Palasin tämän vuosi sitten julkaistun kirjoituksen äärelle. Kirjailija Sabrina Orah Mark kirjoittaa esseessään Fuck the Bread. The Bread Is Over työnhausta, taiteesta ja äitiydestä. Teksti resonoi minussa nyt vielä vahvemmin kuin viime keväänä.
"What does it mean to be worth something? Or worth enough? Or worthless? What does it mean to earn a living?”
Kirjoittaja kysyy olennaisia kysymyksiä oikeutuksesta. Kuinka paljon suoritamme kummallisia kehitystehtäviä, jotta voimme sanoa onnistuneemme? Myllärin tyttärelle annetaan tehtäväksi kehrätä oljista kultaa, jotta tämä pääsisi naimisiin prinssin kanssa. Koska taiteen arvoa ei voi mitata, poimimme tavoitteita ja tehtäviä siitä ympäriltä. Pienet asiat saavat isot mittasuhteet ja niitä pieniä asioita on loputtomiin. Kuka hänen teoksensa kustantaa, kääntyykö kirjailijan tuotanto äänikirjaksi, kirjoitetaanko siitä sanomalehdissä. Lisää voi lukea Twitterissä, jossa kirjailijat pohtivat omaa arvoaan. Puhumme taiteen ympäriltä, koska siitä itsestään on niin vaikea puhua. Lisäksi pelkäämme taikauskoisesti, että toivo ei toteudu, jos sen sanoo ääneen.
Muistan, kun lapsi oli kaksivuotias ja olimme leikkipuistossa tuulisella rannalla Helsingin Arabiassa. Tuttavani oli samassa puistossa lapsineen. Lapsi oli saanut päivähoitopaikan, johon menisi syksyllä, ja minulle vapautuisi enemmän aikaan työhön ja opiskeluun. Kerroin julkaisevani esikoisromaanin seuraavana vuonna. Lisäsin perään, etten aikonut kokopäiväiseksi kirjailijaksi, vaikka juuri sitä aioin. Koska sehän olisi ihan hullua, jatkoi tuttavani lausetta, ja minua harmitti heti. Miksi en sanonut, että haluan päätoimiseksi kirjailijaksi? Keneltä se olisi ollut pois?
Pikakelaus nykyhetkeen. Ystäväni väitteli tohtoriksi viime viikolla. Nuorempana tuntuu luonnolliselta, että tavoitteet ovat suuria, mutta vaatii erityisiä ponnisteluja keski-ikäiseltä uskaltaa unelmoida isosti. Ei ampua haaveita alas haihatteluna. Nuorena kuilu on fyysisesti leveä, mutta henki on altis. Vuosi vuodelta taas henkinen kuilu tekemisen ja tavoitteiden välillä tuntuu suuremmalta. Samalla kirjailijan tai tutkijan intoa masentaa tylsä realismi.
Suuren yleisön silmissä kirjailija pystyy lunastamaan oikeutuksen työlleen kirjoittamalla "läpimurtoteoksen". Koska kirjailijan nimi on kirjan kannessa, nopeasti voisi tulla ajatelleeksi, että hän yksin on saanut aikaan sen. On kirjailijan omaa ansiota, että suomennettu pokkari seisoo lukijan yöpöydällä. Todellisuudessa kirjan saattaminen lukijoiden käsiin on ryhmätyötä siinä missä elokuva ja teatterikin. Paljon on kiinni siitä, millaisia yhteistyökumppaneita kirjailijan taipaleelle osuu. Ainakin agentti, kustannustoimittaja, kustantaja, kustantamon tiedottajat ja ulkomaanoikeuksien myyjät.
Kun yhden tehtävän on saanut täytettyä, sankarin on suoritettava seuraava. Saduissa muoto on yhtä kuin sisältö. Elämässä sen ei tarvitse olla.
Kirjailijan kannalta seuraava tärkeä askel tai uraliike ei ole kolmiulotteista shakkia kustannusmaailmassa vaan sen päättäminen, jatkaako kirjoittamista ylipäätään. Harva taiteilijan tai tutkijan urapolku näyttää taaksepäin katsoen siltä millaiseksi sen kuvitteli 25-vuotiaana. Kaikki eivät saa tutkijakoulupaikkaa, nostetta laitoksen sisällä, virkoja ja kunniaa.
Kirjoittaminen oli mahdoton tehtävä koko ajan, välillä sen vain huomaa selvemmin, niin kuin nyt pandemian aikana.
Ei tuottavuusloikkaa vaan selviytymistä
Viimeistelen kevään työlohkoa tilanteessa, jossa kirjastot, harrastukset ja museot alkavat vähitellen avautua. Ilmat lämpenevät ja koivut makuuhuoneen ikkunan ulkopuolella ovat hiirenkorvalla ja kukkivat niin että nenä vuotaa, se on paha juttu, ei saisi aivastella. Ei vieläkään kuoroharjoituksia, laulutunteja, tanssitreenejä, opetustilanteita elävässä elämässä. Oma opetukseni on ollut Zoomissa, makuuhuoneen nurkassa. Tietokoneen kameralle puhuessa on vaikea muodostaa kokonaisia lauseita, jos joutuu ajattelemaan samalla. Säälin oppilaitani, mutta hei, minä ainakin yritin. Kun kirjoitan, teen niin paljon kirjoitusvirheitä, että epäilen näköni heikentyneen nopeasti. En tiedä, johtuuko hidastumiseni vanhenemisesta vai korona-ajasta. En ole terävimmilläni, fiksuimmillani, parhaimmillani. Olen suurin piirtein toimintakykyinen. En jaksaisi olla asiallinen.
Kirjailijaliitto selvitti hiljattain kirjailijoiden toimeentuloa ja asemaa koronavuoden aikana. Kyselyyn vastanneista kirjailijoista 42 % kertoi työkykynsä alentuneen. Eikä kirjallisuus ole edes pahimmin kärsinyt taiteenala, lähellekään.
Samalla ajatusmaailma muuttuu, niin kuin maapallon liike, sitä ei huomaa ennen kuin se on tapahtunut. "Our criteria for earning a life, a living, are mutating like a virus that wants badly to stay alive." Ei ole mielekkäitä pätemisen areenoita. Ei messuhumua, ei lukijoiden kohtaamisia, ei kansainvälisyyttä. Vain vähän mahdollisuuksia palautua työstä.
Kulttuurialan järjestöt vaativat elvytystä alalle. Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa, että alalla on suuri kasvupotentiaali, jos sitä ei säästetä kuoliaaksi. Muitakin teollisuudenaloja tuetaan ja paljon suuremmilla summilla kuin kulttuuria. Urheilussa tämä nähdään selvemmin. Ymmärretään, miksi ylläpitää kokonaista seuraa, sen sijaan että valmentaisi vain sitä yhtä urheilijaa joka voi voittaa mitalin.
Mutta kirjallisuuden tekeminen ei ole yritystoimintaa eikä urheilua. Se ei ole edes tutkimusta. Paradoksi on tämä: Kirjailijoiden ja taiteilijoiden neuvotteluvoima on olematon, koska me kirjoitamme ja teemme taidetta kaikesta huolimatta. Vain vähän vaikeammin, hitaammin, pienemmällä ajalla ja huonommilla tuloksilla. Teemme lujemmin töitä yltääksemme edes samaan, se on alaan syväkoodattu perusoletus, tekisimme sitä hyvinäkin aikoina, saati nyt. Meidän on vaikea selittää sitä edes itsellemme, saati sitten toisille.
Taiteilijoita ja kirjailijoita sanotaan vihervasemmistolaisiksi. Varmaa on, että yksikään lainsäätäjä tai kuntapoliitikko ei tule avuksi, ei vihreä tai vasemmistolainen tai sen paremmin perussuomalainen. Tarvitsijoita on liikaa. Kun apurahat on leikattu ja arvostus on paljastunut tyhjiksi juhlapuheiksi, taiteilijalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä arvostamaan itseään. Ehdotan myös, että ammattitaiteilijat vetävät vastaavasti tukensa pois poliittiselta sfääriltä kertakaikkiaan.
Ja näin ryömimme hitaasti pandemian toiselle puolelle. Emme hypi enää vanteiden läpi, ne on kiskaistu pois. Kirjailijat pärjäävät ilman typeriä kauneuskilpailujakin. Pärjääkö yhteiskunta ilman kulttuuria ja taidetta?
Lainaukset kirjoituksesta Sabrina Orah Mark: Fuck the Bread. The Bread Is Over.
No comments:
Post a Comment