa kypsytellä ajatuksiaan.

Moni ammattikirjoittaja on nöyrä kirjallisuuden edessä. Koska kirjoittaja on etuoikeutettuna saanut osallistua tämän suurenmoisen asian tekemiseen, ei ajatella, että on sen vuoksi vielä oikeutettu saamaan päänsilityksiä tai taputuksia. Vaikka jokainen kirjoittaja on todellisuudessa ansainnut laakerinsa. Seppeleen, joka muodostuu hänen punomistaan sanoista. Se on hänen oikeutensa ja vastuunsa eikä kukaan voi ottaa sitä häneltä pois.

Ystäväni kritisoi myös sitä, että niin monessa kirjoittajakoulutuksessa pidetään tärkeimpänä tavoitteena, että teksti (runo, romaani, näytelmä) olisi mahdollista julkaista. Tekstin julkaisukelpoisuus kertoo tekstistä kuitenkin vain yhden asian: sen, että se on julkaisukelpoinen. Se ei ole tekstin koko arvo, ei edes esteettinen arvo, sisällöstä puhumattakaan. Julkaisukelpoisuus edellyttää tiettyjen konventioiden noudattamista ja tekstin julkaisu kertoo siitä, että kirjoittaja hallitsee nämä konventiot.

On mahdollista kirjoittaa. On jopa mahdollista elää kirjoittajana, ei sitä muuten moni tekisi, en minäkään. Jotkut solahtavat kirjoittajan elämään helposti ja nopeasti, joillakin menee kauemmin, että he löytävät oman paikkansa. Löytävät lukijoita, saavat kannustusta kriitikoilta (tai kollegoilta, tai kustantajalta, tai lähipiiriltä. Kuka mitäkin on vailla). Mutta kun paikan on kerran löytänyt, se on todellakin oma, ainutlaatuinen. Meidän kirjoittajien tulee antaa sille arvoa.

Teen siis harjoituksen ja kokeilen arvostaa juuri sitä, mitä teen tänään. Vaikka se olisi sitä tylsempää kirjoittajaelämään liittyvää, laskutusta, kirjeenvaihtoa, opetuksen suunnittelua. Koska se on minun elämääni ja minä nyt joka tapauksessa sitä elän, ja olen ihan tyytyväinen kuitenkin. Ehkä niistä huippuhetkistäkin (käsikirjoituksen version valmistumista, siitä tunteesta, kun teksti soljuu) voisi yrittää nauttia vähän pidempään eikä olla heti muistuttamassa itselleen, miten pitkä tie on vielä kuljettavana, ennen kuin lopussa kiitos seisoo. Ei seiso, jos ei muista antaa itselle sitä kiitosta.

Kirjoittajat, annetaan itsellemme se kiitos nyt.

Kun nyt rahasta oli puhe

Luen harvakseltaan Writing Magazinea. Iso-Britanniassa ilmestyvän lehden sisältöä on hauska verrata Suomen olohin. Kovan kirjoittamiseen ja kirjoittajana elämiseen liittyvän asian lisäksi lehdessä julkaistaan mainoksia, joita seuraamalla saa jonkinlaisen käsityksen "kirjoittajateollisuuden" koosta Britanniassa. Kirjoittajateollisuudella tarkoitan teollisuudenalaa, joka pyörii ihmisten kirjoitusharrastuksen ympärillä ja josta rahat koituvat muille kuin kirjoittajille. Lehden sivuilla kirjoittajille nimittäin tarjotaan palveluja laidasta laitaan: tekstin viimeistelyyn, agentin löytämiseen (ei siis agenttipalveluja, vaan palvelua jonkin toisen palvelun hankkimiseksi), apua kaikkeen mahdolliseen aina perinteisiin kustannepalveluihin saakka. Maksusta, tietenkin.

Millaisia mainokset tässä brittien harrastajakirjoittajalehdessä sitten ovat? Takasivulla mainostetaan kirjekurssia: Why Not Be A Freelance Journalist? Mainoksessa kerrotaan avuliaasti, että "freelancers can earn up to 40,00 pounds a year" kun todellisuudessa yksi sadoista voi. Tie menestyväksi friikuksi on mainoksen mukaan yksinkertainen: tilaa kirjekurssimme. Kurssin hintaa ei mainita, vaan kehotetaan tarttumaan tilaisuuteen "ryhtyä menestyväksi freelanceriksi". Ilmaiset tilaukset puhelimella 24 tuntia vuorokaudessa.

Sisäsivuilla mainostetaan omakustennekonferenssia, arvostettujen yliopistojen kirjoittajalinjoja, book-on-demand-painopalveluita sekä - suomalaisittain yllättäviä - maksullisia kirjoituskilpailuja. Ne ovat kilpailuja tyyliin "lyhyt muistelmakirjoituskilpailu", osallistumismaksu 16 puntaa, pääpalkinto 1000 puntaa. Toimituksellinen aineisto tukee haaveiden toteuttamista: artikkeleita ja kirjailijahaastatteluita aiheesta "näin sain tekstini julkaistua", uravinkkejä, vinkkejä sosiaalisen median hyödyntämiseen, vielä vähän lisää uravinkkejä. Uralle, joka elättää vain harvoja.

En tiedä sitten, onko tämä joku laman merkki. Luin MeNaisista Essi Myllyojan jutun Tupperware-myyjistä ja hätkähdin, miten samanoloisilla lupauksilla ihmisiä houkutellaan "työskentelemään kotonaan". Todellisuudessa menestyäkseen täytyy olla joko huomattavan ahkera tai muuten juuri tähän hommaan sopiva yksilö - yksi harvoista. Muille palkka on pähkinöitä tai tuotelahjoja. Kun puuttuu se vaihtoehto, että hankkisi riittävän hyvän päivätyön ja kirjoittaisi vapaa-ajalla, jää jäljelle unelmien hautominen. Ei ihme, jos Suomessa julkaisevat kirjailijatkin haaveilevat e-julkaisemisen ansaintamahdollisuuksista, agenteista, sosiaalisen median markkinointivoimasta.

Tupperware on leimallisesti naisten juttu, ehkä kirjoittaminenkin - journalistinen tai kaunokirjallisuus - on kohta lasten työtä. Tai ei työtä, mutta sivutoimista puuhastelua. Työväenopiston kirjoittajakurssin opettamisesta tai opiskelijoiden kirjoitustehtävien tarkistamisesta yliopistossa saatavat palkkiot muistuttavat koonsa puolesta lukiolaisten pikku lisätienestejä. Kotona tällaisia summia tienaava puoliso tai vanhempi on äkkiä lapsen asemassa. Hyvä niille, joiden isillä tai äidillä on myöntää lisäksi vähän taskurahaa.

En kiistä, etteivätkö kirjoittajille suunnatut palvelut hyödyttäisi monia. Ammattilaiselle niistä on kuitenkin vain vähän apua. Kotona työskentely on vaativaa, itsensä johtaminen aina on. Kirjailijaksi tuleva onneksi oppii sen pakostakin. Kun kerran on kirjoittanut romaanimittaisen tekstin ja saanut sen julkaistua, maksullisia itsensä johtamisen kursseja ei yleensä enää tarvita.

Tämä on aihe, josta olisi kiinnostavaa herätellä keskustelua. Millaisia mielikuvia ihmisillä on kirjoittajana elämisestä?