Thursday, May 27, 2021

Ilmaistyöntekijän koronakorvaus

Lehdistössä ja Ylellä on herätty lopultakin keskustelemaan siitä, miten koronaepidemian aiheuttamat tulonmenetykset korvataan kulttuurialalle. Yli viisikymmentä järjestöä vaatii, että yleisötapahtumat on avattava samaan tahtiin muun yhteiskunnan kanssa. Tämä on koko kulttuurin alan yhteinen etu ja eilinen yhteinen julkilausuma merkittävä voimannäyte toimialalta. Lisää tällaista.

Keskustelun myötä on käynyt ilmi sellainen suurelle yleisölle ehkä uusi asia, että kulttuurin tuki on riittämätön myös normaaliaikana. Keskustelu on sekavaa, sillä samaan aikaan puhutaan arvoista, kulttuuriin sijoittamisesta, kriisiajan korvauksista ja apurahoituksesta. Huomattakoon, että kirjoitan oman alani eli kirjallisuuden näkökulmasta.

Tuet

Yksityisen sektorin tehtävä on investoida kulttuuriin (kustantamot, levy-yhtiöt, galleriat). Opetus- ja kulttuuriministeriön tehtävä on varmistaa, että hedelmät ovat yhdenvertaisesti saatavilla (koulutus, kirjastojen ostotuki, teatterien valtionosuudet). Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken tehtävä on tukea ammattitaiteilijoita (apurahat).

Sitten on laajempi käsite ”luovat alat”, joita muun muassa Business Finland tukee yritystukien kautta. Se on asia erikseen. Vaikka taiteilijat voivatkin kehittää erilaisia tuotteita ja palveluja, se ei ole kuitenkaan varsinaista luomistyötä, ja on siitä aina pois. Elvytys koskee liiketoimintaa ja sen harjoittamisen edellytyksiä.

Apurahat (tai Taike ylipäätään) eivät ole mikään ihanteellinen keino kriisiajan tuen jakamiseen. Apurahat jaetaan työsuunnitelmien ja aikaisempien ansioiden perusteella, ei sosiaalisin perustein. Turva on STM:n alainen asia. Taikella on omat sääntönsä, joita sitoo laki. Mutta kun Taikelle nyt on annettu tämä tehtävä, niin sillä mennään, ja huokaistaan syvään. Taike ei voi jakaa takautuvia tukia.

Kulttuuriala ei ole tasa-arvoinen. Menestyäkseen on tehtävä 99 prosenttia enemmän töitä kuin muut, ja sen lisäksi tarvitaan vielä onnenkantamoinen. Taiken tapauksessa kaikki saavat hakea rahaa, ja kaikkia kannustetaan hakemaan rahaa. Yhdenvertaisuus loppuu siihen. Myös alojen sisällä taiteilijoita on joka junaan. Kulttuurialalla on varakkaita valtaapitäviä ihmisiä, pennittömiä nälkätaiteilijoita ja kaikkea siitä välistä.

Tämä karvaaksi opiksi: Tulonmenetyksiä ei voi vaatia korvattavaksi, jos töitä on tehty ilman palkkiota alunperinkin. Korona-avulla ei korjata alojen sisäistä epätasa-arvoa, vaan sen pitää tapahtua kentän itsensä toimesta, kiinnittämällä huomiota taiteen tekemisen edellytyksiin ja nostamalla esiin taidetta elinkeinona. Hyvä alku olisi tunnistaa ja tunnustaa erilaiset tekemisen tavat ja tarpeet. Osa tekee taidetta kokopäiväisesti, osa opetuksen, tutkimuksen tai aivan muun työn ohella.

”Oikeat” työt

Koronapandemian vuoksi moni on menettänyt varsinaisen työnsä esimerkiksi lentoliikenteessä, matkailu- ja ravitsemusalalla sekä tapahtumatuotannossa. Palkansaajat on lomautettu ja he ovat pystyneet hakemaan ansiosidonnaista, mutta freelancerit ovat jääneet oman onnensa nojaan. Tätä ongelmaa ryhdytään nyt myöhässä ja kiireellä ratkaisemaan.

Tämä ei nyt koske kirjallisuutta sinänsä, koska itse kirjan kirjoittaminen on melko pandemiaturvallista touhua. Sen sijaan pandemia vaikuttaa niihin kaikkiin sivutöihin, kuten esiintymiset ja opetus, joilla kirjailijat ovat rahoittaneet sitä varsinaista työtä.

Pitäisi lakata puhumasta siitä, että kirjan kirjoittamisesta pitäisi maksaa samalla tavalla kuin esimerkiksi putkien korjaamisesta. Kirjan kirjoittaminen on totisesti työtä, sen saa huomata jokainen joka sitä yrittää, mutta se ei ole palkkatyötä, koska kirjailijalla ei ole työnantajaa. Samoin Kirjailijaliitto ei voi koskaan toimia niin kuin palkansaajajärjestö, koska kirjailijat eivät ole palkansaajan asemassa.

Jos kirjailija ei voi tienata tarpeeksi tekijänoikeustuloilla, eivätkä ansioluettelo tai työsuunnitelma vakuuta apurahoittajaa (tai onni ei muuten vain ole myötä), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä päivätyötä ja kirjoittaa siinä ohessa. Tai olla työttömänä.

Monesti tässä yhteydessä vaadittu perustulo on kiinnostava aloite, mutta se ei ole mikään taikakeino, ja taiteilijan köyhyyttä se ei ratkaise millään tavalla. Taannoisessa kokeilussa perustulo oli 560 euroa kuukaudessa, minkä lisäksi sai tienata palkkatuloja tai hakea harkinnanvaraista tukea. Perustulo voi vähentää taiteilijan kuormitusta erilaisten tukimuotojen keskellä, mutta asuntolainoja sillä ei maksella, eikä pelkkä perustulon olemassaolo lisää työtilaisuuksien määrää.

Vaikea kysymys on Taiken johtajan Paula Tuovisenkin esiin nostama priorisointi. Kannattaako jakaa riittävästi muutamalle vai pennosia useammalle? Miten parhaiten tuetaan taiteen monimuotoisuutta?

Edunvalvonta

Jos tästä kaikesta jää opiksi se, että kulttuurialaa ei voi kohdella yhtenä könttänä, niin se on jo positiivinen tulos. Maailmankuvan muutosta on ilmassa. Tässä muutama oma ajatukseni:

Ammattitaiteilijoiden kannattaisi järjestäytyä vanhemmin tekijänoikeusjärjestöjen, ei ainoastaan oman alan liittojensa taakse. Jäsenkriteereitään valvovilla liitoilla ei ole joukkovoimaa takanaan, tekijänoikeusjärjestöt edustavat kaikkia. Liitot ovat tietysti jo valmiiksi tekijänoikeusjärjestöjen jäseniä, esimerkiksi Kirjailijaliitto on Sanaston jäsenjärjestö. Kiinnitetään kulttuuripolitiikassa entistä enemmän huomiota tekijänoikeustuloihin ja ymmärretään myös muun työn ohella taidetta tekevien asemaa. Ymmärretään sellaisen asian kuin sananvapauden ja julkisen sanan merkitys sekä se, että kirjat ja sanoma- ja aikakauslehdet eivät ilmesty ilmaiseksi.

Huomio pitäisi kiinnittää myös isoihin kokonaisuuksiin. Taiken johtajan Paula Tuovisen ehdotus valtion pitkien apurahojen muuttamisesta taiteilijapalkaksi koskee vain hyvin pientä osaa koko kirjailijakunnasta. Toistetaan nyt tässä vielä: Kirjailijaliitto ei innostu taiteilijapalkasta ymmärrettävistä syistä, joita vähäisin ei ole rahan riittävyys. Pelkona on, että apurahasysteemiä alettaisiin ajaa työsuhteiseksi yleisemminkin, jolloin tämä ”taiteilijapalkka” riittää entistä harvemmille. Kuitenkin kokeilussa esimerkiksi kirjailijoiden ja kääntäjien apuraha sekä kohdeapurahat jäisivät ennalleen. Kirjailijoiden on hyvä pitää jatkossakin ääntä sen puolesta, että näitä erilaisia harkinnanvaraisia tukimuotoja tarvitaan edelleen.

Ennen kaikkea alalla kaivataan sitä, että opetellaan puhumaan rahasta. Tai edes kiinnostutaan siitä. Musiikkiala on voimakkain lobbaaja, muiden alojen pitäisi ottaa siitä oppia. Painostusvoimaa etujärjestöihin, lukuja, tutkimusta, ääntä. Ja miksi musiikin tekijöillä saa olla valmiiksi neuvoteltu kustannussopimus, kun kirjailijoilla ei? Taiteilija itse voi tehdä paljon sen eteen, että hänen työstään voi maksaa. Hän voi ensinnäkin opetella laskuttamaan, tai toimittamaan edes verokortin, sekä opetella näiden kahden asian välisen eron. Kulttuuriosuuskunnan talouspuolesta vastanneena aktiivina minulla on kanttia sanoa näin.

Kulttuurin ja politiikan suhteet eivät ole helpoimmalla mahdollisella tolalla. Onnea siis matkaan uudelle tiede- ja kulttuuriministerille Antti Kurviselle, osui varsinainen pääpalkinto kohdalle. Kuntavaalien alla äänestäjien, myös taiteilijoiden kannattaa huomioida, että kuntien tehtävänä on tarjota kulttuuripalveluja kuntalaisille. Kulttuurin ja taiteen ei tarvitse perustella julkiselle vallalle tarpeellisuuttaan. Poliittisen sfäärin tulee vakuuttaa kulttuuri ja taide omasta tarpeellisuudestaan.

Monday, May 10, 2021

Kehrääminen on ohi

Kyllähän kriisin keskellä pärjää, kun on pakko keskittyä vain nykyhetkeen, mutta entä sen jälkeen?

Palasin tämän vuosi sitten julkaistun kirjoituksen äärelle. Kirjailija Sabrina Orah Mark kirjoittaa esseessään Fuck the Bread. The Bread Is Over työnhausta, taiteesta ja äitiydestä. Teksti resonoi minussa nyt vielä vahvemmin kuin viime keväänä.

"What does it mean to be worth something? Or worth enough? Or worthless? What does it mean to earn a living?”

Kirjoittaja kysyy olennaisia kysymyksiä oikeutuksesta. Kuinka paljon suoritamme kummallisia kehitystehtäviä, jotta voimme sanoa onnistuneemme? Myllärin tyttärelle annetaan tehtäväksi kehrätä oljista kultaa, jotta tämä pääsisi naimisiin prinssin kanssa. Koska taiteen arvoa ei voi mitata, poimimme tavoitteita ja tehtäviä siitä ympäriltä. Pienet asiat saavat isot mittasuhteet ja niitä pieniä asioita on loputtomiin. Kuka hänen teoksensa kustantaa, kääntyykö kirjailijan tuotanto äänikirjaksi, kirjoitetaanko siitä sanomalehdissä. Lisää voi lukea Twitterissä, jossa kirjailijat pohtivat omaa arvoaan. Puhumme taiteen ympäriltä, koska siitä itsestään on niin vaikea puhua. Lisäksi pelkäämme taikauskoisesti, että toivo ei toteudu, jos sen sanoo ääneen.

Muistan, kun lapsi oli kaksivuotias ja olimme leikkipuistossa tuulisella rannalla Helsingin Arabiassa. Tuttavani oli samassa puistossa lapsineen. Lapsi oli saanut päivähoitopaikan, johon menisi syksyllä, ja minulle vapautuisi enemmän aikaan työhön ja opiskeluun. Kerroin julkaisevani esikoisromaanin seuraavana vuonna. Lisäsin perään, etten aikonut kokopäiväiseksi kirjailijaksi, vaikka juuri sitä aioin. Koska sehän olisi ihan hullua, jatkoi tuttavani lausetta, ja minua harmitti heti. Miksi en sanonut, että haluan päätoimiseksi kirjailijaksi? Keneltä se olisi ollut pois?

Pikakelaus nykyhetkeen. Ystäväni väitteli tohtoriksi viime viikolla. Nuorempana tuntuu luonnolliselta, että tavoitteet ovat suuria, mutta vaatii erityisiä ponnisteluja keski-ikäiseltä uskaltaa unelmoida isosti. Ei ampua haaveita alas haihatteluna. Nuorena kuilu on fyysisesti leveä, mutta henki on altis. Vuosi vuodelta taas henkinen kuilu tekemisen ja tavoitteiden välillä tuntuu suuremmalta. Samalla kirjailijan tai tutkijan intoa masentaa tylsä realismi.

Suuren yleisön silmissä kirjailija pystyy lunastamaan oikeutuksen työlleen kirjoittamalla "läpimurtoteoksen". Koska kirjailijan nimi on kirjan kannessa, nopeasti voisi tulla ajatelleeksi, että hän yksin on saanut aikaan sen. On kirjailijan omaa ansiota, että suomennettu pokkari seisoo lukijan yöpöydällä. Todellisuudessa kirjan saattaminen lukijoiden käsiin on ryhmätyötä siinä missä elokuva ja teatterikin. Paljon on kiinni siitä, millaisia yhteistyökumppaneita kirjailijan taipaleelle osuu. Ainakin agentti, kustannustoimittaja, kustantaja, kustantamon tiedottajat ja ulkomaanoikeuksien myyjät.

Kun yhden tehtävän on saanut täytettyä, sankarin on suoritettava seuraava. Saduissa muoto on yhtä kuin sisältö. Elämässä sen ei tarvitse olla.

Kirjailijan kannalta seuraava tärkeä askel tai uraliike ei ole kolmiulotteista shakkia kustannusmaailmassa vaan sen päättäminen, jatkaako kirjoittamista ylipäätään. Harva taiteilijan tai tutkijan urapolku näyttää taaksepäin katsoen siltä millaiseksi sen kuvitteli 25-vuotiaana. Kaikki eivät saa tutkijakoulupaikkaa, nostetta laitoksen sisällä, virkoja ja kunniaa.

Kirjoittaminen oli mahdoton tehtävä koko ajan, välillä sen vain huomaa selvemmin, niin kuin nyt pandemian aikana.

Ei tuottavuusloikkaa vaan selviytymistä

Viimeistelen kevään työlohkoa tilanteessa, jossa kirjastot, harrastukset ja museot alkavat vähitellen avautua. Ilmat lämpenevät ja koivut makuuhuoneen ikkunan ulkopuolella ovat hiirenkorvalla ja kukkivat niin että nenä vuotaa, se on paha juttu, ei saisi aivastella. Ei vieläkään kuoroharjoituksia, laulutunteja, tanssitreenejä, opetustilanteita elävässä elämässä. Oma opetukseni on ollut Zoomissa, makuuhuoneen nurkassa. Tietokoneen kameralle puhuessa on vaikea muodostaa kokonaisia lauseita, jos joutuu ajattelemaan samalla. Säälin oppilaitani, mutta hei, minä ainakin yritin. Kun kirjoitan, teen niin paljon kirjoitusvirheitä, että epäilen näköni heikentyneen nopeasti. En tiedä, johtuuko hidastumiseni vanhenemisesta vai korona-ajasta. En ole terävimmilläni, fiksuimmillani, parhaimmillani. Olen suurin piirtein toimintakykyinen. En jaksaisi olla asiallinen.

Kirjailijaliitto selvitti hiljattain kirjailijoiden toimeentuloa ja asemaa koronavuoden aikana. Kyselyyn vastanneista kirjailijoista 42 % kertoi työkykynsä alentuneen. Eikä kirjallisuus ole edes pahimmin kärsinyt taiteenala, lähellekään.

Samalla ajatusmaailma muuttuu, niin kuin maapallon liike, sitä ei huomaa ennen kuin se on tapahtunut. "Our criteria for earning a life, a living, are mutating like a virus that wants badly to stay alive." Ei ole mielekkäitä pätemisen areenoita. Ei messuhumua, ei lukijoiden kohtaamisia, ei kansainvälisyyttä. Vain vähän mahdollisuuksia palautua työstä.

Kulttuurialan järjestöt vaativat elvytystä alalle. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa, että alalla on suuri kasvupotentiaali, jos sitä ei säästetä kuoliaaksi. Muitakin teollisuudenaloja tuetaan ja paljon suuremmilla summilla kuin kulttuuria. Urheilussa tämä nähdään selvemmin. Ymmärretään, miksi ylläpitää kokonaista seuraa, sen sijaan että valmentaisi vain sitä yhtä urheilijaa joka voi voittaa mitalin.

Mutta kirjallisuuden tekeminen ei ole yritystoimintaa eikä urheilua. Se ei ole edes tutkimusta. Paradoksi on tämä: Kirjailijoiden ja taiteilijoiden neuvotteluvoima on olematon, koska me kirjoitamme ja teemme taidetta kaikesta huolimatta. Vain vähän vaikeammin, hitaammin, pienemmällä ajalla ja huonommilla tuloksilla. Teemme lujemmin töitä yltääksemme edes samaan, se on alaan syväkoodattu perusoletus, tekisimme sitä hyvinäkin aikoina, saati nyt. Meidän on vaikea selittää sitä edes itsellemme, saati sitten toisille.

Taiteilijoita ja kirjailijoita sanotaan vihervasemmistolaisiksi. Varmaa on, että yksikään lainsäätäjä tai kuntapoliitikko ei tule avuksi, ei vihreä tai vasemmistolainen tai sen paremmin perussuomalainen. Tarvitsijoita on liikaa. Kun apurahat on leikattu ja arvostus on paljastunut tyhjiksi juhlapuheiksi, taiteilijalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä arvostamaan itseään. Ehdotan myös, että ammattitaiteilijat vetävät vastaavasti tukensa pois poliittiselta sfääriltä kertakaikkiaan.

Ja näin ryömimme hitaasti pandemian toiselle puolelle. Emme hypi enää vanteiden läpi, ne on kiskaistu pois. Kirjailijat pärjäävät ilman typeriä kauneuskilpailujakin. Pärjääkö yhteiskunta ilman kulttuuria ja taidetta?

Lainaukset kirjoituksesta Sabrina Orah Mark: Fuck the Bread. The Bread Is Over.

Wednesday, May 5, 2021

Kultainen antologia: 10 vuotta uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota

Tänä keväänä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta esikoisromaanini Moby Doll ilmestymisestä. Kirjoitan tänään kuitenkin toisesta asiasta, joka sivuaa omaa kirjoittajahistoriaani.

Keväällä 2021 tuli kuluneeksi kymmenen vuotta ensimmäisen painetun URS- eli Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologian ilmestymisestä. Penelope-kustannus juhlistaa merkkipäivää julkaisemalla PDF-muodossa liikkeen Kultaisen antologian. Antologian esipuheena julkaistu URS-historiikki on tärkeimpiä tekstejä, mitä viime syksynä kirjoitin. Julkaisu on ladattavissa ilmaiseksi Usva-verkkolehden nettisivuilta.

Lasken päätoimisen kirjoittamiseni alkaneen syksystä 2008. Silloin palasin koulun penkille ja opiskelin luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa, jossa olin tuolloin kirjoilla. Tätä edelsi parin vuoden tauko opiskeluista, jonka aikana olin erilaisissa työharjoitteluissa ja pätkätöissä muun muassa yliopiston viestintäosastolla, Turun ylioppilaslehdessä ja Suomen Tietotoimistossa.

Viihdyin toimittajana, mutta ymmärsin, että en työskentelisi uutistoimituksessa lopun ikääni. Taaksepäin katsottuna ratkaisu palata koulun penkille oli viisas, sillä vuoden 2008 talouskriisi teki lähtemätöntä tuhoa mediayhtiöissä ja viimeistään aiheutti sen, että uudelle vuosikymmenelle tultaessa journalismi oli täysin auringonlaskun ala.

En ollut erityisesti spefikirjoittaja, enkä ole vieläkään. Kun katson julkaisuluetteloani 2005–2010, siellä on 14 novellia, joista kuusi on ilmestynyt scifilehdissä. Vielä nykyäänkin kehotan luovan kirjoittamisen opiskelijoita lähettämään kirjoituksiaan laajasti eri tekstihakuihin ja kirjoituskilpailuihin, sitä kautta se oma tyyli ja kanava voivat löytyä helpommin kuin kustantajien pakeilla. Ennen kaikkea se opettaa pitkäjänteistä työskentelyä ja suunnitelmallisuutta.

Tästä huolimatta toimin aktiivisesti Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajissa (Stk). Se tarjosi yhteisön, jota yleisen kaunokirjallisuuden puolella ei ollut. Me kaikki tarvitsemme palautetta, signaaleja siitä, että työllämme on merkitystä. Palautetta eivät ole vain kritiikit vaan kaikki toiminta, jossa koemme, että työmme tulee nähdyksi. Stk oli minulle tällainen yhteisö ennen oman teoksen julkaisemista.

Kävin seuran tapahtumissa ja Finnconissa kerran vuodessa. Siinä olisivat olleet yhteydet kirjoittavaan fandominosaan, jos kirjoittajafoorumeita ei olisi ollut. Ei ollut Facebookia, ei Twitteriä, eikä puoliakaan niistä pienkustantamoista mitä nykyään. Seurasin kiinnostuneena sivusta, kun ydinporukka järjesti ensimmäisiä URS-tempauksiaan. Mukaan uskaltauduin vuonna 2011, kun ensimmäinen Ursula-kirjoituskutsu pantiin liikkeelle.

Liikkeen kasvattajaseurasta ei noussut kirjailijoita, jotka olisivat myöhemmin kotiutuneet isoille kustantajille, liepeiltä kylläkin. Se ei ollut kuitenkaan toiminnan tarkoitus. URS oli ratkaiseva sysäys sille, että periaatteessa mikä tahansa aktiivinen porukka saattoi tehdä kirjoja kovallakin tahdilla ilman vakiintunutta isoa kustantamoa tai muita virallisia tahoja. Harrastajalähtökohdista syntyneestä toiminnasta jalostui ammattimaisempia seuraajia, erityisesti Osuuskumma-kustannus (perustettu 2012) ja Kuoriaiskirjat (2013–2020).

URS-toiminta opetti minulle kirjailijana itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, joka oli läheistä sukua teini-iän punk-henkiselle aktivismi- ja musiikkitoiminnalleni 1990-luvulla. Kerran punkkari, aina punkkari. Se on tuonut minulle myös itseluottamusta aikana, jolloin kirjailijan on vaikea laskea uraansa ja tuotantoaan kaupallisen kustantamisen varaan.

Kirjallisuuden tila valtamediassa on pienentynyt jatkuvasti. Kun esikoiskirjani julkistettiin virallisesti 6. huhtikuuta 2011, siitä ilmestyi kritiikki Hesarissa 22. huhtikuuta. Kolmas romaanini Syyskuun jumalat ilmestyi elokuussa 2017, ja kritiikki siitä ilmestyi huhtikuussa 2018. (Toki vertailu on epäreilu, sillä HS nostaa tietoisesti nimenomaan esikoisia.) Viime päivinä sosiaalisessa mediassa keskusteltu paljon valtion kulttuurille tarjoamasta tuesta ja ammattitaiteen elintilan kaventumisesta. Jää nähtäväksi, onko kirjallisuuden tulevaisuus URSin kaltaisissa liikkeissä.

Yhtä asiaa olen surrut yksityisyritteliäisyyttä ja brändäämistä korostavassa (lue: Yhdysvalloista esikuvansa ammentavassa) indie-maisemassa. Niin moni kirjoittaja yrittää kentälle yksin. Meitä oli porukka koko ajan selustassa tukemassa. Kirjailija, omakustanne- tai muu kirjailija, älä jää yksin. Tee yhdessä muiden kanssa.

Kuvateksti: Roskakirjailija-battlesta raportoitiin tuoreeltaan Conzinessä Jyväskylän Finnconissa 2014. ”Suntilan ase purkautui ensimmäisenä, mutta pikaisen vaihdon jälkeen hän kävi Salorannan päälle entistä terhakkaampana.” Kuva: Conzine 5 / 2014

Kultainen antologia. Penelope-kustannus 2021. Toimittaneet Saara Henriksson ja Shimo Suntila.

Sisällys:

Aina ei voi tiivistää – 10 vuotta uusrahvaanomaista spekulatiivista fiktiota
Tarja Sipiläinen: Kolmas kerros
Tuomas Saloranta: Pyörätuolimummo
Mixu Lauronen: Kupolipuisto
Samuli Antila: Kotiinpaluu
Jussi Katajala: Leonardon rasia
Shimo Suntila: Amirin torni
Markus Harju: Jääkäärmeen laulu
Lucilla Lin: Viimeinen ihminen?
URS-bibliografia
URS-liikkeeseen 2010-2020 osallistuneet kirjoittajat, toimittajat ja kuvittajat

Monday, March 22, 2021

Sinä julkaiset kirjan on ilmestynyt

On sykähdyttävä hetki, kun oman firman ensimmäinen kirja tulee painosta!

Sinä julkaiset kirjan on siis ilmestynyt. Se sisältää tarvittavat vinkit kirjan julkaisemiseen ja vaikka omakustanteen tekemiseen. Kirjan yleissävy on rohkaiseva ja lempeä, mutta tarvittaessa antaa myös pienen tönäisyn eteenpäin.

Olen kiitollinen kaikille oppilailleni, jotka ovat vuosien varrella kysyneet hyviä kysymyksiä ja tarjonneet innoitusta tämän kirjan kirjoittamiseen. Kirjan tekeminen kannattaa. Pankaa ihmiset ajatuksenne sanoiksi ja paperille, se on kivaa!

Kirjaan voi tutustua täällä: https://proosakuiskaaja.fi/penelope-kustannus/

Sen voi myös tilata suoraan täältä hintaan 19,90 ja postikulut: https://holvi.com/shop/proosakuiskaaja/