Friday, February 21, 2020

Pimeän huumorin Taika

Puolisoni pilkkasi, että ihailen uusiseelantilaista elokuvaohjaajaa Taika Waititia pinnallisista syistä. Tässä siis Taika Waititi Berliinin elokuvajuhlilla ”Boy”-elokuvan jälkeen (kuvassa lapsinäyttelijä James Rollestonin kanssa), niin saadaan se pois alta, sitten voimme siirtyä itse asiaan!

Katselin Waititin uusimman filmin Jojo Rabbitin viime viikonloppuna, viikko sen jälkeen kun Waititi oli pokannut parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon elokuvastaan. Jäin miettimään, miksi juuri tämä filmi on saanut niin paljon palkintoja, ja miksi juuri käsikirjoituksestaan.

Niinpä katsoin Taika Waititin neljä aikaisempaa elokuvaa sekä hänen tv-töitään toissavuosikymmeneltä. Olen kirjoittanut Marvel-elokuvista aiemmin enkä snubbaa niitä nytkään, mutta en jaksanut katsoa Thor: Ragnarök -elokuvaa uudestaan. Bloggauksessa esitellyistä Taika Waititin ohjaustöistä ensimmäinen on hänen vain osittain, mutta huomaan palaavani siihen säännöllisin väliajoin. Näiden lisäksi suosittelen elokuvaa Hunt for the Wilderpeople (2016), jos en muuten niin ainakin upeiden maisemiensa vuoksi.

Flight of the Conchords (2002-2009)

Uudesta-Seelannista tulee paljon tunnettuja elokuvantekijöitä. Sam Neill, Lee Tamahori, Jane Campion ja Peter Jackson ovat kansainvälisesti niin tunnettuja, että heitä ei edes välttämättä mainita uusiseelantilaisina ohjaajina tai näyttelijöinä. Muistelen, että olisimme katsoneet Kerran sotureita jopa peruskoulussa 90-luvulla. Mutta sen verran pieni maa Uusi-Seelanti on, että tekijät suurella todennäköisyydellä tuntevat toisensa aika hyvin.

En tiedä, kuinka moni muistaa toissavuosikymmeneltä HBO:n musiikkisketsisarja Flight of the Conchordsin. Joka tapauksessa se on yksi kaikkien aikojen televisiosuosikkejani, musiikillisten ideoidensa vuoksi, mutta ennen kaikkea apean huumorinsa ansiosta. Sarja kertoi ”Uuden-Seelannin 4. suosituimman folk-parodiaduon” Flight of the Conchordsin haparoivista ensiaskeleista kohti Amerikan musiikkimarkkinoita. Taika Waititi oli yksin sen kirjoittajista ja ohjaajista. Sarjan alussa kaksikko Bret ja Jemaine on muuttanut New Yorkiin tehdäkseen uraa siellä.

Minä en asu Manhattanilla. Asun tamperelaisessa 60-luvun lähiössä kantakaupungin tuntumassa. Olen ammatiltani kirjailija, mutta minulla ei ole ollut palkintoja, bestselleriä, televisiohaastatteluja tai oikein mitään niistä asioista, mitä pidetään menestyksen mittareina. Suurin osa julkaisemistani kirjoista on ollut pienilevikkistä kirjallisuutta. Flight of the Conchordsin keikalla on puolestaan yleensä yksi ihminen, joka on tullut paikalle vartavasten.

Arkisin liikun kävellen tai pyörällä saman kaupunginosan kauppaan, kirjastoon, työväenopistolle tanssitreeneihin tai vapaa-ajankeskukseen kuoroharjoituksiin. Keskiviikkoisin heittäydyn hurjaksi ja käyn elokuvakerhon leffavisassa keskustassa! Mutta kylämäinen on myös Bretin ja Jemainen ympäristö. He liikkuvat pyörällä, tapaavat muutamaa kaveriaan, niin kuin minäkin. Heidän managerinsa on Uuden-Seelannin hallinnon edustaja ja he pitävät kokouksensa pikkuruisessa toimistossa, jossa on lastulevyhuonekaluja. Heitä tekisi mieli ravistella, niin kuin minuakin.

Brett ja Jemaine ovat sivussa, mutta keskipisteessä mellastamalla syntyy harvoin hyvää komediaa.

Muusikko-näyttelijät Bret McKenzie ja Jemaine Clement olivat aiemmin kiertäneet maailmaa FOTC:n liveversion kanssa. McKenzien ja Clementin huumoriakti ei ehkä edes parhaalla tavalla toiminut HBO-sarjamuotoon muutettuna, mutta ”struggling singer-songwriter” Jemaine tuntui sielunkumppanilta. Arkiset ja pienet kuviot, paikallaan polkevat palaverit ja herttaisen naiivi suhtautuminen omaan merkitykseen ja paikkaan maailmassa, kuka taiteentekijä ei samastuisi tähän sarjaan?


Taika Waititi ohjaa Jemaine Clemenziä ja Bret McKenzietä Flight of the Conchordissa.

Clement, McKenzie ja Waititi opiskelivat samaan aikaan Victorian yliopistossa Wellingtonissa ja heillä oli yhteinen komediaryhmä So You’re a Man. Waititi myös näytteli FOTC:ssa vuonna 2002, tuottaja ”Larryna”, ennen kuin keskittyi ohjaamaan. HBO:n versiota hän ohjasi neljän jakson verran (kuvassa yllä). Eikä Waititi edes esiinny televisiosarjassa kameran edessä, paitsi kerran, televisiomainoksen Gypsy Kings -fanina. Se siitä pinnallisuudesta, niin!

Joka tapauksessa Clementin ja Waititin tuotannon tunnusmerkilliset peruspalikat olivat tässä: uusiseelantilaisen rutikuiva huumori, nuhju ja kotikutoisuus, rentous ja vilpittömyys. Suomalainen katsoja tunnistaa nämä elementit hyvin, mutta Uusi-Seelanti on toisaalta myös niin kaukana, että ne eivät ala ärsyttää. Tätä samaa olisi tekijöiltä lisää luvassa myöhemmin.

Two Cars, One Night (lyhyt, 2004)

Taika Waititi kertoo lyhytelokuvansa taustatarinasta näin: hän näytteli tv-sarjassa stripparia (The Strip, 2002–2003). Se oli hauskaa mutta raskasta, piti vahata ihokarvoja ja syödä purkkitonnikalaa. Taukohuoneessa hän mietti, miksi toteuttaa muiden ihmisten unelmia, kun voisi toteuttaa omiaan. Kuvaustauoilla hän kirjoitti lyhytelokuvan Two Cars, One Night -käsikirjoituksen. (Haastattelu Toronton elokuvajuhlilta 2018 striimattu kokonaan tänne.)


Two Cars, One Night (2004).

Etniset vähemmistöt eivät olleet muotia Uudessa-Seelannissa, kun Waititi oli lapsi. Hänen isänsä kuului maori-vähemmistöön ja oli kotoisin puolirikollisesta maanviljelijäperheestä. Waititi kasvoi 600 ihmisen kylässä, jossa ”kaikki” olivat hänelle sukua. Waititin äiti oli valkoihoinen, juutalaistaustainen ja keskiluokkainen, mutta jos oli ruskea lapsi Uudessa-Seelannissa, samastui enimmäkseen maori-vähemmistöön, niin yksinkertaista se oli.

Uusi-Seelanti ei ole monikulttuurinen maa samalla tavalla kuin esimerkiksi Yhdysvallat. Vähemmistöt ovat esillä turismissa ja kulttuuria lainataan monella tavalla (tatuoinnit, initaatioriitit, kansanmusiikki jne.), mutta entisenä siirtomaana Uuden-Seelannin valtakulttuuri on kuitenkin valkoinen. Kuten Jemaine Clement, Taika Waititi kasvoi jossakin siinä välissä. ”Ruskeat” lapset syntyivät kahden kulttuurin puristuksessa, eikä sekoittumista nähty mitenkään hyvänä juttuna. Silti hyviäkin puolia maan politiikassa oli, esimerkiksi koulutusmahdollisuudet toteutuivat ilmeisen hyvin. (Ks. sama haastattelu yllä.)

Elokuva kertoo lapsista, jotka odottavat autossa baarin ulkopuolella sillä aikaa kun aikuiset hankkiutuvat sisällä känniin. Lapsen näkökulma on johdonmukaisesti kuvattu eikä aikuisia nähdä kuin ohimennen. Taika Waititi on filmannut vähän samasta aiheesta eli vähemmistötaustaisista, laiminlyödyistä lapsista myös pitkän elokuvan Boy sekä Suomessakin ainakin DVD-levityksessä olleen Hunt for the Wilderpeople. Kyseiset elokuvat ovat sivumennen sanoen myös Uuden-Seelannin kaikkien aikojen menestyneimmät elokuvat lipputuloilla mitattuna.

Two Cars, One Night oli parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkintoehdokkaana vuonna 2005. Tekijä on todennut, että pienen maan elokuvantekijänä kannusten hankkimisesta palkitaan: pääministeri onnittelee, ja elokuvasäätiöltä voi hakea tukea seuraaville hankkeille. Elokuvan voi katsoa vaikkapa tällä lyhytelokuviin keskittyvällä sivustolla: https://www.shortoftheweek.com/2019/05/06/two-cars-one-night/

What We Do in the Shadows (2014)

Jemaine Clement palasi tekemään Taika Waititin kanssa yhteistyötä kauhukomediassa What We Do in the Shadows. Muka-dokumentti kertoo neljästä vampyyrista, jotka asuvat kämppiksinä Wellingtonissa. Eletään aikaa vuotuisen ”Unholy Masquerade” -karnevaalin alla, ja kuvausryhmä on päässyt seuraamaan erään kaveriporukan elämää ja heidän valmistautumistaan juhlaan. Clement ja Waititi ovat ohjanneet elokuvan yhdessä ja näyttelevät sen pääosissa.


What We Do in the Shadows (2014)

Elokuvan viehätys syntyy myyttisen aiheen ja arkisen todellisuuden yhdistämisestä, visuaalisesta kotikutoisuudesta ja siitä, että kuten Helsinki, Wellington ei ole mikään maailman metropoli, näin kauniisti sanottuna. Elokuvan dialogi on enimmäkseen improvisoitua. Vampyyrit ovat pikkumaisia, nukkavieruja, hölmöjä ja naiiveja. Silti verta riittää elokuvassa tynnyrikaupalla. Oman koomisen lisänsä tarinaan tuovat vampyyrien kuolevaiset ”palvelijat” ja paikallinen ihmissusijengi. Ihan lopussa tarinaan tulee surullisiakin sävyjä.

En tiedä, voiko tästä sanoa sen enempää. Suosittelen katsomaan omalla vastuulla. What We Do in the Shadows keräsi kulttisuosion, ja amerikkalaiset ovat tehneet siitä oman tv-sarjaversionsa. Etenkin 90-luvun vampyyrielokuvien ystävät nauravat tälle elokuvalle vedet silmissä. Mitään järkeä siinä ei ole, mutta kuten totesin edellisessä bloggauksessani, jos haluan katsoa jotain järkevää niin en valitse vampyyrifilmiä.

Jojo Rabbit (2019)

Yksi Waititin elokuvien tavaramerkeistä on, että ohjaaja itse näyttelee jotakin hassua hahmoa. Esimerkiksi kiviolento Korg, pappi, tai pienen pojan mielikuvituskaveri Adolf Hitler.

Jojo Rabbit perustuu Christine Leunensin kirjaan Caging Skies ja se sijoittuu II maailmansodan loppumetreille. Tarinassa 10-vuotiaalle Johannekselle (Roman Griffin Davis) selviää, että hänen äitinsä (Scarlett Johansson) piilottelee nuorta Elsaa (Thomasin McKenzie) talon yläkerrassa. Johannes pelkää tyttöä, koska hän on kuullut juutalaisista niin paljon pahaa. Johanneksen mielikuvituskaveri Adolfkin vain vääntelee käsiään eikä osaa auttaa asiaa.


Jojo Rabbit (2019).

Jojo Rabbitia ei oikeastaan voi pitää historiallisena elokuvana. Siinä on täysin oma maailmansa, joka on visuaalisuutta ja musiikkia myöten saanut vaikutteita muun muassa 60-luvun pop-kulttuurista. Stephen Merchant, Sam Rockwell ja Rebel Wilson tekevät hauskat sivuosat. Omaperäinen maailma ja näyttelijävalinnat auttavat katsojaa erottelemaan satiirin kerroksia, ja ilman niitä meno olisikin aika sakeaa. Hauskuudesta ja viattomuudesta vaihdetaan lennossa todella synkkiin ja karuihin aiheisiin. Ihan tällaisia vitsejä kuten esimerkiksi lopun taistelukohtauksessa en ole valtavirtaelokuvassa nähnyt.

Tavallaan elokuva on loogista jatkoa edellisille. Pokerinaamalla esitetty hillitön dialogi lasten suusta ja ylipäätään lapsen näkökulman käyttäminen ilman, että sodan kauheuksia mitenkään häivytetään, toimivat tehokkaasti. Lapsinäyttelijät ovat poikkeuksellisen karismaattisia ja sympaattisia. Taika Waititin koomikonlahjat tulevat Adolfin roolissa hyvin esiin, vaikka valkokangasaikaa hänellä onkin vain vähän, eikä yhtään enempää tarvitakaan, jotta Hitlerin hahmo ei veisi liikaa huomiota tarinalta.

Yksi selitys elokuvan menestykselle on tietysti ajankohta. Eteläkorealainen ohjaaja Bong Joon-ho pyyhki pöydän Oscar-gaalassa 2020 elokuvallaan Parasite ja nappasi muun muassa parhaan elokuvan palkinnon The Jokerin nenän edestä. Kuten Waititi sanoo yllä lainatussa TIFF-haastattelussa, Hollywoodilla ovat ideat lopussa. Nyt on hyvä hetki muista kulttuureista tulevilla tekijöillä lyödä läpi…

Etnisyys, sarjakuvaelokuvat, ja mitä väliä tällä kaikella ylipäätään on

…joten lopetan sitten kuitenkin Marveliin. Aiemmin historiassa siirtomaiden kulttuureista saatettiin poimia pikantteja yksityiskohtia länsimaisiin kulttuurintuotteisiin. Nykyään elokuvantekijät ympäri maailman ovat lukeneet samoja supersankarisarjakuvia ja inspiroituneet samoista arthouse-ohjaajista kuin heidän kollegansa Euroopassa ja Amerikassa. Miksipä uusiseelantilainen ohjaaja ei tekisi elokuvaa, joka pohjautuu sarjakuvaan, joka pohjautuu germaaniseen mytologiaan?

Neljä vuotta sitten 2016 Disney pyrki palkkaamaan Tyynenmeren maista kotoisin olevia näyttelijöitä Vaiana-elokuvan äänirooleihin (Auli’i Cravalho, Dwayne Johnson, Jemaine Clement). Se oli kuitenkin, no, Disney-elokuva, ja siinä oli aikamoinen kasa alkuperäiskansa-kliseitä: viisas isoäiti, henkiopas, sitä rataa. Taika Waititi on sanonut, että jos hänen maori-isoäidiltään olisi mennyt kyselemään elämänviisauksia, tämä olisi käskenyt hakkaamaan polttopuita.

Ei nytkään kyse ole siitä, että tehtäisiin etnisistä lähtökohdista jotenkin erilaista elokuvaa. Vaan siitä, että tehdään muuta kuin vain yhdestä kulttuurista tulevaa elokuvaa. Otetaan yhteisiä tarinoita ja kerrotaan niitä omista lähtökohdista. Kerran sotureita on hieno elokuva, mutta ei ole mitää syytä tehdä samaa elokuvaa uudestaan.

Supersankarielokuvat ovat merkittävä vetovoimatekijä, joka ylipäätään tuo ihmisiä elokuvasaleihin. Tältä kannalta katsottuna ei ole niin kauheasti väliä, ovatko Marvel-elokuvat oikeasti elokuvataidetta, kuten Martin Scorsese valitteli taannoin NY Timesissa. Ne ovat tarinankerrontaa ja jaettuja kokemuksia tarinoiden äärellä, ei sitä pidä väheksyä. Arthouse-elokuvassa eri kulttuureista tulevat tekijät ja naistekijät ovat olleet voimakkaita vaikuttajia jo pitkään, Marvel- ja Tähtien sota -elokuvien ja tv-sarjojen kautta he saavat entistä suurempia yleisöjä (ja rahaa).

Taika Waititin seuraava varmistunut ensi-iltaelokuva on Thor: Love and Thunder (2021). Hyvin suurella todennäköisyydellä menen sen katsomaan.

Taika Waititi IMDB:ssa

Jojo Rabbit (2019) pyörii elokuvateattereissa parhaillaan. Thor: Ragnarökin (2017) lisäksi Waititin elokuvista Hunt for the Wilderpeople (2016) on julkaistu Suomessa, ja sen voi vuokrata tai lainata kirjastosta.

Opi kirjoittamaan kuin Taika Waititi (BAFTA Guru Youtubessa)