Keskustelun myötä on käynyt ilmi sellainen suurelle yleisölle ehkä uusi asia, että kulttuurin tuki on riittämätön myös normaaliaikana. Keskustelu on sekavaa, sillä samaan aikaan puhutaan arvoista, kulttuuriin sijoittamisesta, kriisiajan korvauksista ja apurahoituksesta. Huomattakoon, että kirjoitan oman alani eli kirjallisuuden näkökulmasta.
Tuet
Yksityisen sektorin tehtävä on investoida kulttuuriin (kustantamot, levy-yhtiöt, galleriat). Opetus- ja kulttuuriministeriön tehtävä on varmistaa, että hedelmät ovat yhdenvertaisesti saatavilla (koulutus, kirjastojen ostotuki, teatterien valtionosuudet). Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken tehtävä on tukea ammattitaiteilijoita (apurahat).
Sitten on laajempi käsite ”luovat alat”, joita muun muassa Business Finland tukee yritystukien kautta. Se on asia erikseen. Vaikka taiteilijat voivatkin kehittää erilaisia tuotteita ja palveluja, se ei ole kuitenkaan varsinaista luomistyötä, ja on siitä aina pois. Elvytys koskee liiketoimintaa ja sen harjoittamisen edellytyksiä.
Apurahat (tai Taike ylipäätään) eivät ole mikään ihanteellinen keino kriisiajan tuen jakamiseen. Apurahat jaetaan työsuunnitelmien ja aikaisempien ansioiden perusteella, ei sosiaalisin perustein. Turva on STM:n alainen asia. Taikella on omat sääntönsä, joita sitoo laki. Mutta kun Taikelle nyt on annettu tämä tehtävä, niin sillä mennään, ja huokaistaan syvään. Taike ei voi jakaa takautuvia tukia.
Kulttuuriala ei ole tasa-arvoinen. Menestyäkseen on tehtävä 99 prosenttia enemmän töitä kuin muut, ja sen lisäksi tarvitaan vielä onnenkantamoinen. Taiken tapauksessa kaikki saavat hakea rahaa, ja kaikkia kannustetaan hakemaan rahaa. Yhdenvertaisuus loppuu siihen. Myös alojen sisällä taiteilijoita on joka junaan. Kulttuurialalla on varakkaita valtaapitäviä ihmisiä, pennittömiä nälkätaiteilijoita ja kaikkea siitä välistä.
Tämä karvaaksi opiksi: Tulonmenetyksiä ei voi vaatia korvattavaksi, jos töitä on tehty ilman palkkiota alunperinkin. Korona-avulla ei korjata alojen sisäistä epätasa-arvoa, vaan sen pitää tapahtua kentän itsensä toimesta, kiinnittämällä huomiota taiteen tekemisen edellytyksiin ja nostamalla esiin taidetta elinkeinona. Hyvä alku olisi tunnistaa ja tunnustaa erilaiset tekemisen tavat ja tarpeet. Osa tekee taidetta kokopäiväisesti, osa opetuksen, tutkimuksen tai aivan muun työn ohella.
”Oikeat” työt
Koronapandemian vuoksi moni on menettänyt varsinaisen työnsä esimerkiksi lentoliikenteessä, matkailu- ja ravitsemusalalla sekä tapahtumatuotannossa. Palkansaajat on lomautettu ja he ovat pystyneet hakemaan ansiosidonnaista, mutta freelancerit ovat jääneet oman onnensa nojaan. Tätä ongelmaa ryhdytään nyt myöhässä ja kiireellä ratkaisemaan.
Tämä ei nyt koske kirjallisuutta sinänsä, koska itse kirjan kirjoittaminen on melko pandemiaturvallista touhua. Sen sijaan pandemia vaikuttaa niihin kaikkiin sivutöihin, kuten esiintymiset ja opetus, joilla kirjailijat ovat rahoittaneet sitä varsinaista työtä.
Pitäisi lakata puhumasta siitä, että kirjan kirjoittamisesta pitäisi maksaa samalla tavalla kuin esimerkiksi putkien korjaamisesta. Kirjan kirjoittaminen on totisesti työtä, sen saa huomata jokainen joka sitä yrittää, mutta se ei ole palkkatyötä, koska kirjailijalla ei ole työnantajaa. Samoin Kirjailijaliitto ei voi koskaan toimia niin kuin palkansaajajärjestö, koska kirjailijat eivät ole palkansaajan asemassa.
Jos kirjailija ei voi tienata tarpeeksi tekijänoikeustuloilla, eivätkä ansioluettelo tai työsuunnitelma vakuuta apurahoittajaa (tai onni ei muuten vain ole myötä), ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä päivätyötä ja kirjoittaa siinä ohessa. Tai olla työttömänä.
Monesti tässä yhteydessä vaadittu perustulo on kiinnostava aloite, mutta se ei ole mikään taikakeino, ja taiteilijan köyhyyttä se ei ratkaise millään tavalla. Taannoisessa kokeilussa perustulo oli 560 euroa kuukaudessa, minkä lisäksi sai tienata palkkatuloja tai hakea harkinnanvaraista tukea. Perustulo voi vähentää taiteilijan kuormitusta erilaisten tukimuotojen keskellä, mutta asuntolainoja sillä ei maksella, eikä pelkkä perustulon olemassaolo lisää työtilaisuuksien määrää.
Vaikea kysymys on Taiken johtajan Paula Tuovisenkin esiin nostama priorisointi. Kannattaako jakaa riittävästi muutamalle vai pennosia useammalle? Miten parhaiten tuetaan taiteen monimuotoisuutta?
Edunvalvonta
Jos tästä kaikesta jää opiksi se, että kulttuurialaa ei voi kohdella yhtenä könttänä, niin se on jo positiivinen tulos. Maailmankuvan muutosta on ilmassa. Tässä muutama oma ajatukseni:
Ammattitaiteilijoiden kannattaisi järjestäytyä vanhemmin tekijänoikeusjärjestöjen, ei ainoastaan oman alan liittojensa taakse. Jäsenkriteereitään valvovilla liitoilla ei ole joukkovoimaa takanaan, tekijänoikeusjärjestöt edustavat kaikkia. Liitot ovat tietysti jo valmiiksi tekijänoikeusjärjestöjen jäseniä, esimerkiksi Kirjailijaliitto on Sanaston jäsenjärjestö. Kiinnitetään kulttuuripolitiikassa entistä enemmän huomiota tekijänoikeustuloihin ja ymmärretään myös muun työn ohella taidetta tekevien asemaa. Ymmärretään sellaisen asian kuin sananvapauden ja julkisen sanan merkitys sekä se, että kirjat ja sanoma- ja aikakauslehdet eivät ilmesty ilmaiseksi.
Huomio pitäisi kiinnittää myös isoihin kokonaisuuksiin. Taiken johtajan Paula Tuovisen ehdotus valtion pitkien apurahojen muuttamisesta taiteilijapalkaksi koskee vain hyvin pientä osaa koko kirjailijakunnasta. Toistetaan nyt tässä vielä: Kirjailijaliitto ei innostu taiteilijapalkasta ymmärrettävistä syistä, joita vähäisin ei ole rahan riittävyys. Pelkona on, että apurahasysteemiä alettaisiin ajaa työsuhteiseksi yleisemminkin, jolloin tämä ”taiteilijapalkka” riittää entistä harvemmille. Kuitenkin kokeilussa esimerkiksi kirjailijoiden ja kääntäjien apuraha sekä kohdeapurahat jäisivät ennalleen. Kirjailijoiden on hyvä pitää jatkossakin ääntä sen puolesta, että näitä erilaisia harkinnanvaraisia tukimuotoja tarvitaan edelleen.
Ennen kaikkea alalla kaivataan sitä, että opetellaan puhumaan rahasta. Tai edes kiinnostutaan siitä. Musiikkiala on voimakkain lobbaaja, muiden alojen pitäisi ottaa siitä oppia. Painostusvoimaa etujärjestöihin, lukuja, tutkimusta, ääntä. Ja miksi musiikin tekijöillä saa olla valmiiksi neuvoteltu kustannussopimus, kun kirjailijoilla ei? Taiteilija itse voi tehdä paljon sen eteen, että hänen työstään voi maksaa. Hän voi ensinnäkin opetella laskuttamaan, tai toimittamaan edes verokortin, sekä opetella näiden kahden asian välisen eron. Kulttuuriosuuskunnan talouspuolesta vastanneena aktiivina minulla on kanttia sanoa näin.
Kulttuurin ja politiikan suhteet eivät ole helpoimmalla mahdollisella tolalla. Onnea siis matkaan uudelle tiede- ja kulttuuriministerille Antti Kurviselle, osui varsinainen pääpalkinto kohdalle. Kuntavaalien alla äänestäjien, myös taiteilijoiden kannattaa huomioida, että kuntien tehtävänä on tarjota kulttuuripalveluja kuntalaisille. Kulttuurin ja taiteen ei tarvitse perustella julkiselle vallalle tarpeellisuuttaan. Poliittisen sfäärin tulee vakuuttaa kulttuuri ja taide omasta tarpeellisuudestaan.
No comments:
Post a Comment